KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Uljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä miehuuttansa eivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan
Sanaakaan vaihtamatta, taaksensa vilkaisematta, pikku joukko kiiti siten eteenpäin vinhaa laukkaa, kahlasi pienen joen yli, jonka nimeä kukaan ei tiennyt, ja jätti vasemmalleen kaupungin, jota Atos väitti Durhamiksi.
Lopulta he näkivät metsikön, ja kannustivat hevosia viimeisen kerran, ohjaten niitä sille suunnalle.
Kadottuaan lehvistön taakse, joka oli kyllin tiheä kätkeäkseen heidät mahdollisten takaa-ajajien katseilta, he pysähtyivät heti neuvottelemaan; hevoset jätettiin kahden lakeijan lepuutettaviksi, riisumatta niiltä satulaa tai suitsia, ja Grimaud asetettiin tähystäjäksi.
"Tule ensin syleiltäväkseni, veikkoseni", virkkoi Atos d'Artagnanille, "sinä meidän pelastajamme, joka olet todellinen sankari meidän joukossamme!"
"Atos on oikeassa, ja minä ihailen sinua", sanoi vuorostaan Aramis sulkien hänet syliinsä; "mitä ei olisikaan voinut odottaa noin älykkäältä päältä, erehtymättömältä silmältä, teräksiseltä käsivarrelta ja voittamattomalta tarmolta!"
"Nyt se käy laatuun", vastasi gascognelainen, "otan vastaan omasta ja Portoksen puolesta kaikkityyni, syleilyt ja kiitokset: meillä on hyvää aikaa, antakaa tulla vain!"
D'Artagnanin muistuttamina, että he olivat kiitollisuudenvelassa
Portoksellekin, molemmat ystävykset puristivat tämänkin kättä.
"Nyt", sanoi Atos, "ei sovi enää vilistää umpimähkään ja kuten päättömät, vaan on laadittava suunnitelma. Mitä teemme?"
"Mitäkö teemme, perhanassa! Sitäpä ei ole vaikea sanoa."
"Sano siis, d'Artagnan."
"Riennämme lähimpään satamapaikkaan, panemme yhteen kaikki pikku varamme, vuokraamme aluksen ja purjehdimme Ranskaan. Minä ainakin panen likoon viimeisen lanttinikin. Paras aarre on kuitenkin elämä, ja myönnettävä on, että meidän elämämme nyt on hiuskarvan varassa."
"Mitä sinä siitä sanot, du Vallon?" kysyi Atos.
"Minä", vastasi Portos, "olen täydellisesti d'Artagnanin kannalla; tämä
Englanti on kehno maa."
"Olet siis päättänyt jättää sen?" tiedusti Atos d'Artagnanilta.
"Sang-Diou", vannoi d'Artagnan, "enpä näe, mikä minua pidättelisi!"
Atos ja Aramis vilkaisivat toisiinsa.
"Lähtekää siis, hyvät ystävät", virkkoi edellinen huokaisten.
"Mitä! Lähtekää?" toisti d'Artagnan. "Lähtekäämme, piti sanomasi!"
"Ei, veikkoseni", vastasi Atos; "meidän on erottava."
"Erottava!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä tästä odottamattomasta tiedosta.
"Joutavia!" tokaisi Portos; "miksi eriäisimme, kun nyt olemme koolla?"
"Syystä että teidän tehtävänne on täytetty, joten te voitte ja teidän tuleekin palata Ranskaan; mutta meidän on vielä kesken."
"Vielä keskenkö?" ihmetteli d'Artagnan.
"Niin, veikkonen", vastasi Atos säveästi, mutta lujasti. "Me tulimme tänne puolustamaan Kaarlo-kuningasta; siitä tehtävästä suoriuduimme huonosti, ja nyt on jäänyt osallemme pelastaa hänet."
"Pelastaa kuningas!" huudahti d'Artagnan silmäillen Aramista yhtä suuresti ihmetellen kuin äsken Atosta.
Aramis vain nyökkäsi.
D'Artagnanin kasvoille tuli syvän säälin ilme; hän alkoi uskoa puhuttelevansa kahta mielenvikaista.
"Sinä et voi puhua tosissasi, Atos", lausui d'Artagnan. "Kuningas on kokonaisen armeijan keskellä, joka vie hänet Lontooseen. Sen armeijan päällikkönä on muuan teurastaja tai teurastajan poika, mikä lieneekään, – eversti Harrison. Hänen majesteettinsa asetetaan heti Lontooseen tultuansa tuomioistuimen tutkittavaksi, sen takaan teille; olen kuullut Oliver Cromwellin virkkavan siitä seikasta moniaan sanan, jotta osaan kyllä oivaltaa sen asian."
Atos ja Aramis vilkaisivat jälleen toisiinsa.
"Ja oikeudenkäynnin kerran alettua ei kestä pitkääkään aikaa, kun jo tuomio pannaan täytäntöön", jatkoi d'Artagnan. "Herrat puritaanit ovat totisesti rivakkaa väkeä puuhissaan."
