II
Ikkunaluukkujen raoista alkoi vähitellen tunkea huoneeseen päivän kalpeat valonsäteet. Ummehtunut ilma alkoi käydä yhä raskaammaksi. Kaikki nukkuivat: Lenore ja Henri sylitysten, Alzire taapäin taivutetuin päin ja isoisä Bonnemort, joka yksin makasi Sakarian ja Jeanlinin vuoteessa, kuorsasi suu auki. Konttorista ei myöskään kuulunut hengästystäkään, äiti oli myös vaipunut uneen, samoin kuin lapsikin kylläisenä ja tyytyväisenä äidin rinnalla.
Käkikello alhaalla löi kuusi. Kylässä alettiin taas lyödä ovia ja kolista puukengillä – hiililajittelijat kulkivat työhön. Sitten oli taas kaikki hiljaa kello seitsemään.
Äkkiä kajahti jossain lyönti korvalle ja sitä seuraava parku, josta Alzire heräsi; Hän arvasi heti, mitä kello oli ja juoksi avojaloin herättämään äitiä.
– Äiti, äiti! nouse, kello on paljo. Sinunhan piti mennä tänään… Hiljaa, sinä painat Estellan kuoliaaksi, ja hän veti lapsen esiin, jonka äiti oli vähällä tukahuttaa allensa.
– Herranen aika! – mutisi Maheun vaimo hieroen silmiään, – minä olen niin väsynyt, että nukkuisin vaikka koko päivän. Pue Lenorea ja Henriä, minä otan heidät mukaani, Estelle jää sinun kanssasi.
Hän peseytyi nopeasti, puki yllensä vanhan sinisen hameen, joka oli siistimpi, ja harmaan villaröijyn, jonka hän edellisenä päivänä oli paikannut.
– Mitä me saamme syödäksemme tänään, herra jumala! – sopersi hän taas.
Hän meni alas, mutta Alzire palasi makuuhuoneeseen ja otti mukaansa Estellan, joka oli alkanut huutaa. Hän oli tottunut vaalimaan pientä lasta, kahdeksan vuoden vanhana oli hän jo pieni nainen, joka osasi rauhoittaa ja ilahuttaa lasta. Hän pani pienokaisen vuoteeseensa, joka vielä oli lämmin ja tuuditti sen antaen sormensa imettäväksi. Tuskin oli pienokainen hiljennyt, kun syntyi uusi melu ja Alziren täytyi välittää Lenoren ja Henrin riitaa. Nämä olivat hyvässä sovussa ainoastaan silloin kun he nukkuivat. Niin pian kuin tyttö oli herännyt kestitsi hän veljeään lyönneillään. Poika, joka oli sisartaan kahta vuotta nuorempi, alistui nöyränä hänen lyönneilleen. Molemmilla oli liian suuret, ikäänkuin turvonneet päät ja takkuinen keltanen tukka. Alziren täytyi vetää sisar jaloista ja uhata selkäsaunalla. Sitten pesi ja puki hän heidät silloin tällöin antaen heille korvalle. Ikkunaluukkuja ei avattu, ettei Bonnemort häiriytyisi unessaan. Hän kuorsasi raskaasti lasten melusta huolimatta.
– Minä olen valmis. Joko te siellä pian joudutte! – huusi Maheun vaimo alhaalta.
Hän avasi luukut, sytytti tulen pannen hiiliä lisää. Hän toivoi, ettei ukko ollut syönyt kaikkea lientä. Mutta kattila oli kuin nuoltu. Hän keitti kourallisen makaroneja, joita hän oli kätkenyt varalle. Täytyy syödä ne vedessä ilman voita. Eikä mitään muutakaan enää ollut kaapissa, ei leivänmurusta eikä edes luuta, jota voisi kalvaa. Miten olla, jos Maigrat ei anna velkaa tai jos Gregoiren herrasväki ei anna hänelle rahaa? Täytyihän saada miehille ja tytölle ruokaa, kun he tulevat työstä; onnettomuudeksi eivät ihmiset ole vielä oppineet elämään ilman ruokaa.
– Tuletteko te sieltä viimein, – huusi hän vielä kerran. – Minun olisi pitänyt jo kauan sitten lähteä.
Kun Alzire ja molemmat pienokaiset tulivat alas, jakoi hän makaroneja kolmelle pienelle lautaselle. Hänellä itsellään ei muka ollut nälkä? Vaikka Katarina oli jo edellisenä päivänä keittänyt poroja, kaasi hän kuumaa vettä pannuun ja joi kaksi suurta kuppia sellaista kahvia, joka enemmän muistutti likasta vettä kuin juomaa. Mutta pitihän edes sillä pysyttää voimia.
– Nukkukoon isoisä niin kauan kuin tahtoo, sanoi hän Alzirelle, – katso sinä Estellen perään; Jos se rupeaa huutamaan, niin tässä on sokuripala, sulata se lämpimässä vedessä ja syötä sille lusikalla. Sinähän olet kiltti tyttö etkä syö sitä itse.
– Entä koulu, äiti?
