KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU
Saint-Jacques-la-Boucherien torni
Neljännestä vailla kuusi oli herra de Gondy suoriutunut kaupungilta ja palannut arkkipiispalaan.
Kello kuudelta ilmoitettiin Saint-Merrin pastori.
Koadjutori loi nopean katseen taaksensa ja näki, että häntä seurasi toinen mies.
"Tulkoot sisälle", hän sanoi.
Pastori astui huoneeseen ja Planchet hänen mukanaan.
"Monseigneur", aloitti Saint-Merrin pastori, "tässä on se henkilö, josta minulla on ollut kunnia puhua teille."
Planchet tervehti sellaisen miehen tavoin, joka on liikkunut säätyläisperheissä.
"Ja te olette halullinen palvelemaan kansan asiaa?" kysyi Gondy.
"Olen kuin olenkin", vastasi Planchet; "olen frondelainen kaikesta sydämestäni. Onpa minut jo tuomittu hirteenkin, monseigneur."
"Mistä syystä?"
"Riistin Mazarinin vartion kynsistä aatelismiehen, jota oltiin viemässä takaisin Bastiljiin, missä hän oli istunut viisi vuotta."
"Kuka hän olikaan?"
"Ka, te tunnette hänet hyvin, monseigneur; se oli kreivi de Rochefort."
"Kas, tosiaankin!" huudahti koadjutori; "olen kuullut siitä tapauksesta: te yllytitte meteliin koko korttelin, sanotaan?"
"Melkeinpä", vastasi Planchet itsetyytyväisen näköisenä.
"Ja te olette ammatiltanne…?"
"Sokerileipuri, Rue des Lombardsin varrella."
"Selittäkäänhän minulle, miten noin rauhallisen toimen harjoittaja tulee olleeksi niin sotainen taipumuksiltaan!"
"Mistä se johtuu, että te kirkon miehenä, monseigneur, nyt vastaanotatte minut ritarin asussa, miekka kupeella ja kannukset saappaissa?"
"Eipä ollut huonosti vastattu, totta tosiaan!" huudahti Gondy hymyillen, "mutta tiedättehän, että minä papinkauluksestani huolimatta olen aina pitänyt asetoimista."
"No niin, monseigneur, ennen kuin rupesin sokerileipuriksi, olin minä kolme vuotta kersanttina Piemontin rykmentissä ja sitä ennen kahdeksantoista kuukautta herra d'Artagnanin palvelijana."
"Muskettisoturien luutnantin?" kysyi Gondy.
"Saman, monseigneur."
"Mutta häntä väitetään villityksi mazarinilaiseksi?"
"Hm…" rykäisi Planchet.
"Mitä tahdotte sanoa?"
"En mitään, monseigneur. Herra d'Artagnan on palveluksessa; herra d'Artagnan saa elantonsa puoltamalla Mazarinia, joka pitää häntä palkoissa, niinkuin meillä porvareilla on tehtävänä ahdistaa Mazarinia, joka rosvoaa meitä."
"Te olette älykäs mies, ystäväiseni; voiko teidän apuunne luottaa?"
"Luulin", vastasi Planchet, "että herra pastori on mennyt teille takuuseen minusta."
"Niin onkin, mutta mieleni tekee saada se vakuutus omasta suustanne."
"Saatte luottaa minuun, monseigneur, jos on kysymys metelin nostattamisesta kaupungissa."
"Siitä juuri on kysymys. Montako miestä luulette voivanne koota yöllä?"
"Kaksisataa muskettia ja viisisataa pertuskaa."
"Jos vain on jokaisessa korttelissa yksi mies, joka tekee saman, niin meillä on huomenna melkoinen armeija."
"Niinpä kyllä."
"Suostuisitteko kreivi de Rochefortin johdettavaksi?"
"Häntä seuraisin vaikka hornaan, ja se ei merkitse vähän, sillä uskon hänet tosiaan kykeneväksi menemään sinne."
"Mainiota!"
"Mistä merkistä voi huomenna eroittaa ystävät ja viholliset?"
"Kaikki frondelaiset asettakoot keltaisen nauharuusun hattuunsa."
"Hyvä. Antakaa minulle toimintaohje."
"Tarvitsetteko rahoja?"
"Rahoista ei ole koskaan ollut haittaa missään asiassa, monseigneur. Jollei niitä ole, niin on tultava toimeen ilman; jos on, niin hommat luistavat sitä joutuisammin ja paremmin."
