Kivihiilenkaivajat

– Petturi, nyt et pääse enää.

Jokin hänen sisältään kohoava hirvittävä, raju tunne jyskytti hänen ohimoihinsa, vaati mielipuolen tavoin verta, murhaa. Eikä hän kuitenkaan ollut juovuksissa. Hän taisteli epätoivoisesti tuota perittyä hurjuutta vastaan ja vihdoin voitti hän itsensä, viskasi veitsen pois ja sähisi hampaitten välistä:

– Nouse ja mene matkaasi!

Chaval nousi, pyyhki kädellään nenästä vuotavan veren ja lähti laahustavin askelin, kasvot verisinä, silmä turvonneena. Katarina tahtoi vaistomaisesti seurata, mutta silloin hän oikasihe ja purki sisuaan raakuuksiin ja kirouksiin.

– Älä yritäkään, minä en sitä salli! Jos sinä tahdot hänet, niin makaa hänen kanssaan, sinä kelvoton lutka! Äläkä tule minun silmieni eteen, jos henkesi on sinulle kallis.

Hän meni paiskaten oven perästään. Huoneessa tuli haudan hiljaisuus, vain hiilet rätisivät kamiinissa. Lattialla makasi nurin kaadettu tuoli ja verilätäkkö, jonka hiekka imi itseensä.

IV

Lähdettyään Rasseneurilta, Katarina ja Etienne kulkivat vaiti.

Etienneä vaivasi tuo nainen, joka odottamatta oli tyrkytetty hänelle eikä hän tietänyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui järjettömältä ottaa hänet mukaansa Requillart'iin. Hän ehdotti saattaa hänet kotiin vanhempain luo, mutta tyttö torjui ehdotuksen kauhistuneena: ei, ei, kaikkea muuta, mutta ei hän voinut taas mennä heidän niskaansa sen jälkeen kuin hän oli jättänyt heidät niin rumalla tavalla! Kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan kulkiessaan rinnakkain tiellä, joka oli lokainen ja lätäköitä täynnä. He kulkivat Voreux'hon, sitten kääntyivät oikealle ja kulkivat tietä myöten kanavan ja kaivoskummun välillä.

– Mutta täytyyhän sinun jossakin viettää yösi, sanoi Etienne vihdoin.

– Jos minulla olisi huone, ottaisin sinut mielelläni…

Jokin kainous esti hänet lausumasta lausettaan loppuun. Hän muisteli heidän entisen yhdessäoloajan, sekä hienotunteisuuden, joka oli estänyt heidät kuulumasta toinen toisilleen kiihkeästä halusta huolimatta. Oliko hänessä säilynyt sama tunne vieläkin, koska hän joutui hämilleen? Muisto tytöltä saamista korvapuusteista ei loukannut häntä, vaan pikemmin kiihotti. Vähitellen alkoi tuntua hänestä yhä luonnollisemmalta ottaa tyttö mukaansa Requillart'iin.

– No, päätä nyt. Mihin minä vien sinut? Vai inhoatko sinä minua siinä määrin, ettet tahdo jäädä minun kanssani?

Tyttö kulki ääneti hänen rinnallaan laahustaen raskaita saappaita.

– Minulla on ilmankin surua kylliksi, – mutisi hän puoliääneen, – älä kiduta minua. Mitä hyvää koituisi siitä, kun minulla jo on rakastaja ja sinulla itselläsi on tyttö.

Hän tarkoitti Mouquettea. Katarina uskoi, että Etienne eli tämän kanssa, kuten huhut kertoivat. Etienne alkoi sanoa, ettei se ollut totta, mutta tyttö vain pudisti päätään muistuttaen sitä iltaa, jolloin he seisoivat sylitysten tiellä.

– Kuinka kisallista, että kaikkien noitten tyhmyyksien on pitänyt tapahtua, vastasi Etienne, seisottuen. —

– Me olisimme hyvin tulleet toimeen yhdessä!

Tyttö vavahti.

– Älä sitä sure, sanoi hän, – et ole siinä paljoakaan menettänyt. Jospa tietäisit kuinka laiha ja kuihtunut minä olen. Minusta ei tule koskaan kunnollista naista!

– Tyttö rukkani! lausui Etienne säälintunteen valtaamana.

He olivat kaivoskummun juurella varjossa. Musta pilvi peitti kuun, niin etteivät he nähneet toinen toistaan, tunsivat vaan kiihkeää halua nyt ottaa se suudelma, jota he olivat kaihoneet monta kuukautta. Mutta samassa tuli kuu jälleen näkyviin valaisten koko ympäristön ja kummulla seisovan vahtisotamiehen. He etääntyivät taas toisistaan ujoina ehtimättä tyydyttää haluansa. He jatkoivat taas matkaa upoten nilkkaan saakka liejuun.

– Onko siis päätetty, ettet sinä tahdo? kysyi Etienne.

– En, vastasi tyttö, – sinä Chavalin jälestä, sinun jälkeesi joku muu taasen. Sehän on inhottavaa, se iljettää minua!