– Niin, koulu, no, se saa jäädä huomiseen. Tänään sinun täytyy auttaa minua.
– Valmistanko ruokaa, jos sinä viivyt?
– Ruokaa… Ei, odota, kunnes tulen.
Alzire oli henkisesti hyvin kehittynyt, kuten kaikki, joilla on ruumiillinen vika, ja osasi hyvin valmistaa ruokaa. Mutta hän käsitti, miten oli asian laita eikä enää sanonut mitään.
Koko kylä oli jo noussut, lapsijoukot lähtivät kouluun kolisten puukengillään. Kello löi kahdeksan ja Levaquen puolelta alkoi puhe yltyä. Naisten päivä alkoi. He istuivat kahvipannujensa ympärillä kädet puuskassa ja väsymättä pieksivät kieltään.
Jonkun kalpeat kasvot painautuivat ikkunaruutuun.
– Kuule, mikä uutinen! – sanoi naisen ääni.
– Ei ole aikaa, toiste, – vastasi Maheun vaimo minun täytyy heti mennä.
Peläten kiusausta saada juoda kupin kuumaa, työnsi hän lapset ulos ja lähti itse perästä. Tultuaan kadulle huomasi hän ihmeekseen, että tuuli oli tyyntynyt. Äkkiä oli tullut suoja, taivas oli tullut harmaaksi, seinät tahmeiksi, tiet olivat lokaisia ja mustia hiilipölystä, niin että puukengät upposivat siihen.
Lenore tuli vallattomaksi. Hän tahtoi ottaa lokaa kenkänsä kärjellä kuin lapiolla ja sai heti läimäyksen äidiltään.
He kulkivat tehdasrakennuksien ohi, kapeita polkuja peltojen yli oiaistakseen pitkää matkaa ja saapuivat vihdoin maantielle.
Henri oli myös saanut äidiltään korvalle alkaessaan pyörittää palloja mullasta ja nyt hiljenivät lapset väsyneinä huonosta tiestä ja matkasta.
Maantie kulki suoraan Marchienneen näyttäen tervatulta nauhalta keskellä punertavia peltoja. Toisella puolen teki se mutkan kulkien Montsou'n ohi, joka oli rakennettu mäen rinteelle. Tällaisten teitten varrelle, joita rakennetaan kaikkialla tehdaskaupungista toiseen, alkaa ilmestyä rakennus toisensa jälkeen, niin että pian seutu muuttuu työväen kyläksi. Molemmin puolin tietä oli pieniä tiilitaloja, jotka olivat maalatut eri värisiksi, jotta olisi edes hiukan vaihtelua tässä yksitoikkoisessa näköalassa. Siinä oli keltaisia, sinisiä ja mustia taloja. Viimemainitut luultavasti siksi, että sen värisiksi kumminkin täytyi ennemmin tai myöhemmin muuttua. Paikottain tapasi kaksikerroksisen talon, joka kuului jollekin tehtailijalle, ja aikaan sai edes vähän vaihtelua tässä yksitoikkoisessa talorivissä. Tiilistä rakennettu kirkko neliskulmaisine tapulineen muistutti myöskin jotakin sulatusuunia uutta mallia, sillä se oli mustan hiilipölyn peittämä. Kaikkien noitten sokuri- ja köysitehtaitten sekä myllyjen ohella vilisi joka askeleella ravintoloita ja oluttupia niin paljon, että tuhatta taloa kohti oli yli viisisataa kapakkaa.
Kun Maheun vaimo lähestyi yhtiön rakennuksia ja varastohuoneita, alkoi hän taluttaa lapsia kädestä. He kulkivat nyt Hennebeau'n talon ohi, se oli rakennettu villan tapaiseksi, tiestä erotti sen aita ja pieni puisto vaivaisine puineen. Juuri kun he kulkivat ohi pysähtyivät portilla ajokalut, joista astui kunniamerkeillä koristettu herra ja nainen turkiksissa, varmaankin vieraita Pariisista, sillä rouva Hennebeau, joka näkyi eteisessä, huudahti hämmästyksestä.
– No, astukaa toki, kuhnuset? – haukkui Maheun vaimo vetäen lapsia perässään…
He saapuivat Maigrat'in talon luo ja vaimo kävi yhä levottomammaksi. Maigrat asui aivan Hennebeau'n vieressä, vain muuri erotti hänen pienen talonsa tirehtörin komeasta rakennuksesta. Siinä oli hänen pitkähköinen varastohuoneensa ja tien puolessa puoti. Maigratilla oli kaupan vähän joka lajia, ruokavaroja, hedelmiä, olutta ja astioitakin. Entisiin aikoihin oli hän Voreux'in päällysmiehenä ja kaupitteli viinaa, mutta sitten ollen johtajien suosiossa laajensi hän liikkeensä, niin että hän vähitellen oli tappanut kaiken vähittäiskaupan Montsoussa. Hän osti tavaroita tukuttain ja laajan työväen ostajapiirin tähden kävi hänelle mahdolliseksi myydä huokeasta, sekä antaa velaksikin. Mutta hän oli täydelleen riippuvainen yhtiöstä, joka oli rakentanut hänelle talon ja varastohuoneen.
