Czytaj książkę: «Josef Balsamo»

Johdanto

"Josef Balsamossa" esitetyn toiminnan pohjaksi on lukijan otettava huomioon edellä ilmestyneistä "Lääkärin muistelmista" muutamia lähtökohtia.

Ranskan vanha kuningas Ludvig XV on mitätön elostelija, suopealuontoinen kyllä, mutta läpeensä itsekäs. Hänen neljästä naimattomasta tyttärestään vanhin, Madame Louise, siirtyykin luostariin johtajattareksi, kun hänen vakava uskonnollinen mielensä ei enää siedä hovin arvotonta ilmapiiriä; sitäpaitsi hän aavistelee huonosti hallitun kansan tyytymättömyydestä purkauksia, joiden seurauksia hän tahtoo lieventää yksinäisyytensä rukouksilla. Hänen päätöstään jouduttaa se seikka, että isän rakastajatar, kreivitär Jeanne Dubarry, puuhailee itselleen virallista esittelyä hovissa, saadakseen tunnustetun aseman.

Rouva Dubarry on alhaista sukuperää, suorastaan katutyttö, jolle kuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa olemus on suonut niin suuria etuja, että joku tuntematon on kerran ennustanut hänelle Ranskan kuningattaren arvoa. Tämä ennustus onkin vähitellen näyttänyt toteutuvalta, kun nimittäin muuan keinotteleva varakreivi Jean Dubarry on keksinyt naittaa hänet muodollisesti veljelleen, kreivi Dubarrylle, ja täten toimittanut kaunottarelle sellaisen yhteiskunnallisen sijan, että hän on saattanut kääntää puoleensa vanhan kuninkaan huomion, kunnes Jeanne on päässyt huikentelevan hallitsijan viimeiseksi jalkavaimoksi. Kreivittärellä on kunnianhimoa, jota Ludvig XV kuitenkin vain vastahakoisesti tyydyttelee. Kun esim. hallitsijan ei sovi viettää yötänsä alamaisen asunnossa, saa kreivitär ensiksikin huoneiston Versaillesin hovipalatsissa Pariisin lähellä, ja lopulta houkutellaan iälliseltä rakastajalta sekin hullutus, että kreivittären maaseutuhuvila Luciennes samaisessa tarkoituksessa julistetaan kuninkaalliseksi linnaksi, kuvernöörinään kreivittären kaksitoistavuotias neekeripalvelija Zamore.

Seuraavana askeleena on edellämainittu kreivittären virallinen esittely hovissa, paljon merkitsevä toimenpide, jolle tulee kiire siitä syystä, että kruununprinssi eli dauphin – Ludvig XV: n pojanpoika, sittemmin kuninkaana Ludvig XVI, – on juuri menossa naimisiin Itävallan keisarinnan Maria Teresian tyttären Marie Antoinetten kanssa. Tuleva kruununprinsessa eli dauphine on jo matkalla Versaillesiin vihittäväksi, eikä hänen tultuansa voisi enää olla kysymystäkään rouva Dubarryn kaltaisen henkilön vakinaisesta liittämisestä hänen lähimpään piiriinsä. Vanha kuningas ei suinkaan ole halukas edistämään tätä esittelyä ja luottaakin siihen, että hänen rakastajattarensa ei onnistu saada n.s. "kummitätiä", esittelijätärtä, jolla on esiintymiskelpoisuus hovissa. Kreivitärtä vastassa on nimittäin luonnollisestikin koko hovin naismaailma, johtajattarinaan kuninkaan tyttäret ja pääministeri de Choiseulin sisar, herttuatar de Grammont, joka muuten olisikin valmis asettumaan tuon pyrkijättären sijalle kuninkaan suosiossa. Kuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa oleva poliisipäällikkö de Sartines, katsoo omille asioilleen turvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä kreivitär Dubarryn kanssa.

Apukeinokseen kreivitär saa viekkaalla juonella houkutelluksi Pariisiin erään vanhan leskirouvan, pitkällisestä käräjöimisestään kuuluisan kreivitär de Béarnin, kun tuomarina tässä Choiseul-ryhmän vastustamassa oikeudenkäynnissä toimii varakansleri de Maupeou. Varakansleri on Dubarryn väkeä, ja hän saa kuninkaan rakastajattaren esiintymään kreivitär de Béarnille muka hyväntekijänä, jonka "kummitädiksi" hoviesittelyyn vanha kreivitär voisi päästä jo lupautuneeksi ilmoitetun sijalle, jotta käräjöitsijätär siten saisi kuninkaan kannattamaan juttuansa. Leskirouva huomaa kuitenkin pian juonet ja osaa vastavehkeilyllä kiristää itselleen tavattomia hyvityksiä. Mutta hänen lopulta suostuttuaan "kummitädiksi" hovin naispuolue nostattaa rakastajattaren eteen sarjan uusia vastuksia juuri esittely-iltana, viime hetkessä. Näihin juoniin on ottanut osaa vanha itsekäs hovimies, entinen sotamarski, herttua de Richelieu, mutta vain kyetäkseen esiintymään rouva Dubarryn pelastajana: hän antaa epätoivoon joutuneelle kaunottarelle ratkaisevan apunsa, ja esittely tapahtuu. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää epävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta.

Tuossa esittelyjuhlassaan rouva Dubarry ihmetyksekseen näkee Preussin kuninkaan lähetystöön kuuluvana jonkun kreivi Fenixin, joka ei ole kukaan muu kuin hänen yllämainittu ennustajansa. Vain lyhyeen he saavat puhutelluksi toisiansa, sillä tuloksella, että kiitollinen kreivitär lupautuu mihin hyvänsä vastapalvelukseen, koska tuo ennustus oli antanut hänen pyrkimyksilleen onnellisen suunnan ja tuntui siltä kuin tämä salaperäisesti vaikuttava mies jotenkuten kykenisi edistämään hänen kohoutumistaan oikeaksi kuningattareksikin.

"Kreivi Fenix" on alkuperäiseltä nimeltään Josef Balsamo, kaikkein merkillisimpiä seikkailijoita, mitä ihmiskunnan historiassa mainitaan. Niinkuin yllämainittu hovipiiri edustaa kuningas- ja ylimysvallan rappeutumista, samaten Josef Balsamo esiintyy hyvin vaikuttavana tekijänä eräässä Ranskan vallankumouksen toisessa aiheessa, kansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka uudelleen elvyttelee uskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia salaisoppeja, tahtoen perustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden pohjaksi kaikkiyhteisen kansainvallan, jonka suojassa erityisesti syvennyttäisiin henkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu yksinvaltiutta ja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalta vapaamieliset järkeilijätkin – n.s. valistusfilosoofit, kuten Jean Jacques Rousseau – omilla perusteillaan muokkaavat maaperää noiden kahden mahdin kukistamiseksi.

Josef Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy keinottelu ja aatteellisuus. Hän on Italiasta lähtöisin ja paljon matkustellut, tutustunut itämaisen mystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja saanut opetusmestarikseen lähes satavuotiaan Althotaan, joka luonnontieteellisissä tutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain esiintyy viimeisenä keskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu nykyajan tiedemiesten varhaisimpiin edelläkävijöihin. Balsamon omana edullisena erikoisuutena on harvinaiset hypnotisisoijan lahjat, ja hänen on onnistunut saada vaimokseen varsinainen "meediumi", s.o. henkilö, johon tuo kyky tehoaa voimakkaimpana, aiheuttaen täten nukutetussa n.s. kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi saatu ilmiö muistuttaa unissakävelijästä, joka silmät ummessa tai sammunein katsein kykenee ohjaamaan askeleensa huimaavilla jyrkänteillä, – se vain eroa, että kaukonäkijä horroksissaan voi selostaa näkemyksiänsä, jotka ulottuvat etäisiinkin paikkakuntiin. Hypnotismilla Balsamo onkin kiinnittänyt itseensä tuon nuoren naisen, Lorenza Felicianin, joka toisaalta pelkää sielulleen kadotusta miehensä näennäisen taikuuden johdosta.

Yksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo perustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen päällikkönä eli "suurkoptina"; jäsenet ovat kaikenlaisia levottomia sieluja, joiden vapautta silloinen aika kahlitsi. Järjestö ryhtyy tekemään salassa työtä yleisen vallankumouksen hyväksi; Balsamo matkustaa Pariisiin, tärkeimpään sivistyskeskukseen, heikontaakseen kaikin keinoin Ranskan kuningassuvun asemaa. Siksi hän luonnollisesti tahtoo kannatella rouva Dubarryn pyyteitä, saadakseen kuningasvallan arvottomuuden yhäti vihattavammaksi jo napisevalle kansalle. Matkallaan hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza Felicianin saa taikuuden pelko karkaamaan miehensä arabialaisella Djerid-juoksijalla. Onnekseen tuo omituinen "loitsija" yöpyy Taverneyn rappeutuneeseen herraskartanoon, jossa hän saa solmituksi uuden vaikutussuhteen.

Vanha parooni de Taverney, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan voi liittää nimeensä vielä Maison-Rougen kreiviyden, on entinen hovimies, herttua de Richelieun sotakumppaneita, ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt-periaatteeton ylimys, jonka ainoana toivona nyt on, että hänen poikansa Filip – dauphinin santarmirykmentin luutnantti – ja kuusitoistavuotias tyttärensä Andrée voisivat palauttaa sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa turmeltuneessa hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on kuitenkin saanut vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset.

Tapansa mukaan Balsamo esittäytyy Taverneyssäkin ylen salaperäisenä olentona: kautta vuosituhansien yhä uusissa ihmismuodoissa eläneenä ennustuskykyisenä tietäjänä, joka on erityisellä harjoittelulla kehittänyt henkisen olemuksensa muistamaan kaikki nuo edelliset ikäkautensa. Kun hän on tätä osaansa varten aina keräillyt mieleensä kaikenlaisia henkilötietoja, onnistuu hänen ällistyttää epäuskoista vanhaa parooniakin, todenmukaisilla perusteilla osoitellessaan olevansa muuan tämän viereltä taistelussa kaatunut nuoruudentoveri; Balsamo muuten on näöltään hiukan neljännellä kymmenellä. Haastetussaan seikkailija panee merkille neiti Andréen ylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi häneen hypnoottista kykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä ilmenee taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä Balsamo tekeekin suoranaisen yrityksen, jolloin nukutettu saa hänelle ilmoitetuksi, että Lorenza Feliciani pakenee Pariisiin päin. Samalla haluaa Balsamo tiedustaa Marie Antoinetten lähenemisestä, hän kun on jo selvillä siitä, että tuleva kruununprinsessa on saapunut Ranskan rajan sisäpuolelle Strassburgiin. Kaukonäkijättärelle ilmenee tällöin, että Marie Antoinettea parhaillaan juhlitaan Nancyssä, jokseenkin lähellä Taverneytä, ja että hänen seurueessaan on Filip de Taverney, jolle prinsessa juuri huomauttaa, että hän aikookin seuraavana aamuna matkansa varrella poiketa tämän kotikartanoon. Nuori luutnantti on ensimmäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on päättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran.

Horroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa, mutta nyt saa Balsamo esiintyä uudessa valossa taikurina, ennustaessaan paroonille aamulla, että hänen kuninkaallinen korkeutensa kohtsiltään saapuu kartanoon Filip-luutnantin saattamana. Balsamolle on tärkeätä saada prinsessan suosio ulottumaan myöskin Andrée-neitiin, jotta hänen hypnotisminsa hallittavissa oleva tyttö tulisi siirtyneeksi hoviin, ollakseen kaiken varalta hänen käytettävissään. Omilla apukeinoillaan hän järjestää prinsessalle mieluisan vastaanoton ja saa tarkoituksensa toteutumaan; parooni ja hänen tyttärensä liittyvät prinsessan saattueeseen, Andréen päästessä hovineidoksi. Balsamo itsekin esitellään kuningattarelle ja korskealle, kunnianhimoiselle, maallismieliselle, taikauskoiselle kirkkoruhtinaalle, kardinaali de Rohanille, joka salaisesti rakastaa prinsessaa, mutta herättää tätä aavistelevassa Marie Antoinettessa voittamatonta vastenmielisyyttä. Esittelytilaisuudessaan Balsamo kylvää prinsessan mieleen epämääräisen ahdistuksen siemenen, synkeillä ennustuksilla tämän ja kuningassuvun kohtalosta, kuten ennustajalla oli aihettakin, tietäessään mitä erilaisia voimia oli toimimassa vallankumouksen hyväksi.

Neiti Andrée de Taverneyn imettäjän poika, Gilbert, on seitsemäntoista vuoden ikään elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän on itsekseen lueskellut Jean Jacques Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, ja hän päättää raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän paatuu yhä yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään, niin että hän piankin katsoo pakolliseksi purkaa lapselliselta tuntuvan lemmensuhteensa Andréen kamarineitoon, nuoreen Nicole Legay-nimiseen älykkääseen maalaiskeimailijattareen; Gilbert on päätellyt, että tämä liitto olisi kammitsana hänen tulevaisuudenunelmilleen. Onpa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen rakkaudenkaipuunsa tähän ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä tietääksensäkään.

Balsamon tulo Taverneyn kartanoon tekee näistä kahdesta sivuhenkilöstä kohtalokkaita välikappaleita päähenkilöiden vastaisen elämän suuntaamiselle. Nicole-neito on hämmästyttävässä määrin Marie Antoinetten näköinen; sillä perusteella hän on tullut ikuistetuksi historiassakin sen turmiollisen häväistysvehkeen yhteydessä, jota Dumas kuvailee "Kuningattaren kaulanauhassa". Alkuaan kiintyneenä valtiattareensa Nicole katkeroituu hänelle, johtuessaan luulemaan Gilbertiä neidin rakastajaksi siinä yöllisessä kohtauksessa, jolla Balsamo vaivuttaa Andréen horrostilaan. Epäluuloisena hän saattaa emäntäänsä matkalla, ollen valmis hylättävilläkin keinoilla etsimään menestystä, koska hänet on niin petetty. Gilbert taasen saa sen käsityksen, että Andrée on sortunut kreivinä esiintyneen taikurin viettelyksiin, ja hän uskaltaa suunnitella itselleen osuutta teeskentelijättäreksi luulottelemansa aatelisneidin suosiosta.

Gilbert jätetään oman onnensa nojaan Taverneyn kartanoon, isäntäväen lähtiessä liittymään prinsessan matkueeseen. Sitkeä nuorukainen rientää kuitenkin jalkaisin perässä Pariisia kohti, mutta uupuu taipaleelle, jolloin hänet korjaa vaunuihinsa rouva Dubarryn käly, kujeellinen "Chon". Seurueeseen yhtyy sittemmin tämän veli, varakreivi Jean Dubarry, joka joutuu matkalla kaksintaisteluun luutnantti Filip de Taverneyn kanssa, koettaessaan oman matkansa jouduttamiseksi ottaa eräästä kievarista prinsessan tarpeisiin pidätetyt hevoset. Tästä seikkailusta johtuu, että Dubarryn piiri koettaa väittää nuorta luutnanttia Choiseul-puolueen salavehkeen kätyriksi, yllyttäen kuningasta rankaisutoimiin; kruununprinssi ja pääministeri toisaalta asettuvat luutnantin puolelle ja käyttävät seikkailua Dubarry-perheen röyhkeyden todisteena. Vanha kuningas suuttuu koko jutulle eikä suostu toimimaan kumpaisenkaan puolen vaatimusten hyväksi. Gilbert on saanut hoivansa rouva Dubarryn huvilassa, mutta hänen luonteelleen on mahdotonta ruveta moisen piirin ilvehtijäksi ja Zamoren kumppaniksi; kun häntä pidätellään, hän karkaa ikkunasta, tyhjin taskuin ja tuntemattomana tavoittaakseen Pariisista sellaista siedettävää tointa, jonka ohessa hän voisi lukea lääkäriksi ja pysytellä Andrée-neidin ympäristössä.

Gilbertin uudesta seikkailuretkestä alkaa "Josef Balsamo" – romaani.

V. H. – A.

ENSIMMÄINEN LUKU
Vanhus

Gilbert [kts. johdanto. Suom.] ei ole uskaltanut paeta teitä pitkin, sillä hän pelkäsi itseään ajettavan takaa. Nyt hän oli metsiköstä toiseen samoten saapunut suurempaan metsään, jossa hän viimein pysähtyi. Hän arveli juosseensa paljon yli puolen penikulman kolmessa neljännestunnissa.

Karkulainen katseli kaikkialle ympärilleen: hän oli aivan yksin. Se yksinäisyys sai hänet rauhoittumaan. Hän koetti nyt päästä sille tielle, joka hänen arvionsa mukaan veisi Pariisiin.

Mutta vaunut ja hevoset, joiden hän näki tulevan Roquencourtin kylästä ja joita ohjasivat oranssinkeltaisiin livreoihin puetut kuskit, saivat hänet pelästymään niin, että häneltä meni heti halu yrittääkään valtatielle, ja hän heittäytyi jälleen samoamaan metsää.

– Pysynpä näiden kastanjapuiden kätkössä, – tuumi Gilbert; – jos minua haetaan, niin haetaan minua valtatieltä. Tänä iltana minä hiivin puulta puulle ja polulta polulle Pariisiin päin. Väittävät, että Pariisi on suuri; minä olen pieni, ja häviän sinne.

Tämä tuuma tuntui hänestä sitäkin viisaammalta, kun ilma oli kaunis, metsä siimeinen ja maa sammaleesta pehmeä. Polttava ja silloin tällöin puiden välistä kiiluva aurinko, joka alkoi jo aleta Marlyn harjanteitten taakse, oli säteillään kuivannut ruohon ja nosti nyt maasta suloista kevääntuoksua, joka lähtee sekä itse kasveista että niiden kukista.

Oli tullut se hetki päivästä, jolloin hiljaisuus vaipuu yhä hellempänä ja syvempänä alas maan päälle tummentuvasta taivaasta, se hetki, jolloin kukat sulkevat kupunsa, kätkien niihin nukahtaneen hyönteisen. Kullankiiluvat ja pörähtelevät kärpäset menevät tammien kupeisiin koloihinsa, joissa ne asustavat, linnut lentelevät vaieten lehvistöissä, joista korva eroittaa nyt enää ainoastaan niiden siipien nopsaa räpinää. Ja ainoa linnunlaulu, mitä enää kuulee, on kottaraisen ilmeikkään terävä viheltely ja punarinta-satakielen arka visertely.

Gilbert oli tottunut metsissä samoiluun; hän tunsi niiden äänet ja niiden hiljaisuuden. Niinpä hän ei liioin aprikoinutkaan, vaan heittäytyi nyt, olematta enää milläänkään lapsellisista pelon syistä, kanervikkoon, jossa oli siellä täällä vielä ruskean kellertäviä, talvellisia lehtiä.

Eikä Gilbert ollut ainoastaan rauhallinen, hän oli suorastaan suunnattoman iloinenkin. Hän veti halukkaasti sisäänsä raitista, puhdasta ilmaa. Hän tunsi, että hän oli taas tälläkin kerralla stoalaisella uljuudella voittanut ihmisen heikkoudelle viritetyt ansat. Välipä sillä, ettei hänellä ollut leipää, ei rahaa eikä asumusta! Eikö hänellä ollut oma, kallis vapautensa? Eikö hän saanut nauttia siitä mielin määrin?

Hän asettui siis maahan, loikomaan jättiläissuuren kastanjan alle, joka tarjosi hänelle pehmeää vuodetta kahden paksun, sammaleisen juurensa välissä. Ja katsellen hänelle hymyilevää taivasta kohti hän nukahti.

Lintujen laulu herätti hänet. Ei ollut vielä täysi päivä. Nousten kovaa puun juurta vasten puutuneen kyynärpäänsä varaan näki Gilbert sinertävässä aamuhämärässä metsässä heikosti kolmen tien haaran. Siellä täällä kiiteli pitkin kasteen kostuttamia polkuja kaniineja korvat riipuksissa, ja utelias naaraspeura pysähtyi kapsutellen teräskovilla sorkillaan metsän aukeamaan katselemaan tuota outoa olentoa, joka loikoi puun alla ja joka sai ihmettelijän kiireen kaupalla jälleen pakenemaan.

Jalkeille noustuaan Gilbert tunsi olevansa nälissään; olihan hän pakonsa edellä viimeksi kieltäytynyt tarjotusta ateriasta. Huomatessaan olevansa metsän lehväkaton alla luuli hän, tuo Lotringin ja Champagnen suurten metsäin innokas samoilija, ensin olevansa yhä vielä Taverneyn metsiköissä ja Pierrefitten viidakoissa, kuvitteli aamuruskon herättäneen itsensä jossakin väijytyspaikassa, johon hän oli asettunut muka pyytämään Andréelle riistaa. Mutta siellä herätessään oli hän nähnyt aina vieressään jonkun ansalla saadun pyyn tai oksalta ammutun fasaanin. Nyt huomasi hän lähellään ainoastaan hattunsa, jonka jo eilinen samoilu oli saanut pahaan kuntoon ja jota aamukaste oli nyt vielä lisäksi turmellut.

Siis hän ei nähnytkään unta, kuten oli ensin herätessään luullut, vaan Versailles ja Luciennes olivat selvää totta samoin kuin kaikki muu siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli riemukulussa tullut ensinmainittuun niistä, aina hetkeen asti, jolloin hän oli toisesta niistä kurjasti paennut.

Ja kaiken muun lisäksi palautti hänet täydellisesti todellisuuteen yhä lisääntyvä ja siis hetki hetkeltä yhä kiukkuisempi nälkä.

Niinpä katseli hän nyt vaistomaisesti ympärilleen löytääkseen täältäkin kotoisten metsäinsä makeita muuramia, oratuomen marjoja taikka vain joitakin mureita metsän juuria, jotka ovat peltonaurista kitkerämmästä mausta huolimatta mieluisia halonhakkaajista, kun he työkalut olalla lähtevät aamuisin kävelemään työpaikkaansa. Mutta nyt ei ollut noiden syötävien aikakaan, eikä Gilbert nähnyt ympärillään muuta kuin saarneja, jalavia, kastanjapuita ja tiheätä tammenvesaa, jota versoo kaikkialla hietikkomailla.

– No olkoon, – päätteli Gilbert itsekseen, – menenpä tästä suoraa päätä Pariisiin. Sinne saattaa olla vielä matkaa puolitoista, kaksi penikulmaa tai vähän ylitse; sen kulkee kahdessa tunnissa Väliäpä sillä, kärsiikö vielä pari tuntia, kun tietää, että sitten ei enää tarvitse kärsiä. Pariisissa on joka ihmisellä leipää, ja ensimmäinen käsityöläinen, jonka tapaan, ei ole antamatta kunnialliselle ja työhön pystyvälle miehelle leipää työtä vastaan. Pariisissa voi päivässä hankkia ruokaa seuraavaksikin päiväksi; mitä minä tarvitsen muuta? En mitään, kunhan vain jokainen tuleva päivä tekee minut yhä suuremmaksi, kohottaa ja lähentää minua… siihen päämaaliin, jonka tahdon saavuttaa.

Gilbert kulki kiireemmin; hän pyrki valtatielle, mutta oli sekaantunut niin, ettei tiennyt, mihin päin mennä. Taverneyssä, sen ympäristön metsissä, hän tiesi hyvin, missä oli itä, missä länsi; jokainen auringon säde osoitti hänelle, mikä tunti päivästä oli ja minne päin oli mentävä. Öisin oli jokainen tähti hänelle oppaana, vaikkei hän tuntenutkaan niitä nimillä Venus, Saturnus tai Lucifer.

Mutta tässä uudessa maailmassa hän tunsi yhtä vähän yleisiä asioita kuin ihmisiäkään, ja näiden molempien joukossa täytyi nyt löytää uransa sattumalta haparoiden.

– Onneksi näen tuolla tienviittoja, – tuumi Gilbert.

Ja hän meni kylätielle, jossa hän oli näkevinään ne viitat.

Niitä oli siellä todellakin kolme: yhdessä luki Marais-Jaune, toisessa Champ de l'Alouette, kolmannessa Trou-Salé.

Gilbert ei tullut tästä entistään viisaammaksi. Hän samosi kolme tuntia pääsemättä pois metsästä, harhaten suurta kierrosta ja tullen aina samaan paikkaan.

Hiki valui hänen otsaltaan; parikymmentä kertaa oli hän riisunut takkinsa ja liivinsä ja kiivennyt kastanjapuuhun; mutta kun hän oli päässyt sen latvaan, ei hän nähnyt sieltä muuta kuin Versaillesin, joskus oikealla puolella, joskus vasemmalla, Versaillesin, jonne jokin kovanonnen voima näytti tahtovan lykätä hänet väkisinkin takaisin.

Puolihulluna raivosta ja tohtimatta lähteä enää valtatielle, sillä hän uskoi, että koko Luciennes ajoi häntä takaa, Gilbert pysyttelihe yhä edelleen metsissä, ja pääsi viimein ohi Viroflayn, sitten Chavillen ja lopuksi Sèvresin.

Kello löi viisi Meudonin linnassa, kun hän saapui kapusiiniluostarin luo, joka on Bellevuen ja tehtaan välillä. Siellä kiipesi hän erään ristin poikkipuulle pelkäämättä joutua, jos sen rikkoisi, kuten Sirven [protestantti, jonka Toulousen parlamentti tuomitsi v. 1764 kerettlläisenä kuolemaan. Suom.] parlamentin tuomitsemana teilattavaksi. Ja siitä hän nyt viimein näki Seine-joen, kauppalan ja lähimmistä taloista kohoavat sauhut.

Mutta Seinen rantaa pitkin ja halki kauppalan ja sen talojen editse vei Versaillesin valtamaantie, josta hänellä oli täysi syy pysyä loitolla.

Hetkiseksi unohti Gilbert sekä väsymyksensä että nälkänsä. Hän näki kauempana ilmanrannalla valtavan joukon korkeita taloja aamuisen usvan verhoamina; hän ajatteli, että se oli Pariisi. Hän läksi siis samoamaan sinne päin eikä pysähtynyt ennenkuin oli juoksustaan tikahtua.

Hän seisoi nyt keskellä Meudonin metsää, Fleuryn ja Plessis-Piquetin välillä.

– Kas niin, – tuumi hän katsellen ympärilleen, – nyt ei turhaa kursailua. Nyt tapaan varmaan jonkun työmiehen, joka näin aamulla menee työhönsä aika leipä kainalossa. Minä sanon miehelle: 'Kaikki ihmiset ovat veljiä ja heidän täytyy siis toisiaan auttaa; teillä on leipää enemmän kuin itse tarvitsette, paitsi aamiaiseksi koko päiväksikin, kun taas minä kuolen nälkään.' Ja silloin antaa hän minulle toiset puolet leipäänsä.

Nälkä teki Gilbertin entistään enemmän filosofiksi, ja hän jatkoi järkeviä mietteitään:

– Oikeastaan, – tuumi hän – pitäisi ihmisillä täällä maailmassa olla kaikki yhteistä. Vai onko Jumala, kaiken olevaisen alkulähde, antanut jollekulle erikoisesti sen ilman, joka hedelmöittää maan, tai maan, joka kasvattaa hedelmät? Ei, muutamat harvat ovat vain anastaneet ne itselleen; mutta Herramme silmissä, niinkuin filosoofinkin, ei ole kenelläkään mitään; ihminen, jolla on jotakin, on sen ainoastaan saanut lahjaksi Jumalalta.

Luontaisella hyvällä älyllään Gilbert ainoastaan yhdisteli aikakautensa epämääräisiä ja hämäriä aatteita, noita, joiden ihmiset siihen aikaan tunsivat häilyvän ilmassa ja liitävän päittensä päällä aivan kuin pilvet, joita ajetaan yhtä määrättyä suuntaa kohti ja jotka kokoontuvat kasaan ja purkautuvat viimein rajuilmaksi.

– Jotkut harvat, – jatkoi Gilbert samoten edelleen, – jotkut harvat pitävät väkisten omanaan sellaista, joka on kaikkien omaa. No, noilta harvoilta voidaan myöskin väkisin ottaa pois moinen omaisuus, johon heillä ei ole muuta oikeutta kuin jakaa sitä muille. Jos joku veljeni, jolla on liiaksi leipää itseään varten, ei tahdo minulle antaa osaa leivästään, kah!.. silloin otan sen häneltä väkisin, noudattaen eläinten lakia, kaiken kohtuuden ja selvän järjen ojennusnuoraa, sillä sen on laatinut luonnollinen tarve. Sen teen, paitsi silloin, kun veljeni minulle sanoo: 'Osa, jota sinä vaadit, on minun vaimoni ja lasteni'; tai jos hän sanoo: 'Minä olen sinua väkevämpi ja syön itse leipäni enkä vaatimuksistasi välitä.'

Tällaisessa nälkäisen suden mielentilassa joutui Gilbert metsässä eräälle aukeamalle, jonka keskellä oli lammikko; sen vesi oli punertavaa ja sen reunoilla kasvoi kaislaa ja lumpeita.

Lammikon kaltevilla rinteillä kasvoi nurmea aina veden äyräille saakka, veden, jonka kalvolla risteili kaikkiin suuntiin pitkäjalkaisia hyönteisiä; ja nurmessa kiilui sakeasti orvokkeja, niinkuin se olisi ollut siroiteltu täyteen turkooseja.

Taulun taustan tai aukeaman ympäryspiirin muodosti kehä suuria haapoja. Lepät rehevine lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto oli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.

Kuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan. Kaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi paraillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat ympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.

Tämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin ainoakaan muu paikka koko metsässä.

Gilbert oli tullut siihen erästä varjoisaa, hakattua väylää pitkin.

Hän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman, jonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa ja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa, kaatuneen puun rungolla istumassa miehen, jolla oli päässä harmaa peruukki, yllään karkeasta kankaasta tehty ruskea takki ja samanlaiset housut ja harmaat pikee-liivit. Hänen kasvonsa olivat lempeän ja älykkään näköiset. Varsin kaunismuotoisissa ja jäntevissä jaloissa oli hänellä harmaat pumpulisukat; aamukaste oli jo kirkastanut hänen solkikenkäinsä kärjet, vaikka ne vielä olivat muuten paikoin tomuiset.

Vanhuksen vieressä, kaatuneen puun rungolla, oli vihreä kasvikotelo, apo auki ja täynnä äskettäin poimittuja kasveja. Polviensa välissä piti hän tammipuusta tehtyä keppiä, jonka pyöreä nuppi kiilsi varjossa ja jonka kärjessä oli pieni, kaksi tuumaa leveä ja kolme tuumaa pitkä lapio.

Kaikki nämä kuvaamamme pikkuseikat huomasi Gilbert yhdellä silmäyksellä; mutta ennen kaikkea huomasi hän leipäkannikan, jota ukko mursi kappaleiksi syöden sitä itse ja jaellen sitä veljellisesti peipposille ja keltasirkuille, jotka tähystelivät hiukan kauempaa moista haluttua saalista ja lensivät murujen kimppuun heti kun niitä niille heitettiin ja pakenivat sitten jälleen iloisesti tirskuen metsän turviin minkä ennättivät. Silloin tällöin pisti vanhus, joka katseli lintujen lentoa lempein ja samalla vilkkain silmin, kätensä ruudukkaaseen nenäliinaan, otti siitä kirsikan ja söi sen halukkaasti leipäpalansa särpimenä.

– Kas tuossa mies, jolla on sitä, mitä tarvitsen, – tuumi Gilbert, väisti syrjään oksan ja tuli yksinäistä vanhusta kohti, joka silloin heräsi mietteistään.

Mutta Gilbert ei ehtinyt astella kuin kolmanneksen aukeamasta ukkoon päin, kun hän otti vanhuksen tyynet ja lempeät kasvot nähdessään pois hatun päästään.

Kun ukko huomasi, ettei hän enää ollut paikalla yksin, vilkaisi hän tarkastavasti pukuaan ja koteloaan.

Hän pani kiinni takkinsa napit ja sulki kotelon luukun.

TOINEN LUKU
Kasvientutkija

Gilbert rohkaisi luontonsa ja meni aivan ukon eteen. Mutta hän avasi suunsa ja sulki sen jälleen virkkamatta sanaakaan. Hänen päätöksensä alkoi horjua; hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt almua eikä vaatinut luonnollista oikeuttaan.

Vanhus huomasi hänen arkuutensa; se näytti vaivaavan häntä itseään enemmän kuin Gilbertiä.

"Haluatteko sanoa minulle jotakin, ystävä?" kysyi hän hymyillen ja jätti leipänsä puunrungolle.

"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert.

"Mitä sitten tahdotte?"

"Te näytitte heittävän leipäänne linnuille, ikäänkuin ei olisi kirjoitettu, että Jumala ruokkii heidät."

"Hän ruokkii ne kyllä, nuori mies", vastasi tuntematon vanhus; "mutta ihmisen käsi on eräs välikappaleista, joita hän käyttää heitä ruokkiakseen. Jos tällä olette tahtonut minua moittia, niin olette väärässä, sillä leipä ei joudu hukkaan, heittipä sen autioon metsään tai asutulle kadulle. Toisessa paikassa noukkivat sen linnut, toisessa korjaavat sen köyhät."

"No niin, monsieur", sanoi Gilbert omituisen liikutuksen vallassa kuullessaan vanhuksen terävän ja samalla lempeän äänen; "vaikka olemmekin autiossa metsässä, niin tiedänpä ihmisen, joka mielellään kilpailisi leivästänne pikkulintujen kanssa".

"Tekö se olisitte, ystäväni?" huudahti vanhus; "ehkäpä teillä on nälkä?"

"Niin, nälkä juuri, monsieur, sen voin teille vakuuttaa, ja jos suvaitsisitte…"

Vanhus tarttui kohta kiireesti ja lähimmäistään säälien leipäänsä. Mutta sitten hän epäröi hetkisen ja katseli Gilbertiä vilkkain ja samalla syvin silmin.

Gilbert ei tosiaankaan näyttänyt niin nälkäiseltä, ettei moinen epäröiminen olisi ollut oikeutettua. Hänen vaatteensa olivat siistit, joskin niissä oli tahroja maassa loikomisesta. Hänellä oli aivan valkea paita, sillä eilen oli hän Versaillesissa ottanut nyytistään puhtaan paidan, jota nyt kosteus oli kuitenkin aika tavalla turmellut; näki siis selvästi, että Gilbert oli viettänyt yönsä metsässä.

Sitäpaitsi hänen kätensä olivat valkeat, joten hänet voi paremminkin arvata toimettomaksi uneksijaksi kuin ruumiillisen työn tekijäksi.

Gilbert oli hienotunteinen nuorukainen, hän ymmärsi, miksi vanhus näytti häntä epäilevän ja miksi hän epäröi, ja kiiruhti siis auttamaan häntä hänen johtopäätöksissään, joiden hän ajatteli muuten voivan koitua itselleen vahingoksi.

"Ihmisellä on nälkä aina joka kahdentoista tunnin päästä, monsieur", sanoi Gilbert, "ja minä en ole syönyt muruakaan kahteenkymmeneen neljään tuntiin".

Nuorukaisen kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, ja hänen vapisevasta äänestään ja kalpeista kasvoistaan saattoi huomata, että hän puhui totta.

Vanhukselta katosi epäröinti tai paremminkin sanoen pelko. Hän ojensi Gilbertille yhtaikaa sekä leipänsä että nenäliinan, jossa hän piti kirsikoitaan.

"Kiitoksia, monsieur", sanoi Gilbert ja työnsi hiljaa nenäliinan takaisin; kiitoksia, "ei muuta kuin leipää, se riittää".

Hän mursi kannikan kahtia ja antoi siitä puolet takaisin. Sitten istahti hän ruohikkoon parin kolmen askeleen päähän vanhuksesta, joka katseli häntä yhä enemmän kummastuksissaan.

Hänen ateriansa ei vienyt pitkää aikaa. Leipää oli vähän, ja Gilbertillä oli hyvä ruokahalu. Ukko ei häirinnyt häntä ainoallakaan sanalla; hän jatkoi vain mykkää tutkimustaan, joskin syrjäsilmällä: tarkastellen päältäkatsoen muka vain toimessaan kotelossa olevia kasvejaan ja kukkiaan, jotka kohottivat tinatusta peltiluukusta esille päitään aivan kuin saadakseen raitista ilmaa.

Mutta sitten hän näki Gilbertin lähtevän lammikolle ja huudahti silloin vilkkaasti:

"Älkää juoko siitä, nuori mies; se on viimevuotisten kuolleitten kasvien saastuttamaa ja kelluu täynnä sammakon kutua. Ottakaa nyt täältä muutamia kirsikoita, ne virkistävät yhtä paljon kuin vesikin. Ottakaa vain, olkaa hyvä, sillä näen, että te ette ole mikään tungetteleva vieras."

"Se on totta, monsieur, tungettelu ei ole luontooni käypää, enkä minä pelkää mitään niinkuin olevani haitaksi. Sen todistin minä juuri äsken Versaillesissa."

"Ahaa, te tulette Versaillesista?" kysyi tuo outo vanhus katsellen Gilbertiä.

"Sieltä, monsieur", vastasi nuorukainen.

"Se on rikas kaupunki; täytyypä olla kovin köyhä tai ylpeä kuollakseen siellä nälkään."

"Minä olen molempia, monsieur."

"Jouduitteko johonkin kiistaan isäntänne kanssa?" kysyi tuntematon arastellen ja katseli yhä tarkkaavasti Gilbertiä, järjestellen kasveja koteloon.

"Minulla ei ole isäntää, monsieur."

"Sepä oli itsetietoinen vastaus", virkkoi vanhus pistäen hatun päähänsä.

"Mutta se on kuitenkin totta."

"Ei, nuori mies, sillä jokaisella täällä maailmassa on isäntänsä, ja sillä on väärä käsitys elämästä, joka sanoo, että hänellä ei ole isäntää."

"Kuinka niin?"

"Niin, hyvä Jumala, olimmepa vanhoja tahi nuoria, kaikkien meidän täytyy taipua jonkin hallitsevan voiman alaisiksi. Toisia meistä hallitsevat ihmiset, toisia periaatteet, ja ne isännistämme, jotka käskevät ihmisäänellä tai lyövät ihmisen kädellä, eivät aina suinkaan ole ankarimpia!"

"No, vaikka niinkin", virkkoi Gilbert; "myönnän siis, että minua hallitsevat periaatteet. Ja periaatteet ovat ainoa isäntävalta, jota ajatteleva ihminen voi häpeämättä tunnustaa."

"Ja mitkä ovat periaatteenne, sanokaahan? Minusta te näytätte liian nuorelta, että teillä voisi olla vakaita periaatteita."

"Monsieur, minä tiedän, että ihmiset ovat veljiä, että jokainen ihminen sitoutuu syntyessään täyttämään suuren joukon velvollisuuksia näitä veljiään kohtaan. Tiedän, että Jumala on antanut minulle jonkinlaisen arvon, olipa se vaikka pienikin, ja että jos tunnustan toisten arvon, minulla on oikeus vaatia heitä tunnustamaan omani, siinä määrin nimittäin, etten liioittele arvoani. Jos en niin ollen tee mitään vääryyttä tai häpeällisiä töitä, on minulla oikeus saada muilta kunnioitusta, ja pelkästään siitä syystä, että olen ihminen."

"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette opiskelija?"

"En, monsieur, ikävä kyllä; minä olen vain lukenut Elämänolojen epätasaisuuden ja Yhteiskuntasopimuksen. Näistä kahdesta kirjasta olen saanut kaiken, mitä tiedän, ja ehkä kaikki unelmatkin, mitä minulla on."

Kun nuorukainen vastasi näin, välkähti tuntemattoman silmissä kirkas tuli. Hän liikahti niin rajusti, että oli rusentaa loistavalehdykkäisen kissankäpälän, joka ei näyttänyt tahtovan mielellään taipua menemään hänen kotelonsa sisään.

"Ja näitä periaatteita te siis tunnustatte?"

"Te ehkä ette niitä tunnusta", vastasi nuorukainen, "mutta ne ovat Jean Jacques Rousseaun".

"Mutta", huomautti tuntematon vanhus niin epäluuloisella äänellä, että se nöyryytti Gilbertin itserakkautta, "mutta oletteko te ymmärtänyt oikein nuo asiat?"

"Kyllä", vastasi Gilbert, "ymmärtänen toki äidinkieltäni; varsinkin silloin, kun se on puhdasta ja runollista…"

"Ettepä näy sitä oikein ymmärtävän", vastasi vanhus hymyillen, "sillä se, mitä nyt teiltä kysyin, oli varsin selvää, joskaan ei juuri runollista. Minä kysyin teiltä, ovatko filosofiset opintonne saattaneet teidät ymmärtämään pääkohdat järjestelmästä, jota esittää tuo… tuo…"

Vanhus keskeytti ja melkeinpä punastui.

"Rousseau", lopetti nuorukainen. "Oi, monsieur, minä en ole opiskellut filosofiaa missään opistossa, mutta kaikista niistä kirjoista, mitä olen lukenut, on Yhteiskuntasopimus kaikkein parhain ja hyödyllisin."

"Kuivaa opiskelua nuorelle miehelle; hedelmätöntä mietiskelyä kaksikymmenvuotiaan unelmille; katkera eikä liioin hyvältä tuoksuva kukka keväiselle mielikuvitukselle", sanoi vanhus surumielisen lempeästi.

"Kova onni kypsyttää ihmisen ennenaikaisesti, monsieur", vastasi Gilbert, "ja mitä unelmiin tulee, ne johtavat usein pahaan, jos antaa niiden kulkea luonnollista uomaansa".

Tuntematon avasi jälleen silmänsä, sillä hänen oli tapana sulkea ne puoliumpeen mietteisiin vaipuessaan tyyninä hetkinään, tapa, joka teki hänen kasvonsa jossakin määrin viehättäviksikin.

"Ketä te noilla sanoilla tarkoitatte?" kysyi vanhus punastuen.

"En ketään kuin itseäni, monsieur", vastasi Gilbert.

"Tarkoitattepas…"

"En tosiaan, sen vakuutan."

"Te näytätte tutkineen Geneven filosofia. Vihjailetteko hänen elämäänsä?"

"Enhän häntä tunnekaan", vastasi Gilbert viattomasti. "Ettekö tunne?" Outo vanhus huokasi raskaasti. "Oi, nuorukainen, hän on onneton ihminen."

"Mahdotonta! Että Jean Jacques Rousseau olisi onneton! Silloinpa ei olisi oikeutta taivaassa eikä maan päällä! Onneton, tuo mies, joka on omistanut koko elämänsä ihmisyyden hyväksi."

"No niin, näen nyt, että ette häntä tunne. Mutta puhutaanpas teistä itsestänne, ystäväni."

"Tahtoisin mieluummin saada tietoja näistä asioista, joista nyt puhumme; sillä mitä minulla olisi teille sanomista, minulla, joka en ole mitään?"

"Ja sitäpaitsi ette minua tunne, ja te pelkäätte olla oudolle suora."

"Oh, monsieur, miksi minä pelkäisin ketään, olipa hän kuka tahansa, ja kuka voisi tehdä minut onnettomammaksi kuin jo olen? Muistakaa vain, millaisena ilmestyin eteenne, yksinäni, nälkäisenä."

"Minnekä te olitte matkalla?"

"Pariisiin. Oletteko pariisilaisia, monsieur?"

"Olen… taikka: en."

"Kumpi sitten?" kysyi Gilbert hymyillen.

"En juuri mielelläni valehtele, ja tiedän, että ihmisen täytyy ajatella ennenkuin puhuu. Olen pariisilainen, jos pariisilaisella ymmärretään ihmistä, joka on asunut Pariisissa kauan ja joka elää pariisilaisen elämää. Mutta siinä kaupungissa minä en ole syntynyt. Mutta miksi kysytte tätä?"

"Se liittyi ajatuksiini jollakin tavoin asiaan, josta tässä olemme puhelleet. Aioin sanoa, että jos asutte Pariisissa, olette tiettävästi nähnyt saman Rousseaun, josta tässä keskustelimme."

"Kyllä, olen hänet nähnyt, välistä."

"Aina, kun hän kulkee ohitse, pysähdytään tietysti katsomaan? Häntä ihaillaan ja osoitetaan sormella kuten ainakin ihmiskunnan hyväntekijää?"

"Ei; lapset juoksevat hänen perässään ja kivittävät häntä vanhempiensa yllyttäminä."

"Kuinka, hyvä Jumala!" huudahti Gilbert tuskallisin pettymyksen tuntein. "Mutta rikas hän nyt ainakin lienee?"

"Hän kysyy usein itseltään, niinkuin tekin tänä aamuna: – Mistä nyt saan aamiaista? – "

"Mutta vaikka hän olisikin köyhä, häntä kuitenkin pidetään arvossa, ja hän on mahtava ja kunnioitettu?"

"Joka ilta, kun hän asettuu levolle, ei hän nukahtaessaan tiedä vaikka heräisi seuraavana aamuna Bastiljissa."

"Oh, niinkö! Kyllä mahtaa hän siis ihmisiä vihata?"

"Hän ei heitä rakasta eikä vihaa; ne äitelöivät häntä, ei muuta."

"Etteikö vihata ihmisiä, jotka kiduttavat meitä; sellaista minä en ymmärrä."

"Rousseau on aina ollut vapaa, monsieur. Rousseau on aina ollut kyllin vahva turvatakseen ainoastaan itsensä, ja juuri voima ja vapaus tekevät ihmisistä hurskaita ja hyviä; ainoastaan orjuus ja heikkous tekevät heidät pahoiksi."

"Senpätähden minä olenkin tahtonut olla vapaa", vastasi Gilbert ylpeästi. "Minä olen jo vaistomaisesti aavistanut totuuden, jonka te nyt minulle selititte."

"Saattaa olla vapaa vankilassakin, ystäväni", jatkoi tuntematon vanhus. "Jos Rousseau joutuisi huomenna Bastiljiin, niinkuin hänelle kerran kuitenkin käy, niin kirjoittelisi ja ajattelisi hän kuitenkin yhtä vapaasti kuin Sveitsin vuorilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisen vapautta niin, että hän saisi tehdä mitä tahtoo, vaan siten, ettei mikään maailman voima voi pakottaa häntä tekemään sellaista, mitä hän ei tahdo."

"Onko siis Rousseau kirjoittanut nuokin sanat, monsieur?"

"Luulenpa", vastasi tuntematon vanhus.

"Eihän Yhteiskuntasopimuksessa?"

"Ei, ne ovat eräässä uudessa julkaisussa nimeltä Yksinäisen vaeltajan mietelmiä."

"Monsieur", sanoi Gilbert, "uskonpa, että olemme yhtä mieltä eräästä asiasta".

"Mistä?"

"Että me molemmat rakastamme ja ihailemme Rousseauta."

"Puhukaa omasta puolestanne, nuori mies, te olette vielä kuvitelmien iässä."

"Saattaa erehtyä ihmisten ajatuksista, mutta ei heidän luonteestaan."

"Ah, te olette aikananne kyllä näkevä, että juuri heidän luonteestaan saattaakin erehtyä. Rousseau on ehkä hiukan oikeuttarakastavampi kuin muut, mutta, uskokaa minua, hänellä on omat vikansa ja sangen suuret."

Gilbert pudisti päätänsä, näyttäen varsin vähän uskovan tätä vakuutusta; mutta näin epäkohteliaasta vastaväitteestä huolimatta oli vanhus hänelle yhtä suopea kuin ennenkin.

"Palatkaamme jälleen puheemme lähtökohtaan", virkkoi hän. "Sanoin, että olitte poistunut isäntänne luota Versaillesista."

"Ja minä vastasin", sanoi Gilbert hiukan lauhkeampana, "minä vastasin teille, ettei minulla ollut isäntää. Mutta minun olisi tullut lisätä siihen, että vain itse estin itseni saamasta siellä oikein korkea-arvoisenkin isännän ja että minä kieltäydyin huolimasta tointa, jota monet olisivat halunneet."

"Mitä tointa?"

"Hm, siellä olisi pitänyt palvella joutilaita suuria herroja heidän ajanrattonaan. Mutta minä ajattelin, että kun olen nuori, pitäisi minun opiskella ja päästä eteenpäin maailmassa eikä hukata kallista nuoruuteni aikaa ja häväistä itsessäni ihmisarvoa."

"Tuo on hyvä", vastasi tuntematon vakavana. "Mutta päästäksenne maailmassa eteenpäin, onko teillä suunnitelmanne jo selvillä?"

"Kyllä, monsieur, minun suurin haluni on tulla lääkäriksi."

"Jalo ja kaunis elämänura, jolla voi valita joko vaatimattoman ja uhrautuvan todellisen tieteen taikka pöyhkeän, kullatun ja kerskuvan puoskaroimisen. Jos rakastatte totuutta, tulkaa lääkäriksi; jos rakastatte komeutta, ruvetkaa lääkäriksi."

"Mutta opiskelemiseen menee paljon rahaa, niinhän, monsieur?"

"Kyllähän sitä menee; mutta paljon: sitä ei juuri voi väittää."

"Niin, tottakin, myöskin Jean-Jacques Rousseau, joka tietää kaikki, opiskeli aivan tyhjällä", virkkoi Gilbert.

"Tyhjälläkö? – Oi, nuori mies", virkkoi vanhus alakuloisesti hymyillen, "kutsutteko tyhjäksi parasta Jumalan ihmisille antamaa lahjaa: lapsenmieltä, terveyttä, hyvää unta; kas ne täytyi genèveläisen filosoofin uhrata siitä vähästä, mitä hänellä oli tilaisuus oppia".

"Vai vähästä!" huudahti Gilbert melkein närkästyneenä.

"Aivan varmaan; tiedustelkaa asiaa ihmisiltä, niin saatte kuulla, mitä siitä sanotaan."

"Ensinnäkin hän on suuri musiikkimies."

"Oh, vaikka kuningas Ludvig XV on haltioissaan laulanut: On palvelija multa ja onni mennyt pois, se ei silti merkitse, että Kyläennustaja on hyvä ooppera."

"Hän on suuri kasvientutkija. Lukekaa vain hänen kirjeitään, joista minä en ole kylläkään saanut käsiini muuta kuin joitakuita lehtiä; sen asian te nyt tuntenette, te, joka itse kokoatte metsistä kasveja."

"Oh, usein luulee olevansa botanisti eikä olekaan kuin…"

"Sanokaa vain."

"Kuin rohtoheinäin kerääjä… ja kuitenkin…"

"Ja kumpi te olette… botanisti vai heinäin kerääjä?"

"Oi, kerääjä vain, sangen vähäpätöinen ja tietämätön mies näitten Jumalan ihmetöiden rinnalla, joita sanotaan kasveiksi ja kukiksi."

"Hän osaa latinaa?"

"Hyvin huonosti."

"Mutta minä olen lukenut, että hän on kääntänyt muinaista kirjailijaa nimeltä Tacitus."

"Kyllä, siksi että hän ylpeydessään, – oh, jokainen ihminen saa joskus ylpeydenpuuskansa, – siksi, että hän ylpeydessään tahtoi tehdä kaikkea. Mutta hän tunnustaa itse tuon ensimmäisen kirjan esipuheessa, ainoan minkä hän käänsi, että hän ymmärtää latinaa melkoisen huonosti. Ja Tacitukseen, joka on aika visaa, hän väsyi pian. Ei, ei, nuori ystäväni, vaikka miten näyttäisitte häntä ihailevan, yleisneroja ei ole, ja, uskokaa minua, ihminen menettää aina syvyydessä sen, minkä laajuus voittaa. Ei ole niin pientä jokea, joka ei rankkasateella tulvisi yli äyräittensä ja näyttäisi suorastaan järveltä. Mutta koettakaapa soutaa sitä venheellä, niin tapaatte pian pohjan."

"Ja teidän mielestänne Rousseau on siis tuollainen matalatekoinen sielu?"

"Kyllä; ehkäpä hänen edustamansa matala pinta on hiukan laajempaa kuin toisten, mutta ei muuta", vastasi vanhus.

"Monet saisivat mielestäni olla sangen onnellisia, jos pääsisivät niin korkealle kuin se pinta on."

"Minustako tuota sanotte?" kysyi vanhus niin leppoisasti, että Gilbert menetti heti aseensa.

"Ah, en, Jumala paratkoon!" huudahti hän; "minusta on liian mieleistä puhella kanssanne, loukatakseni teitä".

"Ja mistä syystä on se puhelu kanssani mieleistä? Sanokaapas, sillä enpä usko teidän tahtovan minua imarrella saadaksenne vain murun leipää ja muutamia kirsikoita?"

"Arvasitte oikein. Minä en tahdo imarrella ketään mistään hinnasta maailmassa. Mutta tietäkääs, te olette ensimmäinen, joka puhuu minulle korskeilematta ja suopeasti, kuten puhutaan nuorelle miehelle eikä niinkuin lapselle. Vaikka me olemmekin eri mieltä Rousseausta, on teidän lauhkeudessanne jotakin ylevää, joka vetää minun mieltäni teidän puoleenne. Teidän kanssanne puhuessani tuntuu minusta kuin olisin jossakin kalliisti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunaluukut ovat kiinni, mutta jonka komeudet minä pimeässäkin aavistan. Teidän tarvitsisi ainoastaan antaa langeta jonkun valonsäteen huoneeseen, ja minua aivan häikäisisi!"

"Mutta noudatattehan itsekin puheissanne eräänlaista makua, josta voisi edellyttää teidän saaneen paremman kasvatuksen kuin tunnustatte saaneenne?"

"Teen sen ensi kertaa elämässäni, ja minä ihmettelen itsekin lausumiani sanoja. Niissä on sellaisia, joiden merkitystä minä en täydesti ymmärrä ja joita minä käytän kuultuani niitä ainoastaan yhden kerran. Minä olen tavannut niitä lukemistani kirjoista, mutta en ole ennen niitä käsittänyt."

"Te olette lukenut paljon?"

"Liikaa; mutta minä luen uudestaan."

Vanhus katseli Gilbertiä kummastuneena.

"Niin, minä olen lukenut kaikki, mitä käsiini sain, tai paremminkin, olen ahminut kaikki, niin huonot kuin hyvätkin kirjat. Ah, jos joku olisi ollut opastamassa minua luvuissani ja sanomassa minulle, mitä minun tulee muistaa ja mitä minun piti unohtaa!.. Mutta anteeksi, monsieur, nyt unohdan, että joskin teidän sananne ovat minulle arvokkaat, eivät silti minun teille. Te olette lääkekasveja kokoamassa, ja ehkä häiritsen teitä?"

Gilbert liikahti jo lähteäkseen pois, mutta toivoi hartaasti, ettei häntä päästettäisi. Vanhus katseli nuorukaista tarkasti pienin harmain silmin, ja näytti arvaavan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.

"Ette häiritse", vastasi hän, "minun koteloni on jo melkein täynnä, ja tarvitsen enää vain eräitä sammallajeja; kuulin, että täällä päin kasvaa kauniita Capillaris-sammaleita" [Eräs lääkekasvi. Suom.].

"Kuulkaapas", sanoi Gilbert, "minä taisin nähdä noita kasveja, joita te etsitte, äsken tuolla kalliolla".

"Pitkän matkan päässä?"

"Ei; sinne lie tuskin viittäkymmentä askelta."

"Mutta mistä te tiedätte, että nuo näkemänne kasvit ovat sitä lajia?"

"Minä olen kotoisin metsämailta, monsieur; ja sen henkilön tytär, jonka kodissa olen kasvanut, harrasti myöskin botaniikkaa; hänellä oli kasvisto, ja jokaisen kasvin alle oli hän omin käsin kirjoittanut sen nimen. Minä katselin usein niitä kasseja ja nimilippuja, ja muistan nyt nähneeni niissä erään kasvin nimeltä Capillaris, vaikka minä sitä ennen tunsin sen ainoastaan nimellä kalliosammal."

"Ja teillä on halua botaniikkaan?"

"Ah, monsieur, kun minä kuulin Nicolen, – Nicole oli neiti Andréen kamarineitsyt, – kun minä kuulin Nicolen sanovan, ettei hänen emäntänsä ollut löytänyt jotakin kasvia Taverneyn ympäristöltä, pyysin minä Nicolea ottamaan selvää, minkälainen se kasvi oli. Silloin neiti Andrée piirsi usein sen kasvin muutamalla kynänvedolla paperille, tietämättä, että minä se sitä olin alunpitäen pyytänyt. Nicole otti ja toi tuon piirretyn kuvan minulle. Silloin minä samosin pellot ja niityt ja metsät, kunnes löysin mainitun kasvin. Ja löydettyäni kaivoin sen lapiolla maasta ja yöllä istutin sen sitten keskelle nurmipengertä. Ja kun neiti Andrée sitten jonakin kauniina aamuna läksi kävelemään, niin yhtäkkiä hän huudahti ilosta ja sanoi: 'Ah, sepä merkillistä, tuossahan se kasvaa, se kukka, jota minä olen etsinyt joka paikasta.'"

Vanhus katseli Gilbertiä entistäkin tarkkaavammin. Ja ellei Gilbert olisi näitä sanojaan ajatellen luonut silmiään punastuen maahan, olisi hän huomannut, että vanhuksen tarkkaavaisuuteen yhtyi sydämellinen hellyys.

"No niin", sanoi ukko, "tutkikaa te vain botaniikkaa, nuori mies; botaniikka johtaa teidät suorinta tietä lääketieteeseen. Jumala ei ole tehnyt mitään tarpeettomasti, uskokaa se, ja joka kasvilla on merkityksensä tieteen kirjassa. Oppikaa tuntemaan ensin näöltä kaikki yksinkertaiset lääkekasvit. Sitten opitte tuntemaan niiden ominaisuudet."

"Pariisissahan on kouluja, eikö niin?"

"On, jopa ilmaisiakin kouluja; välskärikoulu on esimerkiksi nykyisen hallituksen suuri hyvätyö."

"Minä lähden siihen kouluun."

"Mikään ei ole helpompaa; sillä oletan, että teidän vanhempanne, tuntien taipumuksenne, antavat teille tarpeellisen ylläpidon."

"Minulla ei ole vanhempia; mutta siitä ei huolta, minä elän omalla työlläni."

"Kyllä, tiettävästi; ja koska olette lukenut Rousseaun teoksia, olette varmaan nähnyt, että jokaisen ihmisen, olipa hän vaikka kuninkaan poika, täytyy osata tehdä jotakin käsityötä."

"En ole lukenut Èmile-kirjaa, sillä luullakseni se kehoitus on lausuttu siinä, eikö niin?"

"Kyllä."

"Mutta minä kuulin parooni de Taverneyn laskevan pilaa tuosta periaatteesta, valitellen, ettei hän ollut tehnyt pojastaan puuseppää."

"Minkä hän hänestä sitten teki?" kysyi tuntematon.

"Upseerin", vastasi Gilbert.

Vanhus hymyili.

"Niin, sellaisia he ovat kaikki, nuo aateliset: sen sijaan, että opettaisivat lapsilleen ammatin, joka elättää, opettavat he heille taidon, joka tuottaa kuolemaa. Sattuu vallankumous ja tulee eteen maanpako. Silloin on heidän vieraassa maassa pakko joko kerjätä tai myydä miekkansa, joka on vielä pahempaa. Mutta te, joka ette ole aatelispoika, te olette kai perehtynyt johonkin käsityöhön?"

"Monsieur, kuten olen jo teille sanonut, minä en ole perehtynyt mihinkään; sitäpaitsi tunnustan teille suoraan, että minulla on voittamaton kauhu kaikkia töitä vastaan, jotka vaativat kovia ja rajuja ruumiillisia ponnistuksia."

"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette siis laiska?"

"Enpä niinkään, laiska minä en ole; sillä antakaa minulle, pakottamatta minua ruumiilliseen työhön, kirjoja ja pankaa minut puolipimeään työhuoneeseen, niin saatte nähdä, että kulutan kaiket päiväni ja yöni sellaiseen työhön, joka on minusta mieleistä."

Vanhus katseli nuoren miehen pehmeitä ja valkeita käsiä.

"Se johtuu luontaisesta taipumuksesta", sanoi hän, "vaistosta. Sellaisesta vastenmielisyydestä kasvaa usein hyviä hedelmiä, mutta se täytyy ohjata silloin oikeaan suuntaan." Sitten hän jatkoi: "Mutta vaikka ette ole opiskellut missään korkeammassa oppilaitoksessa, niin olette kai kuitenkin käynyt jotakin koulua?"

Gilbert pudisti päätänsä.

"Osaatte lukea ja kirjoittaa?"

"Ennen kuolemaansa ennätti äitini opettaa minut lukemaan. Äiti rukka; sillä kun hän näki minut niin heikoksi ruumiiltani, oli hänellä tapana sanoa: 'Hyvää työmiestä ei hänestä tule koskaan; siksi hänestä täytyy tehdä pappi tahi oppinut.' Ja jos minä joskus olin haluton kuuntelemaan opetusta, sanoi hän minulle: 'Opi lukemaan, Gilbert, niin ei tarvitse hakata halkoja, kyntää eikä louhia kiviä.' Ja silloin minä opin lukemaan. Ikävä kyllä, osasin tuskin vasta lukea, kun äitini kuoli."

"Ja kuka teidät kirjoittamaan opetti?"

"Itse."

"Itse?"

"Niin; minä teroitin kepin ja harjoittelin sillä hiekkaan, jonka seuloin hienoksi. Kahden vuoden ajan minä kirjoitin painokirjaimilla, kopioiden niitä kirjoista, enkä tiennyt olevankaan muunlaisia kirjaimia kuin ne, joita jäljentelin jo mukiinmenevästi. Mutta noin kolme vuotta sitten läksi neiti Andrée luostariin. Häneltä ei tullut uutisia muutamaan päivään, kunnes kirjeentuoja eräänä päivänä antoi käteeni kirjeen neiti Andréelta hänen isälleen. Silloin näin, että oli olemassa toisenlaisiakin kirjaimia kuin painetut. Hra de Taverney avasi kirjeen ja heitti kuoren pois, ja sen kuoren minä otin ja vein talteen. Kun kirjeenkantaja tuli toisen kerran, luetin hänellä päällekirjoituksen; se sisälsi sanat: 'Parooni de Taverney-Maison-Rouge, osoite: Taverneyn linna, Pierrefitte.' Jokaisen alle näistä kirjaimista kirjoitin vastaavan painokirjaimen, ja silloin huomasin, että näihin pariin riviin sisältyivät melkeinpä kaikki aakkosten kirjaimet. Sitten koettelin kirjoittaa samanlaisia kirjaimia kuin neiti Andréekin. Noin viikon ajassa olin kopioinut tuon osoitteen varmaankin kymmenen tuhatta kertaa, ja minä osasin kirjoittaa. Minä siis kirjoitan välttävästi ja ehkäpä hyvänpuoleisestikin. Näette, monsieur, ettei toiveeni ole liioiteltu, koska osaan kirjoittaa, koska olen lukenut kaikki, mitä olen käsiini saanut ja koettanut ajatella kaikkea lukemaani. Miksikä en löytäisi miestä, joka tarvitsee kynääni, sokeaa, joka tarvitsee silmiäni, tai mykkää, jolle on apua kielestäni."

"Unohdattepa, että silloin saatte isännän, te, joka ette moista tahdo. Sihteeri tai esilukija ovat ainoastaan toisen luokan palvelijoita, eivät sen arvokkaampia olentoja."

"Se on totta", mutisi Gilbert ja kalpeni. "Mutta ei väliä, minun täytyy päästä eteenpäin. Minä ravaan Pariisin katuja, kannan vettä, jos ei muu auta, mutta minun täytyy päästä päämaaliini taikka kuolen tielle, ja silloinhan päämäärä kuitenkin on saavutettu!"

"Oh", virkkoi tuntematon vanhus, "teillä näkyy tosiaan olevan sekä tarmoa että rohkeutta".

"Mutta kuulkaas te, joka olette ollut minulle nyt niin hyvä, eikö teillä itsellänne ole mitään ammattia?" kysyi Gilbert. "Puvustanne päättäen luulisi teidän olevan kauppasäätyä."

Vanhus hymyili lempeää ja surumielistä hymyään.

"Kyllähän minulla on ammatti", sanoi hän; "tietysti, sillä kaikilla ihmisillä täytyy olla työnsä, mutta kauppahommille se on aivan vieras. Liikemies ei keräisi lääkeruohoja."

"Elinkeinoksenneko te niitä keräätte?"

"Melkeinpä."

"Oletteko niin ollen köyhä?"

"Olen."

"Köyhätpä ne juuri auttavatkin toisiaan, sillä köyhyys on tehnyt heidät hyviksi, ja hyvä neuvo on kultaakin kalliimpi. Antakaa siis nyt minulle hyvä neuvo."

"Ehkäpä voin tehdä parempaakin."

Gilbert hymyili.

"Niin minä jo ajattelinkin", ihastui hän.

"Kuinka paljon luulette kuluvan elantoonne?"

"Oh, sangen vähän."

"Ette taidakaan vielä tuntea Pariisia?"

"Näin sen eilen ensi kertaa Luciennesin kukkuloilta."

"Siispä ette tiedä, kuinka kallista tuossa suuressa kaupungissa on elää?"

"No miten kallista? Suunnilleen?.. Sanokaa vertauksen vuoksi jokin pikkuseikka."

"Kyllä. Se esimerkiksi, mikä maksaa maaseudulla soun, maksaa Pariisissa kolme."

"No niin", sanoi Gilbert; "jos oletetaan, että saan jostakin suojaa pääni päälle, levätäkseni siellä työni jälkeen, tarvitsen elantooni noin kuusi sou'ta päivässä".

"Hyvä, hyvä, ystäväni!" huudahti vanhus. "Tuollaisen pitäisi minun mielestäni ihmisen olla. Tulkaa kanssani Pariisiin, ja minä hankin teille jotakin itsenäistä työtä, jolla voitte elää."

"Oi, monsieur!" huudahti Gilbert ilon hurmauksessa.

Sitten hän kuitenkin lisäsi:

"Sillä ehdolla tietysti, että minä tosiaan saan tehdä työtä ja ettette minulle tarjoa vain almua?"

"Oi, en. Olkaa siitä huoletta, poikaparka, en ole tarpeeksi rikas jakaakseni almuja, enkä ainakaan niin mieletön, että niitä antaisin umpimähkään."

"No se on hyvä", vastasi Gilbert. Häntä ei tämä ihmisvihainen sutkaus suinkaan loukannut, vaan hän oli siitä päinvastoin hyvillään. "Tuollainen puhe on minusta mieleen. Minä myönnyn tarjoukseenne ja kiitän teitä siitä."

"On siis sovittu, että tulette kanssani Pariisiin?"

"On, monsieur, jos otatte."

"Tietysti otan, koska itse olen tarjoutunut ottamaan."

"Mihinkä minun on sitouduttava teitä kohtaan?"

"Ei muuhun kuin tekemään työtä. Ja sitäpaitsi te saatte määrätä työpaikkanne; saatte oikeuden olla nuori, oikeuden olla vapaa, niin, jopa oikeuden olla joutilaanakin… silloin, kun itse ansaitsette joutenolonne", vastasi vanhus väkisinkin hymyillen. Ja hän kohotti silmänsä taivasta kohti:

"Oi nuoruus, oi sen voima, oi vapaus!" lisäsi hän ja huokaisi.

Kun hän lausui nämä sanat, tuli hänen hienoihin ja puhtaisiin piirteisiinsä ihmeellisen runollinen surumielisyyden hohde.

Sitten nousi hän ylös nojaten sauvaansa.

"Ja nyt", sanoi hän iloisemmin, "nyt, kun teillä on ammatti, haluatteko, niin kootaan vielä toinen kotelollinen kasveja? Minulla on täällä mukanani harmaata paperia, johon ensimmäinen sato järjestellään. Mutta kuulkaas, eikö teillä ole yhä nälkä? Minulla on vielä leipää."

"Säästetään se iltapuoleksi, pyydän, monsieur…"

"Mutta syökää edes kirsikoita, niistä on meille vain haittaa."

"Hyvin halusta. Mutta antakaa minun kantaa koteloanne; siten on teidän helpompi kulkea, ja luullakseni kestävät minun jalkani kauemmin väsymättä kuin teidän, sillä ne ovat tottuneet juoksuun."

"Mutta kah, tehän tuotte minulle suorastaan onnea; tuolla näet taitaa jo olla Picris hieracioides, jota olen aamusta saakka etsinyt sitä löytämättä; ja tuossa juuri jaloissanne, varokaa, ettette sitä tallaa, on Cerastium aquaticum. Malttakaas, älkää kaivako sitä maasta, – ah, ettepä ole vielä lääkeheinäin tuntija, ystäväni; toinen näistä on vielä liian märkä tällä kertaa poimittavaksi ja toinen ei ole tarpeeksi kehittynyt. Kun tänään kello kolme tulemme takaisin tätä samaa tietä, niin otetaan tuo Picris hieracioides, ja Cerastium jälleen otetaan vasta viikon päästä. Muuten haluan näyttää sitä kasvupaikallaan eräälle oppineelle ystävälleni, jolta aion pyytää teille suojelusta. Ja nyt, tulkaa näyttämään minulle se paikka, josta äsken puhuitte ja jossa sanoitte nähneenne niin kaunista capillarista."

Gilbert läksi menemään uuden tuttavansa edellä, vanhus seurasi häntä, ja he painuivat molemmat metsään.

KOLMAS LUKU
Monsieur Jacques

Gilbert oli ihastuksissaan tästäkin odottamattomasta onnesta, jollainen näytti ilmestyvän aina toivottomilla hetkillä hänen turvakseen. Ja hän meni, kuten äsken olemme sanoneet, tuon tuntemattoman miehen edellä, joka oli muutamilla sanoilla pystynyt tekemään hänet niin taipuisaksi ja kesyksi.

Tällä tavoin vei hän vanhuksen sammaleiden luo, jotka tosiaan olivat oikein kauniita capillariksia. Ja kun vanhus oli niistä ottanut tarvittavat kappaleensa, lähtivät he etsimään toisia kasveja.

Gilbert oli paljon perehtyneempi kasvitieteeseen kuin hän oli itse luullutkaan. Hän oli syntynyt metsäseuduilla, ja hän tunsi kaikki metsäkasvit niinkuin lapsuudentuttavansa, vaikka hän tunsi ne ainoastaan kansanomaisilla nimillä. Mutta sikäli kuin hän mainitsi niitä näillä nimillä, sanoi hänen uusi tuttavansa nyt niiden tieteelliset nimet. Ja kun Gilbert sitten näki jonkun samaan sukuun kuuluvan toisen kasvin, niin koetti hän muistella ja toistaa tuon tieteellisen nimityksen. Pari kolme kertaa hän typisteli ja väänsi noita kreikkalaisia tai latinalaisia nimiä; silloin tuntematon vanhus eritteli hänelle oudot sanat ja selvitti hänelle, millä tavoin nimen eri osat vastasivat niiden kuvaamaa esinettä. Ja sillä tavoin Gilbert oppi paitsi kasvien nimet, myöskin mitä ne kreikkalaiset tahi latinalaiset sanat merkitsivät, jotka Plinius, Linné tai Jussieu olivat määritelmiksi antaneet.

Joskus hän valitti:

"Kuinka ikävää, monsieur, etten saata ansaita noita kuutta souta päivässä harjoittamalla teidän kanssanne kasvitiedettä koko päivän. Voin vannoa, etten lepäisi hetkeäkään; enkä tarvitsisi kuuttakaan souta: leivän kannikka, sellainen kuin teillä oli aamulla, ravitsisi minut kyllä koko päiväksi. Äsken join tuolta lähteestä vettä, joka oli aivan yhtä hyvää kuin Taverneyssäkin, ja viime yönä nukuin erään puun juurella, jossa sain paremmat unet kuin parhaassa linnassa."

Tuntematon vanhus hymyili.

"Ystäväni", vastasi hän, "talvi tulee, kasvit kuihtuvat, lähteen peittää jää, tuuli vinkuu lehdettömissä puissa eikä henkäile suloisesti niinkuin nyt lehviä liikutellessaan. Silloin te tarvitsette asuntoa, vaatteita, puita takkaan, ja noista kuudesta sousta, jotka kesäpäivinä ansaitsette, ette voisi säästää sitä, mitä kuluu huoneen, puitten ja vaatteiden maksuun."

Gilbert huokasi, kokosi uusia kasveja ja teki uusia kysymyksiä.

Sillä tavoin kuljeksivat he hyvän osan päivää d'Aulnayn, Plessis-Piquetin ja Meudonin metsissä.

Tapansa mukaisesti oli Gilbert jo päässyt uuden kumppaninsa kanssa sangen tuttavallisiin väleihin. Vanhuskin puolestaan kyseli häneltä monenlaisia asioita ja erittäin älykkäästi; mutta Gilbert vastasi niin vähän kuin mahdollista, sillä hän oli aina kuitenkin epäluuloinen, varovainen ja arka.

Châtillonissa vanhus osti leipää ja maitoa ja sai toverinsa paljoa houkuttelematta nauttimaan niistä puolet. Sitten läksivät he menemään Pariisia kohti, että Gilbert pääsisi kaupunkiin vielä päiväiseen aikaan.

Nuorukaisen sydän alkoi sykkiä innosta pelkästään Pariisia ajatellessaankin. Eikä hän salannut liikutustaan, kun hän näki Vanvesin kukkuloilta Sainte-Genèvieven, Invaliidi-kirkon ja Notre-Damen ja valtavan meren taloja, jonka yksinäiset aallot kohoavat ja lyövät kuin vuoksivesi Montmartren, Bellevillen ja Menilmontantin mäkien kupeita vastaan.

– Ah, Pariisi – , mutisi Gilbert itsekseen.

"Niin, Pariisi, rykelmä kivimuureja, kurjuuden kita", sanoi vanhus. "Jokainoasta kivestä, jonka siellä kohtaatte, saisitte nähdä vuotavan kyyneleitä tai verivirran, jos kaikki, mitä nuo kivimuurit sisäänsä kätkevät, näkyisi päältä päin."

Gilbert hillitsi ihastuksensa. Muuten pian se katosi itsestäänkin.

He tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen ja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla hospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain, lehmäin ja sikojen kanssa.

Gilbertin otsa jo synkkeni.

"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin"? kysyi vanhus. "No, kohta ette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas silloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona. Mutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!"

Gilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä puolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.

Viimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen runsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi, mikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin huolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha oli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt kuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli Pont-Neuf.

Mutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen huoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi Gilbert virkkaa:

"Asutteko vielä etäälläkin, monsieur?"

"Tullaan jo perille", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti tekevän yhä synkemmäksi.

Four-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin ohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun taas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin asti.

Gilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis.

Hän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.

"Siinä on kaunis rakennus", sanoi hän.

"Se on Saint-Eustache", vastasi vanhus.

Sitten hän kohotti päätään ja huudahti:

"Kello on jo kahdeksan! Oh, hyvä Jumala, joutukaa nyt, nuori mies, tulkaa nopeasti!"

Vanhus huippasi entistä kovemmin, ja Gilbert seurasi häntä.

"Kuulkaahan", virkkoi vanhus vaiettuaan hetkiseksi niin kiusallisella tavalla, että Gilbert alkoi tulla rauhattomaksi; "kuulkaahan, minä unohdin teille sanoa, että minä olen naimisissa".

"Ahaa!" äännähti Gilbert.

"Ja että minun vaimoni, kuten oikea pariisitar ainakin, nurisee, kun tulen näin myöhään kotiin. Muuten täytyy minun sanoa teille, että hän yleensä epäilee kaikkia vieraita."

"Tahdotteko, niin lähden nyt omia teitäni"? kysyi Gilbert, jonka välittömyyden nämä sanat yhtäkkiä hyytivät.

"Ei, ei, ystäväni; minähän pyysin teitä luokseni, tulkaa vain."

"No, tulenhan minä", sanoi Gilbert.

"Tästä oikealle, tänne näin, täällä asun."

Gilbert katsoi ylöspäin ja näki laskevan auringon viimeisten säteiden valossa torin kulmassa ja erään ryytipuodin oven päällä osoitekilvessä sanat:

Rue Plâtrière.

Tuntematon käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän tuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen kiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei tahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin jalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen pyöriin tai rattaiden aisoihin.

Hänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein askelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.

Viimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty rautasäleistä.

Nuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi nuorasta ja ovi aukeni.

Silloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden ovella sanoi hän:

"Tulkaa nopeasti."

Ja hän sulki oven.

Jonkun askeleen pimeässä hamuttuaan komahti Gilbertin jalka pimeitten portaiden ensimmäiseen askelmaan. Vanhus oli täällä tuttu ja oli jo ennättänyt nousta kymmenkunnan askelmaa.

Gilbert kiiruhti hänen perässään ja nousi portaita sikäli kuin vanhus nousi ja pysähtyi, kun hän pysähtyi.

Ja hän pysähtyi kuluneelle olkimatolle eräällä portaiden kääntöpaikalla, josta vei sisään kaksi ovea.

Tuntematon vetäisi vuohensorkasta, joka oli kiinnitetty rullakaihdinnuoraan, ja kimeä-ääninen kello soi silloin sisällä jossakin Sitten kuului puukenkäin laahustavaa käyntiä ja ovi aukesi.

Kynnyksellä seisoi noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen nainen.

Kahden henkilön äänet sekautuivat nopeaan puheluun: toinen niistä oli Gilbertin seuralaisen ja toinen naisen, joka oven oli avannut.

Ensinmainittu sanoi arasti:

"Tulenko liian myöhään, hyvä Teresia?"

Toinen motkotti:

"Onpa tämäkin illallisaika, Jacques."

"No niin, no niin, kyllähän siitä selvitään", vastasi vanhus lauhkeasti ja sulki oven ja otti kasvikotelonsa Gilbertiltä.

"Ahaa, oikein kantaja!" huudahti eukko. "Se tässä vielä puuttuu!

Sinä et siis enää voi itse kantaa noita kasvikasojasikaan! Monsieur Jacques pestaa itselleen kantajan! Pyydän anteeksi, monsieur Jacques Monsieur Jacquesista tulee oikein suuri herra."

"No, älähän, älähän", vastasi vanhus, jota oli näin tylysti kutsutti nimellä Jacques, ja asetteli kärsivällisesti kasvejaan uunin reunakkeelle; "no niin, rauhoituhan vähän, Teresia".

"Maksakin edes hänelle ja anna hänen mennä, niin ettei täällä ole urkkijoita."

Gilbert tuli kalman kalpeaksi ja ryntäsi ovelle. Monsieur Jacques esti häntä menemästä.

"Monsieur", vastasi isäntä tavallaan jyrkästikin, "ei ole kantaja, sen vähemmin mikään urkkija. Hän on vieraani, jonka toin mukanani."

"Vieras! Se tässä vielä puuttuu!"

"Kuulehan, Teresia", vastasi vanhus yhä lauhkealla äänellä, vaikka siitä jo huomasi selvästi kasvavan jyrkkyyden vivahduksen; "otahan tulta kynttilään, minulla on kuuma ja meillä on jano."

Muorilta tuli vastaukseksi murina, ensin melkoisen äänekäs, mutta sitten laimeneva. Sitten otti hän tulukset ja iski niitä rasian päällä, joka oli täytetty taulalla; säkenet alkoivat räiskyä ja sytyttivät heti taulan rasiassa.

Kaiken tämän kohtauksen ajan, jolloin ensin nuristiin ja viimein oltiin vaiti, oli Gilbert seissyt liikkumattomana ja mykkänä ja aivan kuin kiinni naulattuna kahden askeleen päässä ovelta. Ja häntä alkoi suorastaan kaduttaa tulonsa tänne sisään.

Jacques huomasi, miten nuorukainen kärsi.

"Tulkaa peremmäksi, monsieur Gilbert", pyysi hän, "olkaa hyvä".

Muori käänsi keltaista ja jöröä naamaansa nähdäkseen, kenelle hänen puolisonsa puhui näin harkitun kohteliaasti, ja silloin Gilbert näki tarkemmin tuon naisen, ohueen kuparijalkaan pistetyn kynttilän ensimmäisessä hohteessa.

Gilbertistä olivat jo ensi silmäyksellä nuo näkemänsä kasvot ylen vastenmieliset. Sillä ne olivat ryppyiset ja punaisen pöhöiset ja paikoittain ikäänkuin sapella kyllästetyt. Silmät olivat paremminkin terävät kuin vilkkaat ja enemmän kevytmieliset kuin terävät, ja koko typerähkö naama oli nyt lattean alistuvainen, alistuvaisuutta, jonka laadun eukon ääni ja äskeinen vastaanotto osoitti.

Mutta eukkokaan ei puolestaan ollut suinkaan tyytyväinen nuorukaisen kalpeihin kasvoihin ja hänen varovaisuuteensa ja jäykkyyteensä.

"Sen minä uskon, että teillä on kuuma ja että teillä on jano, herraset", murisi Teresia. "Kyllähän siinä tosiaan väsyy, kävellä kaiket päivää metsän siimeksessä, ja kyllähän se on työtä, kumartua silloin tällöin ottamaan maasta jotakin ruohoa! Sillä tietysti vieraskin kerää rohtoja: se on aina virattomien virkaa."

"Vieraamme on rehellinen ja kunnon nuorukainen", vastasi Jacques yhä jyrkemmäksi lujenevalla äänellä; "ja hän on suonut minulle kunnian olla seurassani koko päivän, ja olen varma, että minun hyvä Teresiani ottaa hänet ystävänä vastaan".

"Kahdelle täällä jotakin lienee, mutta ei kolmelle", mutisi Teresia.

"Minä olen vaatimaton ja samoin hänkin", vastasi Jacques.

"Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen! Sanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle vaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja hakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan kiinni."

"No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan", vastasi Jacques rypistäen kulmakarvojaan. "Avaahan ovi, Teresia."