– Mutta mihin sinä sitten menet? kysyi Etienne jälleen. – Enhän minä voi jättää sinua maantielle tällaisena yönä.

– Menen kotiini, vastasi hän yksinkertaisesti. Chaval on mieheni eikä minulla ole muualla paikkaa, mihin mennä.

– Mutta hänhän lyö sinut kuoliaaksi!

Tyttö vain kohautti olkapäitään. Tietysti hän sen tekee, mutta väsyyhän hän lopuksi, ja olisiko parempi maleksia maanteitä pitkin? Ei monellakaan naisella ole kadehdittavampi kohtalo.

Etienne ja Katarina lähestyivät äänettöminä Montsou'ta. He olivat aivan kuin vieraat toinen toisilleen. Etienne ei löytänyt sanoja saadakseen tytön taivutetuksi, vaikka häntä kiusasi se, että hän taas menee Chavalin luo. Hänen sydäntään kouristi, mutta eihän hänellä ollut mitään tarjottavaa tytölle, vain puutetta ja lymyilemistä, eikä mitään toivoa tulevaisuudessa, mahdollisesti jo huomenna häneen osuisi sotamiehen kuula. Mahdollisesti oli todellakin viisaampaa kärsiä yrittämättä uusia kärsimyksiä. Pää riipuksissa saattoi hän hänet rakastajan luo. Tien käänteessä noin parinkymmenen askeleen päässä Piquettesta tyttö pysähtyi sanoen:

– Älä mene edemmäksi, jos hän saa nähdä sinut, voisi taas syntyä tappelu.

Kirkon kello löi nyt yksitoista. – Hyvästi, mutisi tyttö.

Hän ojensi Etiennelle kätensä, jonka tämä pidätti omassaan, niin että tytön täytyi irroittaa omansa. Kääntämättä päätään katosi tyttö sivuovesta. Mutta Etienne ei mennyt pois ajatellen kauhulla, mitä siellä nyt tapahtuu. Hän ponnisti kuuloaan kuullakseen lyödyn naisen valitushuutoja. Mutta kaikki oli hiljaa ja pian ilmestyi valoa ensimäisen kerroksen ikkunassa. Samassa avautui ikkuna ja siitä kurottautui hoikka vartalo. Etienne lähestyi.

Katarina kuiskasi tuskin kuuluvasti:

– Hän ei ole vielä tullut. Minä käyn makaamaan. Ole hyvä, mene, minä pyydän…

Etienne meni. Kun hän lähestyi kumpua, valaisi kirkas kuu koko ympäristön. Hän kohotti katseensa taivaaseen, missä selveni, missä pilvenhattaroita kiiti kilpaa milloin kuulakkoina rientäen kuun ohi, milloin häipyen ja häviten näkyvistä.

Katse täynnä tuota kirkkautta käänsi hän silmänsä kummulle, missä kummallinen näky kohtasi hänet. Vahtisotamies melkein jäätyneenä kylmästä kulki edes takaisin milloin Marchienneen päin, milloin taas Montsouhun päin. Mutta eniten kiinnitti Etiennen huomiota jonkun varjo, joka piileskeli Bonnemortin entisessä vahtikopissa. Se näytti ryömivältä pikkupedolta, joka vaanii saalistaan, ja Etienne tunsi heti varjon Jeanliniksi, mutta vahtisotamies ei voinut häntä nähdä. Varmaankin tuolla pikkuroistolla oli jokin koiruus mielessä, sillä hän vihasi noita sotamiehiä, jotka oli tuotu sinne tappamaan ihmisiä.

Etienne aikoi huutaa hänelle estääkseen häntä toimittamasta koiruutta. Joka kierroksella sotamies astui koppiin saakka, kääntyi ja kulki kaksikymmentäviisi askelta päinvastaiseen suuntaan. Äkkiä hyppäsi Jeanlin sotamiehen hartioille ja iski veitsensä hänen kurkkuunsa. Kaikki tuo tapahtui niin nopeasti, että sotamies vain heikosti huudahti ja pyssy kalisten putosi maahan. Hetkeksi pilviin peittyneenä valaisi kuu jälleen kirkkaasti.

Etienne jäi kauhusta liikkumattomaksi. Huuto oli tarttunut hänen kurkkuunsa. Sitten juoksi hän nopeasti ylös mäelle, missä Jeanlin seisoi kaikilla neljällä raajallaan ruumiin edessä, joka makasi selällään kädet ojennettuina. Punaset housut ja harmaa takki kuvastuivat räikeinä valkosella lumella. Ei ainoakaan verenpisara päässyt vuotamaan, veitsi oli syvällä kurkussa vartta myöten.

Aivan vaistomaisesti antoi Etienne nyrkkinsä pudota poikaan huudahtaen:

– Miksi sinä tämän teit?

Jeanlin sävähti ja ryömi edemmäksi.

– Miksi sinä teit tämän, perhana!

– En tiedä, teki mieleni.

Eikä muuta vastausta hän voinut antaa.