Gondy astui lippaan ääreen ja otti siitä kukkaron.
"Tässä on viisisataa pistolia", hän sanoi; "ja jos asiat menestyvät hyvin, niin saatte huomenna odottaa saman verran lisää."
"Teen monseigneurille rehellisen tilin näistä rahoista", vastasi
Planchet pistäen massin kainaloonsa.
"Hyvä on, suosittelen kardinaalia teidän hoivaanne."
"Olkaa huoletta, hän on hyvissä käsissä."
Planchet lähti; pastori viivähti vielä hetkisen.
"Oletteko tyytyväinen, monseigneur?" hän kysyi.
"Kyllä, tuo mies näyttää päättäväiseltä veitikalta."
"Niin, hän tekee enemmänkin kuin on luvannut."
"Sepä oivallista."
Pastori yhtyi nyt suojattiinsa, joka odotti häntä portailla. Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitettiin Saint-Sulpicen pastori.
Heti kun Gondyn työhuoneen ovi avautui, ryntäsi sinne mies; hän oli kreivi de Rochefort.
"Tekö siinä, hyvä kreivi!" virkkoi Gondy ojentaen hänelle kätensä.
"Olette siis viimeinkin tehnyt päätöksenne, monseigneur?" sanoi
Rochefort.
"En ole kahden vaiheilla ollutkaan", vastasi Gondy.
"Älkäämme siis enää puhuko siitä: kun te sen sanotte, niin uskon.
Toimitamme siis tanssit Mazarinille?"
"Niinpä toivon."
"Ja milloin alkaa karkelo?"
"Kutsu on annettu täksi yöksi", selitti koadjutori, "mutta viulut alkavat vinkua vasta huomisaamuna."
"Voitte ottaa lukuun minut ja viisikymmentä soturia, jotka chevalier d'Humières on luvannut minulle milloin vain tarvitsen."
"Viisikymmentä soturia?"
"Niin; hän pestaa tarjokkaita ja lainaa ne minulle – jos puuttuu joitakuita juhlan päättyessä, niin hankin toisia sijalle."
"Hyvä on, hyvä Rochefort; mutta siinä ei ole vielä kylliksi."
"Mitä puuttuu?" kysyi Rochefort hymyillen.
"Herra de Beaufort – minne olette hänet sijoittanut?"
"Hän on Vendômisissa odottelemassa, kunnes kirjeellisesti kutsun hänet takaisin Pariisiin."
"Kirjoittakaa hänelle, nyt on aika."
"Olette siis varma asiastanne?"
"Olen, mutta hänen pitää kiirehtiä, sillä niin pian kuin Pariisin väestö on kerran noussut liikkeelle, saamme yhden sijasta kymmenen prinssiä, jotka tahtovat asettua sen etunenään. Jos hän viivästyy, niin hän huomaa paikkansa otetuksi."
"Saanko ilmoittaa hänelle mielipiteenne?"
"Kyllä, kernaasti."
"Saanko sanoa hänelle, että hän voi vedota teihin?"
"Sanokaa vain."
"Ja te annatte hänelle täyden valtuuden?"
"Sotaa varten, kyllä; mutta mitä politiikkaan tulee…"
"Te tiedätte, että se ei ole hänen vahva puolensa."
"Hänen on annettava minun sopia omalla tavallani kardinaalinhatustani."
"Te pidätte siitä vielä kiinni?"
"Niin, koska minut pakotetaan käyttämään sellaista hatunkuosia, joka ei minulle sovellu", vastasi Gondy, "niin olkoon se hattu ainakin punainen."
"Ei käy kiistäminen makuasioista", arveli Rochefort nauraen; "vastaan hänen suostumuksestaan."
"Ja te kirjoitatte hänelle tänä iltana?"
"Teen paremminkin, – lähetän sanansaattajan."
"Monenko päivän kuluttua hän voi olla täällä?"
"Viiden päivän."
"Tulkoon siis, ja hän näkee aseman täällä suuresti muuttuneeksi."
"Niin toivon."
"Minä takaan sen."
"Ja edelleen?"
"Menkää kokoamaan viisikymmentä miestänne ja pysytelkää valmiina."
"Mihin?"
"Kaikkeen."
"Onko mitään puoluemerkkiä?"
"Keltainen nauharuusuke hatussa."
"Hyvä. Näkemiin, monseigneur."
