VIIDESKUUDETTA LUKU
D'Artagnan ja Portos tekevät oivallisia olkikauppoja
Mazarin tahtoi heti pitkittää matkaa Saint-Germainiin, mutta kuningatar selitti odottavansa niitä henkilöitä, joille hän oli antanut kohtaamiskäskyn. Silti hän tarjosi kardinaalille Laporten paikan. Kardinaali suostui, siirtyen toisista vaunuista toisiin.
Aiheettomasti ei ollut levinnyt se huhu, että kuningas oli yöllä jättämässä Pariisin: kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli jo kuusi tuntia pitänyt tämän paon salaisuutta tietonaan, ja kaikessa vaiteliaisuudessaankaan eivät he olleet kyenneet antamaan lähtöohjeitaan siten, että hankkeesta ei olisi tullut liikkeelle mitään aavistusta. Sitäpaitsi kukin näistä henkilöistä tunsi harrastusta joitakuita muita kohtaan, ja kun arvailtiin, että kuningatar oli poistumassa Pariisista kamalin kostosuunnitelmin, oli jokainen varoittanut ystäviänsä tai omaisiansa, mistä oli tuloksena, että huhu tästä matkasta pian levisi pitkin kaupunkia kuin kulovalkeana.
Ensimmäiset vaunut, jotka saapuivat kuningattaren tultua, olivat hänen korkeutensa prinssin; niissä ajoivat herra de Condé; hänen korkeutensa prinsessa ja leskiprinsessa. Molemmat oli herätetty keskellä yötä, heidän tietämättänsä, mitä oli tekeillä.
Toisissa vaunuissa tulivat Orleansin herttua, herttuatar, la grande Mademoiselle – tämän tytär – ja abbé de la Rivière, herttuan eriämätön suosikki ja uskottu.
Kolmantena ryhmänä ilmestyivät herra de Longueville ja prinssi de Conti, hänen korkeutensa prinssin lanko ja veli. He astuivat maahan, lähestyivät kuninkaan ja kuningattaren vaunuja ja osoittivat hänen majesteetillensa kunnioitustaan.
Kuningatar loi katseensa vaunujen perälle, kun niiden ovi oli jäänyt auki, ja näki ajoneuvojen olevan tyhjillään.
"Mutta missä siis onkaan madame de Longueville?" hän kysäisi.
"Tosiaankin, missä on sisareni?" tiedusti hänen korkeutensa prinssi.
"Madame de Longueville on pahoinvointinen, madame", vastasi terttua, "ja hän pyysi minua ilmoittamaan esteensä teidän majesteetillenne."
Anna loi nopean silmäyksen Mazariniin, joka vastasi huomaamattomalla päänliikkeellä.
"Mitä te sanotte siitä?" kysyi kuningatar.
"Että siinä on pariisilaisille panttivanki", vastasi kardinaali.
"Miksei hän tullut?" kysyi hänen korkeutensa prinssi hiljaa veljeltään.
"Vaiti!" vastasi jälkimmäinen; "hänellä tietenkin on syynsä."
"Hän syöksee meidät turmioon", mutisi prinssi.
"Hän pelastaa meidät", sanoi Conti.
Vaunuja saapui nyt parvena. Marski de la Meilleraie, marski de Villeroy, Guitaut, Villequier ja Comminges tulivat peräkkäin; molemmat muskettisoturitkin ilmestyivät vuorostaan, pidellen d'Artagnanin ja Portoksen hevosia. Ystävykset nousivat satulaan. Portoksen ajomies siirtyi d'Artagnanin sijaan kuninkaallisten vaunujen ajopukille, Mousqueton otti ajomiehen paikan ja hoiti tehtäväänsä seisovassa asennossa – syystä, jonka hän itse parhaiten tunsi – kuten muinaiset automedonit.
Vaikka kuningattarella oli tuhansia seikkoja mietittävänään, etsi hänen katseensa d'Artagnania; mutta gascognelainen oli tavallisen ymmärtäväisyytensä perusteella jo sekautunut joukkoon.
"Olkaamme etuosastona", sanoi hän Portokselle, "ja hankkikaamme itsellemme hyvä yösija Saint-Germainissa, sillä kukaan ei ajattele meitä. Olen peräti väsyksissä."
"Minä", vastasi Portos, "sorrun kerrassaan unen tarpeeseen. Mutta ajatteles, että me emme saaneet vähääkään tapella! Pariisilaiset ovat totisesti kovin tyhmiä."
"Mutta eiköhän se oikeammin johtune siitä, että me olemme kovin nokkelia?" sanoi d'Artagnan.
"Kenties."
"Entä ranteesi, miten on sen laita?"
"Parempi; mutta luuletko, että me tällä kertaa saamme ne?"
"Mitkä?"
"Ka, sinä ylennyksesi ja minä arvonimeni!?"
"Tottahan toki, siitä melkein löisin vetoa. Sitäpaitsi, jos he eivät muista, niin kyllä minä muistutan."
"Kuulen kuningattaren äänen", huomautti Portos. "Hän luullakseni pyytää päästä ratsaille."
