TOINEN NÄYTÖS
Ensimmäinen kohtaus
Toinen kohta samaa puistoa. Etäällä iso teltta ja pienempiä ympärillä
(Ranskan prinsessa, Rosaliina, Maria, Katariina, Boyet, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)
BOYET.
Nyt, neiti, hienoin älyn voima käyntiin!
Aatelkaa, kenen Ranska lähetti
Ja kenen luo ja mille asialle.
Te, mailman ihailtava ihme, käytte
Navarran puheille, tuon verrattoman,
Jok' yksin peri kaikki miesten avut;
Ja käynnin aiheena Guienne, jok' oisi
Häälahjaks oiva kuningattarelle.
Niin kallista nyt hurmaa tuhlailkaa
Kuin luonto, joka hurman kallistutti,
Kun koko mailman jätti hiukumaan
Ja kaikki tuhlas antimensa teihin.
PRINSESSA.
Vaikk' onkin, loordi, kauneuteni köyhä,
Kehunne rusetta se tok' ei kaipaa.
Kauneutta silmätunnoll' ostetaan,
Ei julkikaupata kuin halpaa kamaa.
Min' en niin halaa kiitostanne, kuin te
Nimeä viisaan, noin kun älyänne
Älyni kiittämiseen tuhlaatte.
Nyt vaade vaatijalle: tiedätte,
Mit' uuttera on huhu toitotellut,
Ett' on Navarra tehnyt lupauksen
Hikoilla kirjakoina kolme vuotta,
Joll' aikaa ketään naist' ei hoviin pääse.
Siis, ennenkuin nuo portit kielletyt
Me avaamme, niin tarvis hänen mieltään
On tiedustaa; ja luottain taitoonne
Me sulosuiseks valtamieheksemme
Nyt valitsemme teidät. Sanokaa,
Ett' tärkeiss' asioissa, joilla kova
On kiire, tytär Ranskan kuninkaan
Navarran itsen pyrkii pakinoille.
Siis joutukaa. Täss' alamaisin mielin
Me armollista päätöst' odotamme.
BOYET.
Siit' ylpeilen ja halusta sen teen.
PRINSESSA.
Halunne aihett' antaa ylpeyteen.
(Boyet menee.)
Mut keitä on nuo munkit, hyvät herrat,
Tuon hurskaan herttuan valakumppanit?
1 HOVIHERRA.
Yks Longaville on.
PRINSESSA.
Tunnetko sa hänet?
MARIA.
Kyll', armo, tunnen. Muutamissa häissä,
Jaques Faulconbridge kun kauniin tyttärensä
Perigord-kreivin avioksi antoi,
Näin Normandiassa tuon Longavillen.
Hän kiitetty on suurist' avuistaan;
Kyvykäs taidoissa ja taistoss' uljas;
Ei missään huono, jos vain tahtoo hyvää.
Hyveiden loistoss' on vain yksi tahra, —
Jos hyveiden voi loistoss' olla tahraa – :
Terävä äly tylpän tahdon päässä;
Se äly puree, eikä tahto tahdo
Ketäkään säästää älyn hampaista.
PRINSESSA.
Iloinen herra, niinkö? sutkasuu?
MARIA.
Sen sanoo, joka häneen tutustuu.
PRINSESSA.
Ituunsa moinen äly surkastuu.
Mut entä muut?
KATARIINA.
Dumaine, mies nuori, hyvin kasvatettu
Ja rakas sille, jolle hyve rakas;
On voimaa haavoittaa, mut' ei tee haavaa;
Hänt' äly kaunistais, jos ois hän ruma.
Ja kauneus hällä korvais älyn puutteen
Näin hänet herttua Alençonin luona;
Ja kertomani siitä, mitä näin,
On miehen suureen arvoon nähden pientä.
ROSALIINA.
Toinenkin noista herroist' oppineista
Siell' oli silloin; nimens' on Biron,
Jos oikein muistan; sukkelamman kanssa,
Mut siivon pilan rajoiss' arvatenkin,
En hetkist' ole vielä viettänyt.