Etienneä kauhistutti tuo rikoksellisuuden kehittyminen lapsen aivoissa ja hän potkasi pojan pois luotaan kuin saastaisen elukan. Häntä pelotti, että Voreux'n vahti olisi kuullut sotamiehen huudahduksen ja katsoi joka kerran ympärilleen, kun kuu valaisi. Mutta kaikki oli hiljaa. Hän kumartui ja tunnusteli sotamiehen kylmiä käsiä, kuunteli sydäntä, joka oli lakannut tykkimästä. Veitsestä näkyi ainoastaan luuvarsi, missä oli lyhyt kirjoitus "Rakkaus."

Hänen katseensa siirtyi sotamiehen kasvoihin. Äkkiä tunsi hän pikku sotamiehen. Sehän oli Jules, jonka kanssa hän oli jutellut eräänä aamuna. Katsellessaan noita lempeitä, kalpeita kasvoja, valtasi hänet syvä säälintunne. Hänen siniset silmänsä katsoivat taivaaseen, kuten silloinkin, kun hän muisteli kotiaan. Ja siellä Bretagnessa varmaankin kaksi naista katsoo pauhaavaa merta ja odottaa sydänkäpyään, saavat odottaa ijäti. Kuinka kauheata, että köyhät raukat noin tappavat toinen toisensa rikkaitten takia!

Mutta ruumis oli korjattava pois. Ensin ajatteli hän heittää ruumiin kanavaan, mutta hylkäsi heti aikeensa, sillä sieltä olisi se helposti löydettävissä. Hänet valtasi äärimmäinen pelko. Minuutit kiitivät, mitä piti tehdä? Silloin pälkähti hänen päähänsä saada ruumis Requillart'iin ja haudata se sinne.

– Tule tänne, sanoi hän Jeanlinille.

Poika epäröi.

– En tule. Sinä tahdot nylkeä minut. Sitä paitsi täytyy minun mennä.

Hyvästi.

– Tule heti tänne, toisti Etienne, – taikka minä kutsun sotamiehiä, ja ne lyövät pääsi poikki.

Kun Jeanlin vihdoin tuli, otti Etienne nenäliinansa sitoi sen lujasti sotamiehen kaulan ympäri ottamatta pois veistä, joka esti veren vuotamasta. Lumi suli, niin ettei maassa näkynyt veren lätäkkää eikä taistelun jälkiä.

– Ota jaloista.

Jeanlin teki niin ja Etienne tarttui olkapäihin sidottuaan ensin pyssyn selkään. Sitten alkoivat he laskeutua alas mäeltä varoen, ettei kiviä varisisi alas. Onneksi oli kuu jälleen peittynyt pilveen. Mutta kun he kulkivat kanaalia pitkin, paistoi kuu jälleen kirkkaasti, niin että oli vallan ihme, ettei Voreux'n vahti nähnyt heitä. He kulkivat äänettöminä nopein askelin, mutta kantamus hidastutti kuitenkin heidän etenemistään, sillä joka sadan metrin päässä olivat he pakotetut laskemaan sen maahan. Tien käänteessä Requillart'iin säikähytti heidät jokin melu ja he tuskin ehtivät vetäytyä muurin taakse välttääkseen patrullin. Vielä tuli eräs mies heitä vastaan, mutta hän oli aivan juovuksissa ja kiroillen meni ohi mitään näkemättä. Vihdoin saapuivat he vanhan kaivoksen luo puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta.

Etienne oli edeltäpäin arvannut, ettei ole helppo laskea sotamiestä portailta alas, ja tosiaankin se oli suurvaivainen työ. Jeanlin jäi ylös antaen ruumiin liukua alas, kun Etienne ensin oli puunjuuriin tarttuen laskeutunut alas. Joka porrassillalla täytyi toistaa sama temppu. Hän laskeutui ensin ja otti sitten ruumiin vastaan syliinsä. Siten laskeutui hän kolmekymmentä porrasta, kaksisataa kymmenen metriä, jolloin pyssy koko ajan löi häntä selkään. Mutta hän ei tahtonut, että poika hakisi kynttilänpätkää, jota hän säästi kuin aarretta. Mutta kun he vihdoin saapuivat lastauspaikalle, lähetti hän pojan hakemaan kynttilän. Itse istui hän ruumiin viereen odottamaan tarkaten sydämensä kovaa lyöntiä.

Kun Jeanlin palasi kynttilöineen, neuvottelivat he, mihin kätkeä tuon ruumiin, jottei sitä enää löydettäisi. Poika tunsi kaikki maanalaiset käytävät ja loukot, joihin täysikasvuinen ei olisi voinut päästäkään ja siksi keksi hän sopivan paikan. He lähtivät heti jatkamaan matkaa kulkien vielä kantamuksineen lähes kilometrin matkan lahonneita käytäviä myöden. Kun katto alkoi käydä matalaksi, täytyi heidän kulkea ryömien eteenpäin ollen vaarassa tulla haudatuksi maan vieremän alle. Käytävällä oli tässä kapean laatikon muoto, ja siihen panivat he ruumiin kuin kirstuun, sekä pyssyn sen viereen. Sitten potkasi Etienne paaluun, vaikka oli itse vaarassa jäädä alle. Maa alkoi heti laskeutua, niin että he tuskin ehtivät ryömiä pois. Kun Etienne kääntyi, näki hän katon yhä laskevan peittäen sotamiehen kokonaan.

