Samassa kun ajoneuvot hävisivät porttiholvin alle, kuului laukaus, makuuhuoneen ikkuna särkyi pamahduksen voimasta ja siitä pölähti ilmoille savupilvi.
93. Valentine
Kyllä kai arvasitte, mitä asiaa Morrelilla oli ja ketä hän meni tapaamaan.
Erottuaan Monte-Cristosta hän asteli hitaasti Villefort'in taloa kohden.
Sanomme hitaasti, sillä Morrelilla oli yli puoli tuntia aikaa astua viisisataa askelta, vaikka hän oli kuitenkin tahtonut erota Monte-Cristosta jo näin aikaisin saadakseen rauhassa miettiä.
Hän tiesi tarkoin, milloin voi mennä taloon. Valentine palveli Noirtier'ta aamiaispöydässä, eikä kukaan häiritsisi silloin heidän kohtaustaan. Noirtier ja Valentine olivat antaneet Morrelille luvan tulla kaksi kertaa viikossa, ja tietenkin hän käytti hyväkseen lupausta.
Valentine odotti jo häntä. Levottomana, melkein hämmennyksissään hän tarttui nuoren miehen käteen ja vei hänet isoisänsä luo.
Valentinen rauhattomuus johtui niistä huhuista, jotka Morcerfin juttu oli pannut liikkeelle. Oopperan tapaus tunnettiin jo, ihmisethän tiesivät aina kaiken. Villefort'in talossa olivat kaikki varmoja siitä, että tapausta seuraisi kaksintaistelu. Naisen vaistolla Valentine oli arvannut, että Morrelista tulisi Monte-Criston todistaja, ja kun hän tunsi nuoren miehen suuren rohkeuden ja kiintymyksen kreiviin, pelkäsi hän, ettei Morrel olisikaan tyytynyt vain tyynesti katselemaan taistelua, niin kuin todistajan olisi pitänyt.
Arvaahan, kuinka kiihkeästi kysyttiin yksityiskohtaisia tietoja, ja Morrel sai nähdä rakastettunsa silmien säihkyvän riemusta, kun tämä kuuli, kuinka onnellisesti ja samalla odottamattomasti juttu oli päättynyt.
– Nyt, sanoi Valentine viitaten Morrelia istumaan vanhuksen viereen ja istahtaen itse jakkaralle, jolla Noirtier'n jalat lepäsivät, – puhukaamme hiukan omista asioistamme. Tiedättehän, että isoisäni aikoi jokin aika sitten lähteä Villefort'in talosta ja vuokrata itselleen asunnon kaupungista?
– Tiedän kyllä, sanoi Maximilien, – muistan varsin hyvin tämän ehdotuksen ja omasta puolestani pidän sitä oivallisena.
– Pitäkää edelleenkin, sanoi Valentine, – sillä isoisäni pysyy päätöksessään.
– Hyvä! sanoi Maximilien.
– Ja tiedättekö, minkä syyn nojalla isoisäni aikoo lähteä tästä talosta?
Noirtier katsahti nuoreen tyttöön saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta Valentine ei katsonutkaan Noirtier'hen, hänen silmänsä, katseensa, hymynsä oli suunnattu Morreliin.
– Olkoon herra Noirtier'n syy mikä tahansa, huudahti Morrel, – niin pidän sitä oikeana.
– Mainiota, sanoi Valentine. – Hän väittää, että tämän kaupunginosan ilma ei ole minulle terveellinen.
– Se on totta, sanoi Morrel. – Kuulkaahan, Valentine, herra Noirtier voi olla oikeassa. Kahden viikon aikana on terveytenne mielestäni huonontunut.
– Niin onkin hiukan, vastasi Valentine, – sen vuoksi isoisäni on määrännyt minulle lääkkeitä, ja kun hän tietää kaiken, niin luotan häneen aivan täydellisesti.
– Oletteko siis todellakin sairas? kysyi Morrel levottomana.
– Hyvä Jumala, sitä ei voi sanoa varsinaiseksi sairaudeksi; voin vain yleensä pahoin, siinä kaikki. Minulla ei ole ruokahalua, ja tuntuu aivan kuin vatsani yrittäisi totuttautua johonkin, joka on sille vierasta.
Noirtier kuunteli tarkkaan jokaista Valentinen sanaa.
– Entä millä tavoin hoidatte tätä kummallista tautia?
