Neiti de Taverney

36. Andréen pyörrytyskohtaukset

Kun Taverney oli toipunut ja perusteellisesti ehtinyt syventyä siihen, mitä hän nimitti onnettomuudekseen, hän käsitti hetken tulleen hankkia vakava selitys näiden monien ikävyyksiensä varsinaiselta aiheuttajalta.

Kiehuen kiukusta ja närkästyksestä hän siis suuntasi kulkunsa Andréen asunnolle.

Nuori tyttö viimeisteli juuri pukuaan, kohottaen pyöreitä käsivarsiaan, sitoakseen korvansa taakse kaksi kapinallista hiussuortuvaa.

Andrée kuuli isänsä askeleet eteisestä, juuri kun hän kirja kainalossa oli astumassa kynnyksensä yli.

– Ah, hyvää päivää, Andrée! – virkkoi de Taverney. – Aiot mennä ulos?

– Niin, isä.

– Yksinäsikö?

– Kuten näette

– Olet siis vielä yksinäsi?

– Nicolen karkaamisen jälkeen en ole ottanut uutta kamarineitoa.

– Mutta ethän voi yksinäsi pukeutua, Andrée, se vahingoittaa sinua; nainen, joka sillä tavoin pukeutuu, ei menesty hovissa. Olin suositellut sinulle jotakuta toista, Andrée.

– Anteeksi, isä, mutta madame la dauphine odottaa minua.

– Vakuutan sinulle, Andrée, – vastasi Taverney kuumentuen puhuessaan, – vakuutan sinulle, neitiseni, että tuolla yksinkertaisuudellasi vielä teet itsesi täällä naurettavaksi.

– Rakas isä…

– Naurunalaiseksi joutuminen vahingoittaa kaikkialla, mutta varsinkin hovissa.

– Isä, tahdon miettiä asiaa. Mutta tällä hetkellä hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine suo minulle anteeksi vaatimattomamman pukuni, siksi että tahdon mahdollisimman pian ehtiä hänen luokseen.

– Mene sitten, mutta koetahan tulla takaisin niin pian kuin pääset vapaaksi; sillä minun on haasteltava kanssasi vakavasta asiasta.

– Kyllä, isä, – vastasi Andrée, aikoen jatkaa matkaansa.

Parooni katseli häntä terävästi.

– Odota, odota, – huusi hän, – ethän voi tuon näköisenä mennä.

Olet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.

– Niinkö, isä? – sanoi Andrée pysähtyen.

– Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan ajattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret siniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei tahdo peljästyttää ihmisiä.

– Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.

– Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! – huudahti Taverney kohauttaen olkapäitään. – Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se ainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!

Mutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.

– Sano edes olevasi sairas, – huudahti Taverney; – tee hiidessä itsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!

– Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin valehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni tällä hetkellä pahoinvoivaksi.

"Tjaa", mutisi parooni; "se nyt vielä puuttui… sairas!" Sitten hän lisäsi hampaittensa välistä: "Lempo vieköön nuo siveät nuket!"

Hän astui tyttärensä kamariin ja ryhtyi siellä tarkkaan tutkimaan kaikkea, mikä helpoittaisi hänen arveluitaan ja auttaisi hänet saamaan asiasta jonkun määrätyn käsityksen.

Sillä välin Andrée kulki puistikon poikki pitkin kukkapengerten reunustaa. Välillä kohotti hän päätänsä hengittääkseen raittiimpaa ilmaa; sillä äsken puhjenneiden kukkien tuoksu nousi liian voimakkaana hänen aivoihinsa aiheuttaen hänelle huimausta.

Rasittuneena ja horjuen päivänpaahteessa sekä etsien tukea ympäriltään nuori tyttö saapui, taistellen outoa pahoinvointia vastaan, Trianonin etusaliin asti, missä kruununprinsessan huoneen kynnyksellä seisova rouva de Noailles ensi sanakseen antoi Andréen ymmärtää, että olikin jo aika saapua ja että häntä odotettiin.

