KUUDESKYMMENES LUKU
Aatelismiehet
Mordauntin lähtiessä Cromwellin teltalle kuljettivat d'Artagnan ja Portos vankinsa siihen taloon, joka heille oli Newcastlessa osoitettu asunnoksi.
Mordauntin kehoitus kersantille ei ollut välttänyt gascognelaisen huomiota; hän olikin katseellaan teroittanut Atoksen ja Aramiin mieleen, että oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Nämä seurasivat senvuoksi äänettöminä voittajiaan, mikä ei ollutkaan heille vaikeata, sillä kullakin oli tarpeeksi tekemistä omissa ajatuksissaan.
Jos ihminen on milloinkaan peräti hämmästynyt, niin ainakin Mousqueton ovelta nähdessään noiden neljän ystävyksen lähestyvän kersantin ja kymmenkunnan sotamiehen saattamina. Hän hieroi silmiään, sillä hänestä tuntui mahdottomalta, että siinä olivat Atos ja Aramis, mutta lopulta hänen täytyi luottaa näkimiensä todistukseen. Hän aikoikin puhjeta ihmetteleviin huudahduksiin, mutta Portos mykistytti hänet silmäyksellä, jota ei käynyt vastustaminen.
Mousqueton jäi seisomaan ovelle kuin naulittu odottaen selitystä näin kummalliseen ilmiöön; erityisesti ällistytti häntä se havainto, että ystävykset eivät näkyneet tuntevan toisiaan.
Talossa, johon d'Artagnan ja Portos veivät Atoksen ja Aramiin, olivat he asuneet edellisestä päivästä saakka, kenraali Cromwellin tarjouksen mukaan; se sijaitsi kadun kulmassa, ja sivukadun puolella oli jonkunlainen puutarha ja talli.
Pohjakerran ikkunat oli varustettu rautaristikoilla, joita usein käytetään pienissä maaseutukaupungeissa, ja senvuoksi ne suuresti muistuttivat vankilan ikkunoita.
Molemmat ystävykset antoivat vankien astua sisälle edellään ja pysähtyivät kynnykselle, käskettyään Mousquetonin viedä kaikki neljä hevosta talliin.
"Miksemme me mene taloon heidän kerallaan?" kysyi Portos.
"Siksi että meidän on ensin nähtävä, mitä tuo kersantti miehineen meistä tahtoo."
Kersantti asettui väkensä kanssa pikku puutarhaan.
D'Artagnan tiedusti heiltä, mitä he halusivat ja mitä varten he siellä oleksivat.
"Meidät on määrätty auttamaan teitä vankienne vartioimisessa", ilmoitti kersantti.
Siihen ei ollut mitään sanomista; se oli päin vastoin hienotuntoista huomaavaisuutta, josta piti tekeytyä mielistyneeksi. D'Artagnan kiitti kersanttia ja antoi hänelle kruunun, jotta hän saisi juoda kenraali Cromwellin maljan.
Kersantti vastasi, että puritaanit eivät ollenkaan ryypänneet, mutta pisti kolikon taskuunsa.
"Voi, mikä hirveä päivä, hyvä d'Artagnan!" pahoitteli Portos.
"Mitä sanotkaan, Portos? Mikä hirveä päivä se on, jona olemme löytäneet ystävämme!"
"Niin, mutta millaisissa olosuhteissa!"
"On totta, että tilanne on kiusallinen", myönsi d'Artagnan; "mutta eipä väliä, menkäämme heidän luokseen ja yrittäkäämme saada selvyyttä asemaamme."
"Se on kovin sekava", sanoi Portos, "ja nyt oivallan, minkätähden
Aramis kehoitti minua kuristamaan tuon kamalan Mordauntin."
"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "älä lausu sitä nimeä."
"Mutta", väitti Portos, "minähän puhun ranskaa, ja he ovat englantilaisia!"
D'Artagnan katseli Portosta niin ihmettelevän näköisenä kuin järkevä mies aina kohtelee kaikenlaisia päättömyyksiä.
Kun Portos puolestaan silmäili häntä takaisin ollenkaan käsittämättä hänen ihmetystään, tyrkkäsi d'Artagnan häntä ja sanoi:
"Mennään sisälle."
Portos astui taloon edellä ja d'Artagnan hänen kintereillään, lukiten huolellisesti oven, ennenkuin sulki molemmat ystävänsä syliinsä vuoron jälkeen.
Atos oli murheen masentama. Aramis silmäili vuorotellen Portosta ja d'Artagnania sanaakaan virkkamatta, mutta hänen katseensa oli niin kaunopuheinen, että d'Artagnan käsitti sen.