"Jumalan haltuun, hyvä Rochefort."
"Haa, mosjöö Mazarin, mosjöö Mazarin!" virkkoi Rochefort vetäen mukaansa pastorinsa, joka ei ollut saanut osutetuksi sanaakaan tähän keskusteluun; "nyt saat nähdä olenko minä liian vanha toimimaan!"
Kello oli puoli kymmenen; koadjutori tarvitsi hyvinkin puoli tuntia ehtiäkseen arkkipiispalasta Saint-Jasques-la-Boucherien torniin.
Koadjutori huomasi, että eräässä tornin ylemmistä ikkunoista tuikutti kynttilä.
– Hyvä on, – hän tuumi, – kerjäläiskuninkaamme on paikallaan.
Hän kolkutti, tultiin avaamaan. Itse kappalainen odotti häntä ja valaisi hänelle tietä tornin huippuun asti. Heidän tultuaan sinne hän viittasi pieneen oveen, asetti kynttilän muurinnurkkaan, jotta koadjutori lähtiessään löytäisi sen, ja laskeutui jälleen alas portaita.
Vaikka ovessa oli avain, koputti koadjutori kuitenkin.
"Sisälle!" lausui ääni, josta koadjutori tunsi kerjäläisen.
De Gondy astui kammioon. Siellä tosiaan oli Saint-Eustachen vihkiveden jakelija. Hän odotteli lojuen kurjalla makuulavalla.
Nähdessään koadjutorin astuvan sisälle hän nousi seisaalle.
Kello löi kymmenen.
"No niin", kysyi Gondy, "oletko pitänyt sanasi?"
"En aivan tarkoin", vastasi kerjäläinen.
"Kuinka niin?"
"Tehän pyysitte minulta viittäsataa miestä?"
"Niin, entä sitten?"
"No, saatte kaksituhatta."
"Ethän vain kersku?"
"Tahdotteko todisteen?"
"Kyllä."
Kolme kynttilää paloi kukin ikkunassaan, la Citén, Palais-Royalin ja
Saint-Denis-kadun puolella.
Mies lähestyi äänettömänä kaikkia kolmea kynttilää peräkkäin ja puhalsi ne sammuksiin.
Koadjutori oli hämyssä; kammiota valaisi nyt ainoastaan himmeillä säteillään kuu, joka oli vetäytynyt paksujen, mustien pilvien huntuun, koristaen niiden reunoja hopearipsuilla.
"Mitä olet tehnyt?" kysyi koadjutori.
"Olen antanut merkin."
"Mihin?"
"Katusulkujen rakentajille."
"Ahaa!"
"Lähtiessänne täältä näette väkeni työssä. Pitäkää vain varanne, jotta ette loukkaa säärtänne johonkin ketjuun tai putoa aavistamattomaan kuoppaan."
"Hyvä on! Tässä on luvattu summa, saman verran kuin jo olet saanut.
Muista nyt olevasi päällikkö äläkä mene ryyppäämään."
"En ole kahteenkymmeneen vuoteen juonut muuta kuin vettä."
Mies vastaanotti massin koadjutorilta, joka kilinästä kuuli hänen kopeloivan ja tunnustelevan kultarahoja.
"Kas, kas!" virkkoi koadjutori; "sinä, veijari, oletkin ahnas!"
Kerjäläinen huokasi ja heitti massin luotansa.
"Pysynkö siis ainiaan samana!" hän huudahti; "enkö ikinä saa riisuutuneeksi vanhasta ihmisestä? Voi viheliäisyyttä, voi turhuutta!"
"Otat sen kuitenkin."
"Niin, mutta vannon teidän edessänne, että käytän jäännöksen hyväntekeväisyyteen."
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, ilmaisten sisäistä taistelua.
"Kummallinen mies!" mutisi Gondy.
Ja hän otti hattunsa lähteäkseen, mutta ovelle kääntyessään hän näki tiellään kerjäläisen.
Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli, että mies tahtoi hänelle jotakin pahaa.
Mutta pian hän päinvastoin huomasi tämän liittävän kätensä ristiin ja polvistuvan.
"Monseigneur", pyysi kerjäläinen, "ennen kuin lähdette täältä, rukoilen siunaustanne."
"Monseigneur!" huudahti Gondy. "Hyvä mies, sinä otaksut minut joksikuksi toiseksi."