"Mutta…"

"Avaa, minä lähden."

"Hyvä, hyvä", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin kuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut vastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. "Enkö nyt ole tässä tottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?.. Kas niin, täytyy tyytyä siihen, mitä on. Tulkaa syömään!"

"Istuutukaa tänne minun viereeni", virkkoi Jacques Gilbertille vietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen, jolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen oli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis isännän ja emännän paikkoja.

Tuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut vaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä karttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla varustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka kansi oli täynnä parsittuja sukkia.

Gilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja melkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti puhdistetun tinapikarin.

"Etkö sinä menekään alas?" kysyi Jacques vaimoltaan.

"Se on tarpeetonta", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi hänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. "Se on tarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne puolentoista naulaa, se saa riittää."

Niin sanoen kantoi hän keiton pöytään.

Jacquesille annettiin ensin ja sitten Gilbertille, ja muori itse söi liemimaljasta.

Kaikilla heillä kolmella oli hyvä ruokahalu. Gilbert koetti masentaa omaansa kaiken voitavansa mukaan, sillä hän oli tullut aivan noloksi perheriidasta, johon hän oli joutunut syypääksi. Mutta kuitenkin hän ennätti syödä keittonsa ensimmäiseksi.

Muori loi vihaisen silmäyksen hänen liian aikaisin tyhjentyneeseen lautaseensa.

"Keitä täällä on käynyt tänään?" kysyi Jacques, kääntääkseen vaimonsa ajatuksia muualle.

"Tietysti kaiken maailman ihmiset, kuten aina", vastasi Teresia. "Sinä olit luvannut rouva de Bufflersille tänään valmiiksi hänen neljä vihkoaan, rouva d'Escarsille hänen kaksi aariaansa ja rouva Ponthièvrelle kvartetin säestyksineen. Toiset tulivat itse ja toiset lähettivät noutamaan, mutta monsieur Jacques oli keräämässä kasveja, ja kun ei voi huvitella ja tehdä työtä samalla aikaa, niin saivat rouvat soittaa ilman nuottejaan."

Jacques ei virkkanut sanaakaan, Gilbertin suureksi kummaksi hän ei pahoitellut. Mutta kun asia koski nyt yksistään isäntää, ei hän ollut tuonaankaan.

Keiton jälkeen tuli mukare keitettyä naudanlihaa, pienellä porsliinivadilla, joka oli täynnä veitsen naarmuja.

Jacques leikkasi Gilbertille melkoisen vähän, sillä Teresia piti häntä silmällä; sitten otti hän itselleen saman kokoisen palan kuin oli antanut vieraalle, ja ojensi lopuksi vadin emännälle. Emäntä tarttui leipään ja leikkasi siitä Gilbertille viipaleen.

Se viipale oli niin pieni, että Jacques punastui. Hän odotti, kunnes Teresia oli leikannut palan hänellekin ja itselleen. Mutta sitten otti hän leivän vaimonsa kädestä ja sanoi:

"Leikatkaa te itse leipää itsellenne, nuori ystäväni, ja ottakaa niin paljon kuin nälkänne vaatii, olkaa niin hyvä; leipää ei saa antaa mittamäärällä muille kuin niille, jotka sitä tuhlaavat."

Hetken kuluttua tuli voissa käristettyjä vihreitä herneitä.

"Katsokaa, miten ne ovat vihreitä", virkkoi Jacques; "ne ovat meidän omia suolaamiamme ja ne ovat erittäin maukkaita".

Ja hän ojensi vadin Gilbertille.

"Kiitos, monsieur", vastasi tämä; "minä olen jo syönyt niin paljon, minulla ei ole enää nälkä".

"Vieras ei ole samaa mieltä kuin sinä näistä säilykkeistämme", virkkoi Teresia happamana. "Hänestä olisivat tuoreet herneet varmaankin parempia, mutta niin kalliita herkkuja ei meillä ole varoja hankkia."

"Ei suinkaan, madame", vastasi Gilbert, "minusta ne ovat päinvastoin sangen maukkaita ja pitäisin niistä paljonkin, mutta minun ei ole tapana syödä kuin yksi ruokalaji".

"Ja juotte pelkkää vettä"? kysyi Jacques ja ojensi Gilbertille leilin.

"Aina vettä, monsieur."

Jacques kaatoi lasiinsa tilkan viiniä.

"Nyt, vaimoseni", virkkoi hän asettaen pullon takaisin pöydälle, "olepas hyvä ja mieti tälle nuorelle miehelle jotakin makuupaikkaa; hän on tiettävästikin hyvin väsynyt".

Teresia pudotti haarukan kädestään ja katseli miestään suorastaan kauhuissaan.

"Makuupaikkaa, oletko sinä hullu? Sinä raahaat tänne ihmisiä nukkumaan! Sinä siis aiot panna hänet omaan sänkyysi? Sinulta alkaa tosiaan mennä pää sekaisin! Sinä aiot siis ruveta pitämään huoneita matkustavaisille? Älä siinä tapauksessa luulekaan saavasi minusta apua; ota keittäjätär ja sisäkkö; riittää sekin, että saan sinuakin passata, muita lisäksi tarvitsematta."

"Teresia", vastasi Jacques vakavalla ja lujalla tavallaan, "Teresia, hyvä ystäväni, kuulehan nyt minua; kysymyshän on ainoastaan yhdestä yöstä. Tämä nuori ihminen ei ole koskaan vielä ollut Pariisissa; ja minä olen hänet tänne tuonut. Minä en tahdo hänen menevän majataloon. Siihen en suostu, vaikkapa hän nukkuisi minun vuoteessani, kuten sanoit."

Ja ilmaistuaan toisen kerran tahtonsa vanhus odotti vaimonsa vastausta.

Teresia oli katsellut tarkkaavasti häntä ja näytti hänen puhuessaan tutkivan hänen kasvojensa jokaisen lihaksen liikettä; ja nyt hän näytti ymmärtävän, että kaikki vastustus tällä kertaa oli turhaa. Ja niin ollen muutti hän menettelytapaa.

Hänen taistelunsa Gilbertiä vastaan ei ollut onnistunut; sentähden hän ryhtyi nyt taistelemaan hänen puolestaan, joskin hänestä, totta puhuen, tuli sangen petollinen liittolainen.

"No hyvä", sanoi Teresia, "koska nuori herra on tullut tänne sinun kanssasi, niin tietysti tunnet hänet hyvin, ja siinä tapauksessa on parempi, että hän jää meille. Minä varustan vuoteen niin hyvin kuin taidan sinun työhuoneeseesi, niiden suurten paperipinkkaisi viereen."

"Ei", vastasi Jacques hätääntyen; "kirjoitushuone ei sovi makuuhuoneeksi. Tuli voisi helposti päästä papereihin."

"Mokomakin vahinko!" mutisi Teresia.

Sitten lisäsi hän ääneen:

"Eteiseen siis, kaapin eteen?"

"Ei sinnekään."

"Niinpä näen, että se hyvästä tahdostamme huolimattakin käy mahdottomaksi; sillä jollei häntä oteta sinun tai minun kamariini…"

"Minusta näyttää, Teresia, kuin sinulla olisi huono muisti."

"Minullako?"

"Niin. Eikös meillä ole ullakkokamari?"

"Ullakko, aioit kai sanoa?"

"Ei se suinkaan ole ullakko, vaan ullakkokamari, jossa on tosin vain luukku ikkunana. Mutta se on puhdas huone, ja siitä on kaunis näköala puutarhoihin, seikka, joka on Pariisissa harvinaista."

"Oh, vaikkapa olisikin pelkkä ullakko, monsieur", sanoi Gilbert, "olisin siitä sangen hyvilläni, sen vakuutan".

"Ei millään muotoa", virkkoi Theresia. "Siellähän minulla on liinavaatteet kuivamassa."

"Tämä nuori mies ei niitä sotke, Teresia. Eikö niin, ystäväni, te varotte, ettei kunnon emäntänne liinavaatteille tule mitään vahinkoa? Me olemme köyhiä, ja pienikin vahinko on meille tuntuva."

"Oi, siitä saatte olla huoletta, monsieur."

Jacques nousi ylös ja meni lähemmäksi Teresiaa.

"Katsoppas, rakas ystäväni, minä en tahdo, että tämä nuori mies joutuu turmiolle. Pariisi on vaarallinen paikka; täällä voimme häntä pitää silmällä."

"Aiotko sinä sitten ruveta häntä kasvattamaan? Maksaako hän sitten mitään, tuo oppilaasi?"

"Ei, mutta minä vastaan, ettei meidän tarvitse hänestä maksaa. Huomisesta alkaen elättää hän itse itsensä. Ja mitä hänen asuntoonsa tulee, emmehän ollenkaan tarvitse ullakkokamaria, joten voimme tehdä hyvän työn ja antaa sen hänelle."

"Kummallista, miten kaikki laiskat tulevat keskenään hyvin toimeen", mutisi Teresia olkapäitään kohauttaen.

"Monsieur", sanoi Gilbert kyllästyneenä vielä enemmän kuin itse isäntä tähän taisteluun, jota monsieur Jacques kävi askel kerrallaan hankkiakseen vieraalle vieraanvaraisuutta, joka Gilbertiä nöyryytti; "monsieur, en ole koskaan ketään häirinnyt enkä tosiaan aio sitä tehdä juuri teitä kohtaan, joka olette ollut minulle niin hyvä. Sallikaa siis minun lähteä pois. Näin tuolla sillan vieressä, jonka yli tulimme, puita ja penkkejä. Vakuutan, että minun on oikein hyvä nukkua jollakin penkillä siellä."

"Kyllä kai", vastasi Jacques, "kaupunginvartio vangitsee teidät irtolaisena".

"Niinkuin hän onkin", jatkoi Teresia.

"Tulkaahan nyt vaan, nuori mies", sanoi Jacques, "muistaakseni siellä ylhäällä on hyvä olkipatjakin. Se on toki aina parempi kuin kova penkki; ja jos kerran penkkiin tyydytte…"

"Oh, monsieur, minä en ole koskaan nukkunut muuta kuin olkipatjalla", vastasi Gilbert.

Mutta sitten hän tahtoi salata tätä totuutta ja lisäsi pienen valheen:

"Karvapatja on minusta aina liian kuuma."

Jacques hymyili.

"Oljilla on tosiaan raikasta nukkua", sanoi hän. "Ottakaa tuosta pöydältä kynttilänpätkä ja tulkaa kanssani."

Teresia ei katsonutkaan Jacquesin puoleen. Hän huokasi raskaasti, hän oli voitettu.

Gilbert nousi totisena ylös ja lähti suojelijansa perästä.

Mennessään eteisen läpi näki hän siellä vesikannun.

"Monsieur, onko vesi Pariisissa kallista?" kysyi hän.

"Ei, ystäväni; mutta jos olisikin, vesi ja leipä ovat aineita, joita ei ole oikeus kieltää ihmiseltä, joka niitä pyytää."

"Oh, tarkoitan sitä, että Taverneyssä ei vesi maksanut mitään, ja puhtaus on köyhän ylellisyys."

"Ottakaa vain, ystäväni", virkkoi Jacques osoittaen suurta porsliinikannua.

Ja hän läksi nousemaan portaita Gilbertin edellä, ihmetellen, että oli noin nuoressa ihmisessä nähnyt rahvaan koko voiman yhdistyneenä ylimystön hienoihin vaistoihin.

NELJÄS LUKU
Jacques-herran ullakkokamari

Portaat olivat ahtaat ja jyrkät jo alhaalla eteisen päässä, sillä kohtaa, jossa Gilbert oli tullessaan kompastua niiden ensimmäisiin askelmiin, mutta tulivat yhä jyrkemmiksi ja ahtaammiksi talon kolmannessa kerroksessa, jossa Jacques asui. Hän ja hänen suojattinsa nousivat suurella vaivalla ylös todelliselle ullakolle. Ainakin tällä kertaa oli Teresia ollut oikeassa: asumus olikin varsin yksinkertaisesti ullakko, jaettu neljään osastoon, joista kolme oli käyttämätöntä.

Täytyy myöntää, että Gilbertille määrätty osastokin oli asuttavaksi kelpaamaton.

Katto suistui niin jyrkästi harjahirrestä, että se ja permanto muodostivat terävän kulman. Keskellä tuota viettoa kattoa oli luukku, jossa oli kehnot ja ruuduttomat ikkunakehykset ja joka päästi sisään valoa niukalti, mutta ilmaa yllin kyllin, varsinkin talvimyrskyillä.

Onneksi oli nyt melkeinpä kesä, ja kuitenkin, vaikka oli lämmin vuodenaika, oli kynttilä vähällä sammua Jacquesin kädessä, kun he astuivat kamariin.

Olkipatja, josta Jacques oli niin kehuskellen puhunut, oli tosiaan siellä lattialla, ja se veti huomion puoleensa kamarin tärkeimpänä huonekaluna. Nurkissa oli kasoissa vanhoja painettuja kirjanarkkeja, jotka olivat reunoilta kellastuneita, keskellä rottain nakertamia kirjarykelmiä.

Kahdella nuoralla, jotka oli viritetty huoneen seinästä toiseen ja joista ensimmäiseen Gilbert oli tullessaan kuristaa itsensä, rapisi ja heilui yötuulessa paperipusseja, joissa oli palkoineen kuivattuja herneitä, ryytikasveja sekä liinavaatteita ja vanhoja naisten pukimia.

"Tämä ei ole kaunista", virkkoi Jacques, "mutta uni ja pimeys muuttavat köyhimmätkin majat komeimpien palatsien vertaisiksi. Nukkukaa niinkuin teidän iällänne nukutaan, eikä teitä mikään estä huomisaamuna luulemasta nukkuneenne Louvren linnassa. Mutta ennen kaikkea, varokaa tulta!"

"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert hieman päästä pyörällä kaikesta tänään näkemästään ja kuulemastaan.

Jacques läksi jo ulos hymyillen vieraalleen, mutta pyörsi vielä takaisin.

"Huomenna puhutaan asioista. – Oletan, ettei teistä ole vastenmielistä tehdä työtä, vai mitä?"

"Tiedättehän, monsieur", vastasi Gilbert, "että päinvastoin suurin toivoni on saada työtä".

"No, siispä on kaikki hyvin."

Jacques astui jälleen askeleen ovea kohti.

"Ihmisarvolle sopivaa työtä nimittäin", lisäsi Gilbert saivarrellen.

"Minä en tunne muunlaista työtä, nuori ystäväni. Me siis tapaamme huomenna."

"Hyvää yötä ja kiitoksia paljon, monsieur", lopetti Gilbert.

Jacques meni sulkien oven ulkoa ja Gilbert jäi kojuunsa yksin.

Ensin hän oli ollut kummastunut ja sitten ymmällään Pariisiin pääsystään. Mutta nyt hän kysyi itseltään, oliko tämä tosiaan Pariisi, tämä kaupunki, jossa saattoi olla moisia asumuksia kuin hänen nykyinen kamarinsa.

Sitten päätteli hän, että monsieur Jacques joka tapauksessa antoi kuin antoikin hänelle almun. Mutta kun hän muisti, mitenkä Taverneyssä almut annettiin, niin ei hän tätä seikkaa enää ihmetellyt, vaan ihmettely alkoi muuttua kiitollisuudeksi.

Kynttilä kädessä hän tarkasteli sitten kojunsa joka kulman, ollen kuitenkin varovainen, niinkuin Jacques oli vaatinut. Teresian vaatteita hän tuskin huomasikaan eikä tahtonut niistä ottaa edes vanhinta hametta yöksi peitteekseen.

Hän pysähtyi tarkastamaan painettuja kirjanlehtiä, jotka olivat tehneet hänet ylen uteliaaksi.

Ne olivat sidotut kiinni nippuihin; hän ei niihin koskenutkaan.

Kaula pitkällä ja ahmivin silmin alkoi hän sitten paperinippujen jälkeen tarkastella hernepusseja.

Hernepussit olivat tehdyt sangen valkeasta paperista, joka sekin oli painettuna kiinnitetty pusseiksi nuppineuloilla. Liikauttaessaan hiukan rajusti päätään sattui Gilbert nykäisemään nuoraa: yksi pusseista putosi permannolle.

Gilbert kalpeni ja pelästyi pahemmin kuin olisi murtanut auki jonkun raha-arkun ja kiiruhti kokoamaan maasta sinne tänne kierineitä herneitä ja panemaan niitä takaisin pussiin.

Tähän työhön ryhtyessään hän vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi paperiin ja yhtä vaistomaisesti lukeneeksi pari niihin painettua riviä; rivit tekivät hänet tarkkaavaksi. Hän työnsi herneet kauemmaksi, istahti olkipatjansa reunalle ja alkoi lukea. Sillä nuo sanat olivat niin sopusoinnussa hänen ajatustensa ja varsinkin hänen luonteensa kanssa, että tuntui kuin ne olisivat olleet kirjoitetut paitsi häntä varten, suorastaan hänen omana käsialanaan.

Paperissa oli seuraavaa:

'Muuten eivät minua kiehtoneet erikoisesti ompelijattaret, kamarineitsyet tai puotineidit; minulle piti olla herrasnaisia; kullakin ovat omat oikkunsa, ja tämä on aina ollut minun omituisuuteni. Minä en tässä asiassa ajattele samalla tavoin kuin Horatius. Kuitenkaan ei minuun vaikuta syntyperän taikka säädyn turhamaisuus, vaan paremmin hoidettu iho, kauniimmat kädet, aistikkaammat vaatteet, koko heidän olentonsa suurempi hienous ja siisteys, heidän suurempi makunsa käyttäytyessään ja puhuessaan, hienompi ja paremmin ommeltu puku, sievempi, kenkä, nauhat ja pitsit ja paremmin järjestetty tukka. Minusta olisi kaikkein vähimmin kaunis mieluisin, jos hänellä olisivat nämä ominaisuudet. Minusta on itsestänikin tämä taipumus naurettava, mutta sydämeni määrää sen minulle vasten tahtoanikin.' [Rousseau, "Tunnustuksia". Suom.]

Gilbert hätkähti ja hänelle tuli hiki otsalle. Oli mahdotonta paremmin tulkita hänen ajatuksiaan, paremmin määritellä hänen luonnollisia vaistojaan, paremmin eroitella hänen makuaan. Siinä vain ero, ettei Andrée ollut suinkaan vähimmin kaunis kaikki nämä luetellut avut omistava. Andréella oli kaikki nuo hyvät puolet, mutta hän oli samalla kaikkein kaunein.

Gilbert jatkoi siis ahnaasti lukemistaan.

Lainaamiemme rivien jälkeen tuli jännittävä seikkailu, joka eräällä nuorukaisella oli kahden nuoren tytön seurassa. Kertomus ratsastusmatkasta pienine ihastuttavine kirkaisuineen, jollaiset tekevät naisen yhä entistäänkin hurmaavammaksi, sillä ne ilmaisevat, että hän on heikko. Kertomus retkestä erään tyttösen ratsun selässä hänen takanaan ja öisestä kotiin paluusta, oli kaikkea muuta viehättävämpi ja jännittävämpi.

Gilbertin uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Hän oli avannut levälleen paperipussin ja luki jo sykkivin sydämin kaiken, mitä siihen oli painettu. Hän katsoi nyt lehtien sivunumeroa ja alkoi haeskella löytääkseen toisia, seuraavia sivuja. Sivunumeroissa oli aukko, mutta hän löysi seitsemän, kahdeksan muuta pussia, joiden lehdet näyttivät seuraavan toisiaan. Hän otti pois niistä nuppineulat, tyhjensi liskot pusseista permannolle, järjesti arkit ja alkoi lukea.

Nyt oli luettava aivan toisenlaista. Nämä uudet sivut kertoivat erään köyhän ja tuntemattoman nuoren miehen seikkailuista ylhäisen naisen kanssa. Ylhäinen nainen oli laskeutunut hänen tasolleen, tai paremminkin oli hän ylennyt naisen tasolle; ylhäinen nainen oli ottanut hänet vastaan aivan vertaisenaan ja huolinut hänen rakastajakseen ja vihkinyt hänet kaikkiin sydämen salaisuuksiin, noihin nuoruuden unelmiin, jotka ovat niin lyhytikäisiä, että ne näyttävät meistä elämän toiseen laitaan päästyämme aivan kuin kauneilta, mutta nopeasti katoavilta lentotähdiltä, jotka liitävät kevään tähtitaivaalla.

Nuorukaisen nimeä ei missään mainittu. Vallasnainen oli nimeltään rouva de Warens, viehkeä ja suloinen nimi lausua!

Gilbert uneksi jo onnea saada viettää koko yön tällä tavoin lueksien, ja hänen iloaan lisäsi vielä varmuus, että hänellä oli koko rivi pusseja vielä avattavana yksi toisensa jälkeen. Mutta silloin kuului yhtäkkiä hiljaista ritinää: kynttilän pätkä oli vaskisen jalkansa kuumentamana sulanut ja vaipui nestemäiseen rasvaansa, ullakkokamarin täytti kirpeä haju, ydin sammui ja Gilbert jäi pilkkopimeään.

Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei ollut neuvoa sitä estää. Gilbertiä, jonka lukeminen keskeytettiin tällä tavoin, melkein itketti raivosta. Hän antoi pinkan vaipua vuoteen viereen kokoamiensa herneiden päälle ja heittäytyi olkipatjalleen, ja vaikka hän olikin harmissaan, nukahti hän piankin sikeään uneen.

Nuorukainen nukkui kuten yhdeksäntoistavuotiaana ainakin nukutaan. Niinpä ei hän herännytkään ennenkuin munalukko, jonka Jacques edellisenä iltana oli pannut ullakkokamarin oveen, alkoi kalista.

Oli jo kirkas päivä, kun Gilbert avasi silmänsä, näki hän vieraan isäntänsä tulevan kamariin. Hänen silmänsä kääntyivät heti permannolle levitettyihin liskoihin ja paperipusseihin, jotka hän oli palauttanut muinaiseen arkinmuotoon.

Myöskin Jacquesin silmät suuntautuivat samoihin esineihin.

Gilbert tunsi häpeän punan nousevan poskilleen, ja tietämättä, mitä sanoa, hän mutisi:

"Hyvää huomenta, monsieur."

"Hyvää huomenta, ystäväni", vastasi Jacques; "nukuitteko hyvin?"

"Kyllä, monsieur."

"Ettehän vaan liene somnambuli?" [unissakulkija. Suom.]

Gilbert ei tiennyt, mitä somnambuli merkitsi, mutta hän ymmärsi, että kysymyksen tarkoitus oli vaatia häneltä selitystä, miksi nuo herneet eivät olleet enää pusseissaan ja miksi pussit oli eroitettu herneistä.

"Oi, monsieur", sanoi hän, "minä arvaan kyllä, miksi niin sanoitte. Minä olen syypää tähän pahaan työhön ja syytän siitä ankarasti itseäni, mutta luulen, että vahinko voidaan vielä korjata."

"Tiettävästikin. Mutta miksi on kynttilänne palanut aivan loppuun?"

"Minä valvoin liian kauan."

"Miksi te valvoitte"? kysyi Jacques epäluuloisena.

"Minä luin."

Jacques katseli yhä epäluuloisempana levitettyjä papereita.

"Tuo ensimmäinen arkki", virkkoi Gilbert näyttäen pussia, jonka hän oli ensimmäiseksi ottanut nuoralta ja lukenut, "ensimmäinen arkki, jota katselin sattumalta, teki minut niin uteliaaksi… Mutta kuulkaahan, monsieur, te, joka tiedätte niin paljon, te varmaan tiedätte, mistä kirjasta se on?"

Jacques katsoi välinpitämättömästi arkkia ja vastasi:

"En tiedä."

"Se on nähtävästikin romaani", sanoi Gilbert; "kovin kaunis romaani".

"Vai romaani, niinkö luulette?"

"Niin, sillä siinä puhutaan rakkaudesta niinkuin romaaneissa, sillä erolla vaan, että sitä kuvataan paljoa paremmin."

"Mutta", väitti Jacques, "kun tuossa arkin alareunassa näkyy sana Tunnustuksia, niin luulisin…"

"Luulisitte…?"

"Että se voi olla tosi kertomus."

"Oi, ei, ei; ihminen, joka puhuu näin, ei voi puhua itsestään. Hänen tunnustuksensa ovat liian suoria, hänen arvostelunsa liian puolueeton."

"Ja minä puolestani luulen, että te olette erehtynyt", vastasi vanhus vilkkaasti. "Tekijä on ainoastaan tahtonut näyttää maailmalle esimerkin miehestä, joka paljastaa itsensä lähimmäisilleen sellaisena, miksi Jumala on hänet luonut."

"Tunnetteko te sitten tekijän?"

"Hän on Jean Jacques Rousseau."

"Rousseau!" huudahti nuori mies kiihkeästi.

"Niin. Täällä on muutamia arkkeja hänen viimeistä kirjaansa, hajallaan ja kappaleina."

"Siis se nuori mies, joka köyhänä ja tuntemattomana melkein kerjäämällä elätti henkeänsä, samoten jalkaisin pitkin maanteitä, hän oli siis Rousseau, sama mies, jonka kädestä lähtivät sitten Émile ja Yhteiskuntasopimus?"

"Se oli hän, tai paremminkin: se ei ollut hän", vastasi vanhus kuvaamattoman surumielisenä. "Ei, se ei ollut hän, Yhteiskuntasopimuksen ja Émilen tekijä on mies, joka on kadottanut kuvitelmansa maailmasta, elämästä, maineesta, jopa melkein Jumalastakin; tuo toinen… Rousseau… madame Warensin nuorukainen nimittäin, on lapsi, joka astuu elämään samankaltaisesta ovesta kuin aamurusko maailmaan. Hän on lapsi, iloineen, toiveineen. Näiden kahden Rousseaun välillä on kuilu, joka estää iäksi heidät yhtymästä, nimittäin… kolmikymmenvuotiset onnettomuudet."

Vanhus pudisti päätänsä, hänen kätensä hervahtivat surullisesti alas ja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.

Gilbertin sielua häikäisi.

"Siis tuo seikkailu neiti Galleyn ja neiti de Graffenriedin kanssa on aivan totta"? kysyi hän. "Rousseau on siis tosiaan kokenut tuon kiihkeän rakkauden rouva de Warensia kohtaan? Siis tuon naisen omistaminen, joka teki hänet synkäksi eikä suinkaan kohottanut häntä taivaisiin, kuten hän oli odottanut, se ei siis ole pelkkää hurmaavaa valhetta?"

"Nuori mies", vastasi vanhus, "Rousseau ei ole valehdellut koskaan.

Muistakaa hänen tunnuslauseensa: Vitam impendere vero."

"Sen tunnen", virkkoi Gilbert; "mutta kun en ymmärrä latinaa, en tiedä, mitä se merkitsee".

"Se merkitsee: Antaa henkensäkin totuuden puolesta."

"Siis on mahdollista, että syntyperältään sellaista miestä kuin Rousseau voi rakastaa vallasnainen, ylhäinen vallasnainen? Oi, jos te tietäisitte, että tällainen saattaa tehdä hulluksi olentoja, jotka ovat yhtä halpaa syntyperää kuin Rousseau ja ovat tohtineet luoda silmänsä itseään ylempään."

"Te rakastatte", sanoi Jacques, "ja huomaatte Rousseaun ja oman asemanne samanlaiseksi".

Gilbert punastui; mutta kysymykseen hän ei vastannut.

"Mutta eiväthän kaikki naiset ole sellaisia kuin rouva Warens", sanoi hän. "On ylpeitä, halveksuvia ja saavuttamattomiakin, ja sellaisia rakastaa on mielipuolisuutta."

"Ja kuitenkin, nuori mies, sellaisia tilaisuuksia on useinkin Rousseaulle tarjoutunut", vastasi vanhus.

"Ah, uskon sen", huudahti Gilbert, "mutta hän olikin Rousseau. Jos tuntisin, että minussa olisi kipinäkin tulta, joka hehkui hänen sydämessään ja sytytti hänen neroaan…"

"Niin?"

"Niin, silloin sanoisin, ettei löydy naista, olipa hän syntyperältään miten ylhäinen tahansa, joka olisi vertaiseni; mutta nyt minua, koska en ole mitään enkä voi millään tavoin uskoa tulevaisuuteeni, nyt minua häikäisee katsellessani johonkin itseäni ylempään. Oi, miten mielelläni puhuisin nyt Rousseaun kanssa."

"Minkätähden?"

"Tahtoisin kysyä häneltä, eikö hän itse olisi noussut rouva de Warensin tasolle, ellei tämä olisi laskeutunut hänen luokseen; sanoakseni hänelle: 'Ettekö olisi valloittanut häntä omaksenne, jos hän olisi kieltänyt teiltä tuon omistamisen, joka lopulta teitä synkensi, valloittanut, vaikkapa…?'"

Nuorukainen keskeytti lauseensa.

"Valloittanut vaikkapa…?" toisti vanhus.

"Vaikkapa rikoksella!"

Jacques säpsähti.

"Vaimoni on kai jo noussut ylös", virkkoi hän ja keskeytti pakinan. "Mennään alas. Muuten, työmies ei saa aloittaa koskaan liian varhain päiväänsä: tulkaa, nuori mies, tulkaa!"

"Se on totta", virkkoi Gilbert; "anteeksi, monsieur, mutta eräät asiat aivan huumaavat aina aivoni, eräät kirjat saavat minut aivan haltioihini, ja eräät ajatukset melkeinpä hulluksi".

"Niin, niin, te olette rakastunut", virkkoi vanhus.

Gilbert ei vastannut mitään, vaan alkoi koota herneitä lattialta, ja laatia arkeista nuppineulain avulla pusseja. Jacques antoi hänen tehdä sen työn.

"Teillä ei ole täällä ylellistä", sanoi hän; "mutta joka tapauksessa teillä on kaikki tarvittava, ja jos olisitte ollut virkumpi aamulla, olisitte saanut tuosta ikkunasta hengittää kasvien suloista tuoksua, jolla kyllä on arvonsa suurkaupunkia saastuttavien ja tympeyttävien hajujen keskellä. Tässä alhaalla ovat Rue de la Jussiennen puutarhat. Lehmukset ja kultavihmat kukkivat nyt siellä parhaillaan, ja nauttimalla niiden tuoksua aamulla kokoaa vanki-parka itselleen onnea koko päiväksi, eikö niin?"

"Kyllähän minä siitä pidän paljon", vastasi Gilbert; "mutta olen siihen liian tottunut huomatakseni sitä erikoisesti".

"Sanokaa paremminkin, ettette ole vielä ollut tarpeeksi kauan maaseutuilmaa vailla kaivataksenne sitä. Mutta nythän teiltä tuo hommanne loppui: mennään työskentelemään."

Ja Jacques viittasi Gilbertille ovea, antoi hänen mennä edellään ja pani sitten oven jälleen lukkoon.

Tällä kertaa Jacques vei toverinsa suoraan siihen kamariin, jota Teresia eilis-iltana oli sanonut hänen työhuoneekseen.

Perhosia lasien alla, kasveja ja kivennäisaineita mustissa puupuitteissa, kirjoja pähkinäpuisessa kaapissa, kapea pöytä, joka oli peitetty pienellä vihreän ja mustan kirjavalla villaliinalla. mikä taas oli melkoisen kulunut pitkäaikaisesta käytöstä; pöydällä käsikirjoituksia Järjestyksessä; neljä koivuista nojatuolia, tummia väriltään ja päällystettyjä mustalla jouhikankaalla, – näin oli huone sisustettu. Kaikki siellä oli hohtavaa ja kiilloitettua, moitteettomassa järjestyksessä ja puhdasta. Mutta samalla oli kamari silmälle ja sydämelle kylmä, sillä valo, joka kuulsi siihen pumpuliuudinten lävitse, oli harmaa ja heikko, ja kaikki ylellisyys, jopa vaatimaton hyvinvointikin näytti olevan kaukana sen lämmittämättömän ja mustan lieden äärestä.

Ainoastaan ruusupuinen klaveeri, joka seisoi neljällä yksinkertaisella jalalla, ja kamiinin reunalle asetettu kupukello kirjoituksineen: "Dolt, Arsenaali", muistuttivat tässä hautamaisessa asumuksessa, että jotakin täälläkin eli, sillä ensinmainitun teräskielet värisivät kaduilla vieriväin ajoneuvojen herättäminä ja viimemainitun heiluri tiksutti hopeisin äänin.

Gilbert astui kuvailemaamme työhuoneeseen kunnioittavin tuntein. Hänestä oli huonekalusto melkeinpä ylellinen, sillä se oli suunnilleen samanlainen kuin Taverneyn linnassa. Varsinkin vaikutti häneen suuresti vahattu lattia.

"Istukaahan", sanoi Jacques hänelle, osoittaen erästä toista pöytää, joka oli asetettu toiseen ikkunasyvennykseen. "Sanon teille heti, mitä työtä olen teille aikonut."

Gilbert totteli kiireesti kehoitusta.

"Ymmärrättekö tällaisia asioita"? kysyi vanhus.

Ja hän näytti Gilbertille paperia, johon oli vedetty määrättyjen välimatkojen päähän viivoja.

"Kyllä", vastasi Gilbert, "se on nuottipaperia".

"No niin, kun minä olen saanut sopivalla tavalla mustatuksi arkin tällaista paperia, nimittäin kun olen kopioinut siihen nuotteja niin paljon kuin siihen mahtuu, niin ansaitsen kymmenen soun-rahan; sen hinnan minä itse vaadin tästä työstäni. Luulisitteko oppivanne kopioimaan nuotteja?"

"Kyllä, monsieur, luulen varmasti."

"Mutta eivätkö nuo pienet mustat pistetahrat, joita yksinkertaiset, kaksinkertaiset ja kolminkertaiset vartaat lävistävät, ala aivan vilistä silmissänne?"

"Se on kyllä totta, monsieur. Ensi silmäyksellä minä en niistä paljoakaan ymmärrä; mutta hartaammin katsellen minä eroitan nuotin toisesta; tuossa esimerkiksi on F."

"Missä?"

"Tuossa, ylimmäisen viivan päällä."

"Entä tuo tuossa, kahden alemman viivan välissä?"

"Sekin on F."

"Entä sen yläpuolella oleva nuotti, joka ratsastaa toisella viivalla?"

"Se on G."

"Mutta osaatteko te lukea nuotteja, vai mitä?"

"Tunnen nuottien nimet, mutta en niiden merkitystä."

"Ja tiedättekö, mitä ne ovat, kun ne ovat valkeita tahi mustia tai kun niiden kaulassa on viiva, kaksi viivaa tai kolme viivaa?"

"Oh, sen minä kyllä tiedän."

"Entä nuo merkit?"

"Ne ovat taukomerkkejä."

"Entä tuo?"

"Se on ylennysmerkki."

"Ja tämä?"

"Se on B."

"Erinomaista. Mutta tehän puhutte kaikessa tietämättömyydessänne musiikista aivan yhtä taitavasti kuin botaniikasta ja kuten olitte vähällä puhua minulle rakkaudestakin", virkkoi Jacques ja hänen silmiään alkoi sumentaa, mikä usein tuntui olevan hänellä tapana.

"Oi, monsieur", vastasi Gilbert punastuen; "älkää pilkatko minua."

"Päinvastoin, minä hämmästyn teitä. Musiikki on taidetta, joka tavallisesti opitaan vasta toisten opintojen jälkeen, ja tehän sanoitte, että ette ole käynyt mitään kouluja ettekä saanut mitään oppia."

"Ja se on totta, monsieur."

"Mutta ette suinkaan omasta päästänne ole voinut keksiä, että tuo musta piste ensimmäisellä viivalla on F?"

"Monsieur", lausui Gilbert matalammalla äänellä ja painaen päänsä alas, "siinä talossa, jossa asuin, oli eräs… nuori henkilö, joka soitti klaveeria".

"Ahaa, se sama, joka tutki kasveja?" kysyi Jacques.

"Aivan niin, monsieur; ja hän soitti oikein hyvinkin."

"Todellako?"

"Niin, ja minä jumaloin musiikkia."

"Mutta se ei ole mikään syy tuntea nuotteja."

"Monsieur, Rousseau sanoo, että se ihminen on epätäydellinen, joka nauttii seurauksista ottamatta selvää syistä."

"Kyllä; mutta hän on sanonut myöskin, että jos ihminen lisää tällaisella tutkimisella tietojaan, niin hän menettää ilonsa ja yksinkertaisuutensa ja luonnonvaistonsa."

"Mitäpä sillä väliä", vastasi Gilbert, "jos sellainen tutkiminen tuottaa hänelle yhtä suuren nautinnon kuin sekin on, jonka hän siten kadottaa?"

Jacques käännähti hämmästyneenä.

"Älkäähän", virkkoi hän, "ette ole pelkästään botanisti ja musiikkimies, vaan myöskin loogikko".

"Voi, monsieur, minä en paha kyllä ole en botanisti, en musiikkimies enkä loogikko; minä ymmärrän ainoastaan eroittaa nuotin toisesta ja merkin toisesta, en mitään muuta."

"Te osaatte siis laulaa nuotista?"

"Minä? En toki."

"No, ei väliä, haluatteko nyt koettaa kopioida? Tässä on nyt valmiiksi viivattua paperia; mutta varokaa sitä turmelemasta, sillä se on sangen kallista. Tai parempi on, että annan aivan tavallista paperia: viivatkaa se ja kokeilkaa siihen."

"Kyllä, monsieur, minä teen niinkuin neuvotte. Mutta suokaa minun teille sanoa, etten aio tätä elinkautiseksi ammatikseni. Sillä parempi on ruveta julkiseksi kirjuriksi kuin kopioida nuotteja, joita ei itse ymmärrä."

"Oi kuulkaa, nuori mies, nyt te puhutte asiaa ajattelematta, muistakaa se!"

"Kuinka niin?"

"Voiko yleisölle kirjoittaa kirjeitä yöllä ja ansaita siihen aikaan leipänsä?"

"Ei, se on totta."

"No niin, kuulkaahan nyt, mitä teille sanon: tottunut mies voi parissa kolmessa tunnissa yöllä kopioida viisi, kuusi tällaista sivua, kun hänen kätensä on harjaantunut varmaksi ja keveäksi ja taitavaksi vetämään viivoja ja hän itse lukemaan nuotteja, mikä seikka päästää hänet alinomaa tähystämästä kopioitavaan. Kuudesta sivusta saa hän kolme frangia. Sillä rahalla ihminen jo elää. Ainakaan te ette väittäne sitä vastaan, te, joka ette vaadi muuta kuin kuusi souta? Tekemällä pari tuntia yötyötä voi siis mies käydä kirurgian, lääketieteellisen ja kasvitieteellisen opiston luennoilla."

"Ahaa, nyt minä teitä ymmärrän, monsieur, ja kiitän koko sydämestäni!" huudahti Gilbert.

Ja hän kävi kiihkeästi käsiksi puhtaaseen paperiarkkiin, jonka vanhus hänelle ojensi.

VIIDES LUKU
Kuka Gilbertin isäntä oli

Gilbert teki innokkaasti työtä, ja hänen paperinsa alkoi täyttyä tunnollisilla kokeilla, kun vanhus katseltuaan hänen tointaan jonkun aikaa istui myöskin pöydän ääreen ja alkoi korjailla painettuja arkkeja, jotka olivat samanlaisia kuin nuo hernepussit ullakolla.

Sillä tavoin meni kolme tuntia, ja pieni kupukello löi yhdeksän.

Silloin tuli Teresia yhtäkkiä sisään.

Monsieur Jacques kohotti päätänsä.

"Tule nopeasti", sanoi emäntä hänelle, "mene tuonne saliin. Siellä on taas eräs prinssi. Hyvä Jumala, milloinkahan tämä ylhäisten virta loppuu? Kun hänen päähänsä ei vain pälkähtäisi jäädä ruualle, kuten Chartresin herttuan joku aika sitten!"

"Ja kuka se prinssi on?" kysyi Jacques matalalla äänellä.

"Hänen korkeutensa prinssi de Conti."

Tämän nimen kuullessaan tipautti Gilbert arkilleen G: n, jota Bridoison [koomillinen virkaherra Beaumarchaisin näytelmässä "Figaron häät". Suom.] olisi arvostellut, jos hän olisi tähän aikaan elellyt, paremmin – muu-uste-löntiksi kuin nuotiksi.

"Prinssi ja korkeus", supatti hän itsekseen.

Jacques poistui ovesta Teresian perästä, joka sulki oven.

Silloin katseli Gilbert ympärilleen ja nähdessään olevansa yksin kohotti päätänsä, joka oli mennyt varsin pyörälle.

"Mutta missä minä oikein olenkaan?" huudahti hän. "Prinssejä ja korkeuksia tämän herra Jacquesin vieraina! Chartresin herttua, prinssi de Conti nuotinkopijoitsijan luona!"

Hän meni ovelle kuuntelemaan ja hänen sydämensä tykytti omituisella tavalla.

Toisessa huoneessa oli jo lausuttu ensimmäiset tervehdykset herra Jacquesin ja prinssin välillä. Prinssi puhui paraikaa.

"Veisin mielelläni teidät kanssani", virkkoi hän.

"Miksikä niin, hyvä prinssi?" kysyi Jacques.

"Esitelläkseni teidät dauphinelle. Nyt alkaa filosofialle uusi ajanjakso, rakas filosofini."

"Tuhannet kiitokset hyvästä tahdostanne, monseigneur; mutta minun on mahdoton tulla kanssanne."

"Mutta seurasittehan kuusi vuotta sitten rouva de Pompadouria Fontainebleaun huvilinnaan?"

"Silloin olin kuusi vuotta nykyistä nuorempi; nykyään kytkee kivuloisuus minut nojatuoliini."

"Ja ihmisvihanne."

"Entäpä jos niin olisi, monseigneur? Maailma ei tosiaan ole niin merkillinen, että sen tähden ansaitsisi häiritä itseään."

"No niin, te pääsette Saint-Denisiin tulosta ja suurista juhlallisuuksista ja vien teidät Muetteen, jonne hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine jää ylihuomis-iltana."

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa saapuu siis ylihuomenna Saint-Denisiin?"

"Koko saattoseuroineen. Kuulkaahan nyt, penikulma ei ole pitkä matka eikä sen kulkemiseen menevä aika tuota teille suurta häiriötä.

Väitetään, että prinsessa on erittäin musikaalinen; hän on muka Gluckin oppilas."

Gilbert ei kuullut enää muuta. Sanoista "Ylihuomenna dauphine saapuu koko saattoseurueineen Saint-Denisiin" hän muisti vain yhden seikan, nimittäin sen, että hän olisi ylihuomenna ainoastaan penikulman päässä Andréesta.

Voimakkaampi kahdesta tunteesta tukehutti hänessä toisen. Rakkaus hävitti uteliaisuuden. Hetken tuntui Gilbertistä siltä kuin tuossa pienessä työhuoneessa ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa hänen hengittääkseen. Hän juoksi ikkunan luo ja tahtoi avata sen, mutta se oli sisältä suljettu lukolla, luultavasti sitä varten, ettei vastapäätä olevasta huoneustosta voitaisi mitenkään nähdä, mitä hra Jacquesin kamarissa tapahtui.

Gilbert hervahti alas tuolilleen.

– Oi, minä en kuuntele enää ovien takana, – ajatteli hän. – Minä en koeta enää urkkia tämän köyhän porvarin, suojelijani, tuon kirjurin salaisuuksia, hänen, jota sellainen mies kuin prinssi sanoo ystäväkseen ja jonka hän tahtoo esitellä Ranskan tulevalle kuningattarelle, keisarin tyttärelle, jolle neiti Andrée puhui melkein polvillaan maassa. Ja kuitenkin, ehkä saisin kuulla jotakin neiti Andréesta, jos kuuntelisin oven takana. Ei, ei, silloinhan olisin kuin mikä lakeija. Myöskin la Grien tapana oli kuunnella oven takana.

Ja hän loittoni päättävästi pois ovelta, jonne hän oli jälleen mennyt. Hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmiään pimensi ikäänkuin pilvi.

Hän tarvitsi nyt voimakkaampaa ajanvietettä, kopioiminen ei olisi jaksanut hänen ajatuksiaan kiinnittää. Hän otti erään kirjan hra Jacquesin pöydältä.

– Tunnustuksia, – luki hän hämmästyen ja ihastuen. – Tunnustuksia, sama, jota minä olen lukenut niin innokkaasti satasen sivua. 'Tekijän muotokuvalla varustettu painos.' Ah, ja minä kun en ole koskaan nähnyt Rousseaun kuvaa. Nyt, nyt sen näen.

Ja hän käänsi nopeasti silkkipaperilehden, joka peitti teräspiirrosta, näki kuvan ja huudahti.

Samassa aukesi ovi; Jacques tuli takaisin sisään.

Gilbert vertaili häntä kädessään pitämäänsä kuvaan, ja kirja heltisi hänen kädestään, sillä hän ojensi molemmat kätensä ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Minä olen Jean Jacques Rousseaun luona!" mutisi hän.

"Katsotaanpa, mitenkä nuottien kopioimisen käy, lapseni", vastasi Jean Jacques hymyillen ja paljon onnellisempana tästä odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin tuhansista muista kunniakkaan elämänsä voitoista.

Ja hän meni vapisevan Gilbertin ohitse pöydän luo ja vilkaisi nuorukaisen paperia.

"Nuotit eivät ole huonosti tehtyjä", virkkoi hän, "mutta te ette muista säilyttää kyllin hyvin tyhjää reunustaa. Sitäpaitsi te ette yhdistä aivan tarkoin yhteenkuuluvia nuotteja. Malttakaahan, tuosta tahdista puuttuu tahtimerkki; ja sitten vielä nuo tahtiviivat eivät ole suoria. Ja avonaiset nuotit on piirrettävä kahdella pikku kaarella. Ei haittaa, vaikkeivät ne aivan tarkoin yhdykään. Aivan pyöreä nuotti ei ole siro, ja kaula ei sulaudu siihen kauniisti. – Niin, ystäväni, te olette tosiaan Jean Jacques Rousseaun luona."

"Oi, antakaa anteeksi kaikki tyhmyydet, mitä olen täällä puhunut", huudahti Gilbert ja näytti olevan valmis heittäytymään polvilleen.

"Tänne täytyi siis tulla prinssin", vastasi Rousseau olkapäitään kohauttaen, "että olisitte tuntenut vainotun ja onnettoman Geneven filosofin? Poloinen lapsi, tai onnellinen lapsi, te, joka ette tiedä, mitä vaino on!"

"Oh, minä olen onnellinen, niin kovin onnellinen, mutta siitä, että näen nyt teidät ja tunnen teidät ja olen teidän luonanne."

"Kiitokset, lapseni, kiitokset; mutta eipä riitä olla onnellinen, täytyy myöskin tehdä työtä. Nyt, kun olette kokeillut, ottakaa tämä rondo ja koettakaa kopioida se oikealle nuottipaperille. Se on lyhyt eikä kovin vaikea. Ennen kaikkea siististi. Mutta kuinka te tunsitte?.."

Gilbert nosti ylpeyttä paisuvin sydämin maasta Tunnustuksia ja näytti Jean Jacquesille kuvaa.

"Ahaa, nyt ymmärrän, kuvani, joka tuomittiin poltettavaksi ja poltettiin Émilen ensi sivulla. Mutta ei väliä, tuli valaisee, tulkoon se auringosta tai polttoroviolta."

"Monsieur, tiedättekö, että minä en ole koskaan uneksinut parempaa kuin saada olla luonanne? Tiedättekö, että kunnianhimoni ei ole toivonut koskaan mitään suurempaa?"

"Luonani te ette voi olla, ystäväni", vastasi Jean Jacques, "sillä minä en pidä oppilaita. Mitä jälleen vieraihin tulee, olettehan nähnyt, etten ole kyllin rikas ottamaan niitä vastaan ja varsinkaan pitämään niitä luonani kauempaa."

Gilbert värähti, Jean Jacques tarttui hänen käteensä.

"Mutta älkäähän kuitenkaan huoliko. Siitä saakka kun teidät tapasin, olen teitä tutkinut, lapseni. Teissä on paljon pahaa, mutta myöskin paljon hyvää; taistelkaa koko tahdonvoimallanne pahoja vaistojanne vastaan, varokaa ylpeyttä, tuota filosofian syöpää, ja kopioikaa nuotteja parempaa odottaessanne."

"Oi, hyvä Jumala", huudahti Gilbert, "minä olen aivan päästä pyörällä siitä, mitä minulle nyt on tapahtunut".

"Eikä teille kuitenkaan ole tapahtunut mitään muuta kuin sangen yksinkertaista ja luonnollista, lapseni; mutta onhan totta, että juuri yksinkertaisimmat asiat järkyttävät enimmän herkkiä sydämiä ja älykkäitä mieliä. Te olette paennut jostakin, enkä minä ole pyytänyt saada tietää salaisuuttanne; te pakenette läpi metsien; siellä metsissä tapaatte miehen, joka kokoaa lääkekasveja, hänellä on leipää, teillä ei sitä ole, hän jakaa leipänsä kanssanne. Te ette tiedä, mistä saada asumusta, tuo mies tarjoaa teille turvapaikan; hänen nimensä on Rousseau, siinä koko asia; ja hän sanoo nyt teille: 'Filosofian ensimmäinen sääntö on: Ihminen, riitä itse itsellesi.' – No niin, ystäväni, kun olette kirjoittanut tuon rondon, olette ansainnut tämänpäiväisen ravintonne. Kopioikaa siis rondonne."

"Oi, monsieur, kuinka te olette hyvä!"

"Mitä asuntoon jälleen tulee, saatte sen kaupanpäällisiksi. Mutta ei yölukemisia; tai jos aiotte polttaa kynttilöitä öisin, saatte polttaa omianne, muuten Teresia murisee kovasti. Onko teillä nyt nälkä?"

"Oi, ei, monsieur", vastasi Gilbert itku kurkussa.

"Eilistä illallista on vielä jäljellä tämän päivän aamiaiseksi, älkää kursailko. Tämä ateria on viimeinen, mitä syötte pöydässäni, lukuunottamatta jotakin vieraskutsua silloin tällöin."

Gilbert aikoi tehdä jonkun kieltävän liikkeen, mutta Rousseau keskeytti sen nyökäyttäen päätänsä:

"Rue Plâtrièren varrella on pieni työväen ruokala", jatkoi hän.

"Siellä saatte halvalla ruokaa, sillä minä suosittelen teitä siellä.

Mutta sitä ennen, tulkaa nyt aamiaiselle."

Gilbert läksi ääneti Rousseaun perässä. Ensi kertaa elämässään hänen tahtonsa oli masennettu; puolustukseksi mainittakoon ainoastaan, että sen oli masentanut muita miehiä mainiompi olento.

Muutaman suupalan syötyään nousi Gilbert pöydästä ja meni takaisin työnsä ääreen. Hän puhui totta: hänen vatsansa oli paljosta mielenliikutuksesta ikäänkuin kutistunut, niin ettei se voinut ottaa vastaan minkäänlaista ravintoa. Koko päivänä ei hän vilkaissutkaan työstään, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, revittyään palasiksi kolme pilaantunutta lehteä, oli hänen onnistunut kopioida neljä sivua pitkä rondo luettavasti ja puhtaasti.

"En tahdo teitä imarrella", sanoi Rousseau, "se on vielä huonoa, mutta siitä saa selvän; se on kymmenen soun arvoinen; kas tässä rahat!"

Gilbert otti ne kumartaen vastaan.

"Tuolla kaapissa on leipää, hra Gilbert", virkkoi Teresia, johon Gilbertin vaiteliaisuus, lauhkeus ja uutteruus olivat tehneet hyvän vaikutuksen.

"Kiitoksia, madame", vastasi Gilbert; "olkaa vakuutettu, etten koskaan unohda hyvyyttänne".

"Kas tuossa, ottakaa vain", sanoi Teresia ja antoi hänelle leivän.

Gilbert aikoi kieltäytyä sitä ottamasta. Mutta hän sattui katsomaan Jean Jacquesiin ja ymmärsi hänen kulmakarvainsa rypistyksestä, läpitunkevasta katseestaan ja hienoista huulistaan, jotka alkoivat jo mennä suppuun, että moinen kielto saattaisi vierasisäntää loukata.

"No, minä otan", sanoi Gilbert.

Sitten hän läksi takaisin pieneen kamariinsa, kädessä kuuden soun hopearaha ja neljä yhden soun kuparikolikkoa, jotka Jean Jacques oli hänelle antanut.

"Viimeinkin", virkkoi hän tullen omaan kammioonsa, "olen oma isäntäni; niin, joskaan en aivan vielä, koska tämä leipä on almua".

Ja vaikka hänellä oli nälkä, pani hän leivän pois ikkunalaudalle eikä koskenutkaan siihen.

Sitten hän ajatteli, että hän voi unohtaa nälkänsä unessa, ja sammutti kynttilän ja heittäytyi olkipatjalle.

Seuraavana päivänä, – edellisenä yönä oli Gilbert nukkunut sangen vähän, – seuraavana päivänä näki nouseva aurinko hänet jo valveilla. Hän muisti, mitä Rousseau oli puhunut hänelle puutarhasta, jonne päin ikkunaluukku oli. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki tosiaan puutarhan komeine puineen; puitten takana kohosi yksityishotelli, jonka tonttiin puutarha kuului ja jonka portti oli Jussienne-kadulle päin.

Eräässä puutarhan kulmassa pilkotti aivan nuorten puitten ja kukkien keskeltä pieni paviljonki suljetuin ikkunaluukuin.

Gilbert luuli ensin, että ne luukut olivat vielä siksi kiinni, että oli näin aikaista aamulla ja etteivät paviljongin asukkaat olleet vielä heränneet. Mutta kun hän sitten piankin huomasi, että puut olivat saaneet kasvaa ja versoa aivan luukkuihin asti, ymmärsi hän, että tuo paviljonki oli ollut asumattomana ainakin jo edellisen talven.

Sitten alkoi hän jälleen katsella ja ihailla kauniita lehmuksia, jotka estivät häntä näkemästä päärakennusta.

Pari kolme kertaa sai nälkä Gilbertin vilkaisemaan leivänkannikkaan, jonka Teresia eilis-iltana oli hänelle leikannut. Mutta vaikka hän katselikin sitä ahnaasti, oli hän kuitenkin siinä määrin oman tahtonsa herra, ettei hän siihen koskenut.

Kello löi viisi. Silloin hän arveli, että eteisen ovi oli jo avattu. Ja kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa! – sillä Jean Jacques oli pitänyt huolen, että Gilbert tapasi ullakkokamariinsa palatessaan siellä kaikki vaatimansa pukeutumiseen tarvittavat välineet, – niin, kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa, otti hän leivänkannikkansa ja meni ulos.

Rousseau ei tällä kertaa ollut häntä herättänyt eikä ollut edellisenä iltana lukinnut hänen oveansakaan, varmaankin liiallisen epäluulonsa neuvomana tutkimaan tällä tavoin tehokkaammin vieraansa elämäntapoja. Ja nyt kuuli Rousseau hänen tulevan alas ja piti häntä silmällä.

Hän näki Gilbertin menevän ulos leipä kainalossa.

Muuan kerjäläinen tuli Gilbertin luokse, Rousseau näki nuorukaisen antavan leivän kerjäläiselle ja sitten menevän erääseen leipurikauppaan, jonka ovet juuri oli avattu, ja ostavan sieltä uuden kimpaleen leipää.

– Nyt hän lähtee varmaankin ruokapaikkaan, – ajatteli Rousseau, – ja pääsee siten lanteistansa.

Rousseau erehtyi; kävellessään Gilbert söi osan leipäänsä. Sitten hän pysähtyi kadun kulmaan suihkulähteen luo ja joi siitä vettä. Söi lopun leipäänsä, joi vielä, huuhteli suunsa, pesi kätensä ja tuli takaisin.

– Totisesti, – tuumi Rousseau, – taidanpa olla nyt onnellisempi kuin Diogenes, nimittäin että olen löytänyt ihmisen.

Ja kun hän kuuli Gilbertin nousevan ylös portaita, riensi hän avaamaan hänelle oven.

Päivä meni kokonaan keskeytymättömässä työssä. Gilbert kohdisti kaiken ahkeruutensa, terävyytensä ja itsepäisyytensä tuohon kopioimistyöhön. Seikat, joita hän ei ymmärtänyt, hän osasi aavistaa. Ja Gilbertin käsi piirsi hänen rautaisen tahtonsa orjana nuotit arkailematta ja virheitä tekemättä. Ja niinpä hän illan tullen oli kopioinut kokonaista seitsemän sivua, ellei juuri erittäin kauniisti, niin ainakin moitteettomasti.

Rousseau katseli työtä sekä arvostelijana että filosofina. Arvostelijana hän moitti nuottimerkkien muotoa, yhdysviivain ohuutta, paussien ja pisteiden liian suurta välimatkaa. Mutta hän myönsi, että tämänpäiväinen jäljennös oli huomattava edistysaskel eilisestä. Ja hän antoi Gilbertille viisikolmatta souta palkaksi.

Filosofina hän ihaili ihmistahdon voimaa, joka sai nuoren kahdeksantoista-vuotiaan pojan istumaan selkä kumarassa työssä, kaksitoista tuntia yhtä mittaa, nuorukaisen, jonka vartalo oli hento ja notkea ja luonne intohimoinen. Sillä Rousseau oli helpostikin nähnyt intohimon tulen, joka leimusi Gilbertin sydämessä. Hän ei vielä vain varmaan tiennyt, oliko tuo intohimo kunnianhimoa vai rakkautta.

Gilbert punnitsi kämmenellään saamiaan rahoja: siinä oli neljänkolmatta soun hopearaha ja yksi soun kuparikolikko. Hän pisti kuparikolikon liiviensä taskuun, luultavasti toisten, eilisestä säästämiensä joukkoon, ja puristi kiihkeän tyytyväisenä oikeaan kouraansa neljänkolmatta soun hopearahaa ja sanoi:

"Olette nyt isäntäni, koska olette antanut minulle työtä; ja teiltä saan ilmaisen asunnonkin. Sentähden luulisin teidän ajattelevan minusta pahaa, jos tekisin jotakin ilmoittamatta teille aikeitani."

Rousseau katseli häntä säikkynein silmin.

"Mitä jo sitten aiotte tehdä?" kysyi hän. "Onko teillä huomenna joitakin muita suunnitelmia kuin työ?"

"Kyllä, monsieur, huomenna tahtoisin olla vapaa, jos sallitte."

"Mitä varten?" kysyi Rousseau; "voidaksenne kuljeskella joutilaana?"

"Monsieur, minä tahtoisin lähteä Saint-Denisiin", vastasi Gilbert.

"Miksi juuri sinne?"

"Madame la dauphine saapuu sinne huomenna."

"Ah, se on totta; huomenna ovat Saint-Denisissä dauphinen vastaanottojuhlat."

"Ne juuri", virkkoi Gilbert.

"Minä luulin teitä vähemmän uteliaaksi", sanoi Rousseau, "ensin minusta päinvastoin tuntui siltä kuin te olisitte halveksinut yksinvallan komeuksia".

"Monsieur…"

"Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne. Eilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua hoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan varpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan ylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa kivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin, vaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni prinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen, hylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut."

Gilbert nyökäytti hyväksyen päätänsä.

"Ja miksikä ne hylkäsin?" jatkoi Rousseau kiivaasti. "Siksi, että ihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on kirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua pyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä tiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen toimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa kestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä vastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan."

"Monsieur", sanoi Gilbert, "pyydän teitä uskomaan, että minä olen ymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset".

"Varmaankin; – mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette, että sanon teille…"

"Monsieur", vastasi Gilbert, "minä en ole filosofi".

"Sanokaa edes, mitä te aiotte Saint-Denisissä tehdä?"

"Monsieur, minä olen yleensä omista asioistani vaiti", vastasi Gilbert.

Nämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että tuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja hän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.

"No, olkoon", sanoi hän, "teillä lienevät syynne. Se on toista se".

"Kyllä, monsieur, minulla on omat syyni, eivätkä ne ole läheskään sitä uteliaisuutta, joka vetää ihmisiä näkemään harvinaisia näytöksiä, sen voin teille vakuuttaa."

"Sen parempi, tai ehkä sen pahempi, sillä teillä on syvä katse, nuori mies, ja minä etsin turhaan siitä nuoruuden kirkkautta ja rauhaa."

"Olenhan teille sanonut", vastasi Gilbert surullisena, "että minä olen ollut onneton, ja ettei onnettomilla ole nuoruutta. Onko siis nyt sovittu, että saan teiltä huomiseksi lomaa?"

"Saatte, ystäväni."

"Kiitoksia, monsieur."

"Mutta kun te katselette maailman komeuden menoa ohitsenne minä avaan täällä silloin kasviston ja ihailen niistä luonnon ihanuuksia", jatkoi Rousseau.

"Monsieur", vastasi Gilbert, "ettekö te olisi hyljännyt kaiken maailman kasvistot sinä päivänä, jolloin te toivoitte saada nähdä jälleen neiti Galleyn, heitettyänne hänen helmaansa kirsikkatertun?"

"Se on aivan totta", virkkoi Rousseau; "nyt ymmärrän: te olette nuori. Lähtekää vaan Saint-Denisiin, lapseni."

Kun Gilbert oli iloissaan poistunut ja sulkenut oven mennessään, virkkoi Rousseau itsekseen:

"Se ei ole kunnianhimoa, se on rakkautta!"

KUUDES LUKU
Noidan vaimo

Samalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen pureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja hengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä, sanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin karmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea, mutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä harso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella hevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä, mutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä ja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin hevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä tai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.

Joitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman ympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa, josta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä sisälle.

"Mitä te tahdotte, madame?" kysyi eräs porvareista.

"Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle", vastasi tuntematon nainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.

"Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan ainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan, on nyt mennyt."

"Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren puheille?" kysyi nyt kolkuttaja.

"On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai soitettava suuren portin kelloa."

Toinen porvari tuli luokse.

"Tiennettehän, madame", sanoi hän, "että nykyään on johtajattarena hänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?"

"Kyllä, sen tiedän."

"Vertudieu! Kuinka kaunis hevonen!" huudahti eräs kuningattaren rakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. "Tiedättekös, että jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan louisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?"

Nämä kehut vaikuttivat sangen tehokkaasti katselijajoukkoon.

Eräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin rakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi hänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.

"Menkää sisään, madame", kehoitti hän, "ja viekää hevosenne sinne myöskin".

Nainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa, jonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti nopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.

Tultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa suitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti niin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että portinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan portin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos luostarirakennuksesta.

"Mitä te tahdotte, madame?" huudahti hän; "ja kuinka te olette päässyt tänne?"

"Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin", vastasi vieras; "ja mitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä luostarin johtajattaren puheille".

"Madame ei ota vastaan tänä iltana."

"Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus on ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia maallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua."

"Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on tuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin kokousta."

"Hyvä siskoni", jatkoi vieras nainen, "minä tulen kovin kaukaa, minä tulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa, ja voimani aivan pettävät."

"Minkä minä tälle voin? Olen saanut madamelta nimenomaisen käskyn."

"Sisko, minun on ilmoitettava abbedissalle kovin tärkeitä asioita."

"Tulkaa huomenna uudestaan."

"Mahdotonta… Minä olin Pariisissa yhden päivän, ja jo tuona yhtenä päivänä… muuten, minä en voi mennä yöksi majataloon."

"Miksi ette?"

"Siksi, että minulla ei ole rahaa."

Portinvahti-nunna katseli kummissaan vallasnaista, jonka puku oli täynnä jalokiviä, ja jolla oli noin kaunis hevonen, mutta joka kuitenkin väitti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa yösijaansa.

"Oh, älkää välittäkö sanoistani tai sen paremmin vaatteistani", vastasi vieras nainen; "ei, minä en puhunut totta sanoessani, ettei minulla ole rahaa, sillä varmaan päästettäisiin minut velaksikin mihin majataloon tahansa. Ei, ei, minä en etsi täällä yösijaa, vaan turvaa."

"Madame, tämä luostari ei ole Saint-Denisin ainoa, ja kaikissa muissakin on abbedissa."

"Kyllä, sen tiedän hyvin; mutta minä en voi kääntyä tavallisen abbedissan puoleen, hyvä sisko."

"Luulen, ettei teidän maksa vaivaa yhä vaatia pääsyä hänen luokseen.

Ranskan Madame Louise ei sekaannu enää maailmallisiin asioihin."

"Ei haittaa; ilmoittakaa hänelle vain, että tahdon puhua hänen kanssaan."

"Hän on kapitulin kokouksessa, sanoin."

"Entä kokouksen jälkeen?"

"Se on parhaiksi vasta alkanut."

"Menen siis kirkkoon ja odotan siellä ja rukoilen."

"Minun täytyy pahoitella, madame."

"Miksikä niin?"

"Te ette saa häntä odottaa."

"Enkö minä saa odottaa?"

"Ette."

"Oi, minä olen siis tullut väärään paikkaan! Minä en olekaan täällä Jumalan talossa?" huudahti tuntematon nainen niin kiivain äänin ja katsein, ettei nunna enää uskaltanut ottaa vastuuta estellen häntä, vaan virkkoi:

"Jos asia on niin tärkeä, niin koetan parastani."

"Oi, ilmoittakaa hänen korkeudelleen, että minä tulen Roomasta", lisäsi tuntematon nainen. "Että minä en ole pysähtynyt koko matkalla paitsi kahdessa paikassa, Mainzissa ja Strassburgissa, muuta kuin sen verran, mitä välttämättä olen tarvinnut nukahtaakseni ja että minä en ole varsinkaan viimeisinä neljänä päivänä levännyt enempää kuin saadakseni voimia, voidakseni pysyä satulassa ja lepuuttaakseni hevostani, että se jaksoi minua kantaa."

"Minä ilmoitan, siskoni."

Ja nunna meni sisään.

Tuokion päästä ilmestyi ovelle muuan palvelijasisar.

Portinvahti-nunna tuli hänen perässään.

"No niin?" kysyi heti vieras nainen jouduttaakseen vastausta, jonka hän ehdottomasti tahtoi kuulla.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa sanoo, madame, että hänen on aivan mahdotonta tänä iltana ottaa teitä vastaan, mutta että teille siitä huolimatta tarjotaan vieraanvaraisuutta luostarissa, koska väitätte välttämättä tarvitsevanne turvaa", vastasi palvelijasisar. "Te voitte siis astua sisään, siskoni, ja jos tosiaan olette ajanut niin pitkän matkan ja olette niin väsynyt kuin sanotte, saatte aivan heti mennä levolle."

"Entä hevoseni?"

"Siitä kyllä pidetään huoli; olkaa rauhassa, siskoni."

"Se on lauhkea kuin lammas. Sen nimi on Djerid ja se tulee luokse, kun kutsuu sitä sillä nimellä. Minä pyydän teitä vaalimaan sitä hyvin, sillä se on harvinaisen oivallinen hevonen."

"Sitä vaalitaan niinkuin kuninkaan omia hevosia."

"Monet kiitokset!"

"Viekää nyt madame huoneeseensa", käski palvelijasisar portinvahti-nunnaa.

"Ei huoneeseen, vaan kirkkoon! Minä en tarvitse unta, vaan kylläkin rukoilua."

"Kappeli on auki, siskoni", vastasi nunna osoittaen pientä sivuovea, joka vei kirkkoon.

"Ja minä saan tavata johtajatarta?" kysyi muukalainen.

"Huomenna."

"Varhain aamulla?"

"Ei varhain aamulla, se ei vielä käy päinsä."

"Miksikä ei?"

"Siksi, että varhain huomisaamuna täällä on suuri vastaanotto."

"Oi, kuka on tuo vastaanotettava, jolla on suurempi kiire ja joka on onnettomampi minua?"

"Madame la dauphine suo meille kunnian pysähtymällä ohimennessään pariksi tunniksi luoksemme. Se on suuri armonosoitus luostariamme kohtaan, juhlahetki meille siskoraukoille: joten te siis ymmärtänette…"

"Voi minua!"

"Abbedissa toivoo, että kaikki täällä saataisiin kuninkaallisten vieraitten arvon mukaiseen kuntoon."

"Ja sillä välin, kunnes saan tavata teidän korkeaa johtajatartanne, olenko täällä varmassa turvassa?" kysyi tuntematon nainen katsellen ympärilleen ja vavahtaen selvästi kauhusta.

"Kyllä, siskoni, aivan varmaan. Meidän luostarimme on turvapaikka yksin rikollisillekin, sitä suuremmalla syyllä…"

"Pakolaisille", jatkoi vieras nainen. "Hyvä, tänne ei siis kukaan voi päästä, eikö niin?"

"Ei ilman lupaa kukaan."

"Oi, mutta jos hän hankkii itselleen tuon luvan, oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuo mies, joka on niin mahtava, että hänen voimansa minua usein kauhistaa!" huudahti tuntematon nainen.

"Mikä mies?" kysyi nunna.

"Ei mikään, ei mikään."

– Hän raukka lienee heikkopäinen, – mutisi nunna itsekseen.

"Viekää minut kirkkoon, kirkkoon!" jatkoi muukalainen aivan kuin todistaakseen oikeaksi toisen ajatuksen itsestään.

"Tulkaa, siskoni, niin vien teidät sinne."

"Minua ajetaan näet takaa; kiireesti, kiireesti kirkkoon!"

"Oh, Saint-Denisin luostarin muurit ovat lujat", vastasi palvelijasisar säälivästi hymyillen. "Siksi voitte huoletta noudattaa minun neuvoani ja mennä, noin väsynyt kun olette, lepäämään hyvään vuoteeseen, sen sijaan että vaivaisitte polvianne kappelin kovalla kivilattialla."

"Ei, ei, minä tahdon rukoilla. Minä tahdon rukoilla Jumalaa päästämään minua niistä, jotka ajavat minua takaa", huudahti nuori nainen ja pujahti sisään nunnan hänelle näyttämästä ovesta ja sulki sen mennessään.

Nunna oli utelias, kuten ainakin nunna, ja kiersi kappeliin suuresta ovesta, hiipi siellä hiljaa ja näki tuntemattoman naisen maassa alttarin juuressa, rukoilemassa nyyhkyttäen ja painaen kasvojaan lattiaa vasten.

SEITSEMÄS LUKU
Pariisin porvaristo liikkeellä

Kuten nunnat olivat vieraalle ilmoittaneet, istui luostarin kapituli paraikaa koolla pohtien, miten keisarin tytär otettaisiin kaikkein loistavimmalla tavalla luostarissa vastaan.

Täten aloitti hänen kuninkaallinen korkeutensa Madame Louise abbedissantoimensa Saint-Denisissä.

Luostarin koristusvarasto oli tätä nykyä melkoisen köyhä. Entinen johtajatar oli vallastaan luopuessaan vienyt mennessään suurimman osan pitsejä, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan, samoin kuin pyhäinjäännöslippaatkin ja ehtoollisleipä-astiat, sillä abbedissoilla, jotka valittiin aina ylhäisimmistä perheistä, oli tapana ainoastaan lainata moisia laitoksia luostareillensa, silloin kun he mitä maallisimmilla ehdoilla antautuivat joksikin aikaa palvelemaan Herraa.

Kun Madame Louise oli saanut kuulla dauphinen poikkeavan Saint-Denisin luostariin, lähetti hän erikoisen viestin Versaillesiin, ja jo samana yönä tuotiin Saint-Denisiin vaunukuorma seinäverhoja, pitsejä ja muita koristuksia.

Niitä tuotiin kaikkiaan kuudensadantuhannen livren arvosta.

Ja heti kun levisi huhu, kuinka kuninkaallisen loistaviksi nämä juhlat suunniteltiin, huomattiin pariisilaisten tavallisen uteliaisuuden kasvavan moninkertaiseksi, tuon voittamattoman, hirveän uteliaisuuden, joka, kuten Mercier [kirjailija, 1740-1840; kuvasi m.m. Pariisin yhteiskunnallisia puutteita ja paheita. Suom.] aikoinaan lausui, saattaa pikku annoksissa olla sangen hassunkurista, mutta joka panee aina ajattelemaan, jopa itkettää, kun kaikki pariisilaiset ryntäävät sitä tyydyttämään.

Niinpä nähtiinkin Pariisin porvarien kömpivän ilmoille kojuistaan ja rientävän jo varhain aamulla, heti kun dauphinen saapuminen oli virallisesti julistettu, Saint-Denisiin ryhmin, joissa oli kymmeniä, satoja, jopa tuhansia.

Ranskan kaarti, sveitsiläiset ja Saint-Denisiin sijoitetut rykmentit oli pantu aseisiin, ja ne olivat asettuneet pitkäksi kujaksi estämään tuon kansanmeren vyöryviä aaltoja, jotka olivatkin jo nousseet hirveinä hyökyinä kirkon pääportaille ja kiivenneet luostarin porttikaaria koristavien kuvanveistosten päälle. Kaikkialla näki pään toisensa vieressä. Lapsia oli ovikatoksilla, miehiä ja naisia ikkunoissa, ja tuhannet uteliaat, jotka olivat tulleet liian myöhään tai jotka pitivät, kuten esimerkiksi Gilbert, parempana vapauttaan kuin anastaa ja suojella paikkaa tungoksessa, – tuhannet uteliaat, sanomme, kiipesivät kuin mitkä ahkerat muurahaiset joka oksalle asettuen niihin puihin, jotka muodostivat Saint-Denisistä la Muetteen saakka kujan, jota pitkin dauphine tulisi.

Hovi oli kuitenkin Compiègnestä lähdettyään huomattavasti vähentynyt, vaikka siinä vieläkin oli runsaasti vaunuja ja komeita livreitä. Ellei ollut sangen ylhäinen herra, ei voinut ehtiä kuninkaan kanssa samassa joukossa, sillä hän oli lisännyt tavallisen matkavauhtinsa nyt kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, määräten monia hevosten muuttopaikkoja matkan varrelle.

Vähäarvoisemmat ylimykset olivat siis jääneet vielä Compiègneen tai ottaneet kyytimiehet palatakseen Pariisiin ja antaakseen omien hevostensa levähtää.

Mutta levähdettyään päivän kotonaan, läksivät sekä herrat että palvelijat jälleen liikkeelle ja ajoivat Saint-Denisiin, yhtä paljon nähdäkseen kansanlaumaa kuin dauphineakin, jonka he olivat jo kerran nähneet.

Ja paitsi näitä hovilaisten vaunuja, liikkuipa siihen aikaan myöskin tuhansia muita yksityisvaunuja. Ne olivat parlamentin jäsenten, ylivuokraajain, suurten liikemiesten, muotinaisten ja oopperataiteilijatarten. Siihen lisäksi vielä vuokrahevoset ja – vaunut, puhumattakaan carabas-vankkureista, jotka toivat Saint-Denisiin kukin hiljaista menoa parisenkymmentä pariisilaista herraa tai pariisitarta, jotka olivat matkalla tukehtua ajoneuvojen tungokseen ja saapuivat perille varmaan paljoa myöhemmin kuin jos olisivat lähteneet sinne jalkaisin.

Saattaa siis käsittää, mikä suunnaton ihmisvirta vieri Saint-Denisiä kohti sen päivän aamuna, jolloin sanomalehdet ja julkiset ilmoitukset kuuluttivat, että madame la dauphine tulisi sinne. Se tungeksi nyt karmeliittiluostarin edustalla, ja kun ei enää ollut ainoatakaan vapaata paikkaa onnen ensin suosimien saamalla torilla, niin levisi se pitkin koko tienvartta, jota myöten dauphine ja hänen saattueensa tulisi ja lähtisi.

Kuvitelkaamme tuossa tungoksessa, joka oli hirvittävä itse pariisilaisistakin, kuvitelkaamme Gilbertiä, pientä yksinäistä, avutonta poikaa, joka ei tuntenut paikkakuntaa laisinkaan ja oli liian ylpeä kysymään keneltäkään neuvoa, sillä Pariisiin päästyään täytyi hänen tietysti esiintyä jo aito pariisilaisena, hänen, joka ei koskaan ollut nähnyt samaan paikkaan kerääntyneinä sataa henkeä enempää!

Ensin näki Gilbert tänne astuskellessaan maantiellä kävelijöitä ainoastaan siellä täällä. La Chapellen tienoilla ne näyttivät lisääntyvän, ja viimein, kun hän tuli Saint-Denisiin, näytti niitä nousevaa esiin suorastaan katukiveyksestä, ja ihmistä oli niin tiheästi kuin laihoa suunnattomalla pellolla.

Väkijoukkoon jouduttuaan ei Gilbert nähnyt mitään eteensä. Hän meni, tietämättä minne, sinne päin, jonne tungoskin meni Mutta täytyihän Gilbertin ottaa selvä, missä hän oli. Hän näki eräiden lasten nousevan puuhun. Hän ei tosin uskaltanut riisua takkiaan ja noudattaa heidän esimerkkiään, vaikka hänen mielensä teki, mutta puun juurelle hän meni. Ne onnettomat, jotka eivät nähneet mitään eteensä, vaan tallustivat umpimähkää ja vetivät vuorostaan toisia vanavedessään, keksivät nyt kysyä tietoja puihin nousseilta. Ja heiltä he saivat kuulla, että luostarin ja sen edustalle asetettujen kaartinrykmenttien välillä oli suuri, tyhjä aukeama.

Gilbertiä rohkaisi tämä ensimmäinen kyselmä niin, että hän tiedusteli puolestaan, näkyikö jo mitään vaunuja.

Niitä ei vielä näkynyt. Mutta noin parin virstan päässä Saint-Denisistä näkyi maantiellä jo suuri tomupilvi. Tätä juuri Gilbert halusikin tietää. Vaunut eivät olleet vielä tulleet perille.

Hänen oli nyt vain saatava selville, mistä päin ne tulisivat.

Jos Pariisissa tungeksii kansanjoukon läpi puhumatta kenellekään mitään, pidetään ihmistä joko englantilaisena tai kuuromykkänä.

Tuskin oli Gilbert puskeutunut sivulle, päästäkseen erilleen tungoksesta, kuin hän tapasi erään ojan reunalla aterioimassa pikkuporvari-perheen.

Siihen kuuluivat seuraavat henkilöt:

Tytär: kookas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, vaatimaton ja kaino.

Äiti: lihava, pieni ja leikkisä, valkohampainen ja punaposkinen.

Isä kiedottuna laajaan karkeaan, kamlottikankaiseen viittaan, jota ei otettu vaatekaapista esille muuta kuin pyhäisin, mutta joka nyt oli päässyt tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Ja tuosta puvustaan hän pitikin nyt huolta paljon enemmän kuin vaimostaan ja tyttärestään, sillä hän tiesi, että viimemainitut tulisivat kyllä omin päinsä toimeen.

Lisäksi kuului perheeseen vielä täti: pitkä, laiha ja ärtyisä.

Oli myös mukana piika, joka aina nauroi.

Viimemainittu oli tuonut tänne valtavassa korissa täydellisen aamiaisen. Ja kuormaa kantaessaankaan ei tyttö ollut lakannut nauramasta tai laulamasta; ja rohkaisipa häntä siihen isäntäkin, ottaen silloin tällöin tarvittaessa vuorostaan hänen taakkansa raahatakseen.

Siihen aikaan pidettiin palvelijaa perheeseen kuuluvana: hän ja talonkoira olivat suuresti saman arvoisia, he saivat joskus selkäänsä, mutta myöskin aina olla matkassa.

Gilbert katseli salavihkaa tuota ryhmää ja näytelmää, joka oli hänelle vielä aivan uutta. Kun hän oli elänyt syntymästään saakka Taverneyn linnassa, niin hän tiesi kyllä, mitä on ylhäinen herrasväki ja mitä palkolliset, mutta porvaristoa ei hän tuntenut vielä laisinkaan.

Gilbert huomasikin, että nuo kunnon ihmiset noudattivat aineellisia elämänvaatimuksia tyydyttääkseen filosofiaa, joka ei ollut tosin Platonin eikä Sokrateen keksimä, mutta kuitenkin vivahti Biaksen [muistamme "Lääkärin muistelmista" Biaksen lauseen: Minä kuljetan omaisuuteni mukanani. Suom.] mielipiteeseen, laajemmassa merkityksessä.

Mukaan oli nimittäin otettu niin paljon kuin mahdollista ja sitä käytettiin niin halukkaasti kuin suinkin voitiin.

Isä leikkasi muulle joukolleen viipaleita erinomaista ruokahalua herättävästä vasikanpaistista, jollaisesta pariisilaiset pikkuporvarit niin paljon pitävät. Tuo ruokalaji lepäsi jo kaikkien silmäin ahmimana ja kullanruskeana, houkuttelevana ja mehukkaana kiiltäväksi poltetussa savivadissa, johon huomisesta huoltapitävä perheen emäntä oli sen eilis-iltana haudannut porkkanain, sipulien ja silavaviipaleiden joukkoon. Sitten oli palvelijatar vienyt vadin leipurille, parinkymmenen muun samanlaisen herkun viereen, jotka olivat kaikki tuodut paistettaviksi ja ruskeiksi paahdettaviksi uunin jälkilämpimässä.

Gilbert valitsi itselleen läheisen jalavan juurella pienen sopivan paikan, josta hän pieksi ruudukkaisella nenäliinallaan tomun ruoholta pois.

Hän otti hatun päästänsä, levitti nenäliinansa ruohikkoon ja istui sen päälle.

Hän ei ajatellut laisinkaan naapureitaan; mutta nämä puolestaan katselivat tietysti häntä, koska hän ei heitä huomannut.

"Tuossa on siisti nuori mies", virkkoi äiti.

Tyttö punastui.

Tyttö punastui joka kerta, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin jostakin nuoresta miehestä; ja tämä ominaisuus sai hänen vanhempansa aina ihastuksesta haltioihinsa.