Älylle silmä aina aihett' antoi,
Ja joka seikan, minkä silmä keksi,
Sen äly käänsi hauskaks leikiksi
Ja kaunis kieli, ajatusten tulkki,
Niin sopivaan ja siroon puki muotoon,
Ett' ukot jouten pilaa kuunteli
Ja nuoret siitä aivan hurmaantuivat;
Niin somaa, lennokasta oli puhe.
PRINSESSA.
Hyvä Isä! Lemmen pauloissako kaikki,
Jokainen omaansa kun somistaa
Noin kauniill' ylistyksen kukkasilla?
1 HOVIHERRA.
Tuoss' on Boyet.
PRINSESSA.
Kuink' otti teidät vastaan?
BOYET.
Navarrall' oli tulostanne tieto,
Ja valakumppaneineen oli valmis
Teit', armas neiti, vastaan ottamaan
Jo ennen tuloani. Sen vain tiedän,
Ett' ennen saatte kedoll' asua,
Ikäänkuin mikä hovin piirittäjä,
Kuin valastaan hän pyytää vapautusta
Ja teidät päästää tyhjään taloonsa.
Tuoss' on Navarra.
(Naiset panevat naamiot kasvoilleen.)
(Kuningas, Longaville, Dumaine, Biron ja seuralaisia tulee.)
KUNINGAS. Kaunis prinsessa, tervetullut Navarran hoviin!
PRINSESSA. Kauniin annan teille takaisin, ja tervetuliaisia en ole vielä saanut. Tämän hovin katto on liian korkea ollakseen teidän, ja tervetuliaiset aukealla kedolla liian alhaiset minulle.
KUNINGAS.
Hoviini olkaa tervetullut, neiti!
PRINSESSA.
No, ollaan sitten; viekää minut sinne.
KUNINGAS.
Anteeksi, arvon neiti! Valan tein.
PRINSESSA.
Avuksi, armon neitsyt! Hän sen rikkoo.
KUNINGAS.
En, ehdoin tahdoin, vaikka mailman saisin.
PRINSESSA.
Juur' ehdoin tahdoin.
KUNINGAS.
Tietämätön neiti
On valastani.
PRINSESSA.
Josp' ois herra samoin,
Niin tietämättömyydessään ois viisas;
Nyt viisaudessaan tietämätön on.
Pois isännyyden vannoitte, ma kuulin;
On kuolinsynti pitää moinen vala,
Ja synti sit' on rikkoa.
Mut anteeks, olen liian äkkituima:
Mun opettaa ei sovi opettajaa.
Suvaitkaa tästä nähdä asiani
Ja kiireest' antaa mulle vastaus.
(Antaa hänelle paperin.)
KUNINGAS.
Sen tehdä koitan mitä kiireimpään.
PRINSESSA.
Sen pikemmin ma pääsen lähtemään;
Rikotte valanne, jos tänne jään.
BIRON.
Tanssinko teidän kanssa Brabantissa?
ROSALIINA.
Tanssinko teidän kanssa Brabantissa?
BIRON.
Sen teitte.
ROSALIINA.
Tarpeetonta sitä silloin
On kysyä.
BIRON.
Noin raisu älkää olko.
ROSALIINA.
Syy teidän: kyselynne kannustaa.
BIRON.
Älynne noin jos laukkaa, pian uupuu.
ROSALIINA.
Ei, kunnes ratsastaja suohon suupuu.
BIRON.
Mik' aika nyt on päivää?
ROSALIINA.
Se, jolloin narrit räivää.
BIRON.
Eläköön posken verho!
ROSALIINA.
Ja alla poski terho!
BIRON.
Mont' ylkää saapukaan!
ROSALIINA.
Mut teidänlaist' ei vaan!
BIRON.
Siis minä mennä saan.
KUNINGAS.
Prinsessa, satatuhat kruunua
Isänne tässä väittää maksetuksi;
Mut se vain puolet siitä summast' on,
Jonk' isältäni sotalainaks sai hän.
Mut oletetaan, että hän tai me
On summan saanut, – jota emme ole, —
Niin viel' on satatuhat kruunua,
Jost' osa Guiennest' on vakuutena,
Vaikk' ei sen summan arvoinen se lie.
Isänne, kuningas, jos tahtoo siis
Sen osan maksaa, mik' on maksamatta,
Niin luovutamme hälle Guiennen
Ja majesteetin ystäviksi jäämme.