"Ei, monseigneur, minä puhuttelen herra koadjutoria; tunsin teidät heti ensi silmäyksellä."
Gondy hymyili.
"Ja sinä tahdot siunaustani?" hän virkkoi.
"Niin, tarvitsen sitä."
Kerjäläinen lausui tämän niin peräti nöyrästi ja niin hartaan katuvasti, että Gondy ojensi kätensä hänen ylitseen ja antoi hänelle siunauksensa niin sydämellisesti kuin suinkin kykeni.
"Nyt on meidän välillämme yhdysside", lausui koadjutori. "Olen siunannut sinua, ja sinä olet minulle pyhitetty, niinkuin minäkin sinulle. Annahan kuulla, – oletko tehnyt jonkun rikoksen, jonka maallisilta seuraamuksilta voin sinua suojella?"
Kerjäläinen pudisti päätänsä.
"Rikokseni, monseigneur, ei kuulu inhimillisen oikeuden tuomiovaltaan, ja te ette voi vapauttaa minua siitä muutoin kuin siunaamalla minua useasti samaten kuin äsken."
"Kuulehan, ole vilpitön", kehoitti koadjutori; "sinä et ole koko ikääsi ollut nykyisessä ammatissasi?"
"En, monseigneur; vasta kuusi vuotta on minulla tämä ollut."
"Missä olit sitä ennen?"
"Bastiljissa."
"Ja ennen kuin jouduit Bastiljiin?"
"Sen sanon teille, monseigneur, sinä päivänä, jolloin suvaitsette kuunnella rippiäni."
"Hyvä on; ilmoittaudu millä hyvänsä vuorokauden hetkellä, niin olen valmis myöntämään sinulle synninpäästön."
"Kiitos, monseigneur", vastasi kerjäläinen kumealla äänellä; "mutta vielä en ole valmis vastaanottamaan sitä."
"Sovittu siis. Hyvästi."
"Hyvästi, monseigneur", sanoi kerjäläinen avaten oven ja kumartaen kirkkoruhtinaalle.
Koadjutori otti kynttilän, astui alas portaita ja poistui syvissä mietteissä.
YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU
Mellakka
Kello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta Pariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan tekeillä.
Koko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät varjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät kumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat niellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat menivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön ryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin20 kerjäläisiä, Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat seuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.
Gondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä ahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut kaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin palauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän valmis tekemään ristinmerkin.
Hän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la Ferronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet juoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan lukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä kiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan miehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he olivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa oleville.
Muuan mieshenkilö riensi ovelta ovelle, horjuen raskaan taakkansa alla – miekoilla, musketeilla, ratsupyssyillä ja kaikenlaatuisilla aseilla sälytettynä, salavihkaa jaellen niitä tarpeen mukaan. Lyhdyn valossa tunsi koadjutori hänet Planchetiksi.
Koadjutori tuli Rue de la Monnaien kautta laiturille. Siellä seisoi liikkumattomina ryhminä musta- ja harmaaviittaisia porvareita, mikäli kuuluivat ylempään tai alempaan liikemiesluokkaan, ja yksinäisiä miehiä käveli ryhmästä toiseen. Kaikkien noiden viittojen takaliepeen alta pisti esiin miekankärki ja etupuolelta ratsupyssyn tai musketin suu.
Pont-Neufille tultuaan koadjutori huomasi sillan vartioiduksi; muuan mies lähestyi häntä ja kysyi:
"Kuka te olette? En tunne teitä meikäläiseksi."
"Te ette siis tunne ystäviänne, hyvä herra Louvières", vastasi koadjutori kohottaen hattuaan.
Louvières näki nyt paremmin ja kumarsi.
Gondy pitkitti kierrostaan ja käveli alas Nesle-tornille asti. Siellä hän näki pitkän rivin ihmisiä hiipimässä muureja pitkin. Niitä olisi voinut luulla haamukulkueeksi, sillä kaikki olivat kääriytyneet valkoisiin kauhtanoihin. Määrätylle kohdalle päästyään näyttivät he perätysten hupenevan olemattomiin ikäänkuin olisi maa avautunut heidän jalkainsa alla. Gondy nojautui erästä nurkkausta vasten ja katseli heidän katoamistansa ensimmäisestä viimeisen edelliseen saakka.
Viimeinen kohotti katseensa, kaiketikin varmistuakseen siitä, että häntä tovereineen ei vakoiltu, ja hämyssäkin hän huomasi Gondyn. Hän astui suoraan tätä kohti ja asetti pistoolin hänen rintaansa vasten.