"Tuossa on siisti nuori mies", oli äiti sanonut. Pariisin porvariston keskuudessa kohdistuu aina ensimmäinen huomautus johonkin siveelliseen puutteeseen tai hyveeseen.

Isä käännähti katsomaan.

"Ja vieläpä kaunis poika", virkkoi hän.

Tyttö punastui yhä ankarammin.

"Hän näyttää kovin väsyneeltä, vaikka ei hänellä olekaan ollut mitään kantamista", huomautti piika.

"Laiskuri!" sanoi täti.

Mutta äiti kääntyi Gilbertin puoleen tuttavallisella kysymyksellä, jollaiseen pystyvät ainoastaan pariisilaiset:

"Monsieur, ovatko kuninkaalliset vaunut vielä täältä etäällä?"

Kun Gilbert huomasi, että nämä sanat olivat tarkoitetut hänelle, nousi hän ylös ja kumarsi.

"Kohtelias nuori mies", virkkoi äiti.

Tyttö karahti tummanpunaiseksi.

"En tiedä varmaan", vastasi Gilbert; "mutta kuulin, että parin virstan päässä täältä näkyy jo tomupilvi".

"Olkaa hyvä ja tulkaa nyt tänne, monsieur", virkkoi isä, "ja jos vain käy laatuun…"

Ja hän osoitti ruohikkoon järjestettyä herkullista aamiaista.

Gilbert meni lähemmäksi seuruetta. Hän ei ollut vielä tänään syönyt. Ruuan tuoksu oli viettelevä; mutta hän tiesi taskussaan olevan viisi- tai kuusikolmatta souta rahaa, ja kun hän ajatteli, että hän kolmanneksella tuosta omaisuudestaan saisi melkeinpä yhtä ravitsevan aamiaisen kuin tämä tarjottukin, niin ei hän tahtonut ottaa mitään noilta ensimmäistä kertaa näkemiltään ihmisiltä.

"Kiitos, monsieur", sanoi hän; "monet kiitokset, minä olen jo syönyt".

"Vai niin", virkkoi rouva; "näen, että te olette ajatteleva ihminen, monsieur. Mutta tältä puolelta ette saa mitään nähdä."

"Entä te itse sitten?" kysyi Gilbert hymyillen; "ettehän tekään saa mitään nähdä, kun olette täällä niinkuin minäkin?"

"Oh", väitti rouva, "meidän laitamme on aivan toisin, meillä on veljenpoika kersanttina kuninkaallisessa kaartinrykmentissä".

Tyttö muuttui sinipunaiseksi.

"Hän seisoo paraikaa Sinisen Riikinkukon edustalla, siellä on hänen osastonsa."

"Ja uskallankohan udella, missä Sininen Riikinkukko on?" kysyi Gilbert.

"Aivan vastapäätä karmeliittiluostaria", vastasi äiti. "Hän on luvannut meille paikan oman osastonsa takana. Siellä saamme nousta hänen penkilleen, ja me näemme mainiosti, kun saattue laskeutuu vaunuista."

Nyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei uskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta hänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.

Kuitenkin kuiskasi filosofia, tai paremminkin ylpeys, jota Rousseau oli niin ankarasti kehoittanut häntä varomaan: "Naisille sopinee tarvita toisten apua, mutta minä, joka olen mies, eikö minulla ole omat käteni ja hartiani?"

"Kaikki ne, jotka eivät sinne pääse", jatkoi äiti aivan kuin arvaten Gilbertin ajatuksen ja vastaten siihen, "kaikki ne, jotka eivät sinne pääse, eivät näe muuta kuin tyhjät vaunut, ja tyhjiä vaunuja, niitä nyt saa nähdä milloin tahansa! Sitä varten ei tarvitse tulla Saint-Denisiin saakka."

"Mutta, madame", virkkoi Gilbert, "minun mielestäni monet muut voisivat ajatella samoin kuin tekin".

"Kyllä; mutta monilla ei ole kaartissa veljenpoikaa, joka hankkii heille katselupaikan."

"Ah, se on totta", virkkoi Gilbert.

Ja hän lausui sanan totta niin pettynyt ilme kasvoillaan, että pariisilaisten tarkkanäköiset silmät huomasivat sen heti.

"Mutta saattaahan monsieur tulla meidän kanssamme, jos haluaa", virkkoi silloin isä, taitava mies arvaamaan kaikki vaimonsa toivomukset.

"Oi, monsieur", sanoi Gilbert, "pelkään olevani teille haitaksi".

"Pyh, eikö mitä", vastasi vaimo, "te autatte meitä sinne paikalle pääsemään. Meillä ei ollut tässä kuin yksi mies apunamme, nyt meillä on kaksi."

Mikään perustelu ei olisi voinut paremmin voittaa Gilbertiä. Hän ajatteli olevansa toisille hyödyksi, korvaten siten itselleen tarjotun avun. Ja silloin hänen omatuntonsa rauhoittui ja hänen kaikki arvelunsa katosivat. Hän myöntyi nyt estelemättä tarjoukseen.

"Saas nähdä, kenelle hän tarjoaa käsivartensa", huomautti täti.

Se apu tuli Gilbertille aivan kuin taivaasta. Sillä kuinka olisi hän voinut tunkeutua tuon muurin läpi, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta ihmistä ja jotka kaikki olivat arvonsa, rikkautensa ja voimainsa puolesta häntä mahtavampia? Ja ennen kaikkea: he olivat tottuneet hankkimaan itselleen paikan tällaisissa juhlissa, joissa jokainen anastaa omakseen niin suuren tilan kuin suinkin saattaa.

Filosofimme olisi muuten, jos hän ei olisi ollut moinen teoreetikko, vaan enemmän praktikko, saanut tehdä tilaisuudessa mainioita dynaamisia huomioita yhteiskunnasta.

Neljän hevosen vetämiä vaunuja vilisti läpi tungoksen kuin tykinkuulia, ja kaikki väistyivät syrjään esijuoksijan tieltä, jolla oli päässä höyhentöyhdöllä kaunistettu hattu, yllään kirjavanvärinen ihokas ja kädessä paksu keppi ja edessään usein juoksemassa vielä pari vastustamatonta koiraa.

Jotkut kahden hevosen vetämät vaunut ikäänkuin lausuivat tunnussanan vartioston korvaan ja asettuivat sitten omalle paikalleen luostarin edustalla olevaan piiriin.

Ratsastajat tulivat perille, tosin käymäjalkaa, mutta kuitenkin valliten muuta laumaa, keskeytettyään tuhannet tuuppimiset ja tyrkkimiset ja tyytymättömät nurinat.

Ja viimeisenä tuli jalankulkija, usein takaisin lykittynä, haukuttuna, häilyen kuin aalto tuhansien muiden aaltojen ajamana, nousten tuon tuostakin varpailleen, vierusmiesten kohottamana ylös ilmaan ja koettaen jälleen kuten Antaios-jättiläinen päästä koskettamaan tuota yhteistä äitiämme, jota maaksi kutsutaan. Ja niin hän etsi väylää päästäkseen tungoksesta ulos, löysi sen viimein ja veti perässään myöskin perheensä, jonka melkein aina muodosti suuri joukko naisia, sillä pariisilainenhan on ainoa porvari, joka osaa ja uskaltaa viedä naisensa aina ja kaikkialle mukaansa ja hankkia heille kunnioitusta, tarvitsematta käyttää voimasanoja.

Ensimmäisenä kaikkialla tai paremminkin sanoen edellä muuta joukkoa nähtiin halvan rahvaan mies, partaisin kasvoin, päässä jonkunlaisen myssyn tähteet, käsivarret paljaina, housut nuoralla vyölle kurottuina, väsymättä, innoissaan, sysien kyynärpäillään, hartioillaan, lykkien jaloillaan, nauraen nauruaan hammasta purren ja murtaen tiensä jalankulkijan lävitse yhtä helposti kuin Gulliver lilliputtien pellossa.

Gilbert ei ollut ylhäinen herra neljän hevosen vetämissä vaunuissa, ei parlamentin jäsen kahden hevosen vetämissä, ei sotilas ratsunsa selässä, ei Pariisin porvari eikä rahvaan mies ja olisi kai varmaan murskautunut, puristunut ja tukehtunut tässä tungoksessa. Mutta kun hän kerran pääsi porvarin turviin, tunsi hän itsensä voimakkaaksi.

Hän tarjosi päättävästi perheenäidille käsivartensa.

"Hävytön", mutisi täti.

Lähdettiin menemään. Isä kulki sisarensa ja tyttärensä keskellä; heidän perästään tuli palvelijatar kori käsivarrella.

"Messieurs, olkaahan hyvä, laskekaa nyt", sanoi rouva hilpeästi nauraen; "messieurs, olkaa kilttejä!.."

Ja herrat vetäytyivät syrjään ja antoivat hänen tulla, hänen ja Gilbertin. Ja heidän vanavedessään purjehti sisään koko muu joukkokunta.

Askel askeleelta, jalan verta kerrallaan, valloitettiin koko viidensadan sylen matka, joka oli äskeisen aterioimispaikan ja luostarin välillä. Ja siten saavuttiin pelätyn Ranskan kaartin muodostaman vartiokujan luokse, jonka apuun porvari perheineen oli ehdottomasti luottanut.

Tytär oli tullut vähitellen entisen väriseksi.

Kun oli päästy sinne, kohottautui porvari Gilbertin olkapäiden varaan ja näki silloin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään vaimonsa veljenpojan, joka seisoi viiksiään kierrellen paikallaan.

Porvari antoi hänelle hatullaan niin harvinaisia merkkejä, että veljenpoika ne viimeinkin huomasi. Ja hän tuli porvarin luo ja pyysi tovereitaan suomaan hiukan tilaa, ja toverit avasivat silloin eräästä paikasta riviään.

Ja tuosta aukosta pujahtivat heti Gilbert ja porvarisrouva ja porvari sisarineen ja tyttärineen sisään, viimeisenä palvelijatarkin, joka tosin kirkaisi sotilasrivien läpi mennessään pari kertaa kimeästi ja käännähti ja katsoi julmasti taakseen, isäntäväen kuitenkaan edes kysymättä häneltä, mistä syystä hän näin äänteli.

Siten päästiin tien toiselle puolelle ja Gilbert huomasi olevansa nyt oikealla paikalla. Hän kiitti porvaria; porvari kiitti puolestaan häntä. Äiti koetti pyytää nuorukaista pysymään joukossaan. Täti kehoitti häntä menemään matkaansa, ja sitten erottiin, varmaankin ainaiseksi.

Sillä kohdalla, jossa Gilbert seisoi, oli ainoastaan etuoikeutettuja; hänen oli siis helppo raivata tiensä erään suuren lehmuksen luokse, jonka juurella hän nousi kivelle seisomaan, nojautui puun alimmaista oksaa vastaan ja alkoi odottaa.

Gilbert ennätti seistä tässä asennossa noin puoli tuntia, kun rummut alkoivat päristä, tykin laukaus jymähti ja tuomiokirkon kello lähetti ilmoihin ensimmäisen majesteettisen ja kumisevan äänensä.

KAHDEKSAS LUKU
Kuninkaan vaunut

Kaukaa alkoi kuulua sekavaa huutoa, joka kasvoi sitä kovemmaksi ja äänekkäämmäksi, kuta lähemmäksi se tuli. Se sai Gilbertin terästämään korviaan, ja hänen koko ruumistaan karmi ankara väristys.

Kaikui huuto: Eläköön kuningas!

Siihen aikaan oli vielä tapana huutaa sellaista.

Tietä pitkin ryntäsi kokonainen pilvi hirnuvia, kullalla ja purppuralla peitettyjä hevosia: ne olivat muskettirykmentti, santarmit ja sveitsiläinen hevoskaarti.

Sen jälkeen näkyivät raskaat ja komeat vaunut.

Gilbert näki sinisen ritarinauhan ja majesteettisen pään, joka ei suinkaan ollut paljastettu. Hän näki kylmän ja läpitunkevasti välkähtävän kuninkaallisen katseen, jonka edessä kaikki päät taipuivat ja hatut poistuivat.

Hän häikäistyi, huumautui ja seisoi huohottaen ja liikkumatta paikallaan ja unohti ottaa hatun päästään.

Ankara isku herätti hänet haltiotilastaan; hänen hattunsa lensi maahan.

Hän hypähti ja nosti hatun maasta ja kohotti sitten päätään ja tunsi tutun porvarin veljenpojan, joka katseli häntä pisteliäästi hymyillen, kuten sotilashenkilöiden on tavallista.

"Vai niin", sanoi kersantti, "eikö kuninkaan edessä oteta hattua pois päästä?"

Gilbert kalpeni, katseli tomuttunutta hattuaan ja vastasi:

"Minä näen kuninkaan nyt ensi kertaa, monsieur, ja unohdin häntä tervehtiä, se on totta. Mutta minä en tiennyt…"

"Ette tiennyt mitä?" toisti miekkaherra rypistellen kulmakarvojaan.

Gilbertille tuli pelko, että hänet ajettaisiin pois tästä paikasta, josta hän saattoi niin hyvin nähdä Andréen. Hänen sydämessään leimahtava rakkaus masensi hänen ylpeytensä.

"Anteeksi", sanoi hän, "minä olen maalta".

"Ja olette tullut Pariisiin saamaan kasvatusta, pikku mies?"

"Niin, monsieur", vastasi Gilbert väkisinkin tukehuttaen raivonsa.

"No niin, koska olette jo opin tolalla", virkkoi kersantti tarttuen Gilbertin käteen, kun hän aikoi pistää hatun takaisin päähänsä, "oppikaa myöskin tämä seikka: hänen korkeuttaan dauphinea tervehditään aivan niinkuin kuningastakin, heidän kuninkaallisia korkeuksiaan prinssejä samoin kuin dauphinea, sanalla sanoen, tervehditään kaikkia vaunuja, joissa on liljat. [Bourbonien vaakunatunnus. Suom.] – Tunnetteko te liljankukat, poikaseni, vai täytyykö minun teitä opettaa?"

"Ei tarvitse, monsieur", vastasi Gilbert, "kyllä ne tunnen".

"No, se nyt edes on hyvä", mutisi kersantti.

Kuninkaalliset vaunut vierivät ohitse, ja uusia vaunuja tuli yhä. Gilbert katseli niin ahnain silmin, että hän näytti melkein hölmöltä. Kun vaunut tulivat luostarin portin kohdalle, pysähtyivät ne kukin vuorostaan ja saattueeseen kuuluvat ylhäiset herrat laskeusivat maahan. Ja se toimitus sai joka viides minuutti aikaan pysäyksen pitkin koko vierivää vaunujonoa.

Erään tällaisen pysäyksen aikana tunsi Gilbert aivan kuin viiltävän tulen lävistävän sydämensä. Häntä häikäisi niin, että kaikki esineet katosivat hetkeksi hänen silmistään, ja häntä vavisti niin ankarasti, että hänen täytyi takertua kiinni puunoksaan, ettei olisi kaatunut.

Se johtui siitä, että hän näki nyt enintään kymmenen askeleen päässä itsestään eräissä liljoilla koristetuissa vaunuissa, jollaisia kersantti oli neuvonut häntä tervehtimään, Andréen säteilevät ja kirkkaat kasvot, Andréen, joka oli puettu valkoisiin niinkuin taivaan enkeli tai aave.

Gilbert huudahti heikosti. Sitten kukisti hän kaikki tunteensa, jotka yhtäkkiä olivat heränneet häntä raatelemaan, ja kielsi sydämensä sykkimästä niin kiivaasti ja käski silmänsä katsomaan tuohon häntä häikäisevään aurinkoon.

Ja nuorukaisen tahdonvoima oli niin suuri, että hän onnistui yrityksessään.

Andrée puolestaan tahtoi tietää, miksi vaunut olivat pysähtyneet. Hän kallistui siis kurkistamaan ulos vaunujen ikkunasta, ja tähystellessään kaunein, tummansinisin silmin ympärilleen, huomasi hän Gilbertin.

Gilbert oletti, että Andrée kummastuisi hänet nähdessään ja kääntyisi puhumaan isänsä kanssa, joka istui vaunuissa hänen vieressään.

Eikä hän erehtynytkään; Andrée kummastui tosiaan, käännähti ja huomautti Gilbertistä parooni de Taverneylle, joka istui punainen ritarinauha rinnassaan kuninkaan vaunuissa.

"Gilbertkö?" huudahti parooni aivan kuin yhtäkkiä unesta herätettynä;

"Gilbert täällä! Ja kuka siellä sitten hoitaa Mahonia?"

Gilbert kuuli selvästi nämä sanat. Hän tervehti silloin harkitun kunnioittavasti Andréeta ja hänen isäänsä.

Hän sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen näin tervehtiä.

"Se ori tosiaan totta!" huudahti parooni huomaten filosofimme. "Sama vintiö, ihan itse."

Ajatus, että Gilbert olisi Pariisissa, oli hänestä niin ihmeellinen, ettei hän ollut voinut uskoa tyttärensä silmiä ja että hän nyt maailman suurimmalla vaivalla uskoi omiansakin.

Andréen kasvoilla, joita Gilbert nyt hellittämättä tarkasti, ei näkynyt muuta kuin aivan tavallinen tyyneys ja hieno kummastuksen vivahdus.

Parooni kumartui ulos vaunujen ovesta ja viittasi Gilbertiä tulemaan luokseen.

Gilbert aikoi mennä, mutta kersantti esti hänet.

"Ettekö näe, että minua kutsutaan tuonne", sanoi Gilbert.

"Minne?"

"Noiden vaunujen luokse."

Kersantin silmät tähtäsivät Gilbertin sormen osoittamaa suuntaa ja osuivat parooni de Taverneyn vaunuihin.

"Kuulkaahan, kersantti", virkkoi parooni, "minä tahtoisin puhua tuolle pojalle, vain pari sanaa".

"Vaikka neljä, monsieur", vastasi kersantti; "teillä on muuten hyvää aikaa; tuolla porttiholvissa luetaan juuri puhetta; tässä menee hyvinkin puoli tuntia. Menkää, nuori mies."

"No tule sitten, vintiö!" käski parooni Gilbertiä, joka koetti kulkea muka aivan tyynesti. "Sanopas, mikä sattuma sinut Saint-Denisiin toi, kun sinun pitäisi olla Taverneyssä."

Gilbert kumarsi toisen kerran Andréelle ja paroonille ja vastasi:

"Sattuma ei minua tänne tuonut, vaan minun oma tahtoni."

"Mitä? Oma tahtosi, heittiö? Onko sinullakin muka oma tahto?"

"Ja miksikä ei? Jokaisella vapaalla ihmisellä on oikeus pitää oma tahtonsa."

"Vapaalla ihmisellä! Vai niin, luuletko sinä sitten olevasi vapaa, mokoma raukka?"

"Tietysti, koska minä en ole myynyt vapauttani sitoutumalla kehenkään."

"No tämä on vasta, ma foi, hassu vintiö!" huudahti herra de Taverney ällistyksissään Gilbertin varmasta puhetavasta. "Häh, sinä Pariisissa, ja miten sinä olet tänne tullut, sanopas se?.. Ja millä neuvoilla, vastaapas?"

"Jalkaisin", virkkoi Gilbert lakoonisesti.

"Jalkaisin?" toisti Andrée ja hänen äänessään oli säälin vivahdus.

"Ja mitä sinä Pariisissa aiot tehdä? Vastaa", huudahti parooni.

"Saada ensin oppia ja sitten onnea."

"Oppia?"

"Siitä olen varma."

"Onnea?"

"Niin toivon."

"Ja mitä sinä sillä välin teet? Kerjäät?"

"Kerjäänkö!" toisti Gilbert ylen halveksivasti.

"Sinä siis varastelet?"

"Monsieur", vastasi Gilbert niin jyrkällä, ylpeällä ja uhmaavalla äänellä, että neiti de Taverney väkisinkin johtui ajattelemaan tuota omituista nuorukaista; "monsieur, olenko minä koskaan teiltä varastanut?"

"Mitä sinä sitten käsilläsi teet, laiskuri?"

"Samaa, mitä tekee muuan nero, jonka esimerkkiä minä tahdon noudattaa, ellen muussa niin ainakin uutteruudessa", vastasi Gilbert. "Minä kopioin nuotteja."

Andrée kääntyi katsomaan Gilbertiin päin.

"Kopioitteko te nuotteja?" kysyi hän.

"Kyllä, mademoiselle."

"Te siis sitä osaatte?" lisäsi Andrée halveksivasti ja sellaisella äänellä kuin olisi aikonut sanoa: – Te valehtelette.

"Minä tunnen nuotit ja se riittää osatakseni niitä kopioida", vastasi Gilbert.

"Mistä pirusta sinä nekin olet oppinut, lurjus?"

"Niin", äännähti Andréekin ja hymyili.

"Parooni, minä pidän suuresti musiikista, ja kun neiti joka päivä istui tunnin tai pari klaveerinsa ääressä, asetuin minä salaa kuuntelemaan."

"Vetelehtijä!"

"Minä opin ensin korvakuulolta itse kappaleet; ja kun ne kappaleet olivat painetut nuottivihkoon, niin opin vähitellen ja suurella vaivalla lukemaan vihkoista niiden nuotit."

"Minun nuottivihkoistani!" huudahti Andrée ylen vihastuneena; "te uskalsitte koskea minun nuottivihkoihini?"

"En, mademoiselle, sellaista en olisi koskaan antanut itselleni anteeksi", virkkoi Gilbert. "Mutta ne olivat auki klaveerin kannella, milloin yhdestä, milloin toisesta paikasta. Minä en koskenut niihin; minä koetin niitä ainoastaan lukea, en muuta. Silmäni eivät liene toki niiden sivuja tahranneet."

"Saadaanhan nähdä, niin kohta tuo heittiö väittää meille soittavansa pianoa niinkuin Haydn", virkkoi parooni.

"Ehkäpä jo osaisinkin soittaa", vastasi Gilbert, "jos olisin uskaltanut koskea sormellani näppäimiin".

Tahtomattaankin katsahti Andrée jälleen tuon nuorukaisen kasvoihin, joiden ilmettä sillä hetkellä ei voi verrata mihinkään, ellei ehkä marttyyrin sokeaan kiihkoon.

Mutta paroonilla ei suinkaan ollut niin rauhallinen ja niin kirkkaan ymmärtävä äly kuin hänen tyttärellään. Niinpä oli hänessä leimahtanut viha liekkiin, kun hän ajatteli, että ehkäpä tuo nuorukainen oli oikeassa ja ehkäpä hänelle oli tehty epäinhimillisen julmaa vääryyttä jättämällä hänet niin yksin Taverneyhin Mahon koiran kanssa. Ja kun alempiarvoiselle on vaikea antaa anteeksi sitä, että hän on meille huomauttanut viastamme, niin parooni kiihtyi yhä enemmän sikäli kuin hänen tyttärensä lauhtui. Ja hän huusi:

"Ah, sinä maleksija! Sinä olet lähtenyt karkuun ja kuljeksimaan irtolaisena; ja kun sinua vaaditaan tilille käytöksestäsi, sinä syötät sellaisia typeryyksiä kuin tässä olet meille puhunut. Hyvä, ainakaan minun tähteni ei kuninkaan maanteillä saa kuljeksia tuollaisia kelmejä ja mierolaisia…"

Andrée liikahti aikoen rauhoittaa isäänsä, sillä hän huomasi, että hän alensi liioittelullaan arvoaan.

Mutta parooni työnsi pois tyttärensä rauhoittavan käden ja jatkoi:

"Minä suosittelen sinua poliisipäällikkö Sartinesille, ja sinä saat tehdä huviretken Bicêtreen, mokomakin filosofinreuhka!"

Gilbert ponnahti askeleen taaksepäin, vetäisi hatun alemmaksi ja sanoi kalpeana vihasta:

"Monsieur, suvaitkaa tietää, että Pariisiin tultuani minä olen löytänyt suojelijoita, joiden eteisessä poliisipäällikkönne saa seisoskella hattu kourassa!"

"Ahaa! Vai niin!" huusi parooni; "no, jos pääset Bicêtrestä, niin selkäsaunasta et ainakaan pääse! Andrée, Andrée, huuda tänne veljeäsi, hän on tuolla aivan lähellä."

Andrée kumartui Gilbertiin päin ja sanoi hänelle käskevästi:

"Monsieur Gilbert, menkää nyt pois."

"Filip, Filip!" huusi vanhus.

"Menkää", toisti Andrée nuorukaiselle, joka seisoi vaiti ja liikkumatta paikallaan, aivan kuin huumaannuksissa.

Muuan ritari ratsasti paroonin huudon kuullessaan vaunujen ovelle; hän oli Filip de Taverney, kapteenin univormussa. Nuori kapteeni näytti samalla kertaa sekä iloiselta että komealta.

"Kas, Gilbert täällä!" huudahti hän koruttomasti, nähdessään nuorukaisen. "Päivää, Gilbert… Mitä tahdotte, isä?"

"Päivää, monsieur Filip", vastasi nuorukainen.

"Minä tahdon", toisti parooni kalpeana vimmasta, "että annat tuolle lurjukselle miekkasi huotrasta!"

"Mitä hän sitten on tehnyt?" kysyi Filip ja katseli kummastuksissaan vuorotellen raivoavaa paroonia ja peloittavan kylmäveristä Gilbertiä.

"Mitä tehnyt, mitä tehnyt!.." huusi parooni; "Filip, lyö kuin koiraa!"

Filip kääntyi sisarensa puoleen.

"Mitä hän on sitten tehnyt, Andrée? Sano, onko hän loukannut sinua?"

"Minäkö!" huudahti Gilbert.

"Ei, ei", vastasi Andrée; "hän ei ole tehnyt mitään, isä kiihtyy syyttä. Monsieur Gilbert ei ole enää meidän palveluksessamme, hänellä siis on täysi oikeus oleskella missä tahtoo. Sitä ei isä ota ymmärtääkseen, ja kun hän näki hänet täällä, niin hän suuttui."

"Eikö muuta?" kysyi Filip.

"Ei kerrassaan mitään, hyvä veljeni, enkä minä ymmärrä isän suuttumusta varsinkaan tällaisesta asiasta, jolloin asianomainen ei ansaitse edes silmäystäkään. Katsohan, Filip, eikö nyt päästä jo lähtemään."

Paroonin sai hänen tyttärensä kuninkaallinen tyyneys vaikenemaan.

Gilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen sydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa. Hän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen ruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.

Häntä pyörrytti.

Onneksi loppui juhlapuhe juuri samassa; ja siitä seurasi, että vaunujono lähti vierimään.

Paroonin vaunut loittonivat hitaasti, toiset tulivat niiden paikalle;

Andrée haipui kuin unessa.

Gilbert jäi yksin paikalleen, häntä itketti, hän tahtoi ärjyä ja hänestä ainakin tuntui, ettei hän enää jaksaisi kantaa onnettomuutensa taakkaa.

Silloin pani joku kätensä hänen olalleen.

Hän käännähti ja näki Filipin, joka oli laskeutunut satulasta ja jättänyt hevosensa erään rykmenttinsä sotilaan pideltäväksi ja palasi nyt hymyillen hänen luokseen.

"Kuuleppas, Gilbert-raukka, mitenkä sinun onkaan käynyt, ja miksi sinä olet Pariisissa?"

Filipin koruton ja lempeä kysymys liikutti nuorukaista.

"Oi, monsieur", vastasi hän huokaisten väkisinkin, niin stoalaisen horjumaton kuin olikin; "mitäpä olisin tehnyt Taverneyssä? Kysynpä teiltä. Siellä olisin kuollut epätoivoon, tietämättömyyteen ja nälkään."

Filip hätkähti. Hänen puolueetonta omaatuntoaan kolkutti samoin kuin ennen Andréenkin se seikka, että nuorukainen oli niin huolettomasti hylätty.

"Ja sinä luulet tulevasi toimeen Pariisissa, poikaraukka, ilman rahaa, ilman auttajia, ilman neuvoa?"

"Kyllä, sen uskon, monsieur; jos mies tahtoo tehdä työtä, kuolee hän harvoin nälkään tässä kylässä, jossa on toisia ihmisiä, jotka mieluummin ovat tekemättä mitään."

Filip säpsähti tuota vastausta. Koskaan hän ei ollut pitänyt Gilbertiä muuna kuin tavallisena vähäpätöisenä palvelushenkilönä.

"Saatko sinä edes ruokaa?" kysyi hän.

"Minä ansaitsen itse leipäni, hra Filip; ja muuta ei sellainen toivokaan, jonka ei tarvitse moittia itseään mistään muusta kuin siitä, että hän on joskus syönyt leipää, jota ei ole itse ansainnut."

"Et puhune toivoakseni noin siitä leivästä, jota sinulle annettiin Taverneyssä, poikaseni? Isäsi ja äitisi olivat talon kunnon palvelijoita, ja sinusta itsestäsikin on ollut meille monesti hyötyä."

"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni, monsieur."

"Kuule, Gilbert", jatkoi nuori upseeri; "sinä tiedät, että minä olen aina sinusta pitänyt; minä olen aina katsonut sinua toisenlaisin silmin kuin muut omaiseni. Lienenkö ollut väärässä vai oikeassa? Sen näyttää tulevaisuus. Sinun arkuutesi oli minun mielestäni hienotuntoisuutta; sinun jöröyttäsi minä sanoin ylpeydeksi."

"Oi, ritari de Taverney!" huudahti Gilbert ja hengähti keveämmin.

"Minä toivon siis sinulle hyvää, Gilbert."

"Kiitän teitä, monsieur."

"Minä olin nuori kuin sinä, onneton kuin sinä, joskin omassa asemassani; siitä kai johtui, että ymmärsin sinua. Onnen päivä pilkahti minulle viimeinkin; anna minun auttaa itseäsi, sillaikaa kunnes onni hymyilee sinullekin vuorostaan."

"Kiitoksia, kiitoksia, monsieur."

"Mitä aiot tehdä? Sanopas. Sinä olet liian arka etsimään itsellesi paikkaa."

Gilbert pudisti halveksivasti hymyillen päätänsä.

"Minä ryhdyn opiskelemaan", vastasi hän.

"Mutta opiskeluun tarvitaan opettajia, ja saadakseen opettajia, täytyy maksaa heille rahaa."

"Minä ansaitsen jo rahaa, monsieur."

"Niinkö, ansaitset!" virkkoi Filip hymyillen; "ja paljonko ansaitset, sano?"

"Ansaitsen viisikolmatta souta päivässä ja voin ansaita kolmekymmentä, jopa neljäkymmentäkin."

"Mutta sehän riittää niin ja näin ruokaan."

Gilbert hymyili.

"Kuulehan nyt, ethän pane pahaksesi, jos tarjoan sinulle apuani."

"Te apua minulle, hra Filip?"

"Aivan niin, minä. Häpeätkö sinä ottaa sitä minulta?"

Gilbert ei vastannut mitään.

"Ihmiset on luotu tähän maailmaan auttamaan toinen toistaan", jatkoi ritari Maison-Rouge. "Eivätkö he ole veljiä – "

Gilbert kohotti päätänsä ja katsoi älykkäillä silmillään nuoren upseerin jaloihin kasvoihin.

"Nämä sanat hämmästyttävät sinua?" kysyi Filip.

"Eivät, monsieur", sanoi Gilbert, "ne ovat filosofian sanoja; siinä vain kysymys, ettei minun ole ollut tapana kuulla niitä teidän säätyynne kuuluvien henkilöiden suusta".

"Sinä olet oikeassa, ja kuitenkin ovat ne meidän sukupolvemme puhetta. Itse dauphinin periaatteet ovat tällaisia. Kuule, älä ole ylpeä minua kohtaan", jatkoi Filip; "ja mitä nyt sinulle lainaan, sinä maksat sen myöhemmin takaisin. Kuka tietää, vaikka sinusta kerran tulisi minkälainen Colbert tai Vauban?" [Colbert oli kuuluisa valtiomies, 1619 – 1683; porvarillista syntyperää, kohosi rahaministeriksi, edisti suuresti kauppaa, maanviljelystä, tieteitä, taiteita y.m. Vauban oli mainio sotilasinsinööri, joka nousi asemaansa köyhästä pojasta. Suom.]

"Taikka Tronchin", virkkoi Gilbert.

"Vaikkapa niin. Kas tässä on kukkaroni, jaetaanpa sen sisältö."

"Kiitoksia, monsieur", vastasi masentumaton nuorukainen, joka kuitenkin oli liikuttunut Filipin ihailtavasta hyvyydestä, vaikkei tahtonut sitä ilmaista; "kiitoksia, en tarvitse mitään, muuta… mutta minä olen teille kiitollisempi kuin jos olisin ottanut tarjouksenne vastaan, uskokaa se".

Sitten hän kumarsi Filipille ja katosi tämän seistessä ymmällään nopeasti tungokseen.

Nuori kapteeni odotti sievoisen tuokion, aivan kuin ei olisi voinut uskoa silmiään eikä korviaan. Mutta kun hän näki, ettei Gilbert tullut enää takaisin, nousi hän hevosensa selkään ja palasi paikalleen.

YHDEKSÄS LUKU
Pahanhengen vaivaama

Madame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä, lakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen iloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen majesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri mitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen luostarikammionsa seinämuuria vastaan.

Kuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja hallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti käskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan. Dauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki ensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen. Silloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois verhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.

Hän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa, joka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin raskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen raskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä hiljaisuuden paikasta.

Sitten kutsutti hän luokseen rahastonhoitaja-nunnan.

"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet tavalliset almunsa?" kysyi hän.

"Ovat, Madame."

"Onko sairaita käyty vaalimassa kuten tavallisesti?"

"On, Madame."

"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty heidät menemään?"

"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt heille varustaa."

"Ketään ei ole siis luostarissa unohdettu?"

"Ei ketään, Madame."

Madame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa viileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.

Rahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta jotakin käskyä tai lupaa saada poistua.

Madame Louise – Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka tällä hetkellä mietti – Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista ruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja jasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.

Yhtäkkiä jymähti tallirakennuksen ovi ankarasta hevosen kavioniskusta, ja johtajatar aivan säikähti.

"Kuka hoviherroista on vielä jäänyt Saint-Denisiin?" kysyi Madame Louise.

"Hänen Ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, Madame."

"Ovatko hänen hevosensa täällä?"

"Eivät, Madame, ne ovat luostarin kapitulirakennuksessa, jonne hän jää yöksi."

"Mitä jyminää tuo sitten on?"

"Madame, siellä potkii sen vieraan naisen hevonen."

"Minkä vieraan naisen?" kysyi Madame Louise koettaen muistaa asiaa.

"Sen italiattaren, joka tuli eilis-iltana anomaan teidän korkeudeltanne turvaa."

"Ah, se on totta. Missä hän nyt sitten on?"

"Huoneessaan tai kirkossa."

"Mitä hän eilisestä asti on tehnyt?"

"Eilis-illasta asti ei hän ole huolinut muuta ruokaa kuin leipää, ja koko yön hän rukoili kappelissa."

"Varmaankin joku suuren rikoksen tehnyt", mutisi abbedissa rypistäen kulmiaan.

"Sitä en tiedä, Madame, hän ei ole puhunut kenellekään mitään."

"Minkälainen nainen hän on?"

"Hän on kaunis ja samalla sekä lempeän että ylpeän näköinen."

"Missä hän oli tänä aamuna juhlallisuuksien aikana?"

"Huoneessaan; minä näin hänen ikkunan ääressä katselevan verhojen takaa hätäisen näköisenä jokaista, joka tuli luostariin, ikäänkuin hän olisi pelännyt kaikissa tulijoissa vihollista."

"Varmaan jokin nainen siitä onnettomasta piiristä, jossa olen elänyt, jossa olen hallinnut. Antakaa hänen tulla sisään."

Rahastonhoitaja-nunna läksi menemään.

"Mutta tiedetäänkö hänen nimeänsä?" kysyi prinsessa.

"Lorenza Feliciani."

"En tunne ketään sen nimistä", virkkoi Louise mietiskellen; "mutta ei väliä, antakaa tuon naisen tulla sisään".

Abbedissa istuutui vuosisatoja vanhaan nojatuoliin; se oli tehty tammesta, koristettu Henrik II: n aikuisilla leikkauksilla, ja siinä olivat karmeliittiluostarin viimeiset yhdeksän abbedissaa istuneet.

Se oli peloittava tuomioistuin, jonka edessä monet luostarikokelasraukat olivat vavisseet horjuessaan hengellisten ja maallisten pyyteiden välillä.

Tuokion päästä tuli rahastonhoitaja-nunna takaisin, tuoden tuntemamme vieraan naisen, joka oli verhottu pitkään huntuun, kuten olemme kertoneet.

Madame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin suvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa kun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen niin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen suuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin viattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi ja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.

"Tulkaa lähemmäksi ja puhukaa", kehoitti prinsessa.

Nuori nainen astui vavisten askeleen ja aikoi vaipua polvilleen.

Prinsessa nosti hänet ylös.

"Eikö teidän nimenne, madame, ole Lorenza Feliciani?" kysyi prinsessa.

"Kyllä, Madame."

"Ja te haluatte uskoa minulle jonkin asianne?"

"Oi, minä suorastaan kuolen, ellen sitä saa tehdä."

"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta kuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi."

Nämä viimeiset sanat virkkoi Madame Louise arastellen.

"Minä en kaipaa muuta kuin lohdutusta", vastasi Lorenza; "ja muuten: en tohtisi sanoa muille kuin naiselle sitä, mitä nyt aion teille kertoa".

"Tuo aikomanne kertomus on siis varsin harvinainen?"

"Niin, se on varsin harvinainen. Mutta kuulkaa minua kärsivällisesti, Madame; minä voin puhua asian ainoastaan teille, vakuutan sen uudestaan, sillä te olette ylen mahtava, ja minä tarvitsen puolustuksekseni melkein itsensä Jumalan kättä."

"Puolustukseksenne? Teitä ajetaan siis takaa, teitä ahdistellaan?"

"Niin, Madame, minua ajetaan takaa", huudahti vieras nainen kauhusta suunniltaan.

"Muistakaa siis, madame", virkkoi prinsessa, "että tämä talo on vain luostari eikä mikään linnoitus; että täällä raukeaa olemattomiin kaikki sellainen, mikä ihmisiä liikuttaa; täällä ei ole mitään sellaista, jota ihminen voisi käyttää toisia ihmisiä vastaan. Tämä talo ei ole suinkaan oikeuden, voiman ja väkivallan talo, vaan hyvin yksinkertaisesti Jumalan talo."

"Oi, sitähän minä juuri kaipaankin", vastasi Lorenza. "Niin, tämä on Jumalan talo, ja ainoastaan Jumalan talossa voin minä saada olla rauhassa."

"Mutta Jumala ei hyväksy kostoa; kuinka voisitte toivoa meidän kostavan teidän vihamiehillenne? Kääntykää esivallan puoleen."

"Esivalta ei voi mitään sitä miestä vastaan, jota minä pelkään, Madame."

"Kuka hän sitten on?" kysyi abbedissa sisimmässään pelästyen.

Salaperäisen kiihtymystilan vallassa Lorenza meni lähemmäksi prinsessaa.

"Kysytte, kuka hän on, Madame?" toisti hän. "Hän on, siitä olen varma, noita demooneja, jotka sotivat ihmisiä vastaan ja joille saatana, heidän ruhtinaansa, on antanut yliluonnollisen voiman."

"Mitä sanoittekaan?" kysyi prinsessa ja katseli vierasta ikäänkuin ajatellen, eikö hän ehkä ollut hullu.

"Ja minä, voi minua onnetonta!" huudahti Lorenza väännellen kauniita käsiään, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kuvapatsaan malliin valetut; "minä satuin kohtaamaan tuon miehen, ja minä olen…"

"Sanokaa."

Lorenza tuli yhä lähemmäksi prinsessaa; ja sitten virkkoi hän aivan hiljaa, kuten itse säikähtäen sanojaan:

"Minä olen riivajaisen vallassa!" jupisi hän.

"Riivajaisen!" huudahti prinsessa: "kuulkaa, oletteko te järjissänne vai olisittekohan…?"

"Hullu, tarkoitatte ja aioitte sanoa! En, minä en ole hullu, mutta minä voin tulla hulluksi, jos te minut hylkäätte."

"Riivaajaisen vallassa!" toisti prinsessa.

"Ah, niin, niin!"

"Mutta sallikaa minun teille vakuuttaa, että minun mielestäni te olette aivan Jumalan armollaan enimmin suosimain olentojen näköinen. Te näytätte minusta olevan rikas, te olette kaunis, te puhutte aivan selvästi, teidän kasvoissanne ei huomaa pienintäkään merkkiä tuosta kamalasta ja salaperäisestä taudista, jota sanotaan riivaajaiseksi."

"Madame, minun elämässäni ja elämäni seikkailuissa piilee synkkä salaisuus, jota tahtoisin salata itseltänikin."

"Selittäkäähän, pyydän. Olenko minä siis ensimmäinen, jolle te puhutte onnettomuudestanne? Entä sitten vanhempanne, ystävänne?"

"Vanhempani!" huudahti nuori nainen, pistäen tuskissaan kätensä ristiin. "Minun poloiset vanhempani, saanko enää koskaan heitä nähdä? Ja ystäväni?" lisäsi hän katkerasti. "Oi, Madame, missä minulla on ystäviä!"

"Kuulkaahan, aletaan kysellä järjestyksessä, lapseni", virkkoi Madame Louise koettaen avata vieraan naisen tunnustuksille uraa. "Ketkä ovat teidän vanhempanne, ja missä oloissa läksitte heidän luotaan?"

"Madame, minä olen roomatar ja asuin vanhempaini kodissa Roomassa. Isäni on vanhaa aatelia; mutta kuten kaikki Rooman patriisit on hän köyhä. Sitäpaitsi on minulla äiti ja vanhempi veli. Olen kuullut, että kun Ranskassa sellaisella ylimysparilla kuin minun vanhempani on poika ja tytär, niin uhrataan tyttären myötäjäiset, että saataisiin pojalle sotilasvirka. Meillä uhrataan tytär sitä varten, että poika saataisiin hengelliseen arvosäätyyn. Minä en olekaan siis saanut mitään oppia, koska vanhempaini täytyi kustantaa veljeni opinnoita, veljeni, joka lukee, kuten äitini yksinkertaisuudessaan sanoi, kardinaaliksi."

"No, entä sitten?"

"Siitä johtuu, Madame, että vanhempani uhrasivat mitä suinkin voivat tukeakseen veljeäni ja että minut päätettiin lähettää nunnaksi Subiacon karmeliittiluostariin."

"Ja te itse, mitä te siitä sanoitte?"

"En mitään, Madame. Lapsesta saakka oli puhuttu, että sellainen tulevaisuus oli minulle aivan välttämättömyys. Minulla ei ollut omaa tahtoa, minun mieltäni ei muuten kysyttykään, minua käskettiin, enkä minä voinut muuta kuin totella."

"Ja kuitenkin…"

"Madame, meillä Rooman tytöillä ei ole omaa tahtoa, vaan ainoastaan kaipuumme. Me rakastamme maailmaa niinkuin kadotukseen tuomitut paratiisia, nimittäin sitä tuntematta. Sitäpaitsi näin minä muista tytöistä niin paljon esimerkkejä, jotka olisivat tuominneet menettelyni sopimattomaksi, jos päähäni olisi pälkähtänyt tehdä vastarintaa, mutta sitä en tehnytkään. Kaikki ystävättäreni, joita tunsin ja joilla kuten minulla oli joku veli, olivat saaneet maksaa oman veronsa tuottaakseen suvulle kunniaa. Minulla ei olisi ollut perusteltua syytä valittaa kohtaloani; minulta ei vaadittu mitään yleisistä tavoista poikkeavaa. Äitini hyväili minua hiukan tavallista enemmän sen päivän lähestyessä, jolloin minun oli erottava hänestä."

– Viimein tuli päivä, jolloin minun kokelaskauteni oli alkava; isäni hankki viisisataa roomalaista scudia luostarimaksuksi minusta, ja me läksimme matkalle Subiacoon.

– Roomasta Subiacoon on noin neljä tai puolen viidettä penikulmaa, mutta vuoristotiet ovat niin huonoja, ettemme päässeet enempää kuin puolitoista penikulmaa viidessä tunnissa, jotka kuluivat lähdöstämme. Kuitenkin oli matka minusta mieluisa, vaikka se olikin niin väsyttävä. Minä iloitsin siitä aivan kuin viimeisestä autuudestani, ja kaiken matkaa minä lausuin jäähyväisiä puille, pensaille, kiville ja yksinpä lakastuneille ruohoillekin. Kukapa tiesi, olisiko luostarissa edes ruohoa, kiviä, pensaita tai puita.

– Yhtäkkiä siten unelmoidessani ja ajaessamme pienen metsikön ja halkeilleen jyrkän kallioseinän välitse, vaunut rutosti pysähtyivät, minä kuulin äitini kirkaisevan ja isäni tapailevan käteensä pistoolejaan. Katseeni ja sieluni palasivat taivaasta jälleen maan päälle. Meidät olivat pysäyttäneet rosvot.

"Lapsiraukka!" huudahti Madame Louise kuunnellen yhä tarkkaavammin tätä kertomusta.

"No niin; täytyykö minun teille tunnustaa, Madame? Minä en erikoisesti pelästynyt, sillä nuo miehet pysäyttivät meidät ryöstääkseen meiltä rahat, ja ne rahat, jotka he tahtoivat meiltä ryöstää, nehän olivat aiotut luostarimaksukseni. Jos ei ollut tuota maksua suorittaa, niin minun luostariinmenoani täytyisi lykätä vielä sen aikaa, joka isältä menisi uuden summan hankkimiseen. Ja minä tiesin kyllä, millä työllä hän oli saanut kokoon nämäkin viisisataa scudia."

– Mutta ensimmäisen saaliinsa jaettuaan eivät rosvot antaneetkaan meidän jatkaa matkaamme, vaan he karkasivat minun kimppuuni. Ja kun minä näin isäni kaikin voimin koettavan minua puolustaa – , kun näin äitini vuodattavan kyyneleitä, silloin minä ymmärsin, että outo onnettomuus kohtasi minua, ja luonnollisesta vaistosta, joka saa ihmisen vaaran hetkellä huutamaan apua, minä aloin rukoilla rosvoilta armoa, vaikka minä tiesinkin rukoilevani turhaan, sillä eihän tuolla autiolla paikalla kukaan minua kuulisi.

– Eivätkä rosvot välittäneetkään minun rukouksistani, äitini kyyneleistä, isäni vastarinnasta, vaan he sitoivat minulta kädet selän taakse, ja tähdäten minua kamalin silmin, joiden katseiden merkityksen minä nyt ymmärsin, niin selvänäköiseksi oli kauhu minut tehnyt, alkoivat he erään toverinsa nenäliinalla heittää arpaa nappuloilla, jotka yksi heistä kaivoi taskustaan.

– Enimmin kauhisti minua se seikka, ettei tuolla kehnolla pelipöydällä näkynyt minkäänlaisia pelattavia rahoja.

– Sillaikaa kuin arpanappulat kiersivät kädestä käteen, karmi minua kauhu, sillä minä ymmärsin, että he pelasivat minusta.

– Yhtäkkiä eräs rosvoista päästi hurjan voitonhuudon ja nousi ylös, kun taas toiset sadattelivat ja purivat hammasta; hän juoksi luokseni ja tempasi minut syliinsä ja painoi huulensa huuliani vasten.

– Tulipunaisen raudan pisto ei olisi saanut minua huutamaan epätoivoisemmin.

– 'Oi, Jumala, Jumala, anna minun kuolla!' huusin minä.

– Äitini vääntelehti maassa, johon hänet oli heitetty, ja isäni pyörtyi.

– Minä saatoin toivoa enää yhtä ainoaa: että joku niistä rosvoista, jotka olivat joutuneet tappiolle, surmaisi minut raivonpuuskassa veitsellä, sillä sellainen ase oli heillä kaikilla suonenvetoisesti puristetuissa käsissään.

– Minä odotin iskua, toivoin sitä, rukoilin sitä.

– Yhtäkkiä näkyi tiellä mies ratsun selässä.

– Hän oli puhunut hiljaa erään vartijaksi jätetyn rosvon kanssa, joka oli antanut hänen tulla paikalle vaihdettuaan hänen kanssaan jonkin merkin.

– Tuo mies, joka oli keskikokoinen, kasvoiltaan mahtavan näköinen, katseeltaan päättävä, jatkoi tyynesti ja rauhallisesti lähestymistään ratsun selässä.

– Ehdittyään luokseni hän pysäytti hevosensa.

– Rosvo oli jo ottanut minut käsivarsilleen ja alkoi kantaa minua jonnekin, kun hän yhtäkkiä kääntyi, kuultuaan ensimmäisen äänen pillistä, joka oli uuden tulijan ruoskan kädensijassa.

– Rosvo laski minut käsistään maahan.

– 'Tule tänne', sanoi tuntematon hänelle.

– Ja kun rosvo ei heti totellut, taivutti tuntematon tulija käsivartensa kulmaan ja asetti kaksi sormeaan rintaansa vastaan erillään toisistaan. Ja aivan kuin tuo merkki olisi ollut itsevaltiaan hallitsijan käsky, rosvo meni nyt tuntemattoman luo.

Viimemainittu kumartui ja lausui rosvon korvaan hiljaa sanan:

– 'Mac'.

– Hän ei lausunut muuta kuin tämän yhden sanan, siitä olen varma, sillä minä katselin häntä niinkuin ihminen katsoo veistä, jolla hänet aiotaan surmata, ja kuuntelin niinkuin hän kuuntelee sanaa, joka merkitsee hänelle joko kuolemaa tahi elämää.

– 'Benac', vastasi rosvo.

– Sitten rosvo palasi kuin masennettu jalopeura ja ärähdellen tuon pedon lailla luokseni; hän päästi nuoran, jolla ranteeni olivat sidotut, ja samoin hän vapautti isäni ja äitini.

– Sitten tulivat rosvot ja panivat kukin vuorostaan eräälle kivelle osansa saalistaan, sillä he olivat jo jakaneet keskenään rahat. Ainoaakaan scudia ei noista viidestäsadasta puuttunut.

– Sillä välin minä jälleen selvisin kauhustani isäni ja äitini sylissä.

– 'Menkää nyt', sanoi tuntematon rosvoille.

– Rosvot tottelivat ja katosivat kaikki nurisematta metsään.

– 'Lorenza Feliciani', sanoi muukalainen ja loi minuun yli-inhimillisen katseensa, 'jatka matkaasi, sillä sinä olet vapaa'.

– Isäni ja äitini kiittivät muukalaista, joka tunsi minut, vaikka emme häntä tunteneet. Sitten he nousivat jälleen vaunuihin, ja minä läksin ajamaan heidän seurassaan aivan kuin jotakin kaivaten, sillä en ymmärtänyt, mikä omituinen, vastustamaton voima veti minua pelastajani puoleen.

– Hän jäi seisomaan liikkumattomana paikalleen ikäänkuin yhä edelleenkin meitä suojellakseen.

– Minä olin katsellut häntä niin kauan kuin olin voinut. Ja vasta sitten, kun hän oli kadonnut aivan näkyvistäni, lakkasi paino, joka oli rintaani ahdistanut.

"Mutta kuka se omituinen mies sitten oli?" kysyi prinsessa tästä yksinkertaisesta kertomuksesta liikutettuna.

"Suvaitkaahan kuunnella minua lisää", vastasi Lorenza. "Oi, kaikki ei ole vielä lopussa."

"Minä kuuntelen", sanoi Madame Louise.

Nuori nainen jatkoi:

"Kaksi tuntia tämän tapahtuman jälkeen me tulimme perille Subiacoon."

– Koko matkalla emme me, isä, äiti ja minä, olleet puhuneet mistään muusta kuin tuosta merkillisestä pelastajasta, joka oli ilmestynyt yhtäkkiä avuksemme, salaperäisenä ja mahtavana ja kuin taivaan lähettämänä.

– Isäni, joka ei ollut niin herkkäuskoinen kuin minä, arveli hänen olevan jonkun suuren rosvoliiton päällikkö, jollaiset liitot, vaikka ne Rooman lähistöllä jakautuvat pieniin osastoihin, tottelevat kuitenkin yhteistä ylipäällikköä. Sellaisia tuo korkein päällikkö, jolla on rajaton valta, tarkastaa silloin tällöin ja palkitsee ja rankaisee heitä ja jakaa saaliin.

– Mutta minä, vaikka minun kokemukseni olivat monin kerroin vähäisemmät kuin isäni, minä, joka kuulin vaistojeni ääntä ja olin kiitollisuuden tunteen vallassa, minä en uskonut, en voinut uskoa, että se mies oli rosvo.

– Ja niinpä lisäsinkin joka ilta pyhää neitsyttä rukoillessani rukoukseen lauseen, jonka tarkoitus oli anoa siunausta madonnalta tuolle tuntemattomalle pelastajalleni.

– Jo samana päivänä minä jouduin luostariin. Maksettava summa oli saatu takaisin, eikä ollut mitään estettä minun sinne pääsylleni. Minä olin surullisempi, mutta samalla myöskin alistuvaisempi kuin koskaan ennen. Kun olin italiatar ja taikauskoinen, ajattelin, että Jumala tahtoi omistaa minut kokonaan, puhtaana ja saastattomana, koska Hän kerran oli pelastanut minut noiden rosvojen käsistä, jotka luultavasti itse pahahenki oli lähettänyt tahraamaan sitä viattomuuden kruunua, jota ainoastaan Jumalalla oli oikeus nostaa otsaltani. Ja niinpä minä yhdyinkin koko luonteeni kiihkolla vanhempain nunnien intoon jouduttaa minut nopeasti nunnaksi. Minut pantiin kirjoittamaan paaville anomus, joka vapauttaisi minut tavallisesta koeajasta. Minä kirjoitin ja piirsin nimeni kirjeen alle. Anomuksen oli laatinut isäni niin kiihkeää halua ilmaisevaan sanamuotoon, että hänen Pyhyytensä luuli tuossa anomuksessa näkevänsä maailmaan väsyneen sielun tulisen yksinäisyydenkaipuun. Hän myöntyi kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja hänen erikoisesta armostaan lyhennettiin kokelasaikani, joka on tavallisesti muille vuoden tai kahdenkin vuoden pituinen, yhdeksi kuukaudeksi.

– Minulle ilmoitettiin tämä uutinen, mutta se ei minua surettanut eikä ilahduttanut. Olisi luullut, että minä olin jo kuollut maailmalle ja että minua käsiteltiin jo kuin pelkkää ruumista, josta oli jäljellä enää vain tunteeton varjo.

– Kaksi viikkoa minua pidettiin lukon takana peläten, että maalliset pyyteet saisivat minut jälleen valtaansa. Varhain viidennentoista päivän aamuna sain käskyn toisten sisarten kanssa tulla alas kappeliin.

– Italiassa ovat luostarinkappelit julkisia kirkkoja. Paavi ei nähtävästikään luule, että papilla on oikeus määrätä ainoastaan jotkut harvat rukoilemaan Jumalaa huoneessa, jossa Hän kuuntelee palvelijoitaan.

– Minä menin kuoriin ja asetuin penkilleni. Vihreäin verhojen välissä, jotka peittivät tuon kuorin edessä olevaa säleikköä, tai paremminkin sanoen, joiden piti sitä peittää, oli tarpeeksi suuri rako, niin että siitä saattoi nähdä itse kirkkoon.

– Tuosta raosta, joka niin sanoakseni salli minun katsoa maalliseen päin, näin minä kirkossa erään miehen seisomassa yksinään keskellä polvistunutta seurakuntaa. Se mies katseli minua tai paremminkin ahmi minua silmillään. Silloin tunsin minä uudestaan tuon omituisen ja epämiellyttävän vaikutuksen, jonka olin jo ennen kerran tuntenut; yli-inhimillisen voiman, joka veti minua niin sanoakseni ulos omasta itsestäni, aivan niinkuin kotona olin nähnyt veljeni vetävän magneetilla neulan paperiarkin, jopa laudan taikka porsliinilautasenkin lävitse.

– Ah, minä olin kykenemätön, masennettu, voimaton kestääkseni tuota vetovoimaa, minä käännyin hänen puoleensa, panin käteni ristiin niinkuin Jumalaa rukoillessani ja sekä sydämellä että suulla sanoin hänelle:

– 'Kiitos, kiitos!'

– Nunnat katselivat minua hämmästyneinä. He eivät olleet ymmärtäneet liikkeitteni syytä eikä sanojani; he katselivat sinne päin, jonne minun käteni, ääneni ja silmäni viittasivat. He nousivat ylös paikoiltaan tähystämään hekin vuorostaan kirkkoon. Minä katselin sinne yhä ja vapisin.

– Muukalainen oli kadonnut.

– He kyselivät minulta asiaa, mutta minä en osannut muuta kuin punastua ja kalveta ja sammaltaa jotakin käsittämätöntä.

– Siitä hetkestä saakka, huudahti Lorenza epätoivoissaan, "siitä saakka minä olen ollut pahanhengen vallassa".

"Mutta enhän tuossa kaikessa näe mitään yliluonnollista, siskoni", vastasi prinsessa hymyillen; "rauhoittukaa siis ja jatkakaa".

"Oh, se johtuu siitä, että te ette voi aavistaa, mitä minä silloin tunsin!"

"Ja mitä te tunsitte?"

"Että olin aivan täydellisesti pahan vallassa: koko sydämeni, koko sieluni, järkeni, oli pahahenki saanut valtaansa."

"Siskoni", virkkoi Madame Louise, "pelkäänpä, että tuo pahahenki oli vain rakkautta".

"Oi ei, rakkaus ei olisi voinut tuottaa minulle sellaisia kärsimyksiä, rakkaus ei olisi ahdistanut sillä tavalla sydäntäni, rakkaus ei olisi sillä tavoin tärisyttänyt kuin myrskytuuli puuta, rakkaus ei olisi tuonut minulle sellaista pahaa ajatusta kuin minulle tuli."

"Ilmoittakaa, mikä se paha ajatus oli, lapseni."

"Minunhan olisi pitänyt tunnustaa kaikki rippi-isälle, eikö niin, Madame?"

"Kyllä, epäilemättä."

"No niin, pahahenki, jonka vallassa olin, kuiskasi päinvastoin korvaani, että minä en saisi ilmaista tuota salaisuuttani. Ainoakaan nunna ei ehkä ollut tullut luostariin jättämättä hylkäämäänsä maailmaan rakkauden muistoa, monella oli Jumalaa rukoillessaan sydämessään jonkun miehen nimi. Rippi-isä oli tottunut sellaisiin tunnustuksiin. Mutta minä, joka olin niin arka, niin hurskas, niin kaino ja viaton, minä, joka en ollut ennen onnetonta Subiacon matkaani puhunut koskaan ainoaakaan sanaa muitten miesten kanssa kuin veljeni, minä, joka olin sen jälkeen katsahtanut ainoastaan kaksi kertaa tuon tuntemattoman miehen silmiin, minä kuvittelin, Madame, että minua syytettäisiin jostakin lemmenseikkailusta tuon miehen kanssa, jollaisia kaikilla nunnillamme oli ollut kaivattujen lemmityistensä kanssa ennenkuin he olivat pukeutuneet nunnanhuntuun."

"Se on kyllä paha ajatus", vastasi Madame Louise. "Mutta pahahenki, joka tuo kiusaamalleen naiselle ainoastaan tällaisia ajatuksia, on melkoisen viatonta laatua. Jatkakaa."

"Seuraavana päivänä minua pyydettiin tulemaan vieraiden vastaanottohuoneeseen. Minä menin; näin siellä erään Roomassa Via Frattinan varrella asuvan naapuruksen, nuoren naisen, joka kaipasi minua suuresti, sillä me olimme siellä viettäneet kaiket illat yhdessä pakisten ja lauleskellen."

– Hänen takanaan seisoi ovella muuan mies viittaan verhottuna ja odotti häntä aivan kuin palvelija. Tuo mies ei kääntynyt ollenkaan puoleeni, mutta minä käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Hän ei puhunut minulle sanaakaan, ja kuitenkin minä aavistin, kuka hän oli. Hän oli jälleen tuo tuntematon pelastajani.

– Sydämeni häiriintyi taasen samalla tapaa kuin olin jo ennenkin tuntenut. Minä tunsin olevani aivan täydellisesti tuon miehen vallassa. Ellei välillä oleva säleikkö olisi minua pidättänyt, olisin minä varmaankin mennyt hänen luokseen. Hänen viittansa varjosta lähti omituinen hohde, joka häikäisi silmiäni. Hänen itsepintaisesta vaikenemisestaan läksi ääniä, jotka ainoastaan minä saatoin kuulla ja jotka puhuivat minulle sulosointuista kieltä.

– Minä ponnistin kaikki voimani, mitä minulla itselläni enää oli, ja kysyin Via Frattinan varrella asuvalta ystävättäreltäni, kuka tuo mies oli, joka oli hänen seurassaan.

– Hän ei häntä tuntenut. Hänen miehensä oli ensin aikonut lähteä hänen kanssaan luostariin; mutta lähtöhetkellä oli mies tullut hänen luokseen tuon tuntemattoman seurassa ja sanonut hänelle:

– 'Minä en voikaan tulla saattamaan sinua Subiacoon, mutta tässä on eräs ystäväni, joka sinut saattaa sinne.'

– Ystävättäreni ei ollut kysellyt selityksiä, niin suuresti hän kaipasi saada nähdä minua jälleen. Ja hän tuli luostariin tuon tuntemattoman kanssa.

– Ystävättäreni oli jumalinen nainen. Hän näki eräässä vastaanottohuoneen nurkassa madonnan kuvan, jota kiitettiin erittäin ihmeitä tekeväksi. Hän ei tahtonut lähteä luostarista ennenkuin oli rukoillut polvillaan sen edessä.

– Sillä aikaa astui tuntematon mies äänettömästi lähemmäksi, tuli hitaasti minua kohti, avasi viittansa ja upotti silmiini katseensa, joka oli kuin kaksi tulista sädettä.

– Minä odotin, että hän puhuisi. Silloin minun rintani kohosi, jos niin voi sanoa, aivan kuin vastaanottaakseen hänen sanojaan, mutta hän nosti ainoastaan molemmat kätensä pääni yläpuolelle, tullen aivan säleikön viereen, joka eroitti meidät toisistamme. Samassa valtasi minut kuvaamaton hurmiotila. Hän hymyili minulle. Ja minä hymyilin vastaan sulkien silmäni aivan kuin minua olisi omituisesti huumannut. Sillaikaa hän katosi, kuten hän olisi ainoastaan tahtonut saada selville, mikä voima hänellä oli minuun; ja sitä mukaa kuin hän loittoni, minä selvisin vähitellen tajuihini. Kuitenkin olin minä vielä tuossa omituisessa harha-aistimuksen tilassa, kun Via Frattinan varrella asuva ystävättäreni lopetti rukouksensa ja nousi ylös, lausui minulle jäähyväiset, syleili minua ja poistui hänkin vuorostaan.

– Illalla riisuutuessani löysin minä kaulaliinani alta kirjelipun, joka sisälsi ainoastaan seuraavat kaksi riviä:

'Se mies, joka Roomassa rakastaa nunnaa, tuomitaan kuolemaan.

Annatteko kuoleman sille, jolle olette velkaa elämänne?'

– Siitä päivästä alkaen, Madame, olin täydellisesti pahan vallassa, sillä minä valehtelin Jumalalle, koska en Hänelle tunnustanut, että ajattelin tuota miestä yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin Häntä.

Lorenza keskeytti puheensa pelästyen itsekin viimeistä sanaansa ja katsellakseen, minkä ilmeen prinsessan lempeät ja älykkäät kasvot saisivat, kun hän tämän kuuli.

"Tämä ei ole suinkaan pahanhengen valtaan joutumista", vastasi Ranskan Madame Louise varmasti. "Se on onnetonta intohimoa, toistan sen teille vieläkin, ja olen teille jo sanonut, etteivät maailmalliset asiat saa astua tänne luostarin sisäpuolelle muulloin kuin niitä kadutaan."

"Kadutaan, Madame?" huudahti Lorenza. "Mitä sanotte! Te näette minun itkevän, rukoilevan Jumalaa, te näette minun polvillani anelevan teitä pelastamaan minua tuon miehen helvetillisestä vallasta, ja kuitenkin te voitte kysyä, kadunko minä? Oi, minä tunnen paljon muuta kuin katumusta, minä näännyn omantunnon tuskiin!"

"Mutta ainakin tähän saakka…", alkoi Madame Louise sanoa.

"Kuulkaa, kuulkaa minua loppuun, älkääkä sitten tuomitko minua liian ankarasti, minä rukoilen sitä teiltä, Madame", pyysi Lorenza.

"Lempeys ja laupeus ovat velvollisuuksiani, ja minä olen kärsiväin palvelija."

"Kiitoksia, oi kiitoksia. Te olette tosiaan se lohduttava enkeli, jota minä tulin tänne etsimään."

– Kolmena päivänä viikossa me laskeusimme alas kappeliin, ja joka kerta oli tuo muukalainen läsnä noissa jumalanpalveluksissa. Minä koetin vastustaa, minä sanoin olevani sairas; minä olin päättänyt, etten menisi alas kappeliin. Oi ihmisen heikkoutta! Kun tuli jumalanpalveluksen aika, minä menin alas vasten tahtoanikin, ikäänkuin korkeampi voima olisi kukistanut tahtoni ja pakottanut minut niin menettelemään. Sitten sain nauttia jonkun silmänräpäyksen suloista rauhaa, jos tuo mies ei ollut vielä kirkkoon saapunut. Mutta heti hänen astuessaan sinne, minä tunsin hänen tulevan. Olisin voinut varmasti sanoa: nyt hän on sadan askeleen päässä, nyt hän seisoo kynnyksellä, nyt hän on kirkossa, tarvitsematta katsoa häneen päinkään, ja sitten, kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, kääntyivät silmäni häneen päin ja katselivat häntä, vaikka ne sitä ennen olisivat olleet kaikkein hartaimmin rukoillessani luotuina rukouskirjaani.

– Sen jälkeen en voinut rukoilla enkä lukea, vaikka jumalanpalvelus olisi kestänyt kuinka kauan. Kaikki ajatukseni, koko tahtoni, koko sieluni yhdistyivät pelkästään katseeseeni, ja katseeni oli yksinomaan tuon miehen oma, joka taisteli Jumalan kanssa minusta, sen minä hyvin tunsin.

– Ensin en ollut voinut katsoa häneen pelkäämättä häntä; sitten halusin häntä nähdä; ja viimein minä ajatuksissani suorastaan riensin häntä kohtaamaan. Ja usein olin näkevinäni yöllä, aivan kuin ihminen näkee unta, hänet kadulla tai tuntevinani hänen menevän ikkunani ohitse.

– Kerrottu ei ollut jäänyt tovereiltani huomaamatta. Siitä ilmoitettiin abbedissalle, ja hän puolestaan ilmoitti siitä äidilleni. Kolme päivää ennen kuin minun piti vannoa nunnanvalani, näin minä kammiooni astuvan kolmen sukulaiseni, mitä minulla oli maailmassa: isäni, äitini ja veljeni.

– He tulivat minua syleilemään vielä kerran, sanoivat he; mutta minä huomasin kyllä, että heidän tarkoituksensa oli toinen. Sillä kun äitini oli jäänyt kanssani kahden, alkoi hän tehdä minulle kysymyksiä. On helppo huomata pahanhengen vaikutus siinä tilaisuudessa, sillä vaikka minun olisi pitänyt tunnustaa kaikki äidilleni, kielsin minä kaikki itsepintaisesti.

– Se päivä, jolloin minun piti pukeutua nunnanhuntuun, sattui keskelle omituista taistelua, jota minä kamppailin itseäni vastaan, haluten ja samalla peläten hetkeä, joka minut antaisi Jumalan omaksi, ja tuntien hyvin, että jos pahahenki aikoi vielä kerran minua kiusata, tekisi hän sen juuri tuolla juhlallisella hetkellä.

"Ja se omituinen mies ei ollut kirjoittanut teille muuta kuin ensimmäisen kirjeen, jonka löysitte kaulahuivinne alta?" kysyi prinsessa.

"Ei mitään muuta, Madame."

"Ja siihen aikaan ette ollut vielä kertaakaan puhunut hänen kanssaan?"

"En, paitsi ajatuksissani."

"Ettekä ollut edes kirjoittanut hänelle?"

"Oi, en toki."

"Jatkakaa. Kertomuksenne jäi päivään, jolloin otitte nunnanhunnun."

"Kuten sanoin teidän Korkeudellenne, sinä päivänä olivat kärsimykseni viimeinkin loppuvat. Sillä vaikka se olikin merkillisen suloista, oli kuitenkin kristitystä sielusta kuvaamaton tuska olla alinomaa yhden ja saman ajatuksen, yhden ainoan olennon vainoama, joka oli aina läsnä ja saattoi ilmestyä odottamatta, aina ilkkuvana, koska hän ilmestyi minulle juuri hetkellä, jolloin taistelin häntä vastaan, ja koska hän niillä hetkillä vastustamattomasti hallitsi minua. Ja niinpä minä useinkin kaipasinkin hartaasti tuota pyhää lopullisen valan hetkeä. Kun olen Jumalan oma, ajattelin minä, niin osaa Jumala kyllä minua puolustaakin, kuten Hän varjeli minua rosvojen karatessa kimppuuni. Minä unohdin, että Jumala oli rosvojen hyökätessä puolustanut minua ainoastaan tuon saman miehen välityksellä."

– Oli sitten tullut juhlallisen toimituksen hetki. Minä olin mennyt alas kirkkoon valkeana ja levottomana ja kuitenkin tyynempänä kuin tavallisesti. Isäni, äitini, veljeni ja tuo Via Frattinan varrella asuva ystävämme olivat kirkossa, ja kaikkien ympäristön kylien asukkaat olivat kiiruhtaneet sinne, sillä seudulle oli levinnyt huhu, että minä olin kaunis, ja kaunis uhri on muita otollisempi Herralle, väitetään. Jumalanpalvelus alkoi.

– Minä toivoin ja rukoilin koko sielustani, että toimitus tapahtuisi pian, sillä hän ei ollut kirkossa ja minä tunsin vallitsevani melkoisesti omaa tahtoani silloin kuin hän oli poissa lähettyviltäni. Pappi kääntyi jo puoleeni ja näytti minulle Kristuksen kuvaa, Vapahtajaa, jolle minun piti pyhittää elämäni; ojensin jo käteni tuota ihmisten ainoaa auttajaa kohti, kun jäseniäni alkoi väristää entinen tuttu vavistus, joka ennusti hänen lähestymistään. Ja samassa ilmaisi rintani ahdistus, että hän oli jo astunut jalkansa kirkon kynnyksen yli, ja viimein käänsi tuo vastustamaton vetovoima minun katseeni alttaria vastapäätä olevaan osaan kirkkoa, vaikka minä kuinka koettelin pysyttää sitä uskollisesti kiinni Kristuksen kuvassa.

– Vainoojani seisoi lähellä saarnastuolia ja katseli minuun kiinteämmin kuin koskaan ennen.

– Siitä hetkestä olin hänen vallassaan; jumalanpalvelus, juhlamenot, rukous, kaikki keskeytyivät.

– Luullakseni kuulusteltiin minua kirkkokäsikirjan mukaan, mutta minä en vastannut. Muistan, että minua vedettiin käsivarresta ja että minä huojuin sinne tänne kuin jokin hengetön kuva, joka on irtaantunut jalustaltaan. Minulle näytettiin saksia, joiden teristä auringon säteet välkähtivät kuin kauhea salama; mutta se salama ei saanut minua räpäyttämään silmäänikään. Tuokion tunsin sitten niiden kylmät terät kaulallani ja kuulin teräksen vinkuvan tukassani.

– Silloin tuntui minusta kuin viimeisetkin voimani olisivat pettäneet, kuin sieluni olisi irtaantunut ruumiistani ja rientänyt hänen luokseen. Ja minä kaaduin suoraan kivipermannolle, en suinkaan, ihme kyllä, pyörryksissä, vaan uneen vaipuneen tavalla. Minä kuulin kovaa äänten sorinaa, sitten tulin kuuroksi, mykäksi ja tunteettomaksi. Juhlatoimitus keskeytyi hirveään hälinään.

Prinsessa liitti kätensä säälivästi ristiin.

"Eikö se ollut kauhea tapaus", sanoi Lorenza, "eikö siinä huomaa helposti Jumalan ja ihmisten vihollisen sekaantumista asiaan?"

"Varokaa ajattelemasta noin", vastasi prinsessa hellän säälivästi, "varokaa, nais-raukka, minun mielestäni te olette liian taipuvainen lukemaan yliluonnollisen syyksi sellaisen, joka johtui ainoastaan teidän luonnollisesta heikkoudestanne. Tuon miehen nähdessänne te pyörryitte, minä en näe siinä mitään muuta. Jatkakaa."

"Oi, Madame, Madame, älkää sanoko niin, tai odottakaa edes, ennenkuin lausutte tuomionne, kunnes olette kuullut kaikki", huudahti Lorenza. "Eikö siinä muka ollut mitään yliluonnollista?" jatkoi hän. "Mutta silloinhan olisin selvinnyt tajuihini kymmenessä minuutissa, neljännestunnissa tai tunnissa pyörtymiseni jälkeen. Minä olisin neuvotellut sisarten kanssa, minä olisi heidän parissaan saanut takaisin rohkeuteni ja uskoni."

"Aivan niin", vastasi Madame Louise, "mutta eikö sitten sillä tavoin käynyt?"

"Madame", vastasi Lorenza samealla ja kiihkeällä äänellä, "kun selvisin tajuihini, oli ylläni yö. Kiivas ja tahdikas heilunta oli kiusannut minua jo muutaman minuutin. Minä kohotin päätäni luullen olevani kappelin katon alla tai nunnankammiossani sängyn verhojen takana. Minä näin kallioita, puita, pilviä; ja kesken kaikkea minä tunsin sitten lämpöisen henginnän hyväilevän kasvojani. Minä luulin sairaanhoitaja-sisaren vaalivan itseäni ja tahdoin häntä kiittää… Madame, minun pääni lepäsi miehen rintaa vasten, ja se mies oli tuo minun vainoojani. Minä katselin ja koskettelin itseäni tietääkseni varmasti, elinkö minä tai olinko edes valveilla. Minä huudahdin kauhusta. Minä olin valkoisiin puettu. Päässäni oli valkeista ruusuista solmittu seppele aivan kuin olisin ollut morsian tai kuollut."

Prinsessa huudahti tahtomattaankin. Lorenzan pää hervahti hänen käsiinsä.

"Seuraavana päivänä", jatkoi Lorenza nyyhkyttäen, "seuraavana päivänä otin selon, miten pitkä aika tällä välin oli kulunut: oli keskiviikko. Minä olin siis kolme päivää tiedottomana; ja minä en tiedä yhtään mitään, mitä noina kolmena päivänä oli tapahtunut."

KYMMENES LUKU
Kreivi de Fenix

Seurasi syvä hiljaisuus, jonka kuluessa toinen noista naisista oli vaipunut tuskallisiin mietteisiin ja toinen helposti ymmärrettävän kummastelun valtaan.

Viimein lopetti Madame Louise ensimmäisenä hiljaisuuden.

"Ja te ette itse millään tavoin ollut avullisena ryöstössänne?" kysyi prinsessa.

"En toki."

"Ettekä tiedä, millä tavoin te jouduitte pois luostarista?"

"En, sitä en tiedä."

"Ja kuitenkin on luostari tavallisesti hyvin suljettu ja vartioitu paikka; siellä on rautatangot ikkunoissa, melkein ylitsepääsemättömät muurit ja porttivahti, joka ei koskaan jätä muille avaimiaan. Niin on laita varsinkin Italiassa, jossa luostarisäännöt ovat paljon ankarammat kuin Ranskassa."

"Mitenkä voisinkaan selittää teille tätä, Madame, sillä olen koettanut syventyä muistojeni kuiluun, mutta en löydä sieltä siitä hetkestä saakka kerrassaan mitään."

"Entä soimasitteko häntä tuosta ryöstöstä?"

"Tietysti."

"Ja millä hän puolusti itseään?"

"Hän sanoi minulle, että hän rakasti minua."

"Ja mitä te silloin hänelle sanoitte?"

"Että minä pelkäsin häntä."

"Te ette siis häntä rakastanut?"

"Oi, en, en!"

"Oletteko aivan varma siitä?"

"Voi, Madame, se tunne, joka minulla oli tuota miestä kohtaan, oli aivan eriskummallinen. Silloin, kun hän on läsnä, en minä ole enää itseni, minä olen hän; mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin; mitä hän käskee, sen minä teen; minun sieluni on aivan voimaton, minun järkeni tahtoa vailla: yksi ainoa hänen katseensa kukistaa ja lumoaa minut. Milloin tuntuu siltä kuin valaisi hän sieluni sopukoihin ajatuksia, jotka eivät ole minun omiani, milloin tuntuu kuin vetäisi hän minusta näkyville ajatuksia, jotka ovat piilleet minussa niin kätkettyinä, etten ole niiden olemassaoloa aavistanutkaan. Oi, Madame, näettekö nyt, että tämä on selvää noituutta."

"Se on ainakin omituista, ellei juuri yliluonnollista", vastasi prinsessa. "Mutta millaisissa väleissä olitte tuon miehen kanssa sen tapahtuman jälkeen?"

"Hän oli minua kohtaan erinomaisen hellä ja minuun vilpittömästi kiintynyt."

"Hän oli kai kuitenkin turmeltunut luonne?"

"Sitä minä en usko; päinvastoin puhuu hänen sanoissaan suorastaan jonkinlainen apostoli."

"No niin, myöntäkää siis, että rakastatte häntä."

"En, en, Madame", väitti nuori nainen tuskallisesti ja tarmokkaasti; "minä en rakasta häntä".

"Silloin teidän olisi pitänyt paeta hänen luotaan, teidän olisi pitänyt turvautua maalliseen valtaan ja antaa vanhempienne vaatia teitä takaisin."

"Madame, hän vartioi minua niin huolellisesti, että minä en voinut paeta."

"Miksi ette sitten ilmoittanut kirjeellä tilastanne?"

"Me pysähdyimme matkan varrella ainoastaan taloissa, jotka näyttivät olevan hänen omiaan ja joissa kaikki tottelivat häntä. Monta kertaa minä pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta henkilöt, joiden puoleen käännyin, olivat saaneet häneltä erikoiset ohjeet; minulle ei koskaan mitään vastattu."

"Mutta millä tavalla te sitten matkustitte?"

"Ensin kyytivaunuilla; mutta Milanossa eivät meitä enää odottaneet kyytivaunut, vaan eräänlainen pyörillä kulkeva talo, jossa me sitten jatkoimme matkaamme."

"Mutta kai hänen joskus kuitenkin täytyi jättää teidät yksin?"

"Kyllä, mutta silloin hän lähestyi minua ja sanoi minulle: 'Nukkukaa.' Ja minä vaivuin uneen enkä herännyt ennenkuin hän tuli takaisin."

Prinsessa pudisti epäuskoisesti päätänsä.

"Te ette oikein tosissanne tahtonutkaan paeta", virkkoi hän; "muuten teidän olisi onnistunutkin se tehdä".

"Oi kyllä, Madame, ainakin mikäli minä ymmärrän… Mutta luullakseni minä olin lumottu."

"Hänen lemmensanainsa ja hyväilyjensä lumoama?"

"Hän puhui minulle harvoin rakkaudesta, Madame, enkä muista hänen itseäni hyväilleen muuten kuin suutelemalla minua illalla otsalle ja samoin aamulla."

"Omituista, eriskummallista tosiaankin", jupisi prinsessa. Mutta yhä hän epäili ja jatkoi:

"Sanokaa minulle vielä kerran, ettette häntä rakasta."

"Sen olen valmis vannomaan, Madame."

"Sanokaa vieläkin, etteivät minkäänlaiset maalliset siteet yhdistä teitä häneen."

"Sen sanon yhä uudestaan."

"Että hänellä ei ole mitään oikeuksia, joilla hän voi vaatia teitä takaisin."

"Ei mitään!"

"Mutta kuinka te sitten olette tullut tänne?" jatkoi prinsessa.

"Kertokaa, – sillä sitä minä en ymmärrä."

"Madame, minä käytin hyväkseni ankaraa rajuilmaa, joka yllätti meidät jonkun matkaa tänne päin muistaakseni Nancy-nimisestä kaupungista. Hän oli poistunut paikaltaan vierestäni; hän oli mennyt ajoneuvojen toiseen osastoon, erään vanhuksen puheille, joka siinä osastossa asui. Silloin minä hyppäsin hänen ratsunsa satulaan ja pakenin."

"Ja miksi te jäitte juuri Ranskaan, ettekä pyrkinyt takaisin Italiaan?"

"Minä ajattelin, etten voisi mennä takaisin Roomaan, koska siellä luultaisiin, että minä olin tuon miehen kanssarikollinen; siellä minä olisin ollut häväisty, vanhempani eivät olisi ottaneet minua vastaan."

– Sen tähden minä päätin paeta Pariisiin ja elää siellä piilosalla tai lähteä johonkin muuhun suureen kaupunkiin, jossa pääsisin kätköön kaikkien ihmisten silmiltä ja varsinkin hänen.

– Kun tulin Pariisiin, oli koko kaupunki järkyksissään siitä, että te olitte ruvennut nunnaksi karmeliittiluostariin, Madame. Kaikki kiittivät teidän hurskauttanne, teidän hyvyyttänne ja sääliänne kärsiviä kohtaan. Tämä tieto oli minulle valonsäde, Madame. Minut valtasi varma vakaumus, että te yksinänne olitte kyllin hyvä ottaaksenne minut turviinne ja kyllin mahtava voidaksenne puolustaa minua.