Kun Jeanlin jälleen palasi luolaansa, heittäytyi hän uupuneena pitkälleen heinille ja nukkui.

Etienne sammutti kynttilänpätkän. Hän tunsi myös olevansa aivan uuvuksissa, mutta hän ei voinut nukkua, sillä synkät mietteet jyskivät hänen aivoissaan. Pian oli yksi ainoa ajatus vallalla kiusaten ja kiduttaen häntä: miksi ei hän ollut tappanut Chavalia, silloin kuin hänellä oli tämän veitsi kädessään? Ja miksi tuo lapsi oli äsken tappanut sotamiehen, jonka nimeäkään hän ei tuntenut? Tämä sekoitti kaikki hänen vallankumoukselliset mielipiteensä, murhan oikeudesta ja rohkeudesta tappaa.

Poika heinillä oli alkanut kuorsata kovasti kuin juopunut, joka on humaltunut murhan teosta. Se hermostutti Etienneä niin, ettei hän enää voinut sietää pojun läheisyyttä. Hän hypähti makuupaikaltaan ja kiiti uloskäytävään päin. Hän riensi käytävää myöten kavuten nopeasti portaita ylös, aivankuin joku olisi hänen kintereillään.

Vihdoinkin ylhäällä Requillartin raunioitten keskellä saattoi hän hengittää vapaasti. Jollei hän uskaltanut tappaa, täytyi hänen kuolla itsensä. Ajatus kuolemasta, joka jo ennenkin oli kiirinyt hänen aivoissaan, valtasi nyt hänet kokonaan, se oli hänen viimeinen toiveensa. Kuolla rohkeasti vallankumouksen puolesta, silloin saisivat ratkaisunsa kaikki hänen elämänsä työt, samantekevä hyvänkö vai pahan, mutta ennen kaikkea silloin ei hänen enää tarvitsisi ajatella. Jos toverit hyökkäävät belgialaisten työläisten kimppuun, asettuu hän eturiviin. Ja varmoin askelin suuntasi hän kulkunsa Voreux'hon.

Kello oli kaksi. Vuorivoutien huoneustosta, missä vartijasto oli, kuului meluavia ääniä. Vahtisotamiehen häviäminen oli hämmästyttänyt vartiaston ja kapteeni herätettiin. Koko ympäristö oli tutkittu ja päätettiin, että hän oli karannut. Etienne seisoi pulassa vajan suojassa ajatellen kapteenia, joka pikku sotamiehen sanojen mukaan oli tasavaltalainen. Kenties hänen onnistuisi saada kapteeni kansan puolelle. Sotamiehet heittävät pois pyssynsä ja silloin ei ole vaikea hävittää kaikki porvarit. Tämä unelma lumosi hänet niin, että hän unohti kuoleman, vaan seisoskeli tuntikausia nilkkoja myöten loassa kiihottuneena toiveesta, että voitto oli vielä varma.

Kello viiteen saakka odotteli hän belgialaisia työläisiä. Vasta sitten tuli hänen mieleensä, että yhtiö varmaankin oli jättänyt heidät yöksi Voreux'hon. Laskeutuminen oli jo alkanut ja muutamat tiedustelijat, jotka lähetettyinä kylästä No. 240 ottamaan asioista selvän, olivat kahden vaiheilla ilmoittaisivatko tovereille. Etienne selitti heille, kuinka yhtiö oli petkuttanut heitä, ja he lähtivät juoksemaan kylään. Itse hän jäi odottaa maan kummun takana.

Etienne huomasi etäällä yksinäisen naisen kulkevan maantiellä ja riensi häntä vastaan, sillä hän oli naisessa tuntenut Katarinan.

Kello kahdestatoista oli Katarina kulkenut likasia teitä pitkin. Kun Chaval oli tullut kotiin, ajoi hän Katarinan ylös lyönneillään huutaen, että hän korjaisi heti luunsa ellei hän tahtonut lentää ikkunasta ulos. Itkien ehtimättä pukeutua oli hän hypännyt kadulle ja saamastaan potkusta vierinyt alas portailta. Hän oli aivan pois suunniltaan eikä voinut uskoa, että Chaval tarkoittaisi täydellistä eroa, vaan istui alimmalle portaalle odottaen, että Chaval kutsuisi hänet takaisin.

Kaksi tuntia turhaan odotettua ja väristen vilusta lähti hän kulkemaan, mutta palasi taas uskaltamatta kuitenkaan koputtaa tai huutaa. Sitten lähti hän suoraa päätä vanhempainsa luo. Mutta päästyään lähelle kotiaan häpesi hän niin, että lähti juoksemaan pois peltojen yli peläten, että joku näkisi ja tuntisi hänet, vaikka koko kylä nukkui. Ja niin hän maleksi lokaisia teitä ainaisessa pelossa, että hänet otettaisiin kiinni irtolaisena ja vietäisiin Marchiennen tyttölään, mikä oli jo kuukausien ajan vainonut häntä pelottavana aaveena.