Prinsessan virallinen ääneenlukija, apotti – söi parhaillaan aamiaista hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa, joka toisinaan osoitti tällaista suosiota tuttavallisesti kohtelemilleen henkilöille.

Apotti kehui oivallisia voikakkuja, joita saksalaiset emännät niin taitavasti pinoovat kerman kera tarjotun kahvikupin ympärille. Lukemisen asemesta hän kertoili Marie-Antoinettelle kaikenlaisia sanomalehtien toimistoista ja valtiomiehiltä keräämiänsä Wienin uutisia; sillä siihen aikaan politikoitiin tosiaan yhtä paljon taivasalla kuin virastojen salaisimmissa sokkeloissa, eikä ollut suinkaan harvinaista, että ministeriössä saatiin kuulla uutisia, joita Palais-Royalin herrat tai Versaillesin lehtokujien ritarit olivat arvanneet, elleivät sepittäneet.

Apotti jutteli varsinkin viimeisistä viljan kalleudesta johtunutta salakapinaa koskevista huhuista, jonka kapinan hra de Sartines hänen sanojensa mukaan kuitenkin oli väleen tukahuttanut lähettämällä viisi pahinta jyväkeinottelijaa Bastiljiin.

Andrée astui sisään. Dauphinellakin oli toisinaan päänsärkyä ja oikkuja. Papin rupattelu oli häntä huvittanut; Andréen kirja, joka saapui vasta keskustelun jälkeen, tuntui ikävystyttävältä. Senvuoksi sanoi hän ylimääräiselle lukijattarelleen, että tämän olisi paremmin otettava ajasta vaari, ja lisäsi, että itsessään hyvä asia oli oikealla ajallaan vielä parempi.

Hämillään moitteesta, jonka aiheettomuus koski häneen kipeästi, Andrée ei vastannut mitään, vaikka hän olisi voinut sanoa isänsä häntä viivyttäneen sekä olleensa pakoitettu kävelemään hitaasti, koska tunsi pahoinvointia.

Ei, hämillään ja tuskaantuneena hän painoi päänsä alas, sulki silmänsä kuin kuolevainen ja menetti tasapainonsa. Ainoastaan rouva de Noailles'n väliintulo ehkäisi hänet kaatumasta.

– Miten teillä on vähän ryhtiä, mademoiselle! – mutisi hovitapojen vartijatar.

Andrée ei vastannut.

– Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! – huudahti dauphine ja nousi rientääkseen Andréen luo.

– Ei, ei, – vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; – ei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.

– Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin nenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin. Lapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.

– Madame…

– Kas niin, minä käsken!.. Luovuttakaa hänelle saranatuolinne, herra apotti.

Andrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen mielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.

– Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? – kysyi kruununprinsessa.

– Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.

Ja Andrée avasi kirjansa siitä kohdasta, mihin eilen oli lopettanut lukemisensa, ja alotti äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman selväksi ja miellyttäväksi.

Mutta tuskin oli hänen katseensa liidellyt pari kolme sivua, kun hänen silmiensä edessä leijailevat pienet mustat atoomit rupesivat pyörimään, vapisemaan ja kävivät epäselviksi.

Andrée kalpeni uudestaan, kylmä hiki nousi rinnalta hänen otsalleen ja mustat renkaat, joista Taverney niin katkerasti oli tytärtään moittinut, laajenivat hänen silmiensä ympärillä, niin että dauphine, joka Andréen epäröidessä oli kohottanut päätänsä, huudahti:

– Vielä!.. Katsokaa, herttuatar, tyttö on todella sairas, hän menee tainnuksiin.

Ja tällä kertaa kruununprinsessa itse riensi noutamaan pullon hajusuolaa, jota hän antoi lukijattarensa hengittää. Täten toipuneena Andrée yritti jälleen ottaa kirjansa, mutta turhaan; hänen käsiinsä oli jäänyt hermostunut vavistus, jota muutamaan minuuttiin mikään ei voinut tyynnyttää.

– Aivan varmasti, herttuatar, – virkkoi Marie-Antoinette, – Andrée on kovin sairas, enkä tahdo, että hän tänne jäämällä pahentaa tilaansa.