"Ja mihin rangaistukseen luulet kuninkaan tulevan tuomituksi?" kysyi
Atos.
"Pelkään suuresti, että se vaatii häneltä hengen; he ovat tuottaneet hänelle liian paljon pahaa, jotta hän voisi antaa heille anteeksi, ja heillä ei senvuoksi ole muuta keinoa kuin surmata hänet. Etkö ole kuullut, mitä herra Oliver Cromwell virkkoi, kun hänelle Pariisissa käydessään näytettiin Vincennesin vankitornia, jossa herra de Vendôme istui teljettynä?"
"Mitä hän sanoi?" kysyi Portos. "Ruhtinaihin ei sovi koskaan kajota, paitsi päähän."
"Sen olen kyllä kuullut", sanoi Atos. "Ja sinä luulet, että hän ei pane mietelmäänsä täytäntöön, kun hänellä nyt on kuningas hallussaan?"
"Päin vastoin, mutta sitä suurempi syy on meillä pysyä uhatun majesteetin puolella."
"Atos, sinä olet menettämässä järkesi."
"En, veikkonen", vastasi aatelismies säveästi; "mutta Winter haki meidät puhuteltavakseen Ranskassa ja vei meidät madame Henrietten luo. Hänen majesteettinsa soi d'Herblaylle ja minulle sen kunnian, että pyysi meitä auttamaan puolisoansa; me lupasimme, ja siihen lupaukseen sisältyi kaikki. Voimamme, ymmärryksemme ja henkemmekin me siten liitimme siihen sitoumukseen; meidän on pidettävä sanamme. Eikö se ole sinunkin käsityksesi, d'Herblay?"
"On", vastasi Aramis, "me lupasimme ilman ehtoja."
"Ja meillä on toinenkin syy", pitkitti Atos. "Kuulkaahan, mitä sanon. Ranskassa on tällä haavaa kaikki kurjaa ja surkeata. Meillä on kymmenvuotias kuningas, joka ei vielä tiedä, mitä hän tahtoo; meillä on kuningatar, jonka sokaisee myöhäinen intohimo; meillä on ministeri, joka hoitelee Ranskaa kuin laajaa vuokratilaa, yrittäen vain pusertaa maasta mahdollisimman paljon kultaa, italialaisella vehkeilyllä ja kavaluudella; meillä on prinssejä ja ruhtinaita, jotka tekevät omakohtaista ja itsekästä vastarintaa, mutta eivät saa muuta aikaan kuin temmatuksi Mazarinin käsistä joitakuita kultaharkkoja, muutamia mahdin murusia. Olen palvellut heitä, en suinkaan innostuksesta, – Jumala tietää, että minä arvostelen heitä ansionsa mukaan ja että minä en katso heitä suurenkaan arvoisiksi, – vaan periaatteesta. Täällä on toista; täällä kohtaan tielläni suuren, kuninkaallisen, eurooppalaisen onnettomuuden, ja minä kiinnyn siihen. Jos meidän onnistuu pelastaa kuningas, niin se on kaunista; jos kuolemme hänen tähtensä, niin se on suurta."
"Tiedätte ennakolta, että siitä koituu tuhonne", sanoi d'Artagnan.
"Arvattavasti, ja ainoana surunamme on kuolla kaukana teistä."
"Mitä aiotte saada toimeen vieraassa, vihamielisessä maassa?"
"Nuorena matkustelin Englannissa; puhun englanninkieltä kuin maassasyntynyt, ja Aramiillekaan ei se kieli ole tuntematon. Voi, jospa vain saisimme teidätkin mukaamme, veikkoset! Me kaikki neljä ensi kertaa kahteenkymmeneen vuoteen yhtyneinä emme ainoastaan pystyisi pitämään puoliamme Englantia, vaan kaikkia kolmea kuningaskuntaa vastaan!"
"Oletteko luvanneet tuolle kuningattarelle", kysyi d'Artagnan kiivaasti, "vallata väkirynnäköllä Towerin, surmata satatuhatta sotamiestä, voitollisesti vastustaa kokonaisen kansan tahtoa ja sellaisen miehen kuin Cromwellin kunnianhimoa? Sinä et ole nähnyt sitä miestä, Atos, etkä sinä, Aramis. Tietäkää, hän on nerokas mies, joka johti mieleeni meidän kardinaalimme, sen toisen, suuren, ymmärrättehän. Älkää siis liioitelko sitoumuksenne laajuutta. Taivaan tähden, hyvä Atos, älä uhraudu suotta. Kun katselen sinua, luulen tosiaankin näkeväni järkevän miehen, mutta kuunnellessani vastauksiasi tuntuu minusta siltä kuin olisin tekemisissä kaistapään kanssa. Kuules, Portos, tule sinä tuekseni. Mitä ajattelet tästä jutusta, sanohan suoraan?"
"En mitään hyvää", vastasi Portos.