"Niin, kyllähän; mutta…"
"Mutta mitä?"
"Mutta kardinaalipa ei tahdo. Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan kääntyen molempiin muskettisotureihin, "saattakaa kuningattaren vaunuja älkääkä jättäytykö niiden viereltä. Me lähdemme pitämään huolta yömajoituksesta."
Ja d'Artagnan kannusti ratsuansa Saint-Germainia kohti, Portos kintereillään.
"Lähtekäämme, hyvät herrat!" virkkoi kuningatar.
Kuninkaalliset vaunut vierivät nyt taipaleelle, saattueenaan kaikki muut ajoneuvot ja runsaasti viisikymmentä ratsastajaa.
Saint-Germainiin tultiin seikkailutta; maahan laskeutuessaan kuningatar tapasi hänen korkeutensa prinssin, joka odotti seisten ja avopäin, tarjotakseen hänen tuekseen kätensä.
"Outo herääminen pariisilaisille!" huudahti Itävallan Anna säteilevänä.
"Siitä tulee sota", virkkoi prinssi.
"No, tulkoon! Eikö meillä ole puolellamme Rocroyn, Nördlingenin ja
Lensin voittaja?"
Prinssi kumarsi kiitokseksi.
Kello oli kolme aamulla. Kuningatar astui ensimmäisenä linnaan; häntä seurasivat kaikki muut: noin kaksisataa henkeä oli saattanut häntä pakoretkelle.
"Messieurs", lausui kuningatar nauraen, "majoittukaa linnaan, – se on tilava, ja sijaa ei teiltä puutu; mutta kun tulomme oli aavistamaton, ilmoitetaan minulle nyt, että täällä on ainoastaan kolme vuodetta, kuninkaalle, minulle…"
"Ja Mazarinille", virkahti prinssi hiljaa.
"Ja minä saan siis maata lattialla?" kysyi Gaston d'Orléans kovin kiusaantuneesti hymyillen.
"Ei, monseigneur", tokaisi Mazarin, "sillä kolmas vuode on tarkoitettu teidän korkeudellenne."
"Mutta te?" kysyi prinssi.
"Ka, minä en menekään levolle", vastasi Mazarin; "minulla on työtä suoritettavana."
Gaston antoi opastaa itsensä huoneeseen, jossa mainittu makuusija oli, huolehtimatta siitä, miten hänen puolisonsa ja tyttärensä viettäisivät yönsä.
"Kas niin, nyt minä lähden makuulle", sanoi d'Artagnan. "Tule mukaan,
Portos."
Portos seurasi d'Artagnania siinä järkkymättömässä luottamuksessa, jota hänessä herätti ystävänsä erinomainen älykkyys.
He kävelivät rinnakkain linnanpihan poikki; Portos katseli suurin silmin d'Artagnania, joka laskeskeli sormillaan.
"Neljäsataa yhden pistolin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa pistolia."
"Niin", mukasi Portos, "neljäsataa pistolia; mutta mikä se tekee neljäsataa pistolia?"
"Yksi pistoli ei riitä", jatkoi d'Artagnan; "sietää saada louisdori."
"Mistä sietää saada louisdori?"
"Neljäsataa louisdorin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa louisdoria."
"Neljäsataa?" kertasi Portos.
"Niin, niitä on kaksisataa, ja kukin tarvitsee vähintään kaksi. Kahden mukaan hengeltä menee kaikkiaan neljäsataa."
"Mutta neljäsataa mitä?"
"Kuulehan", sanoi d'Artagnan.
Ja kun kaikenlaista väkeä oli keräytynyt ällistelemään hovin tuloa, supatti hän Portoksen korvaan lauseensa lopun.
"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos, "ymmärrän aivan hyvin, kautta kunniani! Kaksisataa louisdoria kummallekin, se on sievoinen ansio; mutta mitä siitä sanottaneen?"
"Sanottakoon mitä hyvänsä; sitäpaitsi ei kukaan saa tietää, että keinottelu on meidän."
"Mutta kuka ottaa myynnin välittääkseen?"
"Eikö meillä ole Mousqueton?"
"Mutta minun livreijani?" sanoi Portos; "livreijani tunnetaan."
"Hän voi kääntää takkinsa nurin."
"Sinä olet aina järkevä, veikkoseni!" huudahti Portos. "Mistä hitosta saatkaan kaikki aatoksesi?"
D'Artagnan hymyili.
Ystävykset lähtivät marssimaan ensimmäistä katua, jolle joutuivat; Portos kolkutti lähimmän rakennuksen ulko-oveen oikealla puolella, d'Artagnanin tehdessä saman tempun vastapäätä.
"Tarvitsemme olkia!" he sanoivat.
"Meillä ei ole olkia, monsieur", vastasivat avaamaan tulleet; "mutta kääntykää rehukauppiaan puoleen."
"Ja missä on rehukauppias?"
"Viimeisessä isossa talossa tämän kadun varrella."
"Oikealla vai vasemmalla?"
"Vasemmalla."
"Onko täällä Saint-Germainissa muitakin, joilta voisi ostaa olkia?"