– Sitten neidin on viipymättä palattava kotiinsa.

– Miksi niin, madame? – kysyi kruununprinsessa.

– Siksi, – vastasi hovinainen syvään kumartaen, – että isorokko alkaa tällä tavalla.

– Isorokko?..

– Niin, pyörrytyksellä, tainnuksiin menolla, vilunväreillä. Apotti luuli rouva de Noailles'n mainitseman vaaran kovin uhkaavan itseään, sillä hän nousi heti ylös ja käyttäen hyväkseen naishenkilön pahoinvoinnin suomaa tilaisuutta hän muka hienotuntoisuudesta hiipi pois varpaillaan niin taitavasti, että kukaan ei hänen katoamistaan huomannut.

Kun Andrée näki itsensä niin sanoaksemme dauphinen käsivarsilla, häpeä siitä, että sillä tavoin oli vaivannut niin ylhäistä prinsessaa, antoi hänelle jälleen voimia tai pikemmin rohkeutta. Sen vuoksi hän lähestyi ikkunaa helpommin hengittääkseen.

– Sillä tavoin ei oteta raitista ilmaa, rakas neitiseni, – sanoi dauphine. – Palatkaa kotiinne, minä lähetän jonkun teitä saattamaan.

– Oh, vakuutan teille, madame, – vastasi Andrée, – että olen jo aivan toipunut. – Voin kyllä yksinäni mennä kotiin, koska teidän korkeutenne suvaitsee antaa minulle luvan lähteä.

– Niin, niin, ja olkaa levollinen, – rauhoitti kruununprinsessa, – teitä ei enää toruta, koska olette niin herkkätunteinen, pieni veitikka.

Liikutettuna tästä ystävällisyydestä, joka todisti melkein sisarellista osanottoa, Andrée suuteli suojelijattarensa kättä ja lähti huoneesta dauphinen seuratessa häntä levottomana silmillään. Kun hän oli ehtinyt alas portaista, prinsessa huusi hänelle ikkunasta:

– Älkää palatko heti asuntoonne, mademoiselle; kävelkää ensin hiukkasen puutarhassa, tämä päiväpaiste tekee teille hyvää.

– Ah, hyvä Jumala, teidän ylhäisyytenne on minulle niin armollinen! – vastasi Andrée hiljaa.

– Ja olkaa hyvä ja lähettäkää minulle takaisin apotti, joka on tuolla tekemässä kasvitieteellisiä tutkimuksia hollantilaisten tulpaanien neliössä.

Tavatakseen apotin täytyi Andréen tehdä mutka; hän astui kukkasarkojen välitse.

Hän käveli pää kumarassa, vielä hiukan näännyksissä omituisista pyörrytyskohtauksista, joita hän oli aamusta asti kokenut, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kukkivien pensasaitojen ja valkopyökki-lehtojen yli lentäviin säikähtyneihin lintuihin enempää kuin ajuruohossa ja tuoksuvissa sireenipensaissa suriseviin mehiläisiinkään.

Hän ei edes huomannut parinkymmenen askeleen päässä itsestään kahta keskenään haastelevaa miestä, joista toinen seurasi häntä hämmentynein ja levottomin katsein.

He olivat Gilbert ja hra de Jussieu.

Edellinen kuunteli lapioonsa nojaten oppinutta professoria, joka hänelle selitteli, miten herkkiä kasveja oli kasteltava, joten vesi vain keveästi kostuttaisi maata, siihen pysähtymättä.

Gilbert näkyi perin innokkaasti kuuntelevan opetusta, ja hra de Jussieun mielestä tämä tulinen rakkaus tieteeseen olikin aivan luonnollista, sillä hänen opetuksensa oli sellaista, joka yleisillä luennoilla nostatti suosionhuutoja opiskelevien penkeiltä. Ja eikö köyhälle puutarhurille ollut arvaamaton onni saada nauttia niin suuren mestarin opastusta itse luonnon helmassa?