Ajatellessaan, että Chavalin pitäisi nyt aamulla mennä kaivokseen, sai hänet suuntaamaan askeleensa sinne, vaikkei heillä ollut mitään puhuttavaa keskenään eikä se hyödyttänytkään. Jean-Bartissa ei enää tehty töitä ja Chaval oli uhannut kuristaa hänet, jos hän taas alkaisi työskennellä Voreux'ssa, sillä hän pelkäsi, että Katarina voisi kieliä hänestä siellä. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Päivä koitti. Hän tunsi etäältä Chavalin takaapäin, joka hiipi varovasti kumpua kiertäen. Samassa huomasi hän Bebertin ja Lydian, jotka ryömivät esiin piilostaan puupinokolosta, missä he olivat viettäneet yön odottaen Jeanlinia uskaltamatta palata kotiin. Ja sill'aikaa kuin Jeanlin haki teostaan unhotusta unesta, istuivat nämä lapset vierekkäin pysyäkseen lämpiminä syleillen toinen toisiaan. Lydia ei uskaltanut valittaa Jeanlinin pahoinpitelyä eikä Bebertillakaan ollut rohkeutta kertoa lyönneistä, jotka hän sai rosvopäälliköltä. Jeanlin väärinkäytti tosiaankin valtaansa, pakotti heidät mitä uhkarohkeimpiin ja vaarallisimpiin yrityksiin, mutta ei koskaan antanut heille heidän voitto-osaansa. He tunsivat katkeruutta sydämessään ja lohduttaakseen toinen toistaan syleilivät ja suutelivat he toisiaan vastoin Jeanlinin kieltoa. Koko yön viettivät he näissä viattomissa hyväilyissä ja tunsivat itsensä onnellisimmiksi tuossa kuopassa kuin koskaan ennen markkinapäivinäkään, jolloin he saivat piparkakkuja ja viiniä.

Kimakka torven toitotus säikähytti Katarinan. Hän ojentautui ja näki, miten sotamiehet pyssyt olalla tulivat Voreux'sta. Etienne tuli juosten, Bebert ja Lydia hyppäsivät esiin piilopaikastaan ja etäältä näkyi kylästä saapuvan juoksujalkaa raivostuneita naisia ja miehiä.

V

Kaikki Voreux'n käytävät olivat suljetut. Kuusikymmentä sotamiestä vartioi ainoata porttia, joka oli jätetty auki. Siitä pääsi kapeita portaita myöten vastaanottohueneeseen, vajaan, sekä voutien huoneeseen. Kapteeni oli asettanut heidät kahteen riviin selin seinään, jottei heihin voitaisi hyökätä takaapäin.

Aluksi pysytteli työläisjoukko, joka oli rientänyt paikalle, kohtuullisen välimatkan päässä. Heitä oli vain kolmisenkymmentä ja he neuvottelivat kiihkeästi keskenään.

Ensimäisten joukossa oli saapunut Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan ja toisti kiihkeästi yhä samaa:

– Ei saa laskea ketään! Ei saa laskea ketään!

Hänen miehensä oli kaikessa samaa mieltä kuin hän. Silloin tuli juuri Requillartista vanha Mouque. Häntä ei tahdottu laskea, mutta hän riuhtasihe itsensä irti väittäen että hevosia piti syöttää, ne kun viisi välittivät vallankumouksesta. Sitä paitsi oli yksi hevonen kuollut ja se täytyi nostaa ylös. Etienne vapautti tallirengin ja sotamiehet laskivat hänet menemään. Neljännes tunnin kuluttua, jolloin lakkolaisten lukumäärä oli tuntuvasti kohonnut ja he alkoivat uhkaavasti astua lähemmäksi, avattiin suuri portti alakerrassa, ja sieltä tuli muutamia miehiä laahaten kuollutta eläintä. Kaikki tunsivat hevosen, joukosta kuului kuiskauksia:

– Eikö tuo ole Trompette? Sehän on Trompette! Tosiaankin, se oli Trompette. Se ei ollut voinut tottua maanalaiseen elämään, oli pysynyt synkkänä, haluttomana työhön kärsien valon puutteesta. Turhaan Bataille, kaivoksen vanhin hevonen, hankasi ystävällisesti kuonoaan sen kaulaan ja pureskeli sitä ikäänkuin kehottaen sitä taipumaan kohtaloonsa. Trompette näytti siitä tuntevan vielä kipeämmin valon kaihoa. Joka kerran kun ne tapasivat toisensa, ne ikäänkuin vahtivat, vanhin sitä, minkä oli unohtanut, nuorin sitä, jota ei voinut unohtaa. Sitten kuin Trompette kamppaili kuoleman kielissä olkivuoteellaan, nuuski Bataille sitä hirnuen lyhyeen, joka muistutti itkua. Se tunsi, miten Trompette kävi kylmäksi, kaivos riisti siltä sen viimeisen ilon, tuon ystävän, joka oli tullut ylhäältä ja tuonut peltojen raikkaan tuoksun, joka muistutti sille sen omaa nuoruutta vapaassa luonnossa. Lakkolaiset katsoivat synkkinä Trompetten ruumista. Yksi naisista lausui:

– Aivan kuin ihminen, ei tehnyt mieli maan alla ryömiä.