Mut tätä hän ei näytä tarkoittavan.
Hän tässä satatuhat kruunua
Takaisin vaatii, vaan ei puhu siitä,
Ett' tämän summan suorittamisella
Palauttais oikeutensa Guienneen,
Jost' ennemmin me päästä tahtoisimme
Ja ottaa satatuhat kruunua
Kuin pitää perin köyhtyneen Guiennen.
Jos isänne ei pyyteet, jalo neiti,
Sotisi järjen tunnustusta vastaan,
Niin somuutenne vastoin järkeäkin
Sais tunnustuksen sydämmeltäni
Ja tyytyväisnä palaisitte Ranskaan.
PRINSESSA.
Isääni, kuningasta, loukkaatte
Ja loukkaatte myös omaa mainettanne,
Kun näytte kieltävän sen saaneenne,
Jok' alttiisti on teille suoritettu.
KUNINGAS.
Sen vannon, siit' en koskaan ole kuullut.
Todistus tuokaa; takaisin sen maksan
Tai luovun Guiennestä.
PRINSESSA.
Sana pitää. —
Boyet, sen summan kuitit näyttäkää,
Jotk' antanut on Kaarlen, hänen isäns',
Erikois-uskotut.
KUNINGAS.
Ne tahdon nähdä.
BOYET.
Anteeksi, paketti ei ole tullut,
Joss' oli nää ja muutkin todistukset;
Mut saatte kaikki nähdä huomenna.
KUNINGAS.
Ma siihen tyydyn. Kun ne nähdä saan,
Niin kaikkiin kohtuvaatimuksiin myönnyn.
Nyt moiset saakaa tervetuliaiset
Kuin arvo, loukkaamatta arvoa,
Voi teidän-vertaiselle tarjota.
Oveni teilt' on suljettu, mut, neiti,
Tääll' ulkona niin teitä kohdellaan,
Kuin sydämmessäni te asuisitte,
Vaikk' en voi teitä kotiin majoittaa.
Hyvyydess' anteeks suokaa. Hyvästi!
Taas huomenna me käymme terveisillä.
PRINSESSA.
Ilo ja rauha olkoon osananne!
KUNINGAS.
Ja teille osaks omat toivomanne!
(Kuningas seurueineen menee.)
BIRON.
Neiti, mielin suosittaa teitä omalle sydämmelleni.
ROSALIINA.
Olkaa hyvä, ilmoittakaa suosioni; hupaista olisi nähdä tuota.
BIRON.
Oi, jos sen voihkinan te kuulisitte!
ROSALIINA.
Onko se hupsu tautinen?
BIRON.
On, sydäntautinen.
ROSALIINA.
Siis suonta iskekää!
BIRON.
Mut auttaisiko tää?
ROSALIINA.
Siit' apua, jos mistä.
BIRON.
No, silmilläs siis pistä!
ROSALIINA.
Ei, puukko vain vie vaivas.
BIRON.
Elosi kaitkoon taivas!
ROSALIINA.
Sun vieköön elämästä!
BIRON.
Ei kestä kiittää tästä.
(Vetäytyy syrjään)
DUMAINE.
Kysyä minun suokaa: tuo nainen kuka on?
BOYET.
Nimeltä Rosaliina ja suvult' Alençon.
DUMAINE.
Ihana nainen! Hyvästi, monsieur!
(Menee.)
LONGAVILLE.
Kysyä suvaitkaa mun: tuo valkeassa kuka?
BOYET.
Jos valkialla tarkastellaan, on se nainen muka.
LONGAVILLE.
Mut mikä pimeässä? Nimensä, pyydän vaan.
BOYET.
Häll' yksi vain on, sitä ette pyytää kehtaakaan.
LONGAVILLE.
Mut kenen hän on tytär?
BOYET.
Emonsa, niin ma luulen.
LONGAVILLE.
Haa, tyhjää parran pärinääkö kuulen?
BOYET.
Suututte suotta ihan:
Isä on Faulconbridge.
LONGAVILLE.
Pois unohdin jo vihan.
Soma tyttö tosiaan.
BOYET.
Niin sattuu toisinaan.
(Longaville menee.)
BIRON.
Ken on tuo hunnukas?
BOYET.