– Tulin taas teidän luoksenne, herra Maigrat, sanoi vaimo nöyrästi nähdessään puotimiehen ovella.
Tämä katsoi häneen vastaamatta. Hän oli lihava ja korkea mies, käytöksessään kohtelias, mutta tyly ja ylpeä siitä, ettei hän koskaan peruuttanut päätöksiään.
– Ettehän aja minua pois kuten eilen. Täytyyhän meidän saada jotain syötävää lauvantaihin saakka. Tosin olemme saaneet teiltä velaksi… kuudenkymmenen frankin edestä kahden vuoden kuluessa…
Hän puhui vaivoin etsien sanoja. Se oli vanha velka, jota oli karttunut viimeisen lakon aikana. He olivat monasti luvanneet maksaa, mutta eivät voineet. Sitä paitsi oli heille hiljakkoin sattunut vaikeus – oli täytynyt maksaa suutarille kaksikymmentä frankia, sillä hän oli uhannut kääntyä lain puoleen. Siksi heillä ei ollut nyt mitään.
Maigrat pudisti vain päätään vastaukseksi.
– Vaikkapa vain kaksi leipää, herra Maigrat. Minä en pyydäkään kahvia… Vain kaksi kolmen naulan leipää päivässä…
– Ei! huusi kauppias vihdoin täyttä kurkkua.
Ovessa näyttäytyi hänen vaimonsa, heikko vaivainen olento, joka vietti päiväkaudet konttorilaskujen ääressä uskaltamatta nostaa päätään. Hän katosi yhtä pian, kun sai nähdä onnettoman vaimon rukoilevan katseen puodin kynnyksellä. Kerrottiin, että hän nurisematta luovutti aviovuoteensa naisostajille. Jos jonkun kivihiilenkaivajan täytyi saada maksuaika lykätyksi, niin ei hänen tarvinnut muuta kuin lähettää kauppiaan luo vaimonsa tai tyttärensä, samantekevä oliko hän kaunis vai ruma, kunhan hän vain oli taipuvainen.
Maheun vaimoa kiusasi noitten sameitten silmien loukkaava katse. Hän suuttui, voisipa tuon vielä ymmärtää, jos hän olisi nuori, kuten muinoin, mutta nyt, kun hänellä jo on ollut seitsemän lasta. Hän tarttui lapsiinsa ja syöksyi ulos.
– Siitä ei teille koitu onnea, herra Maigrat, muistakaa se!
Nyt perusti hän koko toivonsa Piolainen herrasväkeen. Jolleivät he anna viittä frankia, niin täytyy kuolla nälkään. Hän kääntyi vasemmalle matkalla Joiselle'en. Tienristeyksessä oli tirehtörin asunto. Se oli oikea palatsi, missä Pariisin herrat, ruhtinaat, kenraalit ja muut hallituksen jäsenet joka syksy antoivat suuret päivälliset. Matkalla teki hän laskunsa, miten viisi frankia oli käytettävä: ennen kaikkea ostaisi hän leipää, sitten kahvia, kapan perunoita, neljänneksen voita ja ehkä sitten myös vähän sianlihahyytelöä, sillä isä tarvitsi välttämättä lihaa.
Häntä vastaan tuli pappi Joire Montsousta, hän astui varovasti kantaen hamettaan, ettei se likaantuisi. Hän oli kaikille ystävällinen, mutta pysyi syrjässä kaikista asioista säilyttääkseen hyvät välit sekä isäntiin että työläisiin.
– Terve, herra pastori.
Mutta tämä ei edes pysähtynyt, vaan hymyillen lapsille astui nopeasti ohi, niin että Maheun vaimo jäi suu auki seisomaan maantiellä. Hän ei ollut uskonnollinen, mutta jostain syystä hän oli luullut, että pappi antaisi hänelle jotain.
Täytyi taas kulkea likasta tietä eteenpäin. Oli jälellä vielä kaksi kilometriä ja lapset olivat jo aivan väsyksissä riippuen hänen käsivarsillaan. Tien molemmin puolin oli yhä samallaisia autioita aloja, joitten välillä oli sammaltuneita aitoja ja savuttuneita tehdasrakennuksia korkeine savutorvineen. Mutta edempänä laajeni musta tasanko kuin liikkumaton meri ilman ainoatakaan puuta, vain taivaan rannalla siinti Vandamen metsä.
– Kanna minut äiti.
Ja hän kantoi heidät vuorotellen. Tiellä oli vesilätäkköjä ja hän kokosi hameensa, jottei saapuisi sinne liian likasena. Kolmasti oli hän vähällä kaatua liukkaaseen lokaan. Vihdoin saapuivat he portaille, mutta silloin hyökkäsi heidän kimppuunsa kaksi tavattoman suurta koiraa haukkuen niin että lapset alkoivat parkua. Kuskin täytyi tulla avuksi ajamaan ruoskalla koirat pois.