"Tahdot tietää, miten me tulemme olleiksi täällä? Ka, hyvä Jumala, sehän on helppo arvata! Mazarin antoi toimeksemme tuoda kirjeen kenraali Cromwellille."
"Mutta miten on mahdollista, että tapaamme teidät Mordauntin vierellä?" kysyi Atos; "Mordauntin, josta varoitin sinua, d'Artagnan?"
"Ja jolta minä kehoitin sinua vääntämään niskat nurin, Portos", lisäsi
Aramis.
"Siitäkin saamme kiittää Mazarinia. Cromwell oli lähettänyt hänet Mazarinin luo, ja Mazarin toimitti meidät Cromwellin puheille. Onneton kohtalo tässä johtelee kaikkea."
"Niin, olet oikeassa, d'Artagnan, onneton kohtalo hajaannuttaa ja syöksee meidät tuhoon. Älkäämme senvuoksi enää puhukokaan siitä, hyvä Aramis, vaan valmistautukaamme kokemaan oma osamme."
"Sang-Diou, päin vastoin puhukaamme siitä, sillä onhan kerta kaikkiaan sovittu, että me pidämme aina yhtä, vaikka ajammekin vastakkaisia asioita."
"Niin, kerrassaan vastakkaisia tosiaankin", virkkoi Atos hymyillen, "sillä tekeepä mieleni kysyä, mitä asiaa te ajatte täällä? Voi, d'Artagnan, näethän, mihin tuo kurja Mazarin käyttää teitä! Tiedätkö, mihin rikokseen olette tehneet itsenne syypäiksi? Kuninkaan vangitsemiseen, hänen häpäisemiseensä, kuolemaansa."
"Oho", tokaisi Portos, "niinkö luulet?"
"Sinä liioittelet, Atos", väitti d'Artagnan; "eihän sitä toki siinä asti olla."
"Kautta taivaan, siihen sitä ollaan juuri tulossa. Minkätähden vangitaan kuningas? Kun häntä tahdotaan kunnioittaa valtiaana, silloin häntä ei osteta kuin orjaa. Luuletko, että Cromwell lunasti hänet kahdellasadallatuhannella punnalla jälleen kohottaakseen valtaistuimelle? Hyvät ystävät, olkaa vakuutettuja siitä, että he surmaavat hänet, ja se on kuitenkin vähäisempi rikos kuin he voisivat tehdä. Parempi on mestata kuningas kuin rusikoida."
"En mene sitä kieltämään, ja se on lopultakin mahdollista", myönsi nyt d'Artagnan; "mutta mitä se meihin kuuluu? Minä olen täällä, koska olen soturi ja palvelen herrojani, nimittäin niitä, jotka maksavat palkkani. Olen vannonut tottelevani ja tottelen; mutta te, jotka ette ole tehneet valaa, minkätähden olette täällä ja mitä asiaa te ajatte?"
"Maailman pyhintä asiaa", vastasi Atos; "onnettomuuden, kuninkuuden ja uskonnon. Muuan ystävä, eräs aviopuoliso ja tytär ovat kunnioittaneet meitä kutsumalla meidät avukseen. Me olemme palvelleet heitä heikon kykymme mukaan, ja Jumala ottaa lukuun hyvän tahtomme, joskin meiltä on puuttunut voimia. Sinä voit ajatella toisin, d'Artagnan, katsella asioita toiselta näkökannalta, veikkonen; en tahdo käännyttää sinua, mutta pahoittelen menettelyäsi."
"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "mitä tekemistä minulla oikeastaan on siinä, että herra Cromwell, joka on englantilainen, nousee kapinaan kuningastansa vastaan, joka on skotlantilainen? Minä olen ranskalainen, minä, tuo kaikki ei koske minua; kuinka siis voit vetää minut vastuuseen siitä?"
"Niin tosiaan", virkahti Portos.
"Koska kaikki aatelismiehet ovat veljeksiä, koska sinä olet aatelismies, koska kaikkien maiden kuninkaat ovat aatelismiesten joukossa ensimmäisinä, koska sokea, kiittämätön ja raaka rahvas pitää aina huvinaan ylempiensä alentamista; ja sinä, sinä, d'Artagnan, mies vanhaa aatelia, kunniakkaan nimen ja kelpo säilän kantaja, sinä olet avittanut kuninkaan luovuttamisessa oluenpanijoille, vaattureille ja ajureille! Voi, aatelismiehenä olet hairahtunut, sen sanon sinulle."
D'Artagnan pureksi kukkavanaa, ei vastannut ja tunsi olonsa kiusalliseksi, sillä kääntäessään silmänsä Atoksesta hän kohtasi Aramiin katseen.