"On 'Palkitun Pässin' isäntä ja vuokratilallinen Gros-Louis."
"Missä he asuvat?"
"Rue des Ursulinesin varrella."
"Molemmatko?"
"Niin."
"Mainiota!"
Ystävykset hankkivat yhtä tarkan selvityksen jälkimmäisistä osoitteista kuin olivat saaneet ensimmäisestäkin. Sitten d'Artagnan lähti rehukauppiaan puheille ja osti kolmella pistolilla ne sataviisikymmentä lyhdettä olkia, mitä tällä oli varastossa. Sieltä hän poikkesi majataloon, missä tapasi Portoksen, joka oli jokseenkin samasta erästä ostanut kaksisataa lyhdettä. Lopuksi he saivat vuokratilalliselta satakahdeksankymmentä lisää, joten heillä oli kaikkiaan hallussaan neljäsataa kolmekymmentä.
Koko Saint-Germainissa ei enää ollut olkia jäljellä.
Tämä saalistus ei ollut vienyt heiltä puolta tuntia enempää aikaa. Asianmukaisesti evästettynä sai Mousqueton hoitaakseen tilapäisen myyntiliikkeen. Häntä kiellettiin hellittämästä ainoatakaan lyhdettä alle louisdorin, joten hänen huostaansa uskotun varaston arvo muka nousi neljäänsataankolmeenkymmeneen kultarahaan.
Mousqueton ravisteli päätänsä, hän kun ei käsittänyt rahtuakaan ystävysten keinottelusta.
D'Artagnan kaappasi kolme lyhdettä syliinsä ja palasi linnaan, missä kaikki vilusta hytisten ja väsymykseen menehtymäisillään näkivät kademielin kuninkaan, kuningattaren ja Monsieurin makaavan telttasängyssä.
D'Artagnanin tulo suureen suojamaan herätti yleistä naurua, mutta olematta huomaavinaankaan, että häntä tarkkailtiin, alkoi hän niin rivakasti ja kätevästi laittaa olkivuodettaan, että kaikkien noiden unettomuuteen tuomittujen uneliaiden kielelle herahti vesi.
"Olkia!" he huusivat, "olkia! Mistä saa olkia?"
"Minä näytän", tarjousi Portos.
Ja hän johti halulliset Mousquetonin luo, joka auliisti jakeli lyhteitään lousdorista kappaleen. Hintaa kyllä pidettiin kutakuinkin kalliina, mutta kuka ei olisi maksanut kahta tai kolmea louisdoria muutaman tunnin hyvästä unesta, tuntiessaan sitä kipeästi tarvitsevansa?
D'Artagnan luovutti vuoteensa kelle hyvänsä havittelijalle, uudistaen sen ainekset kymmeneen kertaan peräkkäin; ja koska hänen katsottiin muiden tavoin maksaneen louisdorin lyhteeltä, pisti hänkin vajaassa tunnissa taskuunsa kolmekymmentä louisdoria. Kello viideltä aamulla olivat oljet kahdeksankymmenen livren hinnassa lyhde, mutta ne loppuivat kesken.
D'Artagnan oli älynnyt panna syrjään neljä lyhdettä omaan lukuunsa. Hän otti taskustaan säilytyshuoneensa avaimen ja palasi Portoksen saattamana tekemään tiliä Mousquetonin kanssa, joka vakavasti ja arvokkaana kuten kunnon intendentti ainakin luovutti heille neljäsataakolmekymmentä louisdoria ja piti vielä sata kultarahaa omina hyvinään.
Mousqueton ei tiennyt, mitä linnassa oli tapahtunut; hän vain ihmetteli, ettei hän ollut ennemmin älynnyt ruveta myymään olkia.
D'Artagnan kokosi kullan hattuunsa ja tasasi paluumatkalla saannoksensa
Portoksen kanssa. Kumpaisellekin jäi kaksisataaviisitoista louisdoria.
Vasta nyt huomasi Portos, että hänellä ei ollutkaan itselleen varattuna olkia; hän pyörsi takaisin Mousquetonin luo, mutta tämä oli myynyt viimeistä kortta myöten, jättämättä mitään omiksi tarpeiksi.
Hän tuli uudestaan tapaamaan d'Artagnania, joka neljän olkilyhteensä avulla parhaillaan suloisin ennakkoaistimuksin valmisti vuodetta niin pehmeätä, pääpuoli niin pöyhittynä ja jalkopää niin hyvin peitettynä, että sitä olisi itse kuningaskin kadehtinut, ellei tämä olisi jo nukahtanut omalle vuoteelleen.
D'Artagnan ei tahtonut mistään hinnasta tärvellä vuodettaan Portoksen hyväksi, mutta neljästä louisdorista, jotka jälkimmäinen luki hänelle kouraan, hän suostui päästämään Portoksen makuukumppanikseen.
Hän asetti miekkansa päänalusen viereen, laski pistoolit sivulleen, levitti viitan jalkainsa päälle, pani viitan päälle hattunsa ja ojentausi nautinnokseen oljille, jotka rauskahtivat hänen allaan. Hyvillä mielin hän jo ajatteli, mitä herttaisia unia kahdensadanyhdeksäntoista louisdorin voittaminen neljännestunnissa mahtoikaan tuottaa, kun suojaman ovelta kajahtava ääni hätkähdytti häntä.