"Te vetoatte aina minun mahtiini, lapseni: onko hän siis sitten niin mahtava, tuo mies?"

"On, sitä hän on."

"Mutta kuka hän sitten on? Sanokaahan nyt! Hienotunteisuudesta en ole tähän saakka tahtonut sitä teiltä kysyä. Mutta jos minun täytyy teitä suojella, niin on minun saatava tietää, ketä vastaan."

"Oi, Madame, siinä on taas seikka, johon en voi teille vastata. Minä en laisinkaan tiedä, kuka hän on ja mikä hän on: sen tiedän ainoastaan, etteivät ne, joiden eteen hän suvaitsee ilmestyä, voisi kunnioittaa enemmän kuningasta tai palvella nöyremmin jumalaansa kuin häntä."

"Mutta entä hänen nimensä? Mikä on hänen nimensä?"

"Madame, minä olen kuullut häntä mainittavan monilla eri nimillä. Mutta niistä on ainoastaan kaksi jäänyt mieleeni. Toisella niistä puhutteli häntä tuo vanhus, josta olen jo teille kertonut ja joka oli matkatoverinamme Milanosta siihen saakka, jolloin pakenin hänen luotaan. Toisella nimellä taas hän itse puhui itsestään."

"Millä nimellä se vanhus puhutteli häntä?"

"Nimellä Akharat… Eikö se ole pakanallinen nimi, vai mitä?.."

"Ja miksi hän itse itseään sanoi?"

"Josef Balsamoksi."

"Ja muuten hän…?"

"Hän… hän tuntee koko maailman, hän tietää kaikki sen asiat; hän puhuu… taivaan Jumala, anna hänelle anteeksi sellaiset herjaukset!.. hän puhuu Aleksanteri Suuresta, Caesarista ja Kaarle Suuresta niinkuin he olisivat olleet hänen tuttaviaan, ja ovathan ne miehet luullakseni kuolleet sangen kauan sitten; mutta lisäksi puhuu hän vielä Kaifaasta, Pilatuksesta ja Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta aivan kuin hän olisi nähnyt hänen ristinkuolemansa."

"Hän on joku huijari", virkkoi prinsessa.

"Madame, minä en tiedä varmaan, mitä tuo nimitys, jota hänestä käytätte, Ranskassa merkitsee; mutta sen minä tiedän varmaan, että hän on vaarallinen mies, olento, jonka edessä kaikki taipuu, kaikki murtuu, kaikki vaipuu tomuksi, mies, jota luulisi aseettomaksi, mutta jolla on omat aseensa; jonka saattaisi luulla olevan yksin, mutta joka voi nostattaa miehiä vaikka maan alta. Ja kaiken tämän hän saa aikaan ilman väkivaltaa ja voimaa, yhdellä ainoalla sanallaan, pelkällä viittauksella… yhdellä ainoalla hymyllään."

"No", virkkoi prinsessa, "olkoonpa se mies millainen tahansa, teitä suojellaan häntä vastaan, olkaa huoletta, lapseni".

"Te suojelette, niinhän, Madame?"

"Niin, ja sen teen niin kauan kuin ette itse kieltäydy ottamasta sitä suojelusta vastaan. Mutta älkää uskoko älkääkä varsinkaan koettako uskotella minulle yliluonnollisia ilmiöitä, joita teidän sairas mielikuvituksenne on luonut. Saint-Denisin luostarin muurit ovat varma turva helvetin voimia vastaan, ja vieläpä peloittavampiakin, nimittäin ihmisten valtaa vastaan, uskokaa minua. Sanokaa nyt, madame, mikä on aikomuksenne?"

"Näillä jalokivillä, jotka ovat omiani, Madame, toivon voivani maksaa pääsyn johonkin luostariin, ja juuri tähän, jos se suinkin käy päinsä."

Ja Lorenza laski pöydälle muutamia kalliita rannerenkaita, kallisarvoisia sormuksia, komean timantin ja parin verrattomia korvarenkaita. Niiden arvo oli parikymmentä tuhatta écua.

"Ovatko nämä korut teidän?" kysyi prinsessa.

"Kyllä, ne ovat minun, Madame; hän antoi ne minulle, ja minä annan ne nyt Jumalalle. Minulla on ainoastaan yksi toivomus."

"Mikä? Sanokaa!"

"Että hänen arabialainen hevosensa Djerid, joka oli vapautukseni välikappale, annettaisiin hänelle takaisin, jos hän sitä vaatii."

"Mutta te ette tahdo millään ehdolla maailmassa poistua hänen kanssaan täältä, eikö niin?"

"Minäkö? Minä en ole hänen."

"Se on totta, sen olette jo sanonut. Te vaaditte siis, madame, yhä edelleen päästä nunnaksi Saint-Denisin luostariin ja jatkaa täällä uskonnollista hartauttanne, jonka kertomanne merkillinen tapahtuma Subiacossa keskeytti?"

"Se on pyhin toivomukseni, Madame, ja minä anelen polvillani teiltä sitä suosionosoitusta."

"No niin, olkaa huoletta, lapseni", vastasi prinsessa, "tästä hetkestä alkaen saatte elää meidän joukossamme. Ja siitä päivästä, jolloin olette näyttänyt meille, miten suuresti te sitä suosiota tosiaan haluatte, ja jolloin mallikelpoinen käytös, jota teiltä odotan, on oikeuttanut teidät sen saamaan, sinä päivänä olette Herran oma, ja minä menen vastuuseen, ettei kukaan teitä ryöstä Saint-Denisin luostarista, kun sen abbedissa valvoo turvallisuuttanne."

Lorenza lankesi suojelijattarensa jalkain juureen ja kiitteli häntä mitä hartaimmin ja vilpittömimmin.

Mutta yhtäkkiä hän kohosi ylös toisen polvensa varaan, kuunteli, kalpeni ja alkoi vavista.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "voi, hyvä Jumala!"

"Mitä nyt?" kysyi Madame Louise.

"Koko ruumiini vapisee! Ettekö näe sitä? Hän tulee! Nyt hän tulee!"

"Kuka tulee?"

"Hän, joka on päättänyt syöstä minut kadotukseen."

"Tuo mies?"

"Niin, hän. Ettekö näe, miten käteni vapisevat?"

"Niin, siltä näyttää."

"Voi", huudahti Lorenza; "tämä vavahdus sydämessä… hän lähestyy, hän on jo lähellä!"

"Te kai erehdytte."

"En, en, Madame. Katsokaa, hän vetää minua täältä vasten tahtoani; pitäkää minua kiinni, pitäkää."

Madame Louise otti nuorta naista käsivarresta.

"Mutta koettakaa nyt rauhoittua, lapsiraukka", sanoi hän; "vaikka hän tulisikin, täällä olette tosiaan turvassa."

"Hän on lähellä, hän on lähellä, uskokaa minua!" huudahti Lorenza aivan kauhistuneena ja lamassa ja ojensi kätensä huoneen ovea kohti.

"Mielettömyyttä!" väitti prinsessa. "Astutaanko muka sillä tavalla Ranskan Madame Louisen huoneeseen?.. Siinä tapauksessa täytyisi tuon miehen tuoda jotakin kuninkaallista käskyä".

"Madame, minä en tiedä, miten hän on tullut sisään", huudahti Lorenza ja kaatui selin maahan; "mutta sen tiedän ja siitä olen aivan varma, että hän nousee nyt portaita, että hän on tuskin kymmenen askeleen päässä täältä… että hän on jo täällä".

Yhtäkkiä ovi aukesi; prinsessa astui askeleen taaksepäin säikähtäen vasten tahtoaankin tällaista omituista yhteensattumaa.

Muuan sisar ilmestyi kynnykselle.

"Kuka siellä on?" kysyi prinsessa; "mitä te tahdotte?"

"Madame", vastasi nunna, "tänne luostariin tuli muuan ylimys, joka tahtoo puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne".

"Hänen nimensä?"

"Kreivi de Fenix."

"Hänkö se on?" kysyi prinsessa Lorenzalta; "tunnetteko tämän nimen?"

"En tunne, mutta hän se on, Madame, se on hän!"

"Mitä hänellä on asiaa?" kysyi prinsessa nunnalta.

"Preussin kuninkaan lähettämänä erikoisasialle hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan hoviin pyytää hän saada kunnian puhella hetken teidän kuninkaallisen korkeutenne kanssa."

Madame Louise mietti silmänräpäyksen; sitten sanoi hän kääntyen Lorenzan puoleen:

"Menkää tuonne sivuhuoneeseen."

Lorenza totteli.

"Ja te, sisareni, antakaa ylimyksen nyt tulla sisään", jatkoi prinsessa. Nunna kumarsi ja poistui.

Prinsessa piti huolen, että sivuhuoneen ovi tuli tarkasti lukkoon, ja meni sitten jälleen istumaan nojatuoliinsa ja odotti nyt tavallaan sangen levottomana, mitä tapahtuisi.

Nunna palasi melkein heti.

Hänen perässään asteli se mies, jonka olemme nähneet antaneen ilmoittaa itsensä esittelyjuhlissa kuninkaan hovissa.

Hänen pukunsa oli sama kun siinäkin tilaisuudessa, nimittäin jäykänmuotoinen preussilainen univormu; päässä hänellä oli sotilasperuukki ja kaulassa musta liina. Hän loi Madame Louisen edessä suuret ja ilmehikkäät silmänsä maahan, mutta ainoastaan suodakseen hänelle kunnioituksen, johon jokainen aatelismies, olkoon hän miten ylhäinen tahansa, on velvollinen Ranskan prinsessaa kohtaan; sillä yhtäkkiä kohotti hän jälleen silmänsä kuin peläten näyttävänsä liian nöyrältä.

"Madame", lausui hän, "minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne tästä minulle suvaitsemastanne suosiosta. Minä olin kuitenkin siitä varma, koska tiesin, että teidän korkeutenne auttaa jalomielisesti kaikkia onnettomia ja kärsiviä."

"Tosiaan, monsieur, sitä koetan tehdä", vastasi prinsessa arvokkaasti, sillä hän uskoi voivansa kymmenen minuutin puhelulla musertaa tuon miehen, joka näytti tulleen julkeasti pyytämään jonkinlaista suojelusta, käytettyään väärin valtaansa.

Kreivi kumarsi muka ymmärtämättä prinsessan kaksimielisiä sanoja.

"Mitä hyvää voin teille tehdä, monsieur?" jatkoi Madame Louise entiseen pisteliääseen tapaan.

"Kaiken, Madame."

"Puhukaa."

"Teidän korkeutenne, jota minä en olisi tullut suinkaan ilman vakavia syitä häiritsemään rauhassanne, jonka olette omaksenne valinnut, on, niin ainakin luulen, antanut turvaa eräälle henkilölle, jonka kohtalot koskevat minua mitä suurimmassa määrin."

"Mikä on tuon henkilön nimi?"

"Lorenza Feliciani."

"Ja missä suhteessa hän on teihin? Onko hän sukulaisenne, läheinen tai kaukainen?"

"Hän on minun vaimoni."

"Vaimonneko?" kysyi prinsessa kovemmalla äänellä, niin että se olisi kuulunut sivuhuoneeseen. "Onko Lorenza Feliciani kreivitär de Fenix?"

"Kyllä, Lorenza Feliciani on kreivitär de Fenix, madame", vastasi kreivi aivan tyynesti.

"Täällä karmeliittiluostarissa ei ole mitään kreivitär de Fenixiä", vastasi prinsessa kuivasti.

Mutta kreivi ei pitänyt suinkaan itseään voitettuna, vaan jatkoi:

"Ehkä, Madame, teidän korkeutenne ei ole siis vielä vakuuttunut, että Lorenza Feliciani ja kreivitär de Fenix ovat sama henkilö?"

"En, sen tunnustan", vastasi prinsessa, "ja te arvasitte aivan oikein, monsieur; minun vakaumukseni ei tässä suhteessa suinkaan ole varma".

"Suvaitseeko teidän korkeutenne käskeä, että Lorenza Feliciani tuodaan teidän eteenne, niin teiltä haihtuu viimeinenkin epäilys. Pyydän anteeksi, että väitän tällä tavoin teitä vastaan; mutta minä olen kovin kiintynyt tuohon nuoreen naiseen, ja tietääkseni on hän kovin suruissaan siitä, että hänen täytyy olla erossa minusta."

"Niinkö luulette?"

"Kyllä, Madame, niin luulen, vaikka ansioni lienevätkin vähäiset."

– Oh, – ajatteli prinsessa, – Lorenza puhui totta, tuo mies on tosiaan vaarallinen olento.

Kreivi pysyi yhä täysin tyynenä ja noudatti mitä ankarimmin hovisääntöjen määräämää kohteliaisuutta.

– Täytyy koettaa ensin valheella, – ajatteli Madame Louise edelleen.

"Monsieur", sanoi hän ääneen, "enhän voi antaa teille naista, jota täällä ei ole. Ymmärrän hyvin, että te niin kiihkeästi etsitte häntä, jos tosiaan rakastatte häntä, niinkuin sanotte, mutta jos tahdotte hänet löytää, niin saatte hakea muualta, uskokaa minua."

Kreivi oli sisään tullessaan nopeasti vilkaissut ympärilleen kaikkiin esineihin, mitä Madame Louisen huoneessa oli, ja hänen silmänsä olivat kohdistuneet sekunniksi, tosin vain yhdeksi ainoaksi sekunniksi, mutta se riitti, pöytään, joka oli eräässä huoneen hämärässä kulmassa. Ja juuri sille pöydälle oli Lorenza jättänyt jalokivensä, jotka hän oli antanut maksuksi päästäkseen karmeliittiluostariin. Säihkystä, jota niistä läksi varjoon, oli kreivi de Fenix heti ne tuntenut.

"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi muistaa asioita, ponnistus, jota pyydän teitä tekemään", väitti kreivi, "niin te muistaisitte hyvin, että Lorenza Feliciani oli äsken tässä huoneessa, että hän asetti tuohon pöydälle siinä olevat jalokivet ja että hän, neuvoteltuaan teidän korkeutenne kanssa, meni…"

Kreivi de Fenix näki vilaukselta katseen, jonka prinsessa loi sivuhuoneeseen päin.

"Meni tuonne huoneeseen", lopetti kreivi de Fenix.

Prinsessa punastui. Kreivi jatkoi:

"Joten minä odotan nyt vain, että teidän korkeutenne suvaitsee antaa minun käskeä häntä tänne, ja hän tulee heti, sitä en epäile."

Prinsessa muisti, että Lorenza oli lukinnut oven sisältä, joten mikään ei voinut pakottaa häntä tulemaan vasten hänen omaa tahtoaan.

"Mutta", virkkoi prinsessa koettamatta salata harmiaan siitä, että oli valehdellut miehelle, jolta ei kuitenkaan mitään voinut salata, "mutta jos hän tulee tänne, mitä hän täällä tekee?"

"Ei mitään, Madame; hän sanoo ainoastaan teidän Korkeudellenne tahtovansa tulla pois täältä kanssani, kun hän kerran on minun vaimoni."

Viimeinen sana rauhoitti prinsessaa, sillä hän muisti, miten jyrkästi Lorenza oli kieltänyt olevansa tuon miehen vaimo.

"Teidän vaimonne", sanoi prinsessa; "oletteko tosiaankin siitä varma?"

Ja hänen sanoissaan värähti suuttumus.

"Saattaisipa luulla, ettei teidän korkeutenne usko minua", vastasi kreivi kohteliaasti. "Kuitenkaan ei ole kovinkaan mahdoton asia, että kreivi de Fenix on nainut Lorenza Felicianin, ja koska viimemainittu on hänen vaimonsa, hän vaatii vaimoaan takaisin."

"Vaimoanne taas!" huudahti Louise kärsimättömästi; "te uskallatte väittää, että Lorenza Feliciani on teidän vaimonne?"

"Kyllä, Madame", vastasi kreivi aivan koruttomasti; "niin uskallan, sillä se on totta".

"Te olette siis naimisissa?"

"Niin, naimisissa."

"Lorenzan kanssa?"

"Lorenzan."

"Laillisesti?"

"Tietysti, ja jos yhä aiotte, madame, minua epäillä, mikä minua loukkaa…"

"Niin mitä silloin teette?"

"Näytän teille omin silmin katsellaksenne vihkimätodistuksen, jonka pappi, joka meidät yhdisti, on asianmukaisesti laatinut ja allekirjoittanut."

Prinsessa säpsähti; moinen tyyneys horjutti hänen vakaumustaan.

Kreivi avasi lompakkonsa ja levitti prinsessan eteen nelin kerroin taitetun paperin.

"Tässä on todistus, että puhun totta, Madame, ja että minulla on oikeus vaatia tuota naista takaisin; allekirjoitus osoittaa sen… Suvaitseeko teidän korkeutenne lukea tätä asiapaperia ja tarkastaa allekirjoitusta?"

"Allekirjoitustako!" supisi prinsessa epäillen, mikä oli vieraalle vieläkin loukkaavampi kuin hänen suuttumuksensa; "mutta jos se allekirjoitus onkin…?"

"Sen on kirjoittanut Pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra Strassburgissa; hänet tuntee hyvin esimerkiksi kardinaali de Rohan, ja jos hänen ylhäisyytensä olisi täällä…"

"Hyvä, kardinaali onkin täällä!" huudahti prinsessa ja iski kreiviin leimuavan katseen. "Hänen ylhäisyytensä ei ole lähtenyt vielä Saint-Denisistä; hän on paraikaa tuomiokirkon kanukkien luona; mikään ei siis ole helpompaa kuin näyttää asia toteen itse ehdottamallanne tavalla."

"Se on minulle onnellinen sattuma, Madame", vastasi kreivi ja pisti tyynesti paperin takaisin lompakkoon; "sillä niin näen toivoakseni piankin kaikkien vääräin epäluulojen haihtuvan, joita teidän korkeudellanne on minua kohtaan".

"Moinen julkeus saa minut tosiaan kuohuksiin!" virkkoi prinsessa ja soitti rajusti kelloa. "Sisar, sisar, tänne!"

Sama nunna, joka oli äsken tuonut kreivi de Fenixin sisään, kiiruhti huoneeseen.

"Käske esiratsastajani nousta satulaan", virkkoi prinsessa; "hän vieköön tämän kirjeen kardinaali de Rohanille, joka tavataan tuomiokapitulissa. Hänen täytyy tulla tänne viipymättä, minä odotan häntä."

Ja puhuessaan prinsessa kirjoitti pari sanaa ja antoi sitten kirjeen nunnalle.

Sitten lisäsi hän aivan hiljaa:

"Toimita ulos käytävään kaksi ratsupoliisia ja sano heille, ettei kukaan saa lähteä täältä minun luvattani. Mene!"

Kreivi oli seurannut kaikkia Madame Louisen ajatuksen vaiheita, ajatuksen, joka nyt kehittyi päätökseen taistella häntä vastaan viimeiseen saakka. Ja sillaikaa kuin prinsessa kirjoitti, oli kreivi, joka luultavastikin aikoi viedä vastustajalta voiton, mennyt sivuhuoneen ovelle ja suuntasi siinä seisten katseensa oveen ja ojensi ja pudisti siinä käsiään liikkeellä, joka oli paremminkin eräiden sääntöjen mukainen kuin voimakas, ja lausui aivan hiljaa pari sanaa.

Kun prinsessa kääntyi, näki hän kreivin tuossa asennossa.

"Mitä te siellä teette, monsieur?" kysyi prinsessa.

"Madame", vastasi kreivi, "minä manaan Lorenza Feliciania tulemaan tänne todistamaan vapaaehtoisesti, etten minä ole petturi enkä väärentäjä; ja sen hän tekee kaikkien muiden todistusten lisäksi, joita teidän korkeutenne toivoo".

"Monsieur!"

"Lorenza Feliciani!" huusi kreivi äänellä, joka voi vallita kaikkea, jopa prinsessankin tahtoa; "Lorenza Feliciani, tule tänne, tule!"

Mutta ovi pysyi kiinni.

"Tule, minä tahdon!" toisti kreivi.

Silloin narahti avain lukossa, ja prinsessa näki kuvaamattomaksi kauhukseen nuoren naisen tulevan ulos katsellen suoraan kreiviin ja näyttämättä laisinkaan suuttuneelta tai vihaavalta.

"Mitä ajattelettekaan, lapseni, mitä teette?" huudahti Madame Louise. "Miksi tulette takaisin tämän miehen luo, jota olette paennut? Te olitte täällä varmassa turvassa, sanoinhan sen teille."

"Hän on turvassa minunkin kodissani, Madame", vastasi kreivi. Sitten kääntyi hän nuoren naisen puoleen:

"Eikö niin, Lorenza", virkkoi hän, "että sinä olet turvassa minun luonani?"

"Olen", vastasi nuori nainen.

Prinsessan kummastuksella ei ollut enää rajoja; hän vaipui kädet ristissä nojatuoliinsa.

"Ja nyt, Lorenza", sanoi kreivi lempeällä äänellä, jossa silti oli käskevä vivahdus; "minua syytetään siitä, että olen harjoittanut väkivaltaa sinua vastaan. Sanohan, olenko minä koskaan pakottanut sinua mihinkään, olipa se mitä tahansa?"

"Et koskaan", vastasi nuori nainen kirkkaalla ja selvällä äänellä, mutta vahvistamatta tuota tietoaan minkäänlaisilla liikkeillä.

"Mitä sitten merkitsee se ryöstöjuttu, jonka te minulle kerroitte?" huudahti prinsessa.

Lorenza pysyi vaiti; hän katseli vain kreiviä, aivan kuin elämä ja sanat, jotka ovat elämän ilmaus, olisivat tulleet häneen tuosta miehestä.

"Hänen korkeutensa haluaa nähtävästi tietää, miten sinä jouduit pois luostarista. Kerro kaikki tapahtumat siitä hetkestä, kun pyörryit kirkon kuorissa, siihen saakka, jolloin heräsit kyytivaunuissa."

Lorenza oli yhä vaiti.

"Kerro kaikki yksityiskohdittain, jättämättä mitään pois", jatkoi kreivi. "Minä tahdon."

Lorenza ei voinut estää ruumistaan värähtämästä.

"Minä en sitä muista", vastasi hän.

"Etsi muistoistasi, niin tulee mieleesi."

"Ahaa, tosiaankin", virkkoi Lorenza silloin entisellä yksitoikkoisella äänellä, "nyt minä sen muistan".

"Puhu."

"Kun minä siis pyörryin juuri sillä hetkellä, jolloin sakset koskivat hiuksiini, kannettiin minut kammiooni ja asetettiin vuoteelleni. Iltaan saakka jäi äiti luokseni, ja koska minä yhä olin tiedottomana, niin lähetettiin noutamaan kylän välskäriä. Hän koetteli valtimoani ja piti kuvastinta suuni edessä, ja kun hän näki, että sydämeni oli lakannut sykkimästä ja suuni hengittämästä, julisti hän, että minä olin kuollut."

"Mutta kuinka te tuon voitte tietää?" kysyi prinsessa.

"Hänen korkeutensa tahtoo kuulla, kuinka tuon kaiken tiedät", toisti kreivi.

"Merkillistä", virkkoi Lorenza, "minä näin ja kuulin kaikki, vaikka minä en osannut avata silmiäni, en puhua enkä liikahtaakaan; minä olin ikäänkuin horrostilassa".

"Tronchin on tosiaan joskus puhunut minulle henkilöistä, jotka ovat vaipuneet horrostilaan ja tulleet haudatuiksi elävältä", virkkoi prinsessa.

"Jatka, Lorenza."

"Äitini oli epätoivoissaan eikä voinut uskoa, että minä olin kuollut; hän tahtoi viettää seuraavan yön ja myöskin seuraavan päivän luonani."

– Hän teki, mitä sanoi. Mutta niinä kuutenaneljättä tuntina, jonka ajan hän valvoi vieressäni, kului aika liikahtamattani tai edes kertaakaan huokaisemattani.

– Kolme kertaa tuli pappi sinne ja väitti joka kerta äidilleni, että oli Jumalan uhmaamista pitää enää ruumistani maan päällä, kun Hän kerran oli ottanut minun sieluni; sillä hän ei epäillyt, että minä olin kuollut täydellisesti autuuteen vievässä tilassa, koska olin kuollut hetkellä, jolloin olin lausumaisillani sanat, jotka vahvistaisivat ikuisen liittoni Herramme kanssa. Niin, sanoi hän, hän ei epäillyt, ettei sieluni ollut heti noussut taivaaseen.

– Äitini piti päänsä ja sai viimein luvan valvoa ääressäni vielä koko maanantain ja tiistain välisen yön.

– Tiistai-aamuna minä olin yhä vielä samassa elottomuuden tilassa.

– Äitini masentui ja vetäytyi pois. Nunnat väittivät herjatun pyhiä asioita. Vahakynttilät olivat jo sytytetyt kappelissa, johon minut oli asetettava maan tavan mukaan ihmisten nähtäväksi yhdeksi yöksi ja päiväksi.

– Kun äitini oli poistunut, tulivat ruumiin pukijat kammiooni, ja koska minä en ollut vielä vannonut nunnavalaani, verhottiin minut valkeaan pukuun, asetettiin valkeista ruusuista solmittu seppele päähäni, minulta pantiin kädet rinnalle ristiin ja sitten huudettiin:

– 'Ruumisarkku!'

– Ruumisarkku kannettiin kammiooni; ankara väristys kulki pitkin koko ruumistani, sillä, toistan sen teille, minä näin suljettujen silmäluomieni läpi niinkuin silmäni olisivat olleet auki.

– Minut nostettiin kirstuun.

– Sitten kannettiin minut kappeliin paljain kasvoin, niinkuin meidät italiattaret aina viedään paarihuoneeseen, asetettiin sinne keskelle kuoria ja ympärilleni palavat vahakynttilät sekä vihkivesiastia jalkoihini.

– Kaiken päivää kävi Subiacon talonpoikia kappelissa rukoilemassa puolestani ja vihmomassa minua pyhällä vedellä.

– Tuli ilta. Vierastulva loppui, kaikki kappelin ovet paitsi yhtä pientä ovea suljettiin sisältä, eikä luokseni jäänyt muita kuin sairaanhoitajasisar.

– Minä kuulin kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen; se löi yhdeksän, löi kymmenen, se löi yksitoista.

– Joka lyönti kajahti myöskin sydämessäni. Minä kuulin… mikä kauhea tieto… omain sielukellojeni soiton.

– Yksin Jumala tietää, miten minä ponnistelin päästäkseni tuosta kalman unesta, siteistä, jotka kytkivät minut niinkuin rautakahleet arkkuni pohjaan. Mutta Jumala minun tuskani näki, koska Hän armahti minua.

– Kello löi kaksitoista sydänyöllä.

– Ensi lyönnillä tuntui minusta niinkuin koko ruumistani olisi väristänyt suonenvetoinen liike, samanlainen, jota tunsin aina, kun Akharat lähestyi minua. Sitten ahdisti sydäntäni, ja viimein näin hänen ilmestyvän kappelin ovelle.

"Pelontunteinko sen näit?" kysyi kreivi de Fenix.

"En, enpä suinkaan, se oli ilon, hurmauksen, autuuden tunnetta, sillä minä ymmärsin, että hän tuli nyt ottamaan minua hirvittävän kuoleman käsistä, joka minua niin kauhisti. Hän tuli arkkuni viereen, katseli minua hetken surumielisesti hymyillen ja sanoi minulle":

– 'Nouse ja käy.'

– Kahleet, jotka pitivät ruumistani jäykkänä, heltisivät heti; tuon mahtavan äänen kuullessani nousin ja laskin toisen jalkani pois arkusta.

– 'Oletko onnellinen siitä, että elät?' kysyi hän minulta.

– 'Hyvin onnellinen', vastasin minä.

– 'Hyvä, seuraa minua.'

– Sairaanhoitajanunna oli niin tottunut ruumiini ääressä paraikaa toimittamaansa työhön, koska hän oli täyttänyt moista velvollisuutta monien muitten nunnien kuoltua, että hän oli nukahtanut tuolilleen. Minä kuljin hänen ohitseen häntä herättämättä ja seurasin miestä, joka oli nyt toisen kerran pelastanut minut kuolemasta.

– Me tulimme pihalle. Minä näin jälleen tähtiä kimmaltelevan taivaan, jota en ollut enää toivonut näkeväni. Minä sain hengittää raikasta yöilmaa, jota vainajat eivät enää tunne, mutta joka elävistä on niin suloista.

– 'Ennenkuin lähdet luostarista', sanoi Akharat minulle, 'valitse Jumala tai minut. Tahdotko olla nunna? Vai tahdotko seurata minua?'

– 'Minä tahdon seurata sinua', vastasin minä.

– 'Tule sitten', sanoi hän minulle toisen kerran.

– Me tulimme luostarin pienelle portille; se oli lukossa.

– 'Missä ovat avaimet?' kysyi hän.

– 'Portinvahti-nunnan laukussa.'

– 'Missä se laukku on?'

– 'Tuolilla hänen sänkynsä vieressä.'

– 'Mene äänettömästi hänen luokseen, ota avaimet, valitse niistä tämän portin avain ja tuo se minulle.'

– Minä tottelin. Portinvahti-nunnan ovi ei ollut lukossa, minä menin hänen kammioonsa. Astuin suoraan tuolin luo. Etsin avaimia laukusta ja löysin ne; tunsin avaimista porttiin sopivan ja vein sen Akharatille.

– Viiden minuutin kuluttua portti aukesi, ja me olimme kadulla.

– Silloin minä nojauduin hänen käsivarteensa ja me riensimme Subiacon kylän toiseen päähän. Sadan askeleen päässä viimeisestä talosta odottivat meitä valmiit kyytivaunut. Me nousimme niihin ja hevoset läksivät juoksemaan täyttä laukkaa.

"Eikö teille tehty mitään väkivaltaa? Eikö teitä mitenkään uhattu? Te seurasitte tuota miestä omasta tahdostanne?" kysyi Madame Louise.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa kysyy sinulta, Lorenza, pakotinko minä sinua jollakin uhkauksella tai väkivallalla tulemaan kanssani?"

"Et."

"Miksi sitten häntä seurasitte?"

"Sano, miksi minua seurasit?"

"Siksi, että minä sinua rakastin", vastasi Lorenza.

Kreivi de Fenix kääntyi prinsessan puoleen ja hymyili voitonriemuisesti.

YHDESTOISTA LUKU
Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan

Se, mitä prinsessan silmien edessä tapahtui, oli niin ihmeellistä, että hän, joka oli samalla kertaa terävänäköinen ja tunteellinen, kysyi mielessään, eikö tuo hänen edessään oleva mies tosiaan ollut noita, joka taisi aivan tahtonsa mukaan hallita ihmisten sydämiä ja sieluja.

Mutta kreivi de Fenix ei lopettanut asiaa vielä tähän.

"Madame", sanoi hän, "ette ole kuullut kaikkea, teidän korkeutenne ei Lorenzan suusta saanut vielä kuin ainoastaan osan meidän tarinaamme; te saattaisitte siis yhä epäillä, ellette kuulisi häneltä itseltään myöskin loppua".

Ja kääntyen nuoren naisen puoleen hän kysyi:

"Muistatko sitten matkamme vaiheita, hyvä Lorenza, ja kuinka me yhdessä kävimme Milanossa, Lago Maggiorella, Oberlandissa ja Rigillä ja kauniin Rhein-virran varsilla, joka on pohjolan Tiber?"

"Kyllä", vastasi nuori nainen entisellä yksitoikkoisella äänellä; "kyllä, Lorenza on nähnyt kaiken tuon".

"Teidät pakotti tämä mies siihen, eikö niin, lapseni? Teidän täytyi taipua vastustamattoman voiman valtaan, jota te itsekään ette voinut selittää?" kysyi prinsessa.

"Miksi luulla sellaista, Madame, kun kaikki, mitä teidän korkeutenne on nyt kuullut, todistaa aivan päinvastaista? Hm, jos te toivotte vielä parempaa todistusta, aineellista todistuskappaletta, niin tässä on kirje Lorenzalta itseltään. Vastoin tahtoanikin täytyi minun jättää hänet yksinänsä Mainziin; no niin, siellä hän minua kaipasi, sillä poissa ollessani kirjoitti hän minulle tämän pienen kirjelapun, jonka teidän korkeutenne suvainnee lukea."

Kreivi otti lompakostaan kirjeen ja antoi sen prinsessalle.

Prinsessa luki:

'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?

Lorenza.'

Prinsessa nousi ylös vihastuksen puna otsallaan ja meni kirje kädessä Lorenzan luo.

Nainen antoi hänen tulla, näkemättä tai kuulematta häntä; hän näytti näkevän ainoastaan kreivin ja kuulevan vain hänen sanansa.

"Ymmärrän", sanoi viimemainittu vilkkaasti, näyttäen päättäneen esiintyä loppuun saakka nuoren naisen tulkkina, "teidän korkeutenne epäilee ja tahtoo tietää, onko kirje tosiaan häneltä. Hyvä, hän saattaa itse teidän korkeutenne asiasta vakuutetuksi. Vastaahan, Lorenza, kuka on tämän kirjeen kirjoittanut?"

Kreivi otti kirjeen ja pani sen vaimonsa käteen, joka kohta painoi kätensä, jolla oli kirjeen ottanut, sydämelleen.

"Lorenza sen teki", vastasi hän.

"Ja tiedätkö, Lorenza, mitä se kirje sisältää?"

"Tiedän."

"No niin, sano siis prinsessalle mitä se sisältää, ettei hän luulisi minun häntä pettävän väittäessäni, että sinä rakastat minua. Sano se hänelle; minä tahdon."

Lorenza näytti ponnistavan voimiaan; mutta kirjettä avaamatta tai kohottamatta sitä silmiensä eteen hän luki:

'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?

Lorenza.'

"Tämä on suorastaan uskomatonta", virkkoi prinsessa, "enkä minä teitä usko, sillä kaikessa tässä on jotakin selittämätöntä, jotakin yliluonnollista".

"Tämä kirje se juuri sai minut jouduttamaan yhdistymistämme", jatkoi kreivi de Fenix aivan kuin ei olisi Madame Louisen sanoja kuullutkaan. "Minä rakastin Lorenzaa yhtä suuresti kuin hän minua. Meidän suhteemme oli kiero. Sitäpaitsi saattoi minua kiertelevässä elämässä, jota vietin, kohdata jokin onnettomuus. Minähän olisin voinut kuolla, ja minä tahdoin, että kaikki, mitä omistan, olisi siinä tapauksessa joutunut Lorenzalle. Sentähden me menimme naimisiin heti kun saavuimme Strassburgiin."

"Menitte naimisiin?"

"Niin."

"Mahdotonta."

"Miksikä niin, Madame?" kysyi kreivi hymyillen. "Ja mitä mahdotonta te siinä näette, että kreivi de Fenix meni Lorenza Felicianin kanssa naimisiin?"

"Mutta hän sanoi tässä itse minulle, ettei hän ole teidän vaimonne."

Prinsessalle vastaamatta kääntyi kreivi Lorenzan puoleen. "Muistatko minä päivänä me menimme naimisiin?" kysyi hän Lorenzalta.

"Kyllä, toukokuun kolmantena", vastasi viimemainittu.

"Missä sitten?"

"Strassburgissa."

"Missä kirkossa siellä?"

"Itse tuomiokirkossa, pyhän Johanneksen kappelissa."

"Vastustitko jollakin tavalla tätä liittoa?"

"En, minä olin siitä ylen onnellinen."

"Katsopas, Lorenza", jatkoi kreivi, "kysyn tätä siksi, että prinsessa luulee, että sinua on pakotettu. Hänelle on kerrottu, että sinä vihaat minua."

Ja näin sanoen otti kreivi Lorenzaa kädestä.

Nuoren naisen koko ruumis värisi suloisesta onnesta.

"Minäkö vihaisin sinua!" vastasi hän. "Ei, minä rakastan sinua. Sinä olet hyvä, sinä olet jalo, sinä olet mahtava!"

"Ja sanopas, Lorenza, olenko minä koskaan sen jälkeen, kun sinusta tuli vaimoni, käyttänyt väärin puolison oikeuksia?"

"Ei, sinä olet kunnioittanut minua kuin tytärtäsi, ja minä olen sinun viaton ja tahraton ystävättäresi."

Kreivi kääntyi prinsessan puoleen kuin sanoakseen hänelle: Siinä sen nyt kuulitte!

Kauhun vallassa oli Madame Louise väistynyt takaperin aina norsunluisen ristiinnaulitunkuvan luo, joka oli asetettu seinälle mustalle samettitaustalle.

"Tässäkö kaikki, mitä teidän korkeutenne haluaa tietää?" kysyi kreivi päästäen kädestään Lorenzan käden.

"Monsieur", huudahti prinsessa, "älkää lähestykö minua enää, enempää te kuin hänkään!"

Samassa kuultiin vaunujen saapuvan jyristen luostarin portille.

"Ah", huudahti prinsessa; "vihdoinkin saamme tietää, mitä tästä sopii ajatella!"

Kreivi de Fenix kumarsi, virkkoi jonkun sanan Lorenzalle ja odotti kardinaalin tuloa tyynenä kuin ainakin mies, jolla on taito johtaa tapahtumia.

Tuokion päästä avautui ovi, ja vieraaksi ilmoitettiin hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan.

Kolmannen henkilön läsnäolo rauhoitti prinsessaa; hän asettui jälleen nojatuoliin ja virkkoi:

"Antakaa kardinaalin käydä sisään."

Kardinaali astui huoneeseen. Mutta tuskin hän ennätti tervehtiä prinsessaa, kun hän huomasi Balsamon.

"Ah, tekö, monsieur?" sanoi hän hämmästyneenä.

"Te tunnette tämän vieraan?" kysyi prinsessa yhä enemmän kummissaan.

"Kyllä", vastasi kardinaali.

"Te siis sanotte, kuka hän on?" huudahti Madame Louise.

"Mikään ei ole sen helpompi asia", vastasi kardinaali, "monsieur on noita".

"Noita!" mutisi prinsessa.

"Anteeksi, Madame", pyysi kreivi, "hänen ylhäisyytensä selittää kohta asian lähemmin ja toivoakseni tavalla, joka tyydyttää kaikkia".

"Olisikohan tämä herra ennustanut teidän kuninkaalliselle korkeudellennekin, koska näytätte niin liikutetulta?" kysyi hra de Rohan.

"Vihkimätodistus! Heti tänne vihkimätodistus!" huudahti prinsessa.

Kardinaali katsoi häneen kummastuneena, sillä hän ei tiennyt, mitä tuo tuollainen huudahdus merkitsi.

"Tässä on", vastasi kreivi ja antoi paperin kardinaalille. "Mikä tämä on?" kysyi kardinaali.

"Teidän ylhäisyytenne, tahdon tietää, onko allekirjoitus siinä oikea ja onko se paperi pätevä", sanoi prinsessa.

Kardinaali luki paperin, jonka prinsessa antoi hänelle. "Tämä paperi on aivan asianmukainen vihkimätodistus ja allekirjoittaja on herra Remy, pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra; mutta kuinka tämä liikuttaa teidän korkeuttanne?"

"Paljonkin, monsieur; allekirjoitus on oikea…?"

"Oikea; mutta mikään ei todista, ettei sitä ole pakolla saatu."

"Pakolla saatu, se on sangen mahdollista, eikö niin?" huudahti prinsessa.

"Ja myöskin Lorenzan suostumus samoin, eikö niin?" virkkoi kreivi ivalla, joka kohdistui nimenomaan prinsessaan.

"Mutta sanokaapas, millä keinoilla voisi anastaa tällaisen allekirjoituksen, teidän ylhäisyytenne? Sanokaapas, tiedättekö sen?"

"Keinoilla, jotka ovat nimenomaan tällä herralla: noituudella."

"Noituudella! Kardinaali, teidänkö suustanne kuulen nämä sanat?"

"Monsieur on noita, kuten olen sanonut, ja sitä en peruuta."

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee laskea leikkiä."

"En, ja todistukseksi siitä tahdon teidän läsnäollessanne puhua pari vakavaa sanaa tämän herran kanssa."

"Minä aioin itse pyytää sitä teidän ylhäisyydeltänne", virkkoi kreivi de Fenix.

"Sangen hyvä; mutta älkää unohtako, että kuulustelija olen minä", vastasi kardinaali ylpeästi.

"Ja minä, muistakoon teidän ylhäisyytenne sen, lupaan vastata kaikkiin teidän kysymyksiinne, jopa hänen korkeutensakin läsnäollessa, jos vaaditte. Mutta olenpa vakuutettu, että sitä ette vaadi."

Kardinaali hymyili.

"Monsieur", sanoi hän, "on peräti vaikeaa näytellä noitaa meidän aikoinamme. Minä näin kerran teidän jo esittävän tuota osaa; te näyttelitte sen hyvin suurella menestyksellä; mutta nyt ilmoitan teille etukäteen, etteivät kaikki ole yhtä kärsivällisiä eivätkä ennen kaikkia yhtä jalomielisiä kuin hänen korkeutensa dauphine."

"Hänen korkeutensa dauphine?" huudahti prinsessa.

"Niin, Madame", virkkoi kreivi de Fenix, "minä olen saanut kunnian tulla esitellyksi hänen kuninkaalliselle korkeudelleen".

"Ja millä tavoin vastasitte tuota kunniaa, monsieur, sanokaa?"

"Ah, paljoa huonommin kuin olin toivonut, sillä minä en vihaa henkilökohtaisesti ketään ihmistä, en ainakaan naisia", vastasi kreivi.

"Mutta mitä te, monsieur, sitten olette minun korkealle sukulaiselleni tehnyt?" kysyi Madame Louise.

"Madame", vastasi kreivi, "sanoin onnettomuudekseni hänelle totuuden, jota hän vaati kuulla".

"Niin, totuuden, sellaisen totuuden, että hän sen kuultuaan pyörtyi."

"Oliko se minun vikani", jatkoi kreivi valtavalla äänellä, joka sai eräissä tilaisuuksissa sangen suurta arvonantoa aiheuttavan sävyn; "oliko minun vikani, että se totuus oli niin kauhea, että vaikutus oli sellainen? Tunkeuduinko minä prinsessan luokse? Pyysinkö minä tulla hänelle esitellyksi? En, minä koetin häntä päinvastoin karttaa; minut vietiin väkisin hänen luoksensa, ja hän käski minua vastaamaan kysymyksiinsä."

"Mutta mikä tuo hirveä totuus sitten oli, jonka ilmoititte hänelle, monsieur?" kysyi prinsessa.

"Se totuus oli tulevaisuus, jonka edestä minä vedin pois verhon", vastasi kreivi.

"Tulevaisuus?"

"Niin, Madame, sama tulevaisuus, joka näytti teidän kuninkaallisesta korkeudestanne itsestänne niin uhkaavalta, että koetitte päästä sitä pakoon luostariin ja taistella sitä vastaan alttarin edessä rukouksin ja kyynelin."

"Monsieur!"

"Onko se minun vikani, Madame, että tuo tulevaisuus, jota te pyhimyksenä aavistitte, ilmoitettiin minulle profeettana, ja että hänen korkeutensa dauphine kauhistui niin siitä, mikä häntä henkilökohtaisesti uhkaa, että pyörtyi, kun se hänelle paljastettiin?"

"Kuulette nyt itse!" sanoi kardinaali.

"Ah", huudahti prinsessa.

"Sillä hänen aikansa on tuomittu tulemaan koko kuningasvallalle kaikkein turmiollisimmaksi ja tuhoisimmaksi hallitukseksi."

"Monsieur!" huudahti prinsessa jälleen.

"Mitä teihin tulee, Madame", lisäsi kreivi, "ehkä teidän rukouksenne olisivat voineet hankkia armahduksen, mutta te ette saa nähdä mitään kaikesta tästä, sillä te olette jo silloin Herramme luona, kun nämä asiat tapahtuvat. Rukoilkaa, Madame, rukoilkaa!"

Tuon profeetallisen äänen valtaamana, joka sointui niin hyvin prinsessan sielun kauheisiin aavistuksiin, vaipui Madame Louise polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen ja alkoi tosiaan palavasti rukoilla.

Silloin kääntyi kreivi kardinaalin puoleen ja virkkoi, lähtien menemään erääseen ikkunakomeroon:

"Nyt pari sanaa meidän keskenämme, teidän ylhäisyytenne; mitä minulta tahdotte?"

Kardinaali meni kreivin perässä.

Huoneessa olevat henkilöt olivat seuraavissa asennoissa:

Prinsessa rukoili hartaasti ristiinnaulitun kuvan edessä. Lorenza seisoi keskellä huonetta, mykkänä ja liikkumatta ja silmät avoinna ja tuijottaen aivan kuin hän ei olisi mitään nähnyt. Nuo kaksi herraa jälleen olivat syrjässä ikkunakomerossa, kreivi nojaillen ikkunan ripaan ja kardinaali puolittain uutimien kätkössä.

"Mitä minulta tahdotte?" toisti kreivi. "Puhukaa."

"Tahdon tietää, kuka te olette."

"Sen te jo tiedätte."

"Minäkö tiedän?"

"Niin. Ettekö tässä sanonut, että minä olen noita?"

"Aivan niin. Mutta siellä toisessa paikassa oli nimenne Josef Balsamo, ja täällä sanotte olevanne kreivi de Fenix."

"No niin, mitä se sitten todistaa? Että vaihdan nimeä, ei mitään muuta."

"Mutta tiedättekö, että moiset nimenvaihtamiset voisivat teidänlaisenne henkilön tekeminä tuottaa hra de Sartinesille aprikoimista?"

Kreivi hymyili.

"Oh, monsieur, miten pikkumaista jonkun Rohanin aseeksi! Kuinka, teidän ylhäisyytenne esittää todistuksiksi pelkkiä sanoja? Verba et voces, sanoo latinalainen. Eikö ole mitään pahempaa, josta minua voidaan moittia?"

"Osaatte tekeytyä pilkalliseksi", virkkoi kardinaali.

"En tekeydy, sillä se on luonnossani."

"Siinä tapauksessa hankin itselleni erään huvin."

"Minkä sitten?"

"Saan teidät hillitsemään sävyä."

"Tehkää se vain, monsieur."

"Siten luulen olevani hänen korkeutensa dauphinen mieliksi."

"Jota sangen suuresti tarvitsette niissä suhteissa, joissa nykyään olette häneen", vastasi Balsamo kylmästi.

"Mutta jos vangituttaisin teidät, horoskoopin [tähtien asennoista laadittu ihmiskohtalon ennustuskaavio. Suom.] herra, mitä silloin sanoisitte?"

"Sanoisinpa, että tekisitte kovin väärin, teidän ylhäisyytenne."

Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan

"Oho, tosiaanko!" vastasi kardinaali murhaavan halveksuvasti; "ja kenelle tekisin kovin väärin?"

"Teille itsellenne, kardinaali."

"Menen ja annan siis heti käskyn, että se tapahtuu. Silloin saadaan tietää, kuka tämä parooni Josef Balsamo oikeastaan on, tämä kreivi de Fenix, tämä loistava vesa sukupuuta, josta minä en ole nähnyt Euroopan aateliston tarhoissa vielä pienintäkään merkkiä."

"Monsieur", sanoi Balsamo, "miksi ette kysynyt minusta tietoja ystävältänne de Breteuililta?"

"Herra de Breteuil ei ole minun ystäväni."

"Niin, hän ei ole sitä enää; mutta hän on sitä ollut, ja vieläpä kaikkein parhaimpianne, sillä kirjoitittehan hänelle erään kirjeen…"

"Minkä kirjeen?" kysyi kardinaali ja tuli lähemmäksi.

"Vielä lähemmäksi, herra kardinaali, vielä lähemmäksi. En tahdo paljastaa asioitanne puhumalla ääneen."

Kardinaali tuli yhä lähemmäksi.

"Mistä kirjeestä aioitte puhua?" kysyi hän.

"Oh, sen te tiedätte aivan hyvin."

"Sanokaa nyt kumminkin."

"Hyvä, siitä kirjeestä, jonka te kirjoititte Wienistä Pariisiin koettaen tehdä dauphinen kihlauksen tyhjäksi."

Kirkkoruhtinas teki tahtomattaan pelästyneen liikkeen.

"Sekö kirje…?" sammalsi hän.

"Sen osaan ulkoa."

"Herra de Breteuil on siis ollut petturi?"

"Kuinka niin?"

"Kun avioliitto oli päätetty asia, pyysin minä häneltä sitä kirjettä takaisin."

"Ja hän vastasi teille?"

"Että hän oli sen polttanut."

"Hän ei uskaltanut sanoa pudottaneensa sen."

"Pudottaneensa?"

"Niin, ja pudotetun kirjeen voi aina joku löytää, ymmärrättehän."

"Niin, että tuo kirje, jonka minä kirjoitin herra de Breteuilille…"

"Niin."

"Jonka hän sanoi polttaneensa…"

"Niin."

"Ja jonka hän pudotti…?"

"Sen löysin minä… Oh, aivan sattumalta, kulkiessani Versaillesin marmoripihan poikki."

"Ettekä toimittanut sitä takaisin herra de Breteuilille?"

"En, sitä minä en suinkaan tehnyt."

"Miksikä ette?"

"Koska minä noitana aivan hyvin tiesin, että teidän ylhäisyytenne, jolle minä toivon pelkkää hyvää, sen sijaan tahtoo minulle kaikin mokomin pahaa. Ja ymmärrättehän, että jos aseeton mies tietää, että hänen kimppuunsa karataan jossakin metsässä, jonka läpi hänen täytyy kulkea, ja löytää tuon metsän reunasta ladatun pistoolin…"

"Niin?"

"Hm, olisihan mies hullu, jos hän heittäisi pistoolin pois kädestään."

Kardinaalia alkoi aivan kuin pyörryttää ja hän nojautui ikkunanpieltä vasten.

Mutta tuokion epäröityään ja kreivin seuratessa sen aikaa tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä hän vastasi:

"Kävi miten kävi! Mutta ei saada sanoa, että minun sukuani oleva prinssi on pelännyt huijarin uhkauksia. Vaikkapa tuo kirje olisikin pudotettu ja te sen löytänyt, vaikkapa se näytettäisiinkin itselleen hänen korkeudelleen dauphinille, vaikkapa se kirje kukistaisikin minut valtioasemasta, niin joka tapauksessa olen täyttänyt velvollisuuteni rehellisenä alamaisena ja uskollisena lähettiläänä. Minä sanon vaadittaessa, mikä on totta, nimittäin että minun mielestäni tämä avioliitto oli vahingoksi isänmaani eduille, ja isänmaani puolustaa minua tai suree kohtaloani."

"Mutta jos olisi joku, joka väittäisi, ettei nuori, kaunis ja kohtelias lähettiläs, joka luuli loistavan Rohan-nimensä ja prinssinarvonsa avulla onnistuvansa kaikessa, lausuisi näin suinkaan siksi, että hän olisi pitänyt liittoa Itävallan hallitushuoneen kanssa vahingollisena Ranskan eduille?" vastasi kreivi. "Niin, jospa joku väittäisi, että sama ylpeä lähettiläs, jonka arkkiherttuatar Marie Antoinette alussa otti niin suopeasti vastaan, olikin kyllin turhamainen näkemään tässä suopeudessa jotakin enemmän kuin pelkkää alentuvaisuutta? Jos niin käy, mitäpä silloin rehellinen alamainen ja uskollinen lähettiläs vastaa?"

"Hän kieltää kaiken, monsieur, sillä siitä tunteesta, jonka te väitätte keksineenne, ei löydy mitään todistusta."

"Te erehdytte, monsieur; löytyy hänen korkeutensa dauphinen kylmäkiskoisuus teitä kohtaan."

Kardinaali oli kahden vaiheilla.

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi, "uskokaa minua: sen sijaan, että rupeaisimme epäsopuun, kuten olisimme jo tehneet, ellen minä olisi teitä älykkäämpi, olkaamme hyviä ystäviä".

"Hyviä ystäviä?"

"Miksikä ei? Hyviä ystäviämme ovat ne, jotka tekevät meille palveluksia."

"Olenko minä sitten muka pyytänyt teiltä palvelusta?"

"Siinäpä teittekin pahoin, ettette pyytänyt; sillä näinä parina päivänä, jotka olette ollut Pariisissa…"

"Minä?"

"Niin, juuri te. Oh, miksi koetatte salata sellaista minulta, sillä olenhan minä noita? Te jätitte prinsessan Soissonsiin, ajoitte kyytihevosella Pariisiin Villers-Cotteretsin ja Dammartinin kautta, nimittäin suorinta tietä, ja kiiruhditte pyytämään hyviltä ystäviltänne Pariisissa palvelusta, jota he kieltäytyivät teille tekemästä. Tämän kiellon jälkeen ajoitte te kyytihevosilla takaisin Compiègneen ja aivan toivottomassa mielentilassa."

Kardinaali näytti masennetulta.

"Ja mitä palvelusta olisin voinut toivoa saavani teiltä, jos olisin turvautunut teihin?" kysyi hän.

"Palvelusta, jota sopii pyytää mieheltä, joka osaa tehdä kultaa."

"Mitä se teidän kullantekonne minuun kuuluu?"

"Peste! kun on kahden vuorokauden sisällä maksettava viisisataatuhatta frangia… eikö summa ollut viisisataatuhatta frangia, sanokaas."

"Kyllä, niin oli."

"Ja te kysytte, mitä se teihin kuuluu, että teillä silloin on ystävä, joka osaa tehdä kultaa? Kyllä, se kuuluu teihin sillä tavoin, että saatte häneltä nuo viisisataatuhatta frangia, joita muilta ei ole saatu."

"Ja missä sitten?" kysyi kardinaali.

"Saint-Claude-kadun varrella, joka on Maraisin kaupunginosassa."

"Mistä tuntisin teidän talonne?"

"Oven kolkuttimen pronssisesta korppikotkan päästä."

"Milloin voin sinne tulla?"

"Ylihuomenna kello kuusi illalla, monseigneur, jos haluatte, ja sitten…"

"Sitten?"

"Niin usein kuin vain haluatte. Mutta nyt päättyikin keskustelumme aivan oikeaan aikaan, sillä katsokaa, prinsessa lopettaa juuri rukouksensa."

Kardinaali oli voitettu: hän ei koettanut enää millään tavoin vastustaa. Hän meni prinsessan luo ja sanoi:

"Madame, minun täytyy tunnustaa, että kreivi de Fenix on aivan oikeassa, että hänellä oleva vihkimätodistus on niin pätevä kuin suinkin olla saattaa ja että lopuksi hänen antamansa selitykset tyydyttävät minua täydellisesti."

Kreivi kumarsi.

"Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne käskee?" kysyi hän.

"Tahdon sanoa tuolle naiselle vielä pari sanaa."

Kreivi kumarsi myöntävästi uudestaan.

"Haluatteko lähteä omasta toivomuksestanne ja vapaaehtoisesti Saint-Denisin luostarista, jonne te tulitte pyytämään minulta turvaa?"

"Hänen korkeutensa kysyy, omasta toivomuksesta ja vapaaehtoisestiko tahdot lähteä Saint-Denisin luostarista, jossa olet pyytänyt turvaa", jatkoi Balsamo nopeasti. "Vastaa, Lorenza."

"Niin, omasta toivomuksestani", vastasi nuori nainen.

"Ja lähteäksenne miehenne, kreivi de Fenixin mukaan?"

"Ja lähteäksesi miehesi de Fenixin mukaan", toisti kreivi.

"Kyllä", vastasi nuori nainen.

"Siinä tapauksessa en tahdo viivyttää enää teitä kumpaakaan, sillä silloin koettaisin pakottaa teidän tunteitanne", sanoi prinsessa. "Mutta jos tässä kaikessa piilee jotakin, joka on luonnollista maailmanjärjestystä vastaan, kohdatkoon Jumalan rangaistus sitä, joka omaksi hyväkseen särkee luonnon sopusointua. Hyvästi, kreivi de Fenix, lähtekää, Lorenza Feliciani, en tahdo enää pidättää teitä. Mutta ottakaa jalokivenne."

"Ne ovat nyt köyhäin, madame", sanoi kreivi de Fenix. "Ja almu on Jumalasta sitä mieluisampi, kun teidän kätenne sen antaa. Minä pyydän takaisin ainoastaan ratsuni Djeridin."

"Sitä saatte vaatia tuolla mennessänne, monsieur. Hyvästi!"

Kreivi kumarsi prinsessalle ja tarjosi käsivartensa Lorenzalle, joka nojautui siihen ja poistui kreivin kanssa sanomatta ainoatakaan sanaa.

"Ah, herra kardinaali", virkkoi prinsessa ja pudisti päätänsä, "siinä ilmassa, jota nykyään hengitämme, liikkuu käsittämättömiä ja tuhoa ennustavia voimia".

KAHDESTOISTA LUKU
Paluu Saint-Denisistä

Gilbert oli Filipistä erottuaan jälleen kadonnut kansantungokseen, kuten olemme kertoneet.

Mutta nyt ei hän syöksynyt tuohon pauhaavaan aallokkoon odotuksesta ja ilosta sykkivin sydämin, vaan sielu syvästi haavoittuneena tuskasta, jota Filipin ystävällinen kohtelu ja ystävällinen tarjous ei ollut voinut lauhduttaa.

Andrée ei aavistanutkaan olleensa julma Gilbertiä kohtaan. Tuo kaunis ja lempeä nuori tyttö ei lainkaan tiennyt, että hänellä ja hänen imettäjättärensä pojalla saattaisi olla minkäänlaisia yhteisiä kosketuskohtia surussa tai ilossa. Hän liihoitteli korkealla yli noiden matalampien ilmapiirien, joihin hän loi valoa tai varjoa mikäli hän itse oli joko iloinen tai suruinen.

Tällä kertaa oli hänen halveksumisensa varjo kohdannut jäätävänä Gilbertiä; ja koska hän oli pelkästään noudattanut oman luonteensa vaistoa, ei hän itse tiennyt olleensa pilkallinen.

Mutta Gilbertiä olivat hänen halveksuva katseensa ja ylpeät sanansa iskeneet suoraan sydämeen kuin pisto aseetonta voimailijaa; eikä Gilbert ollut vielä tarpeeksi filosofi voidakseen verta vuotaessaan löytää lohdutusta epätoivostaan.

Samassa kun hän katosi tungokseen, ei hän enää välittänyt ei hevosista eikä ihmisistä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja ryntäsi ihmislauman läpi kuin haavoittunut metsäsika ja olisi helpostikin voinut joutua harhaan tai murskaantua aukoessaan väkivallalla tietään. Kun nuorukainen oli päässyt läpi tiheimmän väentungoksen, saattoi hän hengittää helpommin, ja kun hän sitten katsoi ympärilleen, näki hän olevansa luonnon helmassa, yksinäisyydessä ja veden rannalla.

Tietämättä, minne hän ryntäsi, oli hän juossut Seine-joelle saakka ja oli nyt melkein Saint-Denis-saarta vastapäätä. Lopen väsyksissä, ei ponnistuksesta, vaan sieluntuskasta, hän heittäytyi nurmikolle ja vääntelehti siinä, puristi kaksin käsin päätänsä ja karjahteli raivoissaan kuin moinen villipedon ääni olisi paremmin kuin ihmisen saattanut purkaa hänen tuskaansa.

Eikö ollutkin nyt se häilyvä ja epämääräinen toivo, joka oli tähän saakka luonut heikkoa valon kimmallusta hänen mielettömiin haaveisiinsa, joita hän ei tohtinut edes tarkoin ajatella, eikö se toivo ollutkin nyt yhtäkkiä täydellisesti sammutettu? Miten korkealle yhteiskunnan portaita Gilbert olisikin nerolla, tiedolla tai tutkimuksilla saattanut nousta, olisi hän aina kuitenkin ollut Andréelle ainoastaan Gilbert, nimittäin sellainen seikka tai olento – niin oli Andrée itse sanonut – , josta hänen isänsä ei tarvitsisi olla pienimmässäkään määrin millänsäkään ja joka ei ansaitsisi edes parempansa silmäystä.

Hetken oli Gilbert kuvitellut, että kun Andrée näkisi hänet Pariisissa ja huomaisi hänen päätöksensä taistella halpuuttaan vastaan, taistella, kunnes hän sen oli voittanut, Andrée silloin ihailisi sellaista voimanponnistusta. Ja nyt ei jalolle nuorukaiselle ollut annettu edes tuota rohkaisevaa sanaa, vaan oli hän lisäksi kaikesta vaivastaan ja kauniista päätöksestään saanut ainoastaan samaa halveksuvaa välinpitämättömyyttä, jolla Andrée oli kohdellut Gilbertiä jo Taverneyssä.

Vielä enemmänkin: eikö Andrée ollut melkeinpä suuttunut saadessaan kuulla, että Gilbert oli uskaltanut vilkaista hänen nuottivihkoihinsa? Jos Gilbert olisi pikkusormellaan koskenut noihin nuotteihin, niin eivät ne varmaankaan olisi kelvanneet enää muuhun kuin poltettaviksi.

Rakastaville sydämille ovat pettymys ja rauenneet toiveet ainoastaan isku, jonka kärsittyään rakkaus nousee entistäänkin voimakkaampana ja itsepintaisempana pystyyn. Sellainen sydän ilmaisee tuskaansa valituksin ja kyynelein; se kärsii avuttomana kuin karitsa veitsen raadellessa. Vieläpä niinkin, että näiden marttyyrien rakkautta vain kiihdyttää tuo tuska, jonka pitäisi se tukahuttaa. He väittävät itsekseen, että heidän malttavaisuutensa saa kerran palkintonsa; ja sitä palkinnon päämaalia kohti he sitten yhä vaeltavat, olkoonpa tie hyvä tai huono, ainoastaan sillä eroituksella, että jos tie on huono, pääsevät he perille myöhemmin, siinä koko seikka, sillä he pääsevät sinne kuitenkin.

Niin ei ole kylmien sydämien, itsepäisten luonteiden, väkevälaatuisempien olentojen laita. He vihastuvat, kun näkevät verensä vuotavan, ja heidän tahdonvoimansa lisääntyy siitä niin rajusti, että heidän voi siitä hetkestä saakka luulla paremmin vihaavan kuin rakastavan. Heitä ei saa syyttää; heissä ovat rakkaus ja viha niin lähetysten, etteivät he huomaa itsekään siirtymistä toisesta toiseen.

Tiesikö Gilbert näin sieluntuskainsa masentamana ja rannalla vääntelehtiessään, rakastiko hän vai vihasiko Andréeta? Ei, hän vain kärsi, siinä kaikki. Mutta koska hän ei jaksanut enää lisää kärsiä ja kestää, masensi hän toivottomuutensa ja päätti tehdä jonkin lujan päätöksen.

– Hän ei minua rakasta, – ajatteli Gilbert, – se on totta, mutta ei minunkaan pitäisi toivoa, että hän minua rakastaisi, siihen minulla ei ole oikeutta. Ainoa, mitä minulla olisi oikeus häneltä vaatia, olisi lempeä osanottavaisuus, jota kovaa kohtaloa vastaan uljaasti taistelleet onnettomat saavat ihmisiltä. Sitä, minkä hänen veljensä käsitti, ei Andrée saattanut käsittää. Filip sanoi minulle: 'Kukapa tietää? Ehkäpä sinusta tulee joku Colbert tai Vauban!' Jos minusta tulisi jompikumpi noista kahdesta, antaisi hän minulle oikeutta ja lahjoittaisi minulle sisarensa palkinnoksi hankkimastani kunniasta, kuten hän olisi antanut hänet minulle lahjana synnynnäisestä aateluudesta, jos minä olisin tullut maailmaan hänen vertaisenaan. Mutta Andréelle – sen minä tiedän aivan hyvin – , olisi mikä Colbert, mikä Vauban tahansa aina vain Gilbert, sillä se, mitä hän minussa halveksii, on sellaista, jota ei mikään voi pyyhkiä pois, ei mikään kullata eikä mikään pettää… Se on minun halpa syntyperäni. Ikäänkuin minun ei olisi kasvettava, edellyttäen, että pääsen maaliini, paljoa enemmän näin kuin jos olisin syntynyt Andréen vertaisena! Oi, mieletön olento! Järjetön luoma! Oi nainen, nainen, vajavuus on nimesi! [Shakespearen määritelmä. Suom.]

– Luota tuohon lempeään katseeseen, korkeaan otsaan, sielukkaaseen hymyyn, asentoon, joka on kuin kuningattaren! Kas, tuossa on neiti de Taverney, nainen, joka kauneudellaan ansaitsee hallita maailmaa… Erehdyt; hän on vain luulotteleva, kopea maalaistyttö, aristokraattisiin ennakkoluuloihin pinttynyt. Kaikki nuo kauniit, nuoret herrat tyhjine aivoineen ja kevyine mielineen, joilla on ollut hyvä tilaisuus oppia ja jotka eivät tiedä mitään, ne ovat Andréen mielestä hänen vertaisiaan; sellaiset seikat ja henkilöt saavat häneltä huomaavan katseen… Gilbert on koira, halvempi koiraakin; sillä taisipa Andrée tiedustaa Mahonin vointia, mutta Gilbertin asioita hän ei varmaan olisi kysellyt!

– Ah, hän ei tiedä, että minä olen yhtä voimakas kuin nuo toisetkin, että kun minä saan ylleni samanlaiset vaatteet kuin hekin, tulee minusta aivan yhtä komea; hän ei tiedä, että minulla on sellaistakin, mitä heillä ei ole: taipumaton tahto, ja jos minä tahdon…

Julma hymy vääristi Gilbertin huulia tällä hetkellä, jolloin hän ajatuksensa keskeytti.

Sitten rypisti hän kulmiaan, ja hänen päänsä vaipui jälleen hitaasti rintaa vasten.

Mitähän mahtoi tällä tuokiolla hänen synkässä sielussaan liikkua?

Mikä kauhea ajatus painoikaan tuota kalpeaa otsaa, joka jo näin nuorena oli kellastunut yövalvonnasta ja saanut mietteiden ryppyjä?

Kuka voi siihen vastata?

Merimieskö soutaessaan venheellään myötävirtaan ja hyräillessään Henrik IV: n laulua? Iloinen pesutyttökö, joka tultuaan takaisin Saint-Denisistä ja nähtyään siellä koko juhlasaaton, kiersi nyt matkan päästä Gilbertin, sillä hän luuli nuorta joutenolijaa kai varkaaksi, hänen loikoessaan noin ruohikossa pyykkivaatteilla kuormattujen seipäiden välissä?

Puoli tuntia syvästi mietittyään nousi Gilbert ylös kylmästi ja päättävästi. Hän käveli alas Seinen rantaan, nautti hyvän kulauksen vettä, katseli ympärilleen ja näki kaukana vasemmalla lainehtivan kansantulvan, joka palasi nyt Saint-Denisistä.

Keskellä laumaa näkyivät ensimmäiset vaunut, jotka liikkuivat Saint-Oueniin vievää tietä, käymäjalkaa, sillä niitä esti tavaton tungos.

Dauphine oli tahtonut, että hänen Pariisiin saapumisensa olisi perhejuhla, ja perhe, nimittäin kansa, käytti hyväkseen sille suotua etuoikeutta, ja sen nähtiin pysähtyvän niin lähellä kuninkaallista loistoa, että joukko pariisilaisia nousi ylös yksinpä dauphinen lakeijain paikoillekin ja riippui kiinni hänen raskaiden vaunujensa hihnoissa kenenkään heitä estelemättä.

Gilbert tunsi heti Andréen vaunut, sillä Filip antoi hevosensa laukata tai paremmin sanoen tepastella niiden oven vieressä.

– Hyvä, – tuumi Gilbert itsekseen, – minun täytyy saada tietää, minne Andrée ajaa; ja saadakseni sen tietää, täytyy minun mennä hänen perässään.

Ja Gilbert meni.

Dauphine aikoi syödä illallista la Muettessa, ainoastaan pikku piirissä, kuninkaan, dauphinin, Provencen kreivin ja Artoisin kreivin seurassa. Ja täytyy mainita, että Ludvig XV oli unohtanut ankarimman sopivaisuuden siinä määrin, että hän oli antanut kutsuessaan madame la dauphinen illalliselle Saint-Denisissä hänelle vierasluettelon keralla lyijykynän ja pyytänyt häntä pyyhkimään pois ne nimet, jotka eivät hänestä olleet mieluisia.

Nähdessään rouva Dubarryn nimen, joka oli viimeisenä, oli Marie Antoinette tuntenut huultensa kelmenevän ja vapisevan. Mutta hän oli muistanut keisarinna-äitinsä opetukset ja neuvot ja ponnistanut koko tahtonsa ja jättänyt viehkeästi hymyillen luettelon ja kynän takaisin kuninkaalle ja sanonut olevansa sangen onnellinen päästessään näin heti kuninkaan tuttavalliseen perhepiiriin.

Gilbert ei näitä seikkoja tiennyt, ja vasta la Muettessa hän huomasi rouva Dubarryn vaunut ja Zamoren keikkumassa korkealla valkean hevosen selässä.

Onneksi tuli jo pimeä; Gilbert painautui piiloon puistikkoon, heittäytyen sinne loikomaan ja odottamaan.

Kuningas antoi pojanpoikansa puolison aterioida rakastajattarensa parissa ja oli erinomaisen hyvällä tuulella, varsinkin nähdessään dauphinen kohtelevan rouva Dubarrya vieläkin ystävällisemmin kuin Compiègnessä.

Mutta hänen korkeutensa dauphin oli synkkä ja huolissaan, väitti päätänsä ankarasti särkevän ja poistui seurasta ennenkuin asetuttiin pöytään.

Illastelua kesti aina kello yhteentoista.

Saattoväkeen kuuluvat henkilöt – ja ylpeän Andréenkin oli pakko tunnustaa, että hänetkin luettiin niihin – aterioitsi sillä välin paviljongeissa kuninkaan heille lähettämän musiikin soidessa. Mutta koska yksin paviljongitkin olivat liian ahtaat, että kaikki olisivat mahtuneet niihin, niin söi viitisenkymmentä herraa taivasalla, ruohikolle katettujen pöytäin ääressä, viidenkymmenen kuninkaallisiin livreoihin puetun lakeijan palvelemina.

Gilbert oli yhä piilossa puistikossa ja näki kaiken tämän komeuden. Hän otti taskustaan Clichy-la-Garennessa ostamansa leivänkappaleen ja söi aivan kuin muutkin, pitäen tarkoin silmällä kaikkia poislähteviä.

Aterian jälkeen ilmestyi madame la dauphine parvekkeelle; hän tuli hyvästelemään vieraitansa. Kuningas seisoi aivan lähellä häntä; rouva Dubarry pysyttäytyi kauimpana huoneen taustalla eikä tullut näkyviin, seuraten hienoa käyttäytymisälyään, jota hänen vihollistensakin täytyi hänessä ihailla.

Kaikki menivät nyt parvekkeen alle tervehtimään kuningasta. Ja koska madame la dauphine tunsi jo monet häntä saattaneista, niin mainitsi kuningas hänelle ainoastaan niiden nimet, joita hän ei vielä tuntenut. Silloin tällöin lennähti dauphinen huulilta kohtelias sana tai sopiva leikinlasku, joilla hän ihastutti kaikki puhuttelemansa.

Gilbert katseli loitompaa koko tätä matelua ja tuumi itsekseen:

– Minä olen ylempänä kaikkia noita, sillä koko maailman hinnasta minä en tekisi sitä, mitä he tekevät.

Nyt tuli parooni de Taverneyn ja hänen perheensä vuoro. Gilbert nousi silloin toisen polvensa varaan.

"Monsieur Filip", sanoi dauphine, "annan nyt teille lomaa saattaaksenne isänne ja sisarenne Pariisiin".

Gilbert kuuli nämä sanat aivan selvästi yön värisevässä hiljaisuudessa ja kaikkien läsnäolijain ja katselijain tarkkaavasti vaietessa.

Madame la dauphine lisäsi vielä:

"Herra de Taverney, en voi majoittaa teitä; lähtekää siis tyttärenne kanssa Pariisiin, kunnes olen ennättänyt järjestää hovini Versaillesissa; mademoiselle, muistakaa joskus minua."

Parooni poistui poikansa ja tyttärensä kanssa. Heidän perästään tuli paikalle monia muita, joille dauphine niinikään lausui samanlaisia kohteliaisuuksia; mutta se ei paljoa liikuttanut Gilbertiä.

Hän pujahti pois puistikosta ja seurasi paroonia kahdensadan herrojaan etsivän lakeijan huutaessa, viidenkymmenen kuskin hälisten vastatessa lakeijoille ja kuusienkymmenien vaunujen jyristessä pitkin katukiveystä kuin yhtä monta ukkospilveä.

Koska parooni de Taverneyllä oli hovivaunut, odottivat ne häntä syrjässä muista. Hän nousi niihin Andréen ja Filipin kanssa, sitten suljettiin vaunujen ovi.

"Ystäväni", sanoi Filip lakeijalle, joka sulki vaunujen ovea, "nouse kuskipukille ajajan viereen".

"Miksikä niin, miksikä niin?" kysyi parooni.

"Siksi, että miesraukka on seissyt aamusta alkaen ja on tietysti väsynyt", vastasi Filip.

Parooni mutisi jotakin, jota Gilbert ei saattanut kuulla. Lakeija nousi kuskin viereen.

Gilbert lähestyi vaunuja.

Samassa, kun ne aikoivat lähteä liikkeelle, huomattiin, että yksi hihnoista oli irtaantunut.

Ajaja laskeutui paikaltaan, ja vaunut seisoivat vielä hetken.

"On jo sangen myöhä", sanoi parooni.

"Minä olen kovin väsynyt", supisi Andrée; "saammekohan nyt edes yösijaa?"

"Toivoakseni", vastasi Filip; "lähetin la Brien ja Nicolen suoraan Pariisiin. Kirjoitin heidän viedäkseen kirjeen eräälle ystävistäni ja pyysin häntä vuokraamaan meille pienen paviljongin, jossa hänen äitinsä ja sisarensa viime vuonna asuivat. Se ei tosin ole mikään komea asunto, mutta kuitenkin melkoisen mukava. Tehän ette tahdokaan näytellä loistoa, vaan haluatte ainoastaan tilapäisen asunnon."

"Ma foi, se on aina yhtä hyvä kuin Taverney", sanoi parooni.

"Niin, ikävä kyllä, isäni", vastasi Filip surumielisesti hymyillen.

"Saanko minä siellä nähdä puita?" kysyi Andrée.

"Kyllä, jopa varsin kauniita. Mutta luultavasti et saa niistä kauan nauttia, sillä heti hääjuhlallisuuksien jälkeen sinut esitellään hovissa."

"Kaunista tuo unelmamme; koettakaamme olla heräämättä siitä liian nopeasti. Filip, sanoitko kuskille, minne hänen on ajettava?"

Gilbert kuunteli ankarassa jännityksessä.

"Sanoin, isä", vastasi Filip.

Gilbert oli kuullut kaiken muun keskustelun ja oli jo toivonut saavansa kuulla osoitteenkin.

– Ei väliä, minä juoksen heidän perässään, – tuumi hän nyt itsekseen. – Täältä on Pariisiin ainoastaan penikulma.

Hihna oli saatu jälleen kuntoon, kuski nousi ylös paikalleen ja vaunut läksivät liikkeeseen. Mutta kuninkaan hevoset juoksevat hyvin, kun niitä ei tungos ole estämässä, ja ne juoksivat nyt niin nopeasti, että Gilbert raukan mieleen muistui matka Chausséen kylään, hänen pyörtymisensä ja avuton tilansa.

Hän ponnisti voimansa ja pääsi vaunujen takapuolella olevalle seisomapaikalle, jossa ei nyt ollut lakeijaa. Väsynyt Gilbert piti kiinni vaunuista, istahti laudalle ja ajoi vapaakyydillä.

Mutta melkein samassa hän muisti nousseensa Andréen vaunujen takalaudalle, siis lakeijan paikalle.

– No niin, ei käy päinsä, – mutisi sitkeä nuorukainen, – ei saada sanoa, etten minä olisi taistellut viimeiseen hetkeen saakka; jalkani ovat lopen uupuneet, mutta käsivarteni eivät.

Hän otti nyt kaksin käsin kiinni astuinlaudasta, jonka reunalle hän oli asettanut varpaansa, laskeutui sitten alas takaistuimen alle, ja vaikka vaunut koko ajan heilahtelivat ja täristivät, pysyi hän siinä vaikeassa asennossa mieluummin kuin syrjäytti omantuntonsa käskyn.

– Minä saan hänen osoitteensa tietooni, – mutisi hän itsekseen, – sen minä saan. Tästä tulee taas minulle vaikea yö, mutta huomenna minä lepään tuolilla kopioidessani nuotteja. Muuten minulla on rahaakin taskussa, ja minun kannattaa kustantaa itselleni kaksi tuntia lisää unta, jos tahdon.

Sitten ajatteli hän, että Pariisi on sangen suuri ja että hän voi siellä eksyä, koska ei tunne katuja, sen jälkeen kun parooni poikineen ja tyttärineen on mennyt Filipin heille hankkimaan taloon.

Onneksi oli jo melkein sydänyö, ja aamu valkeni kello puoli neljän aikaan.

Näitä monenlaisia asioita ajatellessaan huomasi Gilbert ajettavan suuren torin poikki, jonka keskellä oli ratsupatsas.

– Ahaa, luulisi aivan oltavan Place des Victoires-torilla, – ajatteli hän samalla kertaa iloissaan ja hämmästyneenä.

Vaunut kääntyivät kadun kulmassa, ja Andrée vilkaisi ulos niiden ovesta.

Filip sanoi:

"Tuo on kuningas-vainajan kuvapatsas. Pian olemme perillä."

Ajettiin alas melkoisen jyrkkää rinnettä; Gilbert oli putoamaisillaan pyöräin alle.

"Nyt olemme perillä", lausui Filip.

Gilbertin jalat tapasivat maata ja hän ryntäsi nopeasti kadun toiselle puolelle ja pujahti siellä piiloon erään portin töykkärikiven taakse.

Filip hyppäsi ensimmäisenä ulos vaunuista, soitti porttikelloa, kääntyi ja otti Andréen vastaan.

Parooni tuli viimeiseksi ulos.

"No", sanoi hän, "aikovatko ne lurjukset antaa meidän viettää yömme täällä?"

Samassa kuuluivat la Brien ja Nicolen äänet ja portti aukesi.

Kolme matkalaistamme katosi synkälle pihalle, ja portti suljettiin heidän mentyään.

Vaunut palvelijoineen kääntyivät pois portilta; ne palasivat kuninkaan vaunukartanoon.

Talo, johon kolme matkalaistamme olivat kadonneet, ei ollut missään suhteessa huomattava; mutta kun vaunut vierivät ohitse, valaisi niiden lyhtyjen hohde vierimmäistä taloa ja Gilbert saattoi lukea:

"Hôtel d'Armenonville."

Nyt tarvitsi hänen enää ottaa vain selko kadusta. Hän meni sen lähimpään päähän, muuten samaan suuntaan, jonne vaunut olivat loitonneet. Ja suureksi ihmeekseen tuli hän nyt samalle suihkulähteelle, josta hänen oli tapana juoda vettä.

Hän kulki kymmenisen askelta toista katua; se oli yhdensuuntainen sen kanssa, jolta hän oli tullut. Ja silloin tunsi hän leipurin kaupan, josta hänen oli tapana ostaa leipänsä.

Vieläkään hän ei uskonut, vaan meni kadun kulmaan saakka. Etäisen lyhdyn valossa saattoi hän nyt erottaa valkealla pohjalla samat kaksi sanaa, jotka hän oli lukenut kolme päivää sitten palattuaan Rousseaun kanssa lääkekasveja kokoamasta Meudonin metsistä:

"Rue Plâtrière."

Andrée oli siis ainoastaan kahdensadan askeleen päässä hänestä, lyhyemmän välimatkan kuin Taverneyn linnasta oli ollut hänen pieneen kamariinsa linnan portinpielessä.

Silloin hän meni portin luo toivoen, ettei nuoran päätä, joka nosti portin sisäpuolella salpaa, olisi kokonaan vedetty sisään.

Tämä oli Gilbertille oikea onnenpäivä: lyhyt pätkä nuoraa riippui ulkopuolella; hän tarttui siihen ja veti koko nuoran ulos ja portti aukesi.

Nuorukainen hapuili pimeässä portaille, nousi askeleen kerrallaan aivan hiljaa niitä ylös ja tapasi viimein käteensä kamarinsa oven munalukon, johon Rousseau oli kohteliaasti jättänyt avaimen.

Kymmenen minuutin kuluttua voitti väsymys kaikki mietteet, ja Gilbert vaipui uneen odottaen kiihkeästi huomispäivää.

KOLMASTOISTA LUKU
Paviljonki

Kun Gilbert oli tullut kotiin myöhään, mennyt heti vuoteeseen ja nukahtanut sikeästi, unohti hän vetää ikkunansa eteen vaaterääsyn, jolla hänen oli tapana peittää luukkunsa nousevan auringon säteiltä.

Tuo aurinko kävi nyt kello viisi aamulla hänen silmiinsä ja herätti hänet varhain; hän nousi heti ylös peläten nukkuneensa liian kauan.

Gilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja sen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota kelloaan.

Auringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden latvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään, vaan päinvastoin liian aikaisin.

Gilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia ja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja raskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen kadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt arvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.

Nähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut nuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.

"Saanko nähdä siellä puita?" oli Andrée kysynyt Filipiltä.

– Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta puutarhapaviljonkia, – tuumi Gilbert itsekseen.