"Kuulehan", jatkoi d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että Atos ei näkynyt kuuntelevan hänen sanojaan, vaan hänen rinnassaan puhuvaa ääntä, "sinä et ole milloinkaan saanut haittaa neuvoistani. No niin, usko minua nytkin, Atos, teidän toimenne on päättynyt, ylevästi päättynyt; palatkaa meidän kanssamme Ranskaan."
"Hyvä ystävä", vakuutti Atos, "päätöksemme on peruuttamaton."
"Mutta teillä on siis joku muu vaikutin, jota me emme tunne?"
Atos hymyili.
D'Artagnan löi suuttuneesti rintaansa ja mutisi vakuuttavimpia perusteita, mitä kykeni keksimään; mutta Atos vastasi niihin vain tyynellä ja säveällä hymyllä ja Aramis päänsä liikkeillä.
"No niin", huudahti d'Artagnan viimein ähmissään, "no, koska niin tahdotte, niin jättäkäämme siis luumme tähän viheliäiseen maahan, missä kauniina säänä on sumu, sumuna sade, sateena vedenpaisumus, – missä aurinko muistuttaa kuuta ja kuu kermajuustoa! Eipä tosiaankaan ole väliä, kuoleeko täällä vai muualla, kun kumminkin on kuoltava."
"Mutta ajattele kuitenkin, hyvä ystävä", huomautti Atos, "että se kuolema on ennenaikainen."
"Pyh, hetkistä varemmin tai myöhemmin, siitäpä ei kannata pitää suukopua."
"Jos mikään minua ihmetyttää", virkkoi Portos viisaasti, "niin se, että sitä ei ole tapahtunut."
"Ka, kyllä se tulee, Portos, ole huoletta!" vastasi d'Artagnan. "Se on siis selvillä", jatkoi gascognelainen, "ja jollei Portos pane vastaan…"
"Minä teen kuten sinä tahdot", sanoi Portos. "Minusta muuten kuulosti kovin kauniilta se, mitä kreivi de la Fère vastikään virkkoi."
"Mutta sinun tulevaisuutesi, d'Artagnan, ja sinun kunnianhimosi,
Portos?"
"Meidän tulevaisuutemme, kunnianhimomme!" vastasi d'Artagnan kuumeellisen kaunopuheisesti; "tarvitseeko meidän ajatella sellaista, kun pelastamme kuninkaan? Kuninkaan pelastuttua me keräämme koolle hänen ystävänsä, annamme selkään puritaaneille, valloitamme takaisin Englannin, samoamme hänen kanssaan Lontooseen, asetamme hänet jälleen tukevasti valtaistuimelleen…"
"Ja hän tekee meistä silloin herttuoita ja päärejä", tokaisi Portos säihkyvin silmin, vaikka hän katseli tätä tulevaisuutta mielikuvituksen kuvastimesta.
"Tai unohtaa meidät", lisäsi d'Artagnan.
"Uh!" äännähti Portos.
"Lempo, sellaista on nähty ennenkin, veikkonen; minusta näyttää siltä, että me entiseen aikaan teimme Itävallan Annalle palveluksen, joka jokseenkin veti vertoja sille, minkä nyt aiomme tehdä Kaarlo I: lle, mutta se ei estänyt kuningatarta unohtamasta meitä lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi."
"Mutta oletko silti, d'Artagnan", virkkoi Atos, "pahoillasi siitä, että teit hänelle sen palveluksen?"
"En, totisesti", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin tunnustan, että usein huonolla tuulella ollessani olen saanut siitä muistosta lohdutusta."
"Näet siis, d'Artagnan, että ruhtinaalliset henkilöt ovat monasti kiittämättömiä, mutta Jumala ei koskaan."
"Kuulehan, Atos", sanoi d'Artagnan, "luulenpa, että jos kohtaisit maan päällä vihtahousun, osaisit sinä sovittaa niin hyvin, että saisit hänet vedetyksi kanssasi taivaaseen."
"Niinpä siis…?" virkkoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä. "Niinpä siis on sovittu", vastasi d'Artagnan; "huomaan Englannin ihanaksi maaksi ja jään tänne, mutta yhdellä ehdolla."
"Mikä se on?"
"Että minua ei pakoteta opettelemaan englanninkieltä."
"No niin", lausui Atos voitokkaasti, "nyt vannon, hyvä ystävä, kautta sen Jumalan, joka kuulee meitä, kautta nimeni, jonka katson tahrattomaksi, että minä uskon korkeamman voiman valvovan puolestamme ja toivon koko kumppanuutemme näkevän jälleen Ranskan."
"Hyvin mahdollista", arveli d'Artagnan; "mutta minä tunnustan, että oma vakaumukseni on päinvastainen."
"Kunnon d'Artagnan", tokaisi Aramis, "edustaa meidän keskuudessamme parlamentin vastustusmiehiä, jotka aina sanovat ei ja aina tekevät kyllä."
"Niin, mutta pelastavatkin isänmaan", lisäsi Atos.