"Herra d'Artagnan!" huudettiin; "herra d'Artagnan!"
"Täällä", vastasi Portos, "täällä!"
Portos oivalsi, että jos d'Artagnanin oli lähdettävä jonnekin, vuode jäisi kokonaan hänen haltuunsa.
Muuan upseeri lähestyi.
D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan.
"Tekö olette herra d'Artagnan?" kysyi häiritsijä.
"Niin, monsieur; mitä tahdotte?"
"Tulin noutamaan teitä."
"Kenen asialla?"
"Hänen ylhäisyytensä."
"Sanokaa monseigneurille, että aion nukkua ja että ystävänä neuvon häntä tekemään samaten."
"Hänen ylhäisyytensä ei ole mennyt makuulle ja aikoo pysyäkin jalkeilla; hän tarvitsee teitä nyt heti."
– Rutto periköön tuon Mazarinin, joka ei osaa oikealla ajalla nukkuakaan! – mutisi d'Artagnan. – Mitä hän minusta tahtonee? Tehdäkseenkö minusta kapteenin? Siinä tapauksessa annan hänelle anteeksi.
Ja muskettisoturi nousi nurkuen, otti miekkansa, hattunsa, pistoolinsa ja viittansa sekä seurasi sitten upseeria, sillaikaa kun Portos vuoteen yksinomaiseksi haltijaksi jäätyään yritti jäljitellä ystävänsä mukavaa järjestelyä.
"Mosjöö d'Artagnan", virkkoi kardinaali havaitessaan näin hankalana hetkenä kutsumansa miehen, "en ole unohtanut, kuinka innokkaasti olette palvellut minua, ja tahdon antaa teille siitä todisteen."
– Hyvä! – ajatteli d'Artagnan; – tuo kuulostaa joltakin.
Mazarin tähysti muskettisoturia ja näki hänen kasvojensa kirkastuvan.
"Ah, monseigneur…"
"Herra d'Artagnan", jatkoi kardinaali, "haluatteko tosiaan kapteeniksi?"
"Kyllä, monseigneur!"
"Ja vieläkö ystävänne kaipaa parooniarvoa?"
"Tällä hetkellä, monseigneur, hän näkee siitä unta!"
"Siispä", sanoi Mazarin ottaen salkusta kirjeen, jota hän oli jo näyttänyt d'Artagnanille, "ottakaa tämä asiakirja ja viekää se Englantiin."
D'Artagnan silmäili kuorta: siinä ei ollut mitään osoitetta.
"Enkö saa tietää, kelle minun on se annettava?"
"Kyllä Lontooseen tultuanne; vasta siellä avaatte päällyskuoren."
"Ja mitä muita ohjeita saan?"
"Teidän tulee kaikin kohdin totella henkilöä, jolle kirje on osoitettu."
D'Artagnan aikoi kysellä lisää, kun Mazarin lisäsi:
"Lähdette Boulogneen; siellä tapaatte 'Englannin Vaakunassa' nuoren herrasmiehen, joka on nimeltään Mordaunt."
"Niin, monseigneur, ja miten pitää minun menetellä sen herrasmiehen suhteen?"
"Seuratkaa häntä, minne hän vie teidät."
D'Artagnan katsoi kardinaaliin tyrmistyneenä.
"Kaikki on siis selvänä", virkkoi Mazarin; "kiirehtikää!"
"Kiirehtikää – sepä helposti sanottu", vastasi d'Artagnan; "mutta matkustukseen tarvitaan rahaa, ja siitä on minulla puute."
"Äh!" virkahti Mazarin korvallistaan raapien; "teillä on puute rahasta, sanotte?"
"Niin, monseigneur."
"Entä eilen illalla lahjoittamani timantti?"
"Sen haluaa säilyttää muistona teidän ylhäisyydeltänne."
Mazarin huokasi.
"Englannissa on eleskely kallista, monseigneur, olletikin erityisenä lähettiläänä."
"Hm", jupisi Mazarin, "se on hyvinkin vakava maa, ja vallankumouksesta saakka siellä eletään mitä yksinkertaisimmin; mutta olkoon menneeksi!"
Hän veti lipastosta auki laatikon ja otti siitä kukkaron.
"Mitä sanotte näistä tuhannesta écu'sta?"
D'Artagnan työnsi alahuulensa tavattomasti ulospäin.
"Minä sanon, monseigneur, että se ei ole paljoa, kun en varmaankaan lähde yksin."
"Otan kyllä lukuun", vastasi Mazarin, "että herra du Vallon tulee mukaanne, – se kunnon aatelismies, sillä teidän jälkeenne, hyvä mosjöö d'Artagnan, hän on totisesti se mies, jota Ranskassa enimmin rakastan ja pidän arvossa."