"Ja sinä, Portos", pitkitti kreivi ikäänkuin säälien d'Artagnanin hämiä, "sinä, paras sydän, paras ystävä, paras soturi, mitä tunnen, – sinä, joka olisit sielusi puolesta ansainnut syntyä valtaistuimen portailla ja joka ennemmin tai myöhemmin saat ymmärtäväiseltä kuninkaalta palkinnon, – sinä, hyvä Portos, aatelismies tavoiltasi, taipumuksiltasi ja miehuudeltasi, sinä olet yhtä suuresti moitittava kuin d'Artagnan."
Portos punastui, mutta pikemmin mielihyvästä kuin nolostuksesta; kuitenkin hän painoi alas päänsä kuin nöyryytettynä ja myönsi:
"Niin, kyllä, lienetpä oikeassa, kreiviseni."
Atos nousi seisaalle.
"Kas niin", hän lausui astuen d'Artagnanin luo ja ojentaen tälle kätensä, "älä murjottele, poikani, sillä kaiken virkkamani olen sanonut ainakin isän sydämellä, jollen isän äänellä. Minulle olisi ollut helpompaa, usko minua, ainoastaan kiittää sinua henkeni pelastamisesta ja olla sanallakaan kajoamatta mielipiteisiini."
"Epäilemättä, epäilemättä, Atos", vastasi d'Artagnan puristaen vuorostaan hänen kättänsä; "mutta sinulla onkin penteleen omituisia mielipiteitä, joihin koko muu maailma ei voi yhtyä. Kuka osaisikaan kuvitella, että järkevä mies jättää kotinsa, Ranskan, holhottinsa, – viehättävän nuorukaisen, jonka luokse pistäysimme leiriin, – lähteäkseen minne? Tukemaan lahonnutta ja madonsyömää valtaistuinta, joka piankin luhistuu kuin vanha hökkeli. Se ajatuskanta, johon vetoat, on kyllä kaunis, mutta niin kaunis, että se on yli-inhimillinen."
"Olipa se muuten millainen hyvänsä, d'Artagnan", vastasi Atos menemättä ansaan, jonka hänen ystävänsä gascognelainen oveluus viritti Atoksen isälliselle hellyydelle Raoulia kohtaan, "sinä tunnet ainakin sydämesi syvyydessä, että se ajatuskanta on oikea; mutta väärin teen väitellessäni herrani kanssa. Olen vankisi, d'Artagnan, kohtele minua sellaisena."
"Äh, hitto", sanoi d'Artagnan, "tiedät kyllä, että sinä et pitkäksi aikaa jää vangikseni."
"Ei", huomautti Aramis, "sillä meitä kohdellaan arvattavasti kuten niitä, jotka saatiin vangiksi Philliphaughin luona."
"Ja miten niille kävi?" kysyi d'Artagnan.
"Ka, puolet hirtettiin", vastasi Aramis, "ja toiset puolet ammuttiin."
"Vai niin!" sanoi d'Artagnan; "mutta minä takaan, että teitä ei hirtetä eikä ammuta niin kauan kuin minulla on pisaraakaan verta suonissani. Sang-Diou, tulkoothan! Sitäpaitsi, näetkö tuota ovea, Atos?"
"Entä sitten?"
"No, siitä marssitte te ulos milloin haluatte, sillä tästä hetkestä lähtien sinä ja Aramis olette vapaita kuin ilman linnut."
"Tuosta tunnen sinut hyvin, kunnon d'Artagnan", vastasi Atos; "mutta sinä et enää vallitse meitä: tuo ovi on vartioitu, d'Artagnan, senhän tiedät."
"No niin, te hyökkäätte läpi", huomautti Portos. "Montako heitä onkaan?
Korkeintaan kymmenen miestä."
"Se ei merkitsisi mitään meille neljälle, mutta liikaa se on meille kahdelle. Ei, kuulkaahan, täten hajaantuneina meidän täytyy joutua hukkaan. Ajatelkaa, kuinka nurjaksi kohtalo on kääntynyt: Vendômoisin tiellä sinä, d'Artagnan, niin urhea, ja sinä, Portos, niin järkkymätön ja voimakas, jouduitte tappiolle; tänään olemme Aramis ja minä sortuneet alakynteen, on tullut meidän vuoromme. Sellaista ei meille milloinkaan tapahtunut ollessamme yhdessä kaikki neljä; kuolkaamme siis kuten Winter kuoli, – minä puolestani vakuutan, etten suostu pakenemaan, jollemme lähde kokonaisena neljän kumppanuutena."