– Riisukaa kengät ja käykää sisälle, sanoi Honorine.
Tultuaan ruokasaliin äiti ja lapset hämmentyivät ja jäivät äänettöminä oven suuhun. Täällä oli niin lämmin ja herra ja vanha rouva nojatuolissa katsoivat niin tyystin heihin.
– Cecile, sanoi rouva, – tee nyt tehtäväsi.
Cecilen tehtävänä oli jakaa almuja. Vanhempain mielestä kuului se hyvään kasvatukseen. Täytyy olla armelias ihmisiä kohtaan ja he kutsuivat kotiansa jumalan huoneeksi. He ylpeilivät siitä, että he harjoittavat järjellisesti armeliaisuutta, sillä he alati pelkäsivät että heitä petetään ja että he siten edistäisivät paheita. Siksi he eivät koskaan antaneet rahaa. Ei koskaan! ei ainoatakaan sou'ta, sillä tiettyhän se oli, että niin pian kuin köyhä sai lantin, niin joi hän sen heti. He jakoivat pääasiallisesti lämpimiä vaatteita sairaille ja lapsille.
– Oi, lapsiraukat! – huudahti Cecile, – kuinka he ovat kalpeat ja viluiset. Honorine, tuo pian kääre kaapista.
Myöskin palvelijattaret, joitten ei tarvinnut huolehtia päivällisestään, katsoivat säälien noita onnettomia. Sisäpalvelijatar meni ylös makuuhuoneeseen, mutta keittäjätär pani kakun jätteet pöydälle ja jäi siihen.
– Minulla on juuri jälellä kaksi villahametta ja pari huivia, jatkoi Cecile. – Saatte nähdä kuinka pienokaisten tulee lämmin niissä.
– Kiitos, neiti kulta, sopersi Maheun vaimo, – te olette kaikki niin hyviä.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän luuli jo olevansa varma viiden frankin suhteen. Ei vain osannut keksiä, miten pyytäisi sitä, ellei he itse ehdota. Lapset piiloutuivat äidin hameeseen katsoen sieltä ahnein silmin kakkua.
– Onko teillä vain kaksi lasta kysyi rouva Gregoire keskeyttääkseen vaitiolon.
– Oh, hyvä rouva, minulla on koko seitsemän.
Gregoire oli alkanut lukea taas sanomalehteä, mutta tämän kuullessaan hän melkein hypähti paikaltaan.
– Seitsemän kappaletta! Mutta miksi, herran nimessä?..
– Se on järjetöntä, mutisi vanha rouva.
– Mitä sille voi, – vastasi Maheun vaimo ikäänkuin pyytäen anteeksi. – Ei tullut tuota ajatelleeksi ja niitä yhä vain tipahteli. Ja sitten tuottaahan nekin kun kasvavat. Eläisimmehän mekin yhtä hyvin kuin toisetkin ilman isoisää, joka on tullut kaikille taakaksi. Lapsista voi ainoastaan kaksi poikaa ja vanhin tytär laskeutua kaivokseen. Mutta syöttää täytyy kaikkia, pienokaisiakin.
– Oletteko jo kauan työskennelleet kaivoksessa? kysyi rouva Gregoire.
Maheun vannon kasvot kirkastuivat hymystä.
– Kyllä, kyllä. Minä työskentelin tosin vain, kunnes olin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Kun sain toisen lapsen, niin sanoi lääkäri, etten enää nousisi sieltä elävänä, jos laskeutuisin, sillä jotain ruumiissani oli tullut epäjärjestykseen. Ja olihan kotonakin kyllin tekemistä naimisissa ollen. Mutta miehen puolelta ovat ne työskennelleet ikiajoilta saakka, aina siitä saakka kun alettiin kaivannot.
Gregoire katsoi mietteissään naista ja hänen surkuteltavia lapsiaan vahankalpeine kasvoineen ja haalistuneine hiuksineen, mikä teki heidät rumiksi ja verettömiksi, kuten ovat tavallisesti ne, jotka eivät milloinkaan saa syödä kyllikseen. Syntyi taas hiljaisuus eikä kuulunut muuta kuin tulen räiskettä uunissa. Ilmassakin huokui porvarillista onnellisuutta.
– Mutta missä hän viipyy! – huudahti Cecile kärsimättömänä. – Melaine, mene ja sano hänelle, että käärö on kaapissa alhaalla, vasemmalla puolen.
Mutta Gregoire lopetti ääneen mietiskelyjään, joita heräsi hänen mieleensä näitä nälkäisiä ihmisiä nähdessä.
– Maailmassa on kyllä paljon pahaa, mutta, hyvä nainen, täytyy myöntää, etteivät työläisetkään aina ole järkeviä. Sen sijaan, että he säästäisivät, kuten talonpojat tekevät, niin kivihiilenkaivajat juovat, tekevät velkoja, niin että lopuksi heillä ei ole, millä elättäisivät perhettä.