"Silloin, monseigneur", huomautti d'Artagnan osoittaen kukkaroa, jota Mazarin ei ollut vielä hellittänyt kädestään, "koska niin suuresti rakastatte ja pidätte arvossa häntä, käsittänette myös…"
"No, hänen tähtensä lisään kaksisataa écu'ta."
– Visukinttu! – mutisi d'Artagnan. "Mutta palatessamme", hän lisäsi ääneen, "voinemme ainakin luottaa herra Portoksen parooniuden ja minun kapteenivaltuuteni myöntämiseen?"
"Kautta Mazarinin kunnian!"
– Parempi vakuus olisi minulle enemmän mieleen, – tuumi d'Artagnan itsekseen, virkkaen sitten ääneen:
"Enkö saa ilmaista kunnioitustani hänen majesteetilleen kuningattarelle?"
"Hänen majesteettinsa nukkuu", vastasi Mazarin vilkkaasti, "ja teidän on lähdettävä viipymättä. Hyvästi siis, monsieur!"
"Vielä sananen, monseigneur: jos siellä tapellaan, missä liikun, niin otanko osaa?"
"Noudatatte kaikessa sen henkilön määräyksiä, jonka luokse teidät lähetän."
"Hyvä on, monseigneur", vastasi d'Artagnan ojentaen kätensä vastaanottamaan kukkaroa; "vakuutan teille syvää kunnioitustani."
Hän solutti massin hiljalleen tilavaan taskuunsa ja virkkoi upseeriin kääntyen:
"Monsieur, menisittekö nyt herättämään hänen ylhäisyytensä puolesta herra du Valloninkin ja sanomaan hänelle, että odotan häntä tallissa?"
Upseeri kiirehti asialleen niin innokkaasti, että moinen kerkeys näytti d'Artagnanista hieman itsekkäältä.
Portos oli vuorostaan ojentautunut olkivuoteelleen ja alkanut tapansa mukaan kuorsata kaikuvasti, kun hän tunsi jonkun naputtavan olkapäähänsä.
Hän luuli sitä d'Artagnaniksi eikä hievahtanut.
"Kardinaalin asialla", ilmoitti upseeri.
"Häh", huudahti Portos levittäen silmänsä suuriksi; "mitä sanottekaan?"
"Sanon, että hänen ylhäisyytensä lähettää teidät Englantiin ja että herra d'Artagnan odottaa teitä tallissa."
Portos huokasi raskaasti, nousi seisaalle, otti hattunsa, pistoolinsa, säilänsä ja viittansa sekä vilkaisi lähtiessään kaihomielisesti vuoteeseen, jolla hän oli toivonut nauttivansa mitä makeinta unta.
Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun upseeri omaksui hänen paikkansa, ja hän ei ollut vielä ehtinyt kynnyksen yli, kun hänen jälkeläisensä jo vuorostaan vetää jyryytteli hirsiä. Se olikin varsin luonnollista, hän kun oli kuningasta, kuningatarta ja monseigneur Gaston d'Orléansia lukuunottamatta koko seurueesta ainoa, joka nukkui ilmaiseksi.
KUUDESKUUDETTA LUKU
Kirje Atokselta ja jälkikirjoitus Aramiilta
D'Artagnan oli mennyt suoraa päätä talliin. Päivä oli alkanut valjeta; hän näki molemmat hevoset, omansa ja Portoksen, sidottuina tyhjiin pilttuisiin. Hänen tuli sääli elukkaparkoja, ja hän astui tallin loukkoon, jossa näki vähän olkia häämöttävän, nähtävästi säästyneinä yön saalistuksesta; mutta kun hän jalallaan kaappi olkia kasaan, osui hänen kengänkärkensä johonkin pyöreään esineeseen, joka luultavasti arkaan paikkaan satutettuna kiljaisi ja nousi polvilleen silmiänsä hieroen. Se oli Mousqueton, joka itse puille paljaille jäätyään oli käyttänyt hyväkseen hevosille aiotut oljet.
"Mousqueton", virkkoi d'Artagnan, "lähdetään; matkalle, matkalle!"
Tuntiessaan isäntänsä ystävän äänen Mousqueton nousi kiireesti seisaalle, mutta pudotti tällöin muutamia yöllisissä olkikaupoissa laittomasti ansaitsemiansa louisdoreja.
"Ahaa!" sanoi d'Artagnan ottaen maasta yhden louisdorin ja haistellen sitä; "tälläpä kullalla on kummallinen haju: se tuoksahtaa oljelta."
Mousqueton punastui häpeissään ja näytti niin neuvottomalta, että gascognelainen purskahti nauruun ja sanoi hänelle:
"Portos kiukustuisi, hyvä herra Mousqueton, mutta minä annan teille anteeksi; muistakaa vain, että tämän kullan tulee olla paranteena vammallenne, ja näyttäkää siis hilpeältä, pian!"
Mousqueton omaksui heti mitä iloisimman katsannon, satuloitsi vikkelästi hevosen ja nousi omansa selkään kovinkaan pahasti irvistelemättä.
Sillävälin saapui Portos jokseenkin synkkänä ja hämmästyi aikalailla, kun näki d'Artagnanin alistuvaisena ja Mousquetonin melkein riemastuneena.