Katariina mukamas.
BIRON.
Pois luvattu vai vapaa?
BOYET.
No, aina miten tapaa.
BIRON.
Hyvästi; tervetultuanne meille!
BOYET.
Hyvästit mulle, tervetulot teille.
(Biron poistuu, naiset paljastavat kasvonsa.)
MARIA.
Tuo, tuossa on Biron, sen tuntee sutkistaan:
Joka sana sutka on.
BOYET.
Ja joka sutka sana vaan.
PRINSESSA.
On oikein teidän pitää kiinni hänen sanoistaan.
BOYET.
Juur' olin kiinni käydäkin, kun hänet jo laivaan saan.
MARIA.
Kaks hurjaa uuhta!
BOYET.
Miks ei ruuhta, irvihammas?
Minäkö uuhi? Syöttömaaks siis huules anna, lammas.
MARIA.
Te uuhi, minä laidunmaako? Joko päättyy pila?
BOYET.
Kun laitumeksi sinut saan.
(Tahtoo suudella häntä.)
MARIA.
Ei, armas uukkoseni,
Ei yhteismaata huuleni, vaikk' auki onkin hila.
BOYET.
Kenelle auki?
MARIA.
Minulle ja minun onnelleni.
PRINSESSA.
Ain' älyt härnää, mutta tämä pitkälle jo meni.
Jos noita älyn nuolianne teill' on mieli käyttää,
Navarran kirjatoukille nyt sopis niitä näyttää.
BOYET.
Jos tarkkuuteni, – joka harvoin pettänee, —
Sydämmen ymmäkieltä, joka silmiss' ilmenee,
Voi tulkita, niin varmaan on Navarra saastuuntunut.
PRINSESSA.
Kuin?
BOYET.
Taikka, niinkuin lempisiipat sanois: rakastunut.
PRINSESSA.
Ja mikä perusteenne?
BOYET.
Oo, miehen koko sävy se silmäin karsinaan
Pois vetäytyy ja sieltä kurkkaa, haastain halujaan.
Sydän, kuin hohtokivi, jossa teidän kuva väilyy,
Se ylpeänä leimastansa silmässä nyt päilyy.
Suu nurpeissaan, kun haastaa vain saa, mut ei nähdä voi,
Se supatellen astuu ja silmään kompuroi.
Näin siihen kaikki aistit ne kilvan kiiruhtavat,
Ett' ihanimmist' ihanimman nähdäksensä saavat.
Kaikk' aistit silmäss' asuvat kuin helmet kristallissa
Ja ruhtinasten vain ne ovat ostettavissa.
Niin lasilippahassa ne näyttää arvojaan
Ja vilkuttavat ohimennen teitä ostamaan.
Ja kasvojen on reunuskin niin täynnä muistutusta,
Ett' ilmeisesti todistavat silmän hurmausta.
Guiennen teille hankin, Navarran valtikan,
Mun tähteni jos hälle suotte pienen suudelman.
PRINSESSA.
Pois telttaan tulkaa, naiset; Boyet on tuolla päällä.
BOYET.
Kun sen tuon ilmi, mitä oma silmä näkee täällä!
Ma hänen silmäns' aioin vain suuksi muodostella,
Ja sille kielen antaa, jok' ei voi valehdella.
ROSALIINA.
Sa, vanha parittaja, kyll' osaat kaunistella.
MARIA.
Hän Cupidon on vaari, hän opin tuolta sai.
ROSALIINA.
Venuksell' isä ruma on: hän tulee äitiin kai.
BOYET.
Mut kuulkaa, hupsut, —
MARIA.
Emme.
BOYET.
No, nähkäähän siis!
ROSALIINA.
Tien kotiin kyllä.
BOYET.
Noiden kanssa kiistelköhön hiis!
(Menevät).
KOLMAS NÄYTÖS
Ensimmäinen kohtaus
Toinen kohta samaa puistoa
(Armado ja Tiisa tulevat.)
ARMADO. Liiruttele, poikaseni; tee kuuloaistini intohimoiseksi.
TIISA (laulaa). Concoline! —
ARMADO. Ihana sävel! – Mene, sinä nuoruuden hentous, ota tämä avain, anna paimenelle vapautus, tuo hänet kiireen nopeudella tänne; minä tarvitsen häntä kirjettä viemään armaalleni.