"No niin, kun nyt kaikki on selvillä", huomautti Portos hykertäen kämmeniänsä, "jos ajattelisimme päivällistäkin! Muistelen elämämme arveluttavimmissakin käänteissä aina syöneemme päivällistä."
"Ka, kannattaako puhuakaan aterioimisesta maassa, missä kaikkena ruokana käytetään keitettyä lampaanlihaa ja juomana pelkkää olutta! Miten hitossa saatoitkaan lähteä tämmöiseen maahan, Atos? Ai, anteeksi", lisäsi d'Artagnan hymyillen, "minä unohdin, että sinä et enää ole Atos. Mutta annahan silti kuulua päivällissuunnitelmasi, Portos."
"Suunnitelmani!"
"Niin, eikö sinulle ole suunnitelmaa?"
"Ei, vaan nälkä, siinä kaikki."
"Hitto, jollei muusta ole kysymys, niin samaten on minunkin laitani; mutta ruokahalu ei riitä, on saatava syötävää, ja ellemme käy rouskuttelemaan ruohoa kuten hevosemme…"
"Voi", tokaisi Aramis, joka ei ollut niin kylmäkiskoinen maallisille nautinnoille kuin Atos, "muistatteko, kuinka herkullisia ostereita me söimme Parpaillot-ravintolassa?"
"Entä suolalampien lampaanreisiä?" lisäsi Portos huuliansa lipoen.
"Mutta", huomautti d'Artagnan, "eikö meillä ole täällä
Mousqueton-ystävämme, joka toimitti sinulle niin kylläiset oltavat
Chantillyssä, Portos?"
"Tosiaankin", vastasi Portos, "meillä on Mousqueton; mutta intendentiksi tultuaan hän on käynyt kovin raskasliikkeiseksi. Kutsukaamme hänet kuitenkin."
Ja varmistuttaakseen, että palvelija vastaisi auliisti, Portos huusi:
"Hei, Mouston?"
Mousqueton ilmestyi hyvin surkean näköisenä.
"Mikä teitä vaivaakaan, hyvä herra Mouston?" kysyi d'Artagnan; "oletteko sairas?"
"Monsieur, minulla on hurja nälkä", vastasi Mousqueton.
"No niin, juuri sentähden me kutsuimme teidät tänne, hyvä herra Mouston. Ettekö te voisi pyydystää meille juoksusilmukalla moniaita tuollaisia muheita kaniineja ja joitakuita sulavia peltopyitä, jollaisista te valmistitte viilokkeita ja muhennoksia hotelli … pentele, mikä hotelli se taas olikaan nimeltään?"
"Hotelli…", kertasi Portos; "pentele, en minäkään enää muista!"
"Eipä väliä, – ja suopungilla muutamia pulloja sitä vanhaa burgundia, joka niin väleen paransi herranne jännesvenähdyksen?"
"Voi, monsieur", huokasi Mousqueton, "minä pelkään, että tässä kamalassa maassa on kovin niukalti sitä kaikkea, mitä minulta nyt pyydätte, ja minä luulen, että meidän olisi parempi lähteä anomaan vieraanvaraisuutta tuon pikku talon isännältä, joka pilkottaa tuolta metsänreunasta."
"Mitä! Onko täällä talo lähistöllä?" kysyi d'Artagnan.
"On, monsieur", vastasi Mousqueton.
"No niin, lähtekäämme siis, kuten sanotte, hyvä ystävä, tarjoutumaan päivälliselle sen talon isännän luokse. Mitä ajattelette siitä, messieurs? Eikö herra Moustonin neuvo tunnu teistä peräti järkevältä?"
"Hm!" tuumi Aramis; "entä jos isäntä on puritaani?"
"Sen parempi, mordioux!" vastasi d'Artagnan; "jos hän on puritaani, niin me ilmoitamme kuninkaan vangitsemisen, ja sen tiedon kunniaksi hän antaa meille valkoiset kanansa."
"Mutta jos hän on kuninkaan miehiä?" sanoi Portos.
"Siinä tapauksessa otamme murheellisen katsannon ja kynimme hänen mustat kanansa."
"Onnellinen sinä", virkkoi Atos ja hymyili vastoin tahtoansa lannistumattoman gascognelaisen hyväntuulisuudelle; "sinä näet kaikki valoisalta puolelta."
"Mitäs muutakaan?" arveli d'Artagnan; "olen seudulta, missä ei ole pilven hattaraa taivaalla."
"Se ei ole tämän maan kaltainen", huomautti Portos ojentaen kätensä tunnustelemaan, johtuiko hänen poskellaan tuntuva kylmän väre tosiaankin sadepisarasta.
"Hei, sitä suurempi syy on meillä siis lähteä liikkeelle", sanoi d'Artagnan. "Grimaud, hoi!"
Grimaud saapui esille.
"No, Grimaud, hyvä mies, oletko nähnyt mitään?" kysyi d'Artagnan.
"En mitään", vastasi Grimaud.
"Niitä epattoja!" virkkoi Portos; "he eivät ole edes ajaneet meitä takaa. Olisimmepa me olleet heidän sijassaan!"