"Mahdotonta", virkahti d'Artagnan; "me olemme Mazarinin asioilla."
"Sen tiedän, enkä tahdokaan sen enempää suostutella teitä. Järkeilyni ei ole ollenkaan tehonnut; perusteeni olivat epäilemättä huonoja, koska ne eivät saaneet mitään vaikutusta niin rehellisiin mieliin kuin teidän."
"Ja muuten, vaikka ne olisivatkin jotain tehonneetkin", huomautti Aramis, "ei kuitenkaan sovi panna alttiiksi kahta niin oivallista ystävää kuin d'Artagnan ja Portos ovat. Olkaa huoletta, veikkoset, me tuotamme teille kunniaa kuollessamme. Minä puolestani tunnen itseni ylpeäksi, saadessani käydä kohtaamaan luoteja tai silmukkaakin sinun kanssasi, Atos, sillä sinä et ole minusta milloinkaan näyttänyt niin suurelta kuin tänään."
D'Artagnan ei hiiskunut sanaakaan, mutta pureksittuaan rikki kukkavanansa hän järsi kynsiään.
"Voitteko ajatella", aloitti hän viimein, "että teidät surmattaisiin? Mitä hyötyä siitä olisi? Kuka haluaisi teidän kuolemaanne? Olettehan muuten meidän vankejamme."
"Hupsu, kolminkertainen hupsu!" huudahti Aramis; "etkö siis tunne Mordauntia? Kas, minä olen vaihtanut yhden ainoan katseen hänen kanssaan ja nähnyt siitä silmäyksestä, että me olimme tuomittuja."
"Minua kaivelee totisesti, etten kuristanut häntä pyyntösi mukaan,
Aramis", pahoitteli Portos.
"Pyh, viisi minä Mordauntista!" huudahti d'Artagnan; "cap de Diou, jos hän tunkeutuu liian likelle minua, niin rusennan hänet, sen itikan! Älkää siis paetko, se on turhaa, sillä minä vannon, että te olette täällä yhtä turvallisia kuin kaksikymmentä vuotta takaperin sinä, Atos, olit Férou-kadun varrella ja sinä, Aramis, Rue de Vaugirardin."
"Malttakaas", virkkoi Atos ojentaen kätensä toista ristikkoikkunaa kohti niistä kahdesta, jotka päästivät valoa huoneeseen, "saatte hetimiten tietää, mitä teidän on siitä seikasta ajateltava, sillä tuolta hän tuleekin."
"Kuka?"
"Mordaunt."
Seuratessaan Atoksen käden suuntaa näki d'Artagnan ratsumiehen lähenevän täyttä laukkaa.
Se oli tosiaan Mordaunt.
D'Artagnan syöksyi ulos.
Portos tahtoi saattaa häntä.
"Jää tänne", käski d'Artagnan, "äläkä tule ennen kuin kuulet minun rummuttavan sormillani ovea."
YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Herra armahda!
Saapuessaan talon edustalle Mordaunt näki d'Artagnanin seisovan ovella ja sotamiesten loikovan aseineen siellä täällä puutarhan nurmikolla.
"Hei!" huusi hän kiireisen vauhdin tukahduttamalla äänellä, "ovatko vangit vielä täällä?"
"Kyllä, sir", vastasi kersantti nousten joutuisasti seisaalle miestensä kanssa, ja kaikki tekivät rivakasti kunniaa.
"Hyvä! Neljä miestä ottamaan heidät viedäkseen heti minun asuntooni!"
Neljä miestä valmistausi tehtävään.
"Mitä halutaan?" kysyi d'Artagnan siihen ivalliseen tapaan, jonka lukijamme lienevät jo usein havainneet hänellä siitä asti kun häneen tutustuivat. "Mitä on tekeillä, jos saan kysyä?"
"Sitä vain, monsieur", vastasi Mordaunt, "että käskin neljän miehen viedä asuntooni vangit, jotka saimme tänä aamuna."
"Ja minkätähden?" tiedusti d'Artagnan. "Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta käsittänettehän, että asia herättää harrastustani."
"Syystä että vangit ovat nyt minun", vastasi Mordaunt korskeasti, "ja että minä menettelen heidän suhteensa mieleni mukaan."
"Sallikaa minun huomauttaa, nuori herraseni", virkkoi d'Artagnan, "että te nähdäkseni erehdytte; vangit kuuluvat tavanmukaisesti niille, jotka ovat heidät ottaneet, eivätkä niille, jotka ovat nähneet heitä otettavan. Teillä oli saatavissa vangiksenne loordi Winter, joka oli setänne, mikäli kerrotaan, mutta te surmasitte hänet mieluummin, ja se on oma asianne; herra du Vallon ja minä olisimme voineet surmata nuo kaksi aatelismiestä, mutta meille oli mieluisampaa vangita heidät, – makunsa kullakin."