– Herra on aivan oikeassa, vastasi vaimo, eivät kaikki elä niinkuin pitäisi. Samaa minäkin sanon aina juopoille, jos alkavat valittaa… Minun on sentään käynyt hyvin, mieheni ei juo. Luonnollisesti voi sattua pyhäpäivisin seurassa, että hänkin ottaa vähän liikaa, mutta siinä kaikki. Joi hänkin ennen naimisiin menoaan kuin porsas, jos saan luvan sanoa, mutta nyt jumalan kiitos, on kaikki hyvin… Mutta ei sekään paljoa auta. Sattuu päiviä, kuten tänään esimerkiksi, ettei löydä ainoatakaan souta, vaikka kääntäisi nurin kaikki laatikot.
Hän tahtoi valmistaa heitä viiden frankin asiaan ja jatkoi samallaisella hiljaisella äänellä kertoa velastaan, joka alussa oli niin vähäpätöinen, mutta joka sitten oli kasvanut niin suunnattomasti. Aluksi maksoivat he saamispäivänä, mutta sattuivat kerran myöhästymään eivätkä nyt voi sitä peittää. Totta puhuen ei kivihiilenkaivaja voi tulla toimeen ilman oluttuoppia, täytyyhän hänen huuhtoa kurkkunsa pölystä. Siitä monet alkavat ja jäävätkin istumaan kapakkaan. Mahdollisesti kaivajat saavat liian vähän palkkaa, mutta eihän siihen ole kukaan syynä.
– Minä luulin, sanoi rouva Gregoire, – että yhtiö antaa teille vapaan asunnon ja lämmön.
Vaimo katsahti kirkkaasti palavia hiiliä kamiinissa.
– Kyllähän me saamme hiiliä, lausui hän, eipä se ole parasta lajia, mutta palaahan se sentään. Asunnosta maksamme kuusi frankia kuussa, eihän se tosin ole paljo, mutta toisinaan on hyvin vaikea saada sitäkään kokoon. Tänään voisi vaikka lyödä minut kuoliaaksi, mutta ei voisi löytää ainoatakaan souta.
Herra ja rouva Gregoire olivat vaiti istuen mukavasti, heitä alkoi jo kyllästyttää tuo pitkä kertomus kaikesta tuosta kurjuudesta. Vaimo pelästyi, että oli ehkä suututtanut heidät ja lisäsi tyynen ja järkevän naisen tavoin:
– En minä valita. Niinhän sitä on maailmassa, eikä sitä voi muuttaa, vaan täytyy mukautua. Parasta on täyttää kunnollisesti velvollisuutensa siinä, mihin jumala on asettanut. Eikö totta, herra?
Tähän myöntyi herra Gregoire täydelleen.
– Jos siten ajattelee, nainen hyvä, niin on yläpuolella onnettomuuksien.
Honorine ja Melaine toivat vihdoinkin käärön. Cecile avasi sen ja veti esiin kaksi hametta, liinoja, sukkia ja rukkasiakin. Kaikki sopi mainiosti ja hän kiirehti palvelijatarta sitomaan kaikki nyyttiin. Hänen soitto-opettajattarensa oli vihdoin tullut ja hän koetti saada Maheun vaimon ja lapset pikemmin ulos.
– Me olemme nyt hyvin tukalassa tilassa, – sai vaimo vaivoin sanottua, – jospa edes saisin viisi frankia.
Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, kaikki Maheut olivat ylpeitä eivätkä koskaan kerjänneet. Cecile katsoi pelästyneenä isään, mutta tämä lausui aivan tyynesti, kuten se, joka on täyttänyt velvollisuutensa.
– Mahdotonta. Se ei kuulu meidän tapoihimme.
Nuorta tyttöä liikutti äidin toivoton katse ja hän tahtoi edes tehdä lapsille jotain mieliksi. Nämä tuijottivat yhä vieläkin kakkuun. Hän leikkasi siitä pari palaa ja antoi niille.
– Tässä on teille.
Mutta sitten otti hän ne takaisin ja pyysi vanhaa sanomalehteä.
– Odottakaa, te voitte jakaa sisartenne ja veljienne kanssa.
Hänen vanhempansa katsoivat häneen liikutettuina hänen työntäessä perhettä ulos. Lapset, joilla ei ollut leivän muruakaan kotona, kantoivat kaikella kunnioituksella tuota makeaa kakkua jäätynein kätösin.
Vaimo meni vetäen lapsia kädestä. Nyt hän ei nähnyt autioita peltoja, likasta tietä eikä harmaata synkkää taivasta. Mennessään Montsou'n ohi kääntyi hän päättäväisenä Maigrat'in luo ja pyysi häneltä niin vakuuttavasti, että sai lopuksi kaksi leipää, kahvia, voita jopa viisi frankiakin, sillä hän lainasi myös rahaa korkoa vastaan. Mutta ei kauppias tarvinnutkaan Maheun vaimoa, vaan Katarinaa, sen hän ymmärsi heti, kun kauppias kehotti lähettämään tytärtä hakemaan puodista, mitä tarvitaan. No, sittenpähän nähdään. Katarina kyllä antaa hänelle terveistä nyrkeistään, jos hän koettaisi lähestyä häntä.