"He menettelevät kovin väärin", myönsi d'Artagnan; "olisin mielelläni virkkanut pari sanaa Mordauntille tässä viehättävässä lehdossa. Katsokaa, kuinka oivallinen paikka tuossa on miehen kunnolliseen keikistämiseen!"
"Luulen tosiaankin, messieurs", huomautti Aramis, "että pojassa ei ole samaa sisua kuin äidissä."
"Oh, maltahan vain, veikkonen", vastasi Atos; "vastahan siitä on tuskin kahta tuntia, kun hänet jätimme. Hän ei vielä tiedä, mille taholle olemme pyrkimässä; olopaikkamme on hänelle tuntematon. Vasta silloin voimme sanoa, että hän jää äidistään alakynteen, jos jälleen eheinä astumme Ranskan kamaralle, saamatta sitä ennen loppuamme aseesta tai myrkystä."
"Syökäämme sillävälin päivällistä", virkahti Portos.
"Se kelpaa", yhtyi Atos, "sillä minulla on kova nälkä."
"Surma mustille kanoille!" toivotti Aramis.
Ja ystävykset lähtivät Mousquetonin saattamina taloa kohti; he olivat jo melkein saaneet takaisin entisen huolettomuutensa, sillä nyt he olivat kaikki neljä jälleen yhtyneitä ja yksituumaisia, kuten Atos oli huomauttanut.
KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU
Tervehdys kukistuneelle majesteetille
Taloa lähestyessään pakolaisemme näkivät maan tallatuksi kuin olisi melkoinen ratsujoukko kulkenut siitä heidän edellään. Oven edustalla näkyivät jäljet vielä selvemmin, tuo joukko, mikä lienee ollutkaan, oli pysähtynyt siinä.
"Hitto!" virkahti d'Artagnan; "asia on selvä: kuningas ja hänen saattueensa ovat menneet tätä kautta."
"Saakeli!" kirosi Portos; "siinä tapauksessa he ovat syöneet kaikki suihinsa."
"No, kai sentään yhden kanan verran ovat jättäneet", lohdutti d'Artagnan.
Hän hyppäsi maahan ja koputti oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän työnsi auki oven, joka ei ollut lukittu, ja näki etuhuoneen olevan tyhjillään.
"No niin?" kysyi Portos.
"En näe ketään", vastasi d'Artagnan. "Ah, kah!"
"Mitä siellä?"
Sen sanan kuullessaan hyppäsivät kaikki kolme ystävystä ratsailta ja astuivat etuhuoneeseen; mutta d'Artagnan oli jo työntänyt auki perähuoneen oven, ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvästi, että hän havaitsi siellä jotakin tavatonta.
Toiset lähestyivät ja huomasivat vielä nuoren miehen viruvan lattialla verissään.
Hän näkyi tahtoneen laahautua vuoteelleen, mutta voimiensa pettäessä kaatuneen sen eteen.
"No?" kysyi d'Artagnan.
"Jos hän on kuollut", virkkoi Atos, "niin siitä ei ole pitkääkään aikaa, sillä hän on vielä lämmin. Mutta ei, hänen sydämensä sykkii. Hei, hyvä mies!"
Haavoittunut huokasi raskaasti; d'Artagnan otti vettä kouraansa ja viskasi sen hänen kasvoihinsa.
Mies avasi silmänsä ja yritti kohottaa päätänsä, mutta painui jälleen alas.
Atos koetti sitten nostaa hänen päätänsä polvelleen, mutta huomasi, että vamma oli hiukan pienten aivojen yläpuolella ja että pääkuori oli rusentunut; verta vuoti siitä runsaasti.
Aramis kastoi ruokaliinan veteen ja laski sen haavalle; viileys toinnutti loukkaantuneen: hän avasi jälleen silmänsä.
Ihmetellen hän katseli miehiä, jotka näyttivät säälivän häntä ja yrittävän parhaansa mukaan huojentaa hänen tilaansa.
"Te olette ystävien keskellä", sanoi Atos englanninkielellä; "tyyntykää, ja jos teillä on voimia, niin kertokaa meille, mitä on tapahtunut."
"Kuningas", mutisi haavoittunut, "kuningas on vankina."
"Oletteko nähnyt hänet?" kysyi Aramis samalla kielellä.
Mies ei vastannut.
"Olkaa huoletta", ilmoitti Atos, "me olemme hänen majesteettinsa uskollisia palvelijoita."
"Puhutteko totta?" kysyi haavoittunut.
"Kautta aateliskunniamme!"
"Voin siis puhua teille vapaasti?"
"Aivan epäilemättä."
"Olen Parryn veli, hänen majesteettinsa kamaripalvelijan."
Atos ja Aramis muistivat, että Winter oli sillä nimellä puhutellut lakeijaa, jonka he olivat tavanneet kuninkaallisen teltan käytävässä.
"Me tunnemme hänet", sanoi Atos; "hän ei milloinkaan väistynyt kuninkaan viereltä."