TIISA. Herra, aiotteko armaanne voittaa ranskalaisella kieppauksella?
ARMADO. Mitä tarkoitat? Kieppaisinko ranskaksi?
TIISA. Ei, aimollinen herrani; vaan pyöräyttäkää sävel kielenne päästä, kiepauttakaa sen mukaan jalkojanne, muljauttakaa silmiänne ja taivastelkaa, huokailkaa toinen sävel ja laulakaa toinen, toisinaan kurkun kautta, niinkuin lainoisitte lempeä, lemmestä laulaessanne; toisinaan nenän kautta, ikäänkuin nuuskisitte lempeä, lemmen lemun tunteissanne; hattu katoksena silmäinne puodinoven päällä, ja käsivarret ristissä ohuen ihokkaanne yllä, niinkuin kanilla paistinvartaassa, tai kädet taskussa, niinkuin miehellä vanhassa kuvassa.3 Mutta älkää liian kauan vetäkö samaa nuottia, vaan kiekkis ja matkaan! Se on verratonta, se on omintakeista, se kiehtoo turhankainot tyttölapset, jotka muutenkin olisivat kiehdottavissa; se tekee sen huomatuksi mieheksi – huomaatteko? – joka enimmin on heihin ihastunut.
ARMADO. Millä olet sinä tuon kokemuksen ostanut?
TIISA. Tarkkaavaisuuden penningillä.
ARMADO. Mut voi, mut voi! —
TIISA. – "jo keppihepo unhottui."4
ARMADO. Sanotko sinä armastani keppihevoseksi?
TIISA. En, herra; keppihevonen on vain vikuri varsa, mutta teidän armaanne luultavasti palkkajuhta. Mutta oletteko unohtanut armaanne?
ARMADO. Melkeinpä olisin.
TIISA. Huolimaton oppilas! Teidän tulee oppia hänet ulkoa.
ARMADO. Ulkoa ja sisältä, poikaseni.
TIISA. Ja altapäin; nämä kaikki kolme voin toteen näyttää.
ARMADO. Mitä voit toteen näyttää?
TIISA. Että olen mies, jos saan elää, sekä ulkoa että sisältä ja altapäin, heti paikalla. Te rakastatte häntä ulkoa, kun ette pääse hänen sisäänsä; sisältä häntä rakastatte, kun ette pääse häneen ulkoa, ja altapäin häntä rakastatte, kun olette allapäin siitä, ett'ette häneen pääse.
ARMADO. Niin oikein, nuo kaikki kolme sopii minuun.
TIISA. Kolmin kerroin ja enemmänkin, tai ei ollenkaan.
ARMADO. Tuo tänne se moukka; hän saa viedä minulta kirjeen.
TIISA. Sangen sopusointuinen lähetys: hevonen aasi airuena!
ARMADO. Ha ha! Mitä sinä sanoit?
TIISA. Sanoin vain, että teidän pitää lähettää se aasi hevosessa, sillä se on sangen hidaskulkuinen. Mutta kyllä minä menen.
ARMADO. Matka onkin lyhyt. Riennä vain!
TIISA. Pikaa niinkuin lyijy, herra.
ARMADO. Mitä tarkoitat, pikku nero? Se lyijy eikö raskast' ole, hidasta ja verkkaa?
TIISA. Minime, herra, eikä ole, jos sen oikein merkkaa.
ARMADO. On, raskasta on lyijy.
TIISA. Liiaks uskonne on herkkää. Vai raskastako lyijy, joka pyssyst' ihan lentää!
ARMADO.
Ihanaa retoriikan hajua!
Min' olen pyssy siis, ja luoti olet sinä;
Nyt ammun sinut moukkaan.
TIISA.
Lauk! Heti lennän minä.
(Menee.)
ARMADO.
Terävä nuorukainen, niin lennokas ja vapaa!
Suo anteeks, taivas, voihkani kun näin saat vasten napaa!
Nyt raaka synkkämielisyys mun uljuuttani tapaa.
Tuoss' airueni palajaa.
(Tiisa palaa, Kallo mukana.)
TIISA.
On Kallon jalka taittunut; se eikös ole turkaa?