Sillä välin kylästä saapui yhä lisää väkeä. Joukon etunenässä kulki Levaque, hänen jälessä kulki hänen vaimonsa, Bouteloup ja toiset.

– Alas belgialaiset! huusi Levaque. – Pois kaikki ulkomaalaiset! Alas kaikki!

Kaikki olivat kuohuksissa ja Etiennen piti hillitä heitä. Hän lähestyi kapteenia, joka oli pitkä, laiha, mutta päättäväisen näköinen nuori mies, selittäen asiain tilan koettaen voittaa hänet puolelleen ja tarkaten, minkä vaikutuksen sanat tekivät häneen. Mitä varten panna toimeen verilöyly? Eikö kivihiilenkaivajat olleet oikeassa? Kaikkihan ihmiset ovat veljiä ja täytyisi heidän hyvin sopia keskenään. Kun hän mainitsi sanan tasavalta, teki kapteeni kärsimättömän eleen. Mutta hän säilytti kuitenkin sotilaallisen järkähtämättömyytensä ja vastasi tylysti:

– Hajaantukaa! Älkää pakottako minua tekemään velvollisuuttani.

Etienne uudisti kolmasti yrityksensä, toverien muristessa hänen takanaan. Huhu kiersi kertoen, että itse Hennebeau oli kaivoksessa ja lakkolaiset murisivat, että pitäisi hänet laskea niskasta alas ja katsoa, miten hän itse hakkaisi hiiliä. Mutta huhu oli väärä; kaivoksessa oli ainoastaan Negrel ja Dansaert, jotka molemmat hetkeksi näyttäytyivät vastaanottohuoneen osaston ikkunassa. Päävouti koetti pysytellä näkymättömänä, sillä siitä asti, kun hänet oli tavattu Pierronin vaimon luona, oli hän hiukan hämillään. Pieni insinöri sitä vastoin katseli joukkoa rohkein silmäyksin hymyillen ja osottaen halveksumisensa sekä ihmisiin että tapahtumiin. Joukko alkoi heti viheltää ja huutaa uhkaavasti ja molemmat katosivat näkyvistä. Heidän tilalleen ilmestyivät Suvarinin kalpeat kasvot. Hänen työvuoronsa oli juuri sinä päivänä. Hän ei ollut poistunut koneensa äärestä aina lakon alusta asti ja viimeisinä päivinä oli hän kokonaan lakannut puhumasta ollen kokonaan jonkun salaisen ajatuksen vallassa, jonka teräksinen kärki loisti hänen harmaitten silmien syvyydestä.

– Hajaantukaa! toisti kapteeni lujalla äänellä. Minä en tahdo kuulla mitään, minä olen saanut käskyn vartioida kaivosta ja minä teen sen. Älkää tunkeko minun väkeeni, tai minä pakotan teidät perääntymään.

Vaikkakin hänen äänensä kaikui varmana, näkyi, että hän kävi levottomaksi nähdessään lakkolaisten joukon yhä kasvavan. Kello kaksitoista piti toisen tulla hänen tilalleen, mutta kun hän pelkäsi ettei hän voisi kestää siihen asti, oli hän lähettänyt pojan Montsouhun pyytämään avustusta.

Hänelle vastattiin huudoilla ja melulla.

– Alas muukalaiset! Alas belgialaiset! Me tahdomme olla isännät kotonamme!

Etienne astui surullisena syrjään. Nyt oli kaikki hukassa, ei muuta kuin taistella ja kuolla. Hän ei enää yrittänyt pidättää joukkoja ja lakkolaiset alkoivat heti tunkea pientä sotaväenosastoa vastaan. Heidän joukkonsa nousi nyt lähes neljäänsataan, lähikaivoksilta oli myös rientänyt joukkoja paikalle. Kaikki huusivat samaa. Maheu ja Levaque huusivat vimmoissaan sotamiehille:

– Menkää tiehenne! Ei meillä ole mitään teitä vastaan, menkää pois!

– Teillä ei ole täällä mitään tekemistä, huusi Maheun vaimo. – Antakaa meidän rauhassa järjestää asiamme. – Ja hänen takanaan huusi Levaquen vaimo:

– Täytyykö meidän lyödä teidät mäsäksi, jotta te menisitte pois tieltä.

Lydiakin tunki joukon etunenään ja huusi kimakalla äänellä:

– Katsokaa punaisia makkaroita!