– Näette, hyvä nuorukainen, teillä on tässä neljää maanlaatua, – sanoi hra de Jussieu, – ja jos tahtoisin, voisin vielä löytää kymmenen muuta sekoitettuna näihin neljään päälajiin. Mutta puutarhurin oppilaalle olisi eroitus ehkä liian hieno. Kuitenkin on niin, että kukkasten viljelijän pitää maistaa maata aivan kuin puutarhurin on maisteltava hedelmiä. Käsittänettehän minut, Gilbert?

– Kyllä, monsieur, – vastasi Gilbert tuijottavin silmin ja suu raollaan, sillä hän oli nähnyt Andréen, ja paikaltaan, missä hän nyt seisoi, hän saattoi yhä katsella tyttöä, antamatta professorin aavistaa, että hänen opetustaan ei täysin tarkkaavaisesti ja ymmärryksellä kuunneltu.

– Maistaakseen maata, – jatkoi hra de Jussieu, jota Gilbertin näennäisesti odottava äänettömyys yhä vietteli puhumaan, – asetetaan kourallinen multaa harvaan vasuun, johon ylhäältäpäin varovaisesti pirskoitetaan muutama vesipisara, ja sitten maistetaan tätä vettä, kun se on suotautunut mullan läpi ja tihkuu vasun pohjasta ulos. Eräiden luonnonainesten suolaperäinen, kitkerä, äitelä tai tuoksuva maku soveltuu erinomaisesti niiden kasvien nesteisiin, joita siinä tahdotaan viljellä; sillä luonnossa, sanoo entinen suojelijanne hra de Rousseau, kaikki on yhdenmukaisuutta, samallaistumiseen pyrkimistä.

– Hyväinen aika! – huudahti Gilbert ojentaen käsivartensa

– Mikä nyt on?

– Häh pyörtyy, monsieur, hän pyörtyy!

– Kuka hän? Oletteko hullu?

– Hän, hän!

– Hän?

– Niin, – vastasi Gilbert kiihkeästi, – eräs naishenkilö.

Sekä hänen säikähdyksensä että kalpeutensa olisivat ilmiantaneet hänet samoin kuin sana hän, ellei hra de Jussieu olisi kääntänyt silmiään toisaalle seuratakseen hänen kätensä suuntaa.

Tähän suuntaan katsoessaan hra de Jussieu näki todellakin Andréen, joka oli laahustanut erään valkopyökin taakse ja sinne päästyään lysähtänyt penkille, jääden siihen liikkumattomaksi ja ollen menettämäisillään viimeisenkin tajuntansa.

Oli juuri se hetki, jolloin kuninkaan oli tapana käydä madame la dauphinen luona, ja nyt hän juuri saapui hedelmäpuutarhan kautta, joka eroitti ison Trianonin pienestä. Hänen majesteettinsa ilmaantui siis aivan äkkiä.

Hänellä oli kädessään punainen, ihmeellisen aikaisin kypsynyt persikka, ja oikeana itsekkäänä kuninkaana hän mietti, eikö Ranskalle olisi paljoa onnellisempaa, että hän itse söisi tuon persikan kuin että se annettaisiin dauphinelle.

Hra de Jussieun kiire rientää Andréen luo, jota likinäköinen kuningas tuskin eroitti, vielä vähemmin tunsi, sekä Gilbertin tukahutetut, suurinta kauhua ilmaisevat huudot saivat hänen majesteettinsa astumaan ripeämmin.

– Mikä on, mikä on? – kysyi Ludvig XV, lähestyen valkopyökki-ryhmää, josta hänet enää eroitti vain käytävän leveys.

– Kuningas! – huudahti hra de Jussieu, kannatellen nuorta tyttöä käsivarsillaan.

– Kuningas! – mutisi Andrée mennen kokonaan tainnuksiin.

– Mutta kuka siellä sitten on? – toisti Ludvig XV. – Nainen? Mikä häntä vaivaa, sitä naishenkilöä?

– Pyörtymys, sire.

– Ah, antakaahan nähdä, – virkkoi Ludvig XV.