ARMADO.
Enigma! Ongelma! L'envoy!5 Sen voitko pulman purkaa?
KALLO. Ei nikamarasvaa, eikä lonkanvoita, ei ongelmia, purkauksia, eikä muuta huusausta! Rautalehtiä vain, pelkkiä rautalehtiä! Ei mitään voita eikä rasvaa, rautalehtiä vain!
ARMADO. Kautta siveyden, sinä pakotat minusta naurun; sinun tyhmä ajatuksesi kutkuttaa sydänalaani; keuhkojeni paisuminen kiihottaa minua hymyilevään naurahdukseen. Oi, suokaa anteeksi, tähdet! Luuleeko tuo ajattelematon mies, että voide on samaa kuin l'envoy, ja että l'envoy-sana on sama kuin voide?
TIISA. Luuleeko sitä viisaskaan muuksi? Eikö l'envoy ole tervehyttämistä?
ARMADO.
Ei, paashi, se on epilogi, joka selvittää
Mit' ennen-lausutussa on ollut hämärää;
Kuin esimerkiksi:
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
Se on opetus. Nyt seuraa l'envoy.
TIISA.
Sallikaa minun lisätä l'envoy. Sanokaa uudelleen se opetus.
ARMADO.
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
TIISA.
Mut tuli hanhi, ja loppui kopu;
Kun niit' oli neljä, niin syntyi sopu.
Nyt alan minä teidän opetuksellanne, lisätkää te siihen minun l'envoy'ni.
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
ARMADO.
Mut tuli hanhi, ja loppui kopu;
Kun niit' oli neljä, niin syntyi sopu.
TIISA.
Hyvä l'envoy, joka päättyy hanheen! Voitteko parempaa pyytää?
KALLO.
Se poika hyvän antoi, kun antoi hanhen vaan. —
Te hyvän teitte kaupan, jos hanhi on lihoissaan. —
Se kävi sukkelasti kuin silmänkääntäjän temppu;
Ja lihava l'envoy siis on lihava hanhen hemppu.
ARMADO.
Mut kuinka alkoi väitös, kun näin se sukeutuu?
TIISA.
Minä sanoin, että Kallolt' oli taittunut sääriluu;
Ja sitten te vaaditte l'envoy'ta.
KALLO.
Ja minä rautalehtiä; siit' alkoi väittehenne;
Ja sitten se lihava l'envoy ja hanhen ostoksenne;
Ja siihen loppui markkinat.
ARMADO. Mutta sanokaa, kuinka voi Kallolta sääri vikaantua?
TIISA. Sen voin minä tuntuvasti näyttää.
KALLO. Sinulla ei siitä ole mitään tuntoa, Tiisa. Minä sanon seuraavan l'envoy'n:
Minä, Kallo, juoksin huoneesta, noin suotta vain ja piloin,
Ja kaaduin kynnykseen, ja siinä sääreni ma niloin.
ARMADO. Älkäämme enää tätä ainetta kosketelko.
KALLO. Ei, ennenkuin on tullut enemmän märkäainetta sääreen.
ARMADO. Kallo sinä, minä tahdon päästää sinut aljoudesta irtaalle.
KALLO. Oo, naittaako minut irtaalle aljolle? – Se maistuu jo vähän l'envoy'lta, hanhelta.
ARMADO. Kautta armaan sieluni, tarkoitan, että tahdon asettaa sinut omavaltaisuuteen, vapauttaa sinun persoonasi; sinä olet ollut sisäänmuurattuna, aresteerattuna, käähkänöittynä, kahlittuna.
KALLO. Niin, niin, ja nyt te aiotte ruveta ulostimekseni ja purkauttaa minut.
ARMADO. Minä annan sinulle vapautesi, päästän sinut tyrmästä; ja siitä hyvästä en vaadi sinulta muuta kuin tämän: vie tämä käsikirjelmä maalaistytölle Jaquenettalle. Tuossa saat honorariumisi; (Antaa hänelle rahaa.) sillä kunniani paras turva on turvata turvanalaisiani. Tiisa, seuraa!
(Menee.)
TIISA. No kyllä, jatkona. – Hyvästi, herra Kallo!
KALLO. Hyvästi, sievä juutalainen,6 sinä kulta-pallo! —
(Tiisa menee.)