Mordauntin huulet vaalenivat.
D'Artagnan oivalsi, että tilanne oli saamassa vakavan käänteen, ja hän alkoi rummuttaa kaartilaismarssia oveen.
Siekalematta ilmestyi Portos ulos ja asettui toiseen pihtipieleen, jonka hänen kookas mittansa kokonaan peitti.
Tämä temppu ei välttänyt Mordauntin huomiota.
"Monsieur", hän sanoi, ja hänen kiukkunsa alkoi purkautua, "vastustus olisi hyödytöntä: nuo vangit antoi minulle vastikään korkea suojelijani, ylipäällikkö Oliver Cromwell."
Nämä sanat vaikuttivat d'Artagnaniin kuin salaman isku. Veri sävähti hänen ohimoihinsa, pilvi hämärsi hänen silmiään, hän älysi nuoren miehen verenhimoiset toiveet, ja hänen kätensä laskeutui vaistomaisesti miekan kahvaan.
Portos piti silmällä d'Artagnania nähdäkseen, mitä oli tehtävä, ja sovittaakseen liikkeensä kumppanin esiintymisen mukaan.
Tuo Portoksen katse huolestutti enemmän kuin viihdytti d'Artagnania, ja hän alkoi pahoitella, että oli vedonnut Portoksen raakaan voimaan asiassa, missä näytti ennen kaikkea viekkaus tarpeelliselta.
– Väkivalta, – tuumi hän itsekseen, – syöksisi meidät kaikki tuhoon; d'Artagnan veikkonen, näytäppäs tuolle käärmeenpoikaselle, että sinä et ainoastaan ole väkevämpi kuin hän, vaan nokkelampikin.
"Voi", hän virkkoi ääneen ja kumarsi syvään, "miksette sitä heti sanonut, herra Mordaunt? Mitä, te tulette siis herra Oliver Cromwellin vakuuttamana, aikakautemme loistavimman sotapäällikön nimessä?"
"Lähdin hänen luotansa ihan äsken, monsieur", vastasi Mordaunt hypäten maahan ja jättäen hevosensa erään sotamiehen pideltäväksi; "tulen suoraa päätä hänen teltastaan."
"Kun ette sitä oitis sanonut, hyvä herra Mordaunt!" pitkitti d'Artagnan. "Koko Englanti kuuluu herra Cromwellille, ja koska tulette minulta pyytämään vankejani hänen nimessään, niin mukaudun, monsieur, – ottakaa heidät, he ovat teidän."
Mordaunt lähestyi säteilevänä, ja Portos, joka seisoi ihan masentuneena ja katseli d'Artagnania tyrmistyksissään, avasi suunsa puhuakseen.
D'Artagnan polkaisi Portosta jalalle; silloin tämä ymmärsi, että hänen ystävänsä näytteli ilvettä.
Mordaunt laski jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, ja hattu kädessä oli hän astumaisillaan ystävysten välitse, viitaten neljää apuriansa tulemaan mukaansa.
"Mutta suokaa anteeksi", huomautti d'Artagnan hymyillen mitä herttaisimmin ja laskien kätensä nuoren miehen olalle, "jos mainehikas kenraali Oliver Cromwell oli määrännyt vankimme teidän huostaanne, niin hän on kaiketi tehnyt lahjoituksensa kirjallisesti?"
Mordaunt pysähtyi äkkiä.
"Häh on tietenkin antanut tuodaksenne jonkun kirjelmän minulle, edes pikku paperilappusen, joka todistaa tulevanne hänen nimessään. Suvatkaa uskoa minulle se paperi, voidakseni edes verukkeella puolustaa maanmiesteni luovutusta. Muutoinhan, – sen käsittänette – vaikka olenkin varma siitä, että kenraali Cromwell ei voi tahtoa heille mitään pahaa, menettelyni tekisi huonon vaikutuksen."
Mordaunt kavahti taaksepäin, tuntien iskun, ja loi kamalan silmäyksen d'Artagnaniin, mutta tämä vastasi siihen kohteliaimmalla ja sydämellisimmällä sävyllä, mikä on milloinkaan ihmisen kasvoja kirkastanut.
"Kun sanon teille jotakin, monsieur", virkkoi Mordaunt, "niin kehtaisitteko loukata minua epäilyksellä?"