Katarina seisoi muutaman askeleen päässä ja kuunteli onnettomana, että kohtalo oli taas heittänyt hänet yhteentörmäyksen paikalle. Eikö hän ilmankin kärsinyt kylliksi? Mitä oli hän rikkonut, kun onnettomuus seuraa häntä noin joka askeleella? Hänen sydämensä tunsi tarvetta vihata, hän muisteli, mitä Etienne oli iltasin kertonut ja kuunteli nyt tarkoin, mitä hän puhui sotamiehille. Hän kutsui heitä tovereiksi, muistutti heille, että hekin ovat kansan lapsia ja täytyisi heidän pitää yhtä kansan kanssa sortajia ja rikkaita vastaan.

Äkkiä alkoi joukko lainehtia tehden tilaa tyrkkivälle eukolla, joka ryntäsi esiin. Se oli La Brule, jota oli kauhea nähdä, niin laiha kuin oli paljaina kauloineen ja käsivarsineen ja hurjasta menosta epäjärjestyksessä riippuvine hapsineen.

– Hitto vieköön, vihdoinkin pääsin! – huusi hän hengästyneenä. – Pierron heittiö oli sulkenut minut kellariin.

Heti sen jälkeen syöksyi hän sotamiesten kimppuun syytäen haukkumisia:

– Sellaiset konnat! Rosvot! Ryömivät päällikköjen edessä ja nyt muka ovat rohkeita köyhiä raukkoja kohtaan!

Silloin toisetkin yhtyivät heihin ja tärisyttivät ilman haukkumisillaan ja sadatuksillaan. "Alas punahousut?" kaikui yhä ilmassa.

Sotamiehet, jotka tylsinä ja liikkumattomina olivat kuunnelleet vetoomista heidän toveruuteensa ja veljeyteensä, säilyttivät horjumattomuutensa nytkin hävyttömyyksiä kuunnellessaan. Takana oli kapteeni jo paljastanut sapelin. Mutta joukko yhä tunki eteenpäin uhaten litistää sotamiehet muuria vastaan. Kapteeni komensi ja heti pajunettien kaksoisrivi kohosi joukkoa vastaan.

– Haa? petturit! huusi la Brule.

Mutta joukko oli tuskin vavahtanut, kun se jo taasen ryntäsi eteenpäin kiihkeässä kuoleman halveksumisessaan. Monta naista ryntäsi eteenpäin, Maheun ja Levaquen vaimot huusivat:

– Tappakaa meidät, tappakaa meidät! Me vaadimme oikeutemme.

Vaarasta huolimatta tulla lävistetyksi oli Levaque tarttunut yhtaikaa kolmeen pajunettiin ja kivusta välittämättä väänsi niitä koettaen ne saada sotamiesten käsistä. Ainoastaan Bouteloup seisoi jonkun matkan päässä ja tarkasteli heitä välinpitämättömänä. Hän katui, että oli ollenkaan tullut mukaan.

– Iskekää! iskekää, toisti Maheu, jos olette kunnon poikia!

Ja hän paljasti karvaisen hiilen tatueraman rintansa koettaen ohjata pajunetin rintaansa vastaan. Hän tunki niitä vastaan niin että sotamiehet olivat pakotetut perääntymään hänen pelottoman rohkeutensa edestä. Yksi pajuneteista oli kuitenkin raapaissut häntä rintaan, jolloin hän kävi aivan mielettömäksi tahtoen työntää sen vielä syvemmälle rintaansa.

– Pelkuri-raukat, ettekö uskalla! huusi hän sotamiehille. – Meidän takanamme on kymmenen tuhatta toveria. Tappakaa meidät, jos tahdotte, mutta silloin teidän täytyy tappaa kymmenen tuhatta!

Sotamiesten asema kävi arveluttavaksi, sillä he olivat saaneet käskyn turvautua aseisiin ainoastaan äärimmäisessä tapauksessa. Mutta kuinka estää noita mielettömiä, jotka itse hyökkäsivät pajunetteihin? Sitä paitsi tunki joukko yhä lähemmäksi litistäen heidät muuria vastaan, niin etteivät he enää voineet perääntyä. Mutta siitä huolimatta tuo pieni ryhmä kesti kylmäverisesti joukon tungettelun ja täytti kapteenin katkonaisia määräyksiä. Kapteeni itse seisoi liikkumattomana huulet lujasti yhteen puserrettuina. Nyttemmin pelkäsi hän ainoastaan yhtä, että sotamiehet kadottaisivat kylmäverisyytensä haukkumisilta. Yksi nuori kersantti, jonka ylähuulta peitti hieno untuva, alkoi jo räpyttää silmiään tavalla, joka herätti levottomuutta. Hänen vieressään seisoi vanha sotamies, joka oli ollut mukana kahdessakymmenessä tappelussa, kalpeni nähdessään, miten hänen pajunettiaan revittiin kuin oljenkortta. Oli tarpeen vallan koko voima, jotta kävisi mahdolliseksi pysyttää sotilaskurin ylevän tyyneyden hiljaisuus.

Yhteentörmäys näytti olevan välttämätön. Äkkiä osaston takana ilmestyi vouti Richomme, jonka hyväntahtoiset kasvot olivat kauhun murtamat.