– Hän on aivan tajutonna, sire, – lisäsi hra de Jussieu, osoittaen penkille ojentunutta jäykkää ja liikkumatonta tyttöä, jonka hän oli siihen laskenut.

Kuningas lähestyi, tunsi Andréen ja huudahti kauhistuen:

– Taas!.. Oih, tämähän on hirveätä! Sellaista tautia potevien olisi pysyttävä kotonaan; on sopimatonta tuolla tavoin kaiken päivää kuolla ihmisten nähden.

Ja Ludvig XV kääntyi äkkiä takaisin mennäkseen pikku Trianonin paviljonkiin ja mutisi satoja epämieluisia asioita Andrée-poloisesta.

Hra de Jussieu, joka ei tuntenut aikaisempia tapahtumia, seisoi hetkisen aivan hämillään; sitten hän kääntyi ja nähden kymmenen askeleen päässä Gilbertin pelkoa ja levottomuutta ilmaisevassa asennossa huusi:

– Tule tänne, Gilbert; sinä olet voimakas, saat kantaa neiti de Taverneyn hänen asuntoonsa.

– Minäkö! – sanoi Gilbert hätkähtäen. – Minäkö kantaisin häntä, minäkö veisin hänet vuoteeseensa? En, en; sitä hän ei minulle koskaan antaisi anteeksi, ei koskaan!

Ja hän kiiti pois kuin hullu, huutaen apua.

37. Tohtori Louis

Muutaman askeleen päässä paikalta, missä Andrée oli mennyt tainnuksiin, työskenteli kaksi puutarharenkiä, ja Gilbertin huudoista riensivät nämä saapuville ja kantoivat hra de Jussieun käskyä totellen Andréen hänen kammioonsa, sillä välin kun Gilbert kaukaa ja pää kumarassa seurasi tätä tunnotonta ruumista synkkänä kuin uhrinsa paarien jälestä kulkeva murhamies.

Heidän saavuttuaan ulkoportaille hra de Jussieu vapautti puutarharengit taakastaan. Andrée oli nyt avannut silmänsä.

Äänten melu ja merkitsevä hoppu, jota sattuu kaikissa onnettomuustapauksissa, vietteli hra de Taverneyn ulos huoneesta. Tämä näki tyttärensä yhä horjuvana yrittävän nousta astuakseen hra de Jussieun tukemana portaita ylös. Hän riensi esille ja kysyi kuten kuningas oli kysynyt:

– Mikä on, mikä on?

– Ei mikään, isäni, – vastasi Andrée heikosti, – pahoinvointia, hiukan päänkivistystä.

– Neiti on siis teidän tyttärenne, monsieur? – sanoi hra de Jussieu, tervehtien.

– Niin on, monsieur.

– En siis voisi jättää häntä parempiin käsiin; mutta kysykää taivaan nimessä lääkärin neuvoa.

– Oh, ei se mitään ole, – sanoi Andrée.

Ja Taverney toisti:

– Varmaan se ei ole mitään.

– Toivoakseni ei, – virkkoi hra de Jussieu; – mutta neiti oli todellakin hyvin kalpea.

Sitten hän saatettuaan Andréen portaitten ylimmälle askelmalle sanoi hyvästi.

Isä ja tytär jäivät kahden kesken. Taverney, joka Andréen poissaollessa ei ollut laiminlyönyt kaikin puolin harkita asiaa, tarttui seisaalleen jäänyttä Andréeta kädestä, vei hänet sohvalle istumaan ja istahti itse hänen viereensä.

– Anteeksi, monsieur, – sanoi Andrée; – mutta olkaahan hyvä ja avatkaa ikkuna; minä tarvitsen ilmaa.

– Minulla oli aikomus vakavasti puhella kanssasi, Andrée, ja tässä häkissä, joka sinulle on annettu asunnoksi, henkäyskin kuuluu joka puolelle; mutta saman tekevä, minä puhun hiljaa.