Katsotaanpa nyt tuota hänen honorarjumiaan! Honorarjumi! Oo! Se on kolmiäyrisen latinainen nimi: kolmen äyrin honorarjumi. – "Mitä maksaa havaslanka? – Yhden krossan. – Ei, minä annan siitä honorarjumin." Se joltakin kuuluu. – Honorarjumi! – Paljon kauniimpi nimi kuin Ranskan kruunu! Tästä lähin käytän aina ostossa ja myynnissä tätä sanaa.
(Biron tulee.)
BIRON. Oi, sinä kelpo Kallo-poika! Hyvä että sinut tapasin.
KALLO. Herra, sanokaa, olkaa hyvä, kuinka paljon punaista nauhaa saa yhdellä honorarjumilla?
BIRON. Mitä se honorarjumi on?
KALLO. Viisi äyriä, kahta vailla.
BIRON. Siis saat sillä silkkinauhaa kolmen äyrin arvosta.
KALLO. Kiitos, teidän ylhäisyytenne! Jumalan haltuun!
BIRON.
Seis! Älä mene, sua tarvitsen.
Sa suosiooni pääset, poika hyvä,
Jos puolestani teet nyt mitä pyydän.
KALLO.
Ja milloin tahdotte sen tehdyksi, herra?
BIRON.
Oi, tänään iltapuolella.
KALLO.
No, hyvä, kyllä teen sen. Hyvästi!
BIRON.
Mut ethän vielä tiedä asiaa.
KALLO.
Sen kyllä tietää saan, kun se on tehty.
BIRON.
Haa, lurjus! Se sun ensin täytyy tietää.
KALLO.
Ma tulen huomenaamun, ylhäisyytenne luo.
BIRON.
Se tehtävä on tänään. Mies, asia on tämä':
Prinsessa tulee tänne riistan ajoon,
Ja hänen seurassaan on ylhä nainen;
Suloista kuulet, kun sen nimen kuulet:
Se Rosaliina on. Hänt' etsi, hänen
Vie valkokäteensä tää salaisuus
Sinettiin pantu. Tuossa douceur'isi!
(Antaa hänelle rahaa.)
KALLO. Tusaari! – Oo, suloinen tusaari! Parempi kuin honorarjumi, yksitoista äyriä parempi. Sinä suloinen tusaari! – Teen sen, se on niin varma kuin aamen kirkossa! – Tusaari! Honojarjumi!
(Menee.)
BIRON.
Minäkö lemmen pauloissa, jok' aina lempeä sätin!
Minä, kaikkein lemmenhuokausten hirmu,
Urija, öinen palovartija,
Poikasta mestaroiva koulupöpö
Niin pöyhkeä, kuin konsaan kuolevainen!
Tuo kärty, irnuva ja sokko poika,
Tuo pikkuvanha jätti-keri Amor,
Sonettein valtias, hykerrysten herra,
Voideltu ohkan, voihkan majesteetti,
Kuningas nurkujain ja vetelysten,
Hameiden sulttaani ja lämsäin tsaari
Ja suntioiden yksinvaltias
Pääkenraali! – oi, pikku-sydämmeni! —
Ja minä hänen ajutanttinsa
Niin kirjailtu kuin ilveilijän vanne!
Minäkö lemmin? Kosin? Naista pyydän?
Niin, naista, joka, niinkuin Saksan kello,
On aina korjattava, rukattava,
Ei koskaan oikein käy, vaikk' aikaa valvoo,
Ja valvottava on, ett' oikein kävis!
Mut ruminta on, sanani kun syön,
Ja noista vielä ruminta kun lemmin!
Letukka kalvas, samettiset kulmat,
Kaks pikinastaa silmäin sijasta!
Ja joka, totta vie, ois valmis työhön,
Vaikk' oisi vartijana itse Argus!
Tuon tähdenkö nyt valvon, huokailen,
Ja rukoilen? Haa, se on rangaistus,
Jonk' Amor sääti, siit' ett' ylenkatsoin
Sen kaikkivallan julmaa pikkuvaltaa.
No, lemmin sitte, vohkaan, huokaan, irjun!
Yks tahtoo armon naida, toinen Pirjun.
(Menee.)