Tämä ajatus sai nuorukaisen luonnollisesti miettimään paviljonkia.

Omituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista päin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä paviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli heikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne olivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä ottaneet auetakseen.

Vieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat ikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa näkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua käsistään.

Gilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä. Tuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan raikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Edellisenä iltana oli Filip sanonut isälleen ja sisarelleen, että la Brie ja Nicole järjestivät kuntoon heidän asuntoaan. Tuo paviljonki oli siis mainittu asumus. Siinä Rue Coq-Héronin varrella olevassa talossa, johon matkalaiset olivat menneet sisään, oli siis puutarha Rue Plâtrièren puolella.

Gilbert oli niin rajusti ponnahtanut pois luukkunsa äärestä, että ellei Nicole, joka muuten oli melkoisen matkan päässäkin, olisi niin ajatuksettomasti vaan katsellut eteensä, mikä onkin aamuisin ylös noustessa suloista, olisi hän saattanut huomata filosofimme juuri hänen tempautuessaan takaisin luukkunsa luota.

Mutta Gilbert oli vetäytynyt nopeasti piiloon varsinkin siksi, että hän ei tahtonut Nicolen näkevän häntä täällä ylhäällä ullakkoluukussa; jos filosofimme olisi asunut ensimmäisessä kerroksessa ja jos hänen takaansa avonaisesta ikkunasta olisi näkynyt kalliit tapetit ja komeat huonekalut, niin ehkäpä Gilbert ei olisi arastellut näyttäytymästä. Mutta viidennen kerroksen ullakkohuone luokitti hänet liian halpaan kansanryhmään, joten hänestä oli sangen tärkeätä väistyä piiloon.

Ja muuten: onhan maailmassa aina eduksi nähdä näkymättä itse.

Ja sitäpaitsi: jos Andrée olisi saanut tietää, että hän asui siellä, eikö se olisi jo riittänyt saamaan häntä muuttamaan pois tai estämään häntä ainakin kävelemästä puutarhassa?

Niin, niin, Gilbertin ylpeys suurensi häntä taas hänen omissa silmissään! Mitä merkitsi Gilbert Andréelle, ja miksikä olisi Andrée astunut ainoatakaan askelta joko Gilbertiä lähetäkseen tai mennäkseen hänestä kauemmaksi? Eikö hän ollut sen kansanluokan naisia, jotka saattavat vaikka nousta kylpyammeesta lakeijan tai talonpojan läsnäollessa, koska he eivät pidä lakeijaa tai talonpoikaa ihmisenäkään?

Mutta Nicole ei kuulunut tuohon kansanluokkaan, ja niin ollen täytyi Gilbertin karttaa Nicolea.

Siinä varsinainen syy, jonka tähden Gilbert oli niin kiireesti vetäytynyt pois ikkunasta.

Mutta Gilbert ei saattanut suinkaan vetäytyä siitä pois pysyäkseen myöskin siitä loitolla. Hän menikin siis uudestaan hiljaa sen ääreen ja tohti pilkistellä ulos ikkunanpielen takaa.

Nyt oli paviljongin pohjakerroksessa avautunut myöskin toinen ikkuna, juuri ensiksi avautuneen alle. Ja siinä ikkunassa oli valkea olento: hän oli Andrée, aamuvaipassaan, haeskellen tohveliaan, joka oli pudonnut hänen pienestä jalastaan ja kadonnut tuolin alle.

Turhaan vannoi Gilbert joka kerran, kun hän näki Andréen, tekevänsä itselleen vihastaan suojeluskeinon eikä antavansa rakkautensa johtaa itseään harhaan. Mutta entinen syy sai taas nytkin aikaan entisen seurauksen. Hänen täytyi nojautua seinään, hänen sydämensä tykytti haljetakseen, ja sen sykintä sai veren hänen joka suonessaan kiehumaan.

Mutta vähitellen rauhoittui nuorukaisen valtimojen lyönti ja hän saattoi ajatellakin asiaansa. Kuten olemme maininneet, oli nyt nähtävä näkymättä itse. Gilbert otti yhden Teresian hameista, kiinnitti sen neulalla nuoraan, joka oli sidottu poikki hänen ikkunansa, ja tämän tilapäisen verhon takaa hän nyt saattoi katsella Andréeta tarvitsematta pelätä ihaillun häntä näkevän.

Andrée noudatti Nicolen esimerkkiä: hän oikoi valkeita, kauniita käsivarsiaan, ja silloin tuo liike avasi tuokioksi hänen aamuvaippansa; sitten kumartui hän ikkunasta ulos voidakseen mukavammin katsella ympärillä olevia puutarhoja.

Silloin näki hänen kasvoillaan tyytyväisyyden ilmeen; hän, joka niin harvoin hymyili ihmisille, hymyili ilman syrjäajatuksia luonnolle. Joka taholla oli suuria, siimestäviä puita, ja joka taholla ympäröi häntä vihannuus.

Se talo, jossa Gilbert asui, veti Andréen katsetta puoleensa samoin kuin kaikki muutkin, joiden keskellä puutarha oli. Paikalta, josta Andrée katseli, ei saattanut nähdä muuta kuin ullakkokammiot, ja niistä yksinään niinikään Andréen huoneeseen, – joten Andrée ei suinkaan ajatellut Gilbertin asumusta. Kuinka olisikaan tuo ylpeä nuori tyttö välittänyt siitä kansanluokasta, joka asui niin ylhäällä katon rajassa?

Andrée tuli tästä tutkimuksestaan siis vakuutetuksi, että hän sai olla aivan yksinään ja salassa kaikilta silmäyksiltä ja ettei hänen rauhallisen olinpaikkansa lähettyvillä ollut ainoatakaan pariisilaista pilkallisine ja maalaisnaisten niin suuresti pelkäämine uteliaine kasvoineen.

Sen huomion seuraus nähtiin aivan kohta. Andrée jätti ikkunansa vallan auki, että aamuilma saisi leyhyä huoneen viimeisiinkin sopukoihin saakka, meni sitten kamiinin luokse, vetäisi kellon nuorasta ja alkoi pukeutua tai paremminkin riisuutua pukeutuakseen puolihämärässä kamarissa.

Nicole tuli sisään, päästi hihnat matka-arkun ympäriltä, joka oli tehty kuningatar Annan aikoina, otti kilpikonnanluisen kamman ja avasi Andréen tukan.

Tuossa tuokiossa putosivat pitkät palmikot ja tuuheat kiharat vaippana nuoren neidon olkapäille.

Gilbert veti näännyttävän huokauksen. Hän tuskin tunsi Andréen kaunista tukkaa, johon muoti ja seuratavat olivat ennen sirottaneet hiusjauhetta, mutta hän tunsi Andréen, Andréen puolipukimissa, huolettomassa aamupuvussaan sata kertaa kauniimpana kuin hän oli ollut komeimmassa juhla-asussaan. Suonenvetoisesti vääntyvää suuta kuivasi, hänen sormiaan poltti kuin kuumeessa, hänen silmänsä samenivat ahnaasta tuijotuksesta.

Sattumalta kohotti Andrée päätänsä antaessaan järjestellä tukkaansa ja hänen katseensa osui nyt Gilbertin ullakkokammioon.

"Niin, niin katsele sinä vaan", mutisi Gilbert; "katsele, miten haluat, et näe kuitenkaan mitään, mutta minä näen sen sijaan kaikki".

Gilbert erehtyi: Andrée näki sittenkin jotakin, nimittäin tuulessa heiluvan vaatteen, joka oli kietoutunut nuorukaisen pään ympärille ja oli hänen päässään ikäänkuin turbaanina.

Andrée osotti tuota omituista esinettä Nicolelle.

Nicole keskeytti tärkeän toimituksensa, jossa hän paraikaa oli, ja viittasi kammallaan kohti ullakkoikkunaa, ikäänkuin kysyen emännältään, sitäkö esinettä Andrée tarkoitti.

Tätä merkkien antoa, jota Gilbert katseli halukkaasti ja josta hän näytti suunnattomasti nauttivan, oli myöskin katsomassa kolmas henkilö, vaikkei Gilbert siitä tiennyt.

Yhtäkkiä tunsi Gilbert jonkun tempaisevan rajusti Teresian hameen päänsä ympäriltä, ja hän oli aivan vaipua lamaan huomatessaan kamarissaan Rousseaun.

"Hittoako te teette, monsieur?" huudahti filosofi kulmat rypyssä ja pilkallisesti irvistäen ja katsellen tutkivasti vaimonsa hametta, jota Gilbert oli lainannut päänsä verhoksi.

Gilbert koetti kaikin voimin johtaa Rousseaun huomiota pois ikkunaluukusta.

"En mitään, monsieur, en kerrassaan mitään."

"Ette mitään… Mutta miksi te sitten olitte tämän hameen takana piilossa?"

"Auringonpaiste vaivasi minua."

"Ikkuna on sivulla päin, ja aurinko vaivaa teitä jo noustessaan?

Ovatpa teidän silmänne arat, nuori mies!"

Gilbert änkytti jotakin, ja kun hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin, peitti hän kasvot käsiinsä.

"Te valehtelette ja pelkäätte", sanoi Rousseau; "teillä on siis jokin ilkeys mielessä?"

Tämä hirveä johtopäätös sai Gilbertin aivan ymmälle ja sen tehtyään meni Rousseau kursailematta seisomaan ikkunan ääreen.

Gilbertin valtasi tunne, joka on liian luonnollinen tarvitaksemme sitä selittää, ja hän ryntäsi nyt myöskin ikkunan ääreen, jossa hän äsken oli pelännyt tulevansa nähdyksi.

"Ahaa!" sanoi Rousseau äänellä sellaisella, että veri Gilbertin suonissa hyytyi; "paviljongissa on nyt asukkaita".

Gilbert ei virkkanut ainoaakaan sanaa.

"Ja siellä asuu ihmisiä", jatkoi epäluuloinen filosofi, "ihmisiä, jotka tuntevat minun taloni, sillä he osoittelevat sitä toisilleen".

Gilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen taaksepäin.

Rousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä, mistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet nähtäisiin alhaalta.

"Älkäähän", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, "älkäähän, nuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne ikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!"

Hän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä alhaalta aivan selvästi.

"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!" huudahti Gilbert ja vääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.

Mutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle nuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä onnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus esti häntä sitä tekemästä.

"Te tunnette nuo naiset ja he tuntevat teidät?" kysyi Rousseau.

"Ei, ei, ei, monsieur."

"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin miksi ette tahdo heille näyttäytyä?"

"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne salaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa minun pitää salaisuuteni."

"Haa, petturi!" huudahti Rousseau; "kyllä minä tiedän, mitä nuo tuollaiset salaisuudet ovat. Sinä olet joku Grimmin, joku Hollbachin kätyreitä. He ovat opettaneet sinut näyttelemään tällaista osaa, saadakseen petoksella minut sinua suosimaan; sinä olet hankkinut pääsyn luokseni ja petät minua nyt. Voi minua kolminkertaista hullua, tuhmaa luonnon rakastajaa, minä luulen auttavani vertaistani ja kuljetankin kotiini ja luokseni urkkijan".

"Urkkijan!" huudahti Gilbert aivan suunniltaan.

"Sano nyt, minä päivänä sinä minut myyt, Juudas?" kysyi Rousseau verhoutuen Teresian hameeseen, joka hänelle oli huomaamatta jäänyt käteen ja luullen olevansa suurenmoinen tuskassaan, vaikka hän, ikävä kyllä, olikin ainoastaan naurettava.

"Te häpäisette minua, monsieur!" vastasi Gilbert.

"Häpäisen sinua, sinä käärmeen sikiö!" huudahti Rousseau. "Sinua, jonka näen viittauksilla puhelevan vihamiesteni kanssa, ilmoittavan heille merkeillä, mistä tiedän mitä, – ehkä tulevan teokseni aiheen!"

"Monsieur, jos olisin tullut teidän luoksenne aikomuksella ilmaista teidän työnne salaisuuksia, niin olisin voinut paljoa paremmin kopioida teidän käsikirjoituksianne, jotka ovat pöydällänne, kuin ilmoitella millään merkeillä, mitä aihetta ne käsittelevät."

Tämä oli aivan totta, ja Rousseau huomasi lausuneensa jälleen tuollaisen mahdottomuuden, jollaisia häneltä pääsi silloin, kun hänen sairaloinen pelkonsa valtasi hänet suuttumukseen saakka.

"Monsieur", sanoi hän, "minä olen teidän tähtenne tuskissani, mutta kokemus on tehnyt minut ankaraksi! Minä olen viettänyt koko elämäni keskellä petoksia; minut ovat pettäneet kaikki, kieltäneet kaikki, kavaltaneet, myyneet kaikki, kiusanneet kaikki. Te tiedätte, että olen noita kuuluisia onnettomia, joita hallitukset karkoittavat yhteiskunnastaan pois. Sellaisissa oloissa on minulla oikeus olla epäluuloinen. Nyt näytätte te minusta epäiltävältä, ja teidän täytyy muuttaa minun kodistani pois".

Gilbert ei odottanut sellaista puheen päätöstä.

Hänet, hänet potkittaisiin pois!

Hänen kätensä puristuivat suonenvetoisesti nyrkkiin ja hänen silmissään välkähti salama, joka sai Rousseaun hätkähtämään.

Mutta se salama katosi pian ja sammui hiljaa.

Gilbert ehti ajatella, että jos hän muuttaisi pois talosta, kadottaisi hän onnen nähdä joka hetki päivästä Andréen, ja menettäisi sitäpaitsi Rousseaun ystävyyden. Se olisi ollut yhtaikaa suuri onnettomuus ja häpeä.

Hän syöksyi alas hurjan ylpeytensä korkeudesta ja rukoili kädet ristissä:

"Kuulkaa, monsieur, yksi sana, yksi ainoa sana!"

"Minulta ei lähde armoa", vastasi Rousseau; "ihmisten vääryys on tehnyt minut hurjemmaksi metsän petoa. Te vaihdatte merkkejä vihamiesteni kanssa, menkää heidän luokseen, minä en estä teitä; solmikaa liittoja heidän kanssaan, minä en sitä vastustele, mutta jättäkää minut rauhaan."

"Monsieur, nuo kaksi tyttöä eivät ole mitenkään teidän vihollisianne, he ovat neiti Andrée ja Nicole."

"Kuka on sitten neiti Andrée? No, antakaa tulla!"

"Neiti Andrée, monsieur, on parooni de Taverneyn tytär. Juuri häntä… voi, antakaa anteeksi, että puhun teille tällaisia, mutta te itse pakotatte minua siihen! – juuri häntä minä rakastan enemmän kuin te olette rakastanut neiti Galleytä ja madame Warensia tai ketään muuta. Hänen perässään minä tulin maalta jalkaisin, ilman rahaa, ilman ruokaa, kunnes vaivuin keskelle maantietä väsymyksestä nääntyen ja tuskan murskaamana. Juuri häntä minä menin eilen näkemään Saint-Denisiin. Hänen perässään minä juoksin aina la Muetteen saakka ja seurasin sitten, hänen minua huomaamatta, la Muettesta kadulle, joka on tässä lähinnä. Hänen minä sattumalta tänä aamuna näin asuvan tuossa paviljongissa; ja lopultakin, juuri hänen tähtensä minä toivoin, että minusta kerran tulisi joku Turenne, Richelieu tai Rousseau."

Rousseau tunsi ihmissydämen ja osasi arvata näiden huudahdusten sävyn todelliseksi; hän tiesi, ettei parhainkaan näyttelijä osaisi matkia moista kyynelten tukahuttamaa ääntä, kuten Gilbert puhui, ja kuumemaisen kiihkeitä liikkeitä, joilla hän vilkastutti puhettaan.

"Tuo nuori nainen on siis neiti Andrée?" kysyi hän.

"Niin, herra Rousseau."

"Te siis tunnette hänet?"

"Minä olen hänen imettäjänsä poika."

"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja ellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija."

"Monsieur", vastasi Gilbert, "te murratte sydämeni, ja luulen, että minuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla".

"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te olette valehtelija, monsieur!"

"No, hyvä, hyvä", virkkoi Gilbert; "minä olen valehtelija, valehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen tarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!.. Kyllä, minä menen… hyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu teidän tunnollenne!"

Rousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin suuressa määrin muistutti häntä itseään.

– Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, – tuumi hän itsekseen; – mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan, miksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?

Gilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti ja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko lopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet takaisin.

"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni", sanoi Rousseau. "Jos olette niin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt alkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä on yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa, Gilbert, joutukaa!"

Gilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä hän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin Rousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi vielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan luokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.

Juuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti Nicolen käsistä päiväpuvun.

Andrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen liikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja käski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.

"Ahaa", sanoi Rousseau, "minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon toisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!" Ja hän lisäsi huokaisten:

 
"O gioventù, primavera del età!
O primavera, gioventù del anno!"
 
 
Oi nuoruus, iän kevät!
Oi kevät, vuoden nuoruus!
 

Sitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi surumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen hän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli Voltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen kanssa.

NELJÄSTOISTA LUKU
Saint-Claude-kadun talo

Saint-Claude-katu, jonka varrella olevaan kotiinsa kreivi de Fenix oli kutsunut kardinaali de Rohanin luokseen kohtaukseen, ei vielä siihen aikaan ollut niin nykyisestä muuttunut, ettei siellä saattaisi huomata vielä merkkejä niistä paikoista, joita seuraavassa koetamme kuvailla.

Se ulottui Saint-Louis-katuun ja bulevardiin saakka niinkuin meidänkin päivinämme ja leikkasi Saint-Louis-katua Pyhän Sakramentin Tytärten luostarin ja Hôtel de Voysinsin välillä, kun se sitävastoin yhtyy nykyään siihen erään kirkon ja maustekaupan välillä.

Niinkuin meidänkin aikanamme oli sen ja bulevardin yhtymäkohdassa melkoisen jyrkkä mäki.

Sen varrella oli noin viisitoista taloa ja sen valaisijoina seitsemän lyhtyä.

Siitä poikkesi sivuille kaksi umpikujaa.

Toinen niistä vei vasemmalle ja johti Hôtel de Voysinsiin, ja toinen jälleen oikealle ja pohjoiseen päin pitkin Pyhän Sakramentin Tytärten luostarin puutarhan kuvetta.

Viimemainittua umpikujaa, jonka oikealla puolella kaartuivat luostarin puutarhan korkeat ja varjokkaat puut, rajoitti vasemmalla puolella korkea, harmaa kiviseinä, joka kuului erääseen Saint-Claude-kadulle päin olevaan taloon.

Tätä kiviseinää saattoi verrata Kykloopin kasvoihin, sillä siinä oli ainoastaan yksi silmä, nimittäin paremmin sanoen yksi ikkuna. Ja lisäksi oli sekin rautaristikoilla ja kangilla varustettu ikkuna hirveän musta.

Aivan mainitun ikkunan alapuolella, jota ei avattu milloinkaan, minkä seikan saattoi huomata helposti hämähäkinverkoista, jotka sitä ulkoapäin peittivät, aivan sen ikkunan alla, sanomme, oli pieni ja suurilla rautanauloilla nastoitettu portti, josta saattoi huomata, ettei se ollut talon pää-sisäänkäytävä, vaan että sinne voi päästä sisälle myöskin tältä puolelta.

Tämän umpikujan varrella ei ollut muita taloja eikä siellä näkynyt enempää kuin kaksi asukasta: eräs rajasuutari lautakojussaan ja vaatteiden paikkaajatar tynnyrissään, jotka molemmat olivat etsineet turvaa luostarin akaasiapuitten alta, sillä kello yhdeksästä aamulla niiden varjo loi tomuiselle kivikadulle virvoittavaa siimestä.

Illalla meni vaatteiden paikkaajatar kotiinsa ja rajasuutari lukitsi palatsinsa, eikä umpikujaa vartioimassa ollut enää ketään, paitsi tuota synkkää ja mustaa ikkuna-silmää, josta olemme puhuneet.

Paitsi mainitsemaamme porttia oli talossa, jota koetamme nyt kuvailla niin tarkoin kuin mahdollista, pää-sisäänkäytävä Saint-Claude-kadulta päin. Tämä käytävä oli kohokuvilla koristettu ajoportti, jonka arkkitehtuuri toi mieleen Ludvig XIII: n aikaisen rakennustyylin. Ja sitäpaitsi oli se koristettu sillä korppikotkanpään muotoisella portinkolkuttimella, jonka kreivi de Fenix oli ilmoittanut kardinaali de Rohanille talonsa erikoiseksi tunnusmerkiksi.

Mitä ikkunoihin tulee, oli niistä näköala bulevardille päin, ja ne olivat aamusta varhain avatut nousevalle auringolle.

Siihen aikaan ja varsinkaan siinä kaupungin korttelissa ei elämä Pariisissa ollut turvallista. Ei siis ole kumma, jos siellä nähtiin ikkunoissa rautaiset ristikot ja aitamuurien reunat täynnä teräviä rautapiikkejä.

Mainitsemme tämän siksi, että puhutun talon ensimmäinen huonekerta muistutti melkoisessa määrin linnoitusta. Vihollisia, varkaita ja rakastavaisia vastaan olivat sen parvekkeet varustetut raudoilla, joissa oli tuhannet terävät okaansa. Bulevardille päin ympäröi rakennusta syvä vallihauta, ja jos olisi aikonut kadulta päästä tähän linnoitukseen, olisi tarvittu kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Muuri oli kolmeneljättä jalkaa korkea ja esti tai paremminkin hautasi varsinaisen pihan kokonaan näkymästä.

Tämä talo, jonkalaisen eteen nykyaikainen kulkija olisi pysähtynyt kummastuksissaan, levottomana ja uteliaana, ei kuitenkaan vuonna 1770 ollut ulkomuodoltaan mikään harvinainen. Se oli päinvastoin täydellisesti sopusoinnussa koko kaupunginkorttelin kanssa. Ja joskin Saint-Louis-kadun hyvät ja Saint-Claude-kadun yhtä hyvät asukkaat kammosivat rakennuksen seutuja, ei siihen kammoon ollut suinkaan syynä itse talo, sillä sen maine oli vielä aivan moitteeton, vaan sen aiheutti läheinen autio katu nimeltä Boulevard de la porte Saint-Louis, joka oli melkoisen huonossa maineessa, ja Pont aux Choux-silta, jonka kaksi likaviemärin ylitse rakennettua kaarta olivat kaikista vähänkin vanhoihin tarinoihin perehtyneistä pariisilaisista suorastaan muinaisen Gadeksen ylipääsemättömien patsaiden veroiset.

Tällä suunnalla veikin bulevardi ainoastaan Bastiljiin. Parin virstan pituisella matkalla ei sen varrella näkynyt kymmentäkään taloa. Ja kun kaupungin hallitus ei ollut pitänyt tarpeellisena kustantaa sinne minkäänlaista valaistusta, niin oli tuo autio ja asumaton taival kello kahdeksasta illalla kesäisin ja kello neljästä talvisin oikea kihisevä varkaitten pesä.

Ja kuitenkin ajoivat nyt kello yhdeksän illalla, noin kolme neljännestuntia sen jälkeen kuin mainitsemamme vieras oli käynyt Saint-Denisin luostarissa, vaunut kiivasta vauhtia juuri tätä bulevardia pitkin.

Niiden vaunujen ovia koristi kreivi de Fenixin vaakuna.

Kreivi itse ratsasti parikymmentä askelta vaunujen edellä Djeridillä, joka huiski pitkää häntäänsä, päristellen tomuisista katukivistä huokuvaa tukehuttavaa hellettä.

Vaunuissa, joiden verhot olivat lasketut alas, tuli Lorenza nukkuen vaunutyynyillä.

Kun pyöräin jyrinä alkoi kuulua, aukesi portti kuin taikasauvan kosketuksesta, ja kun vaunut olivat kadonneet Saint-Claude-kadun nielevään pimeyteen, pujahtivat ne äsken kuvailemamme talon pihaan.

Portti sulkeutui jälleen vaunujen vierittyä sisälle.

Näin suurta salaperäisyyttä ei kuitenkaan olisi vaadittu, sillä kadulla ei ollut ketään, joka olisi nähnyt kreivi de Fenixin palaavan kotiin tai estellyt häntä pienimmässäkään määrin, vaikka hän olisi tuonut vaunulaatikoissaan Saint-Denisin luostarista mukanaan koko luostarin aarteet.

Nyt vielä muutama sana tämän talon sisäpuolesta, johon meidän on tärkeä lukijoitamme tutustaa, sillä aikomuksemme on viedä heidät sinne useampiakin kertoja kuin tämän.

Äsken olemme jo puhuneet talon pihasta. Siellä kasvoi tuuheaa ruohoa, joka koetti kuin väsymättömät vuorimiehet eroittaa pihakivitystä liitteistään. Pihan oikealla puolella oli tallirakennus, vasemmalla vaunuvaja ja kauimpana edessäpäin ulkoportaat. Ne johtivat ylös ovelle, jonka eteen pääsi portaitten kahdelta puolelta, kummaltakin kaksitoista askelmaa nousemalla.

Talon pohjakerrassa tai ainakin siinä osassa siitä, minne saattoi päästä, oli valtavan suuri eteinen, ruokasali, jossa huomiota herätti monet kaapit täyttävä hopeisten pöytäkalujen paljous, ja kolmantena tilava sali. Viimemainittu näytti olevan kalustettu aivan äskettäin, luultavastikin uusia asukkaita varten.

Kun poistuttiin tästä salista ja palattiin eteiseen, jouduttiin ensimmäiseen kerrokseen vieväin portaitten eteen. Siinä kerroksessa oli kolme kamaria.

Mutta jos taitava geometrikko olisi katsein tutkinut talon laajuutta ja laskenut, kuinka suuri se oli läpimitaltaan, olisi hän melkoisesti hämmästynyt nähdessään, että niin laajaan tilaan mahtui siksi vähän huoneita.

Selitys oli siinä, että tämän ensimmäisen ja näkyvän talon sisässä oli vielä toinen, kätketty talo, jonka ainoastaan sen omat asukkaat tunsivat.

Eteisessä oli tosiaan Harpokrates-jumalan [hiljaisuuden jumala kreikkalaisessa jumalaistarustossa. Suom.] kuvapatsaan vieressä, joka sormi huulillaan näytti vaativan tulijaa noudattamaan sitä hiljaisuutta, minkä vertauskuva hän oli, kuvanveistokoristeiden keskeen kätkettynä pieni ovi, joka aukesi erästä jousta painamalla. Tästä ovesta päästiin portaille, jotka oli rakennettu ahtaaseen käytävään ja aivan käytävän levyisiksi. Ja tuo käytävä jälleen oli suunnilleen ensimmäisen kerroksen muiden osien tasalla ja vei pieneen huoneeseen, johon valo pääsi kahdesta, eräälle sisäpihalle päin olevasta ja ristikoilla varustetusta ikkunasta.

Se sisäpiha oli niin sanoaksemme laatikko, joka sulki ja kätki kaikkien katseilta tuon toisen talon.

Mainitsemamme kamari, johon noita kuvaamiamme portaita myöten päästiin, oli nähtävästikin miehen huone. Matot sängyn, nojatuolien ja sohvien edessä olivat komeimpia turkiksia, mitä Afrikasta ja Intiasta voidaan saada. Ne olivat jalopeurain, tiikerien ja pantterien taljoja, kiiluvin silmin ja yhä uhkaavin hampain. Seinät olivat verhotut sahviaaninahalla, joka oli kirjattu sopusuhtaisin kuvioin, ja niiden koristeina riippuivat kaiken maailman aseet: huronin tomahawki, malaijilaisen krik, muinaisen ritarin iskusäilä ja arabialaisen kandjar, kuudennentoista vuosisadan norsunluu-upotuksilla koristettu jousi ja kahdeksannentoista vuosisadan kullalla silattu pyssy, kaikki.

Siinä huoneessa katseli turhaan jotakin toista ulospääsy-aukkoa kuin mainittu porrasovi. Kenties niitä kuitenkin oli, yksi tai useampiakin, mutta ne olivat näkymättömissä ja tuntemattomia.

Saksalainen palvelija, viidenkolmatta- ja kolmenkymmenen ikävuoden väliltä, oli ainoa olento, jonka oli moneen päivään nähty kuljeksivan tuon suuren talon huoneissa. Hän telkesi nyt kiinni ajoportin, aukaisi sitten vaunujen oven ja nosti nukkuvan Lorenzan ulos vaunuista, sillaikaa kun kuski jo välinpitämättömästi riisui hevosia. Sitten kantoi hän naisen sylissään eteiseen ja laski hänet siellä punaisella verholla peitetylle pöydälle ja veti varovasti hänen jalkainsa yli pitkän, valkean harson, johon nuori nainen oli verhottu.

Sitten meni hän jälleen ulos ja sytytti toisesta vaunulyhdystä tulen seitsenhaaraiseen kynttilänjalkaan ja palasi tuo valaistusneuvo kädessään jälleen sisään.

Mutta tällä väliajalla, vaikka se olikin sangen lyhyt, oli Lorenza jo kuitenkin pöydältä kadonnut.

Asia oli nimittäin niin, että myöskin kreivi de Fenix oli mennyt kamaripalvelijansa perässä eteiseen. Ja hän oli vuorostaan ottanut Lorenzan syliinsä ja kantanut hänet seinässä olevasta salaovesta sisään, sulkien sen huolellisesti jälkeensä, salaportaita myöten aseilla koristettuun huoneeseen.

Sinne päästyään painoi hän kenkänsä kärjellä jousta, joka oli korkeaholvisen tulisijan kulmauksessa. Kohta aukesi ovi, joka muodosti samaisen tulisijan taustan, kahden äänettömän saranan varassa, ja kreivi katosi uunin kehystän keskelle ja sen lävitse, sulkien ensin jalallaan painaltaen tuon salaperäisen oven, samalla tavoin kuin hän oli sen avannutkin.

Tulisijan takapuolella hän joutui toisille portaille. Ja noustuaan noin viisikymmentä Utrechtin plyysillä peitettyä askelmaa astui hän kynnyksen yli uuteen huoneeseen; sen seinät olivat verhotut hienoilla silkkitapeteilla, joiden kuviokukat olivat niin eläväväriset ja taitavasti kudotut, että olisi saattanut pitää niitä aivan luonnon kukkina.

Samantapaisella kankaalla verhotut huonekalut olivat kullattua puuta. Kaksi suurta vaskikoristuksin kaunistettua kilpikonnanluista kaappia, Haveri ja ruusupuinen pukeutumispöytä, moniväriseksi maalattu sänky ja lukuisat Sèvres-porsliiniset koruesineet olivat siellä pääasiallisina huomattavuuksina. Tuolit, nojatuolit ja sohvat, jotka olivat järjestetyt sopiviin ryhmiin ympärimitaltaan kaikkiaan kolmekymmentä jalkaa laajalle alalle, kaunistivat muuta huoneistoa, jossa oli paitsi sänkykamaria sen vieressä oleva pukeutumishuone ja pieni naisen seurustelukammio.

Huoneeseen antoi valoa kaksi paksujen uudinten verhoamaa ikkunaa; mutta koska tähän aikaan oli pimeä, ei uutimilla ollut mitään salattavaa.

Seurustelukammiossa ja pukeutumishuoneessa ei ollut minkäänlaisia ikkunoita. Niitä valaisivat yötä ja päivää hyvänhajuisella öljyllä täytetyt lamput, jotka vedettiin huoneesta pois katossa olevan aukon kautta ja joita näkymättömät kädet hoitelivat.

Ei ääntä, ei hienointa tuulen hengähdystä tuntunut näissä huoneissa; olisi voinut luulla olevansa sadan penikulman päässä koko maailmasta. Ja kuitenkin kiilteli kulta joka taholla, seinillä riippui kauniita tauluja, ja suuret böhmiläiset kristallimaljakot loistivat kimaltelevin särmin kuin palavat silmät, kun kreivi, joka ei tyytynyt kammiosta tulevaan värisevään valoon, otti tulta hopeisesta kotelosta, jota Gilbert oli niin uteliaana katsellut, ja sytytti kaksi kamiinin reunalla olevaa, punaisilla vahakynttilöillä varustettua kynttelikköä, laskettuaan Lorenzan ensin eräälle sohvalle.

Sitten hän meni takaisin Lorenzan luo, nojasi toisen polvensa pieluskasaan, joka oli maassa hänen vieressään, ja sanoi:

"Lorenza!"

Kun kreivi mainitsi nimen, nousi nuori nainen toisen kyynäspäänsä nojaan, vaikka hänen silmänsä olivat yhä kiinni. Mutta hän ei vastannut vielä.

"Lorenza", toisti kreivi, "nukutko tavallista untasi vai magneettista unta?"

"Minä nukun magneettista unta", vastasi Lorenza.

"Silloinpa minulle vastaatkin, jos kysyn sinulta?"

"Kyllä varmaan."

"Hyvä."

Seurasi sitten tuokion hiljaisuus, jonka jälkeen kreivi de Fenix jatkoi:

"Katso Madame Louisen huoneeseen, josta läksimme noin kolme neljännestuntia sitten."

"Minä katson", vastasi Lorenza.

"Ja näet sinne?"

"Näen."

"Onko kardinaali de Rohan vielä siellä?"

"En näe häntä."

"Mitä tekee prinsessa?"

"Hän rukoilee ennen levolle menoaan."

"Katsele käytäviin ja luostarin pihoihin, näetkö siellä hänen ylhäisyyttänsä."

"En näe häntä."

"Katso luostarin portille, ovatko vaunut siellä vielä."

"Eivät ole siellä enää."

"Seuraa nyt tietä, jota tulimme tänne."

"Minä seuraan."

"Näetkö tiellä mitään vaunuja?"

"Näen monetkin."

"Tunnetko kardinaalin vaunuja niiden joukossa?"

"En."

"Mene nyt Pariisiin päin."

"Minä menen."

"Vielä lähemmäksi."

"Nyt olen."

"Yhä vieläkin."

"Ah, nyt näen hänet."

"Missä?"

"Tulliportilla."

"Onko hän pysäyttänyt?"

"Hän pysäyttää juuri nyt. Lakeija laskeutuu maahan vaunujen takaa."

"Puhutteleeko hän lakeijaa?"

"Aikoo puhutella."

"Kuule, Lorenza. Minun on sangen tärkeää saada tietää, mitä kardinaali sanoo tuolle miehelle."

"Sinä et pyytänyt minua kuuntelemaan oikeaan aikaan. Mutta maltahan, kamaripalvelija puhelee nyt kuskin kanssa."

"Mitä hän sanoo hänelle?"

"Saint-Claude-katu, Marais-korttelissa, bulevardin kautta."

"Hyvä, Lorenza, kiitokset!"

Kreivi kirjoitti muutaman sanan paperilappuun ja käänsi paperin pienen kuparilevyn ympärille, jota varmaankin käytettiin tuon paperin painona. Sitten vetäisi hän kellon nuorasta ja painoi nappia, jonka alla nyt aukesi aukko, ja sitten hän pudotti paperilapun aukkoon, joka heti sen nieltyään sulkeutui.

Tällä tavalla ilmoitti kreivi asiansa Fritzille ollessaan sisähuoneissaan.

Sitten meni hän jälleen Lorenzan luo.

"Kiitokset", toisti hän.

"Sinä olet siis minuun tyytyväinen?" kysyi nuori nainen.

"Olen, rakas Lorenza!"

"No niin, anna siis minulle palkkani!"

Balsamo hymyili ja painoi huulensa Lorenzan huuliin, jonka koko ruumis värähti tuosta suloisesta kosketuksesta.

"Josef! Josef!" mutisi Lorenza hymyillen melkein tuskallisesti.

"Josef, kuinka minä sinua rakastan!"

Ja nuori nainen ojensi molemmat kätensä sulkeakseen Balsamon syliinsä.

VIIDESTOISTA LUKU
Kaksinainen olotila. – Unessa

Balsamo väistyi kiivaasti takaisin; Lorenzan kädet syleilivät pelkkää ilmaa ja putosivat jälleen ristiin hänen rinnoilleen.

"Lorenza", sanoi Balsamo, "tahdotko puhella ystäväsi kanssa?"

"Ah, kyllä", vastasi nainen; "mutta puhu kanssani paljon, sillä minä kuuntelen niin mielelläni ääntäsi".

"Lorenza, sinä olet usein minulle sanonut, että olisit onnellinen, jos saisit elää yhdessä minun kanssani, erillämme koko maailmasta."

"Niin, se olisi onnellista."

"No niin, olen nyt tuon toivomuksesi toteuttanut, Lorenza. Tähän huoneeseen ei kukaan voi meitä seurata, ei kukaan saada meitä kiinni; me olemme kahden, aivan kahden kesken."

"Ah, se on niin hyvä!"

"Sanopas, onko tämä huone makusi mukainen."

"Käske minua siis näkemään."

"Näe!"

"Ah, miten hurmaava huone!" sanoi Lorenza.

"Sinä siis pidät siitä?" kysyi kreivi lempeästi.

"Niin kovasti! Kas, tuolla on minun rakkaimpia kukkiani, hyvänhajuisia heliotrooppeja, punaisia ruusuja, kiinalaisia jasmiineja. Kiitos, hellä Josefini, kuinka sinä olet hyvä!"

"Teen kaikki ollakseni sinulle mieliksi, Lorenza."

"Ah, sinä teet sata kertaa enemmän kuin ansaitsen."

"Sinä siis sen myönnät?"

"Kyllä."

"Sinä siis myönnät, että olet ollut hyvin häijy."

"Hyvin häijy, oi niin! Mutta annathan sinä minulle anteeksi, eikö niin?"

"Minä annan sinulle anteeksi, kun selität minulle ensin tuon omituisen salaisuuden, josta olen koettanut päästä selville siitä saakka kun sinuun tutustuin."

"Kuule, Balsamo. Minussa on kaksi sangen erilaista Lorenzaa: toinen, joka rakastaa sinua, ja toinen, joka sinua vihaa. Samoin on minulla kaksi hyvin erilaista olomuotoa: toinen, jolloin nautin kaikkia autuuden riemuja, ja toinen, jolloin kärsin kaikkia hornan tuskia."

"Ja nuo kaksi olotilaa ovat: toinen uni ja toinen valveillaolo, eikö niin?"

"Niin."

"Ja sinä rakastat minua unessa ja vihaat minua valveilla ollessasi?"

"Niin."

"Ja mistä se johtuu?"

"Sitä en tiedä."

"Sinun on se tiedettävä."

"En voi tietää."

"Mieti ja tutki, katso itseesi, tutki sydäntäsi."

"Ah niin!.. Nyt minä ymmärrän."

"Puhu."

"Kun Lorenza on valveilla, hän on roomatar, Italian taikauskoinen lapsi; hän luulee, että tiede on rikos ja rakkaus synti. Silloin hän pelkää oppinutta Balsamoa, silloin hän pelkää kaunista Josefia. Hänen rippi-isänsä on sanonut hänelle, että hän syöksee sielunsa kadotukseen, jos hän rakastaa sinua. Ja hän pakenee sinua lakkaamatta, aina maailman loppuun saakka."

"Entä kun Lorenza nukkuu?"

"Ah, silloin on aivan toista! Silloin ei hän enää ole roomatar, silloin ei hän enää ole taikauskoinen, silloin hän on nainen. Silloin hän näkee Balsamon sydämeen ja sieluun; silloin hän näkee, että tuo nero uneksii suurista asioista. Silloin hän huomaa, miten vähäpätöinen hän on Balsamon rinnalla. Ja hän tahtoisi elää ja kuolla hänen kanssaan, että tuleva aika edes aivan hiljaa mainitsisi nimen Lorenza samalla kertaa kuin se ääneensä lausuu nimen… Cagliostro!"

"Silläkö nimellä minä sitten tulen kuuluisaksi?"

"Niin, sillä nimellä."

"Rakas Lorenza, sinä siis tosiaan pidät tästä uudesta asunnosta?"

"Se on paljon komeampi kuin kaikki entiset, mitä tähän saakka olet minulle antanut; mutta siitä syystä en suinkaan siitä pidä."

"Ja miksi sinä siitä sitten pidät?"

"Siksi, että sinä lupaat asua siinä minun kanssani."

"Ah, nukkuessasi sinä siis tiedät varmaan, että minä rakastan sinua kiihkeästi, intohimoisesti?"

Nuori nainen sulki hänet syliinsä ja sanoi heikon hymyn väreillessä hänen huulillaan:

"Niin, näenhän sen; ja kuitenkin", lisäsi hän huokaisten, "on vielä jotakin, jota sinä rakastat enemmän kuin Lorenzaa".

"Ja mikä se on?" kysyi Balsamo hätkähtäen.

"Unelmasi."

"Sano: minun työni."

"Kunnianhimosi."

"Sano: minun kunniani!"

"Voi Jumala, taivaan Jumala!"

Nuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen suljettujen silmäluomiensa alta.

"Mitä sinä nyt näet?" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä selvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.

"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia, jotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot heidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta näyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä käsket ja sinua totellaan."

"No niin", virkkoi Balsamo iloiten, "etkö siis ole ylpeä minusta?"

"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin itseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni löydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää", mutisi hän suruisesti.

"Missä sinä sitten olet?"

"Minä olen kuollut."

Balsamoa pöyristi.

"Sinä kuollut, Lorenzani?" huudahti hän. "Et, et, me elämme yhdessä ja rakastamme toisiamme."

"Sinä et minua rakasta."

"Kyllä, minä rakastan."

"Et ainakaan tarpeeksi!" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä kiinni kaksin käsin. "Et tarpeeksi", lisäsi hän, painaen hänen otsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin entistään kiihkeämmin.

"Mistä sinä minua moitit?"

"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua sitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle edes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva luostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne suudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä ja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget kultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen."

"Lorenza! Lorenza!"

"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen; ojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne silmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi."

"Kyllä, kyllä, rakas Lorenza, sinä olet minun rakas vaimoni."

"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä, hylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua kutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten minä ole sinulle mitään."

"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän olet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua enää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä kiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua."

"Ah, se ei ole rakkautta, sinä et tunne minua kohtaan rakkautta."

"Se on ainakin kaikkea, mitä sinulta pyydän; sillä sinä annat minulle kaikki, mitä minä toivon, – sinun sielusi omistaminen riittää tekemään minut onnelliseksi."

"Onnelliseksi!" toisti Lorenza halveksuvalla äänellä; "sanotko sinä sellaista onneksi?"

"Sanon, sillä olla suuri on minusta olla onnellinen."

Lorenza huokaisi pitkään ja raskaasti.

"Ah, jos sinä tietäisit, kallis Lorenza, millaista on voida esteettä lukea ajatukset ihmisten aivoista ja hallita heitä heidän omilla intohimoillaan!"

"Niin, minä tiedän aivan hyvin, että sinä käytät siinä minun apuani."

"Siinä ei ole vielä kaikki. Sinun silmäsi lukevat minulle tulevaisuuden suljettua kirjaa. Sen, mitä minä en kahdenkymmenen vuoden työllä ja tuskalla voinut oppia, sen opetat sinä minulle, sinä viaton, hiljainen, puhdas kyyhky, milloin tahdot. Sinä valaiset polkuani, jolle niin monet viholliset virittävät ansoja; minun nerouteni, josta henkeni ja varallisuuteni ja vapauteni riippuu, sinä laajennat sen niin, että se näkee pimeydessä kuin ilveksen silmä. Sinun kauniit silmäsi aukenevat maailman valolta suljettuina yliluonnolliselle valkeudelle, ne valvovat puolestani. Sinä se juuri teet minut vapaaksi, sinä teet minut rikkaaksi, teet minut mahtavaksi."

"Ja sinä vastalahjaksi teet minut onnettomaksi!" huudahti Lorenza, mielettömänä rakkaudesta.

Kiihkeämmin kuin koskaan ennen sulki hän syliinsä Balsamon, johonka tuo sähköisä kosketus vaikutti niin rajusti, että hän vastusteli vain heikosti.

Hän ponnisti kuitenkin tahdonvoimansa ja irroittautui elävistä siteistä, jotka pitivät häntä kiinni.

"Lorenza! Lorenza", rukoili hän, "sääli minua…".

"Minä olen sinun puolisosi, enkä tyttäresi! Rakasta minua niinkuin puoliso rakastaa vaimoaan, eikä niinkuin isäni minua rakasti."

"Lorenza", vastasi Balsamo vavisten itsekin hurmauksesta, "älä vaadi minulta, minä rukoilen sinua, muuta rakkautta kuin sitä, jonka voin sinulle antaa".

"Mutta", huudahti nainen ja kohotti epätoivoissaan kätensä ylös, "tämä, tämähän ei ole rakkautta!"

"Kyllä, se on rakkautta… mutta se on pyhää ja puhdasta rakkautta kuten neitsyttä kohtaan tulee."

Nuori nainen teki kiivastuneen liikkeen, joka irroitti hajalleen hänen mustat ja pitkät hiuspalmikkonsa. Hänen valkea ja samalla jäntevä kätensä ojentui melkein uhkaavasti kreiviä kohti.

"Ah, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän jyrkästi ja epätoivoisesti. "Miksi pakotit sinä minut hylkäämään isänmaani, nimeni, sukuni, kaikkeni, jopa Jumalanikin? Sillä sinun Jumalasi ei ole sellainen kuin minun. Miksi anastit sinä rajattoman vallan minuun, vallan, joka tekee minut orjattareksi, elämäni sinun elämäksesi, vereni sinun vereksesi? Ymmärrätkö minua oikein? Miksi teit kaiken tämän, jos teit sen ainoastaan sanoaksesi minua immeksi?"

Balsamo huokasi vuorostaan, sillä tuon äärettömästi kärsivän naisen tuska raateli häntä.

"Ah", vastasi hän, "vika on sinun tai paremminkin Jumalan! Miksi loi Hän sinut tuoksi enkeliksi, jolla on varma katse, jonka avulla minä voin kukistaa koko maailman? Miksi osaat sinä läpi aineellisen kuoren lukea ihmisten sydämiin niinkuin lasin läpi luetaan kirjaa? Niin, siksi että sinä olet viattomuuden enkeli, Lorenza! Siksi, että sinä olet tahraton timantti, siksi, ettei mikään samenna sieluasi; siksi, että Jumala nähdessään sinun saastuttamattoman, puhtaan ja säteilevän olentosi, joka on kuin pyhän Äidin, valaa armostaan siihen, kun rukoilen häntä hänen luomainsa elementtien nimessä, pyhän Henkensä, joka muuten ja tavallisesti leijuu korkealla yli tavallisten ja alhaisten olentojen, joiden helmasta se ei löydä tahrattomuutta siellä levätäkseen. Neitsyenä sinä olet kaukonäkijä, armas Lorenza; vaimonani olisit ainoastaan lihaa ja verta."

"Ja sinä et pidä minun rakkauttani sen suuremmassa arvossa!" huudahti Lorenza ja löi vimmoissaan yhteen käsiään, jotka tulivat purppuranpunaisiksi. "Sinä et pidä minun rakkauttani suuremmassa arvossa kuin kaikkia noita uniasi, jotka sinua vaivaavat, aivohoureitasi, joita sinä itsellesi luot? Ja sinä tuomitset minut nunnapuhtauteen keskellä sitä välttämätöntä kiusausta, jonka sinun läsnäolosi minulle tuo? Oi Josef, Josef, siinä teet rikoksen, sen sanon minä sinulle!"

"Älä herjaa, Lorenzani", huudahti Balsamo; "sillä minä kärsin yhtä paljon kuin sinäkin. Kuule nyt, lue minun sydäntäni, sen tahdon, ja sano sitten, enkö sinua rakasta."

"Mutta miksi vastustat sitten itseäsi?"

"Siksi, että tahdon kohottaa sinut kanssani maailman valtaistuimelle."

"Oh, tuo kunnianhimosi, Balsamo, voiko se sinulle koskaan antaa samaa kuin minun rakkauteni sinulle antaa?" mutisi nuori nainen.

Balsamo joutui nyt vuorostaan suunniltaan, ja hänen päänsä painui Lorenzan rintaa vasten.

"Ah, niin, niin", huudahti Lorenza silloin; "nyt vihdoinkin näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin kunnianhimoasi, valtaasi ja toiveitasi! Ah, viimeinkin sinä rakastat minua niinkuin minä sinua!"

Balsamo koetti haihduttaa huumaavaa pilveä, joka alkoi sekoittaa hänen järkeään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha.

"Oi, jos rakastat minua niin suuresti, niin sääli minua", virkkoi Balsamo.

Lorenza ei kuullut häntä enää; hänen kätensä olivat muodostaneet aukeamattoman kahleen, lujemman teräshakaa, kovemman timanttia.

"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot", vastasi hän, "sisarena tai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma, yksi ainoa suudelma!"

Balsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet; hän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa loistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena; häntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.

Hänen huulensa olivat koskemaisillaan naisen huuliin.

Yhtäkkiä riensi järki hänen avukseen.

Kaksin käsin löi hän hurmaavain huurujen täyttämää ilmaa.

"Lorenza!" huusi hän; "herää, minä tahdon!"

Nuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti, käsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka oli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen aivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen. Lorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä supistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti hitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle pitkälleen, mutta oli valveilla.

Balsamo istui parin askeleen päässä hänestä ja huokaisi nyt raskaasti.

"Hyvästi, uni", jupisi hän; "hyvästi, auvoni!"

KUUDESTOISTA LUKU
Kaksinainen olotila. – Valveilla

Heti kun Lorenzan silmät olivat saaneet näkökykynsä, vilkaisi hän ympärilleen.

Hän loi silmäyksen jokaiseen pikku esineeseen, jotka saattavat naista ilahuttaa, mutta vakavuus ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltaan; ja viimein pysähtyi nuoren naisen katse Balsamoon ja hätkähti tuskallisesti. Balsamo odotti tarkkaavasti jonkun askeleen päässä hänestä.

"Taasko te?" äännähti Lorenza ja ponnahti takaisin.

Hänen kasvoillaan olivat kaikki kauhistuksen eleet, hänen huulensa vaalenivat, ja hiki helmeili hänen otsallaan hiusrajassa.

Balsamo ei vastannut.

"Missä nyt olen?" kysyi Lorenza.

"Te tiedätte, mistä tulette, madame", vastasi Balsamo; "ja se auttanee teitä varmaankin arvaamaan, missä olette".

"Niin, teette oikein koettaessanne herättää minua muistamaan; minä muistan nyt tosiaan kohtaloni. Minä tiedän, että te olette minua ajanut takaa ja riistänyt minut kuninkaallisen välittäjäni käsistä, jonka minä valitsin auttajakseni Jumalan luo."

"Siispä tiedätte myöskin, ettei tuo prinsessa voinut teitä puolustaa, niin mahtava kuin hän onkin."

"Niin, te voititte hänet jollakin maagillisella väkivallantyöllä!" huudahti Lorenza pannen kätensä ristiin. "Oi, Jumalani, vapauta minut tuosta hornan hengestä!"

"Mitä hornamaista te minussa näette, madame?" kysyi Balsamo ja kohautti hartioitaan. "Pyydän kerta kaikkiaan, hylätkää moisten lapsellisten opinkappaleitten painolasti, jonka olette tuonut mukananne Roomasta, ja järjettömäin taikauskojen sekasotku, jonka olette raahannut mukaanne luostarista."

"Oi, se luostari! Kuka veisi minut takaisin luostariini?" huudahti Lorenza ja puhkesi kyyneliin.

"Onpahan sekin nyt kaivattava laitos, luostari!" vastasi Balsamo. Lorenza syöksähti ikkunan luo, vetäisi syrjään uutimet ja avasi rivan, mutta hänen ojennettu kätensä koski paksuihin rautatankoihin ja ristikkoon, joka oli kätketty kukkien taakse, mikä koristus vähensi suuressa määrin esteen merkitystä näöltään, mutta ei suinkaan teholtaan.

"Vankila kuin vankila", sanoi Lorenza; "pidän enemmän siitä, joka auttaa taivaaseen, kuin siitä, joka vie kadotukseen".

Hän sysi vimmoissaan rautatankoja hennoilla käsillään. "Jos olisitte järkevämpi, Lorenza, niin saisitte nähdä ikkunassanne ainoastaan kukkia, ettekä rautatankoja."

"Enkö minä ollut järkevä silloin, kun te suljitte minut siihen liikkuvaan vankilaan; siinähän asui se vampyyri, jota te sanoitte nimellä Althotas? Kyllä, ja kuitenkaan te ette päästänyt minua silmistänne, kuitenkin minä olin teidän vankinne, kuitenkin puhuitte aina poistuessanne luotani minuun sen hengen, joka minua vallitsee ja jota minä en jaksa voittaa! Missä nyt liekään tuo julma ukko, joka saa minut heittämään henkeni kauhusta? Täällä jossakin nurkassa, eikö niin? Ollaan nyt molemmat hiljaa, niin kohta kai kuuluu hänen aavemainen äänensä maan alta."

"Te ärsytätte mielikuvitustanne kuin lapsi, madame", vastasi Balsamo. "Althotas, opettajani, ystäväni, toinen isäni, on rauhallinen vanhus, joka ei ole koskaan teitä nähnyt, ei koskaan teitä lähestynyt, ja joka, jos hän olisikin teidät nähnyt tai teitä lähestynyt, ei olisi voinut teitä edes huomata, niin ajatuksissaan hän on koettaessaan toteuttaa työtänsä."

"Työtänsä!" toisti Lorenza; "ja mikä on sitten hänen työnsä?

Sanokaapa se?"

"Hän koettaa keksiä elämäneliksiriä, jota kaikki mahtavat nerot ovat miettineet kuusituhatta vuotta."

"Entä mitä te sitten koetatte?"

"Minäkö? Minä koetan saavuttaa inhimillisen täydellisyyden."

"Ah, nämä hornan henget! Nämä hornan henget!" huudahti Lorenza kohottaen käsiään taivasta kohti.

"Vai niin", hymähti Balsamo ja nousi ylös; "nyt teille taas tulee kohtauksenne!"

"Kohtaukseni?"

"Niin juuri; on eräs seikka, jota te ette laisinkaan tiedä, Lorenza, nimittäin että teidän elämänne jakautuu kahteen vuorottelevaan olotilaan: toisessa te olette lempeä, hyvä ja järkevä; ja toisessa te olette mielipuoli."

"Ja tuon perusteettoman mielipuolisuuden väitteen nojallako te suljette minut rautaristikkojen taakse?"

"No, täytyyhän minun se tehdä!"

"Ah, olkaa vain julma, epäinhimillinen ja armoton; kiduttakaa minua vankilassa, tappakaa minut; mutta älkää teeskennelkö minua säälivänne silloin, kun raatelette minua!"

"Kuulkaa", virkkoi Balsamo suuttumatta ja hymyillen ystävällisesti, "onko kidutusta asua komeassa ja mukavassa huoneessa?"

"Rautaristikot joka taholla! Rautatankoja kaikkialla, eikä ilmaa lainkaan!"

"Ne raudat todistavat ainoastaan, että pidän hyvää huolta teidän hengestänne, ettekö ymmärrä sitä, Lorenza?"

"Haa!" huudahti Lorenza. "Siinä on mies, joka surmaa minua hiljaisella tulella ja väittää pitävänsä huolta hengestäni, väittää ajattelevansa minun elämääni!"

Balsamo meni lähemmäksi naista ja aikoi ystävällisesti ottaa häntä kädestä; mutta Lorenza ponnahti takaisin kuin käärme olisi häntä koskenut.

"Haa, älkää koskeko minuun!" sanoi hän.

"Te siis vihaatte minua, Lorenza?"

"Kysykää kuolemaan tuomitulta, vihaako hän pyöveliään."

"Lorenza, Lorenza, juuri siitä syystä, etten tahdo joutua teidän pyöveliksenne, rajoitan jonkun verran vapauttanne. Jos te pääsisitte ulos ja saisitte liikkua mielin määrin, kuka tietää, mitä te tekisitte jollakin hurjuudenhetkellänne?"

"Mitäkö tekisin? Oh! Pääsisinpä vain kerrankin vapaaksi, niin saisitte sen nähdä!"

"Lorenza, te kohtelette pahoin sitä miestä, jonka te olette Jumalan edessä valinnut puolisoksenne."

"Minä, minäkö olisin valinnut teidät puolisokseni? En milloinkaan!"

"Ja kuitenkin te olette puolisoni."

"Ah, siinä taas hornanhengen työ!"

"Mieletön raukkaseni", virkkoi Balsamo katsellen häneen hellästi.

"Mutta minä olen roomatar", mutisi Lorenza; "ja kerran, kerran minä kostan!"

Balsamo pudisti lauhkeasti päätänsä.

"Ettekö puhukin noin ainoastaan peloitellaksenne minua, Lorenza?" kysyi hän hymyillen.

"En tosiaan; minä teen, mitä sanon."

"Mitä ajattelettekaan, te, kristitty nainen?" huudahti Balsamo silloin ylhäisen arvokkaana. "Onko siis uskontonne, joka vaatii teitä palkitsemaan pahan hyvällä, ainoastaan kerskailua, koska te, joka väitätte tunnustavanne sitä uskontoa, tahdotte kuitenkin palkita hyvän pahalla?"

Nämät sanat näyttivät sattuvan hetkeksi Lorenzaan.

"Voi", sanoi hän sitten, "ei se ole kostoa, jos ilmiantaa yhteiskunnalle sen viholliset, vaan kristityn velvollisuus".

"Jos te ilmiannatte minut henkien manaajana, taikurina, niin enhän loukkaa yhteiskuntaa, vaan minä uhmaan Jumalaa. Ja jos minä uhmaan Jumalaa, miksi ei Jumala, jonka tarvitsee ainoastaan viitata minut murskatakseen, miksi hän ei huoli nähdä vaivaa minua rangaistakseen, vaan jättää sen tehtävän ihmisten huoleksi, jotka ovat heikkoja kuin minä ja yhtä alttiita erehdyksille kuin minä?"

"Hän unohtaa vielä sen, hän on pitkämielinen, hän odottaa, että te parantaisitte itsenne."

Balsamo hymyili.

"Ja odottaessaan neuvoo hän teitä pettämään ystävänne, hyväntekijänne, puolisonne?" vastasi hän.

"Puolisoni? Ah, Jumalan kiitos, teidän kätenne ei ole koskenut koskaan minuun saamatta minua punastumaan ja vavahtamaan!"

"Ja te tiedätte, että minä olen aina ollut tarpeeksi jalo säästääkseni teitä tuolta kosketukselta."

"Se on totta, te olette siveä, ja se on ainoa minulle onnettomuuksistani suotu palkka. Haa, jos minun olisi pitänyt alistua teidän rakkauteennekin!"

"Mikä kummallinen ja läpitunkematon salaisuus!" supisi Balsamo itsekseen, paremminkin syventyneenä omiin ajatuksiinsa kuin vastaten Lorenzalle.

"Puhukaamme pääasiasta", virkkoi Lorenza. "Miksi te riistätte minulta vapauden?"

"Miksi te tahdotte ottaa sen takaisin, vaikka olette sen itse vapaaehtoisesti minulle antanut? Miksi pakenette miehen luota, joka suojelee teitä? Miksi haette turvaa vieraalta häntä vastaan, joka teitä rakastaa? Miksi uhkaatte lakkaamatta sitä, joka ei uhkaa teitä milloinkaan, salaisuuksien ilmaisemisella, jotka eivät ole teidän ja joiden tärkeyttä te ette aavista?"

"Ah", sanoi Lorenza vastaamatta näihin kysymyksiin; "jos vanki on päättämällä päättänyt hankkia vapautensa, niin hän sen saa, eivätkä teidän rautaristikkonne voi pidättää minua enempää kuin teidän pyörillä liikkuva häkkinnekään!"

"Onneksi ovat ne ristikot sangen lujat, Lorenza", vastasi Balsamo uhkaavan tyynenä.

"Jumala lähettää minulle jonkin samanlaisen ukonilman kuin se siellä Lotringissa, salaman, joka ne murskaa."

"Uskokaa minua, saatte rukoilla Jumalaa, ettei hän vain sellaista lähetä; kuulkaa, epäilkää tuon romanttisen kiihtymyksenne oikeutta, Lorenza; minä puhun teille ystävänä, noudattakaa minun sanojani."

Balsamon äänessä värähti niin selvä, karttuva suuttumus, hänen silmissään hohti niin tuima tuli, hänen valkeat ja jäntevät kätensä vavahtivat niin omituisella tavalla, kun hän nämä sanansa lausui, jokaisen verkkaan ja melkeinpä juhlallisen hitaasti, että Lorenzan kiivain uhma raukesi ja hän kuunteli häntä vastoin tahtoaankin.

"Katsokaas, lapseni", jatkoi Balsamo äänellä, joka pysyi yhä uhkaavana ja samalla lauhkeana; "olen koettanut tehdä tämän vankilan vaikka kuningattarelle sopivaksi; niin, jos te olisitte kuningatar, ette täällä olisi mitään vailla. Rauhoittakaa siis mieletöntä kiihtymystänne. Eläkää täällä niinkuin olisitte tahtonut elää luostarissa. Tottukaa vähitellen minun läsnäolooni; rakastakaa minua ystävänä ja veljenä. Minulla on suuria suruja, jotka minä kerran uskon teille; minä olen saanut kärsiä mitä julmimpia pettymyksiä; pienellä hymyllänne voitte joskus minua lohduttaa. Kuta kiltimmäksi, älykkäämmäksi, malttavammaksi teidät näen, sitä useampia rautatankoja otan pois kammionne ikkunasta. Kukapa tietää, ehkäpä vuoden tai kuuden kuukauden päästä olette yhtä vapaa kuin minäkin, siinä merkityksessä nimittäin, että te ette silloin enää koeta minulta varastaa vapauttanne."

"Ei, ei", huudahti Lorenza, voimatta ymmärtää, kuinka moinen jyrkkä sävy saattoi yhtyä niin lempeään ääneen. "Ei, älkää lupailko mitään, älkää lisätkö enää valheita! Te olette minut ryöstänyt, väkivallalla ryöstänyt; minä olen itseni oma, en kenenkään muun. Antakaa minut edes Jumalalle, ellette tahdo antaa minua takaisin itselleni. Tähän saakka olen jaksanut sietää teidän hirmuvaltaanne muistaen, että te olette pelastanut minut rosvojen käsistä, jotka aikoivat minut häpäistä. Mutta tuo kiitollisuus rupeaa jo laimentumaan. Vielä muutama päivä tässä vankilassa, ja minä olen niin katkeroitunut, etten ole enää teille kiitollisuuden velassa. Ja sitten, sitten, varokaa itseänne, etten vain johdu lisäksi uskomaan, että te olitte salaliitossa noiden rosvojen kanssa."

"Tahtoisitteko tosiaan suoda minulle moisen kunnian, että luulisitte minua rosvopäälliköksi?" kysyi Balsamo pistävästi.

"En tiedä, mutta ainakin huomasin merkkejä ja sanoja."

"Merkkejä ja sanoja?" huudahti Balsamo ja kalpeni.

"Niin, niin", väitti Lorenza, "minä huomasin ne ohimennen, minä tiedän, minä tunnen ne!"

"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan elävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne tukehtuvat, kuolevat."

"Ahaa, päinvastoin!" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin ihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa heikoimman kohdan. "Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä toistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen hyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut."

"Kenelle?" kysyi Balsamo.

"Prinsessalle."

"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon", vastasi Balsamo ponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja hillitäkseen kiehuvaa vertaan; "Lorenza, jos olette ne sanonut, niin vasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä teroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon pihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!"

"Ja minä puolestani olen teille sanonut, Balsamo, että kaikista vankiloista pääsee ulos, varsinkin jos vapaudenrakkautta lisää tyranniviha."

"Mainiota, lähtekää sitten vain ulos, Lorenza; mutta kuulkaa nyt minua etukäteen: te pääsette täältä ainoastaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen rankaisen teitä niin ankarasti, että vuodatatte kaikki kyyneleenne; toisen kerran käsittelen teitä niin armottomasti, että vuodatatte verenne tyhjiin."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minut aiotaan siis murhata!" kirkaisi nuori nainen, ja hänen vihansa purkausi äärimmilleen; hän repi hiuksiaan ja kieriskeli matolla.

Balsamo katseli hetkisen häntä vihan ja säälin sekaisesti. Viimein näytti sääli voittavan vihastuksen.

"Kuulkaa, Lorenza", sanoi hän; "palatkaa ennallenne, rauhoittukaa; kerran koittaa päivä, jolloin saatte runsaan palkinnon kaikesta, mitä olette kärsinyt tai luulette kärsineenne".

"Vanki! vanki!" huusi Lorenza kuulematta Balsamoa.

"Mielenmalttia!"

"Kidutettu!"

"Se on koeaikaa."

"Sekaisin! Sekaisin!"

"Siitä teidät parannetaan."

"Oh, pankaa minut paremminkin heti hourujenhuoneeseen, sulkekaa minut mieluummin oikeaan vankilaan!"

"Enpäs; sillä te olette liian hyvin valmistanut minut siihen, mitä te silloin minulle tekisitte."

"Hyvä", kirkui Lorenza, "surmatkaa sitten minut, surmatkaa minut heti paikalla!"

Ja hän kavahti ylös notkeana ja nopeana kuin villipeto ja ryntäsi murskaamaan päätänsä seinään.

Mutta keskeyttääkseen hänen kiivaan vauhtinsa tarvitsi Balsamon ainoastaan ojentaa kätensä häntä kohti ja lausua hänelle paremminkin koko tahtonsa pohjasta kuin huulillaan yksi ainoa sana: vaikka Lorenza oli kiivaimmassa vauhdissa, hän pysähtyi silloin yhtäkkiä, horjui ja kaatui nukkuvana Balsamon syliin.

Omituinen taikuri näytti masentaneen täydellisesti koko tämän naisen aineellisen puolen, mutta hän taisteli turhaan kukistaakseen hänen sielullisia voimiaan. Hän kohotti nyt Lorenzan käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen; sitten painoi hän pitkän suudelman hänen huulilleen, veti uutimet ensin sängyn ja sitten ikkunan eteen ja poistui huoneesta.

Mitä Lorenzaan tulee, hänen ylitseen levisi suloinen ja virkistävä uni, aivan kuin hellä äiti levittää vaippansa itsepäisen ja paljon itkeneen ja kärsineen lapsen peitteeksi.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Vieraan tulo

Lorenza ei ollut erehtynyt. Eräät vaunut, jotka olivat ajaneet sisään Saint-Denisiin tullista ja sitten halki koko samannimisen etukaupungin, olivat kääntyneet kaupunginportin ja viimeisen talon välistä vierimään pitkin bulevardia.

Kuten ennustajatar oli ilmoittanut, ajoi vaunuissa prinssi Louis de Rohan, Strassburgin piispa, jonka kiihkeä uteliaisuus oli saanut jo ennen määräaikaa lähtemään noidan luolaan hänen vieraakseen.

Tuon korean kirkkoruhtinaan lukuisat lemmenseikkailut olivat karaisseet kuskin siinä määrin pimeyttä, katukuoppia ja muita eräitten salaperäisten katujen vaaroja vastaan, ettei hän arastellut lainkaan, kun hänen täytyi kääntää autiolle ja synkälle Bastilji-bulevardille, ajettuaan ensin jossakin määrin asuttujen ja valaistujen Saint-Denisin ja Saint-Martinin bulevardien kautta.

Vaunut pysähtyivät Saint-Claude-kadun kulmaan jo bulevardille ja kuski ohjasi ne isäntänsä käskystä parikymmentä askelta syrjään puitten varjoon.

Herra de Rohan hiipi nyt maallisen miehen puvussa pitkin katua ja kolkutti sitten kolme kertaa porttiin, jonka hän oli helposti tuntenut kreivi de Fenixin kuvauksesta.

Fritzin askeleet kaikuivat pihalla ja portti aukesi.

"Täällähän kreivi de Fenix asuu?" kysyi prinssi.

"Kyllä, monseigneur", vastasi Fritz.

"Onko hän kotona?"

"On, monseigneur."

"Hyvä, ilmoittakaa sitten vieraaksi…"

"Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, eikö niin, monseigneur?"

Prinssi joutui aivan ymmälle; hän katseli itseään ja ympärilleenkin, oliko hänen pukunsa tai joku muu seikka hänet paljastanut. Hän oli täällä aivan yksin ja maallisen miehen puvussa.

"Kuinka tiedätte nimeni?" kysyi hän.

"Herrani sanoi minulle tuokio sitten, että hän odotti tänne teidän ylhäisyyttänne."

"Kyllä, mutta vasta huomenna tai ylihuomenna."

"Ei, monseigneur, tänä iltana."

"Sanoiko herranne teille aivan juuri, että hän odotti minua tänä iltana?"

"Sanoi, monseigneur."

"Hyvä, ilmoittakaa minut sitten", jatkoi kardinaali ja pisti kaksi louisdoria palvelijan käteen.

"Teidän ylhäisyytenne suvainnee seurata minua", vastasi Fritz.

Kardinaali nyökäytti myöntävästi päätänsä.

Fritz läksi menemään nopein askelin eteisen ovea kohti, eteisen, jota valaisi suuri, kullattu pronssikynttelikkö, jossa paloi kaksitoista kynttilää.

Kardinaali seurasi häntä aivan hämmästyneenä ja mietteissään.

"Ystäväni", virkkoi hän pysähtyen salin ovelle, "tämä on varmaan erehdys, ja siinä tapauksessa en tahdo häiritä kreiviä. On mahdotonta, että hän odottaisi minua, sillä hän ei tiedä, että minä tulisin."

"Onhan monseigneur hänen ylhäisyytensä kardinaali, prinssi de Rohan, Strassburgin piispa?" kysyi Fritz.

"Olen kyllä, ystäväni."

"Siis on kreivi odottanut juuri teitä, monseigneur."

Fritz sytytti tulet vielä kahteen muuhun kynttelikköön, kumarsi ja poistui.

Kului viisi minuuttia, joiden ajan kardinaali katseli omituisen mielenliikutuksen vallassa salin erinomaisen hienoa huonekalustoa ja sen seinillä riippuvaa kahdeksaa eteväin taiteilijain maalaamaa taulua.

Ovi aukesi, ja kreivi de Fenix ilmestyi kynnykselle.

"Hyvää iltaa, monseigneur", virkkoi hän koruttomasti.

"Minulle väitettiin, että te olette odottanut minua?" huudahti kardinaali vastaamatta itse tervehdykseen; "väitettiin, että te odotitte minua tänä iltana? Sehän on mahdotonta."

"Anteeksi, monseigneur, mutta minä odotin tosiaan nyt teitä", vastasi kreivi. "Ehkette tahdo uskoa sanojani, kun näette, kuinka vähäpätöisellä tavalla otan teidät vastaan; mutta minä olen saapunut Pariisiin vasta muutama päivä sitten, enkä ole saanut vielä kotiani oikein kuntoon. Teidän ylhäisyytenne suvainnee antaa sen anteeksi."

"Te odotitte minua tosiaan? Kuka teille sitten ilmoitti, että minä tulen?"

"Te itse."

"Millä tavalla?"

"Ettekö pysäyttänyt vaunujanne Saint-Denisin tulliportilla?"

"Kyllä."

"Ettekö kutsunut lakeijaa luoksenne, joka silloin tuli vaunujen ovelle teidän ylhäisyytenne puheille?"

"Totta sekin."

"Ettekö sitten sanonut hänelle: 'Saint-Claude-katu, Maraisin korttelissa, Saint-Denisin etukaupungin ja bulevardin kautta.' Ja eikö hän uudistanut noita sanoja kuskille?"

"Aivan totta. Mutta oletteko te sitten nähnyt minut, kuullut puheeni?"

"Minä olen teidät sekä nähnyt että kuullut, monseigneur."

"Te olitte siis siellä?"

"En, monseigneur, minä en ollut siellä."

"Ja missä te sitten olitte?"

"Minä olin täällä."

"Te näitte ja kuulitte minut muka täältä?"

"Niin, monseigneur."

"Oh, mitä joutavia!"

"Monseigneur unohtaa, että minä olen noita."

"Ah, se on totta, sen unohdin, monsieur… Miksikäs minun pitääkään teitä sanoa? Nimellä parooni Balsamo vai kreivi de Fenix?"

"Näin kotioloissa, monseigneur, ei minulla ole mitään nimeä: minua sanotaan ainoastaan mestariksi."

"Ahaa, sehän onkin kullantekijän arvonimi. No niin, mestari, te odotitte minua?"

"Minä odotin."

"Ja te olitte jo lämmittänyt työpajanne?"

"Minun työpajani on aina lämmitetty, monseigneur."

"Ja te annatte minun astua sinne?"

"Minulla on kunnia johtaa sinne teidän ylhäisyytenne."

"Ja minä seuraan sinne; mutta ainoastaan eräällä ehdolla."

"Ja millä ehdolla?"

"Että lupaatte olla saattamatta minua mihinkään persoonallisiin tekemisiin pahanhengen kanssa. Minä pelkään erikoisesti hänen majesteettiaan Luciferia."

"Ah, monseigneur!"

"Niin, paholaista näyttelemään valitaan tavallisesti pitkiä huikaleita: eron saaneita kaartilaisia taikka nuoria kaksintaistelun opettajia, jotka muokkaavat ihmistä, näytelläkseen saatanan osan oikein luonnollisella tavalla, liian rajuilla nenäpaukuilla ja korvapuusteilla, kun ensin ovat sammuttaneet kynttilät."

"Monseigneur", sanoi Balsamo hymyillen, "minun paholaiseni eivät unohtaisi koskaan kohteliaisuuden vaatimuksia, saadessaan kunnian joutua prinssien seuraan, ja he muistavat aina Condén prinssin sanat, miten hän uhkasi erästä niistä: piiskata hänet, ellei hän pysyisi siivolla, niin että hän joko juoksisi ulos nahastaan tai pysyisi siinä ihmisiksi".

"Hyvä", virkkoi kardinaali, "sellainen viehättää minua, mennään sitten vain pajaanne".

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee seurata minua?"

"Niin, mennään."

KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kullanteko

Kardinaali de Rohan ja Balsamo nousivat nyt ylös kapeita portaita, jotka veivät yhdensuuntaisesti isompien portaitten kanssa ensimmäisessä huonekerrassa olevaan saliin. Siellä meni Balsamo jollekin ovelle, joka oli erään holvin alla, ja avasi oven. Ja kardinaalin eteen aukesi nyt pimeä käytävä, johon hän päättävästi astui.

Balsamo sulki oven heidän mentyään sisään.

Kuullessaan kuminan, jonka sulkeutuva ovi sai aikaan, katseli kardinaali hiukan levottomana ympärilleen.

"Monseigneur, nyt olemme perillä", sanoi Balsamo; "meidän tarvitsee enää ainoastaan avata ja sulkea tämä viimeinen ovi; mutta älkää kummastelko merkillistä ääntä, jonka se päästää, sillä se on rautainen".

Kardinaali oli tyytyväinen saadessaan tämän varoituksen ajoissa, sillä hän oli säpsähtänyt jo edellisenkin oven jymähtäessä, ja uuden oven saranain ja lukon metallinen vinkuna olisi saattanut värisyttää vahvempiakin hermoja kuin hänen.

Kardinaali nousi ylöspäin kolme askelmaa ja astui sisään.

Suuri työhuone, jonka laipiota kannattivat valkaisemattomat hirret, valtavan suuri lamppu verhoineen, paljon kirjoja, lukuisasti kemiallisia ja fysikaalisia koneita, nämä seikat huomasi tulija ensimmäiseksi tähän uuteen paikkaan astuessaan.

Muutaman sekunnin huoneessa oltuaan tunsi kardinaali, että hänen oli siellä sangen vaikea hengittää.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän tukehtuu, mestari, ja hiki suorastaan virtaa pinnastani. Ja mitä tuo kumina on?"

"Kas täällä syy siihen, monseigneur, kuten Shakespeare sanoo", vastasi Balsamo ja veti syrjään leveän amianttiverhon, jonka takana näkyi nyt valtava tiiliuuni ja sen keskellä kaksi aukkoa kiiluen kuin jalopeuran silmät pimeässä.

Se uuni oli keskellä toista huonetta, joka oli kaksi vertaa ensimmäistä suurempi ja jota prinssi ei ollut huomannut, kun amianttiverho oli sitä estänyt näkymästä.

"Oh", sanoi prinssi, ja ponnahti takaisin; "tuohan on vallan hirveää, mielestäni".

"Se on uuni, monseigneur."

"Kyllä, tiettävästi; mutta lausuitte Shakespearea; minä sen sijaan lausun Molièreä: 'onpa ero uuneilla ja uuneilla'; tämä näyttää suorastaan helvetilliseltä, enkä minä pidä sen hajusta. Mitä siinä valmistetaan?"

"Sitä, mitä teidän ylhäisyytenne on minulta pyytänyt."

"Mitä tarkoitatte?"

"Niin, teidän ylhäisyytenne on luullakseni suosiollisesti luvannut vastaanottaa näytteen ammattitaidostani. Minä en oikeastaan aikonut ryhtyä työhön ennenkuin huomisiltana, koska teidän ylhäisyytenne piti tulla tänne ylihuomenna. Mutta kun te muutittekin päätöstänne ja heti kun näin teidät matkalla tänne Saint-Claude-kadulle, lämmitin minä uunin ja valmistin sekoituksen. Siitä on seurauksena, että uuni toimii paraikaa ja että kymmenen minuutin päästä saatte kultanne. Sallikaa minun avata luukkua, lisätäkseni vetoa."

"Mitä, nuoko sulattimet uunin päällyställä…"

"Antavat meille kymmenen minuutin päästä yhtä puhdasta kultaa kuin Venetsian sekiinit ja Toskanan floriinit."

"No, näyttäkäähän, jos sitä saa nähdä."

"Kyllä: ensin vain muutamia varokeinoja."

"Mitä sitten?"

"Pankaa kasvoillenne tämä amianttinaamio silmälaseineen, sillä muuten turmelisi kovin ankara tuli teidän näkönne."

"Peste! Sitä tosiaan varokaamme. Minä olen arka silmistäni, enkä antaisi niitä lupaamienne sadantuhannen écun hinnasta."

"Sen uskon kyllä, monseigneur, sillä teidän ylhäisyytenne silmät ovat kauniit ja hyvät."

Tämä kohteliaisuus ei suinkaan ollut miellyttämättä prinssiä, joka piti ruumiillisia ominaisuuksiaan suuressa arvossa.

"Vai niin", virkkoi hän asettaessaan naamiota kasvoilleen, "te siis sanotte, että me saamme nähdä kultaa?"

"Sitä toivon, monseigneur."

"Sadantuhannen écun arvosta?"

"Niin, monseigneur; ehkä tulee hiukan enemmän, sillä minä tein runsaanlaisen sekoituksen."

"Te olette tosiaan antelias noita", sanoi kardinaali, ja hänen sydämensä sykki ilosta.

"En niin antelias kuin teidän ylhäisyytenne suvaitessanne olla noin kohtelias. Nyt, monseigneur, olkaa hyvä ja väistykää hiukan syrjään, niin minä nostan pois kannen."

Balsamo pisti päälleen amianttiviitan, tarttui voimakkain käsin! rautaisiin pihteihin ja kohotti niillä ankarasta kuumuudesta tulipunaista kantta, jolloin tuli näkyviin neljä samanmuotoista sulatinta. Niissä oli toisissa sekoitusta, joka oli sinoberinpunaista, ja toisissa ainetta, joka jo alkoi vaaleta, mutta vivahti vielä heikosti purppuralle.

"Ja tuo on kultaa!" virkkoi kirkkoruhtinas puoliääneen, ikäänkuin! peläten häiritsevänsä liian kaikuvalla puheella tuota hänen edessään! tapahtuvaa salaperäistä työtä.

"Niin, monseigneur, nämä neljä sulatinta on pantu tulelle eri aikoina; toisten täytyy kiehua kaksitoista tuntia, toisten yksitoista. Sekoitusta, – ja tämä on salaisuus, jonka saatan tieteenystävälle ilmoittaa, – ei kaadeta muun aineen joukkoon ennenkuin sillä tuokiolla, jolloin se juuri kiehuu. Mutta kuten teidän ylhäisyytenne näkee, alkaa ensimmäisen sulattimen sisällys jo vaaleta; on siis aika kaataa tuo valmis aine toiseen astiaan. Suvaitkaa väistyä hiukan tuonne takaisin, monseigneur."

Prinssi totteli Balsamoa täsmällisesti kuin sotamies päällikkönsä! käskyä. Balsamo pani pois hehkuvien sulatinten kosketuksesta kuumenneet pihdit ja siirsi uunin eteen jonkinlaiset kiekoilla liikkuvat; telineet, joihin oli sovitettu neljä yhtä suurta, lieriömäistä rautamuottia neljän rautakehyksen sisään.

"Mitä tuo on, hyvä noita"? kysyi prinssi.

"Nämä ovat, monseigneur, yleisesti käytettyjä muotteja, joihin nyt valan teidän harkkonne."

"Ahaa"! vastasi prinssi.

Ja hän tuli kahta tarkkaavammaksi.

Balsamo levitti kivilattialle kerroksen valkeita rohtimia alustaksi. Sitten hän asettui ahjon ja uunin väliin ja avasi suuren kirjan; siitä luki hän nyt taikakeppi kädessä manauksen ja senjälkeen tempasi hän valtavan suuret pihdit, joiden kaarevain leukain väliin mahtui koko tuollainen suuri sulatin.

"Kulta tulee erinomaista, monseigneur", sanoi hän; "kaikkein parhainta lajia".

"Mitä ihmettä"? kysyi prinssi, "aiotteko te nostaa pois tuon tulipannun?"