III
Pienen tiilisen kirkon kello työväen kylässä No. 240 löi yksitoista.
Tässä kirkossa piti pastori Joire sunnuntaisin jumalanpalvelusta.
Kirkon vieressä oli koulun kivitalo. Vaikka ikkunat olivat suljetut, kuului sieltä lasten tavailemista.
Leveällä tiellä, joka jakoi neljä yksitoikkoista rakennusryhmää toisistaan, ei näkynyt ainoatakaan sielua. Pienet puistot näyttivät synkiltä ja surullisilta; paljaine puineen ja likaisine maaperineen. Kaikista savupiipuista savusi, kaikkialla laitettiin päivällistä, väliin näkyi joku nainen ovella ja katosi taas. Vesiränneistä tippui vettä vesisäiliöihin, vaikka sade oli jo lakannut. Nämä punaset rännit, joita sade huuhtoi, tekivät kylän vähän vaihtelevamman näköiseksi, joka äkkiä oli kohonnut kesken avaraa lakeutta ja jota reunustivat mustat tiejuovat.
Palattuaan kylään Maheun vaimo poikkesi erään päällikön vaimon luo, jolla oli jälellä perunasatoa. Syrjässä oli taloryhmä, jota pieni poppelilehdikkö ympäröi, aina neljä taloa yhdessä puisto ympärillä. Yhtiö oli määrännyt nämä rakennukset päälliköille ja vuorivoudeille, jonka vuoksi työläiset nimittivät tätä kylän nurkkaa "Silkkisukaksi", mutta omaa kyläänsä kutsuivat he: "maksa velkasi".
– Hohoi, vihdoinpa olemme perillä, – huudahti vaimo Maheu tultuaan kotiin kädet täynnä kääreitä ja työntäen lapsia, jotka olivat aivan nääntyneet ja likaiset.
Tulen ääressä huusi Estella täyttä kurkkua Alziren sylissä. Sokurivesi oli aikoja loppunut ja tyttö koettaessaan saada lasta tyyntymään oli keksinyt olla antavinaan hänelle rintaa. Toisinaan tämä kepponen onnistui, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Turhaan oli hän päästänyt röijyn napeista ja painoi lasta laihaan rintaansa, lapsi kimmastui vielä enemmän imiessään nahkaa, josta ei mitään lähtenyt.
– Anna se minulle, – sanoi äiti pantuaan ostokset käsistään. – Hän ei anna meidän puhua sanaakaan.
Niin pian kuin jukura oli imeytynyt hänen rintaansa, voitiin rauhassa puhua. Kaikki oli järjestyksessä. Pikku emäntä oli siivonnut huoneessa ja hoitanut tulta. Hiljaisuudessa kuului selvään isoisän kuorsaaminen yhtä tasaisena ja säännöllisenä kuin ennenkin.
– Kas, kuinka paljon! – sanoi Alzire hymyillen katsoessaan ostoksia.
– Tahdotko äiti, että minä keittäisin lientä?
Pöytä oli täynnä kääröjä, siinä oli vaatekäärö, kaksi leipää, perunoita, voita, kahvia, sikuria ja puoli naulaa sianlihahyytelöä.
– Ehtii tuota vielä, sanoi äiti väsyneesti, – täytyy poimia suolaruohoja ja purjulaukkaa… Minä keitän kyllä miehille, mutta pane sinä perunat tulelle, niin saamme syödä niitä voin kanssa. Ja kahvia, älä unohda kahvia!
Äkkiä muisti hän kakkua. Hän katsoi lapsiin, jotka kädet tyhjinä tepastelivat lattialla. He olivat siis ahmineet sen matkalla. Ja hän soimasi heitä aika lailla, vaikka Alzire koetti heitä puolustaa.
– Anna heidän olla, äiti. Jos se oli tarkoitettu minulle, niin ei ole väliä. Heidänhän tuli nälkä kulkiessaan niin pitkälle.
Kello löi kaksitoista. Kuului koulusta palaavien lasten puukenkien kolinaa. Perunat olivat valmiit ja kahvi keitettynä puoleksi sikurista tuoksullaan kiihotti ruokahalua. Tehtiin tilaa pöydän toisessa päässä ja äiti istui siihen. Lapset saivat tyytyä omiin polviinsa. Nuorin poika katsoi koko ajan ahneesti hyytelöä, joka rasvasen paperin sisällä kiinnitti hänen huomiotaan.
Äiti joi kahvia pienin kulauksin pitäen lasia molemmin käsin lämmitelläkseen niitä. Ukko Bonnemort tuli myös. Tavallisesti heräsi hän myöhemmin niin että aamiainen odotti häntä tulella. Nyt alkoi hän murista, kun ei ollut lientä. Mutta kun hänelle sanottiin, ettei aina saa sitä mitä tahtoo, alkoi hän ääneti syödä perunaansa. Toisinaan nousi hän sylkeäkseen tuhkaan.