"Hei", sanoi hän, "sinulla siis on kapteeniarvosi ja minulla parooniuteni?"
"Lähdemme juuri noutamaan valtakirjoja", vastasi d'Artagnan, "ja palatessamme signor Mazarini kirjoittaa alle."
"Ja minne lähdemme?" kysyi Portos.
"Aluksi Pariisiin", vastasi d'Artagnan; "tahdon siellä järjestää muutamia asioita."
"No, Pariisiin siis!" virkahti Portos.
Tulliportille tultaessa ihmetytti heitä kaupungin esittämä uhkaava näky. Sirpaleiksi rikottujen vaunujen ympärillä syyti väkijoukko sadatuksia, pidättäen vankina niitä henkilöitä, jotka olivat tahtoneet paeta, – vanhaa miestä ja kahta vallasnaista.
Sitävastoin imarreltiin kaikin tavoin d'Artagnania ja Portosta kun nämä pyysivät pääsyä kaupunkiin. Heitä arveltiin kuningasmielisestä puolueesta eronneiksi karkureiksi ja yritettiin voittaa omalle puolelle.
"Mitä kuningas tekee?" kysyttiin.
"Nukkuu."
"Entä espanjatar?"
"Haaveilee."
"Ja se kirottu italialainen?"
"Hän valvoo. Pysykää siis lujina, sillä kun he ovat poistuneet kaupungista, on heillä varmasti jotain mielessä. Mutta kun te joka tapauksessa olette ylivoimana", pitkitti d'Artagnan, "niin älkää piitatko naisista ja ukoista, vaan ryhtykää vakaviin toimiin."
Väkijoukko kuuli nämä sanat hyvillä mielin ja päästi menemään naiset, jotka kiittivät d'Artagnania kaunopuheisella katseella.
"Nyt eteenpäin!" sanoi d'Artagnan.
He pitkittivät matkaansa, ratsastivat katusulkujen ja ketjujen yli, välttelivät tyrkkäyksiä tungoksessa, vastailivat kysymyksiin ja kyselivät vuorostaan.
Palais-Royalin edustalla d'Artagnan näki kersantin, joka toimeenpani harjoituksia viiden- tai kuudensadan porvarin kanssa; se oli Planchet, joka nyt käytti Piemontin rykmentin muistoja kaupungin nostoväen hyväksi.
Marssiessaan d'Artagnanin ohi hän tunsi entisen isäntänsä.
"Hyvää päivää, herra d'Artagnan!" tervehti Planchet ylpeän näköisenä.
"Hyvää päivää, herra Dulaurier!" vastasi d'Artagnan.
Planchet seisahtui kuin naulittu, tähystäen d'Artagnania suurin silmin; nähdessään päällikkönsä pysähtyvän teki ensimmäinen rivi samoin, ja sitten kaikki muutkin viimeistä myöten.
"Nuo porvarit ovat kerrassaan hullunkurisia", virkkoi d'Artagnan
Portokselle.
Ja hän ratsasti edelleen.
Viiden minuutin kuluttua hän laskeusi ratsailta la Chevrette-hotellin luona.
Sievä Madeleine säntäsi d'Artagnania vastaan.
"Hyvä rouva Turquaine", sanoi d'Artagnan, "jos teillä on rahoja, niin kaivakaa ne kiireesti maahan; jos teillä on kalleuksia, niin kätkekää ne heti; perikää joutuin kaikki saatavanne ja jättäkää velkanne toistaiseksi maksamatta."
"Minkätähden?" kysyi Madeleine.
"Syystä että Pariisi pannaan piankin tuhkaksi niinkuin Babylon, josta olette varmaankin kuullut puhuttavan."
"Ja te jätätte minut tällaisena hetkenä?"
"Ihan heti", vastasi d'Artagnan.
"Ja minne lähdette?"
"Kas, jos voisitte sanoa sen minulle, niin tekisitte minulle todellisen palveluksen."
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
"Onko teillä kirjeitä minulle?" tiedusti d'Artagnan, ilmaisten kädenliikkeellä emännälleen, että tämän piti säästää valituksiaan, koska niistä ei ollut apua.
"Yksi tuli juuri äsken."
Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille.
"Atokselta!" huudahti d'Artagnan tuntien ystävänsä vakaan ja venytetyn käsialan.
"Hei!" virkahti Portos; "katsotaanpa, mitä hänellä on kerrottavana."
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki:
Hyvä d'Artagnan, hyvä du Vallon, rakkaat ystävät! Kenties nyt viimeisen kerran saatte tietoja minulta. Aramis ja minä olemme kovin onnettomia; mutta Jumala, rohkeutemme ja meidän ystävyytemme muisto tukee meitä. Älkää unohtako Raoulia. Uskon teidän hoitoonne asiakirjat, jotka ovat Bloisissa ja jollette puolenkolmatta kuukauden aikana saa mitään tietoja meiltä, niin tutustukaa niiden sisältöön. Syleilkää varakreiviä kaikesta sydämestänne teidän hartaan ystävänne puolesta.