"Joka painaa viisikymmentä naulaa; kyllä, monseigneur, oh, voin vakuuttaa, että harvalla valurilla on niin lujat ja tottuneet lihakset kuin minulla; olkaa siis aivan huoletta."

"Mutta jos sulatin kuitenkin räjähtää kappaleiksi…"

"Niin kävikin minulle kerran, monseigneur. Se tapahtui vuonna 1399, minä tein kokeita Nicolas Flamelin kanssa, hänen talossaan Ecrivains-kadun varrella, joka oli lähellä Saint-Jacques la Boucherien kappelia. Flamel-paralta oli siinä leikissä mennä henki, ja minulta meni hukkaan neljätoista naulaa substanssia, joka oli paljon kalliimpaa kuin kulta."

"Mitä hittoa te puhutte, mestari?"

"Totta vaan."

"Olitteko te kultaa tekemässä vuonna 1399?"

"Kyllä, monseigneur."

"Nicolas Flamelin kanssa?"

"Niin, Nicolas Flamelin. Viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin saimme ilmi salaisuuden työskennellessämme Pietari Hyvän kanssa Polan kaupungissa. Hän ei tukkinut sulatinta tarpeeksi nopeasti, ja minun oikea silmäni oli kymmenen, kaksitoista vuotta pilalla höyrykärvennyksestä."

"Pietari Hyvä, sanoitte?"

"Niin, hän, joka sepitti tuon kuuluisan teoksen nimeltä Margarita pretiosa, kirjan, jonka te varmaankin tunnette."

"Kyllä, joka on ilmestynyt vuonna 1330."

"Juuri sama, monseigneur."

"Ja te olette tuntenut Pietari Hyvän ja Flamelin?"

"Minä olin toisen oppilas ja toisen mestari."

Ja kun kardinaali kummasteli kauhuissaan, eikö hänen vieressään häärännyt itse paholainen tai joku hänen apulaisensa, pisti Balsamo pitkähaaraiset pihtinsä uuniin.

Pihtien käsittely oli varmaa ja nopsaa. Alkemisti tarttui sulattimeen neljä tuumaa sen reunan alta ja koetti, oliko ote luja, nostamalla sulatinta pari tuumaa; jännitti sitten lujalla ponnistuksella lihaksensa ja nosti valtavan suuren pannun hulmuavasta uunista. Pihtien kynnet tulivat heti tulipunaisiksi, ja samassa muodostui valkeaksi kuumennettuun saveen vaaleita viiruja, jotka olivat kuin rikkipilvestä sinkoilevia salamoita. Sitten muuttuivat sulattimen reunat punaisenruskeiksi, kun taas kartiomainen pohja hohti uunin puolihämärässä vielä ruusunpunaiselta ja hopeiselta. Nyt valui sula metalli, jonka päälle oli noussut violetinväristä vaahtoa, jossa jälleen oli kultaisia laskoksia, sähisten sulattimen ränniä pitkin ja syöksyi säihkyvinä säteinä mustaan muottiin, jonka aukosta ilmestyi kiehuvana ja kohisevana kultapinta näkyviin, väristen ja ikäänkuin pilkaten halvempaa metallia, jonka sisään se suljettiin.

"Nyt toiseen", sanoi Balsamo ja siirtyi toisen muotin luo.

Tämäkin täytettiin samalla voimalla ja taidolla.

Hiki virtaili kullanvalajan otsalta; katselija teki pimeässä ristinmerkkejä.

Se oli tosiaan hurjan ja majesteettisen kauhistava näky. Balsamo oli metallisen liekin vaaleanpunaisessa hohteessa kuin joku niitä kadotukseen tuomittuja, joiden Michelangelo ja Dante antavat kitua kiehuvain kattilain syvyydessä.

Ja siinä oli oudon hurmaus!

Balsamo ei levähtänyt hengähtääkseenkään kahden viimeisen toimituksen välillä; aika oli täpärällä.

"Tämä tulee melkoista huonompaa", sanoi hän täytettyään toisen muotin; "minä annoin sekoituksen kiehua sadannen osan minuuttia liian kauan".

"Sadannen osan minuuttia!" huudahti kardinaali koettamatta enää salata tyrmistystään.

"Se on melkoisen pitkä aika kullanteossa, monseigneur", vastasi Balsamo koruttomasti; "mutta tässä nyt on aluksi, teidän ylhäisyytenne, kaksi tyhjää sulatinta ja kaksi täyttä muottia, ja sata naulaa hienoa kultaa".

Ja tarttuen valtavilla pihdeillä ensimmäiseen muottiin heitti hän sen veteen, joka kauan sihisi ja huurusi; sitten hän avasi muotin ja otti sen sisästä kappaleen moitteetonta kultaa, valettuna pienen sokeritopan muotoon, joka oli kummastakin päästä litistynyt.

"Saamme odottaa lähes tunnin ennenkuin nuo toiset kaksi sulatinta voidaan ottaa tulelta", sanoi Balsamo; "suvaitseeko teidän ylhäisyytenne sitä odottaessanne hiukan istahtaa ja hengittää raitista ilmaa?"

"Ja tämä on kultaa?" kysyi kardinaali vastaamatta kullantekijän kysymykseen.

Balsamo hymyili. Kardinaali oli hänen vallassaan.

"Vieläkö sitä epäilisitte, monseigneur?"

"Tietäkääs, tiede on erehtynyt niin usein…"

"Te ette puhu koko ajatustanne, prinssi", vastasi Balsamo. "Te luulette, että minä petän teitä, vieläpä aivan vakavalla aikomuksella. Monseigneur, jos sen tekisin, halveksuisin itseäni, sillä silloinpa ei kunnianhimoni ulottuisi tämän huoneen seiniä kauemmaksi: ne näkisivät teidän lähtevän ulos kummastuneena, mutta ihailunne katoaisi ensimmäisen kultasepän luona. Kas niin, olkaahan minua kohtaan hiukan oikeudenmukaisempi, prinssi, ja uskokaa, että jos aikoisin teitä pettää, tekisin sen hiukan sukkelammin ja jotakin korkeampaa tarkoitusta varten. Tietäähän teidän ylhäisyytenne muuten, kuinka kultaa koetellaan?"

"Kyllä, koetuskivellä."

"Monseigneur on luultavasti itsekin sitä koetellut, joskin ainoastaan tutkiaksenne espanjalaisia oncia-rahoja, joita usein tapaa pelissä ja jotka ovat kaikkein hienointa kultaa, mutta joukossa vääriä."

"Kyllä, sen olen tosiaan tehnyt."

"No hyvä, monseigneur, tässä on kivi ja happoa."

"En tarvitse, minä uskon."

"Monseigneur suvaitsee tehdä minulle ilon tulemalla vakuutetuksi, että nämä harkot ovat paitsi kultaa kaikkein puhtainta kultaa."

Kardinaalista näytti olevan vastenmielistä ilmaista tuolla kokeella huonouskoisuuttaan; ja kuitenkin huomasi selvästi, ettei hän aivan varmasti vielä uskonut.

Balsamo tutki itse harkot ja ilmoitti vieraalle kokeen tulokset.

"Kahdeksankolmatta karaattia", sanoi hän; "minä kaadan nyt muoteista nuo kaksi muuta harkkoa".

Kymmenen minuutin kuluttua oli kaksisataa naulaa kultaa neljänä harkkona asetettu niiden kosketuksesta käryäville rohtimille.

"Teidän ylhäisyytenne tuli tänne vaunuilla, eikö niin? Ainakin minä näin teidän tulevan vaunuilla."

"Niin tulin."

"Monseigneur antanee ajaa vaununsa portin eteen, niin lakeijani kantaa harkot vaunuihin."

"Satatuhatta écua!" mutisi kardinaali ottaen kasveiltaan naamion ikäänkuin aivan omin silmin nähdäkseen kultaa, joka oli hänen jalkainsa edessä.

"Ja monseigneur voi sanoa, mistä se tulee, eikö niin, sillä olette itse nähnyt sitä tehtävän?"

"Kyllä, minä voin antaa siitä lausunnon."

"Ei, ei", vastasi Balsamo nopeasti; "Ranskassa ei pidetä oppineista; älkää antako lausuntoja, monseigneur. Ah, jos minä lausuisin pelkästään teorioja enkä tekisi kultaa, silloin olisi asianlaita toinen."

"Mitä siis voin tehdä hyväksenne?" kysyi prinssi kohottaen hienoilla käsillään melkoisella vaivalla viisikymmennaulaista harkkoa.

Balsamo katsoi häneen terävästi ja purskahti kursailemattomaan nauruun.

"Mitä naurettavaa minun sanoissani oli?" kysyi kardinaali.

"Luulin, että teidän ylhäisyytenne tarjosi minulle palvelustaan."

"Niin, sen tein."

"Eiköhän paremmin olisi paikallaan, että minä tarjoaisin sitä teidän ylhäisyydellenne?"

Kardinaalin kasvot synkkenivät.

"Te saatatte minut kiitollisuuden velkaan, monsieur, ja sen riennänkin tunnustamaan", sanoi hän. "Mutta jos kiitollisuudenvelka, jossa olen teille, olisi raskaampi kuin arvioitsen sen olevan, en ottaisi ollenkaan teidän palvelustanne vastaan. Pariisissa on vielä, Jumalan kiitos, tarpeeksi koronkiskureita, saadakseni osaksi panttia vastaan ja osaksi nimelläni nuo satatuhatta écua, ja pelkästään piispansormukseni on neljänkymmenentuhannen livren arvoinen."

Ja kirkkoruhtinas ojensi kätensä, joka oli valkea kuin naisen ja jonka pikkusormessa säkenöi pienen pähkinän kokoinen timantti.

"Prinssi", virkkoi Balsamo kumartaen, "ette suinkaan saanut sitä käsitystä, että tarkoitukseni oli teitä loukata?"

Sitten lisäsi hän aivan kuin itsekseen puhuen:

"On merkillistä, että totuus tekee aina saman vaikutuksen kaikkiin, jotka voivat kutsua itseään prinsseiksi."

"Kuinka niin?"

"Niinpä juuri; teidän ylhäisyytenne tarjoaa minulle palvelustanne; ja minä tahdon kysyä teiltä itseltänne, monseigneur, mitä laatua se palvelus olisi, joka teidän ylhäisyydellänne olisi tilaisuus minulle tehdä?"

"Onhan ennen kaikkea vaikutukseni tarjolla hovissa."

"Monseigneur, monseigneur, tiedätte, että se vaikutus on alkanut melkoisesti horjua, ja toivoisin sitä melkein saman verran kuin herra de Choiseulin, joka luultavasti ei ole enää kuin kaksi viikkoa ministerinä. Vaikutuksesta puheen tullen: turvautukaamme paremminkin minun vaikutukseeni, prinssi. Kas tuossa on hyvää ja puhdasta kultaa! Aina, kun teidän ylhäisyytenne haluaa sitä lisää, suvainnette edellisenä päivänä tai vaikkapa vain samana aamuna ilmoittaa minulle asianne, niin minä hankin sitä teille niin paljon kuin haluatte. Ja kullallahan saa kaikkea, eikö niin, monseigneur?"

"Eipä juuri sentään", supisi kardinaali, joka nyt alistui suojatiksi eikä enää koettanutkaan asettua suojelijan asemaan.

"Ah, te olette oikeassa! Minä unohdin, että monseigneur haluaa muutakin kuin kultaa, jotakin paljon kalliimpaa kuin maailman kaikki aarteet", sanoi Balsamo. "Mutta se seikka ei kuulu tieteen piiriin, vaan noituuden. Sanokaa vain sana, monseigneur, ja alkemisti on valmis luovuttamaan paikkansa taikurille."

"Kiitos, monsieur, minä en tarvitse enää mitään, minä en toivo enää mitään", vastasi kardinaali suruisesti.

Balsamo meni lähemmäksi häntä.

"Monseigneur", sanoi hän, "nuori, tulinen, kaunis ja rikas prinssi, jonka nimi on Rohan, ei voi vastata noidalle noin".

"Ja minkätähden?"

"Sentähden, että noita lukee sydämen sopukoihin ja tietää aivan päinvastaista."

"Minä en toivo mitään, minä en tahdo mitään, monsieur", jatkoi kardinaali melkein pelästyen.

"Minä jälleen luulen teidän ylhäisyytenne toivomusten olevan sellaisia, että te ette tohdi tunnustaa niitä edes itsellennekään, koska ne ovat kuninkaallisia toivomuksia."

"Monsieur", sanoi kardinaali säpsähtäen, "minun luullakseni te vihjailette samaa, josta te puhuitte minulle kerran jo prinsessan luona".

"Kyllä, sen myönnän, monseigneur."

"Silloin erehdyitte, monsieur; ja erehdytte tälläkin kertaa."

"Unohdatteko, monseigneur, että minä näen, mitä teidän sydämessänne tällä hetkellä liikkuu yhtä selvästi kuin näin teidän vaunujenne ajavan ulos Saint-Denisin Karmeliittiluostarista ja sitten tulevan sisään tulliportista, kääntyen bulevardille ja jääden viidenkymmenen askeleen päähän asunnostani puitten alle?"

"Selittäkää siis tarkoituksenne ja sanokaa jotakin, minkä voin tosiaan tuntea sattuvaksi."

"Monseigneur, kaikki teidän sukunne prinssit ovat sydämessään kätkeneet aina korkealle pyrkivää ja uskalikkoa rakkautta; te ette ole suvustanne poikkeus."

"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, kreivi", sammalteli prinssi.

"Päinvastoin, te tiedätte sen sangen hyvin. Ja minä olisin voinut koskettaa useampiinkin kieliin, jotka sielussanne värähtävät; mutta mitä se toimittaisi? Minä kosketin suoraan siihen, johon oli näpättävä, ja se kieli värisee lujasti, siitä olen vakuutettu."

Kardinaali kohotti päätänsä ja katsoi viimeisen epäluulon puuskassa tutkivasti Balsamon kirkkaihin ja tyyniin silmiin.

Balsamo hymyili sellaisella ylemmyydellä, että kardinaali loi katseensa maahan.

"Oh, olette oikeassa, monseigneur, älkää tarkastelko minua, sillä silloin minä näen vielä selvemmin, mitä teidän sydämessänne liikkuu; sillä teidän sydämenne on kuin kuvastin, jos nimittäin kuvastin voisi säilyttää heijastamiensa esineitten kuvat."

"Vaiti, kreivi de Fenix, vaiti", sanoi kardinaali masennettuna.

"Niin, te olette oikeassa, vaiti vielä; sillä vielä ei ole tullut aika näyttää sellaista rakkautta."

"Vielä, sanoitteko niin?"

"Niin, ei vielä."

"Sillä rakkaudella on siis tulevaisuutta?"

"Miksikä ei?"

"Ja te voisitte sanoa minulle, eikö se rakkaus ole mieletöntä, kuten minä itse luulin, kuten minä vieläkin luulen, kuten luulen aina siihen saakka, kunnes saan todistuksen, että asia on toisin?"

"Te pyydätte sangen paljoa, monseigneur; minä en voi sanoa teille mitään ennenkuin pääsen kosketuksiin henkilön kanssa, joka on tuohon rakkauteenne syynä, tai saan jonkin esineen, joka on hänen."

"Ja minkälaista esinettä siihen tarvitaan?"

"Esimerkiksi kihara hänen kauniista kultaisesta tukastaan, kuinka pieni tahansa."

"Ah, toden totta, te olette syvästi viisas mies! Niin, olette sen itse sanonut, te luette sydämiä aivan niinkuin minä lukisin kirjaa."

"Samoin väitti eräs sukulais-raukkannekin, ritari Louis de Rohan, kun hyvästelin häntä Bastiljin pengermällä mestauslavan juurella, jolle hän niin uljaasti nousi."

"Sanoiko hän niin… että te olitte syvästi viisas mies?"

"Ja että minä osaan lukea ihmisten sydämiä. Kyllä, sillä minä olin valmistanut häntä siihen, että ritari de Préault kavalsi hänet."

"Kuinka omituisesti te vertaatte minua ja tuota sukulaistani toisiimme!" sanoi kardinaali ja kalpeni väkisinkin.

"Sanon sen ainoastaan muistuttaakseni teille, että teidän on oltava varovainen, monseigneur, hankkiessanne omaksenne hiuskiharan, joka teidän on leikattava kruunun alta."

"Olkoon se otettava mistä tahansa, te saatte sen, monsieur."

"Hyvä; tässä on nyt kultanne, monseigneur; toivoakseni ette enää epäile, että se on kultaa."

"Antakaa minulle kynä ja paperia."

"Mitä varten, monseigneur?"

"Kirjoittaakseni teille velkakirjan näistä sadastatuhannesta écusta, jotka te kohteliaasti minulle lainaatte."

"Mitä ajattelette, monseigneur! Minulle velkakirja, – mitä minä sillä tekisin?"

"Minä lainaan usein, hyvä kreivi", vastasi kardinaali, "mutta vakuutan teille, etten koskaan ota vastaan lahjoja".

"Miten tahdotte, prinssi."

Kardinaali otti pöydältä kynän ja kirjoitti suurella ja kovin vaikeasti luettavalla käsialalla sitoumuksen, jonka runsaat oikeinkirjoitusvirheet saisivat nykyaikaan jonkun kiertokoulunopettajan kauhistumaan.

"Onko tämä kelvollinen?" kysyi hän ja ojensi paperin Balsamolle.

"Erinomainen", vastasi kreivi ja pisti velkakirjan siihen vilkaisemattakaan taskuunsa.

"Te ette sitä luekaan, monsieur?"

"Olenhan saanut teidän ylhäisyytenne sanan, ja jonkun de Rohanin sana on paljoa varmempi kuin mikään sitoumus."

"Herra kreivi de Fenix", sanoi kardinaali puoleksi kumartaen, kumarrus, joka oli sangen merkittävä kohteliaisuus hänen säätyiseltään mieheltä, "te olette hieno mies, ja jos en voikaan tehdä teille mitään palvelusta, suvainnette minun kuitenkin lausua olevani onnellinen, että olen teille kiitollisuuden velassa."

Nyt kumarsi Balsamo vuorostaan ja veti sitten kellonnuoraa, jonka jälkeen Fritz astui sisään.

Kreivi sanoi hänelle pari sanaa saksankielellä.

Fritz kumartui maata kohti ja poistui huoneesta vieden noita neljää rohtimiin käärittyä kultaharkkoa, aivan kuin lapsi, joka tosin vaivalla, mutta ei silti kuitenkaan vielä horjahdellen tai raskaasti kantaa neljää oranssia.

"Tuopa veitikka on oikea Herkules", huomautti kardinaali.

"Kyllä, hän on melkoisen luja poika", vastasi Balsamo. "Mutta minun täytyykin ilmoittaa, että olen antanut hänen nauttia joka aamu siitä saakka kun otin hänet palvelukseeni kolme tippaa erästä eliksiriä, jonka oppinut ystäväni tohtori Althos on valmistanut. Vaikutukset alkavat jo tuntua, ja vuoden päästä voi hän toisella kädellään kantaa toista sataa naulaa."

"Kummallista! Käsittämätöntä!" supisi kardinaali. "Ah, minä en jaksa vastustaa kiusausta kertoa ihmisille tällaisesta."

"Tehkää se vain, monseigneur, tehkää se", sanoi Balsamo nauraen; "mutta älkää unohtako, että jos sellaisesta kerrotte, niin sitoudutte itse saapumaan paikalle sammuttamaan polttoroviotani, jos parlamentille sattuisi tulemaan halu paistaa minua Grève-torilla".

Saatettuaan ylhäistä vierastaan aina katuportille saakka hyvästeli Balsamo häntä kunnioittavasti.

"Mutta lakeijaanne ei näy?" kysyi kardinaali.

"Hän läksi viemään kultaa vaunuihinne, monseigneur."

"Hän siis tietää, missä ne ovat?"

"Neljännen puun alla oikealle bulevardille käännyttäessä. Sen minä sanoin hänelle saksaksi, monseigneur."

Kardinaali kohautti käsiään korkeutta kohti ja katosi pimeyteen.

Balsamo odotti, kunnes Fritz palasi, ja meni sitten huoneeseensa, sulkien kaikki ovensa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Elämäneliksiri

Kun Balsamo jäi yksin, meni hän ja kuunteli Lorenzan oven takana.

Lorenza nukkui rauhallista ja hiljaista unta.

Silloin avasi hän pienen luukun, joka oli ovessa ja aukesi ulospäin, ja katsoi häntä tuokion hellään ja lempeään haaveiluun vaipuneena. Sen jälkeen sulki hän taas luukun ja kulki sen huoneen läpi, joka eroitti Lorenzan huoneuston hänen työpajastaan ja jota olemme jo kuvailleet, ja kiiruhti sammuttamaan tulen uuneistaan, avaten valtavan suuren johdon, jonka kautta koko ankara kuumuus pääsi piipusta ulkoilmaan; se myös laski sisälle vettä säiliöstä, joka oli ulkona katolla.

Sitten asetti hän kardinaalin velkakirjan huolellisesti mustaan marokiininahkaiseen lompakkoon.

"Jonkun de Rohanin sana on aina hyvä", jupisi hän itsekseen; "mutta pelkästään minua varten, sillä siellä muualla on ehkä tarpeen näyttää, mihin minä käytän veljieni kultaa".

Nämä sanat raukenivat hänen huulilleen, kun ylhäältä laipiosta kuului kolme kumeaa lyöntiä, jotka saivat hänet kohottamaan päätänsä. "Ahaa", virkkoi hän itsekseen, "Althotas kutsuu minua".

Sillaikaa kuin hän viipyi pajassaan antaakseen raittiin ilman virrata sisään ja asetti järjestelmällisesti kunkin esineen paikalleen ja rautalevyn jälleen uunin päällystäksi, tulivat lyönnit laipioon yhä kovemmiksi.

"Kas, kas, vanhus on kärsimätön; se on hyvä merkki."

Balsamo otti pitkän rautatangon ja kolkutti sillä vuorostaan laipioon; sitten vetäisi hän seinässä olevasta rautarenkaasta, ja laipiossa aukesi nyt alastaipuvan joustimen avulla laskuluukku, joka tuli aina työpajan permantoon saakka. Balsamo asettui seisomaan keskelle tuota konetta ja laitos kohosi toisen joustimen avulla jälleen ylös ja vei mukanaan kuormansa yhtä helposti kuin oopperassa pilvien ympäröimät koneet kuljettavat jumalia ja jumalattaria.

Nyt seisoi oppilas mestarinsa edessä.

Vanhan oppineen uusi asunto oli suunnilleen kahdeksan, yhdeksän jalkaa korkea ja kuusitoista läpimitalta. Valo tuli sinne ylhäältä kuin kaivoon, mutta sivuilta se oli aivan ilmanpitävästi umpinainen.

Kuten näemme, oli tämä kamari oikea palatsi verrattuna hänen vaunuasumukseensa.

Ukko istui rullilla liikkuvassa nojatuolissaan, hevosenkengän muotoisen pöydän keskuksessa, jolla oli kokonainen maailma tai paremminkin täysi kaaos yrttejä, pulloja, työkapineita, kirjoja, koneita ja kabbalistisilla kirjaimilla leimattuja papereita.

Hän oli niin hartaassa puuhassa, ettei liikahtanutkaan, kun Balsamo tuli hänen eteensä.

Lampusta, joka oli kiinnitetty lasikupuun korkeimmalle kohdalle, lankesi tähtimäinen valo hänen kiiltävälle ja kaljulle päälaelleen.

Hän käänteli sormissaan valkeaa, pientä lasipulloa ja tutki sen läpikuultavuutta suunnilleen samalla tavoin kuin ostoksensa itse tekevä perheenemäntä tähystelee kynttilän valossa kananmunia, jotka hän ostaa.

Balsamo katseli häntä hetken ääneti; mutta virkkoi sitten jonkun silmänräpäyksen päästä:

"No, täällä on tekeillä jotakin uutta?"

"Kyllä, kyllä. Tule, Akharat, minä olen ihastuksissani, minä olen, olen sen keksinyt…"

"Minkä sitten?"

"Sen, mitä olen nyt tutkinut, peijakas."

"Kultaa?"

"Niin kai, tietysti kultaa! Älä joutavia!"

"Timantteja sitten?"

"No kas taas, mitä hän haaveilee! Kulta, timantit, olisivatko ne tosiaan keksintöjä, ja kannattaisi kai iloita, jos olisin keksinyt niiden valmistuksen!"

"Te olette siis keksinyt tuon eliksirinne?" kysyi Balsamo.

"Niin, ystäväni, eliksirini juuri; se tahtoo sanoa elämän… tai mitä puhuinkaan… ei, olen keksinyt elämän iankaikkisuuden."

"Ohoi", sanoi Balsamo masentunein mielin, sillä hän piti tällaista tutkimista mielettömänä yrityksenä; "taasko olette tuuminut tuota päähänpistoanne!"

Mutta Althotas ei kuunnellut häntä, vaan katseli pulloaan rakkain silmin.

"Viimeinkin", virkkoi hän, "on yhdistelmä löydetty: Aristaioksen eliksiriä kaksikymmentä grammaa; elohopeabalsamia viisitoista grammaa; kultasakkaa viisitoista grammaa; Libanonin seetrien öljyä viisikolmatta grammaa".

"Mutta tuohan on, lukuunottamatta Aristaioksen eliksiriä, aivan teidän vanha yhdistelmänne, mestari."

"Kyllä, mutta oleellisin osa siitä puuttui, se, joka yhdistää toiset, se, jota ilman toiset eivät ole mitään."

"Ja sen te olette keksinyt?"

"Niin, sen olen keksinyt."

"Te voitte sen hankkia?"

"Totta hiidessä!"

"Ja se on mikä?"

"Tässä pullossa jo yhtyneihin aineisiin lisätään kolme viimeistä pisaraa lapsen verta."

"Niin, mutta mistä te tuon lapsen saatte?" virkkoi Balsamo säikkyen

"Sinä hankit sen minulle."

"Minä?"

"Niin, juuri sinä."

"Te olette hullu, mestari."

"Mitenkä niin?" kysyi tunteeton ukko nuoleskellen ihastuksissaan pullon kaulaa, johon oli tihkunut pisara hataran korkin raosta; "mitenkä niin?"

"Tahdotteko lasta, ottaaksenne siltä kolme viimeistä veripisaraa?"

"Kyllä."

"Mutta lapsihan täytyy silloin tappaa?"

"Tietysti se täytyy tappaa, ja kuta kauniimpi se on, sitä varmempi on lääke."

"Mahdotonta", sanoi Balsamo ja kohautti hartioitaan; "ei täällä kustanneta lapsia tapettavaksi".

"Pyh", huudahti ukko hirveän suorasukaisesti; "mitä niillä sitten tehdään?"

"Niitä kasvatetaan, pardieu!"

"Oho! Onko maailma sitten nykyään niin suuresti muuttunut? Kolme vuotta sitten tultiin meille tarjoamaan lapsia, miten paljon halusimme, puoleen mittaan ruutia ja puoleen viinapulloon."

"Kongossako tuo tapahtui, mestari?"

"Niin, Kongossa. Se on aivan yhdentekevää, vaikka lapsi onkin musta. Muistaakseni ne, joita meille silloin tarjottiin, olivat hyvin kauniita, hyvin kiharatukkaisia ja hyvin lystikkäitä."

"Erinomainen asia", vastasi Balsamo; "mutta paha kyllä me emme ole nyt Kongossa, hyvä mestari".

"Niinkö! Emmekö me ole Kongossa", sanoi Althotas. "Missä me sitten olemme?"

"Pariisissa."

"Pariisissako? No, jos nousemme laivaan Marseillessa, niin kuuden viikon päästä olemme Kongossa."

"Kyllä, se olisi tosin mahdollista; mutta minun täytyy nyt pysyä Ranskassa."

"Täytyykö sinun pysyä Ranskassa; ja miksi muka?"

"Siksi, että minulla on täällä töitä."

"Onko sinulla töitä Ranskassa?"

"On, ja melkoisen tärkeitä."

Ukko purskahti kauheaan ja kauan kestävään nauruun.

"Töitä Ranskassa", sanoi hän. "Niin, se on totta, unohdin, että sinunhan täytyy järjestää niitä kerhojasi."

"Niin, mestari."

"Hommata salaliittojasi."

"Niin, mestari."

"Töitä, lyhyesti sanoen, kuten sinä moisia nimität."

Ja ukko purskahti jälleen ovelan ja pilkallisen näköisenä nauramaan.

Balsamo pysyi vaiti ja varustautui ottamaan vastaan rajuilmaa, joka kokoontui ja jonka hän tunsi lähestyvän.

"Ja kuinka pitkälle olet noissa töissäsi päässyt? Annapas kuulua", sanoi ukko kääntyen vaivaloisesti nojatuolissaan ja luoden oppilaaseensa suuret, harmaat silmänsä.

Balsamo tunsi noiden silmien katseen tunkeutuvan valon säteenä hänen sisimpäänsä.

"Mitenkäkö pitkälle olen päässyt?" toisti hän.

"Niin."

"Minä olen heittänyt ensimmäisen kiven, vesi on pantu liikkeeseen."

"Ja mitä muraa olet pohjasta nostanut? Puhupas!"

"Sitä oikeaa, filosofista muraa."

"Ahaa, sinä aiot taas ladella utopioitasi, järjettömiä unelmiasi, utukuviasi! Sellaisia hassuja, jotka kiistelevät, onko Jumalaa vai ei, sen sijaan että koettaisivat tehdä itsestään jumalan niinkuin minä! Ja mitkä ovat ne kuuluisat filosofit, joiden kanssa olet tehnyt liiton? Sanopas."

"Minulla on jo aikakauden suurin runoilija ja ateisti; näinä päivinä hän tulee takaisin Ranskaan, josta hänet on melkeinpä ajettu maanpakoon, ja liittyy jäsenenä vapaamuurarilooshiin, jonka olen perustanut Pot-de-Fer-kadun varrelle, jesuiittain vanhaan taloon."

"Ja hänen nimensä on?"

"Voltaire."

"En tunne häntä. Jatka; ketä sinulla on muita?"

"Minut viedään kohta vuosisadan suurimman aatteiden mullistajan seuraan, miehen, joka on kirjoittanut Yhteiskuntasopimuksen."

"Ja hänen nimensä on?"

"Rousseau."

"En tunne häntä."

"Sen minä uskon; teidän tuttavianne ovat Alfonso X, Raimundo Lulle, Pietro Toledolainen ja Albertus Magnus."

"Ne ovatkin ainoat miehet, jotka ovat tosiaan eläneet, koska he ovat ainoat, jotka ovat kaiken ikänsä käsitelleet suurta kysymystä: olla vai eikö olla."

"Löytyy kaksi tapaa elää, mestari."

"Minä tiedän ainoastaan yhden; nimittäin: olla. – Mutta puhutaanpa jälleen noista kahdesta filosofista. Heidän nimensä olivat siis, kuinka sanoitkaan?"

"Voltaire ja Rousseau."

"Hyvä; pistän nuo nimet muistiini. Ja sinä luulet noiden kahden miehen avulla…?"

"Voivani saada valtaani nykyisen ajan ja kaivaa pohjaa tulevan alta."

"Ohoh, tässä maassa mahdetaan olla melkoisen typeriä, koska täällä annetaan aatteiden johtaa?"

"Päinvastoin, täällä on aatteilla suurempi vaikutus kuin itse teoilla juuri sen vuoksi, että täällä on sangen paljon älyä. Ja muuten: minulla on paljon mahtavampi liittolainen kuin kaikki maailman filosofit."

"Mikä sitten?"

"Ikävystyminen. Yksinvaltaa on kestänyt Ranskassa noin kuusitoista sataa vuotta, ja ranskalaiset ovat väsyneet yksinvaltaan."

"Niin että ne nyt tahtovat sen kukistaa?"

"Niin."

"Ihanko luulet?"

"Aivan varmaan."

"Ja sinä painelet nyt siinä työssä?"

"Minkä suinkin jaksan."

"Tyhmyri!"

"Kuinka niin?"

"Mitä sinä hyödyt monarkian kukistumisesta?"

"En mitään persoonallisesti, vaan siitä tulee onnea kaikille."

"No niin, tänään olen tyytyväinen, ja menköön siis aika kuunnellessa sinua. Selitäpä minulle ensiksi, miten sinä sen onnen saavutat, ja sitten, mikä on onni."

"Mitenkä sen onnen saavutan?"

"Niin, onnen kaikille, taikka monarkian kukistumisen, joka sinulle merkitsee samaa kuin kaikkien onni. Minä kuuntelen."

"Niin, nyt on Ranskassa ministeristä, joka on monarkian viimeinen turva; se on viisas, toimelias ja etevä ministeristö, joka saattaisi ehkä vielä parikymmentä vuotta pitää pystyssä kulunutta ja horjuvaa monarkiaa; he auttavat minua kukistamaan sen."

"Mitkä he? Nuo filosofisiko?"

"Eivät; filosofit sitä päinvastoin tukevat."

"Kuinka, tukevatko filosofisi, monarkian viholliset, ministeristöä, joka on monarkian turva? Oh, minkälaisia tyhmyreitä nuo filosofit ovat!"

"Seikka on sellainen, että itse pääministeri on filosofi."

"Ahaa, nyt ymmärrän, he hallitsevat itse tuon ministerin persoonassa.

Minä siis erehdyin, he eivät siis ole tyhmyreitä, he ovat itsekkäitä."

"En tahdo väitellä, mitä he ovat", vastasi Balsamo alkaen tulla kärsimättömäksi, "sillä sitä en tiedä; mutta sen toki tiedän, että kun tämä ministeristö kukistetaan, ilmaisevat kaikki tyytymättömyytensä uutta ministeriötä kohtaan. Se ministeristö saa vastaansa ennen kaikkea filosofit ja sitten parlamentin. Filosofit pitävät melua ja parlamentti samoin, ja ministeristö ryhtyy vainoamaan filosofeja ja hajoittaa parlamentin. Silloin tehdään sekä henkinen että aineellinen salainen liitto, muodostetaan itsepintainen, sitkeä, lepäämätön oppositsioni, joka karkaa kaiken kimppuun ja kaivaa joka hetki alta ja miinoittaa ja horjuttaa. Parlamentin sijaan asetetaan tuomareita; nämä kuninkaan nimittämät tuomarit tekevät kuningasvallan puolesta kaiken, mitä voivat. Heitä syytetään, ja täydellä oikeudella, kavaluudesta, laittomista kiristyksistä ja vääryydestä. Kansa nousee taisteluun, ja kuningasvalta saa vastaansa filosofian, nimittäin valistuneet, ja parlamentit, jotka edustavat keskiluokkaa, sekä kansan, joka on kansa, nimittäin se vipu, jota Arkimedes etsi ja jolla nostetaan koko maailma."

"No niin, kun olet nostanut maailman, niin sinun täytyy laskea se jälleen alas."

"Kyllä, mutta kun se putoaa alas, murskaa se kuningasvallan."

"Ja kun se on murskattu – kuulehan, minä seuraan mielelläni harhakuviasi ja puhun sinun sokertelevaa kieltäsi – kun tuo laho kuningasvalta on murskattu, mitä nousee silloin sen raunioille?"

"Vapaus."

"Ahaa, ranskalaisista tulee siis vapaita?"

"Sen täytyy kerrankin tapahtua!"

"Heistä tulee vapaita, kaikista?"

"Niin, kaikista."

"Ranska saa siis kolmekymmentä miljoonaa vapaata ihmistä?"

"Niin."

"Ja sinä luulet, että noiden kolmenkymmenen miljoonan vapaan ihmisen joukossa ei löydy miestä, joka on hiukan lahjakkaampi muita eikä vedä eräänä päivänä yhdeksältäkolmatta miljoonalta yhdeksältäsadalta yhdeksältäkymmeneltä yhdeksältä kansalaiseltaan vapautta takavarikkoon, saadakseen itse vielä hiukan enemmän vapautta? Muistatko koiraa, joka meillä oli Medinassa ja joka yksinään söi muilta ruuan?"

"Kyllä; mutta eräänä päivänä karkasivat toiset sen kimppuun ja tappoivat sen."

"Siksi, että ne olivat koiria; ihmiset eivät olisi tehneet mitään…"

"Te siis pidätte ihmisen älyä huonompana kuin koiran, mestari?"

"Mitä sille voi! Esimerkit puhuvat selvää kieltään."

"Mitkä esimerkit?"

"Minun muistaakseni oli ennen muuan Caesar Augustus ja myöhempinä aikoina muuan Oliver Cromwell, jotka kumpikin iskivät lujasti kiinni roomalaiseen ja englantilaiseen limppuun, niiden, joilta he sen riistivät, liioin virkkamatta tai tekemättä mitään heitä vastaan."

"No niin, vaikka olettaisimmekin, että sellainen mies ilmestyisi, hän on kuitenkin kuolevainen, hän kuolee, ja ennenkuin hän kuolee, tekee hän vain hyvää niille, joita hän on sortanut, sillä hän luo täydellisesti uudestaan aristokratian. Kun hänen on pakko nojautua johonkin, valitsee hän vahvimman nojan, nimittäin kansan. Sellaisen yhdenvertaisuuden asemasta, joka alentaa, on hän saanut aikaan yhdenvertaisuuden, joka ylentää. Yhdenvertaisuudella ei ole mitään varmoja rajoja, se on tasainen pinta, joka taipuu sen miehen suuruuden mukaan, joka on sen luonut. Ja ylentäessään kansan pyhittää hän erään siihen saakka tuntemattoman periaatteen. Vallankumous tekee aikoinaan ranskalaiset vapaiksi; jonkun uuden Caesar Augustuksen tai Oliver Cromwellin protektoraatti on tekevä heidät yhdenvertaisiksi."

Althotas käännähti kiivaasti nojatuolissaan.

"Voi, kuinka mies on typerä"! huudahti hän. "Käytäpä kaksikymmentä vuotta elämästäsi lapsen kasvatukseen ja koeta opettaa hänelle se mitä tiedät, ja kolmikymmenvuotiaana vielä lapsi tulee ja sanoo: Ihmiset ovat kerran yhdenvertaisia."

"Kyllä, ihmisistä tulee yhdenvertaisia, yhdenarvoisia lain edessä."

"Entäpä kuoleman edessä, sinä hassu, tuleeko heistä yhdenvertaisia kuolemankin edessä, tuon kaikkien lakien ylimmäisen lain, vaikka toinen kuolee kolmen päivän ikäisenä ja toinen satavuotiaana? Yhdenvertaisia, ihmiset muka yhdenvertaisia ennenkuin he ovat voittaneet kuoleman! Ah sinuas, nauta, minkälainen kaksinkertainen nauta sinä olet!"

Althotas heittäytyi selin voidakseen paremmin nauraa, kun taas Balsamo istahti vakavana ja synkeänä.

Althotas katseli häntä sääliväisesti.

"Minä siis olen muka yhdenvertainen päivätyöläisen kanssa, joka syö karkeaa leipäänsä, penikan kanssa, joka imee ammansa rintaa, tylsän ukon kanssa, joka juo maidon heraa lääkkeenä ja itkee sammuneita silmiään?.. Ah, sinä säälittävä sofisti mikä oletkin, muista nyt eräs asia, nimittäin, etteivät ihmiset tule yhdenvertaisiksi ennenkuin he tulevat kuolemattomiksi, silloin tulee heistä jumalia, ja ainoastaan jumalat ovat yhdenvertaisia."

"Kuolemattomiksi!" mutisi Balsamo. "Kuolemattomiksi, houreita!"

"Houreita! Vai houreita"! huudahti Althotas. "Houreita samoin kuin höyry, houreita niinkuin sähköfluidumi, houreita niinkuin kaikki mitä tutkitaan, mitä etsitään ja mikä viimein keksitään. Mutta käännä kanssani nurin maailmoiden tomu, paljasta yksi toisensa jälkeen päälletysten olevia kerroksia, joista kukin edustaa omaa sivistyskauttaan, ja mitä huomaat näissä inhimillisyyden kerrostumissa, näissä valtakuntain raunioissa, noissa vuosisatain metallisuonissa, joita nykyaikainen tutkimus hakkaa taltallaan kuin kaivoskuokalla? Huomaat, että kaikkien aikain ihmiset ovat etsineet samaa, jota minä etsin, seuraavilla eri nimillä: parempaa, hyvää, täydellistä. Ja milloin ovat he sitä etsineet? Homeroksen aikana, jolloin ihmiset elivät kahdensadan ikään, ja patriarkkain aikana, jolloin he elivät kahdeksansataa vuotta. He eivät ole löytäneet sitä parempaa, sitä hyvää, sitä täydellistä: sillä jos he sen olisivat löytäneet, olisi tämä loppuunelänyt maailma nyt terve, nuorekas ja ruusunhohtava kuin aamurusko. Sen sijaan vallitsee täällä nyt kärsimys, kuolema, mädäntyminen. Onko se suloista, tuo kärsiminen, onko kaunista tuollainen ruumis, onko toivottavaa moinen mätäneminen?"

"No hyvä", vastasi Balsamo vanhukselle, jonka sanat kuiva yskintä oli keskeyttänyt; "no hyvä, te sanotte, ettei vielä kukaan ole keksinyt elämän eliksiriä. Minä sanon teille, ettei sitä kukaan keksikään. Tunnustakaa Jumala."

"Typerys! Kukaan ei ole sellaista salaisuutta keksinyt, ja sentähden ei sitä muka kukaan keksi. Tuollaisen mielipiteen mukaan ei tapahtuisi koskaan mitään keksinnöitä. Ja luuletko sinä, että keksinnöt ovat uusia seikkoja, jotka keksitään? Eivät, ne ovat unohdettuja asioita, jotka löydetään. Mutta miksikä unohdetaan asiat, jotka on jo kerran keksitty? Katsoppas, siksi, että elämä on liian lyhyt, joten keksijä ei ennätä keksinnöstään vetää kaikkia johtopäätöksiä, jotka siihen sisältyvät. Parisenkymmentä kertaa on oltu melkeinpä keksimäisillään tämä elämäneliksiri. Luuletko sinä, että Styx-joen on keksinyt Homeros? Luuletko sinä, että Akilleus, melkeinpä kuolematon mies, koska hänet voitiin haavoittaa ainoastaan kantapäähän, on pelkkää runoa? Ei, Akilleus oli Keironin oppilas samoin kuin sinä olet minun. Keiron merkitsee ylempää tai vielä enempääkin. Keiron oli oppinut, joka esitetään kentaurin hahmossa siksi, että hänen tieteensä on lahjoittanut ihmiselle hevosen voiman ja notkeuden. No niin, hänkin oli keksimäisillään elämäneliksirin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin ehkä, kuten ei minultakaan, noita kolmea veripisaraa, joita sinä et tahdo minulle hankkia. Nuo kolme puuttuvaa veripisaraa jättivät Akilleuksen kantapään haavoitettavaksi; kuolema löysi tiensä ja tuli. Niin, minä sen toistan, Keiron, tuo kaikkitietävä mies, tuo ylempi mies, oli vain toinen Althotas, jota toinen Akharat esti viimeistelemästä työtään, joka olisi pelastanut koko ihmiskunnan, koska se olisi pelastanut sen Jumalan kirouksen seurauksesta. Kas niin, mitäs voit tähän vastata?"

"Minä vastaan", virkkoi Balsamo selvästi epäröiden, "että minulla on oma työni niinkuin teilläkin. Jatkakaamme kumpikin aikeitamme omalla vastuullamme. Minä en avusta teitä rikoksella."

"Rikoksella?"

"Niin. Entä minkälaisella rikoksella? Sellaisella, josta koko kansa kiroaisi teitä, rikoksella, josta teidät vedetään yhteen noista häpeällisistä hirsipuista, joita vastaan teidän tieteenne suojelee yhtä vähän ylempiä kuin halvempiakin."

Althotas löi kuivia käsiään marmoripöytään.

"Kuule sinä", sanoi hän, "älä ole tuollainen ihmisystävyyden pöllö, typerys pahinta lajia, mitä maailmasta löytyy. Kas niin tulepas tänne, niin puhutaan vähän laista, tuosta sinun raa'asta ja järjettömästä laistasi, jonka ovat kirjoittaneet yhtä tuhmat ihmiset kuin sinä itsekin, joita järjellisesti vuodatettu veripisara kauhistaa, mutta jotka näkevät mielikseen vuotavan kokonaiset virrat tuota elämännestettä, jos sitä vuodatetaan julkisilla paikoilla, kaupungin vallien juurilla ja kedoilla, joita sanotaan taistelutantereiksi. Puhutaan vähän tuosta sinun järjettömästä ja itsekkäästä laistasi, joka uhraa tulevan ihmisen nykyään elävän hyväksi ja joka on ottanut tunnuslauseekseen: – Elä tänä päivänä, kuole huomenna. – Puhukaamme tuosta laista, tahdotko?"

"Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, minä kuuntelen", vastasi Balsamo tullen yhä synkemmäksi.

"Onko sinulla lyijykynää tai mustekynää? Teemme tässä pienen laskun."

"Minä lasken ilman kyniä ja lyijykyniä. Sanokaa, mitä teillä on minulle sanottavaa; puhukaa."

"Kerropas vielä se suunnitelmasi. Ah, nyt sen muistan… Sinä kukistat ministeristön, sinä lakkautat parlamentteja, sinä asetat virkaan vääryyttä harjoittavia tuomareita, sinä saat aikaan valtion vararikon, sinä yllytät kapinaan, sytytät vallankumouksen, kukistat yksinvallan, sillit perustaa protektoraatin ja kukistat sitten protektoraatin. Vallankumous antaa sinulle vapauden; protektoraatti yhdenvertaisuuden. No, kun nyt ranskalaiset ovat vapaita ja yhdenvertaisia, on sinun työsi tehty. Eikö niin?"

"Kyllä; pidättekö sitä mahdottomana?"

"Minä en usko mahdottoman olemassaoloa. Näet, että pistän sinut pussiin, odotapas!"

"No niin?"

"Maltahan; ensinnäkään Ranska ei ole sellainen kuin Englanti, missä kaikki se, mitä sinä aiot tehdä, on jo tehty, sellainen matkija kuin olet. Ranska ei ole erillään oleva maa, jossa voitaisiin kukistaa ministeristöjä, lakkauttaa parlamentteja, nimittää väärintekijöitä tuomareiksi, saada aikaan valtiovararikko, kiihoittaa salassa kapinaa, sytyttää vallankumouksia, kukistaa yksinvaltaa, perustaa ja kumota protektoraatteja muidenkin kansakuntain sekaantumatta hiukan näihin liikkeisiin. Ranska on kiinnikasvanut Eurooppaan niinkuin maksa ihmisen muihin sisälmyksiin; sillä on juurensa kaikissa kansakunnissa, hermonsa kaikissa kansoissa. Koeta riistää irti maksa tuosta suuresta koneistolta, jota kutsutaan Europan mantereeksi, ja kaksikymmentä, kolmekymmentä, ehkä neljäkymmentä vuotta koko ruumis vapisee, mutta minä tyydyn lyhyempään aikaan, sanon ainoastaan kaksikymmentä vuotta. Onko se liian paljon? Vastaapas, älykäs filosofini?"

"Ei, se ei ole liian paljoa", vastasi Balsamo; "se ei ole edes tarpeeksikaan".

"No niin, minä tyydyn siihen kuitenkin. Siis kaksikymmentä vuotta sotaa, katkeria, lakkaamattomia, verisiä sotia; annas olla, minä lasken kaksisataatuhatta kuollutta vuodessa, se ei tosiaankaan ole liikaa, kun yhtaikaa tapellaan Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja tiesi missä. Kaksisataatuhatta ihmistä vuodessa kahdenkymmenen vuoden aikana tekee yhteensä neljä miljoonaa ihmistä. Jos oletan kullakin ihmisellä olevan seitsemäntoista naulaa verta, – tavallisissa tapauksissa on sitä heissä niin paljon, – niin nousee määrä… kerro seitsemäntoista neljällä, annahan olla… tulos: kuusikymmentäkahdeksan miljonaa naulaa verta kuluu sinun tarkoituksesi toteuttamiseen. Minä sitävastoin pyysin ainoastaan kolme pisaraa. Sanopas nyt, kumpi meistä on hullu, metsäläinen, ihmissyöjä? – No, etkö sinä vastaa?"

"Kyllä, mestari, vastaan, että nuo kolme pisaraa verta eivät merkitsisi mitään, jos vain olisitte varma siitä, että onnistuisitte."

"Ja sinä, sinä, joka vuodatat kuusikymmentäkahdeksan miljoonaa naulaa verta, oletko sinä sitten varma siitä, että onnistut? Sanopas se! Nousepas ylös ja vastaa minulle käsi sydämellä: – Mestari, minä vastaan hankkivani näillä neljällä miljoonalla ruumiilla ihmiskunnalle onnen."

"Mestari", sanoi Balsamo karttaen suoraa vastausta, "mestari, keksikää Jumalan tähden jotakin muuta".

"Ahaa, sinä et vastaa kysymykseeni, et vastaa!" huudahti Althotas voitonriemuissaan.

"Te perustatte väitteenne keksinnön pätevyyteen, vaikka koko aie on mahdoton!"

"Tuntuu siltä kuin sinä neuvoisit minua, tuntuu siltä kuin sinä inttäisit minua vastaan ja koettaisit jääväillä minun lausuntojani"? sanoi Althotas ja pyöritteli kylmästi suuttuen harmaita silmiään valkeain kulmakarvainsa alla.

"En, mestari, mutta minä harkitsen asiaa, minä, joka elän joka päivä tämän maailman asiain kosketuksissa, jaan kohtaloita ihmisten kanssa, taistelen ruhtinaita vastaan, enkä istu niinkuin te suljettuna ahtaaseen nurkkaan, välinpitämättömänä kaikelle, mitä tapahtuu, kaikelle, mikä on kiellettyä tai sallittua, aina syvissä ajatuksissa oppineen ja tutkijan tavalla. Minä siis, kun tunnen vaikeudet, huomautan niistä, siinä kaikki."

"Ne vaikeudet sinä piankin voittaisit, jos tahtoisit."

"Sanokaa: jos uskoisin."

"Sinä et siis usko?"

"En", vastasi Balsamo.

"Sinä ärsytät, ärsytät minua", huudahti Althotas.

"En, minä epäilen."

"Hyvä, lausu siis epäilyksesi! Uskotko kuolemaan?"

"Minä uskon siihen, joka on. Ja kuolema on."

Althotas kohautti olkapäitään.

"Kuolema siis on, sanot sinä muka; se on siis kohta, jota vastaan sinä et väitä?"

"Se on kumoamaton asia."

"Se on loppumaton ja voittamaton seikka, eikö niin"? lisäsi vanha oppinut, huulilla hymy, joka pöyristi hänen oppilastaan.

"Kyllä, mestari, voittamaton ja varsinkin loppumaton."

"Ja kun sinä näet ruumiin, tunkeutuu hiki otsastasi ja suru ahdistaa sinun sydäntäsi?"

"Hiki ei minun otsastani tunkeudu, sillä minä tiedän kaiken inhimillisen kurjuuden; suru ei ahdista minun sydäntäni, sillä minun mielestäni elämällä on vähäinen arvo. Mutta kuoleman edessä minä lausun: – Kuolema, kuolema, sinä olet mahtava kuin Jumala, sinä hallitset yksinvaltiaasti, oi, kuolema, mikään ei voi sinua voittaa."

Althotas kuunteli Balsamoa ääneti, eikä häntä huomannut kärsimättömäksi mistään muista merkeistä kuin että hän käänteli leikkausveistä sormiensa välissä. Ja kun oppilas oli lausunut viimeisen synkän ja juhlallisen lauselmansa, vilkaisi vanhus hymyillen ympärilleen, ja hänen silmänsä, jotka olivat niin palavat, ettei voinut uskoa luonnon saattavan kätkeä niiltä mitään salaisuuksia, kohdistuivat nyt erääseen huoneen nurkkaan. Siellä makasi pienellä olkikasalla musta koiraparka, ainoa kolmesta samansukuisesta eläimestä, joita Althotas oli vaatinut kokeitaan varten ja jotka Balsamo oli hänelle hankkinut.

"Nosta tuo koira tähän pöydälle", sanoi Althotas Balsamolle.

Balsamo totteli; hän meni ottamaan mustan koiran ja asetti sen marmoripöydälle.

Koira, joka näkyi aavistavan kohtalonsa ja oli varmaankin jo ennen ollut kokeilijan käsissä, alkoi vavista, ponnistella vastaan ja ulvoa heti kun tunsi jalkainsa koskevan marmorilevyyn.

"Hehe", nauroi Althotas, "sinä uskot elämään, eikö niin, koska uskot kuolemaan?"

"Kyllä."

"Kas tuossa on koira, joka mielestäni on täysissä elonvoimissa; mitäs sanot?"

"Varmaan, koska se vinkuu ja ponnistelee vastaan ja koska se pelkää."

"Kylläpä mustat koirat ovat rumia! Koeta vasta hankkia minulle valkeita."

"Teen parhaani."

"No niin, sanomme siis, että tämä koira on elävä. Haukupas sinä, elukka", lisäsi ukko kamalasti nauraen; "hauku vakuuttaaksesi monsieur Akharatille, että elät".

Hän kosketti sormellaan erästä koiran lihasta ja koira alkoi heti haukkua tai paremminkin ulvoa.

"Hyvä! Anna nyt tänne lasikupu; kas niin! Aseta nyt koira sen alle… Niin, todellakin, unohdin kysyä sinulta, mihin kuoleman lajiin sinä uskot varmimmin."

"En ymmärrä teitä, mestari; kuolema on aina kuolema."

"Oikein, aivan oikein, mitä sanot, ja sitä mieltä olen minäkin. No niin, koska kuolema on kuolema, niin pumppua ilma pois lasikuvusta, Akharat."

Balsamo kiersi pyörää, joka imi erään putken kautta ilman lasikuvusta, jonka sisään koira oli suljettu, ja vähitellen katosi ilma terävästi vinkuen. Pikku koira tuli ensin rauhattomaksi, sitten se katseli ympärilleen, vainuili, nosti päätänsä, vetäisi rajusti ja nopeasti henkeä ja kaatui viimein tukehtuen paikalleen, pöhöttyneenä ja hengettömänä.

"Kas niin, koira on nyt kuollut halvaukseen, vai mitä", sanoi Althotas; "ihana kuolema, joka ei tuota pitkiä kärsimyksiä!"

"Niin."

"Se on nyt varmasti kuollut?"

"Kyllä."

"Sinä et taida olla aivan täysin vakuutettu siitä, Akharat?"

"Kyllä, tietysti olen."

"Ah, sinähän tunnet, mihin minä pystyn, eikö niin? Sinä oletat, että minä olen keksinyt taidon puhaltaa kuolleeseen jälleen elämää, ratkaissut tuon toisen pulman valaa ilman seassa elämää vielä vahingoittumattomaan ruumiiseen, niinkuin ilmaa voi puhaltaa pitävään nahkaleiliin?"

"En, minä en oleta mitään; minä uskon, että koira on kuollut, siinä kaikki."

"Kuitenkin kaikitenkin, suuremman varmuuden vuoksi me surmaamme koiran vielä uudestaan. Nosta pois lasikupu, Akharat."

Akharat otti pois kristallilaitteen; koira ei liikahtanut, sen silmäluomet olivat suljetut, sen sydän ei enää tykyttänyt.

"Ota tämä leikkausveitsi, älä kosketa kurkunpäätä, mutta leikkaa poikki selkäranka."

"Teen sen pelkästään totellakseni teitä."

"Ja myöskin antaaksesi eläin paralle kuoliniskun, jos se ei sattuisi olemaan aivan täysin kuollut", vastasi Althotas, huulillaan vanhuksille ominainen itsepäinen hymy.

Balsamo viilsi yhden ainoan kerran terävällä veitsellä. Leikkaus meni poikki selkärangan noin kaksi tuumaa pikkuaivojen alapuolelta ja jätti suuren, verta vuotavan haavan.

Eläin tai paremminkin eläimen kuollut ruumis pysyi liikkumattomana.

"Kas vaan, eikö olekin tosiaan kuollut", virkkoi Althotas; "yksikään ainoa hermo ei värähdä, ainoakaan lihas ei vavahda. Yksikään liha-atoomi ei nouse tätä uutta murhaa vastustamaan. Eikö ole totta, se on tosiaankin kuollut, aivan varmaan kuollut?"

"Tunnustan sen mielelläni niin monesti kuin vaan haluatte", vastasi Balsamo kärsimättömästi.

"Kas tuossa jäykistynyt, ainaiseksi liikkumattomaksi tullut eläin. Mikään ei voi kuolemaa voittaa, sanot sinä? Kellään ei ole kykyä antaa jälleen elämää tai edes elämän näköisyyttäkään eläin paralle?"

"Ei kellään, paitsi ehkä Jumalalla."

"Niin, mutta Jumala ei ole niin epäjohdonmukainen, että sen tekisi. Kun Jumala tappaa, Hän, joka on korkein viisaus, on Hänellä jokin syy tai etu tappaa. Muuan murhamies, en muista oikein mikä hänen nimensä oli, sanoi kerran niin, ja se oli melkoisen hyvin sanottu. Luonnolla on etunsa kuolemasta."

– Tuossa on siis koira niin kuollut kuin mahdollista, ja luonto on saanut siitä tapauksesta etunsa, lisäsi hän.

Althotas kohdisti läpitunkevat silmänsä Balsamoon. Viimemainittu oli jo väsynyt kuulemaan ukon loruilua ja nyökäytti ainoastaan päätänsä vastaukseksi.

"No, mitä sanoisit, jos tämä koira jälleen avaisi silmänsä ja katsoisi sinuun"? jatkoi Althotas.

"Se kummastuttaisi minua melkoisesti", vastasi Balsamo hymyillen.

"Vai kummastuttaisi sinua? No, se nyt on edes hyvä, se!"

Vanhus virkkoi nämä sanat nauraen ovelaa ja kamalaa nauruaan, veti sitten koiran luokse erään koneen, joka oli laadittu verkalapuilla toisistaan eroitetuista metallilevyistä; laput oli upotettu happoiseen vesisekoitukseen; molemmat päät eli navat, kuten niitä kutsutaan, kohosivat altaassa nesteen pinnan yläpuolelle.

"Kumpaa silmää tahdot sen avaavan, Akharat"? kysyi vanhus.

"Oikeaa."

Toisiinsa lähennetyt, mutta silkkilapulla eroitetut navat asetettiin nyt muuatta kaulalihasta vasten.

Koira avasi heti oikean silmänsä ja tuijotti Balsamoon, joka aivan pelästyen ponnahti takaperin. [Sähkön vaikutus kuolleiden lihasten kimmoisuuteen tuli yleisemmin kokeiltavaksi 18. vuosisadan lopulla. Suom.]

"Tahdotko, että nyt käydään käsiksi kitaan?"

Balsamo ei vastannut, hän oli ylen kummastunut.

Althotas kosketti erästä toista lihasta, ja silmän asemasta, joka oli jälleen sulkeutunut, avautui nyt kita ja näytti valkeat ja terävät hampaat, ja hampaitten juuressa värisi ienliha aivan kuin elävällä koiralla.

Balsamoa kauhistutti, eikä hän voinut salata tyrmistystään.

"Kuinka merkillistä!" huudahti hän.

"Katsohan nyt, kuinka vähäpätöinen kuolema on", virkkoi Althotas voitonriemuissaan katsellen oppilaansa ällistystä. "Sellainen ukkoparka kuin minä, joka olen kohta sen saaliina, saan poikkeamaan sen horjumattomalta radaltaan."

Ja yhtäkkiä lisäsi hän särähtävästi ja hermostuneesti nauraen:

"Varo itseäsi, Akharat, tuossa näet kuolleen koiran, joka äsken tahtoi purra ja joka nyt lähtee juoksemaan perästäsi; varo itseäsi!"

Ja yhtäkkiä nousikin koira jaloilleen, poikkileikatuin kauloin, kita ammollaan ja silmä väreillen, ja käveli hoippuen ja pää kamalan näköisenä riippuen.

Balsamo tunsi tukkansa nousevan pystyyn; hiki kihosi hänen otsalleen, ja hän meni takaperin luukun luo, kahden vaiheilla, paetako vai jäädä paikalleen.

"No niin, no niin, en tahdo nyt aivan pelolla sinua tappaa, koetan ainoastaan sinua opettaa", sanoi Althotas ja lykkäsi luotaan kuolleen koiran ja koneen. "Riittävät täksi kerraksi kokeet."

Heti kun koiran kuollut ruumis oli päässyt sähköpatterin kosketuksessa, kellahti se jälleen alas yhtä kankeana ja liikkumattomana kuin ennenkin.

"Olisitkos luullut mokomaa kuolemasta, Akharat, ja luulitko, että se olisi ollut näin taipuisa?"

"Eriskummaista, tosiaan eriskummaista!" vastasi Balsamo tullen jälleen lähemmäksi vanhusta.

"Sinä näet nyt, että sittenkin voidaan päästä siihen, mitä sinulle sanoin, lapseni, ja että ensi askel on jo tehty. Mikä temppu onkaan sitten pitentää elämää, kun on jo onnistuttu kumoamaan kuolema?"

"Mutta sitä ei vielä osatakaan", väitti Balsamo; "sillä se elämä, minkä te koiralle annoitte, oli vain keinotekoisesti matkittua elämää".

"Kunhan vain saadaan aikaa käytettäväksemme, niin kyllä keksimme keinon antaa takaisin myöskin oikeaa elämää. Etkö ole lukenut roomalaisen runoilijan teoksista, miten Cassidaea teki kuolleet eläviksi?"

"Niin kyllä, runoilijain teoksista!"

"Roomalaiset sanoivat runoilijoita näkijöiksi, älä unohda sitä, ystäväni."

"Sanokaa minulle kuitenkin…"

"Mitä, vieläkö vastaväitteitä?"

"Niin, jos teidän elämäneliksirinne olisi valmis ja te antaisitte koirallenne sitä, eläisikö se sitten iankaikkisesti?"

"Tietysti."

"Ja jos koira joutuisi jonkun käsiin, joka tekisi kokeita niinkuin tekin ja surmaisi sen?"

"Hyvä, hyvä!" huudahti ukko iloissaan ja löi kämmeniään vastatusten.

"Kas siinä väite, jota sinulta juuri odotinkin."

"Jos sitä odotitte, niin vastatkaa sitten minulle."

"Oikein sydämen halusta."

"Voiko teidän eliksirinne estää, ettei meitä murskaa jokin putoava savupiippu, ettei kuula voi tunkeutua ihmisen ruumiin läpi tai ettei hevonen potkulla puhkaise ratsastajansa vatsaa?"

Althotas katsoi Balsamoa aivan kuin kaksintaistelija seuraa vastustajansa liikettä, joka sallii hänen vuorostaan iskeä.

"Ei, ei kyllä", vastasi Althotas, "olet tosiaan loogikko, rakas Akharat. Ei, savupiipun, kuulan ja hevosen tuottamia vaaroja ei voida välttää niin kauan kuin on taloja, pyssyjä ja hevosia."

"Mutta kuitenkin te osaatte herättää kuolleita?"

"Hetkeksi, niin; mutta en ainaiseksi. Siihen tarvittaisiin ensinnäkin, että löytäisin sen paikan ruumiista, jossa sielulla on tyyssijansa, ja se veisi ehkä kauankin aikaa; mutta minäpä estän sielun pääsemästä ulos ruumiista haavan kautta, joka ruumiiseen on tullut."

"Millä tavoin sitten?"

"Sulkemalla haavan."

"Vaikka haava olisi leikannut valtasuonen poikki?"

"Kyllä."

"Oho, senpä tahtoisin nähdä."

"No, näe sitten", vastasi ukko.

Ja ennenkuin Balsamo ennätti häntä estää, puhkaisi vanhus reiän lansetilla vasemman kätensä valtimoon.

Ukolla oli niin vähän verta ruumiissaan, ja se veri liikkui niin hiljaa, että meni jonkun aikaa ennenkuin se tunkeutui haavan reunoille, mutta viimein se tuli näkyviin ja juoksi runsaasti avoimesta haavasta.

"Hyvä Jumala!" huudahti Balsamo.

"No, mitä nyt?" kysyi Althotas.

"Te saitte vaarallisen haavan."

"Niin, koska sinä kerran olet pyhä Tuomas etkä usko muuta kuin sen, mitä näet ja mihin kosketat, niin täytyy minun kai antaa sinun koskettaa."

Hän tarttui nyt pieneen pulloon, jonka hän oli asettanut niin lähelle itseään, että hän yletti sen helposti ottaa, ja sanoi tiputtaen muutaman pisaran haavaan:

"Katso!"

Tuon melkeinpä taikamaisen nesteen vaikutuksesta ajautui veri heti takaisin, liha liittyi jälleen yhteen, valtimo meni umpeen ja haava muuttui liian vähäiseksi pistoksen merkiksi, että se juokseva liha, jota sanotaan vereksi, olisi voinut tunkeutua sen läpi.

Tällä kertaa katsoi Balsamo aivan ymmällä vanhusta.

"Kas siinä, mitä minä olen keksinyt; mitä nyt tästä sanot, Akharat?"

"Sanon, mestari, että olette oppinein mies ihmisten joukossa."

"Ja että minä, ellen ole onnistunutkaan vielä täysin voittamaan kuolemaa, olen kuitenkin antanut sille iskun, josta sen on vaikea aivan selvitä, eikö niin? Katsos, poikani, ihmisruumiissa on hauraat luut, jotka voivat helposti murtua: minä teen ne koviksi kuin teräs. Ihmisruumiissa on veri, joka vie elämän mennessään, kun se vuotaa pois: minä estän veren pääsemästä vuotamaan pois ruumiista. Liha on pehmeää ja helposti leikattavaa: minä teen sen yhtä haavoittamattomaksi kuin keskiaikaisen Kaarle Suuren ritarien, joitten rinnasta miekkain ja kirveitten terät ponnahtivat tylsinä takaisin. Tähän kaikkeen tarvitaan ainoastaan Althotas, joka elää kolmesataa vuotta. Hyvä, anna minulle, mitä pyydän, niin olen elävä tuhannen vuotta. Niin, se riippuu ainoastaan sinusta, rakas Akharat! Anna minulle takaisin minun nuoruuteni, anna minulle jälleen minun raikkaat aatokseni, ja saat nähdä, pelkäänkö kerran miekkaa, kuulaa, luhistuvaa rakennusta tai järjetöntä luontokappaletta, joka puree tai potkii. Neljännessä nuoruudessani, nimittäin ennenkuin olen elänyt neljä miespolvea, olen minä saanut muutetuksi koko maailman muodon. Ja lupaan sinulle, että silloin olen järjestänyt itselleni ja uudestaan luoduille ihmisille maailman, joka on toivomusteni mukainen, maailma ilman savupiippuja, ilman miekkoja, ilman pyssynkuulia ja potkivia hevosia. Sillä silloin ihmiset viimeinkin huomaavat, että on paljon parempi elää, auttaa ja rakastaa toisiaan kuin raadella ja hävittää toisiaan."

"Se on totta, tai ainakin mahdollista, mestari."

"No hyvä, hanki siis minulle se lapsi."

"Antakaa minun vielä harkita sitä asiaa, ja harkitkaa itsekin."

Althotas loi oppilaaseensa murhaavan katseen.

"Mene!" sanoi hän; "mene, minä saan kyllä kerran toiste sinut vakuutetuksi asiasta; eikä ihmisveri muuten olekaan niin kallista lisäainetta, ettei sen asemesta ehkä saattaisi käyttää jotakin muuta. Mene, minä tutkin ja keksin. Minä en sinua kaipaa, mene!"

Balsamo polkaisi laskuluukkua ja painui alempaan huoneustoon, vaiti ja jäykistyneenä, aivan ymmällään tuon miehen neroudesta, joka pakotti hänet uskomaan mahdottomia, jo tehden mahdottomia.

KAHDESKYMMENES LUKU
Varakreivi Jeanin hankkimat tiedot

Tämän pitkän ja tapauksista rikkaan yön, jonka kuluessa me olemme siirtyneet kuin muinaisten jumalain pilvi Saint-Denisistä la Muetteen, la Muettesta Rue Coq-Héronin varrelle, Coq-Héronilta Rue Plâtrièrelle ja sieltä jälleen Saint-Claude-kadun taloon, tämän yön oli kreivitär Dubarry käyttänyt muokatakseen kuninkaan mieltä uudenlaiseen politiikkaan, joka sopi hänen tarkoitusperiinsä.

Rouva Dubarry oli puhunut varsinkin paljon siitä, kuinka vaarallista oli antaa Choiseulien saada Madame la dauphine puolelleen.

Kuningas oli kohauttanut olkapäitään ja vastannut, että hänen korkeutensa dauphine oli lapsi ja herra de Choiseul vanha ministeri; ettei siinä suhteessa ollut minkäänlaista vaaraa tarjolla, koskapa toinen mainituista henkilöistä ei pystyisi työhön eikä toinen huvittamaan.

Ihastuneena tähän sutkaukseensa oli kuningas jyrkästi lopettanut kaikki selvittelyt.

Niin ei kuitenkaan ollut kreivittären laita, sillä hän oli huomannut kuninkaan eräällä tavalla hajamieliseksi.

Ludvig XV oli viehätyshaluinen. Hänen suurin ilonsa oli saada rakastajattarensa mustasukkaisiksi, mikäli vain moinen mustasukkaisuus ei synnyttänyt liian pitkiä riitoja ja kauan kestävää hapanta muotoa.

Rouva Dubarry oli mustasukkainen, ennen kaikkea itserakkaudesta ja myöskin pelosta. Hänelle oli ollut liian vaikeaa valloittaa asemansa, ja se korkea asema, jossa hän nykyään oli, oli liian etäällä hänen lähtökohdastaan, että hän olisi voinut, kuten rouva de Pompadour, sietää kuninkaan pitävän vielä muitakin rakastajattaria. Vielä vähemmin olisi hän voinut hankkia itse hänelle sellaisia, milloin hänen majesteettinsa näytti olevan ikävissään, kuten tiedetään rouva de Pompadourin aikana usein sattuneen.

Koska rouva Dubarry oli mustasukkainen, tahtoi hän perinpohjin tuntea syyn, miksi kuningas oli hajamielinen.

Kuningas antoi hänelle tämän muistettavan vastauksen, jota hän ei ajatellut rahtuakaan:

"Minä ajattelen paljon pojanpoikani vaimon onnea, enkä minä tosiaan tiedä, tuleeko hänen korkeutensa dauphin tekemään hänet onnelliseksi."

"Ja miksikä ei, sire?"

"Siksi, että Ludvig näytti minusta katselevan Compiègnessä, Saint-Denisissä ja la Muettessa sangen paljon muita naisia, mutta hyvin vähän omaa vaimoaan."

"Toden totta, sire, ellei teidän majesteettinne itse puhuisi minulle näin, en minä noita sanoja uskoisi: onhan näet Madame la dauphine varsin kaunis."

"Mutta hän on laihanlainen."

"Hän on nuori!"

"Hyvä; katsokaapa silloin neiti de Taverneytä, joka on arkkiherttuattaren ikäinen."

"Miksi niin?"

"Niin, hän on näet täydellinen kaunotar!"

Kreivittären silmissä välkähti salama, joka varoitti kuningasta, että hän oli ollut ajattelematon.

"Mutta te jälleen, rakas kreivitär", jatkoi kuningas nopeasti, "te olitte kuudentoista vuotiaana, siitä olen varma, yhtä pyöreä kuin nuo paimenettaret, joita ystävämme Boucher maalaa".

Tämä pikku imarrus paransi paljon asiaa; silti oli isku kuitenkin sattunut.

Rouva Dubarry ryhtyi siis keimaillen hyökkäykseen.

"Niin, mutta se neiti de Taverney on siis hyvin kaunis?" kysyi hän.

"Minäkö sen tiedän?" vastasi Ludvig XV.

"Kuinka? Te kiittelette häntä, ja väitätte, ettette tiedä, onko hän kaunis?"

"Tiedän vain, että hän ei ole laiha, siinä kaikki."

"Te olette siis nähnyt ja tarkastellut häntä?"

"Hyvä kreivitär, te asettelette minulle ansoja! Tehän tiedätte, että minä olen likinäköinen. Minä näen suurena kokonaisuutena, mutta yksityiskohdat vie hiisi. Dauphinessa minä näin luuta ja nahkaa, siinä kaikki."

"Ja neiti de Taverneyssä näitte suuren kokonaisuuden, kuten sanoitte: sillä dauphine on erinomaisen hieno, ja neiti de Taverney sitävastoin vain tavallinen kaunotar."

"No mutta", huomautti kuningas, "sillä tavoinhan te, Jeanne, ette olisi erinomainen kaunotar? Luulenpa, että ilveilette kustannuksellani."

– Ahaa, kohteliaisuuksia, – tuumi kreivitär itsekseen; – paha vain, että siihen sisältyy toinenkin kohteliaisuus, joka ei ole tarkoitettu minulle.

Sitten hän lisäsi:

"Olisinpa tosiaan mielissäni, jos Madame la dauphine valitsisi itselleen muutamia hiukankin viehättäviä hovinaisia; hovi, jossa on pelkkiä vanhoja rouvia, on hirveä."

"Niinkö ajattelette tekin, rakas ystävätär? Juuri eilen puhuin samaa dauphinille; mutta se asia ei liikuttanut laisinkaan tuota nainutta miestä."

"Jos madame la dauphine aluksi ottaisi tuon neiti de Taverneyn?"

"Luulen kyllä, että hän hänet ottaa", vastasi Ludvig XV.

"Ah, te sen tiedätte, sire?"

"Olen ainakin kuullut siitä mainittavan."

"Hän on varaton tyttö."

"Niin, mutta hyvää syntyperää. Nuo Taverney-Maison-Rouget ovat jaloa sukua ja kuninkaan uskollisia palvelijoita."

"Kuka heitä sitten työntelee?"

"Sitä en tiedä. Mutta luulen, että he ovat köyhiä, kuten sanoitte".

"Ei varmaankaan herra de Choiseul, sillä silloin he suorastaan halkeaisivat eläkkeistä."

"Kreivitär, kreivitär, ei puhuta politiikkaa, minä rukoilen."

"Puhutaanko siis heti politiikkaa, jos sanotaan, että Choiseulit saattavat teidät vararikkoon?"

"Puhutaan", vastasi kuningas ja nousi ylös.

Tunnin päästä oli hänen majesteettinsa jälleen Suuressa Trianonissa, sangen hyvillään, että oli tehnyt naisen mustasukkaiseksi, mutta myöntäen kuitenkin puoliääneen kuten herra de Richelieu olisi voinut tehdä kolmikymmenvuotiaana:

– Mustasukkaiset naiset ovat tosiaan ikäviä!

Heti kun kuningas oli poistunut, nousi rouva Dubarry vuorostaan ylös ja meni omaan huoneeseensa. Siellä odotti Chon kärsimättömänä ja uteliaana uutisia.

"No niin", sanoi Chon, "sinulla on näinä päivinä ollut loistava menestys. Toissa päivänä esiteltiin sinut dauphinelle, ja eilen sinä pääsit hänen pöytäänsä."

"Kyllä totta. Mutta olipa sekin kaunis menestys!"

"Mitä ihmettä! Sekin kaunis menestys, sanoit? Tiedäpäs, että tällä hetkellä vierivät vähintäin sadat vaunut Luciennesiin houkuttelemaan sinulta aamuhymyäsi?"

"Se on sangen paha asia."

"Miksikä niin?"

"Siksi, että he hukkaavat aikansa turhaan; minulta eivät tänään saa aamuhymyä enempää vaunut kuin ihmisetkään."

"Ohoh, pikku kreivittäreni, onko ukkosta ilmassa?"

"On, tosiaan! Suklaani, heti tänne suklaani!"

Chon soitti.

Zamore tuli sisään.

"Suklaani!" huusi kreivitär.

Zamore meni ulos hitaasti ja kiskoen jalkojaan ja tekeytyen mahtavan näköiseksi.

"Tahtooko tuo vintiö tappaa minut nälkään?" huusi kreivitär. "Sata piiskan iskua, jos et juokse."

"Minä ei juosta, minä kuvernööri!" vastasi Zamore majesteettisesti.

"Vai niin, sinä kuvernööri!" toisti kreivitär ja tempaisi pienen ratsupiiskan, jossa oli kullattu hopeanuppi ja joka oli hankittu pitämään yllä rauhaa kreivittären espanjalaisten ja englantilaisten koirien keskuudessa. "Vai niin, sinä kuvernööri! Odotahan, odotahan, saat nähdä kuvernööriä!"

Huomatessaan ratsupiiskan alkoi Zamore juosta ja törmäsi päin seiniä ja kirkui kimeästi.

"Sinähän olet tänään aivan hurja, Jeanne", sanoi Chon.

"Eikö minulla sitten ole valta olla?"

"Kyllä. Mutta minä lähden luotasi, hyvä Jeanne."

"Minkätähden sitten?"

"Minua peloittaa, että sinä syöt minut."

Kamarin ovelta kuului nyt kolme lyöntiä.

"No niin, kuka siellä nyt kolkuttaa"? kysyi kreivitär kärsimättömästi.

"Hän saa tosiaan hyvän vastaanoton", mutisi Chon.

"Hyvä vain, jos minut otettaisiin huonosti vastaan", sanoi nyt varakreivi Jean, työntäen oven kuninkaallisesti levälleen.

"Ja mitä sitten tapahtuisi, jos sinut otettaisiin vastaan huonosti?

Sillä sekin voisi olla mahdollista?"

"Silloin saattaisi käydä niin, etten tulisi enää takaisin", vastasi Jean.

"Entäpä sitten?"

"Sinä menettäisit enemmän kuin minä, jos ottaisit minut huonosti vastaan."

"Hävytön!"

"Kas niin; nyt tässä on hävytön, kun ei viitsi imarrella. – Mikä hänellä tänään oikein on, Chon?"

"Älä hiisku siitä enää, Jean, hän on aivan mahdoton. Kas tuossa nyt tulee se suklaa!"

"Olkoon, me emme hänestä välitä. – Hyvää päivää, minun pikku suklaani", sanoi Jean ja otti tarjottimen; "kuinka sinä voit, minun suklaani?"

Hän vei tarjottimen erääseen nurkkaan ja asetti sen pienelle pöydälle, jonka ääreen hän sitten istuutui.

"Tule, Chon", sanoi hän, "tule sinä tänne! Ylpeät eivät saa mitään."

"Ah, kyllä olette hyviä"! huudahti kreivitär nähdessään Chonin iskevän silmää, pyytäen Jeania nauttimaan suklaansa yksin. "Te otatte muka nokkaanne, ettekä näe, että minä kärsin!"

"Mikä sinulla nyt sitten on"? kysyi Chon ja tuli kreivitärtä lähemmäksi.

"Oi", huudahti kreivitär, "kukaan teistä ei ajattele, mikä minulle tuottaa surua".

"Ja mikä sinulle sitten tuottaa surua? Sano nyt!"

Jean ei liikahtanut paikaltaan; hän siveli itselleen voileipää.

"Olisitkohan rahapulassa?" kysyi Chon.

"Oh, mitä siihen tulee, ennen on kuningas rahapulassa kuin minä", vastasi kreivitär.

"Lainaa siis minulle tuhat louisdoria", virkkoi Jean; "minä tarvitsen niitä kipeästi".

"Tuhat luunappia isoon nenääsi!"

"Kuningas pitää siis sittenkin tuon inhoittavan Choiseulin?" kysyi Chon.

"Onpa sekin muka uutinen! Tiedäthän, että he ovat eroamattomia."

"Hän on siis kai rakastunut dauphineen?"

"Ah, nyt olet tolalla, se on hyvä. Mutta katso nyt, miten tuo tuhma mies ahmii suklaatani eikä liikuta pikkusormeaankaan tullakseen avukseni. Ah, nämä olennot tappavat minut surusta!"

Välittämättä vähääkään takanaan riehuvasta myrskystä leikkasi Jean vielä yhden leivän halki, levitti sille paksulta voita ja kaatoi itselleen uuden kupin suklaata.

"Kuinka, onko kuningas rakastunut?" huudahti Chon.

Rouva Dubarry heilautti päätään ikäänkuin sanoakseen:

– Sen nyt tiedät.

"Ja dauphineen?" jatkoi Chon ja liitti kätensä ristiin. "No, sitten ei enää hätää, sillä hän ei toki halunne sukurutsausta, joten voit olla rauhassa; on parempi, että hän on rakastunut häneen kuin johonkin muuhun."

"Mutta jos hän ei nyt ole rakastunut häneen, vaan johonkin muuhun?"

"Oi", huudahti Chon ja kalpeni. "Mitä sinä sanotkaan?"

"Kas niin, tule nyt siitä kipeäksi, se tässä vielä puuttuisi!"

"Mutta jos niin on", mutisi Chon, "silloin olemme hukassa! Ja sellaista sinä voit sietää, Jeanne? Mutta keneen hän on rakastunut?"

"Kysy veljeltäsi, joka on suklaasta aivan sinipunainen ja varmaan tukehtuu tuohon paikkaan; sillä hän sen tietää, hän sanoo sen sinulle tai ainakin voi sen aavistaa."

Jean nosti päätänsä.

"Minulleko puhutaan?" kysyi hän.

"Niin, herra touhio, herra tarpeellinen", vastasi Jeanne, "teiltä kysytään, mikä se henkilö on nimeltään, jota kuningas nykyään ajattelee".

Jean täytti ilmanpitävästi suunsa ja sai lausutuksi vain ponnistuksella seuraavat kolme sanaa:

"Neiti de Taverney."

"Neiti de Taverney!" huudahti Chon. "Oh, Jumala armahtakoon meitä!"