"Hei, herra de Rochefort", virkahti Gondy nauraen, "älkäämme leikkikö ampuma-aseilla."
Rochefort tunsi äänen.
"Kas, tekö siinä, monseigneur?" sanoi hän.
"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?"
"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka on aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita varustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa."
"Ja te lähdette…?"
"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa marmoritarpeet työpajaansa."
"Hyvin keksitty!" kiitti Gondy.
Ja hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten salaportaille ja sulki laskuluukun perässään.
Koadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa ja kumartui kuuntelemaan.
Koko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi oivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla kaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin jymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta mahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa: olisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli ennustelemassa maanjäristystä.
Siten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan tuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut luulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin katsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat, patrullit, pidätykset ja rankaisutkin – sellaisia kohtasi vaeltaja joka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla komeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: "Eläköön Broussel! alas Mazarin!" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia, syljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että halua siihen ei puuttunut.
Katusulkuja oli rakennettu Palais-Royaliin asti. Rue des Bons Enfantsilta Rue de la Ferronnerielle, Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta Pont-Neufille, Richelieu-kadulta Saint-Honoré-portille saakka oli asettunut runsaasti kymmenentuhatta aseellista miestä, joista etummaiset kirkuivat uhmaavia sanoja rauhallisille kaartilaisrykmentin vartioille, joita oli aseteltu Palais-Royalin ympärille; tämän ristikkoportit oli suljettu heidän takanaan, ja se varokeino teki heidän asemansa täpäräksi. Kaikkialla kierteli lisäksi sadan, sadanviidenkymmenen, kahdensadan miehen suuruisina parvina riutuneita, kelmeitä ryysyläisiä, kantaen eräänlaisia lippuja, joissa näkyi sanat: Katsokaa kansan kurjuutta! Missä hyvänsä tämä kurjalisto kulki, siellä kajahti huikeita huutoja; ja tuollaisia joukkueita oli niin paljon, että kaikkialla karjuttiin.
Itävallan Annan ja Mazarinin hämmästys oli suuri heidän herätessään, kun tultiin ilmoittamaan, että keskikaupunki, jonka he olivat edellisenä iltana nähneet aivan rauhallisena, oli noussut kuumeisena ja kuohuvana; kumpainenkaan ei tahtonut uskoa sitä kuvausta, vaan vastasivat luottavansa ainoastaan omiin silmiinsä ja korviinsa. Heille avattiin ikkuna: he näkivät, kuulivat ja tulivat vakuutetuiksi.
Mazarin kohautti olkapäitänsä ja teeskenteli syvää halveksumista tätä rahvasta kohtaan, mutta kalpeni silmin nähden, kiiruhti vapisevana työhuoneeseensa, lukitsi kultansa ja jalokivensä lippaisiin ja pisti kauneimmat timanttisormukset sormiinsa. Kuningatar sitävastoin, raivostuksissaan ja oman tahtonsa varaan jätettynä, kutsutti luokseen marski de la Meilleraien, käskien tämän ottaa mukaansa niin monta miestä kuin halusi ja lähteä katsomaan, mitä tuo pila merkitsi.
Marski oli tavallisesti hyvin uskalias eikä nyt aavistellut mitään vaaraa, sillä senaikuisten miekkamiesten tavoin hän piti kaupunkilaisväestöä varsin vähäisessä arvossa. Hän otti senvuoksi saattueeseen ainoastaan puolitoistasataa miestä ja tahtoi marssia Louvre-sillan yli. Mutta siellä hän kohtasi Rochefortin ja tämän viisikymmentä kevytaseista ratsumiestä, joita seurasi enemmän kuin viisisataa jalankulkijaa. Ei ollut mitään keinoa tuollaisen sulun avaamiseen. Marski ei edes yrittänyt, vaan peräytyi laiturille.
Mutta Pont-Neufillä hän tapasi Louvièresin porvareinensa. Tällä kertaa marski yritti rynnäkköä, mutta se vastaanotettiin musketinlaukauksilla, samalla kun kaikista ikkunoista sateli kiviä. Paikalle sortui kolme miestä.