"Niin, aivan", haastoi haavoitettu. "No niin, nähdessään kuninkaan joutuneen vangiksi hän ajatteli minua; tämän talon ohi kuljettaessa hän vaati kuninkaan nimessä pysähdyttäväksi. Siihen suostuttiin. Kuninkaan oli muka nälkä; hänet tuotiin huoneeseen, jossa nyt olen, jotta hän saisi aterioida, ja ovien ja ikkunain eteen asetettiin vartijat. Parry tunsi tämän kamarin, sillä hänen majesteettinsa oleskellessa Newcastlessa hän oli usein pistäytynyt minua tapaamaan. Hän tiesi, että täällä on laskuluukku, joka johtaa kellariin, ja että kellarista pääsee puutarhaan. Hän teki minulle merkin. Oivalsin sen. Mutta se merkki ei nähtävästi välttänyt kuninkaan vartijainkaan huomiota ja sai heidät epäluuloisiksi. Tietämättömänä siitä, että vihollisilla oli mitään aavistusta, minulla ei ollut muuta toivomusta kuin hänen majesteettinsa pelastaminen. Olin senvuoksi lähtevinäni ulos noutamaan puita, koska mielestäni ei ollut hetkeäkään menetettävissä. Astuin maanalaiseen käytävään, joka johti salaluukun yhteydessä olevaan kellariin. Kohotin luukkua päälläni, ja Parryn hiljaa työntäessä oven eteen teljen annoin kuninkaalle merkin seurata minua. Voi, hän ei tahtonut; tällainen pako näytti olevan hänelle vastenmielinen. Mutta Parry liitti kätensä ristiin ja rukoili häntä pakenemaan; minä puolestani myös yritin suostutella häntä käyttämään näin hyvää tilaisuutta. Vihdoin hän päätti seurata minua. Minä menin onneksi edellä; kuningas tuli jonkun askelen päässä takanani, kun äkkiä näin maanalaisessa käytävässä ikäänkuin ison varjon nousevan eteeni. Aioin huutaa varoittaakseni kuningasta, mutta siihen en saanut aikaa. Tunsin iskun, kuin olisi koko talo romahtanut päälleni, ja kaaduin tajuttomana."
"Kunnon englantilainen! Uskollinen alamainen!" huudahti Atos.
"Jälleen tointuessani makasin samassa paikassa. Laahauduin pihalle; kuningas ja hänen saattueensa olivat poissa. Minulta lienee mennyt tunnin vaiheille, päästäkseni pihalta tänne; mutta voimani uupuivat sitten kerrassaan, ja minä pyörryin toistamiseen."
"Miltä tuntuu vointinne?"
"Hyvin huonolta", vastasi haavoittunut.
"Voimmeko tehdä mitään hyväksenne?" kysyi Atos.
"Auttakaa minut vuoteelle; luullakseni se huojentaisi tuskiani."
"Onko teillä ketään avuksenne?"
"Vaimoni on Durhamissa ja palaa kyllä piammiten. Mutta te itse – ettekö te tarvitse tai halua mitään?"
"Tulimme tänne aikoen pyytää teiltä ruokaa."
"Voi, he veivät kaikki; talossa ei ole leivän palaakaan."
"Kuuletko, d'Artagnan?" sanoi Atos; "meidän on etsittävä päivällistämme jostakin muualta."
"Nyt se on minulle aivan yhdentekevää", vastasi d'Artagnan; "en ole enää nälissäni."
"En totisesti minäkään", tokaisi Portos.
He nostivat miehen vuoteelle. Grimaud sai tulla sitomaan hänen vammansa. Grimaud oli noita neljää ystävystä palvellessaan joutunut niin usein laittamaan kuntoon liinanöyhtää ja kääreitä, että häneen oli tarttunut melkoinen määrä haavurin taitoa.
Sillaikaa olivat pakolaiset palanneet etuhuoneeseen ja pitivät siellä neuvottelua.
"Nyt on meillä asema selvillä", sanoi Aramis. "Kuningas ja hänen saattueensa ovat menneet tätä tietä; meidän on suunnattava kulkumme vastakkaiselle taholle. Etkö ole samaa mieltä, Atos?"
Atos ei vastannut, hän vain mietti.
"Niin", yhtyi Portos, "lähtekäämme vastakkaiselle suunnalle. Jos seuraamme saattuetta, niin näemme kaiken ahmituksi ja menehdymme lopulta nälkään. Kirottu maa tämä Englanti! Ensikertaa olen jäänyt päivällisettä, ja se on minun paras ateriani."
"Mitä sinä ajattelet, d'Artagnan?" kysyi Atos; "oletko Aramiin kannalla?"
"En ole", vastasi d'Artagnan, "vaan päinvastaisella."
"Mitä! Tahdot samota saattueen perässä?" virkahti Portos pelästyneenä.
"En, vaan matkustaa sen mukana."
Atoksen silmät välähtivät ilosta.
"Saattueen mukanako?" huudahti Aramis.