– Mutta, herra jumala! huudahti hän: – Tuohan on mielettömyyttä!

Eihän tuollaisia tyhmyyksiä voida sallia.

Hän ryntäsi sotamiesten ja työläisten väliin.

– Toverit, kuulkaa! Te tiedätte, että minä olen vanha työmies ja olen aina ollut teidän puolellanne! Minä lupaan teille, että jos teille tehdään väärin, niin minä itse sanon päälliköille koko totuuden. Mutta nyt tämä menee liian pitkälle. Mitä varten huutaa kaikkia ruokottomuuksia näille kelpo miehille ja puhkaista mahoja pyssynpiikkiin.

Häntä kuunneltiin ja joukko epäröi. Mutta onnettomuudeksi ilmestyi ylhäällä Negrelin terävä profiili. Hän nähtävästi pelkäsi, että häntä pidettäisiin pelkurina, koska hän lähetti voudin uskaltamatta itse näyttäytyä. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä hukkui joukon meluun, niin että hän oli pakotettu poistumaan ikkunan luota. Tämän jälkeen ei Richommen puhe enää vaikuttanut, turhaan hän vetosi toveruuteen, hänet työnnettiin syrjään eikä enää tahdottu kuulla. Mutta hän tahtoi jäädä heidän keskuuteen.

– Lyökööt he minun pääni murskaksi, mutta minä en tahdo jättää teitä, kun olette sellaisia aaseja!

Hän pyysi Etienneä avukseen koettaessaan saada joukon järkiinsä, mutta tämä vain teki eleen kädellään antaen tietää voimattomuutensa. Oli liian myöhäistä, sillä heitä oli jo yli viisisataa, jotka kaikki olivat vimmoissaan ja olivat saapuneet siinä yksinomaisessa tarkoituksessa ajaa belgialaiset pois. Ympärille oli kokoontunut uteliaita, jotka katselivat tapausta, siinä oli Sakarias vaimoineen ja lapsineen ja hänen toverinsa Mouquet. Requillartista riensi uusi joukko, siinä oli m.m. Mouquette, joka heti yhtyi joukkoon.

Kapteeni kääntyi joka minuutti katsoen Montsoun tielle. Kannatusjoukkoja ei näkynyt saapuvan eivätkä hänen kuusikymmentä miestänsä voineet kestää enää. Silloin pisti hänen päähänsä pelottaa joukkoa ja komensi, että pyssyt ladattaisiin sen nähden. Sotamiehet tekivät työtä käskettyä, mutta kiihotus yltyi ja huudot ja pilkkaaminen lisääntyivät.

– Katsokaa, nuo tomppelit aikovat ampua maaliin! pilkkasi la Brule ja toiset naiset.

Maheun vaimo, jolla Estelle oli sylissään, meni niin lähelle sotamiehiä, että kersantti kysyi häneltä, mitä hän siinä tahtoi lapsineen.

– Mitä se sinuun kuuluu? vastasi tämä. – Ammu siihen, jos uskallat.

Miehet pudistivat ylenkatseellisesti päitään. Kukaan ei uskonut, että heihin ammuttaisiin.

– Eihän heillä ole kuulia, ilmoitti Levaquen vaimo.

– Olemmeko me kasakoita? huudahti Maheu. Ranskalaisiin ei ammuta, saakeli!

Toiset huusivat, että he olivat olleet mukana Krimin sodassa eivätkä pelänneet kuulia ja ruutia. Ja eteenpäin rynnättiin taas.

Mouquette eturivissä oli pakahtua vihasta luullessaan sotamiesten ampuvan naisiin. Hän huusi heille kaikkia ruokottomuuksia, mitä suinkin tiesi ja lopuksi päätti panna käytäntöön pahimman loukkauksensa. Hän kohotti helmansa ja kääntyen selin sotamiehiin lausui: – Tämä upseerille! Tämä kersantille! Ja tämä sotamiehille!

Tuo sai joukon purskahtamaan hillittömään nauruun. Ei Etiennekään voinut olla hymähtämättä tuolle häväistykselle.

Tyynnyttääkseen kiihottuneita sotamiehiään päätti kapteeni ottaa pahimmat mellakoitsijat vangiksi. Mouquette hävisi yhdellä harppauksella joukkoon. Sotamiehet ottivat Levaquen ja pari muuta työläistä, jotka vietiin voutien huoneeseen. Negrel ja Dansaert huusivat kapteenille, että hän tulisi heidän luoksensa ja portti suljettaisiin, mutta hän kieltäytyi. Hän tiesi, että joukko pian ottaisi haltuunsa nuo rakennukset, joilla ei ollut kunnollista lukkoa ja sotamiehet tehtäisiin aseettomiksi. Pieni sotaväenryhmä alkoi jo nurista, mutta eihän voitu paeta tuota ryysyläisjoukkuetta. Ja taas nuo muuriin litistettyä 60 sotamiestä seisoivat pyssyn piikit ojossa lakkolaisia vastaan.