"Minäkö!" huudahti d'Artagnan; "minäkö epäilisin sanaanne! Taivas minua siitä varjelkoon, hyvä herra Mordaunt! Päinvastoin on minulla täysi syy pitää teitä kunniallisena ja mallikelpoisena herrasmiehenä, ja tahdotteko, monsieur, että puhun teille avoimesti?" pitkitti d'Artagnan vilpittömän näköisenä.
"Puhukaa, monsieur", sanoi Mordaunt.
"Herra du Vallon tässä on rikas mies; hänellä on neljänkymmenen tuhannen livren vuosikorot, joten hän ei pidä väliä rahoilla; senvuoksi en puhu hänen puolestaan, vaan omastani."
"No niin, monsieur?"
"No, minä taasen en ole rikas. Gascognessa se ei ole mikään häpeä, monsieur; siellä ei kukaan ole varoissaan, ja Henrik neljännellä, muistossa loistokkaalla, joka oli gascognelaisten kuningas niinkuin hänen majesteettinsa Filip neljäs on kaikkien espanjalaisten kuningas, ei ollut koskaan penniäkään taskussaan."
"Jatkakaa, monsieur", kehoitti Mordaunt; "näen pyrkimyksenne, ja jos välillämme tosiaan on vain se mitä luulen, niin se vastus on helposti poistettavissa."
"Ah, tiesinhän, että te olette järkimies!" ihastui d'Artagnan. "No, sellainen on seikka; siitä se kenkä likistää, kuten sanotaan. Minä olen tyhjästä aloittanut upseeri, en sen enempää; en saa muuta kuin mitä miekkani tuottaa eli paljoa enemmän iskuja kuin pankinseteleitä. Mutta kun tänä aamuna otin vangiksi kaksi ranskalaista, jotka näyttivät olevan ylhäistä syntyperää, vieläpä Sukkanauharitareita, sanoin itselleni: Onneni on luotu. Sanon kaksi, koska herra du Vallon varakkaana miehenä tällaisissa olosuhteissa luovuttaa vankinsa aina minulle."
D'Artagnanin monisanaisen avomielisyyden täydellisesti eksyttämänä Mordaunt hymyili kuten mies, joka varsin hyvin oivaltaa hänelle esitetyt perusteet, ja vastasi säveästi:
"Toimitan hetimiten allekirjoitetun määräyksen, monsieur, ja sen mukana kaksituhatta pistolia; mutta sillävälin, monsieur, sallikaa minun viedä mukanani vangit."
"Ei", arveli d'Artagnan, "mitä merkitseekään teille puolen tunnin lykkäys? Olen järjestystä rakastava mies, monsieur; toimikaamme siis säännönmukaisesti."
"Voisin kuitenkin pakottaa teidät siihen, monsieur", muistutti
Mordaunt, "sillä minä käsken täällä."
"Voi, monsieur", haastoi d'Artagnan sävyisästi hymyillen, "kylläpä näkee, että te ette tunne meitä, vaikka herra du Vallonilla ja minulla on ollut kunnia matkustaa teidän seurassanne. Me olemme aatelismiehiä, me pystymme kaksin surmaamaan teidät ja kahdeksan miestänne. Luojan nimessä, herra Mordaunt, älkää olko uppiniskainen, sillä uhmattuna uhittelen minäkin, ja silloin käyn julman itsepintaiseksi; ja katsokaas, monsieur", pitkitti d'Artagnan, "tämä kumppanini on sellaisessa tapauksessa vielä itsepintaisempi ja hurjaluontoisempi kuin minä, – siitä puhumattakaan, että meidät on lähettänyt tänne kardinaali Mazarin, joka edustaa Ranskan kuningasta; siten olemme me tällä hetkellä kuninkaan ja kardinaalin edustajia ja lähettiläinä kajoamattomia, kuten varmasti käsittää herra Oliver Cromwell, ollen tietenkin yhtä suuri valtiomies kuin sotapäällikkökin. Pyytäkää siis kirjallinen määräys. Eihän siitä ole teille suurtakaan vaivaa, hyvä herra Mordaunt?"
"Niin, kirjallinen määräys", yhtyi Portos, joka nyt alkoi älytä d'Artagnanin aikomuksen; "muuta emme halua."
Niin suuresti kuin Mordauntin tekikin mieli turvautua väkivaltaan, oivalsi hän kuitenkin aivan hyvin d'Artagnanin esittämien syiden pätevyyden. Lisäksi tehosi häneen tämän maine, ja aamullinen kohtaus oli antanut sille maineelle tukea, saaden hänet arvelevalle päälle. Ja olihan hän aivan tietämätön noiden neljän ranskalaisen hartaasta ystävyysliitosta, joten hänen koko levottomuutensa oli hälventynyt lunnaiden ilmetessä selkeänä vaikuttimena.