"Anna d'Artagnanin puhua; tiedäthän hänet keinokkaaksi mieheksi", virkkoi Atos.
"Tietenkin oli meidän suunnattava matkamme sinne, mistä meitä ei etsitä", selitti d'Artagnan. "Ja tuskinpa meitä osataan puritaanien joukosta tavoitella; yhtykäämme senvuoksi heihin."
"Mainiota, veikkonen! Se on erinomainen neuvo", kiitti Atos; "olin esittämäisilläni samaa, mutta sinä ehätit edelle."
"Se on siis sinunkin ajatuksesi?" kysyi Aramis.
"Niin. Meidän arvellaan tahtovan poistua Englannista, meitä nuuskitaan satamapaikoista. Sillaikaa me saavumme Lontooseen kuninkaan mukana, ja kerran sinne päästyämme olemme taatusti kadoksissa; miljoonan ihmisen joukkoon ei ole vaikea kätkeytyä, siitä puhumattakaan", lisäsi Atos vilkaisten Aramiiseen, "mitä mahdollisuuksia se matka meille tarjoaa."
"Kyllä ymmärrän", vastasi Aramis.
"Minäpä en ymmärrä", huomautti Portos, "mutta sillä ei ole väliäkään; koska se neuvo on sekä d'Artagnanin että Atoksen kannattama, niin sen täytyy olla paras."
"Mutta emmekö me näytä epäiltäviltä eversti Harrisonista?" muistutti
Aramis.
"Juuri häneenhän minä luotan, lempo soikoon!" vastasi d'Artagnan. "Eversti Harrison on ystäviämme; me olemme kahdesti nähneet hänet kenraali Cromwellin luona. Hän tietää, että Mazarin on lähettänyt meidät tänne Ranskasta, joten hän pitää meitä veljinään. Ja onhan hän muuten teurastajan poika, eikö olekin? No niin, Portos näyttäköön hänelle, miten nuijataan härkä nyrkin iskulla, ja minä olen valmis osoittamaan, kuinka sonni kellistetään käymällä sitä sarvista kiinni; siten saavutamme hänen luottamuksensa."
Atos hymyili.
"Sinä olet paras kumppani mitä tunnen, d'Artagnan", hän sanoi ojentaen gascognelaiselle kätensä, "ja olen onnellinen siitä, että tapasin sinut jälleen, poikani."
Sillä nimityksellä Atos, kuten tiedetään, puhutteli d'Artagnania silloin kun hän ilmaisi sydämensä sisimpiä tunteita.
Samassa tuli Grimaud ulos sisähuoneesta. Haavoittunut oli nyt sidottu, ja hänen vointinsa oli parempi.
Ystävykset jättivät hänelle hyvästi ja kysyivät, oliko hänellä mitään sanomaa lähetettävänä veljelleen.
"Pyytäkää häntä ilmoittamaan kuninkaalle", vastasi kelpo mies, "että ne eivät ihan tappaneet minua; niin vähäpätöinen kuin olenkin, luulen kuitenkin, että hänen majesteettinsa suree minua ja soimaa itseänsä kuolemastani."
"Olkaa huoletta", vastasi d'Artagnan, "ennen iltaa saa hän sen tietää."
Pikku ryhmä lähti taipaleelle. Ei voinut erehtyä tiestä; heidän seuraamansa tie näkyi selvästi tasangon poikki.
Kaksi tuntia ratsastettiin äänettöminä, kunnes d'Artagnan muiden etunenässä pysähtyi tienmutkaan.
"Kas", hän virkahti, "tuolla onkin väkemme."
Melkoinen ratsujoukko näkyi noin puolen lieuen päässä.
"Veikkoset", määräsi d'Artagnan, "antakaa miekkanne herra Moustonille, joka ajan ja paikan tullen luovuttaa ne teille takaisin, älkääkä unohtako, että te olette vankejamme."
Sitten hoputettiin jo väsyvät hevoset raviin, ja pian tavoitettiin saattue.
Kuningas oli saanut sijansa ensimmäisessä rivissä, ympärillään osa eversti Harrisonin rykmenttiä; hän kulki eteenpäin välinpitämättömänä, mutta yhä arvokkaana ja ikäänkuin vapaasta tahdostaan.
Hänen kalvenneille kasvoilleen levisi mielihyvän punehdus, kun hän huomasi Atoksen ja Aramiin, joita hänen ei ollut suotu edes hyvästellä; hän luki molempien aatelismiesten katseista, että hänellä oli vielä ystäviä vain muutaman askeleen päässä, vaikka hän oli luullut näiden joutuneen vankilaan.
D'Artagnan ratsasti kolonnan etupäähän, jätti ystävänsä Portoksen vartioittaviksi ja meni suoraan Harrisonin luo, joka tosiaan muisti nähneensä hänet Cromwellin luona ja vastaanotti hänet niin kohteliaasti kuin saattoi siinä asemassa ja hänen luontoiseltaan mieheltä odottaakaan. D'Artagnanin arvelu piti paikkansa: everstillä ei ollut eikä voinutkaan olla mitään epäluuloa.