– Hyvin yksinkertaisella tavalla, sanoi Valentine, – nielen joka aamu lusikallisen isoisälle tuotua lääkettä. Alussa nielin lusikallisen, nyt olen jo päässyt neljään. Isoisäni väittää, että se on hyvä turvakeino.
Valentine hymyili, mutta hänen hymynsä oli hiukan surullinen ja kärsivä.
Maximilien katseli häntä äänettömänä. Valentine oli hyvin kaunis, mutta tavallista kalpeampi ja hänen silmänsä hehkuivat entistä kirkkaammin; hänen kätensä, jotka ennen olivat olleet simpukankuoren väriset, olivat nyt vahankalpeat, sitä väriä, joka ajan mittaan tulee keltaiseksi.
Valentinesta nuori mies suuntasi katseensa Noirtier'hen; tämä tarkasti kummallisella, älykkäällä katseellaan nuorta tyttöä, joka oli kokonaan rakkautensa lumoissa. Hänkin samoin kuin Morrel näki tytössä oudon taudin jäljet, jotka olivat niin vähäpätöiset, ettei kukaan muu kuin isoisä ja rakastava nuori mies ollut niitä huomannut.
– Mutta minä luulin, että tuo lääke, jota jo nautitte päivässä neljä lusikallista, oli määrätty herra Noirtier'lle, sanoi Morrel.
– Se on hyvin katkeran makuista, sanoi Valentine, – niin katkeraa, että kaikki, mitä sen jälkeen juon, tuntuu maistuvan samalta.
Noirtier loi poikansa tyttäreen kysyvän katseen.
– Niin, isä, sanoi Valentine, – niin on asian laita. Äsken ennen tänne tuloani join lasillisen sokerivettä ja jätin toisen puolen juomatta, niin katkeralta se tuntui.
Noirtier kalpeni, hän ilmaisi haluavansa puhua.
Valentine nousi mennäkseen noutamaan sanakirjaa.
Noirtier seurasi häntä levottomin katsein.
Veri oli noussut nuoren tytön päähän, ja hänen poskensa tulivat punaisiksi!
– Kas, sanoi hän menettämättä mitään iloisuudestaan, – kummallista, minua pyörryttää! Onkohan auringonvalo häikäissyt silmiäni.
Ja hän tarttui ikkunan hakaan pysyäkseen pystyssä.
– Eihän nyt aurinko paista, sanoi Morrel levottomana sekä Noirtier'n katseesta että Valentinen pahoinvoinnista.
Hän riensi Valentinen luo. Nuori tyttö hymyili.
– Rauhoittukaa, isä, sanoi hän Noirtier'lle, – rauhoittukaa, Maximilien, ei se ole mitään, se on jo ohi. Mutta kuulkaahan, eivätkö vaunut aja pihaan?
Hän avasi Noirtier'n huoneen oven, juoksi käytävän ikkunaan ja palasi nopeasti.
– Rouva Danglars ja hänen tyttärensä tulevat tervehtimään meitä, sanoi hän. – Hyvästi, minä menen, muuten minua voidaan tulla täältä hakemaan; tai näkemiin vain, jääkää tänne isä Noirtier'n luo, Maximilien, lupaan, etten pidätä vieraita kauan.
Morrel seurasi häntä katseillaan, meni sulkemaan oven ja kuunteli, miten hän asteli portaita, joita myöten päästiin sekä Valentinen että rouva Villefort'in huoneistoon.
Heti hänen lähdettyään Noirtier käski Morrelia noutamaan sanakirjan. Morrel totteli, hän oli Valentinen opastamana heti oppinut ymmärtämään vanhuksen toiveet.
Mutta vaikka hän tiesikin, mitä piti tehdä, kävi kuitenkin vaikeaksi päästä vanhuksen mielipiteestä selville, sillä hänen täytyi luetella kaikki aakkoset ja löytää joka sana sanakirjasta. Kymmenen minuutin päästä oli vanhuksen tahto selvillä:
"Noutakaa vesilasi ja karahvi, jotka ovat Valentinen huoneessa." Morrel soitti kelloa; palvelija, joka oli tullut Barrois'n sijaan, tuli huoneeseen, ja Noirtier'n nimessä Morrel antoi tälle määräyksensä.
Palvelija palasi vähän ajan päästä.
Karahvi ja lasi olivat tyhjät.
Noirtier ilmaisi haluavansa puhua.
– Miksi lasi ja karahvi ovat tyhjät? kysyi hän. – Valentine sanoi juoneensa vain puolet lasista.
Viisi minuuttia tarvittiin tämän uuden kysymyksen selvittämiseksi.