"Hän tiesi sen, senkin hirviö!" huusi kreivitär ja heittäytyi nojatuolinsa selustaa vastaan ja kohotti kätensä taivasta kohti. "Hän tiesi sen, ja hän vaan syö!"

"Oh, mokomaa!" äännähti Chon ja luopui selvästikin veljestään, mennäkseen kälynsä puolelle.

"En tosiaan tiedä", huudahti kreivitär, "mikä minua estää, etten revi hänen päästään noita rumia silmiä, jotka ovat vielä pöhöiset unesta, tuolla laiskurilla! Hän on nyt vasta noussut ylös, kuule, Chon, nyt vasta noussut ylös!"

"Kreivitär erehtyy", vastasi Jean; "minä en ole maannutkaan".

"Mitä sinä sitten olet tehnyt, vätys?"

"Minä olen ravannut katuja koko yön ja koko aamun."

"Enkös arvannut!.. Oh, mistä minä saan jonkun, joka auttaa minua paremmin kuin tuo auttaa! Kuka sanoo minulle, minne se tyttö on joutunut ja missä hän nyt on?"

"Missäkö on?" kysyi Jean.

"Niin."

"Pariisissa, pardieu!"

"Pariisissa?.. Mutta missä siellä?"

"Rue Coq-Héronin varrella."

"Kuka sinulle sen on sanonut?"

"Hänen kuskinsa, jota minä odotin tallin edessä ja jolta kysyin asiaa."

"Ja hän sanoi sinulle…?"

"Että hän oli kuljettanut koko Taverneyn perheen pieneen Rue Coq-Héronin varrella olevaan taloon, joka on keskellä puutarhaa Hôtel d'Armenonvillen vieressä."

"Ah, Jean, Jean!" huudahti kreivitär. "Sinun kanssasi täytyy tehdä sovinto, ystäväni. Mutta tarkempia tietoja meidän täytyy saada. Miten hän elää? Kenenkä kanssa hän seurustelee? Mitä hän tekee? Tuleeko hänelle kirjeitä? Tämä kaikki on välttämätöntä tietää."

"Kyllä, se saadaan tietää."

"Kuinka sitten?"

"Niin, siinäpä se; kuinka? Minä olen jo miettinyt; miettikää nyt vuorostanne tekin."

"Rue Coq-Héronin varrella?" kysyi Chon vilkkaasti.

"Coq-Héronin", toisti Jean jäykästi.

"No niin; kaipa Rue Coq-Héronin varrella löytyy joku huone vuokrattavana."

"Ah, kuinka mainio keksintö!" huudahti kreivitär. "Sinun, Jean, täytyy joutua sille kadulle ja vuokrata sen varrelta meille huone. Sinne pistetään joku piiloon; tuo joku näkee heidän kulkevan kotiinsa ja sieltä ulos, näkee heidän punovan juoniaan. Vaunut valjaisiin ja lähdetään Coq-Héronin kadulle."

"Tarpeetonta; sen kadun varrella ei ole huonetta vuokrattavana."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Olen hankkinut siitä tiedon, parbleu; mutta huoneita on…"

"Missä sitten? Sano jo!"

"Rue Plâtrièren varrella."

"Mikä se Rue Plâtrière on?"

"Mikäkö on?"

"Niin!"

"Se on muuan katu, jonka talojen pihapuoli on Rue Coq-Héronin puutarhoihin päin."

"No hyvä, nopeasti toimeen!" sanoi kreivitär. "Vuokrataan huone Rue Plâtrièren varrella."

"Se on jo tehty", vastasi Jean.

"Ihailtava mies!" huudahti kreivitär. "Tule ja anna minulle suuta, Jean."

Jean pyyhki suunsa, suuteli rouva Dubarrya kummallekin poskelle ja kumarsi sitten juhlallisesti, kiitokseksi moisesta suuresta kunniasta, joka oli hänelle suotu.

"Se on onnistunut tuuma!" sanoi Jean.

"Mutta ennen kaikkea, eihän sinua siellä vain tunneta?"

"Kuka lempo minut tuntisi Rue Plâtrièren varrella?"

"Ja sinä olet vuokrannut…?"

"Pienen huoneiston eräässä rumassa talossa."

"Mutta siellä tietysti kysyttiin kenelle?"

"Se on selvä."

"Ja mitä silloin vastasit?"

"Että vuokrasin sen eräälle leskinaiselle. Oletko sinä leski, Chon?"

"Totta hiidessä", vastasi Chon.

"Erinomaista!" huudahti kreivitär. "Chon muuttaa siihen huoneistoon, Chon urkkii ja pitää heitä silmällä; mutta nyt emme saa hukata aikaa."

"Minä lähden sinne aivan heti", vastasi Chon. "Vaunut! Vaunut!"

"Vaunut!" huusi myöskin rouva Dubarry ja soitti niin, että vaikka prinsessa Ruusunen olisi voinut moisesta metelistä herätä.

Jean ja kreivitär tiesivät kyllä, mitä heidän sopi Andréesta arvella.

Kuningas oli huomannut Andréen jo nähdessään hänet ensi kertaa:

Andrée oli siis vaarallinen.

"Se tyttö", sanoi kreivitär sillaikaa kuin hevosia valjastettiin, "ei olisi mikään oikea maalaistyllykkä, ellei hän olisi laahannut perässään kyyhkyslakastaan tänne Pariisiin jotakin hurmaantunutta mielitettyään. Otetaan selvää, kuka tuo rakastunut on, ja sitten kiireesti naimakauppa! Mikään ei jäähdytä kuningasta paremmin kuin kahden maaseutulaisen naimisiin meno."

"Ei, hiidessä, päinvastoin, sitä varokaamme", väitti Jean. "Hänen kaikkein kristillisimmästä majesteetistaan on nuori vaimo oikein makupala, sen sinä tiedät, kreivitär, paremmin kuin kukaan muu. Mutta tyttö, jolla on rakastaja, olisi kuninkaalle paljon vähemmän mieleen. – Vaunut ovat jo valjaissa", lisäsi hän.

Chon kiiruhti ulos ja puristi Jeanin kättä ja syleili kälyään.

"Ja miksi sinä et ota Jeania mukaasi?" kysyi kreivitär Chonilta.

"Ei, minä menen omalle taholleni", vastasi varakreivi. "Odota minua Rue Plâtrièrella, Chon. Minä olen ensimmäinen vieras, jonka saat uuteen asuntoosi."

Chon ajoi pois, Jean istahti jälleen pöydän ääreen ja joi kolmannen kupin suklaata.

Chon poikkesi mennessään suvun yksityishotelliin, jossa hän muutti vaatteita ja harjoitteli käyttäytymään porvarisnaisen tapaan. Ja kun hän oli tyytyväinen ilmeisiinsä, heitti hän ylimyksellisille olkapäilleen yksinkertaisen, mustan silkkivaipan ja lähetti noutamaan kantotuolin.

Puolen tunnin päästä nousi hän kamarineitsyt Sylvian kanssa ylös eräitä jyrkkiä portaita, jotka veivät neljänteen kerrokseen.

Tuossa neljännessä kerroksessa oli huoneisto, jonka varakreivi Jean niin ajattelevasti oli vuokrannut.

Kun Chon joutui toisen kerroksen porrastasolle, kääntyi hän, sillä hän huomasi jonkun seuraavan itseään. Tulija oli ensimmäisessä kerroksessa asuva talon omistajatar. Hän oli kuullut portailta ääniä, tuli ulos ja kummasteli melkoisesti nähdessään kahden niin nuoren ja kauniin naisen nousevan talonsa portaita.

Hän nosti jöröä päätään ja näki vastassaan kahdet veitikkamaiset kasvot.

"Hei, mesdames, mitä te täältä etsitte?" sanoi hän.

"Huoneita, jotka veljeni on meille vuokrannut, madame", vastasi Chon, ottaen kasvoilleen leskivaimon ilmeen. "Ettekö ole puhunut hänen kanssaan, vai olemmeko tulleet väärään taloon?"

"Ei, ne huoneet ovat tosiaan neljännessä kerroksessa", vastasi talon vanha omistajatar. "Oi, rouva rukka, leski noin nuorena!"

"Ah, niin, niin!" huokaili Chon ja kohotti katseensa taivasta kohti.

"Mutta te tulette kyllä viihtymään Rue Plâtrièren varrella; tämä on mainio katu; ette kuule koskaan pienintäkään hälinää, sillä teidän huoneenne ovat puutarhoihin päin."

"Juuri sitä minä toivoin, madame."

"Mutta käytävästä voitte joskus katsella kadullekin, kun ohitse menee kulkueita taikka koirat sattuvat tappelemaan."

"Ah, se on hyvä ajanratoksi, madame", huokasi Chon.

Ja hän nousi edelleen portaita.

Vanha talon omistajatar katseli hänen menoaan, kunnes hän joutui ylös neljänteen kerrokseen, ja tuumi sitten itsekseen, kun Chon oli sulkenut oven:

– Hän näytti kuitenkin oikealta naiselta.

Heti oven suljettuaan riensi Chon puutarhan puolella olevan ikkunan ääreen.

Jean ei ollut erehtynyt; melkein sen huoneiston ikkunan alla oli tuo kuskin mainitsema paviljonki.

Ja pian ei ollut enää epäilemistäkään: muuan nuori tyttö tuli ja istuutui paviljongin ikkunan ääreen kirjo-ompelus kädessään. Hän oli Andrée.

KAHDESKYMMENESYHDES LUKU
Uusi huoneisto

Chon ehti tarkastella nuorta tyttöä tuskin hetkeäkään, ennenkuin varakreivi Jean ilmestyi tämän luullun leskirouvan ovelle, juostuaan ylös portaita neljä askelta kerrallaan, aivan kuin jonkun prokuraattorin kirjuri.

"No, mitä arvelet?" kysyi hän.

"Sinäkö, Jean? Minä oikein pelästyin sinua."

"Niin, mitä arvelet nyt?"

"Minä arvelen, että täältä minun on sangen hyvä nähdä kaikki, mutta onnettomuudeksi täältä ei voi kaikkea kuulla."

"Oh, sinä vaadit, ma foi, liikoja! Mutta muistaessani, toinen uutinen."

"Mikä sitten?"

"Merkillistä!"

"Oho!"

"Mainiota!"

"Mitä sietämättömiä huudahduksia!"

"Filosofi…"

"Niin, entä sitten, filosofi?"

"Niin, laulettakoon vaan:

"Mies viisas aina kaikkeen valmis on,

"mutta niin viisas kuin olenkin, tähän en ollut valmis."

"No, etkö sinä kuunaan lopeta? Esteleekö tämä tyttö ehkä sinua? Mene tuonne viereiseen huoneeseen, Sylvia."

"Oh, se ei maksa vaivaa; noin kaunis lapsi ei todellakaan ole esteeksi, päinvastoin; ole vaan täällä, Sylvia, ole täällä!"

Varakreivi sipaisi kaunista tyttöä leuasta, ja tyttö rypisti kulmiaan jo ajatellessaankin, että puhuttaisiin jotakin, jota hänen ei annettaisi kuulla.

"Olkoon sitten; mutta puhu nyt."

"Mutta enhän ole muuta tehnytkään tänne tultuani."

"Ja kuitenkaan et ole sanonut mitään. Olisit vaiti ja antaisit minun tähystellä; se on paljoa parempi."

"Rauhoitu. Kuten sanoin, minä tulin suihkulähteen ohitse."

"Siitä sinä et hiiskunut sanaakaan."

"Kas niin, nyt sinä taas keskeytät minua."

"Enhän toki."

"Minä siis tulin suihkulähteen ohitse ja seisahtuin tingiskelemään joitakin vanhoja huonekaluja tähän kehnoon huoneistoon, kun yhtäkkiä tunsin vesisuihkun räiskyvän sukilleni."

"Ah, miten jännittävä asia!"

"Odota, sinä olet liian hätäinen, hyvä Chon. Minä katson ympärilleni… ja arvaapas, mitä saan nähdä… Lyön vetoa sata yhtä vastaan, että sinä et arvaa!"

"No, sano nyt jo!"

"Minä näin nuoren herran, joka tukki leipäpalasella suihkukaivon hanaa ja sai veden räiskymään ympärille tuolla tulpalla, jolla hän siten esti sen vapaata kulkua."

"Merkillistä, miten kertomuksesi on minusta mieltäkiinnittävä", sanoi Chon kohauttaen olkapäitään.

"Odota nyt; minä kirosin pahasti, kun tunsin koipieni kastuvan; mies, joka kostutteli leipäpalaansa, kääntyi, ja silloin näin…"

"Näit?"

"Filosofini, tai paremminkin meidän filosofimme."

"Kenet? Gilbertin?"

"Aivan omassa persoonassaan: paljain päin, takki auki, sukat pohkeissa ja soljettomat kengät jalassa, lyhyesti sanoen sangen säälittävässä asussa."

"Gilbert… Ja minä hän sanoi?"

"Minä tunsin hänet, ja hän tunsi minut. Minä lähestyin häntä, ja hän vetäytyi takaperin. Minä ojensin käteni, hän turvausi käpäliinsä ja livisti kuin vinttikoira rattaiden ja vedenkantajain joukkoon."

"Sinä kadotit hänet näkyvistä?"

"Se on selvä, parbleu; et kai kuvittele, että olisin lähtenyt juoksemaan, minäkin muka, vai mitä?"

"Oh, ei, sehän olisi ollut mahdotonta, sen kyllä ymmärrän; mutta hänet olemme nyt hukanneet."

"Voi, miten ikävää!" huudahti Sylvia-neito tahtomattaankin.

"Niin, todellakin", virkkoi Jean; "sillä minä olen velkaa hänelle makean selkäsaunan, ja jos minä olisin saanut kynteni hänen nukkavieruun kaulukseensa, ei hän olisi menettänyt korkoja odotellessaan, sen vannon. Mutta hän arvasi kai kauniin aikeeni ja läksi sentähden lipettiin. Mutta lähteköön. Hän on siis Pariisissa, ja se on kaikkein tärkeintä, sillä Pariisissa saa kyllä aina selvän siitä, mitä etsii, ellei ole kovin pahoissa väleissä poliisipäällikön kanssa."

"Aivan niin, meidän täytyy saada hänet käsiimme."

"Ja kun saamme hänet käsiimme, hänet pannaan vedelle ja leivälle."

"Me pistämme hänet putkaan", lisäsi Sylvia; "mutta tällä kertaa täytyy valita varmempi paikka".

"Ja mademoiselle Sylvia kantaa hänelle tuohon varmaan paikkaan vettä ja leipää, vai mitä?" kysyi varakreivi.

"Älä ilveile, veljeni", virkkoi Chon. "Se poika näki kyytihevostapahtuman. Jos hänellä olisi aihe tahtoa sinulle pahaa, olisi meillä täysi syy häntä pelätä."

"Noustessani tänne ylös", jatkoi Jean, "minä päätinkin lähteä herra de Sartinesin puheille ja kertoa hänelle, mitä olin löytänyt. Herra de Sartines vastaa minulle, että mies, joka paljaspäin, sukat pohkeissa ja kengät auki liottaa leipäänsä suihkulähteellä, asustelee varmaankin lähellä paikkaa, josta hänet tällaisessa asussa löydettiin. Ja silloin hän varmaan ottaa tehtäväkseen hankkia meille selon."

"Mitä hän mahtaa täällä tehdä ilman rahaa?"

"Hän juoksee kai ihmisten asioilla."

"Hänkö! Sellainen metsäläis-filosofi? Se on mahdotonta!"

"Hän on siis kai tavannut jonkun vanhan ja jumalaapelkääväisen tätinsä, joka antaa hänelle kuivia, sylirakkinsa hylkäämiä leivänkuoria", arveli Sylvia.

"Olkoon se asia nyt: pane liinavaatteet tuohon vanhaan kaappiin, Sylvia, ja me menemme tähystyspaikkaan, veljeni."

Ja he asettuivatkin hyvin varovasti ikkunan ääreen.

Andrée laski kirjo-ompelun kädestään pois, nosti varsin huolettomasti jalkansa nojatuolille, ojensi sitten kätensä ja otti kirjan, joka oli toisella tuolilla niin lähellä, että hän sen yletti. Sitten hän avasi kirjan ja alkoi lukea. Katselijat arvostelivat luettavan sangen jännittäväksi, sillä nuori tyttö ei liikahtanutkaan ryhdyttyään lukemaan.

"Kuinka tiedonhaluinen tyttö!" huudahti neiti Chon. "Mitä hän mahtanee lukea?"

"Kas tässä on välttämätön kapine", vastasi varakreivi ja otti taskustaan kiikarin. Sen veti hän pitkäksi ja suuntasi sen Andréeta kohti nojaten sitä ikkunan kulmaan, että se pysyi paikallaan.

Chon katseli kärsimättömänä hänen valmisteluitaan.

"No, sano jo, onko hän tosiaan kaunis, tuo hempukka?" kysyi hän varakreiviltä.

"Ihailtava! Hän on suorastaan täydellinen tyttö. Minkälaiset käsivarret, mitkä kädet, ja mitkä silmät, ja huulet, jotka voisivat vietellä syntiin itse pyhän Antoniuksen. Ja jalat, ah, kuinka jumalaiset jalat! Ja nilkka… moinen nilkka silkkisukan kätkössä!"

"No niin, rakastu nyt siinä häneen, se tässä nyt vielä puuttuisi!" sanoi Chon harmissaan.

"Entäpä sitten?.. Se ei olisi niinkään hullumpi heitto, varsinkin jos hän puolestaan tahtoisi hiukan rakastaa minua. Se rauhoittaisi jossakin määrin meidän kreivitär rukkaamme."

"Kas niin, anna nyt tänne kiikari ja lakkaa höpsimästä, jos voit… Kyllä, tyttö on tosiaan kaunis, ja on mahdotonta, ettei hänellä olisi rakastajaa… Hän ei lue, katsoppas… kirja kirpoaa hänen kädestään… se valuu alas… kas niin, nyt se putosi permannolle… Mitä sanoinkaan, Jean, hän ei lue, hän uneksii…"

"Tai nukkuu", sanoi Jean.

"Silmät auki! Sellaiset kauniit silmät, totisesti!"

"Jos hänellä on mielittynsä, niin saamme herran joka tapauksessa nähdä täältä", sanoi Jean.

"Kyllä, jos hän tulee päivällä; mutta jos hän käy yöllä?"

"Piru vie, sitä en tullut ajatelleeksi, ja se on kuitenkin seikka, jota minun olisi pitänyt aivan ensiksi ajatella; se osoittaa, kuinka yksinkertainen minä olen."

"Niin, yksinkertainen kuin prokuraattori."

"Hyvä, nyt minä tiedän senkin seikan ja keksin siihen jonkin mutkan."

"Tämä kiikari on aivan erinomainen", sanoi Chon; "sillä voisi melkein lukea kirjaa".

"Lue ja sano mikä on kirjan nimi. Ehkäpä voisin arvata enemmänkin kirjan opastuksella."

Chon kumartui uteliaasti ulospäin, mutta ponnahti aivan nopeasti takaisin.

"No, mitä nyt?" kysyi varakreivi.

Chon tarttui hänen käsivarteensa.

"Ole varovainen katseessasi ulos, veljeni", sanoi hän; "katso, kuka tuolta vasemmalta olevasta luukusta tähystelee puutarhaan. Varo nyt, ettei sinua nähdä!"

"Ähäh", huudahti Jean Dubarry hiljaa; "sehän on, jumalavita, tuo minun leivänliottajani!"

"Hän aikoo syöksyä suin päin pihalle."

"Ei toki, hän pitää kiinni kattokourusta."

"Mutta mitä hän katselee noin tulisin silmin ja aivan hurjana innosta?"

"Hän väijyskelee."

Varakreivi löi kädellä otsaansa.

"Ah, nyt minä tiedän!" huudahti hän.

"Mitä sitten?"

"Hän väijyskelee tuota hempukkaa, pardieu!"

"Neiti de Taverneytä?"

"Niin juuri, siinä on maalais-kyyhkyslakan rakastunut lintu! Tyttö muuttaa Pariisiin, toinen juoksee perässä. Neiti de Taverney asettuu Coq-Héronin varrelle, filosofi karkaa meidän luotamme asumaan Rue Plâtrièren varrelle. Hän katselee neitiä, ja neiti uneksii."

"Se on ilmeisesti totta", myönsi Chon. "Katsohan vain hänen tuijottavia silmiään, niiden tummaa tulta; hän on niin rakastunut, että on hullautunut."

"Siskoseni", sanoi Jean, "ei välitetä enää pitää silmällä rakastajatarta, rakastaja täyttää kyllä sen toimen".

"Niin, omaan laskuunsa."

"Ei, vaan meidän. Minä lähden nyt heti kunnon Sartinesin puheille. Pardieu, meitä potkii onni! Mutta varo itseäsi, Chon, ettei filosofi huomaa sinua; sinä tiedät, kuinka nopeasti hän livistää käpälämäkeen."

KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU
Sotasuunnitelma

Poliisipäällikkö oli tullut kotiin kello kolme aamulla ja oli lopen väsynyt, mutta myöskin hyvin tyytyväinen kuninkaalle ja rouva Dubarrylle eilen tuotapikaa valmistamaansa iltaan.

Olihan kansan ihastus, jonka dauphinen saapuminen Ranskaan oli jälleen herättänyt, monta kertaa puhjennut ilmoille hänen majesteettinsakin edessä huutoina: "Eläköön kuningas!" Sellaiset huudot olivat viime aikoina suuresti vähentyneet paljon puhutusta Metzin sairastapauksesta asti, jolloin oli vielä nähty koko Ranska kirkoissa tai pyhiinvaelluksilla, koettamassa hankkia terveyttä nuorelle Ludvig XV: lle, jota maa siihen aikaan sanoi nimellä Ludvig Rakastettu.

Toisaalta jälleen oli myöskin rouva Dubarry, jota oli hyvinkin usein loukattu eräillä toisilla ja omantapaisilla huudoilla, tällä kertaa saanut vastoin odotuksiaan melkoisen kauniin kohtelun useilta riveiltä katselijoita, jotka poliisipäällikkö oli älykkäästi asettanut aivan ensimmäisiksi. Ja siksi olikin kuningas ollut sangen tyytyväinen ja palkinnut armollisella hymyllä poliisipäällikköä, joka nyt saattoi olla varma, että hän saisi lämpöiset kiitokset.

Niinpä olikin hän nyt pitänyt oikeutenaan maata kahteentoista saakka, mitä hänelle ei ollut tapahtunut melkoisen pitkään aikaan. Ja noustessaan ylös oli hän käyttänyt tätä itselleen antamaansa lomapäivää niin taloudellisesti, että hän samalla aikaa kuunteli yöraportteja ja koetteli päähänsä paria tusinaa uusia peruukkeja.

Juuri kun hän oli asettanut päähänsä seitsemännen peruukin ja kuunnellut kolmannen osan luettavaa, ilmoitettiin vieraaksi varakreivi Jean Dubarry.

– Hyvä, – ajatteli herra de Sartines, – nyt tulevat ne kiitokset!

Tai: se hänen tietää? Naiset ovat niin oikullisia.

"Pyytäkää kreiviä astumaan saliin", sanoi hän sitten.

Jean oli väsynyt aamupäivä-urakkaansa ja istahti nojatuoliin. Poliisipäällikkö tuli nopeasti sisään, ja hän saattoi heti omin silmin nähdä, ettei keskustelu toisi millään tavoin ikävyyksiä. Jean näytti suorastaan loistavalta.

Herrat puristivat toistensa kättä.

"Ne niin, varakreivi", kysyi herra de Sartines; "mikä teidät näin varhain tänne tuo?"

Jean oli kovin tottunut imartelemaan sellaisten henkilöiden itserakkautta, joiden kanssa hän tahtoi päästä hyviin kirjoihin, ja niinpä hän lausui:

"Ennen kaikkea oli minulla halu tulla toivottamaan onnea eilisen juhlan erinomaisen järjestelyn johdosta."

"Ah, kiitän nöyrimmästi. Virallisestiko?"

"Kyllä, virallisesti, mitä Luciennesiin tulee."

"Muuta en toivokaan. Sieltähän aurinko nousee, vai kuinka?"

"Kyllä, ja siellä se joskus laskee levollekin."

Ja Jean Dubarry oli purskahtaa melkoisen kömpelöön nauruunsa, joka kuitenkin antoi hänen kasvoilleen tuon hänen niin usein tarvitsemansa leppoisen leiman; mutta jatkoi samassa:

"Mutta paitsi onnentoivotuksia, jotka minun oli teille tuotava, on minun pyydettävä teiltä pieni palveluskin."

"Vaikka kaksi, jos vain pystyn ne täyttämään."

"Oh, siihen voitte vastata aivan heti. Jos jokin on Pariisissa kadonnut, onko toivoa saada se takaisin?"

"Kyllä, jos sillä ei ole mitään arvoa tai jos se on hyvin arvokas."

"Sillä, jota minä haen, ei tosiaan ole paljon arvoa", sanoi Jean pudistaen kieltävästi päätänsä.

"Mitä te sitten haette?"

"Erästä noin kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista."

Herra de Sartines ojensi kätensä, otti paperia ja alkoi sitten kirjoittaa siihen lyijykynällä.

"Kahdeksantoista vuotias. Mikä hänen nimensä on, tuon nuorukaisen?"

"Gilbert."

"Mitä hän tekee?"

"Vähimmän, mitä suinkin voi, luullakseni."

"Mistä hän on kotoisin?"

"Lotringista."

"Missä hän on ennen oleskellut?"

"Hän on ollut Taverneyn perheen palveluksessa."

"He ovat siis tuoneet hänet kanssaan tänne?"

"Eivät; minun sisareni Chon korjasi hänet keskeltä maantietä nälkään nääntymässä, hän otti hänet vaunuihinsa, toi hänet Luciennesiin, ja siellä…"

"No niin, siellä?"

"Pelkään, että se vintiö on käyttänyt vierasvaraisuutta väärin."

"On varastanut?"

"Ei, sitä en juuri väitä."

"Mutta mitä sitten?"

"Tarkoitan, että hän karkasi sieltä varsin kummallisella tavalla."

"Tahdotte nyt hänet takaisin?"

"Niin."

"Onko teillä aavistusta, missä hän oleksii?"

"Minä tapasin hänet tänä aamuna suihkukaivolla Rue Plâtrière-kulmassa ja luulen hyvällä syyllä, että hän asuu sen saman kadun varrella. Taidanpa melkein osata ilmoittaa talonkin."

"No niin, jos tiedätte talon, ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin antaa napata hänet siellä kiinni. Mitä aiotte hänelle tehdä, kun saatte hänet käsiinne? Tahdotteko pistää hänet Charentoniin tai Bicêtreen?"

"Emme, sitä emme juuri aio."

"No, aikokaa nyt vain kaikkea, mitä tahdotte! Puhukaa huoletta."

"Ei; minun siskoni piti päinvastoin sangen paljon tuosta pojasta ja hän olisi mielellään pitänyt hänet talossa; poika on melkoisen älykäs. No niin, jos hänet mukavalla tavalla voitaisiin tuoda takaisin sisareni luo, se olisi mainio asia."

"Koettelemme. Te ette ole tiedustellut, kenen luona hän oleksii Rue de Plâtrièren varrella?"

"En; ymmärrättehän, etten tahdo ilmaista itseäni ja vaikeuttaa ehkä asemaa. Hän huomasi minut ja juoksi pakoon niinkuin piru kintereillään. Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että minä tunnen hänen olinpaikkansa, niin olisi hän sieltä heti muuttanut."

"Olette oikeassa. Rue de Plâtrière? Onko se talo kadun loppupäässä, keskikohdalla vai alkupäässä?"

"Noin kolmanneksen päässä täältäpäin lukien."

"Olkaa huoletta, minä lähetän sinne vartavasten teidän tähtenne luotettavan miehen."

"Voi, hyvä poliisipäällikkö, luotettavakin mies saattaa lörpötellä, olkoon miten varma tahansa."

"Ei toki, meillä ei lörpötellä."

"Tuo nuorukainen on viekas vintiö."

"Ah, ymmärrän: anteeksi, etten tullut heti sitä ajatelleeksi. Te haluatte, että minä itse…? Todellakin, te saatatte olla oikeassa… se on ehkä parempi… sillä sattuu ehkä vaikeuksia, joita ette aavistakaan."

Vaikka Jean oli vakuutettu, että virkaherra tahtoi vain lisätä omaa arvoaan, ei hän kuitenkaan halunnut riistää merkitystä hänen sanoiltaan. Lisäsipä hän vielä:

"Juuri ottaen huomioon nuo aavistamanne vaikeudet minä toivonkin teidän henkilökohtaisia toimenpiteitänne."

Herra de Sartines soitti kamaripalvelijaansa.

"Käske varustamaan vaununi", sanoi hän.

"Minulla on vaunut", keskeytti Jean.

"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat ja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne uudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa minun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet peruukkini päähäni."

"Tehkää se vain", vastasi Jean.

Herra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka oli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman peruukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja kaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja, kruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa tähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä pukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.

Virkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin hänelle, että hevoset olivat valjaissa.

"Tunnette siis sen talon?" kysyi herra de Sartines matkalla Jeanilta.

"Hitto, näen sen tänne saakka!"

"Katsoitteko, minkälainen pääsy siihen oli?"

"Kyllä, se oli ensimmäinen seikka, mitä ajattelin."

"Ja miten siis taloon mennään?"

"Katettua kujaa pitkin."

"Ahaa! Käytävää, joka lähtee kadulta kolmasosan päässä sitä täältä päin lukien, sanoitte?"

"Niin, ja siinä on pieni säleportti."

"Peijakas, säleportti! Tiedättekö, missä kerroksessa teidän karkulaisenne asuu?"

"Ullakkohuoneessa. Muuten saatte heti itse nähdä, sillä tuolla on jo suihkukaivo."

"Käymäjalkaa, ajaja!" käski poliisipäällikkö.

Mies hiljensi vauhtia; herra de Sartines työnsi vaunujen ikkunan auki.

"Katsokaa tuolla", sanoi Jean, "tuo likainen talo".

"Ah", huudahti de Sartines ja löi kämmeniään yhteen; "sitäpä minä juuri pelkäsin".

"Mitä, pelkäättekö te jotakin?"

"Kovinkin!"

"Mitä te sitten pelkäätte?"

"Teillä on huono onni."

"Selittäkää."

"No niin, tuo likainen talo, jossa teidän karkulaisenne piilee, on juuri sama, jossa Geneven herra, Rousseau asuu."

"Kirjailija Rousseau?"

"Niin."

"No, mitä se teitä liikuttaa?"

"Mitäkö se muka minua liikuttaa? Ah, näkee hyvin, ettette ole poliisipäällikkö ja ettei teillä ole mitään tekemistä filosofien kanssa."

"Pyh, Gilbertkö olisi Rousseaun kodissa! Kuinka sellaista oletatte?"

"Ettekö sanonut itse, että nuorukaisenne on filosofi?"

"Kyllä."

"No niin, vakka kantensa hakee."

"Oletetaan sitten, että hän on herra Rousseaun luona."

"Niin, sen oletamme."

"Mitä siitä sitten seuraa?"

"Lempo, ettette saa häntä kynsiinne."

"Mikä on esteenä?"

"Koska Rousseau on hyvin pelättävä mies."

"Miksi ette siis pistä häntä Bastiljiin?"

"Sitä ehdotin äsken kuninkaalle, mutta hän ei uskaltanut."

"Mitä ihmettä, eikö hän uskaltanut?"

"Ei, hän tahtoi lykätä syyn vangitsemisesta minun niskoilleni, enkä minä puolestani ollut lainkaan kuningasta rohkeampi."

"Oho, tosiaanko?"

"Aivan niinkuin sanon. Vakuutan, että ihminen ajattelee asiaa kaksi kertaa, ennenkuin antautuu noiden filosofisten leukain purtavaksi. Peste! Vangitseminen herra Rousseaun kotona, ei, rakas ystäväni, se ei käy päinsä!"

"Kunnon ministeri, minun mielestäni te pelkäätte turhaa. Eikö kuningas ole maassa korkein ja te hänen poliisipäällikkönsä?"

"Te olette hupaisia, te maallikot! Kun olette sanonut: 'Eikö kuningas ole korkein maassa?' luulette kuitanneenne koko asian. No niin, kuulkaa siis, hyvä kreivi. Minä vangitsisin mieluummin teidät rouva Dubarryn luona kuin tuon Gilbertin Rousseaun kodissa."

"Tosiaanko! Kiitoksia kunniasta!"

"Niin, se totisesti nostaisi vähemmän meteliä. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka arkapintaisia nuo kirjailijat ovat; vähimmästäkin naarmusta he kirkuvat niinkuin heidän luitaan katkottaisiin."

"Mutta: ei nyt nähdä mörköjä! Onkohan aivan varmaa, että herra Rousseau pitää luonaan tuota karkulaistamme? Onko tämä nelikerroksinen talo hänen omansa ja yksinäänkö hän siellä asuu?"

"Rousseaulla ei ole kolikkoakaan eikä siis taloakaan Pariisissa. Tuossa luolassa asuu paitsi häntä ehkä viisitoista, kaksikymmentä vuokralaista. Mutta muistakaa: pitäkää aina onnettomuutta varmana, jos luulette sellaisen teitä uhkaavan; jos sen sijaan odotatte onnea, niin älkää siihen luottako. Ikävillä seikoilla on aina yhdeksänkymmentäyhdeksän mahdollisuutta ja mieluisilla ainoastaan yksi. Mutta malttakaapas vähän; minä otin muistiinpanoni mukaan, koska aavistin, mitä oli tuleva."

"Mitkä muistiinpanot?"

"Muistiinpanoni Rousseausta. Luuletteko hänen astuvan askeltakaan meidän siitä tietämättä?"

"Oho, aivanko totta? Hän on siis todellakin vaarallinen mies?"

"Ei, mutta hänestä on meillä paljon huolta; sellainen hassu voi koska tahansa taittaa kätensä tai jalkansa, ja silloin syytetään heti meitä."

"No, katkaiskoon siis kerrankin niskansa!"

"Jumala sellaisesta varjelkoon!"

"Suokaa minun teille sanoa, etten ymmärrä Teitä laisinkaan."

"Kansa kivittelee kyllä silloin tällöin tuota kunnon geneveläistä; mutta se vaatii sen huvin pelkästään itselleen; jos me heittäisimme pienimmänkin kiven häntä kohti, niin tulisimme me vuorostamme kivitetyiksi."

"Minä en ymmärrä moisia kursailuja, antakaa anteeksi."

"Sentähden täytyy meidän ryhtyä sangen varoviin toimenpiteisiin. Toivokaamme nyt yhtä ainoaa, mikä on mahdollista, nimittäin sitä, ettei hän ole Rousseaun luona. Vetäytykää aivan vaunujen perukkaan."

Jean totteli, ja herra de Sartines käski miehensä ajaa muutaman askeleen edemmäksi kadulle. Sitten avasi hän lompakkonsa ja otti siitä joitakin papereita.

"Katsotaanpas", virkkoi hän: "mistä päivästä alkaen tuo teidän nuorukaisenne on ollut Rousseaun luona, jos hän siellä on?"

"Tämän kuun kuudennestatoista."

"Tämän kuun kuudennestatoista."

"'17. p: nä. Rousseau on nähty kello kuusi aamulla kokoamassa yrttejä Meudonin metsässä; hän oli yksin.'"

"Oliko hän yksin?"

"Jatketaan. 'Samana päivänä kello kaksi iltapuolella kokosi hän vielä yrttejä, mutta erään nuoren miehen seurassa.'"

"Ahaa!" huudahti Jean.

"Nuoren miehen seurassa, kuulitteko", toisti herra de Sartines.

"Se oli kai hän; mordieu, kyllä varmaankin!"

"No, mitäs tästä sanotte: 'Nuori mies näytti surkean köyhältä.'"

"Se oli hän!"

"'Hän söi ahnaasti.'"

"Ihan sattuvaa!"

"'He poimivat molemmat yrttejä ja panivat ne peltikoteloon.'"

"Lempo soi, lempo soi!" äänteli Jean Dubarry.

"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Kuulkaa: 'Illalla vei hän nuoren miehen kanssaan kotiinsa; keskiyöllä ei nuori mies vielä ollut lähtenyt hänen luotaan.'"

"Hyvä!"

"'18. p: nä. – Nuori mies ei ole vielä lähtenyt talosta, vaan näyttää asettuneen asumaan Rousseaun luo.'"

"Minulla on vielä kipene toivoa."

"Te sitten olette tosiaan optimisti! Olkoon menneeksi, ilmaiskaa minulle tuo toivonne."

"Hänellä voi olla sukulainen talossa."

"Hyvä! Täytetään siis toivomuksenne, tai paremminkin viedään viimeinen toivonne. Seis, ajaja!"

Herra de Sartines laskeusi vaunuista. Hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun hän kohtasi harmaapukuisen ja melkoisen epäilyttävän näköisen miehen.

Kun mies huomasi korkean virkaherran, otti hän hatun päästään ja pisti sen siihen takaisin, näyttämättä pitävän tervehtimistä ylen tärkeänä, vaikka hänen katseestaan huomasikin, että hän oli tervehtimäänsä kohtaan peräti nöyrä ja altis.

Poliisipäällikkö viittasi, mies lähestyi häntä, kuunteli nöyrästi joitakin käskyjä ja katosi sitten sen talon puutarhaan, jossa Rousseau asui.

Poliisipäällikkö nousi jälleen vaunuihinsa.

Viiden minuutin kuluttua ilmestyi harmaapukuinen takaisin ja lähestyi vaunujen ovea.

"Minä käännän naamani tänne oikealle päin", sanoi Jean Dubarry, "ettei vain minua nähtäisi".

Herra de Sartines hymyili, kuunteli salapoliisinsa ilmoitusta ja päästi hänet menemään.

"No niin?" kysyi Jean Dubarry.

"Aivan kuin aavistin, teillä on huono onni. Gilbert asuu tosiaan Rousseaun luona. Uskokaa minua, luopukaa hänestä."

"Luopua hänestä?"

"Niin. Ette suinkaan oikun vuoksi tahdo ärsyttää vastaanne kaikkia Pariisin filosofeja, vai mitä?"

"Ah, mutta mitä kälyni Jeanne tästä sanoo?"

"Hänelle on tuolla Gilbertillä siis niin suuri merkitys?" kysyi herra de Sartines.

"Kyllä."

"No niin, siinä tapauksessa eivät tässä auta muut kuin lempeät keinot. Olkaa kohtelias, hivelkää hellästi Rousseauta, koettamatta riistää häneltä väkisin Gilbertiä, niin hän luovuttaa hänet teille mielisuosiolla."

"Ma foi, voisitte yhtä hyvin pyytää meitä silittämään karhua."

"Se on ehkä paljon helpompaa kuin luulettekaan. Eipä olla levottomia. Hän pitää kauneista kasvoista; kreivittären ovat ylen kauniit, eivätkä myöskään neiti Chonin ole epämiellyttävät. Sanokaapas, luuletteko, että kreivitär tahtoisi antaa jonkin uhrin päähänpistonsa puolesta."

"Vaikka sata."

"Luuletteko, että hän myöntyisi rakastumaan herra Rousseauhon?"

"Kyllä, jos välttämättä sitä vaaditaan."

"Se olisi ehkä edullista; mutta tarvitaan välittäjää, joka lähentää heitä toisiinsa. Tunnetteko jonkun, joka puolestaan tuntee Rousseaun?"

"Kyllä, herra de Contin."

"Ei kelpaa; hän epäilee kaikkia prinssejä. Meidän täytyy saada joku vähäpätöinen henkilö, joku oppinut, joku runoilija."

"Moisten kanssa me emme seurustele."

"Mutta enkö ole nähnyt, että kreivittären vieraana käy joskus herra de Jussieu?"

"Botanisti?"

"Niin."

"Aivan totta; hän käy joskus Trianonissa, ja kreivitär antaa hänen repiä kukkalavojaan."

"Siinä on teille mies; Jussieu on ystäväni."

"Sitten asia sujuu itsestään?"

"Melkeinpä."

"Minä siis saan tuon Gilbertini?"

Herra de Sartines harkitsi asiaa vielä hetkisen.

"Kyllä, alan sitä jo luulla", vastasi hän; "ja ilman väkivaltaa ja meteliä; Rousseau luovuttaa hänet aivan köysiin pantuna".

"Niinkö luulette?"

"Minä olen siitä varma."

"Mutta mitä sitä varten täytyy tehdä?"

"Eräs aivan vähäpätöinen asia. On kai teillä jokin asumaton paikka Meudonin tai Marlyn seuduilla?"

"Kyllä, sellaisista ei puutetta; minä tiedän vähintäin kymmenen Luciennesin ja Bougivalin välillä."

"No hyvä, antakaa sommitella sinne jonkinlainen… kuinka sanoisinkaan… filosofien loukku."

"Mitä ihmettä? Kuinka tuon käsittäisin?"

"On pantava kuntoon pyydys filosofeille."

"Ka, millä lemmon tavalla sellainen järjestettäisiin?"

"Olkaa huoletta, minä annan teille suunnitelman siihen. Ja lähtekäämme nyt pian täältä pois; nähkääs, tuolla meitä jo katsellaan. Ajaja, kotiin päin!"

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan, piti tehdä dauphinin hääiltana

Historian merkkitapahtumat ovat romaanikirjailijalle samaa kuin jättiläiskorkeat vuoret matkustavalle. Hän katselee niitä, hän kulkee niiden ympäri, hän tervehtää niitä ohimennessään, mutta niiden ylitse hän ei voi hypätä.

Niin katselkaamme, kiertäkäämme ja tervehtikäämme mekin Versaillesissa vietettyjä suurenmoisia dauphinin hääjuhlallisuuksia.

Ranskan hovin seremoniakirja on ainoa kronikka, jonka tietoihin tällaisissa tapauksissa voi turvautua.

Ludvig XV: n aikaisen Versaillesin loiston, sen hovipukujen, livreain ja kirkollisten koristusten kuvaileminen ei anna mitään tehokasta lisää pieneen kertomukseemme, tälle vaatimattomalle kulkijattarellemme, joka syrjäpolkuja pitkin seuraa Ranskan historian suurta valtatietä.

Me annamme siis niin ollen juhlallisuuksien mennä menojaan kauniin toukokuun päivän lämpöisessä auringonpaisteessa; annamme korkeain vieraiden hiljaa vetäytyä pois ja kertoa tai tehdä huomautuksia ihmeistä, joita näkemässä he äsken olivat olleet. Mutta itse me palaamme omiin tapahtumiimme ja henkilöihimme, jotka eivät kuitenkaan historialliselta kannalta katsoen ole jonkinlaista arvoaan vailla.

Kuningas oli väsynyt edustamisvelvollisuudestaan ja ennen kaikkea päivällisistä, jotka olivat ylen pitkälliset ja järjestetyt orjallisesti suuren dauphinin, Ludvig XIV: n pojan hääjuhlain menojen mukaisiksi. Senvuoksi poistui kuningas jo kello yhdeksän aikaan huoneistoonsa ja lähetti luotaan kaikki muut henkilöt paitsi herra de la Vauguyonin, kuninkaallisten prinssien opettajan.

Tämä herttua, lämmin jesuiittain ystävä, joille hän toivoi saavansa rouva Dubarryn avulla maahanpaluun sallituksi, piti kasvatustehtäväänsä osaksi täytettynä, koska Berryn herttua meni nyt naimisiin.

Se ei kuitenkaan ollut työn raskain osa, sillä vielä oli Ranskan prinssien opettajan viimeisteltävä Provencen ja Artoisin kreivien kasvatus, nuorukaisten, joista toinen oli viidentoista, toinen kolmentoista vuotias. Provencen kreivi oli salaisen sisukas ja hillitön, Artoisin kreivi ajattelematon ja talttumaton. Mutta dauphin oli, paitsi että hänellä oli eräitä hyviä ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä oivallisen oppilaan, ennen kaikkea dauphin, nimittäin kuninkaan läheisin olento Ranskassa, joten herra de la Vauguyonille saattoi koitua melkoinen vahinko, jos hän nyt menettäisi vaikutuksensa dauphinin mieleen, jossa ehkä nainen tästä lähtien anastaisi vallan.

Kun kuningas pyysi herra de la Vauguyonia jäämään luokseen, saattoi viimemainittu olettaa hänen majesteettinsa huomanneen hänen tappionsa ja tahtovan korvata sitä jollakin hyvityksellä. Kun jonkun henkilön kasvatus on päättynyt, saa opettaja tavallisesti kunnialahjan.

Tämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen mies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko päivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen osoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen hänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein nyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista rauhallisempi.

Kutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja kyyneleet vuotamaan silmistä.

"Tulkaa, la Vauguyon-parka", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti lepotuoliin; "tulkaa, niin pakistaan vähän".

"Olen palveluksessanne, teidän majesteettinne", vastasi herttua.

"Istukaa tuohon, hyvä herttua; te taidatte olla aika väsynyt."

"Minäkö istumaan, sire?"

"Niin, istukaa kursailematta."

Ludvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin, että valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen sijaan kuninkaan kasvot varjoon.

"No niin, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV: "nyt on kasvatustehtävänne täytetty".

"Niin, sire."

Ja la Vauguyon huokasi.

"Todellakin, hyvin suoritettu tehtävä!" jatkoi Ludvig XV.

"Teidän majesteettinne on liian hyvä."

"Ja se tuottaa teille melkoista kunniaa, herttua."

"Teidän majesteettinne suorastaan kukkuroi minut hyvyydellänne."

"Hänen korkeutensa dauphin on luullakseni Euroopan oppineimpia prinssejä."

"Samaa luulen minäkin, sire."

"Etevä historian tuntija?"

"Melkoisen etevä."

"Varma maantieteessä?"

"Sire, hänen korkeutensa dauphin laati itse karttoja, joita moni insinööri ei pystyisi tekemään."

"Hän urheilee oivallisesti?"

"Ah, sire, se kiitos kuuluu eräälle toiselle, sillä minä en ole sitä hänelle opettanut."

"Vaikkapa ette, hän sen kuitenkin osaa."

"Kyllä, erittäin hyvin."

"Entä kellosepän homma sitten… kuinka näppärä mies!"

"Niin, se on hämmästyttävää, sire."

"Kuusi kuukautta ovat kelloni käyneet aivan yhdessä kuin vaunujen neljä pyörää pääsemättä toistensa edelle. Ja hän hoitaa ne kaikki yksinään."

"Tämä sisältyy mekaanisiin tietoihin, sire, ja minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siinäkään asiassa mitään osuutta."

"Mutta entäpä matematiikka, merenkulkutiede?"

"Kyllä, sire, siinä tieteen haarat, joihin minä olen koettanut aina innostuttaa hänen korkeuttaan dauphinia."

"Hän on hyvin etevä niissä. Tässä eräänä iltana kuulin hänen juttelevan herra de la Peyrousen kanssa greliineistä [eräänlaista teräsköyttä. Suom.], vanttilaitteista ja prikipurjeista."

"Kaikki meritermejä… niin, sire."

"Hän puhuu sellaisista asioista kuin mikä Jean Bart." [Kuuluisa merenkulkija Ludvig XIV: n ajalta. Suom.]

"On tosiaan totta, että hän on niihin seikkoihin hyvin perehtynyt."

"Mutta niistä hänen on kiittäminen kuitenkin juuri teitä."

"Teidän majesteettinne palkitsee minua yli ansioitteni, kun teidän majesteettinne lukee osalleni rahdunkin, miten vähäpätöisen tahansa, talleista eduista, joita hänen korkeutensa dauphin on opinnoillaan saavuttanut."

"Minä uskonkin, herttua, että hänen korkeudestaan dauphinista tulee kerran hyvä kuningas, hyvä valtion raha-asiain järjestäjä ja hyvä perheen isä. Mutta kun tätä ajattelen, herttua, – toisti kuningas ja pani koron näille viimeisille sanoilleen, uskotteko te, että hänestä tulee hyvä perheenisä?"

"Sire", vastasi herra de la Vauguyon aivan vilpittömästi, "minä uskon, että koska hänen korkeutensa dauphinin sydämessä orastavat kaikki hyveet, on sekin hyve suljettuna siihen niinkuin muutkin".

"Te ette ymmärrä minua, herttua", vastasi Ludvig XV; "minä kysyin teiltä, tuleeko hänestä hyvä perheen isä".

"Tunnustan, sire, etten voi teidän majesteettianne ymmärtää. Missä merkityksessä teidän majesteettinne tuota minulta kysyy?"

"Niin, sellaisessa merkityksessä, että… Enhän erehdy, että te olette lukenut raamattuanne, hyvä herttua?"

"Kyllähän sen olen lukenut, sire."

"No niin, te tunnette patriarkat, vai mitä?"

"Kyllä."

"Tuleeko hänestä hyvä patriarkka?"

Herra de la Vauguyon katsoi kuninkaaseen kuin tämä olisi puhunut silkkaa hepreaa; ja käännellen hattuansa käsissään hän vastasi:

"Sire, suuri kuningas on kaikkea, mitä hän tahtoo."

"Anteeksi, hyvä herttua", intti kuningas; "minä huomaan, ettemme ymmärrä toisiamme oikein".

"Sire; minä koetan parastani."

"Minun täytyy siis puhua selvemmin", virkkoi kuningas. "Kuulkaa nyt, tehän tunnette dauphinin kuten oman poikanne?"

"Kyllä, sire."

"Te tunnette hänen taipumuksensa?"

"Kyllä."

"Hänen intohimonsa?"

"Oh, mitä intohimoihin tulee, sire, se on toinen asia: jos hänen korkeudellaan olisi sellaisia ollut, olisin minä ne perinpohjin pois juurittanut. Mutta onneksi olen päässyt siitä vaivasta; Monseigneurilla ei ole intohimoja."

"Onneksi, sanoitte?"

"Niin, eikö se sitten ole onni?"

"Hänellä ei siis ole niitä?"

"Intohimojako? Ei, sire."

"Ei yhtään?"

"Ei yhtään ainoaa, siitä vastaan."

"Kas niin, sitä minä pelkäsinkin", sanoi kuningas. "Dauphinista tulee sangen hyvä kuningas, erittäin hyvä raha-asiain hoitaja, mutta kunnon patriarkkaa ei hänestä tule koskaan."

"Voi, sire, te ette ole kehoittanut minua kehittämään hänen korkeuttaan dauphinia patriarkallisuuteen."

"Mutta siinä minä tein kovin väärin. Minun olisi pitänyt muistaa, että hän kerran menee naimisiin. Mutta vaikka hänellä ei olekaan intohimoja, ette suinkaan silti ole kokonaan toivoton hänestä?"

"Kuinka?"

"Tahdon tällä sanoa, ettette pidä häntä kykenemättömänä jonakin kauniina päivänä niitä saamaan?"

"Sire, minä pelkään…"

"Mitä te pelkäätte?"

"Todellakin", vastasi herttua-raukka surkealla äänellä, "teidän majesteettinne kiduttaa minua".

"Herra de la Vauguyon", huudahti kuningas alkaen tulla kärsimättömäksi, "minä kysyn teiltä suoraan ja selvästi, tuleeko Berryn herttuasta hyvä aviopuoliso joko ilman intohimoja tai sillä varustettuna. Perheen isän ominaisuudet minä jätän nyt silleen ja samoin patriarkankin oman onnensa nojaan."

"No, sire, sitä en saattane aivan varmaan teidän majesteetillenne sanoa."

"Kuinka, ettekö saata sitä sanoa?"

"En, sitä en voi tehdä, sillä minä en sitä tiedä."

"Ettekö tiedä!" huudahti Ludvig XV niin hämmästyneenä, että peruukki alkoi herra de la Vauguyonin päässä huojua.

"Sire, Berryn herttua on elänyt tiedän majesteettinne oman katon alla niin täydessä viattomuudessa kuin opiskelevan nuoren miehen tulee."

"Mutta, herttua, tämä nuori mies ei nyt enää opiskele, hän menee naimisiin."

"Sire, minähän olin Monseigneurin opettaja."

"Juuri siksi, herttua, teidän olisi pitänyt hänelle opettaa kaikki, mitä hänen olisi tarvinnut tietää."

Ja Ludvig XV heittäytyi lepotuoliinsa kohauttaen hartioitaan.

"Sen minä jo aavistin", lisäsi hän huokaisten.

"Hyvä Jumala, sire…"

"Tunnettehan Ranskan historian, eikö niin, herra de la Vauguyon?"

"Sire, niin olen aina itse luullut, ja luulen vastakin, ellei teidän majesteettinne sano toista."

"No hyvä, silloin te myöskin tiedätte, mitä minulle tapahtui hääpäiväni iltana."

"En, sire, sitä minä en tiedä."

"Mutta, hyvä Jumala, sittenhän te ette tiedä mitään!"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi kertoa minulle tuon tapauksen, joka on ollut minulle tuntematon…"

"Kuulkaa sitten, ja olkoon tämä teille läksy kasvattaessanne kahta muuta pojanpoikaani, herttua."

"Minä kuuntelen, sire."

"Minutkin kasvatettiin isoisäni kodissa niinkuin te olette kasvattanut dauphinia. Minulla oli opettajana herra de Villeroy, kunnon mies, oikein hyvä mies, aivan kuin te, herttua. Ah, jospa hän olisi useammin antanut minun olla setäni, sijaishallitsijan seurassa! Mutta ei, opiskelu täydessä viattomuudessa, kuten te sanotte, herttua, oli saanut minut laiminlyömään tutkia viattomuuksia. Kuitenkin minä menin naimisiin, ja kun kuningas ottaa itselleen vaimon, kunnon herttua, on se koko maailmalle tärkeä seikka."

"Ahaa, sire, nyt minä alan ymmärtää!"

"No, se nyt on edes hyvä. Minä siis jatkan. Kardinaali tutkiskeli siis, oliko minulla taipumuksia patriarkaattiin. Minun lahjani siihen suuntaan olivat suorastaan olemattomat, ja minä olin sillä alalla niin viaton, että oli syy pelätä Ranskan kruunun siirtyvän naispuoliselle sukuhaaralle. Kardinaali neuvotteli onneksi tästä herra de Richelieun kanssa; se oli ylen arkaluontoinen asia, mutta herra de Richelieu oli suuri mestari sellaisissa. Hän keksi erinomaisen keinon. Siihen aikaan eli joku neiti Lemaure tai Lemoure, en muista hänen nimeään tarkkaan, joka maalasi erittäin kauniita tauluja; häneltä tilattiin kokonainen sarja tauluja, ymmärrätte kai minua?"

"En, sire."

"Kuinka minä sitten sen ilmaisisin…? Maalaistauluja."

"Teniersin taulujen tyyliin, sire?"

"Ei, etevämpiä; alkeellisimpia."

"Alkeellisimpia?"

"Luonnollisia… Nyt luulen viimeinkin löytäneeni oikean sanan; nyt kai minua ymmärrätte?"

"Kuinka!" huudahti herra de la Vauguyon punastuen, "tahdottiinko teidän majesteetillenne näyttää…?"

"Kuka on sanonut näyttämisestä mitään, hyvä herttua?"

"Mutta että teidän majesteettinne olisi voinut nähdä…"

"Siihen ei tarvittu muuta kuin että minun majesteettini katseli."

"No niin?"

"Minä siis katselin."

"Ja…?"

"Ja kun ihminen on suuressa määrin matkija… niin minä matkin myöskin."

"Keino, sire, oli tosiaan melkoisen kekseliäs, ja varmaan tehokas, joskin vaarallinen nuorelle miehelle."

Kuningas katseli herttua de la Vauguyonia huulillaan hymy, jota olisi voinut sanoa raa'aksi, ellei se olisi väreillyt maailman sukkelimmalla suulla.

"Ei nyt huolita pelätä vaaraa", vastasi hän, "vaan palatkaamme kysymykseen, mitä meidän tällähaavaa on tehtävä".

"Ah!"

"Tiedättekö sen?"

"En, sire, ja teidän majesteettinne tekisi minut sangen onnelliseksi neuvomalla minulle sen."

"No niin, kuulkaa nyt: te lähdette heti hänen korkeutensa dauphinin luokse, joka paraikaa ottaa vastaan herrojen viimeisiä onnentoivotuksia hänen korkeutensa dauphinen saadessa samoja naisilta."

"Kyllä, sire."

"Te hankitte käteenne sytytetyn kynttilän ja viette hänen korkeutensa dauphinin syrjään pakinoillenne."

"Kyllä, sire."

"Te sanotte oppilaallenne", ja kuningas korosti tämän viimeisen sanan, "te sanotte oppilaallenne, että morsiushuone on uuden käytävän päässä".

"Jonne kellään ei ole avainta, sire."

"Koska minä sen otin itse, herttua; minä aavistin, mitä tänään tapahtuisi; kas tässä on se avain."

Herra de la Vauguyon otti vavisten avaimen.

"Minä ilmoitan teille nyt, herttua", jatkoi kuningas, "että tuossa käytävässä on noin parisenkymmentä taulua, jotka äskettäin olen antanut sinne ripustaa".

"Ahaa, sire!"

"Niin, herttua, te suljette oppilaanne syliinne, avaatte hänelle käytävän oven, pistätte kynttilän hänen käteensä, toivotatte hänelle hyvää yötä ja sanotte hänelle, että hänen täytyy viipyä kaksikymmentä minuuttia matkallaan käytävän läpi sänkykamarin ovelle, minuutti joka taulun edessä."

"Ah, sire, minä ymmärrän!"

"No, se on hyvä se. Hyvää yötä nyt, herra de la Vauguyon!"

"Teidän majesteettinne on armollinen ja antaa minulle anteeksi?"

"Enpä oikein tiedä, sillä jos minua ei olisi ollut, olisitte te saanut aikaan perheessäni koreat jutut!"

Opettaja läksi ja ovi sulkeutui hänen mentyään.

Kuningas soitti yksityiskelloaan.

Sisään astui Lebel.

"Kahvini!" sanoi kuningas. "Kuules vielä, Lebel."

"Sire?"

"Kun olet tuonut minulle kahvini, lähdet herttua de la Vauguyonin perässä, joka meni ilmaisemaan hänen korkeudelleen dauphinille alamaisia tunteitaan."

"Heti, sire."

"Mutta odotahan, että saan sanoa sinulle, miksi sinun on lähdettävä."

"Se on totta, sire; mutta olin niin halukas tottelemaan teidän majesteettianne, että…"

"Hyvä. Sinä siis menet herra de la Vauguyonin perässä."

"Kyllä, sire."

"Hän on niin ymmällä, niin masennuksissaan, että pelkään hänen korkeutensa dauphinin vuoksi häntä liian ankarasti liikutetuksi."

"Ja mitä minun on tehtävä, sire, jos hän saa ankaran mielenliikutuksen?"

"Ei mitään; tulet ainoastaan minulle siitä ilmoittamaan."

Lebel asetti kahvitarjottimen kuninkaan eteen, joka ryhtyi nauttimaan juomaansa pitkin siemauksin.

Sitten tuo historiallinen kamaripalvelija poistui.

Neljännestunnin päästä hän tuli takaisin.

"No, Lebel?" kysyi kuningas.

"Sire, herra de la Vauguyon meni uuden käytävän ovelle, monseigneur käsipuolessa."

"Hyvä; entä sitten?"

"Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan liikutettu; päinvastoin hänen pienet silmänsä välkkyivät hyvin veitikkamaisesti."

"Hyvä! Entä sitten?"

"Hän otti taskustaan avaimen ja antoi sen hänen korkeudelleen dauphinille, joka aukaisi oven ja astui käytävään."

"Ja sitten?"

"Sitten jätti herttua kynttilänsä Monseigneurin käteen ja sanoi hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etten saattanut häntä kuulla: 'Monseigneur, morsiushuone on tämän gallerian päässä, jonka avaimen saitte. Kuningas toivoo, että viivytte kaksikymmentä minuuttia matkalla sinne.'"

'Kuinka', kysyi prinssi, 'kaksikymmentä minuuttia; mutta siihenhän menee tuskin kahtakymmentä sekuntia?'

'Monseigneur', vastasi herra de la Vauguyon, 'minun valtuuteni eivät riitä niin pitkälle; minulla ei ole teille antaa muita opetuksia, mutta yksi neuvo vielä: katselkaa tarkoin tämän gallerian seinille, oikealle ja vasemmalle, ja minä vastaan, että teidän korkeudellanne on tarpeeksi ajanvietettä niiksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.'

"Se ei ollut pahoin sanottu."

"Silloin, sire, teki herttua syvän kumarruksen, jota seurasi niin kiihkeä katse, että se näytti aivan tunkeutuvan tuonne käytävään. Ja sitten hän jätti hänen korkeutensa dauphinin käytävän ovelle."

"Ja Monseigneur meni sisään, kuten aikoi?"

"Katsokaa, teidän majesteettinne, galleriassa on vielä tuli. Hän on kävellyt siellä vähintäin neljännestunnin."

"Kas niin, nyt siellä tulee pimeää", sanoi kuningas katseltuaan hetkisen käytävän ikkunoita. "Minullekin annettiin muinoin kaksikymmentä minuuttia aikaa, mutta minä muistan sangen hyvin, että minä jo viiden minuutin päästä olin vaimoni luona. Ah, pitäisiköhän jo sanoa samaa kuin toisesta Racinesta: C'est le petit-fils d'un grand-père!" [Petit-fils = pojanpoika, mutta tässä sanaleikissä: pikku poika; grand-père = isoisä, mutta tässä: suuri isä. Suom.]

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Dauphinin hääyö

Dauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan huoneen oven.

Arkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna hänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon ruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista kyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän pilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut morsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka syntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät aavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon uljaammin kuin sitä odottivat.

Sängyn vieressä istui rouva de Noailles.

Palveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella puolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen huomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.

Ylihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja liikahtamatta dauphinin tuloa.

Mutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä kertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin, että ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään morsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa, tietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa kuningas Ludvig XV: n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.

Siinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään. Ja kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja kuulla kaikki mitä siellä tapahtui.

Hän odotti, pilkisteli sisään ja kuunteli salaa.

Dauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan vavisten:

"Mistä ovesta hänen korkeutensa dauphin tulee sisään?" kysyi hän.

"Tuosta, Madame", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea, joka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin seisoi.

"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?" lisäsi dauphine; "sehän on aivan kuin meren pauhua".

"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät juhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta."

"Ilotulitusta?" toisti dauphine surullisesti hymyillen. "Sitä tosiaan tarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko huomannut sen, madame?"

Dauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki, pisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.

Rouva de Noailles huudahti, sillä hän ei aivan heti tuntenut prinssiä.

Dauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet mielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet sellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy kaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.

"Se olen minä, madame", sanoi dauphin; "älkää säikähtäkö".

"Mutta miksi siitä ovesta?" kysyi rouva de Noailles.

"Siksi", vastasi silloin Ludvig XV, jonka kyynilliset kasvot ilmestyivät samassa toisen oven aukeamaan, "siksi, että herra de la Vauguyon, oikean jesuiitan tavalla, joka hän onkin, ymmärtää kyllä latinaa, matematiikkaa ja maantiedettä, mutta ei tarpeeksi muuta".

Kun Madame la dauphine huomasi huoneessa kuninkaan, joka oli tullut sisään aivan odottamatta, solahti hän pois sängystä ja seisoi nyt permannolla, verhottuna pitkään kampausvaippaansa, joka kätki hänet kaulasta jalkoihin saakka aivan yhtä tiiviisti kuin jonkun muinaisen roomattaren stola.

"Sen kyllä näkee, että hän on laiha", jupisi Ludvig XV. "Piru vieköön herra de Choiseulin, joka valitsi minulle kaikista arkkiherttuattarista juuri tämän!"

"Teidän majesteettinne huomannee", virkkoi rouva de Noailles, "että etikettiä on seurattu tarkoin, mitä minuun tulee; mutta hänen korkeutensa dauphin puolestaan…"

"Minä otan sen laiminlyönnin vastuulleni", vastasi Ludvig XV; "ja se on vallan kohtuullista, koska minä olen siihen syynä. Mutta olosuhteiden pakosta sen tein, hyvä rouva de Noailles, joten toivon, että annatte sen minulle anteeksi."

"Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."

"Me lähdemme yhdessä täältä, herttuatar, ja minä kerron teille asian.

Annetaanhan nyt vaan noiden lapsiparkain päästä ensin sänkyyn."

Dauphine väistyi askeleen sängyn luota ja tarttui rouva de Noaillesin käsivarteen, ehkä vielä enemmän kauhistuneena kuin äsken.

"Säälikää minua, madame", sanoi hän; "minä kuolisin häpeästä".

"Sire", sanoi rouva de Noailles, "hänen korkeutensa dauphine pyytää mennä sänkyyn tavallisen porvarisrouvan tapaan".

"Peijakas, peijakas! Ja sellaista te voitte vaatia, rouva Etiketti."

"Sire, minä tiedän hyvin, että se on Ranskan hoviseremoniaa vastaan, mutta katsokaa arkkiherttuatarta."

Marie Antoinette, joka seisoi kalpeana ja nojaten jäykin käsivarsin erään nojatuolin selustaan, olisi todella ollut täydellinen Kauhua esittävä kuvapatsas, ellei olisi kuultu hänen hampaittensa hiljaa kalisevan ja nähty kylmän hien virtailevan hänen otsaltaan.

"Minä en suinkaan tahdo olla siinä asiassa vasten dauphinen mieltä", sanoi Ludvig XV, joka oli yhtä ankara etiketin vihollinen kuin Ludvig XIV oli ollut sen kiihkeä kannattaja. "Mennään sitten, herttuatar.

Onhan ovissa sitäpaitsi avaimenreiät, ja se on paljon hauskempaa."

Dauphin kuuli isoisänsä viimeiset sanat ja punastui. Myöskin dauphine kuuli ne, mutta ei ymmärtänyt niitä. Kuningas Ludvig XV syleili pojanpoikansa vaimoa ja poistui huoneesta vieden kanssaan Noaillesin herttuattaren ja nauraen tuollaista pilkallista naurua, joka on niin epämieluisaa niistä, joilla ei ole syytä yhtyä naurajan iloon.

Muut hovinaiset poistuivat toisesta ovesta. Nuori pari jäi nyt huoneeseen kahden. Syntyi hetkisen hiljaisuus.

Viimein lähestyi nuori prinssi Marie Antoinettea. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, hän tunsi nuoruuden ja rakkauden veren kiehuvan povessaan, ohimoillaan ja valtimoissaan.

Mutta hän tiesi isoisänsä seisovan oven takana, ja tuon miehen raaka katse, joka ei häikäillyt tunkeutua häävuoteeseen saakka, jäähdytti vielä dauphinia, joka oli lisäksi luonteeltaankin avuton ja kaino. "Madame", virkkoi hän ja katsahti arkkiherttuattareen, "voitteko pahoin? Te olette niin kalpea ja näytte vapisevan."

"Teidän korkeutenne", vastasi dauphine, "minun täytyy teille tunnustaa, että tunnen omituista rauhattomuutta; mahtaa olla tulossa hirveä myrsky; rajuilma vaikuttaa minuun aina ylen epämiellyttävästi".

"Ah, luuletteko, että meitä uhkaa myrsky?" kysyi dauphin.

"Oi, siitä olen aivan varma; katsokaa, miten koko ruumiini vapisee."

Prinsessa-raukan joka jäsentä näyttivät täristävän kuin sähköiskut.

Ikäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara tuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta toistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin lähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella, pelolla ja ankaralla rytinällä.

Lehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista, kuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen puutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto, kamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain ja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja murheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.

Pahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät nyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja karniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu vihloen avaruuksiin.

Sama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti suljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin öisen linnun jättiläissiipi.

Kaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi se tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.

Dauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta dauphine esteli häntä.

"Oi, teidän korkeutenne", sanoi hän, "älkää avatko sitä ikkunaa, kynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta".

Dauphin pysähtyi.

Läpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen, näkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan kuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden runkoja.

Juhlatulitus oli kaikkialla sammunut.

Silloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia, jotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten taisteluun.

Dauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas tuolille ja huokasi tuskallisesti.

"Te olette hyvin pelästynyt, Madame?" kysyi dauphin.

"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä. Oh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta sammuneet."

"Niin", vastasi Ludvig, "tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa juuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka ilotulitus voidaan polttaa."

"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella rajuilmalla ei ketään jää puutarhaan."

"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada ilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri on kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten erehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan."

Kiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan merkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt noita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta niin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen keinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan rakettien punaiseen tuleen.

"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan", huudahti arkkiherttuatar.

Merkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin sytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä oli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä tervehdittiin valtavin riemuhuudoin.

Mutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan kuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli sanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli kansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa auenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.

Tuuli oli sammuttanut juhlatulet ja sade sammutti ilotulituksen.

"Mikä vahinko!" virkkoi dauphin.

"No, monsieur", vastasi Marie Antoinette surullisena, "eikö kaikki mene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?"

"Kuinka niin, Madame?"

"Oletteko katsellut Versaillesia?"

"Kyllä, Madame. Ettekö pidä Versaillesista?"

"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä nykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV sen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin? Sanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin tähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu asiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme sisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se estää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset tritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah, niin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät pilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka Ranska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee kätensä tulevan kuninkaansa käteen!"

Dauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata tällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään alakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan luonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.

"Minä teen teidät surulliseksi", jatkoi Marie Antoinette; "älkää kuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en suinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää, kukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja ja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen suloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat vastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman määrän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!"

Uusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa nousi vavistuksissaan ylös.

"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö meillä ole syytä pelätä… Minä kuolen kauhusta!"

"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi eikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti kappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on erillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa sähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä luotaan?"

"En", huudahti Marie Antoinette, "sitä minä en tiedä, sitä en tiedä!"

Ludvig tarttui arkkiherttuattaren vapisevaan ja jääkylmään käteen.

Samassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella hohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin luotaan.

"Mutta, Madame", kysyi dauphin, "mikä teillä oikein on?"

"Oh", vastasi dauphine, "te olitte tuossa salaman valossa aivan valju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen."

"Se oli vaan rikkitulen heijastusta", vastasi prinssi; "ja minä selitän teille…".

Kauhea ukkosen jyrähdys, jonka jylinää kaiku pitensi kunnes se nousi korkeimmilleen ja sitten alkoi loitota, keskeytti jyrkästi nämä tieteelliset selitykset, joita nuori mies oli tyynesti aikonut antaa kuninkaalliselle puolisolleen.

"Kas niin, Madame", sanoi dauphin; "rohkaiskaa luontonne, pyydän; jättäkää pelko kehittymättömien asiaksi; fyysillinen täristys on luonnon välttämättömiä ehtoja. Siksi ei sitä pidä kummastua sen enempää kuin tyyntäkään; tyyneys ja rajuilma seuraavat toisiaan; tyynen häiritsee täristys, täristyksen asettaa jälleen tyyni. Lähemmin asiaa ajatellen, Madame, tämä on vain ukonilmaa, ja sellainenhan on luonnon luonnollisimpia, usein uudistuvia ilmiöitä. Minä en siis ymmärrä, miten sellaista voi pelätä."

"Oh, jos ei olisi muuta, ehken sitä niin kauhistuisikaan, mutta tällainen rajuilma meidän hääpäivänämme, eikö se tunnu teistä tuhoa ennustavalta enteeltä, kuten kaikki muutkin, joita olen nähnyt aina Ranskaan saapumisestani saakka?"

"Mitä sanoitte, Madame?" huudahti dauphin, ja taikauskoinen pelko järkytti häntä vasten tahtoaankin; "enteistäkö puhuitte?"

"Niin, niin, hirveistä, verisistä enteistä!"

"Sanokaa minulle, mitä ne ovat, Madame; väitetään yleensä, että minulla on älykäs ja harkitseva mieli, ehkäpä olisin niin onnellinen, että voisin kumota ja todistaa vääriksi nuo enteet, joita te niin pelkäätte."

"Teidän korkeutenne, Strassburgissa minä vietin ensimmäisen yöni Ranskassa. Minut vietiin suureen huoneeseen, johon sytytettiin kynttilät, sillä se oli pimeä. Kun kynttilät oli sytytetty, näin niiden valossa seinät, joita pitkin veri näytti virtaavan. Minä rohkenin kuitenkin mennä lähemmäksi ja katsella tarkemmin noita punaisia viiruja. Huoneen seinät olivat verhotut tapeeteilla, jotka esittivät viattomain lasten murhaa. Kaikkialla näkyi epätoivo kamaline katseineen, verenhimo leimuavine silmineen, joka paikassa kiiluivat piilut ja miekat, joka paikasta tunsin kyyneleiden, äitien huutojen ja tuskallisten kuolonkorahdusten pursuvan ulos, tuosta profeetallisesta seinästä, joka näytti minusta yhä elävämmältä, kuta kauemmin sitä katselin. Oih, minä olin niin hirmun vallassa, etten voinut nukkua… Niin, sanokaapa, eikö se ollut surullinen enne?"

"Ehkä jollekin entisajan naiselle, Madame, mutta ei meidän aikamme prinsessalle."

"Teidän korkeutenne, tämä aikakausi on onnettomuuksista raskas, sen on äitini minulle sanonut. Se on kuten taivas, joka leimahtelee päämme päällä täynnä tulikiveä, tulta ja tuhon voimia. Nähkääs, siksi minä niin kovin pelkään, ei, siksi jokainen enne minusta tuntuu varoitukselta."

"Madame, meitä ei voi uhata mikään vaara valtaistuimella, jolle nousemme; me kuninkaat elämme pilvien yläpuolella olevassa ilmapiirissä. Ukkonen pauhaa jalkaimme juuressa, ja kun se iskee maahan, lennätämme me sen itse."

"Oi ei, tämä ei sovi siihen, mitä minulle ennustettiin."

"Ja mitä teille ennustettiin?"

"Jotakin kauheata, hirveää."

"Ennustettiinko teille sellaista?"

"Ennustettiin, tai paremminkin se minulle näytettiin."

"Näytettiin?"

"Niin, minä näin sen, se on aivan totta, ja se kuva syöpyi niin syvälle mieleeni, ettei kulu ainoatakaan päivää, etten sitä kauhistu, kun sitä vain ajattelen, eikä yötä, jolloin en näe sitä uudestaan unissani."

"Ja ettekö voi sanoa minulle, mitä näitte? Vaadittiinko teiltä vaikenemista?"

"Ei, mitään ei vaadittu."

"Kertokaa siis, Madame."

"Kuulkaa, sitä on mahdoton kuvailla; se oli jonkinlainen kone, joka oli asetettu koholle maasta kuin mestauslava, mutta sillä lavalla seisoi kaksi pylvästä, ikäänkuin tikapuut, ja niiden pylväiden välistä putosi alas kuten veitsi, teurastajan puukko tai piilu. Minä sen näin, ja vielä kummallisempaa, minä näin oman pääni veitsen alla. Veitsi putosi alas niiden kahden pylvään välissä ja leikkasi poikki pääni, joka putosi ja pyöri pitkin maata. Sellaista juuri minä näin, teidän korkeutenne, sellaista!"

"Pelkkää näköharhaa", vastasi dauphin; "minä tunnen melkeinpä kaikki koneet, joilla ihmisiä surmataan, ja tuollaista konetta ei ole olemassa; olkaa siitä huoletta".

"Voi", huudahti Marie Antoinette, "minä en mitenkään voi saada mielestäni tuota vihattavaa ajatusta. Ja minä koetan kuitenkin niinkuin suinkin taidan."

"Pian se onnistuu, Madame", virkkoi dauphin ja lähestyi puolisoaan; "tästä hetkestä alkaen on teillä uskollinen ystävä, harras suojelija sivullanne".

"Ah", toisti Marie Antoinette ja sulki silmänsä ja vaipui jälleen nojatuoliin.

Dauphin tuli lähemmäksi prinsessaa, joka tunsi puolisonsa hengityksen lämmittävän poskeaan.

Sillä hetkellä aukesi hiljaa ovi, josta dauphin oli tullut, ja kuningas Ludvig XV: n uteliaat ja himokkaat silmät kiiluivat suuren huoneen hämärässä, sillä siellä paloi ainoastaan kaksi kynttilää, joista vaha valui virtoina kullatuille hopeisille kynttiläjaloille.

Vanha kuningas avasi jo suunsa luultavasti kuiskatakseen pojanpojalleen jonkin rohkaisevan kehoituksen, kun samassa rätisevä jylinä, jonka voimaa ei voi kuvata, kaiutti palatsia, tällä kertaa salaman seuraamana, vaikka salamat oli tähän saakka nähty ennen jyrinän kuulumista. Ja samassa silmänräpäyksessä näkyi valkea ja viheriään vivahtava tulipatsas, joka leimahti ikkunan edessä, löi siihen ja särki kaikki ruudut ja kuvapatsaan parvekkeen alla. Kauhean räjähdyksen jälkeen se kohosi jälleen taivaalle ja katosi kuin lentotähti.

Molemmat kynttilät sammuivat tuulen puuskasta, joka pyörteenä tunkeutui makuuhuoneeseen. Dauphin ponnahti pelästyneenä, horjuen ja silmät häikäistyinä toista seinää vasten ja jäi siihen seisomaan.

Melkein pyörtyneenä vaipui dauphine rukouspulpetin jakkaralle ja jäi siihen aivan kuin kuoleman horteeseen.

Ludvig XV vapisi ja luuli maan vaipuvan jalkainsa alta. Lebelin seuraamana palasi hän tyhjiin huoneisiinsa.

Loitompana pakeni sillä välin Versaillesin ja Pariisin väki kuin lauma pelästyneitä lintuja, mikä puutarhoihin, mikä teille, mikä metsiin, ja kaikkialle ajoi sitä takaa sakea raesade, joka särki puutarhan kukkaset, suomi rikki metsän lehvät, peltojen ohran- ja rukiintähkät, särki liuskakivikatot ja rakennusten hienot kuvanveistoskoristeet ja lisäsi synkeyttä vielä tuottamallaan vahingolla.

Painaen otsaansa käsiinsä dauphine rukoili nyyhkyttäen.

Synkkänä ja tajuttomasti katseli dauphin vettä, joka virtasi särkyneistä ikkunaruuduista morsiushuoneeseen ja muodosti permannolle sinertäviä lammikoita, jotka heijastelivat pintaansa tuntikaudet yhtämittaa kestäviä salamoita.

Tämä myllerrys selvisi kuitenkin aamupuolella, ja ensimmäiset auringonsäteet, jotka tunkeutuivat esiin kuparinpunertavain pilvien takaa, näyttivät nyt katsojille öisen hirmumyrskyn hävityksen tulokset.

Versaillesia oli vaikea enää tunteakaan.

Maa oli ahminut moisen vesiryöpyn, puut olivat saaneet kestää tulivirran, kaikkialla oli mutaa ja maahan kaatuneita puita, murskautuneita, vääntyneitä ja hiiltyneitä tuon käärmeen palavasta syleilystä, jota sanotaan ukkoseksi.

Ludvig XV oli pelännyt niin ankarasti, ettei ollut voinut nukkua. Aamun sarastaessa antoi hän Lebelin, joka ei ollut poistunut hänen luotaan, pukea itsensä ja palasi häähuoneeseen saman gallerian kautta, jonka jo tunnemme ja jossa taulut irvistelivät häpeällisesti varhaisen aamun sinertävässä kajasteessa, taulut, jotka olivat maalatut kukkakehyksissä ja kristallien ja sytytettyjen kandelabrien hohteessa näytettäväksi.

Kolmannen kerran eilis-illasta saakka avasi nyt Ludvig XV morsiuskamarin oven. Ja häntä pöyristytti, kun hän näki Ranskan tulevan kuningattaren kaatuneena takaperin rukous jakkaraa vasten, kalpeana ja kulmillaan sinertävä vivahdus, kuten Rubensin maalaamalla ylevällä Magdalenalla. Vihdoinkin oli uni lopettanut Marie Antoinetten tuskan, ja aamurusko väritti nyt kunnioittavin ja hartain hohtein hänen valkoista aamuvaippaansa sinertävällä valollaan.

Kauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja silkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin, yhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan niinkun hänellä.

Häävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt edellisenä iltana.

Ludvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä, tuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun mässäys koetti sitä lämmittää.

Hän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä hetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU
Tungoksessa

Toukokuun 30 päivänä, nimittäin kaksi päivää tuon kauhean yön jälkeen, joka oli täynnä enteitä ja varoituksia, kuten Marie Antoinette oli sanonut, vietti myöskin Pariisi tulevan kuninkaansa häitä. Koko sen väestö suuntasi niin ollen matkansa Ludvig XV: n torille, jossa ilotulitus oli poltettava. Sellainen on aina kaikkien yleisten juhlien lisäkkeenä, jota pariisilainen katselee tosin leikkiä lyöden, mutta jota ilman hän ei kuitenkaan voi tulla toimeen.

Paikka oli hyvin valittu. Kuusisataatuhatta katselijaa saattoi liikkua siellä mukavasti. Ludvig XV: n ratsupatsaan ympärille oli rakennettu kehä telineitä, niin että kaikki torilla olijat voisivat nähdä ilotulituksen, joka poltettiin kymmenen, kaksitoista kyynärää maanpintaa korkeammalla paikalla.

Pariisilaiset saapuivat niinkuin tavallisesti ryhmittäin, ja nämä ensintulleet valitsivat kauan parhaita paikkoja, mikä oli heidän etuoikeutensa.

Lapset kiipesivät puihin, vakavatkin miehet portinpatsaille, naiset portaitten kaiteille, multakuoppien reunoille ja siirrettäville telineille, joita kiertelevät keinottelijat olivat pystyttäneet tälle torille, niin kuin kaikissa pariisilaisissa juhlissa, nuo keinottelijat, joiden vilkas mielikuvitus auttaa heitä joka päivä keksimään uusia yrityksiä.