– Olin vallan unohtaa, äiti, sanoi Alzire, naapurivaimo kävi täällä…
– Menköön menojaan! keskeytti hänet äiti.
Hän ja Levaquen vaimo salaa eivät pitäneet toinen toisistaan. Edellisenä päivänä oli Levaquen vaimo valittanut köyhyyttään, jottei hänen tarvitsisi antaa velkaa. Mutta Levaqueilla olikin nyt juuri hyvät päivät. Bouteloup oli maksanut kahdesta viikosta edeltäpäin. Mutta perheelliset harvoin antoivat toisilleen lainaa.
– Paneppa erilleen kahviannos, sanoi taas vaimo, täytyy antaa takaisin Pierronin vaimolle, jolle olen velkaa toispäivän lainan.
Alzire kääri kahvin paperiin ja äiti meni ulos sanoen, että palaa heti keittämään miehille lientä. Hän otti Estellan syliinsä ja jätti Bonnemortin syömään perunansa loppuun. Lenore ja Henri tappelivat lattialla putoovista perunakuorista.
Maheun vaimo meni suoraan puiston kautta, jottei Levaque huomaisi häntä ikkunasta eikä kutsuisi luoksensa. Heidän puistonsa oli aivan Pierronin puiston vieressä, aitaan oli tehty kolo, josta he kulkivat kylään toistensa luo. Siinä oli myös yhteinen kaivo, josta neljä perhettä ammensi vettä. Siinä oli myös vaja vanhoja työkaluja varten, siinä syötettiin kaniineja, jotka teurastettiin ja syötiin suurina pyhinä. Kello löi yhtä. Tähän aikaan juotiin kaikkialla kahvia eikä ketään näkynyt pihalla eikä ikkunoissa. Vain joku kaivaja kaivoi puistossaan ennen kuin lähti työhön.
Mutta saapuessaan naapurin luo Maheu huomasi hämmästyksekseen kadun toisessa päässä kirkon edessä herran ja kaksi rouvaa. Hän pysähtyi hetkeksi ja tunsi heidät. Rouva Hennebeau näytti vierailleen työväen kylää turkiksiin kääriytyneelle naiselle ja kunniamerkeillä koristetulle herralle.
– Miksi sinä vaivaat itseäsi, sanoi Pierronin vaimo, kun Maheu antoi hänelle kahvit. – Eihän sillä olisi kiirettä.
Hän oli kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha ja yleensä pidetty kaunottarena. Hän oli mustaverinen, matalaotsainen, suurisilmäinen ja supukkasuinen. Sitä paitsi oli hän kiemailija, pysyi aina puhtaana ja ollen lapseton säilytti hän kauniin vartalon. Hänen äitinsä, vanha Brule, joka oli kaivajan leski, oli hankkinut tyttärelleen työtä tehtaassa ja vannoi, ettei antaisi rämän koskaan mennä naimisiin kaivajan kanssa. Kun tämä siitä huolimatta meni naimisiin Pierron kanssa, joka, paitsi että hän oli kaivaja, oli lisäksi leskimies ja jolla oli kahdeksanvuotias tytär edellisestä avioliitosta, suuttui siitä äiti vielä pahemmin. Mutta avioliitto oli hyvin onnellinen huolimatta siitä että juoruttiin vaimon rakastajasta ja miehen leväperäisyydestä. Heillä ei ollut lainkaan velkoja, söivät lihaa kaksi kertaa viikossa ja talossa vallitsi sellainen puhtaus, että voisi peilata pannuihin. Kaiken muun menestymisen lisäksi oli hän tuttavuutensa tähden saanut yhtiöltä luvan kaupitella nisusia ja nekkuja, joita hän säilytti pöntöissä asetettuina riviin kahdelle laudalle ikkunan edessä. Tästä ansaitsi hän kuusi, seitsemän sous'ta päivässä, joskus sunnuntaina kaksikintoista. Ainoa, mikä häiritsi tätä hyvinvointia, oli akka Brulen ainainen murina, mutta hän olikin vanha vallankumouksellinen, joka tahtoi kostaa isännille miehensä kuoleman, eikä myöskään Lydialla ollut herrain päiviä, sillä hän sai liian usein korvalle hyvinvoivilta vanhemmiltaan.
– Kas, kuinka suureksi se on tullut! sanoi Pierronin vaimo hymyillen Estellelle.
– Oh, älä puhukaan, minä olen aivan nääntyä sen kanssa. – Kiitä luojaa, ettei sinulla ole sellaisia. Voit ainakin pysyä siistinä.
Vaikka hänellä itselläänkin kotona oli kaikki järjestyksessä ja joka lauantai pestiin lattiat, niin katseli hän kuitenkin katein silmin tuota valoisaa huonetta, joka melkein oli komeasti sisustettu. Seinällä riippui peili ja kolme taulua.
Pierronin vaimo joi kahvinsa yksin. Kaikki hänen omaisensa työskentelivät kaivoksessa.
– Juo lasillinen kahvia minun kanssani, sanoi hän.