Pysähdyttiin kuninkaan päivällislomaa varten. Mutta tällä kertaa ryhdyttiin varokeinoihin, jotta hän ei yrittäisi pelastua. Ravintolan isoon suojamaan katettiin pieni pöytä hänelle ja suuri upseereille.
"Syöttekö päivällistä minun kanssani?" kysyi Harrison d'Artagnanilta.
"Sen tekisin hiton mielelläni", selitti d'Artagnan, "mutta minulla on kumppanini herra du Vallon ja kaksi vankiani, joita en voi jättää, ja he ottaisivat liian suuren sijan teidän pöydässänne. Mutta sovittakaamme paremmin: toimittakaa meille pöytä katetuksi johonkin nurkkaan ja lähettäkää meille mitä hyväksi näette omasta pöydästänne, sillä muutoin meitä uhkaa nälkäkuolema. Siten saamme silti yhteiset päivälliset, kun syömme samassa huoneessa."
"Olkoon menneeksi", vastasi Harrison.
Asia järjestettiin d'Artagnanin toivomuksen mukaan. Palatessaan sisälle everstin luo hän näki kuninkaan jo istuvan pikku pöydän ääressä Parryn palvelemana; Harrisonilla ja hänen upseereillaan oli yhteinen pöytä, ja nurkkaan oli varattu paikat d'Artagnanille ja tämän seurueelle.
Puritaaniupseerit olivat saaneet ympyriäisen pöydän, ja joko sattumalta tai töykeyttä osoittaakseen Harrison istui selin kuninkaaseen.
Hallitsija näki noiden neljän aatelismiehen tulevan, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaankaan.
He menivät istuutumaan heille katetun pöydän ääreen ja asettuivat siten, etteivät kääntäneet selkäänsä kellekään. Heillä oli tarkattavinaan sekä upseerien että kuninkaan pöytä.
Osoittaakseen kunnioitusta vieraitansa kohtaan Harrison lähetti heille parhaita ruokalajeja pöydästään. Ystävysten kovaksi onneksi puuttui viini. Seikka näytti Atoksesta aivan yhdentekevältä, mutta d'Artagnan, Portos ja Aramis irvistivät joka kerta kun heidän täytyi kulauttaa olutta, puritaanilaista juomaa.
"Totisesti, eversti", sanoi d'Artagnan, "olemmepa teille kovin kiitollisia suosiollisesta kutsustanne, sillä ilman teitä olisimme nähtävästi jääneet päivällisettäkin, kuten jo aamiaisetta, ja ystäväni herra du Vallon yhtyy kiitokseeni, sillä hän oli julmasti nälissään."
"Niin olen vieläkin", virkkoi Portos kumartaen eversti Harrisonille.
"Miten teille saattoi niin kamalasti käydä, että jäitte aamiaista vaille?" kysyi eversti nauraen.
"Peräti yksinkertaisesta syystä, eversti", vastasi d'Artagnan. "Minulla oli kiire saavuttaa teidät, ja sentähden lähdin samaa tietä kuin tekin. Sitä ei olisi minunlaiseni vanhan muonanhankkijan sopinut tehdä, kun minun piti tietää, että missä on kulkenut sellainen ravakka ja reima rykmentti kuin teidän, sieltä ei ole mitään jälkisatoa korjattavissa. Käsitättehän siis pettymyksemme, kun saapuessamme metsän laidassa sijaitsevaan pikku taloon, joka oli etäältä ollut mitä kodikkaimman toivorikas silmissämme punaisine kattoineen ja vihreine ikkunaluukkuineen, emme tavanneetkaan kanoja, jotka olimme päättäneet käristää, ja kinkkuja, joista meidän piti kiireimmiten paistaa viipaleita, vaan ainoastaan miehen pahuksen virumassa verisenä… Haa, hiisi vieköön, eversti, ilmaiskaa kunnioitukseni sille upseerillenne, joka antoi sen iskun; se oli naseva kolaus, niin naseva, että se herätti ystävänikin ihailua, herra du Vallonin, joka myös jakelee kelpo lyöntejä."
"Niin", vastasi Harrison nauraen, ja hän vilkaisi erääseen pöydän ääressä istuvaan upseeriin, "kun Groslow ottaa sellaisen homman huolekseen, silloin ei toisen tarvitse siihen enää puuttua."
"Kas, tekö se olitte, monsieur!" sanoi d'Artagnan kumartaen upseerille; "pahoittelen, että monsieur ei puhu ranskaa, jotta voisin itse lausua hänelle tunnustukseni."
"Olen valmis vastaanottamaan sen ja vastaamaan siihen, monsieur", virkkoi upseeri jokseenkin hyvällä ranskankielellä, "sillä minä olen asunut kolme vuotta Pariisissa."
"No niin, monsieur, kiirehdin sanomaan teille", jatkoi d'Artagnan, "että isku oli erinomaisen tehokkaasti tähdätty: te melkein tapoitte miehenne."