Hän päätti senvuoksi sekä noutaa määräyksen että ne kaksituhatta pistoliakin, joiden arvoisiksi hän oli itse harkinnut nuo kaksi vankia.
Mordaunt nousi siis jälleen ratsaille, ja kehoitettuaan kersanttia pitämään tarkkaa vartiota hän kääntyi pois ja karautti tiehensä.
– Hyvä! – ajatteli d'Artagnan; – neljännestunti ratsastukseen teltalle, toinen mokoma paluuseen, siinä on pitempi loma kuin tarvitsemmekaan.
Hän kääntyi sitten Portokseen, kasvojensa ilmaisematta vähäisintäkään muutosta, joten niiden, jotka vakoilivat häntä, täytyi uskoa hänen pitkittävän samaa keskustelua.
"Veikkoseni", hän virkkoi katsoen Portosta suoraan silmiin, "kuuntelehan tarkoin. Ensiksikään ei sanaakaan ystävillemme siitä, mitä olet kuullut; heidän on turha tietää, minkä palveluksen heille teemme."
"Hyvä", vastasi Portos, "kyllä ymmärrän."
"Mene talliin, missä tapaat Mousquetonin; te satuloitsette hevoset, asetatte pistoolit koteloihin, talutatte ratsut ulos ja viette ne sivukadulle, jotta tarvitsee vain nousta niiden selkään. Muu jää minun asiakseni."
Portos ei tehnyt mitään muistutusta, vaan totteli siinä rajattomassa luottamuksessa, jota ystävä hänessä herätti.
"Minä menen", hän virkkoi; "mutta tulenko enää huoneeseen, missä ystävämme ovat?"
"Et, se on turhaa."
"No, otahan siis sinä kukkaroni, jonka jätin uuninreunukselle."
"Kyllä, ole huoletta."
Portos käveli säntillisin ja tyynin askelin tallia kohti, sotamiesten keskitse, jotka eivät hänen ranskalaisuudestaan huolimatta voineet olla ihailematta aatelismiehen kookasta vartta ja voimakasta rakennetta. Kadunkulmassa hän kohtasi Mousquetonin, jonka otti mukaansa.
Sitten d'Artagnan meni jälleen sisälle, viheltäen sävelmää, jonka oli aloittanut Portoksen lähtiessä.
"Hyvä Atos, olen harkinnut järkeilyäsi, ja se on saanut minut vakuutetuksi; pahoittelen tosiaan, että olen sekaantunut koko tähän juttuun. Kuten sanoit, Mazarin on myyrä. Olen senvuoksi päättänyt paeta teidän kanssanne. Ei mitään vastaväitteitä, olkaa valmiina; miekkanne ovat tuolla nurkassa, älkää unohtako niitä, sillä ne työkapineet saattavat olla hyvinkin tarpeellisia nykyisissä olosuhteissamme. Siitä johtuu mieleeni Portoksen kukkaro. Kas, tuossa se onkin."
Ja d'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa. Molemmat ystävykset katselivat häntä hämmästyneinä.
"No, mitä merkillistä tässä on?" virkkoi d'Artagnan; "tekisipä mieleni tietää! Olin sokea: Atos avasi silmäni, siinä kaikki. Tulkaa tänne."
Molemmat ystävykset lähestyivät.
"Näettekö tuon sivukadun?" sanoi d'Artagnan. "Hevoset tuodaan odottamaan sinne; te lähdette ulos ovesta, käännytte vasemmalle, hyppäätte satulaan, ja sillä hyvä. Älkää välittäkö mistään muusta kuin että kuuntelette tunnussanaa. Minä nimittäin huudan lähtömerkiksi: Herra armahda!"
"Mutta sinun, d'Artagnan, pitää antaa meille kunniasanasi, että tulet mukaan!" huomautti Atos.
"Sen vannon kautta taivaan!"
"Sovittu!" huudahti Aramis. "Kun ulkoa kajahtaa 'Herra armahda!' me säntäämme ulos, iskemme kumoon kaikki mitä osuu tiellemme, juoksemme hevosten luo, hyppäämme ratsaille ja kannustamme menemään; eikö niin?"
"Aivan."
"Näetkös, Aramis", virkkoi Atos, "olen aina sanonut sinulle, että d'Artagnan on paras meistä kaikista."
"Kas, kohteliaisuuksia!" sanoi d'Artagnan; "silloin minä lähden tieheni. Hyvästi!"
"Ja sinä pakenet kanssamme, niinhän?"
"Se on selvä. Älkää unohtako tunnussanaa: Herra armahda!"