Kello seitsemän aikaan illalla, jolloin ensimmäiset uteliaat tulivat torille, nähtiin myöskin muutamia osastoja kaupungin vartiostoa saapuvan sinne.

Vartioimista ei toimittanut nyt Ranskan kaarti, sillä kaupungin virastot eivät olleet myöntäneet sille sitä tuhannen écun korvausta, jota kaartin ylipäällikkö, marski ja herttua de Biron oli vaatinut.

Tuota rykmenttiä asukkaat sekä rakastivat että pelkäsivät, ja jokainen sen jäsen oli heidän mielestään samalla kertaa sekä Caesar että Mandrin [kuuluisa ranskalainen rosvopäällikkö 1700-luvulla. Suom.]. Ranskan kaartilla, joka oli niin kauhea taistelukentällä ja horjumaton täyttämään velvollisuutensa, oli rauhan aikana ja virantoimituksesta vapaana ollessaan hirveäin roistojen maine. Univormussaan olivat sen soturit komeita, uljaita, lahjomattomia, ja heidän marssinsa viehätti naisia ja sai miehet ihailemaan. Mutta lomalla ja yksityisinä ihmisinä ja muuhun joukkoon sekaantuneina olivat he suorastaan kauhu niille, jotka heitä edellisenä päivänä olivat ihailleet, ja ahdistelivat armottomasti niitä, joita heidän seuraavana päivänä oli suojeltava.

Kaupunki kammoksui siitä syystä näitä sankareita ja peliluolissa juoksijoita vanhastaan, ja se riitti, ettei se myöntänyt Ranskan kaartille tuhatta écun rahaa, vaan lähetti juhlapaikalle, kuten olemme sanoneet, ainoastaan porvarilliset kaupunginvartijansa, sillä näennäisellä verukkeella, että tällaisessa perhejuhlassa, joka nyt oli vietettävä, piti perheen tavallistenkin vartijain riittää.

Senpä tähden nähtiinkin lomalle laskettujen kaartilaisten sekaantuvan kansanryhmiin, joista olemme puhuneet. Ja he olivat siinä tilaisuudessa nyt yhtä vallattomia kuin olisivat olleet vakavia, jos olisivat olleet virassa; niin, nuo vahtikojujen urhot aiheuttivat torilla kaikenlaisia pieniä selkkauksia, jotka he olisivat toisissa olosuhteissa estäneet muskettien perillä, potkuilla ja kyynärpään tuuppauksilla tai vangitsemisillakin, nimittäin jos heidän päälliköllään, heidän Caesar Bironillansa olisi tänä iltana ollut oikeus sanoa heitä sotamiehiksi.

Naisten huudot, porvarien mukina ja myyjien valitus, että heiltä vietiin maksamatta leivokset ja piparkakut, olivat pelkkää alkunäytöstä, joka paisuisi oikeaksi temmellykseksi sitten kun kaikki kuusisataatuhatta uteliasta olivat ennättäneet kokoontua toripaikalle. Ja nuo selkkaukset elähyttivät sillä tavoin koko juhlatilaisuutta, että Ludvig XV: n tori oli kello kahdeksan illalla kuin mikä suunnaton Téniersin taulu kaikkine ranskalaisine irvistyksineen.

Kun pariisilaiset katupojat, koko maailman virkuimmat ja laiskimmat, olivat asettuneet paikoilleen alas tai ylös ja samoin porvarit ja suuri rahvasjoukko asettuneet asemiinsa, vierivät torille ylhäisten ja rikkaiden vaunut.

Mitään määrättyä kulkuväylää ei ollut merkitty. Ja niinpä nuo vaunut tulivatkin epäjärjestyksessä Madeleine- ja Saint-Honoré-kadulta päin, tuoden uusiin rakennuksiin torin varrelle henkilöitä, jotka olivat saaneet kuvernööriltä kutsun tulla katsomaan ilotulitusta niiden ikkunoista tai parvekkeilta, joista sen piti näkyä erinomaisesti. Ne vaunuilla tulijoista jälleen, jotka eivät olleet näitä kutsuvieraita, laskeutuivat vaunuistaan kadunkulmauksissa ja sekaantuivat sitten lakeijainsa johtamina jo tiheänä tungoksena odottavaan kansanjoukkoon, joka kuitenkin aina koettaa antaa tilaa kenelle tahansa, jos vain osaa saavuttaa sen suosion.

Oli merkillistä nähdä, kuinka taitavasti nämä uteliaat osasivat pimeässäkin käyttää hyväkseen maaperän epätasaisuuksia, päästäkseen kukin korkeammalle paikalle, kuten kunnianhimo vaati. Sangen leveää, mutta ei vielä valmista katua, joka sitten sai nimen Rue Royale, katkoivat siihen aikaan paikka paikoin syvät ojat, joiden reunoilla oli kasassa luotua multaa. Jokaisella näistä pienistä kohoumista oli oma katselijaryhmänsä, joka nousi muusta valtavasta ihmismerestä ikäänkuin korkeampana laineena.

Mutta kun toisia aaltoja tungettiin kiivaasti näitä vastaan, vaipui joskus tuollainen korkeampi laine alas kansan naurun kajahtaessa; sillä vielä oli tungos siksi harvaa, etteivät moiset putoamiset olleet vaarallisia, vaan pudonneet saattoivat päästä jälleen jaloilleen.

Noin kello puoli yhdeksän aikaan alkoivat kaikkien tähän saakka hajallaan kierrelleet katseet kääntyä samaan suuntaan ja kohdistua ilotulitustelineihin. Nyt rupesivat myöskin kyynärvarret alinomaisilla liikkeillä puolustamaan aivan tosissaan omistusoikeutta paikkoihin yhä lisääntyviä anastajia vastaan.

Tämä Ludvig XV: n torilla poltettava ilotulitus, jonka oli valmistanut Ruggieri, oli aiottu alunpitäin kilpailemaan insinööri Torren Versaillesissa polttaman ilotulituksen kanssa, mutta tuon kilpailun oli kaksi päivää sitten tullut rajuilma tehnyt liiankin helpoksi. Pariisissa tiedettiin, että Versailles oli saanut melkoisen vähän nauttia kuninkaallisesta anteliaisuudesta, joka oli suonut viidenkymmenen tuhannen livren suuruisen määrärahan hääjuhlien ilotulituksia varten, ja että sade oli siellä sammuttanut jo ensimmäiset raketit. Ja kun lisäksi toukokuun 30 päivän ilta oli kaunis, niin iloitsivat pariisilaiset jo varmasta voitosta, jonka he tiesivät saavansa naapureistaan Versaillesin asukkaista.

Muuten odotti Pariisi paljoa enemmän Ruggierin vanhastaan tunnetulta taidolta kuin Torren vastasaavutetulta maineelta.

Sitäpaitsi lupasi Ruggierin suunnitelma, joka oli vähemmän oikullinen ja vähemmän epämääräinen kuin kilpailijan, katselijoille aivan ensilaatuisia näytteitä ilotulitus-taiteen alalta. Vertauskuvallisuus aikakauden valtiatar, yhdistyi siinä rakennustaiteen maukkaimpaan tyyliin. Telineet kuvasivat Hymenin vanhaa temppeliä, joka ranskalaisten maassa kilpailee nuoruudessa Kunnian temppelin kanssa. Sen räystäitä kannatti jättiläismäinen pilaririvi ja sitä ympäröi kaide, jonka kulmissa delfiinit odottivat kita auki ainoastaan merkkiä, sylkeäkseen ilmoille tulivirtojaan. Delfiinejä vastapäätä ylenivät uurniinsa päällä majesteettisina ja pöyhkeinä Loire-, Rhône- ja Rhein-virtojen vertauskuvat; viimemainittua virtaahan me itsepäisesti sanomme ranskalaiseksi vastoin koko maailman tahtoa ja ehkäpä vastoin sen omaakin, jos meidän on uskottava ystäviemme saksalaisten lauluja. Kaikki nuo neljä virtaa olivat valmiina vuodattamaan veden asemasta sinisiä, valkeita, vihreitä ja punaisia tuliaan heti, kun temppelipylvästö syttyisi loimuamaan.

Samalla hetkellä aiottiin sytyttää vielä muitakin ilotulituslaitteita, ja ne esittivät Hymenin palatsin pengermille asetettuja valtavia kukkamaljakkoja.

Sitäpaitsi kohosi tuolla paikalla, jonka oli kannettava näin monenlaisia laitoksia, myöskin kimaltava pyramiidi ja sen päällä maapallo; tuo pallo syttyisi kumeasti rätisten ja viimein purkaisi ukkosen tavalla suureen joukkoon monivärisiä keinotekoisia tulia, jotka olivat ympäri hyrrääväin pyöräin muotoisia.

Mitä jälleen kukkakimppuun tulee, tuohon niin viralliseen ja välttämättömään ilotulituksen osaan, että pariisilainen arvostelee aina ilotulitusta vasta kukkakimpun mukaan, oli Ruggieri eroittanut sen täydellisesti muista laitteista. Se oli asetettu joen rantamalle, kuvapatsaan alapuolelle, bastioniin, joka oli sullottu täyteen varalaitteita, sillä tavoin, että kukkakimpun alle rakennettu ylennys, joka oli sen jalkana ja oli kolme, neljä syltä korkea, vielä osaltaan lisäisi näyn komeutta.

Tällaiset yksityiskohdat tuottivat nyt Pariisille ajattelun aihetta. Kahden viikon ajan olivat pariisilaiset suuresti ihaillen nähneet Ruggierin ja hänen apulaistensa hiiviskelevän telineittensä synkässä valossa ja seisahtuvan kummallisin elein kiinnittämään paikalleen sytyttimiään ja järjestämään tulilankojaan.

Nyt tuli hetki, jolloin lyhdyt kannettiin telineitten pohjapengermälle. Se ilmaisi, että sytyttämiseen ryhdyttäisiin pian, ja teki kansajoukkoon niin vilkkaan vaikutuksen, että muutamat rivit kaikkein pelottomimpiakin väistyivät takaisin. Ja se siirtyminen sai jälleen aikaan sen, että koko valtava ihmisaallokko heilui hetkisen laidasta laitaan.

Vaunuja tuli tulemistaan, ja ne alkoivat jo tehdä torin ahtaaksi.

Hevoset nojasivat päitään reunimmaisten katselijain olkapäihin, ja ihmiset aikoivat pelätä näitä vaarallisia naapureitaan. Pian kasaantui sitten vaunujen taakse yhä lisääntyvää kansankuntaa, niin etteivät vaunut enää olisi voineet peräytyä, jos olisivat koettaneetkin, sillä ne olivat nyt kiilatut keskelle sakeaa ja meluavaa jalankulkijain tungosta. Ja sitten nähtiin paljon Ranskan kaartilaisia, työmiehiä ja lakeijoita kiipeävän ylös vaunujen katoille, niinkuin haaksirikkoiset luodoille, pariisilaisen tavallisella anastusjulkeudella, jolle vetää vertoja ainoastaan heidän kärsivällisyytensä antaa itseltäänkin anastaa.

Bulevardeilla oli jo sytytetty ilotulitus, ja se loi sieltä punaista hohdettaan tuhansien uteliaiden päitten lainehtivaan laumaan. Siinä laumassa näyttivät kaupunginvartioston salamoina välkehtivät pistimet yhtä harvalukuisilta kuin äsken leikatulle ruispellolle jääneet seisovat korret tähkineen.

Kutsuttujen vaunut, joiden väliin ei oltu, varomatonta kyllä, jätetty minkäänlaista aukkoa, olivat asettuneet niiden uusien talojen viereen, jotka nykyään muodostavat Hôtel Crillonin ja kuninkaalliset varushuoneet; ne olivat kolmessa rivissä, jotka toisaalta ulottuivat bulevardilta Tuileriesiin ja toisaalta bulevardilta Champs-Élysées-kadulle saakka, kiertyen niinkuin kolmessa pyörässä makaava käärme.

Tämän kolminkertaisen vaunupiirin takana nähtiin harhailevan, kuten haamut Styxin rannalla, ne kutsuvieraista, joita ennen saapuneitten vaunut estivät pääsemästä suurelle portille. Ja heistä ryntäilivät varsinkin juhlapukuihin ja silkkikenkiin puetut naiset, hälinästä ymmällään ja peläten tomuista maata, sinne tänne kansantulvaa vastaan. Mutta heidän hempeämielisyyttään lauma ainoastaan ivaili. Niin koettivat he vaunujen pyöräin ja hevosten jalkain välitse avata itselleen tietä ja pujahdella parhaansa mukaan määräpaikkaansa, joka oli heille yhtä kaivattu kuin satama matkustavaiselle myrskyssä.

Eräät näistä vaunuista tulivat paikalle noin kello yhdeksän tienoissa, siis ainoastaan joku minuutti ennen ilotulituksen sytyttämisaikaa, ja nekin koettivat avata itselleen väylää kuvernöörin portille asti. Mutta sellainen vaatimus oli jo tällä hetkellä kutakuinkin mahdoton toteuttaa. Ikäänkuin apuvoimiksi kolmelle ensimmäiselle vaunuriville oli nimittäin nyt alkanut muodostua neljäskin, ja tämän neljännen rivin hevoset olivat kansanjoukon pelästyttäminä muuttuneet vauhkoista vimmastuneiksi; ne potkiskelivat pienimmästäkin ihmisten kosketuksesta milloin oikealle, milloin vasemmalle, saaden jo aikaan monia onnettomuustapauksia, joita ei kuitenkaan huomattu tungoksessa ja ankarassa melussa.

Näiden viimemainittujen vaunujen joustimista kiinni pitäen pääsi tungokseen niiden murtamaa väylää pitkin myöskin muuan nuori mies, joka karkoitti pois kaikki toiset tungettelijat, kun ne, niinkuin hänkin, koettivat saada hyötyä tästä eteenpäin vievästä koneesta, vaunuista, joiden käytön hän näytti anastaneen yksityisomaisuudekseen.

Kun vaunut pysähtyivät, heittäytyi tuo nuori mies hiukan niistä sivulle päin, hellittämättä kuitenkaan kättään auttavista joustimista, vaan pitäen niistä yhtämittaa toisella kädellä kiinni. Hän saattoi siis kuulla avonaisesta vaunujen ikkunasta vaunujen omistajain vilkkaan puhelun.

Vaunujen ikkunasta pisti päänsä ulos valkoisiin puettu vallasnainen, jolla oli tukassa koristuksena pari luonnonkukkaa. Kohta huusi miehen ääni hänelle:

"No, Andrée, sinä maalaistyttö, älä kurkistele tuolla tavoin ulos, mordieu, tai saat muiskun ensimmäiseltä ohitse kulkevalta tollolta. Etkö näe, että vaunumme ovat joutuneet keskelle kansankuntaa niinkuin seisomaan keskelle virtaa? Meitä ympäröi vesi, tyttäreni, ja sen lisäksi sangen likaista vettä; pidetään varamme, ettemme kastu."

Nuori tyttö veti päänsä takaisin vaunujen sisään.

"Tältä puolelta ei voi nähdä mitään, isä", sanoi hän; "jos hevosemme saattaisivat tehdä puolikäännöksen, voisimme nähdä vaunujen ikkunasta, ja silloin meillä olisi melkein yhtä hyvä paikka kuin kuvernöörin talossa".

"Käännä, ajaja", huusi parooni de Taverney.

"Se on mahdotonta, herra parooni", vastasi mies; "silloin minä tulisin heti rusentaneeksi kymmenen ihmistä".

"No, lempo, rusenna!"

"Oh, monsieur", virkkoi Andrée isälleen.

"Oh, isä" huudahti Filip.

"Mikä parooni se siellä tahtoo murjoa köyhää kansaa?" huusi samassa monta uhkaavaa ääntä.

"Parbleu, se olen minä", sanoi parooni de Taverney kumartuen ikkunasta ulos ja näyttäen kumartuessaan kaulassaan riippuvaa punaista ritarinauhaa suurristeineen.

Siihen aikaan kunnioitettiin vielä ritarinauhoja, jopa punaistakin suurristeineen; väki nurisi edelleen, mutta alenevassa asteikossa.

"Odottakaahan, isä, minä laskeudun maahan", sanoi Filip, "ja katson, onko mahdollista päästä eteenpäin".

"Ole varovainen, veljeni, henkesi voi olla vaarassa; etkö kuule, miten hevoset hirnuvat ja tömistelevät."

"Sanoisit paremminkin ärjyvät", oikaisi parooni. "Kas niin, laskeudutaan maahan; sano heille, Filip, että väistyvät tieltä ja että me tahdomme päästä eteenpäin."

"Ah, te ette tunne enää Pariisia, isä", vastasi Filip; "sellainen komentelu saattoi ehkä ennen käydä päinsä, mutta nyt voisi se epäonnistua, ja tehän ette toivoisi arvollenne moista nolausta, eikö niin?"

"Mutta kun ne lurjukset saavat kuulla, kuka minä olen…"

"Isä", vastasi Filip hymyillen, "vaikka olisitte itse dauphin, ei teidän tieltänne mentäisi, varsinkaan juuri tällä hetkellä, sillä katsokaa, nyt alkaa ilotulitus".

"Me emme siis saa nähdä mitään", virkkoi Andrée harmissaan.

"Se on sinun vikasi, hitossa!" vastasi parooni; "sinä hukkasit yli kaksi tuntia aikaa pukeutumiseen".

"Filip", sanoi Andrée, "enkö voisi turvautua käsivarteesi ja asettua keskelle joukkoa?"

"Kyllä, hyvä neiti", vastasi monta miestä, jotka Andréen kauneus sai heltymään; "tulkaa, te ette vie paljon tilaa, ja teille avataan paikka".

"Tahdotko, Andrée?" kysyi Filip.

"Mielelläni", vastasi Andrée.

Ja hän hypähti alas vaunuista koskematta astuinlautaan.

"No mene sitten", sanoi parooni; "mutta minä, joka välitän viis ilotulituksista, jään tänne".

Kansa kunnioittaa, ellei sitä jokin intohimo ärsytä, ja palvelee aina sitä kuningatarta, jota kutsutaan kauneudeksi. Ja niinpä aukesikin se nyt Andréen ja hänen veljensä edessä, ja muuan siivo porvari, joka oli perheineen saanut haltuunsa erään kivipenkin, antoi vaimonsa ja tyttärensä asettua hiukan ahtaammalle, niin että Andrée sai paikan heidän välissään.

Filip asettui seisomaan sisarensa viereen, joka nojasi nyt toisella kädellään hänen olkapäähänsä.

Gilbert oli tullut heidän perässään ja seisoi nyt neljän askelen päässä sisaruksista ja katseli Andréeta kiihkein silmin.

"Onko siinä hyvä paikka?" kysyi Filip.

"Erinomainen", vastasi nuori tyttö.

"Niin käy, kun on kaunis", virkkoi kapteeni hymyillen.

– Ah niin, jumalallisen kaunis! mutisi Gilbert itsekseen.

Andrée kuuli kyllä nämä sanat; mutta kun ne oli kai lausunut joku kansan mies, niin ei hän välittänyt niistä sen enempää kuin jokin intialainen jumala uhrista, kun paaria-luokkaan kuuluva raukka laskee sen hänen jalkainsa juureen.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU
Pakokauhu

Andrée ja hänen veljensä olivat tuskin asettuneet paikalleen, kun jo ensimmäiset raketit suhahtivat kiemurrellen kohti taivasta, ja kaikuva huuto kuului kansa joukosta, joka kohdisti tästä lähtien kaiken huomionsa ainoastaan torin keskustan tarjoamaan näytelmään.

Ilotulituksen alku oli suurenmoinen ja vastasi joka suhteessa Ruggierin loistavaa mainetta. Temppelin tulet syttyivät vähitellen ja näyttivät pian tulesta luodun julkisivun. Kättentaputus remahti; mutta se mieltymyksen osoitus muuttui hurjiksi hyvähuudoiksi, kun delfiinien kidoista ja virtojen uurnista alkoi nousta tulisuihkuja, joiden eriväriset liekkiputoukset suihkusivat ristiin.

Moinen vertaansa turhaan etsivä näky, nimittäin seitsemänsataatuhatta ihmistä yhdessä laumassa karjumassa ilosta katsellen tulista palatsia, oli saanut Andréen sellaisen kummastuksen valtaan, ettei hän koettanut sitä salatakaan.

Kolmen askeleen päässä hänestä seisoi Gilbert, erään jättiläismäisen kantajan hartiain takana, joka kohotti ylös lastaan; Gilbert, joka katseli Andréeta hänen itsensä tähden, ja ilotulitusta ainoastaan hänen katselemisensa vuoksi.

Gilbert näki Andréen sivulta; jokainen raketti valaisi noita kauniita kasvoja ja sai nuorukaisen hätkähtämään; hänestä tuntui kuin olisi yleisön ihailuun ollut syynä tuo hänen oma ihana näkynsä, tuo taivaallinen olento, jota hän palveli epäjumalanaan.

Andrée ei ollut ennen nähnyt Pariisia eikä näin suurta kansantulvaa tai juhlaloistoa; sellaisten uutuuksien runsaus sai hänet aivan ymmälle.

Yhtäkkiä välähti ilmi kirkas valo, joka syöksyi vinosti jokea kohti. Se oli pommi, joka räjähti kovalla paukkeella ja jonka monia vaihtelevia värejä Andrée ihaili.

"Katso, Filip, kuinka kaunista", sanoi hän.

"Taivaan Isä, tuo viime raketti oli kovin huonosti suunnattu!" huudahti nuori mies levottomana ja vastaamatta sisarelleen. "Se ei varmaankaan mennyt minne sen piti, sillä se lensi vaakasuoraan eikä piirtänyt kaarta niinkuin sen olisi tullut tehdä."

Tuskin oli Filip ehtinyt ilmaista tämän rauhattomuutensa, joka alkoi heti ilmetä myös pelokkaana väristyksenä kansanjoukossa, kun bastionista, johon kukkakimppu ja ilotulituksen varalaitteet oli sijoitettu, alkoi suihkuta kokonainen liekkipyörre. Torilla kajahti nyt jyminä, niinkuin sata ukkosta olisi rynnännyt yhtaikaa joka suunnalta, ja kuten olisi tuo suihkuava tuli ampunut joukkoon granaatteja, ajoi se pakoon lähimpänä seisovat katsojat, lyöden heitä äkkiarvaamatta vasten silmiä.

"Nytkö jo kukkakimppu!" huusivat kauempana seisovat. "Ei vielä, se on liian aikaista!"

"Ei", sanoi Filip sisarelleen, "se ei ole kukkakimppu; se on varmaankin joku onnettomuus, joka panee pian kansan lainehtimaan kuin meri. Tule, Andrée; mennään heti takaisin vaunujen luokse; tule."

"Oi, anna minun vielä katsella, Filip; se on niin kaunista!"

"Andrée, nyt ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata; tule heti. On sattunut se onnettomuus, jota pelkäsin. Huonosti ammuttu raketti on sytyttänyt bastionin tuleen. Ihmiset survovat jo toisiaan. Kuuletko, miten he jo huutavat? Nuo eivät ole ilohuutoja, vaan hätähuutoja. Nopeasti vaunujen luokse… Hyvät herrat, päästäkää meitä menemään!"

Filip kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja veti häntä mukaansa, koettaen mennä isänsä luokse, joka myöskin oli tullut levottomaksi ja aavisti kuulemistaan huudoista jotakin vaaraa, vaikka ei ymmärtänyt mitä, joskin se selvästi läheni. Siksi hän kurkisteli ulos vaunujen ikkunoista etsien katseillaan lapsiansa.

Oli jo liian myöhäistä, ja Filipin ennustus kävi toteen. Kukkakimppu, joka oli laadittu viidestätoistatuhannesta raketista, leimahti tuleen, sinkoili joka taholle ja ahdisti katsojia kuin tulipeitset, joita arenalla heitetään härän niskaan sitä taisteluun ärsytettäessä.

Katselijat ensin kummastuivat, sitten pelästyivät, ja ponnahtivat vaiston pakosta takaisin; ja moinen sadantuhannen ihmisen pusertava peräytyminen sai toiset satatuhatta, jotka olivat ahtaaseen alaansa tukehtua, työntämään samanlaiseen liikkeeseen jälleen heidän takanaan olevat laumat. Ilotulitustelineet syttyivät tuleen, lapset kirkuivat, naiset huitoivat menehtymäisillään käsiään; kaupunginvartioston sotilaat iskivät oikealle ja vasemmalle luullen voivansa tukkia huutajain suun ja palauttaa järjestyksen. Ja kaikkien näiden syiden yhteisenä seurauksena oli, että se aalto, josta Filip oli puhunut, syöksyi kuin vesipyörre sille puolelle toria, missä hän seisoi. Siten hän ei päässytkään, niinkuin oli luullut, paroonin vaunujen luokse, vaan vastustamaton virta vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan, tuo tulva, josta ei minkäänlainen kuvaus voi antaa käsitystä, sillä yksilöitten voima, jota jo pelästys ja kipu oli lisännyt kymmenkertaiseksi, kasvoi satakertaiseksi kaikkien ponnistaessa yhtaikaa.

Filip oli vetänyt Andréen mukanaan, ja myöskin Gilbert oli antanut saman virran kuljettaa itseään; mutta kun hän oli joutunut parinkymmenen askeleen päähän, tempasi hänet ryöppyynsä joukko pakenevia, joka kääntyi vasempaan Madeleine-kadulle päin, ja välittämättä hänen hurjista huudoistaan, joita hän päästeli, kun tunsi täten joutuvansa erilleen Andréesta, se kiskoi häntä omalle taholleen.

Andrée koetti pysyä kaikin voimin kiinni Filipin käsivarressa, mutta sekaantui kuitenkin erääseen ryhmään, joka koetti väistyä kahden vimmastuneen hevosen ja vaunujen edestä. Filip näki niiden vaunujen kiivaasti ja uhkaavina lähestyvän; hevosten silmät säkenöivät hurjistuneina, ja vaahto kuohui niiden sieraimista. Hän ponnisti raivoisasti päästäkseen pois niiden tieltä. Mutta kaikki oli turhaa, hän huomasi tungoksen takanaan avautuvan, hän eroitti pillastuneitten eläinten päät, hän näki hevosten ponnahtavan jaloilleen aivan kuin marmoriratsut, jotka vartioivat Tuileriesin pääporttia. Ja kuten orja, joka niitä koettaa hillitä, päästi hän silloin Andréen käsivarren, sysäsi hänet koko voimallaan pois vaaralliselta väylältä ja tarttui lähimpänä olevan hevosen suitsiin. Hevonen nousi takajaloilleen, Andrée näki veljensä kaatuvan, erkanevan suitsista ja katoavan; hän päästi huudon, ojensi kätensä, hänet sysättiin takaisin, käännettiin ympäri, ja hän oli silmänräpäyksen jälkeen erillään veljestä, voimattomana, hoippuen ja niinkuin höyhen tuulen viemänä, jaksamatta tehdä enempää kuin sekään vastarintaa väkivallalle, joka kiidätti häntä eteenpäin.

Pauhaavat huudot, kamalammat kuin mitkään sotahuudot, hevosten hirnunta, kauhea pyöräin jyrinä, kun ne milloin räikkyivät katukivillä ja milloin nousivat ihmisruumiille, palavain ilotulitustelineitten mustansininen loimu, sapelien tuhoisa välähtely, kun eräät raivostuneet sotamiehet elivät paljastaneet aseensa, ja yli koko tämän verisen sekasorron vaaleanpunaisella hohteella loistava pronssinen kuvapatsas, joka näytti ikäänkuin johtavan verilöylyä, tämä kaikki riitti riistämään Andréelta kaiken järjen ja kaiken hänen voimansa. Ja sitäpaitsi olisivat jonkun jumalia vastaan taistelevan jättiläisenkin jänteet olleet voimattomia moisessa temmellyksessä, yhden ainoan yksilön, kamppailussa kaikkia, niin, itse kuolemaa vastaan.

Andrée huusi sydäntä vihlovasti. Muuan sotamies avasi tietä tungokseen, iskien miekallaan väkijoukkoon. Se ase oli välkähtänyt Andréen pään päällä. Hän painoi kätensä ristiin kuin hukkuva, kun viimeinen laine hyrskähtää hänen päälleen, huusi: "Jumala!" ja kaatui.

Ken siellä kaatui, oli kuoleman oma.

Mutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon ja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas Andréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään häntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet maahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa kohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone, tarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet takaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori nainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin olisi ollut jättiläinen.

Kun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen kauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä ylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan ja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan, joka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit paetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta tyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman minuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen. Gilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen painon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi silloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se kivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.

Tämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana ennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta; hänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja kasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.

Gilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto, hän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä; ja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän suudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert punastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan, kummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet kivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.

Yhtäkkiä tunsi Gilbert Andréen sydämen sykkivän kätensä kohdalla.

"Hän on pelastettu!" huudahti Gilbert, nähden samalla mustan ja verisen kansanlauman pakenevan ja kuullen onnettomuuden uhrien sadatukset, huudot, korahdukset ja kuolemanvoihkaisut. – Hän on pelastettu! Ja minä hänet olen pelastanut!

Gilbert-poloinen seisoi selin kiviseinään ja kasvot siltaan päin eikä tullut katselleeksi oikealle puolelleen. Sillä puolella, monien vaunujen edessä, joita ihmislauma kauan oli estänyt liikkumasta, mutta jotka nyt alkoivat päästä kulkemaan joukon hiukan harvetessa, vaunujen ja hevosten edessä, jotka pillastuivat ja hurjistuivat pian täyteen laukkaan, aivan kuin ne ja kuskit olisivat joutuneet päästään sekaisin, siellä pakeni nyt kaksikymmentätuhatta onnetonta, ruhjottuina, toisiaan vasten ankarasti puserrettuina, kolhittuina.

Vaiston vetäminä väistyivät hevosten uhkaamat pitkin muurin viertä, jota vastaan ensimmäiset heistä murskaantuivat.

Tuo väkivyöry veti nyt mukaansa tai murskasi kaikki ne, jotka luulivat jo pelastuneensa haaksirikosta Kalustohuoneen luo turvaan päästyään. Uusi putous törmäyksiä, eläviä ja kuolleita ruumiita tulvahti Gilbertin yli; hän pääsi syvennykseen rautaisen säleportin kulmaukseen ja mahtui siihen puolittain.

Pakenevien paino sai muurin rytisemään.

Gilbert oli tukehtumaisillaan jo hellittää; mutta hän ponnisti kuitenkin viimeisetkin voimansa, kietoi Andréen käsivarsiinsa ja painoi päänsä nuoren tytön rintaan. Olisi luullut, että hän aikoi tukehuttaa suojeltavansa.

"Hyvästi, hyvästi!" mutisi hän ja paremminkin puri kuin suuteli hänen vaatteitaan. "Hyvästi!"

Sitten loi hän silmänsä taivaalle ikäänkuin rukoillakseen vielä viimeisen kerran sieltä apua.

Silloin osui hänen silmiinsä merkillinen näky.

Siellä seisoi mies muurin reunuskoristeen päällä, pitäen oikealla kädellään kiinni muurissa olevasta renkaasta ja palauttaen vasemmat käden viittauksilla järjestykseen kokonaista pakenevain armeijaa; siellä seisoi mies, joka nähdessään tuon raivoisasti hyrskivän meren jalkainsa juuressa lausui joskus jonkun sanan, teki joskus kädellään jonkun liikkeen.

Kuullessaan nuo sanat ja huomatessaan hänen viittauksensa näkyi joku yksilö laumasta pysähtyvän, ponnistavan voimansa, kamppailevan ja takertuvan paikalleen päästäkseen tuon miehen luokse. Toiset, jotka jo olivat tulleet hänen ympärilleen, näyttivät tuntevan uusissa tulijoissa veljiä ja auttoivat nyt näitä veljiään ponnistautumaan pois joukosta, nostaen ja tukien pystyssä heitä ja temmaten heitä luokseen. Niin oli jo tuo pieni miesjoukko, joka taisteli yhdessä aivan kuin siltapilari, joka halkaisee vesivyöryn, saanut jaetuksi kansanlauman kahtia ja pidetyksi pakenevien vyöryä aisoissa.

Joka hetki ilmestyi uusia sankareita, joita näytti aivan kuin maasta nousevan, yhtyäkseen tuohon mieheen nuo kummallisella tavalla lausutut sanat kuullessaan ja omituiset viittaukset nähdessään.

Viimeisillä voimanponnistuksilla onnistui Gilbertin nousta ylös; hän tunsi, että pelastus oli olemassa, sillä tuolla vallitsi tyyneys ja mahti. Palavien ilotulitus-telineitten tuli, kun se leimahti viimeisen kerran sammuakseen, valaisi tuon miehen kasvoja. Gilbert huudahti väkisinkin kummastuksesta.

"Oh, minä saan kyllä kuolla", mutisi Gilbert, "kunhan vain hän elää!

Tuo mies osaa hänet pelastaa."

Ja hänessä purkausi ilmi ylevä uhrautumishalu, ja hän kohotti kaksin käsin ylös nuorta tyttöä ja huusi:

"Parooni de Balsamo, pelastakaa neiti de Taverney!" Balsamo kuuli tuon äänen, joka kajahti ihmislauman syvyydestä kuin raamatun epätoivoiset huudot Herran tykö; hän näki valkean hahmon kohoavan kaikki nielevästä aallokosta ylös; hänen seurueensa kaatoi kaikki esteet hänen tieltään, ja hän tarttui nyt Andréehen, jota Gilbertin piankin auttamattomasti herpoutuvat kädet pitivät ylhäällä, ja otti hänet syliinsä. Sitten tempasi hänet jälleen mukaansa kansanlauman liike, jota hän oli nyt lakannut ohjaamasta, ja hän kantoi Andréeta pois, ennättämättä katsella taakseen.

Gilbert halusi sammaltaa vielä viimeisen sanan, ja ehkäpä hän tahtoi turvautua itsekin tuon omituisen miehen suojelukseen, saatuaan häneltä apua Andréelle; mutta hänellä ei ollut enää voimaa muuhun kuin ainoastaan painaa huulensa nuoren tytön hervottomana riippuvaan käsivarteen, ja repäistä suonenvetoisesti kouristuneella kädellään pala neidon vaatteista, tämän uuden Eurydiken, jonka tuonela riisti jälleen häneltä. [Eurydike oli kreikkalaisessa jumalaistarustossa nainen, jonka hänen puolisonsa ihmesoittaja Orfeus sai soittonsa mahdilla pelastetuksi puolitiehen manalasta, mutta menetti hänet jälleen sinne, kun ei voinut olla matkalla rakastettuunsa katsomatta, vaikka manalan jumala oli asettanut sen tuon ylösnousemuksen ehdoksi. Suom.]

Sen viimeisen suudelman, näiden viimeisten jäähyväisten jälkeen ei nuorukaisella ollut enää muuta tarjolla kuin kuolema; eikä hän koettanutkaan sitä vastustaa; hän sulki silmänsä ja kaatui henkiheitoksi nääntyneenä ruumisröykkiölle.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Kuolonkenttä

Ankaria myrskyjä seuraa aina tyyni, hirveä, mutta kuitenkin virvoittava tyyni.

Kello oli noin kaksi aamulla. Suuret, valkeat pilvet kiitivät yli Pariisin, ja kalpeassa kuutamossa kuvastuivat terävin piirtein maaperän epätasaisuudet tuolla onnettomuuden kentällä, jonka kuoppiin pakeneva ihmisvyöry oli syöksynyt ja tuhoutunut.

Kuun valossa, joka välistä peittyi suurten pilvenhuippujen taakse, näkyi siellä täällä ojain reunoilla ja syvennyksissä ihmisruumiita vaatteet sekaisin, jäykistynein jäsenin, mustansinertävin kasvoin, kauhun ilmein taikka rukoukseen ojentunein käsin.

Keskeltä toria nousi ilotulitus-telineitten raunioilta keltainen ja käryävä savu ja teki sekin osaltaan Ludvig XV: n torin nyt tappotantereen näköiseksi.

Verisellä ja aukealla kentällä puikkelehti hiljaisia ja nopeasti liikkuvia haamuja, jotka pysähtyivät, vilkuivat ympärilleen ja kumartuivat maata kohti: he olivat ruumiinryöstäjiä, jotka saalinhimo oli houkutellut kuin korpit sinne; kun he eivät olleet voineet varastaa eläviltä, tulivat he nyt rosvoamaan kuolleilta; mutta useinkin he näkivät harmikseen kanssaveljiensä ehtineen jo ennen heitä.

Kun he huomasivat pistinmiesten viimeinkin saapuvan ja uhkaavan itseään, niin he pakenivat pelästyneinä ja tyytymättöminä tiehensä.

Mutta noiden pitkien ruumisjonojen välissä eivät varkaat ja yövartijat olleet ainoita liikkujoita. Siellä kulki myöskin lyhty kädessä henkilöitä, joita joku olisi ensi näkemältä saattanut pitää uteliaina katsojina.

Mutta sangen surkuteltavia katselijoita he olivat; sillä he olivat huolestuneita ystäviä ja sukulaisia, jotka olivat turhaan odottaneet veljiään, ystäviään ja rakastajattariaan kotiin ja olivat nyt rientäneet paikalle kaupungin kaukaisimmistakin kortteleista, sillä kamala uutinen oli jo tuhoisan rajutuulen voimalla levinnyt yli Pariisin ja muuttanut huolestuneiden tuskan etsimiseksi.

Tämä näytelmä oli ehkä vielä julmempi katsella kuin itse onnettomuustapaus.

Kaikki mahdolliset ilmeet näki noilla kalpeilla kasvoilla, kaikki, sen etsijän tuskasta, joka oli hellästi rakastetun ruumiin löytänyt, niiden onnetonten kamalaan epäilykseen saakka, jotka eivät löytäneet mitään, vaan katselivat nyt tutkivin silmin virtaa, joka juoksi yksitoikkoisesti kohisten torin ohitse. Kerrottiin näet, että paljon ruumiita oli jo heitetty alas virtaan, kaupungin hallituksen käskystä, joka oli järjestänyt tulituksen huonosti ja tahtoi nyt salata varomattomuutensa uhrien kauhistavaa määrää.

Kun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet tarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten saaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää ahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät tarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien haavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen päästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.

Jos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun ystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää tyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului verisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset toisaalta.

Joskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan ja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään viimeisen kerran vainajaa.

Mutta muitakin ääniä kuului tuolta laajalta kirkkomaalta.

Moni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton, jonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut sisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja silloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä sieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä omakseen tunteneetkaan.

Torin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön armeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan nuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista, joita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä ja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä sanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin sääliä sen uhreja kohtaan.

Hänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä tarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:

"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä he ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa vaatteissa!"

Kuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan yksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli sidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori mies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.

Hänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui tuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli pistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä kasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.

Kun hän nyt kuuli toisen kerran, kuten olemme sanoneet, lääkärin kehoituksen, niin hän nosti päätänsä ja sanoi katsahtaen surullisena irtileikattuja jäseniä, joita lääkäri näytti silmäilevän melkein nautinnokseen:

"Mutta, monsieur, miksi te valikoitte tapaturman uhreja?"

"Siksi", vastasi tohtori kohottaen puhuttelun kuullessaan päätänsä, "siksi, ettei kukaan hoitaisi köyhiä, ellen minä heitä muistaisi, ja siksi, että rikkaat saavat aina hoitajansa! Laskekaahan hiukan lyhtyänne ja katselkaa torin kivityksellä makaavia, niin näette itse sata köyhää jokaista rikasta tai ylimystä vastaan. Tässäkin suuressa onnettomuudessa on aatelisia ja rikkaita auttanut onni, joka viimein kyllästyttää itse Jumalaakin, joten he ovat maksaneet ainoastaan saman veron kuin tavallisestikin, nimittäin yhden tuhannelta."

Nuori mies kohotti lyhtyään, valaisten veristä otsaansa. "Silloin olen minä tuo yksi", vastasi hän suuttumatta; "sillä minä olen ylimys, ja olen niinkuin monet muut joutunut onnettomuuden uhriksi tungoksessa, minä, jota hevonen potkaisi otsaan ja joka taitoin vasemman käsivarteni pudotessani erääseen kuoppaan. Rikkaat ja aateliset saavat aina hoitajansa, sanotte? Näette itse, että minua ei vielä oli sidottu."

"Teillä on hotellinne… teillä on oma lääkärinne… menkää kotiinne, koska voitte kävellä."

"Minä en pyydä teiltä itselleni apua, monsieur; minä etsin täältä sisartani, nuorta, kaunista, kuudentoista ikäistä tyttöä, sillä hän on varmaan tuhoutunut, vaikkei hän olekaan rahvaan nainen. Hänellä oli yllään valkea puku ja kaulassa nauha, jossa oli risti; ja vaikka hänellä on sekä koti että lääkäri, niin vastatkaa minulle, säälistä: oletteko nähnyt häntä, jota etsin, monsieur?"

"Monsieur", vastasi nuori lääkäri kuumeellisen kaunopuheisesti, mikä seikka osoitti, että nämä hänen nyt lausumansa ajatukset olivat kauan hautuneet hänen aivoissaan, "monsieur, ihmisyys on minun ojennusnuorani; sille minä uhraudun, ja jos minä nyt jätän aateliston kuolinvuoteelleen auttaakseni köyhiä kärsiviä, niin noudatan ainoastaan oikeaa ihmisyyden lakia, jonka minä olen valinnut jumalakseni. Kaikki onnettomuudet, jotka ovat tänään tapahtuneet, johtuvat teistä; ne johtuvat teidän väärinkäytöksistänne, teidän epäoikeutetuista anastuksistanne, kestäkää nyt itse niiden seuraukset. En, monsieur, en minä ole nähnyt teidän sisartanne."

Annettuaan puhuttelijalleen vastaukseksi tämän ankaran moitteen ryhtyi tohtori jälleen leikkaustyöhönsä. Hänen luokseen oli tuotu köyhä nainen, jolta molemmat jalat olivat murskaantuneet vaunujen alle.

"Kuulkaa", lisäsi hän, singoten väistyvän Filipin jälkeen nämä sanat, "kuulkaa: köyhätkö ne julkisissa juhlatilaisuuksissa ryntäävät vaunuineen toisten päälle ja murskaavat rikkailta jalat?"

Filip oli tuota nuorta aatelia, joka on lahjoittanut meille sellaisetkin miehet kuin Lafayetten ja Lamethin, ja hän oli montakin kertaa julistanut aivan samoja periaatteita, jotka saivat hänet nyt tuon nuoren lääkärin suusta tulleina kauhistumaan; niiden sovittaminen käytäntöön osui häneen nyt rangaistuksena.

Melkeinpä murtunein sydämin läksi hän lääkärin lähistöltä jatkaakseen surullista etsiskelyään. Ja tuskissaan kuultiin hänen hetki sen jälkeen huutavan kyyneleiden murtamalla äänellä:

"Andrée! Andrée!"

Silloin kohtasi hänet ohi mennessään muuan vanha mies harmaissa vaatteissa ja huopasäärykset jalassa; hän kulki hyvin kiireesti, nojaten oikealla kädellään sauvaan ja pitäen vasemmassaan öljytystä paperista tehtyä lyhtyä, jossa paloi talikynttilä.

Kun hän kuuli Filipin valittavan näin, käsitti hän, miten suuresti nuori mies kärsi, ja mutisi itsekseen: "Voi onnetonta tuotakin!"

Mutta kun vanhus näytti tulleen torille samoissa aikeissa kuin hänen surkuttelemansakin, jatkoi hän kulkuaan Filipin ohitse.

Mutta sitten virkkoi hän yhtäkkiä, ikäänkuin katuen sitä, että oli mennyt kärsivän olennon ohitse tarjoamatta hänelle lohdutustaan: "Monsieur, antakaa anteeksi, että otan osaa suruunne, mutta niiden, joita on kohdannut sama onnettomuus, täytyy tukea toisiaan pysyäkseen pystyssä. Sitäpaitsi voi teistä olla minulle hyötyä… te olette etsinyt täältä kauan, sillä teidän kynttilänne on palanut melkein loppuun, ja niinpä te tietänette pahimmat paikat torilla."

"Oi, niin, monsieur, minä ne kyllä tiedän."

"No niin, minäkin etsin erästä ihmistä."

"Katselkaa sitten ensin tuolta suurista haudoista. Siellä tapaatte yli viisikymmentä ruumista."

"Viisikymmentä, hyvä Jumala! Niin paljon uhreja julkisessa juhlassa!"

"Paljonko, sanotte, monsieur! Minä olen valaissut jo tuhansien kasvoja löytämättä kuitenkaan sisartani."

"Sisartanne?"

"Niin, hän oli tuolla alhaalla päin. Minä hukkasin hänet, kun seisoin erään penkin vieressä. Minä löysin kyllä paikan, jossa minut temmattiin hänestä erilleni, mutta en hänestä itsestään merkkiäkään. Minä lähden siis uudestaan etsimään häntä bastionin luota."

"Minnekä päin väentungos pakeni, monsieur?"

"Uusille rakennuksille, Madeleine-kadulle päin."

"Silloin hän mahtaa olla sillä kulmalla?"

"Niin luulisi; ja minä olenkin jo hakenut sieltä; mutta sillä oli hirvittävä pyörre. Suurin virta syöksyi tosin sille suunnalle, mutta naisraukka, joka on joutunut suunniltaan, ei tiedä, minne menee, vaan koettaa paeta milloin millekin taholle."

"Monsieur, tuskinpa on uskottavaa, että hän olisi voinut ponnistella väen virtaa vastaan. Minä aion hakea noilta kaduilta päin. Tulkaa kanssani, niin ehkä löydämme yhteisvoimin."

"Ja ketä te etsitte? Poikaanneko?" kysyi Filip varovaisesti. "En, monsieur, vaan erästä lapsukaista, jonka minä otin melkein omakseni."

"Ja te laskitte hänet ulos yksin?"

"Ah, se lapsukainen oli jo melkein mies: kahdeksan-, yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Hän oli oma herransa ja tahtoi lähteä, enkä minä voinut häntä estää. Ja kuka sitäpaitsi olisi saattanut aavistaa tällaista julmaa onnettomuutta!.. Teidän kynttilänne sammuu."

"Niin, monsieur."

"Tulkaa sitten kanssani, niin valaisen teillekin."

"Kiitoksia, te olette kovin ystävällinen; mutta ehkä olen teille vaivaksi?"

"Oh, älkää sitä pelätkö, kun minun kerran on itsenikin etsittävä. Tuo poika-raukka tuli kotiin aina niin säntillisesti", jatkoi vanhus kulkien kaduille päin. "Mutta eilis-iltana minä aivan kuin aavistin jotakin onnettomuutta. Minä odotin häntä, ja kello yksitoista sai vaimoni kuulla juhlissa tapahtuneen onnettomuuden. Minä odotin pari tuntia ja toivoin yhä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei kuulunut, niin oli minusta halpamaista mennä makuulle hankkimatta tietoja hänen kohtalostaan."

"Siis me menemme ensin tuonne talojen luokse?" kysyi nuorukainen.

"Kyllä, sillä tehän sanoitte, että väkijoukko oli kai rynnännyt sinne päin, ja varmaan se on sen tehnytkin. Epäilemättäkin on poloinen nuorukainen hyökännyt sille suunnalle? Hän oli maalaispoika, joka ei tuntenut edes tämän suuren kaupungin katuja, puhumattakaan täkäläisten tavoista. Ehkäpä hän oli vasta ensi kerran Ludvig XV: n torillakin."

"Ah, minunkin siskoni on maaseutulainen, monsieur."

"Voi, miten hirveä näky", sanoi ukko ja käänsi kasvonsa pois rykelmästä päälletysten sulloutuneita ruumiita.

"Ja kuitenkin on etsittävä juuri tästä", vastasi nuori mies ja ojensi päättävästi lyhtyään, valaisten tuota ruumiskasaa.

"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento olenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani voittaa."

"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt oppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista ikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole yhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?"

Vanhus pakotti luontonsa taipumaan ja meni lyhtyineen katsomaan.

"Ei, monsieur", vastasi hän; "se minun etsimäni on nuorempi, hänellä on musta tukka ja kalpeat kasvot".

"Niin, valitettavasti ovat he nyt kaikki kalpeita", vastasi Filip.

"Ah, katsokaa", sanoi vanhus, "nyt me olemme Kalustohuoneen seinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta muurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen vaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja eihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua."

"Täälläpäin, täälläpäin se on varmaan tapahtunut", mutisi Filip.

"Kuinka paljon kurjuutta!"

"Ah, taivaan Jumala!"

"Mikä siellä on?"

"Kappale valkeaa kangasta näkyy noiden ruumiiden alta. Siskollani oli valkea puku. Antakaa, monsieur, Herran tähden minulle lyhtyänne!"

Filip oli tosiaan huomannut valkean kangaskappaleen ja oli tarttunut siihen; hänen täytyi kuitenkin päästää irti, sillä hänellä oli ainoastaan yksi käsi ja siihen piti hänen nyt ottaa lyhty.

"Se on kappale naisen pukua, muuan nuori mies kouristaa sitä kädessään", huudahti hän, "samanlaista valkeaa pukua kuin Andréella oli yllään. Voi, Andrée! Andrée!"

Ja nuori mies vaikeroi sydäntä särkevästi.

Vanhus tuli vuorostaan tarkastamaan.

"Se on hän!" huudahti hän ja levitti sylinsä.

Tämä huudahdus sai Filipin jälleen tarkkaavaiseksi.

"Gilbert!.." huudahti hän nyt puolestaan.

"Tunnetteko te Gilbertin?"

"Gilbertiäkö etsitte?"

Nämä kaksi huudahdusta kuuluivat melkein yhtaikaa.

Vanhus tarttui Gilbertin käteen. Se oli jäykkä ja kylmä.

Filip aukaisi nuorukaisen liivit, työnsi paidan reunan syrjään ja asetti kätensä sydämen kohdalle.

"Gilbert-raukka!" sanoi hän.

"Rakas lapsukaiseni!" huokasi vanhus.

"Hän hengittää! Hän elää… hän elää, kuuletteko!" huudahti Filip.

"Oi, luuletteko niin?"

"Kyllä, minä olen siitä nyt varma, hänen sydämensä sykkii."

"Aivan totta", vastasi vanhus. "Apua, apua! Tuollahan on lääkäri."

"Oh, autetaan itse itseämme, monsieur; sillä kun minä äsken pyysin häneltä apua, kieltäytyi hän minulle sitä antamasta."

"Mutta täytyyhän hänen auttaa minun lastani!" huudahti vanhus aivan suunniltaan tuskasta. "Hänen täytyy! Auttakaa minua, monsieur, kantamaan Gilbertiä hänen luokseen."

"Minulla ei ole muuta kuin yksi käsi", sanoi Filip; "mutta se on käytettävissänne".

"Ja minä olen nyt luja, niin vanha kuin olenkin. Kas niin!"

Vanhus otti Gilbertiä kainaloista, nuori mies nosti hänen jalkansa oikeaan kyynärkoukkuun, ja sillä tavoin läksivät he menemään joukkoa kohti, jonka keskellä lääkäri teki välskärintyötään.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi vanhus.

"Ensin rahvaan lapset", vastasi lääkäri periaatteestaan horjumatta ja varmana siitä, että joukko, joka häntä ympäröi, puhkeaisi joka kerta ihailevaan sorinaan, kun hän nämä sanat toisti.

"Tämä, jota tuon, on rahvaan lapsia", vastasi vanhus innoissaan, mutta millään tavoin ihastumatta lääkärin jyrkkyydestä, kuten kaikki muut hänen ympärillään seisovat.

"No hyvä, siinä tapauksessa naisten jälkeen", vastasi lääkäri; "miehillä on enemmän voimia kuin naisilla kestää tuskia".

"Ainoastaan iskettävä suonta, monsieur, ei muuta, se riittää", vastasi vanhus.

"Ahaa, taasko olette täällä, aatelisherra", sanoi lääkäri huomatessaan Filipin ennen vanhusta.

Vanhus luuli, että ne sanat lausuttiin hänelle.

"Minä en ole mikään aatelinen, vaan kansan mies", vastasi hän; "nimeni on Jean-Jacques Rousseau".

Lääkäri huudahti hämmästyksestä, kohotti käskevästi kättään ja huusi:

"Tilaa luonnonystävälle! Tilaa ihmiskunnan vapauttajalle! Tilaa Geneven kansalaiselle."

"Kiitän teitä, monsieur", vastasi Rousseau.

"Onko teille tullut jokin onnettomuus, monsieur?" kysyi nuori lääkäri.

"Ei, mutta tälle nuorukaiselle."

"Ah, tekin, niinkuin minä", huudahti nuori lääkäri. "Te edustatte ihmisyyden asiaa."

Tästä odottamattomasta voitostaan liikutettuna ei Rousseau voinut muuta kuin sammaltaa jonkun melkein käsittämättömän sanan.

Filip vetäytyi syrjään; hän oli hämmästynyt aivan mykäksi, kun oli näin joutunut tuon niin suuresti ihailemansa filosofin seuraan.

Rousseauta autettiin asettamaan yhä pyörryksissä makaavaa Gilbertiä pöydälle.

Tällä hetkellä tarkasti Rousseau lääkäriä, jonka apuun hän oli turvautunut. Hän oli nuori mies, noin Gilbertin ikäinen, mutta ainoakaan piirre ei ilmaissut häntä nuoreksi. Hänen keltaisenkalpea ihonsa oli lakastunut kuin vanhan ukon, hänen velttojen silmäluomiensa kätkössä piilivät silmät, jotka olivat kuin käärmeen, ja hänen suunsa oli väännyksissä kuin kaatumatautisella kohtauksessaan.

Paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin saakka, käsivarret verissä, ympärillään katkottuja ihmisjäseniä, muistutti hän enemmänkin työhönsä ihastunutta pyöveliä kuin lääkäriä täyttämässä surullista ja pyhää velvollisuuttaan.

Kuitenkin oli Rousseaun nimen kuuleminen tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän hylkäsi hetkeksi tavallisen karkeutensa; hän leikkasi varovasti Gilbertin takinhihan auki, sitoi pojan käsivarren ympärille liinaisen suonisiteen ja avasi valtimon.

Ensin tihkui veri ainoastaan pisaroittani, mutta muutaman sekunnin päästä alkoi punainen ja lämmin nuoruuden veri vuotaa suihkuna.

"Kas niin, kas niin, hän on pelastettu", sanoi haavuri; "mutta häntä täytyy hoitaa hyvin huolellisesti, sillä rinta on pahasti pusertunut".

"Nyt on minun teitä kiitettävä, monsieur", sanoi Rousseau; "ja vieläpä ylistettävä, mutta ei etuoikeudesta, jota annatte köyhille, vaan uhrautumisestanne köyhien hyväksi. Kaikki ihmiset ovat veljiä."

"Myöskö ylimykset, aristokraatit, rikkaat?" kysyi lääkäri, ja hänen katseensa leimahti hänen pistävistä silmistään raskaiden luomien alta.

"Kyllä, myöskin ylimykset, aristokraatit ja rikkaat, kun he kärsivät", vastasi Rousseau.

"Anteeksi, monsieur", vastasi lääkäri; "mutta minä olen syntynyt Baudryssä lähellä Neuchâtelia; minä olen sveitsiläinen, kuten tekin, ja siis demokraatti".

"Maanmiehiäni!" huudahti Rousseau; "sveitsiläinen! Entä nimenne, olkaa hyvä ja sanokaa nimenne minulle?"

"Tuntematon nimi, monsieur, vaatimaton nimi, miehen, joka omistaa aikansa opinnoille odottaen hetkeä, jolloin hän voi uhrata elämänsä ihmisyyden hyväksi. Nimeni on Jean-Paul Marat."

"Kiitos, monsieur Marat", vastasi Rousseau; "mutta samalla kun te opetatte kansaa tietoiseksi oikeuksistaan, ei teidän pidä ärsyttää sitä kostoon, sillä jos se joskus ryhtyy kostamaan, saatte itsekin kauhistua rangaistusta, jonka se vaatii".

Marat hymyili kauheaa hymyään.

"Ah, jos se päivä koittaisi minun elinaikanani", sanoi hän; "ah, jos saisin kerran nähdä päivän…"

Rousseau kuuli nämät sanat ja pelästyi äänensävyä, jolla ne lausuttiin, niinkuin matkalainen kaukaisen ukkosen ensimmäistä jyminää; ja hän otti Gilbertin syliinsä ja koetti kantaa hänet pois.

"Kaksi avuliasta miestä auttamaan Rousseauta, kaksi rahvaan miestä", sanoi lääkäri.

"Täällä on, täällä on!" vastasi kymmenkunta ääntä.

Rousseaun ei tarvinnut muuta kuin valita; hän viittasi kahdelle lujalle kantajalle, ja nämä ottivat Gilbertin heti käsivarsilleen.

Ennen poistumistaan meni Rousseau Filipin luo.

"Kas tässä, monsieur", sanoi hän "minä en tarvitse enää lyhtyäni, ottakaa te se".

"Kiitoksia, monet kiitokset", vastasi Filip.

Hän otti lyhdyn, ja sillaikaa kuin Rousseau läksi Plâtrière-kadulle päin, palasi hän uudestaan etsimään.

"Voi mies-poloista!" mutisi Rousseau kääntyen vielä häntä katsomaan ja nähden hänen katoavan eräälle ruumiiden täyttämälle kadulle.

Ja jatkaessaan matkaansa karmi hänen selkäänsä, sillä hän kuuli yhä lääkärin räikeän äänen kaikuvan yli murheen kentän:

"Tänne rahvaan miehiä ja naisia, mutta ainoastaan rahvaan! voi aatelisia, voi rikkaita ja aristokraatteja!"

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Salaperäinen auttaja

Näiden tuhansien onnettomuuksien toinen toisensa jälkeen tapahtuessa pelastui parooni de Taverney kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla.

Vaikka hänellä ei ollutkaan ruumiillista voimaa vastustaa hävityksen valtaa, joka tuhosi kaikki tieltään, oli hän kuitenkin kyllin tyyni ja viisas älytäkseen pysytellä keskellä ihmislaumaa, joka vyöryi Madeleine-kadulle päin.

Tästä laumasta murtui osa toria reunustavaa rautakaidetta vastaan, tai pusertui kuoliaaksi Kalustohuoneen kulmiin, ja se jätti jälkeensä sivuilleen pitkät jonot haavoittuneita ja kuolleita; mutta keskustansa oli se saanut ajetuksi vahingotta perille, niin harventunut kuin se olikin.

Sitten levisi tämä rykelmä miehiä ja naisia äänekkäin riemuhuudoin avonaiselle bulevardille.

Parooni de Taverneyllä ei nyt ollut mitään hätää, enemmän kuin muillakaan hänen ympärillään liikkuvilla.

Nyt ilmoitamme seikan, joka tuntuisi vaikeasti uskottavalta, ellemme jo kauan sitten olisi kaunistelematta kuvailleet paroonin luonnetta: koko tämän hirvittävän matkan aikana ei herra de Taverney ollut ajatellut kerrassaan mitään muuta kuin itseään, Jumala sen hänelle anteeksi antakoon.

Paitsi sitä, ettei hänen luonteensa ollut erityisen hellä, oli parooni sitäpaitsi tottunut nimenomaan toimimaan. Ja elämän tärkeissä silmänräpäyksissä ottavat sellaiset luonteet aina käytäntöön Caesarin tunnuslauseen: Age quod agis. [Tee, mitäs teet. Suom.]

Jättäkäämme siis olettamatta, että parooni de Taverney oli itsekäs; myöntäkäämme pelkästään, että hän oli hajamielinen.

Mutta kun hän oli ehjin nahoin päässyt bulevardille ja saattoi esteettömästi ja vapaasti liikutella jäseniään, – kun hän oli kuolemasta pelastunut ja palannut jälleen elämään, lyhyesti sanoen, kun hän oli varma, että hän itse oli nyt vapaa, niin pääsi häneltä tyytyväisyyden huudahdus, mutta sitä seurasi pian eräs toisenlainen huuto.

Ja tuo toinen huuto, vaikka se olikin heikompi edellistä, oli kuitenkin epätoivon ilmaus.

"Tyttäreni, tyttäreni!" huusi hän.

Hän pysähtyi paikalleen, ja hänen kätensä hervahtivat pitkin kupeita, hänen katseensa oli tuijottava ja tylsä ja hän näytti miettivän tapausten yksityiskohtia, jotka olivat eroittaneet hänet hänen lapsestaan.

"Voi tuotakin mies-raukkaa!" supisivat eräät säälivät naiset. Ja sitten kerääntyi paroonin ympärille piiri, joka oli valmis häntä surkuttelemaan, mutta varsinkin tekemään hänelle lukemattomia kysymyksiä.

Parooni de Taverneyllä ei ollut taipumusta suosia rahvasta; hänestä tuntui olo kiusalliselta surkuttelijainsa keskellä. Hän koetti murtaa tuota ympäröivää piiriä, sai sen raivatuksi ja läksi jo, myöntäkäämme se hänen kiitoksekseen, menemään muutaman askeleen torille päin.

Mutta nuo muutamat askeleet olivat vain isänrakkauden harkitsematonta seurausta, tunteen, joka ei koskaan aivan kokonaan ihmissydämestä sammu. Kohta tuli kuitenkin harkinta paroonin avuksi ja pysäytti hänet matkallaan.

Seuratkaamme nyt hänen ajatustensa mutkia.

Ensinnäkin oli aivan mahdotonta päästä takaisin Ludvig XV: n torille. Siellä oli niin ankara ahdinko, siellä raivosi verilöyly, ja sieltä vyöryi vastaan sellainen kansantungos, että olisi ollut yhtä järjetöntä yrittää puskea sen läpi kuin uimarin koettaa nousta ylös Rhein-jokea Schaffhausenin putouksen kohdalla.

Ja jos jokin jumalallinen voima olisi nakannut hänet jälleen keskelle kansantungosta, mitenkä löytää yksi ainoa nainen noiden satojen tuhansien seasta? Miksi uudestaan ja turhaan antautua sellaiseen hengenvaaraan, josta hän oli niin ihmeellisellä tavalla pelastunut?

Ja lopuksi tuli toivo, tuo valon säde, joka aina luo kultaista hohdettaan ihmisten synkimpäänkin yöhön.

Eikö Andréen kanssa ollut Filip, jonka käsivarsi tuki hänen sisartaan, joka suojeli häntä miehen ja veljen tavalla?

Olihan aivan luonnollista, että hänet itsensä, heikko ja horjuva ukko, oli temmaistu pois torilta kansanvirrassa. Mutta että Filip, tuo vilkas, voimakas, tulinen luonne Filip, tuo rautainen käsi Filip, joka oli vastuussa sisarestaan, – että hänenkin olisi käynyt niin, se oli mahdotonta. Filip oli varmaan taistellut ja voittanutkin.

Parooni de Taverney koristi, kuten kaikki itsekkäät luonteet, toisen, nimittäin Filipin, niillä ominaisuuksilla, joita itsekäs ihminen ei myönnä itse tarvitsevansa, mutta joita hän toivoo muilta. Ettei joku muka ole voimakas, jalomielinen, uljas, merkitsee itsekkäälle samaa kuin että hän on itsekäs, siis hänen oma kilpailijansa, hänen vastustajansa, hänen vihollisensa; se merkitsee sitä, että tuo toinen varastaa häneltä etuja, joita itsekäs luulee ainoastaan itsellään olevan oikeuden yhteiskunnalta saada.

Tällä tavoin rauhoitti parooni de Taverney itseään omilla järkisyillään, ja kun hän oli sen tehnyt, pääsi hän ensinnäkin siihen johtopäätökseen, että Filip oli tietystikin pelastanut sisarensa, että hän oli ehkä kuluttanut jonkun aikaa etsien isäänsä pelastaakseen myöskin hänet, mutta että hän oli sitten uskottavasti, jopa varmastikin lähtenyt Rue Coq-Heronille ja vienyt kotiin Andréen; sillä luonnollisesti Filip oli hiukan päästä pyörällä tällaisesta mylläkästä.

Parooni pyörähti siis jälleen pois, ja läksi kulkemaan pitkin Kapusiiniluostarin katua ja tuli Ludvig Suuren torille, jota nyt sanotaan nimellä Place des Victoires.

Jouduttuaan noin parinkymmenen askeleen päähän talostaan kuuli hän Nicolen äänen, sillä tyttö oli asetettu vartijaksi portille ja hän soitti suuta siellä eräitten naapurituttavain kanssa. Nicole huusi:

"Ja herra Filip ja Andrée-neiti, minne he ovat joutuneet?" Sillä pakolaisilta, jotka olivat onnettomuuden suuruutta peloissaan vielä liioitelleet, tiesi jo koko Pariisi, mikä kauhea tapahtuma oli tullut.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti parooni jossakin määrin liikutettuna, "eivätkö he siis vielä ole tulleet takaisin, Nicole?"

"Eivät, eivät, parooni, heitä ei ole täällä näkynyt."

"Silloin on heidän kai ollut pakko kiertää pitempiä teitä", vastasi parooni, sitä pelästyneempänä, kuta enemmän hänen johdonmukaiset laskelmansa pettivät.

Paroonikin jäi niin ollen kadulle vuorostaan odottamaan, samoin kuin Nicole, joka nyyhkytteli, ja la Brie, joka väänteli tuskissaan käsiään.

"Ahaa, tuollahan herra Filip jo tulee", huudahti silloin Nicole ja kauhistui samalla kuvaamattomasti, sillä Filip oli yksin.

Filip juoksikin paikalle hengästyksissään ja epätoivoissaan, keskeltä öistä pimeyttä.

"Onko sisko täällä?" kysyi hän jo pitkän matkan päästä, nähdessään asumuksen portilla seisovan henkilöryhmän.

"Voi hyvä Jumala", änkytti parooni kalpeana ja hoippuen. "Andrée!

Andrée!" huusi nuori mies joutuen yhä lähemmäksi; "missä on Andrée?"

"Me emme ole häntä nähneet; hän ei ole täällä, monsieur Filip. Voi hyvä Jumala, minun kiltti neiti-parkani!" huudahteli Nicole ja puhkesi itkuun.

"Ja sinä tulet takaisin?" sanoi parooni Filipille suuttuen, sitäkin epäoikeutetummin, koska me olemme jo paljastaneet lukijalle hänen oman ajatuksenjuoksunsa salaisuudet.

Filip ei vastannut, vaan tuli isänsä luokse ja näytti verta vuotavat kasvonsa ja taittuneen kätensä, joka riippui kuin leikattu oksa hänen sivullaan.

"Oi, Andrée, minun Andrée-raukkani!" huokasi ukko.

Sitten vaipui hän istumaan kivipenkille portin viereen.

"Minä löydän hänet joko kuolleena taikka elävänä!" huusi Filip synkän päättäväisesti.

Ja kuumeisella kiihkolla riensi hän jälleen pois.

Juostessaan pisti hän vasemman kätensä oikealla takkinsa nappien väliin. Se hyödytön käsi olisi ollut hänelle vain haitaksi hänen aikoessaan nyt jälleen tunkeutua tungokseen, ja jos hänellä tällä hetkellä olisi ollut kirves saatavissa, olisi hän hakannut tuon joutavan kätensä poikki.

Tähän aikaan hän sitten tapasi tuhoisalla kuolon kentällä Rousseaun, Gilbertin ja kohtalokkaan lääkärin, tuon joka oli veren vallassa seistessään paremminkin verilöylyä johtavan hornanhengen kuin sinne apuaan antamaan saapuneen ja armeliaan ihmisen näköinen.

Filip harhaili osan yötä pitkin Ludvig XV: n toria. Hän ei voinut poistua kalustohuoneen muurien vierestä, jonka läheltä Gilbert oli löydetty. Ja hänen silmänsä kääntyivät lakkaamatta katselemaan valkeaa musliinikappaletta, jota nuorukainen oli pitänyt suonenvetoisesti kädessään.

Viimeinkin, päivän ensimmäisten säteitten kuultaessa idästä, palasi Filip Rue Coq-Heronille. Hän oli lopen uuvuksissa ja oli ollut aivan vaipua tuonne torille ruumiiden joukkoon, joita kalpeampi hän melkein oli. Hänet valtasi nyt merkillinen huimaus; hän toivoi myöskin vuorostaan, kuten hänen isänsä aikaisemmin, että Andrée olisi tullut itse kotiin tai olisi sinne jollakin tavoin tuotu.

Jo matkan päästä näki hän portilla saman henkilöryhmän, joka siellä oli seissyt hänen lähtiessään.

Hän käsitti, ettei Andrée ollut tullut takaisin kotiin ja pysähtyi.

Paroonikin puolestaan tunsi hänet.

"No, miten nyt?" huusi hän Filipille.

"Eikö sisko vieläkään ole tullut?" kysyi Filip.

"Ei ole", huusivat yhtaikaa parooni, Nicole ja la Brie.

"Eikö mitään? Ei minkäänlaisia tietoja? Ei mitään toivoa?"

"Ei mitään!"

Filip hervahti lamaantuneena talon edustalla olevalle kivipenkille; paroonilta pääsi tuskan huudahdus.

Samassa näkyivät kadun päässä vuokravaunut, jotka lähestyivät hitaasti ja pysähtyivät aivan talon portille.

Vaununikkunan läpi näkyi joku nainen, joka lepäsi pää olkapäätä vasten ja aivan kuin tajuttomana. Filip hätkähti tämän huomatessaan, heräsi horteestaan ja syöksyi vaunujen luokse.

Vaunujen ovi aukesi, ja siitä tuli ulos mies kantaen sylissään tunnotonta Andréeta.

"Kuollut, kuollut! Hänet tuodaan meille takaisin kuolleena", huudahti Filip ja lankesi polvilleen.

"Kuollut!" sammalteli parooni. "Voi, monsieur, onko hän tosiaan kuollut?.."

"Sitä en usko, messieurs", vastasi rauhallisesti Andréeta kantava mies; "ja minä toivon, ettei neiti de Taverney ole muuta kuin pyörryksissä".

"Oi, noita, noita!" huudahti parooni de Taverney. "Parooni de Balsamo!" jupisi Filip.

"Minä juuri, parooni, ja minä olen onnellinen, että tunsin neiti de Taverneyn tuossa hirvittävässä sekasorrossa."

"Millä paikalla, monsieur?" kysyi Filip.

"Lähellä Kalustohuonetta."

"Aivan kuin ajattelin", vastasi Filip.

Mutta äkkiä sekautui hänen iloonsa tuima epäluulo ja hän sanoi: "Te tuotte hänet kotiin melkoisen myöhään, parooni?"

"Monsieur", vastasi Balsamo kummastumatta, "kuvitelkaa, mihin pulaan jouduin. Minä en tiennyt teidän sisarenne osoitetta, ja minä olin antanut väkeni viedä hänet erään ystävättäreni, markiisitar de Savignyn luokse, joka asuu lähellä kuninkaallisia vaunuhuoneita. Silloin tuo kunnon poika, jonka tuolla näette ja joka auttoi minua tukemaan neitiä… Tulkaa tänne, Comtois."

Balsamo viittasi näin sanoen kädellään, ja vaunuista laskeusi muuan mies puettuna kuninkaalliseen livreaan. Balsamo jatkoi:

"Niin, silloin tämä kunnon poika, joka kuuluu kuninkaan matkajoukkoihin, tunsi neidin, koska hän on kerran saattanut häntä la Muettesta teidän hotelliinne! Neiti saa kiittää ihmeellistä kauneuttaan siitä, että hänet nyt tunnettiin. Minä sijoitin hänet silloin vaunuihini, ja kaikella sillä arvonannolla, mikä on velvollisuuteni neiti de Taverneytä kohtaan, on minulla nyt kunnia tuoda hänet takaisin vähemmän kärsineenä kuin luulettekaan."

Ja lausuttuaan nämä sanat jätti hän nuoren tytön varovasti ja ylen kunnioittavasti hänen isänsä ja Nicolen käsiin.

Ensi kerran elämässään tunsi parooni kyyneleen kostuttavan silmäänsä, ja hän antoi sen estelemättä vieriä ryppyiselle poskelleen, niin häpeissään kuin hänen olisi luullut olevankin moisesta hellämielisyydestä. Filip ojensi vikaantumattoman kätensä Balsamolle.

"Monsieur, te tiedätte nyt osoitteeni ja nimeni. Suokaa minulle tilaisuus näyttää teille kiitollisuuttani avusta, jota olette meille antanut."

"Minä olen täyttänyt ainoastaan velvollisuuteni, monsieur", vastasi Balsamo; "enkö ollut teille velassa jo vieraanvaraisuudestannekin?"

Ja hän kumarsi ja astui jo muutaman askeleen poistuakseen, myöntymättä paroonin kutsuun, joka pyysi häntä tulemaan sisään.

Mutta yhtäkkiä kääntyi hän vielä takaisin ja virkkoi:

"Anteeksi, unohdin ilmoittaa teille markiisitar de Savignyn osoitteen. Hänellä on hotellinsa Rue Saint-Honorén varrella, lähellä Feullantien hotellia. Mainitsen tämän sitä varten, että neiti de Taverneystä ehkä olisi asianmukaista käväistä hänen vieraanaan."

Kaikissa Balsamon selityksissä ja yksityiskohtain tarkassa kuvauksessa ja runsaitten todistusten antamisessa ilmeni tunnollisuus, joka liikutti suuresti Filipiä ja yksinpä parooniakin.

"Monsieur", virkkoi parooni, "tyttäreni on teille velkaa henkensä".

"Tiedän sen, monsieur, ja olen siitä seikasta onnellinen ja ylpeä", vastasi Balsamo.

Nämä sanat lausuttuaan nousi Balsamo vaunuihinsa ja hänen perässään meni niihin Comtois, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan Filipin tarjoamaa kukkaroa. Ja sitten katosivat vaunut Taverneyn perheen näkyvistä.

Melkein samalla hetkellä, aivan kuin Balsamon lähtö olisi herättänyt Andréen tainnustilasta, avasi nuori tyttö silmänsä.

Kuitenkin oli hän vielä jonkun hetken vaiti ja päästä pyörällä ja katseli peloissaan ympärilleen.

"Taivaan Jumala", supisi Filip, "olisitko Sinä antanut meille hänet takaisin ainoastaan puoliksi, olisiko hän tullut heikkopäiseksi?"

Andrée näytti ymmärtävän nämä sanat, sillä hän pudisti päätänsä. Ja kuitenkin oli hän vielä vaiti, ikäänkuin jonkun oudon haltiotilan vallassa.

Hän seisoi jäykästi pystyssä ja käsi koholla sinne päin, jonne Balsamo oli kadonnut.

"Kas niin, riittää jo tämä tällainen", sanoi parooni. "Filip, auta sisartasi sisään."

Nuori mies tuki Andréeta terveellä käsivarrellaan. Neiti nojasi toista olkapäätään Nicolea vastaan ja käveli sisään, horjuen ja kuten unissakulkija, ja tuli huoneeseensa paviljonkiin.

Silloin vasta hän sai puhelahjansa.

"Filip!.. Isäni!" virkkoi hän.

"Hän tuntee, tuntee meidät!" huudahti Filip.

"Kyllähän toki teidät tunnen; mutta mitä on tapahtunut?"

Ja Andréen silmät menivät jälleen umpeen, mutta tällä kertaa ei hän pyörtynyt, vaan vaipui rauhalliseen, hiljaiseen uneen.

Nicole jäi Andréen kanssa kahden, riisui hänet ja auttoi hänet vuoteeseen.

Kun Filip tuli huoneeseensa, odotti häntä jo lääkäri, jota ajatteleva la Brie oli juossut heti hakemaan, kun hänen huolensa Andréen kohtalosta oli loppunut.

Tohtori tutki Filipin käsivarren. Se ei ollut mennyt poikki, vaan ainoastaan sijoiltaan, ja taitavalla painalluksella väännettiin olkaluu jälleen paikoilleen.

Sitten vei Filip, joka oli yhä levoton sisarestaan, lääkärin Andréen sängyn ääreen. Tohtori koetteli nuoren tytön valtimoa, kuunteli hänen hengitystään ja hymyili.

"Sisarenne nukkuu rauhallisesti ja hiljaa kuin lapsi. Antakaa hänen nukkua, ritari, tässä ei muuta tarvita."

Parooni de Taverney oli jo niin rauhoittunut poikansa ja tyttärensä tilasta, että oli vetänyt unta pitkän aikaa.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Herra de Jussieu

Siirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella olevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt salapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin laskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen ja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan joukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman onnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä pöyristytti.

Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.

Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti jälleen uusi surun pilvi.

"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä hellästi kädestä.

"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"

"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."

"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".

"Aivan niin, se on sangen varomatonta!" toistivat kaikki naapurit kuorossa.

"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta. Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme menetelleet ehkä samalla tavalla."

Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.

Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän meni tainnuksiin.

Rousseaun oli Ludvig XV: n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.

"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen", sanoi hän Teresialle.

"Minnekä sitten?"

"Tänne, minun sänkyyni."

Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja sai vaivalla kuiskatuksi:

"Ei, ei; sinne ylös!"

"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?"

"Tahdon, jos suinkin sallitte."

Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan, ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa ajatuskykyäkin.

Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:

"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä häiritä", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin ehdotusta.

Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin, kuten hän toivoi.

Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran onnettomuuden yksityiskohtia.

Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet Ludvig XV: n torille.

Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin kädestä ja jonka Filip oli vienyt.

Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.

"Jacques", huusi hän. "Jacques!"

"No, mikä nyt on?"

"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani", virkkoi Gilbert heikosti hymyillen.

"Jacques!" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä nimeä.

"Kyllä, kyllä, sano, mitä sinulla on asiaa?"

Teresia astui sisään.

"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut oli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko sinä haavoittunut."

"Tuo kunnon Jussieu!" sanoi Rousseau. "Erinomainen ihminen, niinkuin kaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät luontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko, Gilbert, minä tulen kohta takaisin."

"Kiitos", virkkoi nuorukainen.

Rousseau poistui.

Mutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain vielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä Andréen ikkunaan.

Nuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä edes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä ylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon kannattimeen – Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta tuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni, käsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti permannolle.

Samassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään mukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.

"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on askelma", sanoi Rousseau; "dame, emme nyt tule mihinkään palatsin saliin".

"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat", vastasi oppinut botanisti.

"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert", sanoi sitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. "Hyvä Jumala, missä hän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!"

Ja nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä isällisesti torumaan.

Gilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin:

"Minä tahdoin raitista ilmaa."

Häntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen kasvonsa.

"Täällä on tosiaan hirveän kuuma", keskeytti herra de Jussieu. "Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä olen lääkäri, minäkin."

"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin ruumiinkin lääkäri", sanoi Rousseau.

"Näin suuri kunnia minulle…" mutisi Gilbert hiljaa, koettaen huonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.

"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne", sanoi Rousseau, "ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas tohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?"

Taitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti rintakehää, painaen korvansa sitä vasten.

"Rinta on luja", sanoi hän. "Mutta mikä teitä on näin rajusti halaillut?"

"Oi, monsieur, kuolema", vastasi Gilbert.

Rousseau katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen.

"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta vahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian ohitse."

"Ei lepoa, sitä en saa ajatella", virkkoi Gilbert ja katsoi isäntäänsä.

"Mitä hän tällä tarkoittaa?" kysyi herra de Jussieu.

"Gilbert on ahkera työntekijä, hyvä ystäväni", vastasi Rousseau.

"Sen kyllä uskon, mutta näinä päivinä ei nyt työtä tehdä."

"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä", vastasi Gilbert; "sillä elää täytyy joka päivä".

"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne eivät tule kalliiksi."

"Miten vähän ne maksanevatkin", vastasi Gilbert, "niin almuja en voi ottaa vastaan".

"Te hulluttelette", sanoi Rousseau; "ja liioittelette. Minä käsken teitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin tulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella", jatkoi hän kääntyen herra de Jussieun puoleen, "että hän pyysi minua olemaan hankkimatta lääkäriä?"

"Miksikä niin?"

"Koska se maksaisi vähän minulle, ja hän on ylpeä."

Jussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä kasvonpiirteitä ja sanoi:

"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei kuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka suistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?"

"Se on totta", jupisi Gilbert; "minä olen nyt heikko, sen tiedän".

"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te olette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma vieraansa on kiitollisuuden velkaa."

Rousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen kohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja puristi hänen kättään.

"Ja sitäpaitsi", lisäsi Jussieu, "saatte nyt nauttia kuninkaan ja prinssien isällistä huolenpitoa".

"Minäkö?" huudahti Gilbert.

"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa dauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta. Hänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin Trianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin mahdollista."

"Ah, aivan tottako?" kysyi Rousseau.

"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan dauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile."

"Minä en siitä ole kuullut."

"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa kaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut. Prinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa rahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa, lähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä Sartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle."

"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?" kysyi Rousseau jollakin tavoin levottomana tai paremminkin epäluuloisena.

"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan", vastasi Jussieu hiukan hämillään. "Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä; niin ollen", jatkoi hän hyvin nopeasti, "jää madame la dauphine Versaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan".

"Sairaitaan ja haavoittuneitaan?" kysyi Rousseau.

"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut. Tällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle uhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita."

Gilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen uteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon kuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.

Herra de Jussieu nousi ylös.

"Onko tutkimus nyt tehty?" kysyi Rousseau.

"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista ilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä… metsässä. Mutta tosiaankin… olin aivan unohtaa…"

"Mitä niin?"

"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn metsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava virkaveljeni?"

"Oi, sanokaa paremminkin arvoton ihailijanne", vastasi Rousseau vilkkaasti.