Hän peräytyi nyt halleihin päin, mutta kohtasi siellä Planchetin ja tämän pertuskaosaston. Tapparakeihäät painuivat uhkaavina tanaan; hän tahtoi raivata tiensä kaikkien noiden harmaaviittaisten yli, mutta harmaaviittaiset pitivät puoliaan, ja marskin oli vetäydyttävä takaisin Saint-Honoré-kadulle päin, jättäen tantereelle neljä kaartilaistansa, jotka oli surmattu kaikessa hiljaisuudessa teräaseilla.
Hän tunkeusi sitten Saint-Honoré-kadulle, mutta siellä hän kohtasi Saint-Eustachen kerjäläisen katusulut. Niitä vartioimassa ei ollut ainoastaan aseellisia miehiä, vaan naisiakin ja lapsia. Nuori herra Friquet oli saanut Louvièresilta lahjaksi pistoolin ja miekan, ja hän oli omasta piiristään haalinut kokoon osaston, joka piti huumaavaa meteliä.
Marski luuli tätä kohtaa vartioittavan huonommin kuin toisia ja aikoi murtautua lävitse. Hän käski kahdenkymmenen miehen laskeutua ratsailta sekä vallata väkirynnäköllä ja avata tämän katusulun, jollaikaa hän muun joukkonsa kanssa ratsain suojaisi hyökkääjiä. Nuo kaksikymmentä marssivatkin suoraa estettä vastaan, mutta pölkkyjen takaa, kärrynpyörien välitse ja kivikasan päältä tuiskahti nyt hirveä muskettituli, ja sen räiske hälytti Planchetin pertuskamiehet Les Innocents-hautuumaan nurkkaan ja Louvièresin porvarit Rue de la Monnaien kulmaan.
Marski de la Meilleraie oli joutunut kahden tulen väliin.
Marski de la Meilleraie oli urhoollinen mies, ja hän päättikin kaatua paikallaan. Hän maksoi laukaukset laukauksilla, ja vaikerrusta alkoi kuulua väkijoukosta. Paremmin harjaantuneina kaartilaiset ampuivat tarkemmin, mutta ylivoimaiset porvarit rusensivat heidät todellisella rautamyrskyllä. Miehiä kaatui hänen ympärillään kuin olisi oltu Rocroyn tai Leridan taistelukentällä. Fontraillesilta, hänen ajutantiltaan, musertui käsivarsi, hänen hevoseltaan lävisti luoti kaulan, joten hänen oli hyvin vaikea ohjata sitä, sillä kipu yllytti sen melkein suunniltaan. Viimein oli tultu siihen äärimmäiseen hetkeen, jolloin säikkymättöminkin tuntee väristystä suonissaan ja kylmän hien kihoilevan otsalleen. Silloin väkijoukko äkkiä avautui Rue de l'Arbre-Secin puolelta, huudellen: "Eläköön koadjutori!" ja Gondy ilmestyi näkyviin kuorikaavussaan ja vaipassaan, levollisena samoten keskellä muskettitulta ja jaellen siunauksiaan oikeaan ja vasempaan yhtä rauhallisesti kuin olisi johtanut Kristuksen ruumiinjuhlan kulkuetta.
Kaikki polvistuivat.
Marski tunsi tulijan ja kiirehti hänen luokseen.
"Auttakaa minut tästä, taivaan nimessä", pyysi hän, "muutoin maksaa leikki minulle ja kaikille miehilleni hengen!"
Syntyi melu, joka ei olisi päästänyt ukkosenjyrinääkään kuuluviin.
Gondy kohotti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat.
"Lapseni", hän lausui, "tässä näette herra marski de la Meilleraien, jonka aikeista te olette erehtyneet. Hän sitoutuu Louvreen palatessaan pyytämään teidän nimessänne kuningattarelta Brousselimme vapauttamista. Sitoudutteko siihen, marski?" lisäsi Gondy de la Meilleraieen kääntyen.
"Hitto!" huudahti tämä; "totta kai! En toivonut pääseväni näin huokealla."
Marski kohotti kätensä suostumuksen merkiksi.
"Eläköön koadjutori!" hoilasi väkijoukko. Lisäsivätpä jotkut äänet:
"Eläköön marski!" Mutta kaikki kirkuivat sitten yhteen suuhun: "Alas
Mazarin!"
Tungos avautui; Saint-Honoré-katua myöten oli tie lyhin. Katusulkujen läpi jätettiin pääsy auki, ja marski peräytyi joukkonsa jäännöksen kanssa; edeltä marssi Friquet nulikoinensa, joista toiset olivat lyövinään rumpua ja toiset matkivat torventoitotusta.