Atos.
"Sen uskon hiivatin hyvin, että häntä syleilen!" sanoi d'Artagnan. "Tapaammehan hänet matkamme varrella; ja jos hän on onnettomuudekseen menettää Atos-parkamme, niin hänestä tulee siitä päivästä lähtien minun poikani."
"Ja minä teen hänestä yleisperilliseni", virkkoi Portos.
"Kas, mitä lisääkään vielä Atos?"
Jos matkoillanne sattumalta tapaatte erään herra Mordauntin, niin epäilkää häntä. Kirjeessä en voi sanoa teille enempää.
"Herra Mordauntin!" äännähti d'Artagnan ihmeissään.
"Mordaunt, hyvä on", tuumi Portos, "kyllä muistetaan. Mutta katsohan, siinä on jälkikirjoitus Aramiilta."
"Tosiaankin", sanoi d'Artagnan.
Ja hän luki:
Me salaamme teiltä olopaikkamme, hyvät ystävät, sillä tuntien veljellisen kiintymyksenne tiedämme hyvin, että te rientäisitte tänne kuolemaan kerallamme.
"Sacrebleu!" keskeytti Portos niin kiukkuisella kirouksella, että Mousqueton huoneen toisessa päässä hypähti koholle; "ovatko he siis hengenvaarassa?"
D'Artagnan pitkitti:
Atos testamenttaa teille Raoulin, ja minä puolestani testamenttaan teille kostotehtävän. Jos onnellisen sattuman avulla osutte yhteen erään Mordauntin kanssa, niin vieköön Portos hänet johonkin soppeen ja vääntäköön häneltä niskat nurin. En rohkene lausua enempää kirjeessä.
Aramis.
"Jollei enempää tarvita", sanoi Portos, "niin sepä on helposti tehty."
"Päin vastoin", ilmoitti d'Artagnan synkän näköisenä, "se on mahdotonta."
"Kuinka niin?"
"No, juuri tuota herra Mordauntia tapaamaan me lähdemme Boulogneen, matkustaaksemme hänen kanssaan Englantiin."
"Entä jos me siis tuohon Mordauntiin yhtymättä lähtisimmekin ystäviemme luokse!" esitti Portos, tehden liikkeen, joka olisi voinut peloittaa kokonaista armeijaa.
"Olen tosin ajatellut sitä", vastasi d'Artagnan, "mutta kirjeessä ei ole päivämäärää eikä postileimaa."
"Aivan oikein", myönsi Portos.
Ja hän alkoi reuhtoa huoneessa kuin mieletön, tehden kiivaita eleitä ja tuon tuostakin vetäen miekkansa kolmannekseksi huotrasta.
D'Artagnan seisoi tyrmistyneenä, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä syvintä murhetta.
"Voi, tämä on surkeata!" pahoitteli hän; "Atos loukkaa meitä, hän tahtoo kuolla yksinään, ja siinä hän tekee pahasti."
Nähdessään nämä kaksi epätoivoista pillahti Mousqueton itkuun sopessaan.
"Ei", virkkoi d'Artagnan, "tästä ei ole mihinkään. Lähtekäämme, menkäämme syleilemään Raoulia kuten sovittu, ja kenties hän on saanut muita tietoja Atokselta."
"Hei, sinäpä sen sanoit", ilahtui Portos. "Totisesti, hyvä d'Artagnan, en tiedä, miten sinä menettelet, mutta aina sinulla on onnellisia aatoksia. Menkäämme syleilemään Raoulia."
– Varokoon kukaan tällä hetkellä katsomasta isäntääni karsaasti, tuumi
Mousqueton itsekseen; – en antaisi penniäkään hänen nahastaan.
Noustiin ratsaille ja lähdettiin liikkeelle. Saint-Denis-kadulle tullessaan ystävykset tapasivat siellä suuren väkijoukon. Herra de Beaufort oli nimittäin saapunut Vendômoisista ja koadjutori näytti häntä nyt ihmetteleville ja riemastuneille pariisilaisille.
Saatuaan mukaansa herra de Beaufortin nämä pitivät itseänsä voittamattomina.
Ystävykset poikkesivat syrjäkadulle, väistääkseen prinssiä, ja tulivat
Saint-Denisin tulliportille.
"Onko totta", kysyivät vartijat noilta kahdelta ratsumieheltä, "että herra de Beaufort on saapunut Pariisiin?"
"On vainkin", vastasi d'Artagnan, "ja siitä on todistuksena, että hän lähettää meidät vastaanottamaan isäänsä, Vendômen herraa, joka hänkin nyt tulee tänne."
"Eläköön herra de Beaufort!" huusivat vartijat.
Ja he astuivat kunnioittavasti syrjään, tehdäkseen tilaa suuren prinssin läheteille.
Tulliportista suoriuduttuaan ystävykset karauttivat taipaleelle kuin eivät olisi tunteneet mitään väsymystä tai alakuloisuutta. Ratsut kiitivät tuulena, kannustajiensa alituiseen haastellessa Atoksesta ja Aramiista.