– Ei, kiitos, olen juuri juonut kotona.
– Ei haittaa.
Eikä se tosiaankaan haitannut. He joivat vielä lasillisen ja heidän katseensa osuivat pönttöjen välistä vastakkaisiin ikkunoihin, missä uudinten suuremmasta tai vähemmästä puhtaudesta saattoi päättää, miten huolellinen emäntä oli. Levaquen uutimet olivat likaisia kuin rääsyt, joilla pyyhittiin pannuja.
– Kuinka voi elää sellaisessa liassa, lausui Pierronin vaimo.
Nytpä Maheun vaimo pääsi lempiaiheeseensa. Jospa hänellä olisi niin hyvä vuokralainen kuin Bouteloup, niin koko hänen taloutensa kukoistaisi. Jos osaisi hyvin toimia, niin voisi vuokralaisesta ansaita paljon. Luonnollisesti ei pitäisi olla hänen kanssaan suhteissa. Ja Levaque juo ja lyö vaimoaan, hakkailee variete-laulajattaria Montsou'ssa.
Pierronin vaimon kasvot kuvastivat inhoa. Tuollaiset laulajattaret levittävät vain tauteja. Joisellessa oli eräs sellainen, joka tartutti koko kaivannon.
– Minua ihmetyttää, kuinka sinä olet sallinut poikasi rupeamaan tekemisiin heidän tyttönsä kanssa.
– Niin, kukapa sen voi estää. Heidän puistonsahan on aivan meidän vieressä. Kesäisin tapasi Sakarias häntä joka pensaan alla tai vajassa. Kun vaan meni vettä noutamaan, niin siinä ne aina oli.
Tuo oli tavallinen historia kylän yhdyselämästä, joka pahensi nuoria poikia ja tyttöjä. Nuoret parit kohtasivat toisensa pimeän tulien vajan luona. Siinä myös jokainen tyttö synnyttikin ellei hän pitänyt tarpeellisena lähteä edemmäksi pellolle. Sitä ei paheksuttu, jälestäpäin menivät rakastavaiset naimisiin, ainoastaan äidit olivat tyytymättömiä, jos pojat menivät nuorina naimisiin, sillä silloin he eivät enää antaneet perheelle mitään.
– Sinun sijassasi tekisin minä lopun siitä kerrassaan, sanoi Pierronin vaimo. – Sinun Sakariashan on saanut häneltä jo kaksi lasta ja varmaankin he edelleenkin tulevat jatkamaan samalla tavoin… Kyllä sinä saat sanoa hyvästi Sakarian ansiolle.
Mutta Maheun vaimo ojensi raivoissaan kätensä.
– Kuule, mitä sanon. Jos he muuttavat yhteen, niin minä kiroon heidät… Täytyyhän Sakariaan kunnioittaa meitä! Hän on maksanut meille paljon ja on velvollinen korvaamaan meille sen ennenkuin akottuu… Ajattele itse, jos kaikki lapsemme rupeavat työskentelemään toisten hyväksi niin pian kuin kasvavat, niin mitä me saamme heiltä?
Vähitellen rauhoittui hän.
– Niin, niin, saadaampa nähdä… Kuinka väkevää kahvisi on, sinä panet varmaankin paljon.
Juteltuaan vielä hyvän aikaa yhtä ja toista, tuli hänen kiire kotiin valmistamaan ruokaa. Kadulla kulki koulusta palaavia lapsia, siellä täällä ovella näkyi naisia, jotka pälyivät rouva Hennebeau'ta ja tämän vieraita. Tämä käynti alkoi herättää yleistä mielenkiintoa kylässä.
Maheun vaimo oli juuri menemäisillään ovestaan sisälle, kun hän sattui Levaquen vaimon kanssa yhteen. Tämä oli tullut ulos puhutellakseen lääkäri Vanderhaghenia, joka oli yhtiön palveluksessa. Pienenläntä tohtorilla oli aina kiire ja paljon työtä, niin että hän antoi neuvojaan ohimennen.
– Herra tohtori, valitti Levaquen vaimo, – minä en voi lainkaan syödä, särkee koko ruumista… Kuulkaa toki minua.
– Jätä minut rauhaan! ärjähti tämä. Hän sinutteli kaikkia. – Juot liian paljon kahvia.
– Mutta tulkaa toki katsomaan miestäni, kannatti Maheun vaimokin, – hänen jalkojansa pakottaa.
– Sinä olet varmaankin häijy häntä kohtaan, jätä minut rauhaan!
Molemmat naiset jäivät keskelle tietä katsomaan poistuvan tohtorin selkään. Katsahtaen toinen toisiinsa kohauttivat he toivottomasti olkapäitään.
– Poikkea luokseni, kutsui Levaquen vaimo. – Minulla on tiedätkö uutinen… Juodaan vähän kahvia. Olen juuri keittänyt.
Maheun vaimo koetti tehdä vastarintaa, mutta myöntyi pian. Olkoon menneeksi, voihan juoda tilkan, ettei naapuri loukkaantuisi. Ja hän astui sisään.