Ja hän avasi ikkunan, palaten sitten istumaan tyttärensä viereen, ja virkkoi päätään pudistaen:

– Täytyy myöntää, että kuningas, joka alussa oli osoittautunut meitä kohtaan niin huomaavaiseksi, ei anna todistusta kohteliaisuudestaan jättämällä sinut asumaan tällaiseen hökkeliin.

– Rakas isä, – vastasi Andrée, – tiedättehän, että se on tämän linnan suuri puutteellisuus.

– Olkoonpa ahdasta muille, – sanoi Taverney vihjaavalla hymyllä, – sen voin, jos tiukka tulee, käsittää, tyttäreni; mutta kun on kysymys sinusta, en sitä tosiaan käsitä.

– Teillä on liian suuria ajatuksia minusta, isä, – vastasi Andrée hymyillen, – mutta valitettavasti eivät kaikki ole samaa mieltä.

– Päinvastoin, tyttäreni, kaikki, jotka sinut tuntevat, ajattelevat kuten minä.

Andrée kumarsi niinkuin hän olisi kumartanut kiittääkseen vierasta henkilöä, sillä nämä isän kohteliaisuudet alkoivat tehdä hänet vähän levottomaksi.

– Ja, – jatkoi Taverney samaan mairittelevaan sävyyn, – ja… kuningas tuntee sinut luullakseni?

Puhuessaan hän heitti tyttäreensä katseen, jonka tutkiva ilme oli sietämätön.

– Kuningashan tuntee minua perin vähän, – vastasi Andrée mitä luonnollisimmalla tavalla, – ja arvatakseni olen varsin vähäpätöinen hänen silmissään.

Nämä sanat kuullessaan parooni hätkähti.

– Vähäpätöinen! – huudahti hän. – En tosiaan ollenkaan käsitä sanojasi, neitiseni. Vähäpätöinen! Kylläpä sinä arvostelet itsesi kovin halvaksi!

Andrée katseli isäänsä kummastuneena.

– Niin, niin, – jatkoi parooni, – minä sanon ja toistan sen, että liiallisessa kainoudessasi aivan unohdat oman arvosi.

– Oi, monsieur, te liioittelette kaikkea. Kuningas on tosin heltynyt perheemme onnettomuuksista; hän on suvainnut tehdä jotakin hyväksemme; mutta hänen majesteettinsa valtaistuinta ympäröi niin monet onnettomat, hänen kuninkaallinen kätensä jakelee niin paljon lahjoja, että hyväntyön jälkeen meidän ehdottomasti täytyi joutua unhoon.

Taverney katseli tytärtään terävästi, vieläpä eräänlaisella ihailulla hänen varovaisuutensa ja läpitunkemattoman vaiteliaisuutensa vuoksi.

– Kas niin, – virkkoi hän siirrähtäen lähemmäksi, – kas niin, rakas Andrée, isäsi on ensimäinen anoja, joka kääntyy puoleesi, ja toivon, ettet häntä sellaisena työnnä pois.

Andrée katseli nyt vuorostaan isäänsä selitystä pyytävän naisen tapaan.

– Kas niin, – jatkoi parooni, – me kaikki rukoilemme sinua, puhu puolestamme, tee jotakin omaistesi hyväksi…

– Mutta miksi te tätä minulle sanotte? Mitä tahdotte minua tekemään? – huudahti Andrée kummastuneena lauseen sävystä ja sisällöstä.

– Oletko halukas vai etkö anomaan jotakin minulle ja veljellesi?

Puhu.

– Isä, – vastasi Andrée, – teen kaiken, mitä käskette minun tehdä; mutta ettekö sentään pelkää, että osoittaudumme liian ahneiksi? Kuningas on jo lahjoittanut minulle koristeen, jonka sanotte olevan enemmän kuin sadantuhannen livren arvoinen. Hänen majesteettinsa on sitäpaitsi luvannut veljelleni rykmentin. Me anastamme siis melkoisen määrän hovin suosionosoituksista.

Taverney ei voinut hillitä vihlovaa ja halveksivaa naurua.

– Neidin mielestä, – sanoi hän, – on siis kaikki riittävästi maksettu?