Ja hän astui ulos yhtä huolettomana kuin oli tullutkin, viheltäen jälleen samaa sävelmää siitä kohdasta, mihin oli sen keskeyttänyt.
Sotamiehet pelasivat keskenään tai nukkuivat; kaksi hyräili eräässä nurkassa väärin virttä Super flumina Babylonis.
D'Artagnan huusi kersanttia.
"Hyvä herra", sanoi hän tälle, "kenraali Cromwell on kutsuttanut minut luokseen herra Mordauntin välityksellä; pyydän teitä pitämään tarkoin silmällä vankeja."
Kersantti ilmaisi merkillä, että hän ei ymmärtänyt ranskaa.
Silloin yritti d'Artagnan tulkita hänelle sanojensa sisällön eleillä.
Kersantti ilmaisi tajuavansa merkkikielen.
D'Artagnan meni alas talliin; siellä hän tapasi kaikki viisi ratsua satuloittuina, omansa kuten muutkin.
"Tarttukaa nyt kumpainenkin yhtä hevosta suitsista", hän sanoi
Portokselle ja Mousquetonille, "ja kääntykää vasemmalle, jotta Atos ja
Aramis näkevät teidät ikkunastaan."
"He ovat siis tulossa?" kysyi Portos.
"Niin, aivan pian."
"Ethän unohtanut kukkaroani?"
"En, ole huoletta."
"Hyvä!"
Ja Portos ja Mousqueton lähtivät vartiopaikalleen, kumpainenkin taluttaen varahevosta mukanaan.
Yksin jäätyänsä d'Artagnan sieppasi tulukset ja iski tulta taulapalaseen, joka oli kahden herneen kokoinen. Hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti oven edustalle sotamiesten keskelle.
Siinä pysähtyen hän kumartui taputtamaan elukkaa kädellään ja sujautti taulapalasen sen korvaan.
Ainoastaan d'Artagnanin kaltainen taitava ratsastaja saattoi uskaltaa sellaisen kokeen, sillä tuskin oli elukka tuntenut polttavan kirvellyksen, kun se kiljahti kivusta, hypähti koholle ja alkoi teutaroida kuin villiintyneenä.
Sotamiehet etääntyivät päätähavin, ollessaan rusentua hevosen kavioihin.
"Apua, apua!" huikkasi d'Artagnan. "Pidättäkää, pidättäkää! Hevoseni on tullut virmapääksi."
Ja elukan silmät näyttivätkin hetimiten veristävän, ja se kävi valkeaksi vaahdosta.
"Auttakaa!" kirkui d'Artagnan yhäti, sotamiesten uskaltamatta lähestyä häntä. "Auttakaa! Annatteko minun joutua surman suuhun? Herra armahda!"
Tuskin oli d'Artagnan päästänyt sen huudon, kun ovi avautui ja Atos ja Aramis säntäsivät ulos miekka kädessä. Mutta d'Artagnanin viekkauden ansiosta oli tie vapaa.
"Vangit pakenevat! Vangit pakenevat!" karjui kersantti.
"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni", kiljui d'Artagnan hellittäen ohjaksia, jolloin vauhko hevonen porhalsi menemään ja survaisi nurin pari kolme miestä.
"Stop, stop!" huusivat sotamiehet juosten tempaamaan aseitansa.
Mutta vangit istuivat jo satulassa, ja sittenpä he eivät menettäneet aikaa, vaan karauttivat likeisintä kaupunginporttia kohti. Keskivaiheilla katua he näkivät Grimaudin ja Blaisoisin, jotka tulivat tavoittamaan isäntiänsä.
Viittauksella sai Atos kaikki selväksi Grimaudille, joka pyörähti saattamaan pikku ryhmää; tämä muistutti myrskypuuskaa, ja d'Artagnan yhäti hoputti sitä takimmaisena huudoillaan. He vilahtivat portista kuin varjot, vartijain edes ehtimättä ajatella heidän pidättämistään, ja pääsivät avoimelle kedolle.
Kaiken aikaa sotamiehet huutelivat: Stop, stop! ja kersantti, joka alkoi käsittää joutuneensa ansaan, repi tukkaansa.
Samassa näkyi ratsastaja lähestyvän täyttä laukkaa, heiluttaen paperia kädessään.
Mordaunt siinä toi määräyksen.
"Vangit?" hän huusi hypäten alas satulasta.
Kersantilla ei ollut voimia vastata hänelle; hän viittasi avoimeen oveen ja tyhjään huoneeseen. Mordaunt ryntäsi portaille, käsitti kaikki, parkaisi kuin olisi häneltä reväisty sisälmykset ja kaatui tajuttomana porraskivelle.