Se oli melkein voittokulkue; kaartilaisten takana ummistuivat jälleen katusulut; marski pureskeli kynsiään.
Tällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku yksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania, mutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä, kun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän Portoksensa saattamana.
"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan", huudahti kardinaali, "ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa nyt hommataankaan?"
"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää", vastasi d'Artagnan päätänsä pudistaen. "Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään kuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on teidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani huolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!' ja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä kovisteltiin?"
"Sanokaa, sanokaa."
"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!"
Mazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.
"Ja te huusitte?" hän sanoi.
"Emmehän toki", vastasi d'Artagnan. "Minä en ollut äänessä; herra du
Vallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur…"
"Mitä silloin?" kysyi Mazarin.
"Katsokaa hattuani ja levättiäni."
Ja d'Artagnan näytti neljä luodinreikää levätissään ja kaksi hatussaan. Portokselta oli pertuskan isku repäissyt takin halki sivulta, ja pistoolinlaukaus oli katkaissut hänen töyhtönsä.
"Diavolo!" noitui kardinaali miettivänä, teeskentelemättömän ihailevasti silmäillen ystävyksiä, "minä olisin huutanut, minä!"
Samassa kuului meteli yhä lähempää.
Mazarin pyyhki otsaansa ja vilkui ympärilleen. Hänen teki mieli astua ikkunan ääreen, mutta hän ei rohjennut.
"Katsokaahan, mitä on tekeillä herra d'Artagnan", hän sanoi.
D'Artagnan meni ikkunan luo huolettomasti kuten tavallista.
"Kas, kas", hän huudahti, "mitä tuo merkitsee? Marski de la Meilleraie on tulossa takaisin hatutta päin. Fontrailles kantaa käsivarttansa siteessä, kaartilaisia on haavoittunut, hevosia näkyy verissään… Ka, mutta … mitä tekevätkään etuvartijat! He tähtäävät, aikovat ampua!"
"Heille on annettu määräys ampua väkijoukkoon", huudahti Mazarin, "jos se lähestyy Palais-Royalia."
"Mutta jos he laukaisevat, on kaikki hukassa!" huudahti d'Artagnan.
"Meillä on ristikkoportit."
"Ristikkoportit! On viideksi minuutiksi, kunnes ne temmataan irti, väännetään sivulle, hakataan mäsäksi!.. Älkää hitossa ampuko!" huikkasi d'Artagnan avaten ikkunan.
Tästä kehoituksesta huolimatta, jota ei voitu siinä melussa kuullakaan, pamahti kolme tai neljä musketinlaukausta, joita seurasi kamala kiväärituli; luotien kuultiin ropisevan Palais-Royalin julkipuoleen, muuan kuula viuhahti d'Artagnanin kainalon alitse ja murskasi kuvastimen, josta Portos tyytyväisenä ihasteli itseään.
"Voi minua!" parahti kardinaali; "se oli venetsialaista lasia!"
"Oh, monseigneur", sanoi d'Artagnan tyynesti sulkiessaan ikkunan, "älkää vielä surkeilko, sillä se ei kannata, koska on luultavaa, että tunnin kuluttua ei Palais-Royalissa ole enää ainoatakaan kuvastinta, venetsialaista sen paremmin kuin pariisilaistakaan."
"Mutta mikä siis on neuvonne?" kysyi kardinaali vapisten.
"Hitto, antakaa heille takaisin Broussel, koska he häntä pyytävät! Mitä lempoa tekisittekään millään parlamenttineuvoksella? Mokomasta ei ole mihinkään."
"Ja te, herra du Vallon, neuvotteko tekin samaa? Mitä te tekisitte?"
"Luovuttaisin Brousselin", vastasi Portos.
"Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat", huudahti Mazarin, "minä lähden puhumaan asiasta kuningattarelle."
Hän pysähtyi käytävän päässä.
"Voihan luottaa teidän toimintaanne, messieurs?" sanoi hän.
"Me emme lupaa palvelustamme kahdesti", vastasi d'Artagnan, "olemme luvanneet sen teille, – käskekää, me tottelemme."
"No niin", virkkoi Mazarin, "astukaa tuohon kamariin ja odottakaa."
Ja kiertoteitse meni hän vastaanottohuoneeseen toisesta ovesta.