– Tiedän, isä, että teidän ansionne ovat suuret, – vastasi Andrée.

– Kuka lemmossa, – huudahti Taverney kärsimättömästi, – puhuu sinulle minun ansioistani?

– Mutta mistä te sitten puhutte?

– Kyllä sinä totta totisesti aivan naurettavasti minulle teeskentelet!

– Mitäpä teeskenneltävää minulla olisi, hyvä Jumala? – kysyi Andrée.

– Mutta minä tiedän kaiken, tyttäreni!

– Tiedätte…?

– Kaiken, sanon sinulle.

– Minkä kaiken, monsieur?

Ja tämä kömpelö hyökkäys mitä puhtainta omaatuntoa vastaan nostatti vaistomaisen punan Andréen kasvoille.

Isän kunnioitus lastaan kohtaan hillitsi Taverneyn yhä arkaluontoisemmiksi käyvistä kysymyksistään.

– No, olkoon sitten, kuten tahdot, – sanoi hän; – sinä, huomaan, haluat näytellä varovaista ja salaperäistä; olkoon niin! Sinä tahdot jättää isäsi ja veljesi unohduksessa menehtymään. Hyvä on, mutta muista sanani: ken ei heti alussa anasta itselleen valtaa, joutuu vaaraan, ettei sitä koskaan saavuta.

Ja Taverney pyörähti kantapäillään.

– En ymmärrä teitä, isä, – virkkoi Andrée.

– Hyvä, hyvä, mutta minä kyllä ymmärrän itseni, – vastasi Taverney.

– Kahden puhuessa se ei riitä.

– No, minä esitän ajatukseni selvemmin: Käytä kaikkea sitä ovelaa valtioviisautta, jolla luonto on sinut varustanut ja joka on suku-avumme, tilaisuuden tarjoutuessa rakentaaksesi perheemme ja oman onnesi. Kun ensi kerran näet kuninkaan, sano hänelle, että veljesi yhä odottaa nimitystään ja että sinä hiudut ilmattomassa huoneessa, josta puuttuu näköala. Sanalla sanoen, älä tee itseäsi naurettavaksi liiallisella rakkaudella ja liian suurella epäitsekkyydellä.

– Mutta, monsieur…

– Sano se kuninkaalle vielä tänä iltana.

– Mutta missä sitten luulette minun tapaavan kuninkaan?

– Ja lisää, että hänen majesteetilleen ei edes sovi tulla… Juuri kun Taverney epäilemättä selvemmillä sanoilla oli nostamaisillaan Andréen rinnassa jo kumeana kerääntyvän myrskyn ja pakoittamaisillaan hänet selitykseen, joka olisi valaissut salaisuuden, kuultiin askeleita portailta.

Parooni keskeytti heti puheensa ja riensi porraskaiteelle katsomaan, kuka tuli hänen tyttärensä luo. Kummastuksekseen Andrée näki isänsä vetäytyvän seinämälle.

Melkein samassa astui kruununprinsessa huoneeseen musta pukuisen, pitkään keppiin nojaavan herrasmiehen seurassa.

– Teidän korkeutenne! – huudahti Andrée, kooten kaikki voimansa mennäkseen dauphinea vastaan.

– Niin, pikku potilas, – vastasi prinsessa, – tuon teille lohdutusta ja lääkärin. Tulkaa, tohtori. Ah, hra de Taverney, – jatkoi prinsessa tuntiessaan paroonin, – tyttärenne sairastaa, ettekä te siitä lapsesta paljoa huolehdi.

– Madame… – änkytti Taverney.

– Tulkaa lähemmäksi, tohtori, – kehoitti dauphine hänelle ominaisella herttaisella ystävällisyydellä; – tulkaa, koettakaa tätä valtimoa, katselkaa noita raukeita silmiä ja sanokaa minulle, mikä kipu suojattiani vaivaa.

– Oi, madame, madame, miten ystävällistä! – mutisi nuori tyttö. – Miten uskallan vastaanottaa teidän kuninkaallisen korkeutenne?..