Mousqueton kärsi hirveitä kipuja, mutta kunnon palvelija lohduttausi ajatuksella, että hänen molemmat herransa kokivat vielä pahempaa tuskaa, – hän oli nimittäin alkanut pitää d'Artagnania toisena isäntänään ja totteli tätä vielä rivakamminkin ja auliimmin kuin Portosta.
Leiri sijaitsi Saint-Omerin ja Lamben välillä; ystävykset tekivät mutkan leiriin ja toivat armeijalle yksityiskohtaiset tiedot kuninkaan ja kuningattaren paosta; siitä oli hämärä huhu levinnyt tänne asti. He tapasivat Raoulin makaamassa telttansa lähellä heinäkuvolla, josta hänen hevosensa sieppoi tukkoja salavihkaa. Nuoren miehen silmät olivat punaiset, ja hän näytti masentuneelta. Marski de Grammont ja kreivi de Guiche olivat palanneet Pariisiin, ja nuorukainen tunsi olonsa yksinäiseksi.
Hetkisen kuluttua Raoul kohotti katseensa ja näki silloin nuo kaksi ratsumiestä, jotka olivat pysähtyneet silmäilemään häntä; hän tunsi heidät heti ja juoksi avosylin heitä vastaan.
"Voi, tekö siellä, hyvät ystävät!" hän huudahti; "tulitteko hakemaan minua? Viettekö minut mukaanne? Tuotteko tietoja holhoojastani?"
"Etkö siis itse ole saanut kuulla uutta?" kysyi nuorukaiselta d'Artagnan.
"Oi, en, monsieur, enkä tosiaankaan tiedä mihin hän on joutunut.
Sentähden, voi, olen niin rauhaton, että minua ihan itkettää!"
Ja kaksi isoa kyyneltä kierähti tosiaan nuorukaisen ruskettuneille poskille.
Portos käänsi pois päänsä, jotta hänen karkeat, rehelliset kasvonsa eivät olisi ilmaisseet, mitä hänen sydämessään liikkui.
"Hiisi vieköön!" virkkoi d'Artagnan enemmän liikuttuneena kuin hän oli ollut pitkään aikaan; "älä heittäydy toivottomaksi, ystäväiseni: jollet sinä olekaan saanut kirjeitä kreiviltä, niin olemmepa me saaneet … yhden vastikään…"
"Voi, niinkö?" huudahti Raoul.
"Ja hyvin rauhoittavaa laatuakin", lisäsi d'Artagnan nähdessään, kuinka suuresti tämä tieto elähytti nuorukaista.
"Onko se teillä?" kysyi Raoul.
"Onhan tietenkin, taikka ainakin oli", vastasi d'Artagnan, ollen etsivinään. "Maltas, täällähän sen täytyy olla taskussa; hän puhui siinä paluustansa, eikö puhunutkin, Portos?"
Gascognelaisenakaan ei d'Artagnan tahtonut yksinään kantaa tämän valheen taakkaa.
"Sen teki", vahvisti Portos yskäisten.
"Oi, antakaa se minulle!" pyysi nuorukainen.
"Ka, juurikaanhan minä sen vielä luin. Olisikohan tuo joutunut hukkaan!
Ai, peijakas, taskustani on pohja revennyt!"
"Voi, niin, monsieur Raoul", tokaisi Mousqueton, "kovasti lohdullinen kirje se oli; herrat lukivat sen minulle, ja minä itkin ilosta."
"Mutta tiedätte ainakin, herra d'Artagnan, missä hän oleskelee?" tiedusti Raoul puolittain rauhoittuneena.
"Ka, tottahan toki", vastasi d'Artagnan; "mutta se on salaisuus."
"Ei toivoakseni minulle?"
"Ei, ei sinulle; kyllä sen sinulle ilmaisen."
Portos katseli d'Artagnania ihmeissään.
– Missä lemmossa sanoisinkaan hänen olevan, jotta poikanen ei yritä taivaltaa hänen luokseen? – mutisi d'Artagnan itsekseen.
"No, missä hän siis on, monsieur?" kysyi Raoul pehmeällä ja lempeällä äänellään.
"Hän on Konstantinopolissa!"
"Turkkilaisten seassa!" huudahti Raoul säikähtyneenä. "Taivas, mitä kuulenkaan!"
"Ka, mitä pelättävää siinä on?" sanoi d'Artagnan. "Pyh, eihän turkkilaisista ole mihinkään sellaisten miesten tiellä kuin kreivi de la Fère ja abbé d'Herblay ovat."
"Vai niin, hänen ystävänsä on siis hänen kanssaan?" virkkoi Raoul; "se tyynnyttää minua hiukan."
– Onpa hän kekseliäs, tuo penteleen d'Artagnan! – jupisi Portos ihmeissään ystävänsä oveluudesta.
"Ja nyt", jatkoi d'Artagnan, jolla oli kiire vaihtaa puheenaihetta, "tässä on viisikymmentä pistolia, jotka kreivi lähetti sinulle saman tuojan mukana. Arvattavasti ei sinulla enää ole rahoja jäljellä, joten tämä erä on tervetullut."