– Tässä asumuksessa, tarkoitatte, rakas lapsi; sitä pahempi minulle, joka olen teidät niin huonosti sijoittanut; tahdon ajatella asiaa. Kas niin, lapseni, antakaa kätenne lääkärilleni, hra Louis'lle, ja olkaa varuillanne: hän on samalla sekä ajattelija, joka arvaa, että oppinut, joka näkee.

Andrée ojensi hymyillen kätensä tohtorille.

Tämä, vielä nuori mies, jonka älykkäät piirteet todistivat, mitä dauphine oli hänen puolestaan luvannut, ei ollut huoneeseen tultuaan lakannut katselemasta ensin potilasta, sitten asuntoa ja vihdoin isän omituista, ainoastaan nolostumista, vaan ei ollenkaan levottomuutta ilmaisevia kasvoja.

Oppinut oli nyt näkevä, filosofi oli ehkä jo arvannut.

Tohtori Louis tutki kauan nuoren tytön valtimoa ja kyseli häneltä taudin oireita.

– Tunnen tavatonta inhoa kaikkeen ravintoon, – vastasi Andrée, – äkillisiä tempomisia, kovaa kuumuutta, joka äkkiä nousee päähän, värähdyksiä, sydämentykytystä ja pyörrytystä.

Andréen puhuessa synkistyi lääkärin muoto yhä enemmän. Lopuksi hän päästi tytön käden ja käänsi silmänsä poispäin.

– No, tohtori, – virkkoi prinsessa lääkärille, – quid? Niinhän neuvoa kysyvät sanovat. Onko lapsi vaarallisesti sairas, ja tuomitsetteko hänet kuolemaan?

Lääkäri loi silmänsä jälleen Andréehen ja tarkkasi häntä vielä kerran äänetönnä.

– Madame, – sanoi hän, – neidin sairaus on kaikkein luonnollisimpia.

– Onko se vaarallista?

– Ei, ei, ylimalkaan, – vastasi lääkäri hymyillen.

– No, hyvä sitten, – sanoi prinsessa hengittäen keveämmin; – älkää häntä liiaksi rohdoilla kiusatko.

– Oh, minä en kiusaa häntä laisinkaan, madame.

– Mitä, ettekö määrää hänelle mitään lääkkeitä?

– Neidin vaivassa eivät mitkään lääkkeet mitään tehoa.

– Niinkö?

– Niin, madame.

– Eivätkö mitkään?

– Eivät.

Ja ikäänkuin välttääkseen pitempää selitystä lääkäri sanoi hyvästi prinsessalle sillä verukkeella, että hänen potilaansa odottivat hänen käyntejään.

– Tohtori, tohtori, – ehätti dauphine, – jos ette sanonut tuota vain rauhoittaaksenne minua, niin olen itse paljoa sairaampi kuin neiti de Taverney. Älkää siis unohtako iltakäynnillänne tuoda niitä pastilleja, jotka minulle lupasitte unta saadakseni.

– Madame, valmistan ne itse heti kotiin päästyäni. Ja hän läksi.

Dauphine jäi lukijattarensa luo.

– Rauhoittukaa siis, rakas Andrée, – virkkoi hän ystävällisesti hymyillen; – tautinne ei ole mitään peloittavampaa, koska tohtori Louis lähti kirjoittamatta lääkkeitä.

– Sitä parempi, madame, – vastasi Andrée; – sillä silloin minun ei tarvitse keskeyttää palvelustani teidän kuninkaallisen korkeutenne luona, jota keskeytystä minä ennen kaikkea pelkään. Mutta, suokoon oppinut lääkäri minulle anteeksi, minä kärsin kuitenkin paljon, madame, sen vakuutan.

– Mitään vaikeampaa sairautta ei se sentään voi olla, koska lääkäri sille hymyilee. Nukkukaa siis, lapseni; minä lähetän jonkun teitä hoivaamaan, sillä näen olevanne yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hra de Taverney.

Hän ojensi kätensä Andréelle ja lähti lohdutettuaan häntä, kuten oli luvannut.