– En tiedä, sanoi palvelija, – mutta kamarineiti on neiti Valentinen huoneessa. Hän on varmaankin tyhjentänyt ne.
– Kysykää häneltä, sanoi Morrel, joka Noirtier'n katseesta oli ymmärtänyt hänen tahtonsa.
Palvelija meni ja palasi melkein heti.
– Valentine-neiti meni oman huoneensa kautta rouva Villefort'in luo, sanoi hän. – Kun hänen oli jano, niin hän joi loput lasista. Veden karahvista otti Edouard-herra tehdäkseen ankoille lammen.
Noirtier loi taivaaseen yhtä palavan katseen kuin pelaaja, joka panee koko omaisuutensa yhden kortin varaan.
Sitten vanhuksen katse suuntautui oveen eikä enää siirtynyt muualle.
Valentine oli ollut oikeassa, rouva Danglars tyttärineen oli tullut tervehdyskäynnille. Heidät oli viety rouva Villefort'in huoneeseen. Valentine oli mennyt oman huoneensa kautta, sillä se oli samassa kerroksessa kuin rouva Villefort'inkin huone; välillä oli ainoastaan Edouardin huone.
Molemmat naiset astuivat salonkiin niin juhlallisen jäykkinä, että heti arvasi heidän asiansa tärkeäksi.
Hienon maailman ihmiset ymmärtävät heti tällaiset pienet seikat. Rouva Villefort vastasi juhlallisuuteen juhlallisuudella.
Silloin saapui Valentine, ja kumarrukset alkoivat uudelleen.
– Rakas ystävä, sanoi paronitar nuorten tyttöjen kätellessä toisiaan, – olen Eugénien kanssa rientänyt teille ensimmäisenä ilmoittamaan, että tyttäreni ja prinssi Cavalcantin kihlaus julkaistaan kohta.
Danglars oli ottanut käytäntöön prinssi-nimen. Kansanmielisen pankkiirin korvissa se kaikui paremmalta kuin kreivi.
– Sallikaa minun sydämestäni onnitella teitä, vastasi rouva Villefort.
– Prinssi Cavalcanti näyttää olevan harvinaisen oivallinen nuori mies.
– Kuulkaahan, sanoi paronitar hymyillen, – puhukaamme vapaasti kuin hyvät ystävät ainakin. Minun täytyy tunnustaa, että prinssi ei vielä ole se, miksi hänen täytyy tulla. Hänessä on jotakin outoa, josta me ranskalaiset heti tunnemme saksalaisen ja italialaisen aatelismiehen. Mutta hänellä on hyvin hyvä sydän, hän on sukkela, ja mitä varallisuuteen tulee, niin herra Danglars väittää sitä majesteetilliseksi; juuri sitä sanaa hän käyttää.
– Ja toisekseen, sanoi Eugénie selaillen rouva Villefort'in albumia, – lisätkää vielä, että te pidätte erikoisen paljon tuosta nuoresta miehestä.
– Ja, sanoi rouva Villefort, – minun ei kai tarvitse kysyäkään, että te siinä suhteessa olette aivan samanlainen?
– Minäkö! vastasi Eugénie suorasukaisesti kuten aina. – Minä, en vähääkään. Minun kutsumukseni ei ollut sitoa itseäni talouteen ja mieheen, olkoon hän kuka tahansa. Minun kutsumukseni oli tulla taiteilijaksi, siis olla vapaa vallitsemaan sydäntäni, itseäni ja ajatuksiani.
Eugénie lausui nämä sanat niin varmasti ja voimakkaasti, että puna nousi Valentinen poskille. Arka nuori tyttö ei voinut ymmärtää tätä voimakasta luonnetta, jossa ei näyttänyt olevan hituistakaan naisellista arkuutta.
– Sitä paitsi, jatkoi Eugénie, – koska vastoin tahtoani olen määrätty menemään naimisiin, niin saan luvan kiittää kohtaloa, joka saattoi Albert de Morcerfin halveksimaan minua. Olisinhan muuten tällä hetkellä kunniattoman miehen puoliso.
– Se on totta, sanoi paronitar osoittaen kummallista avomielisyyttä, jota joskus näkyy hienoston naisissa ja joka ei kokonaan häviä edes heidän seurustellessaan alempisäätyistenkään kanssa, – se on aivan totta. Elleivät Morcerfit olisi viivytelleet, olisi tyttäreni mennyt naimisiin Albertin kanssa. Kenraali tahtoi sitä, ja hän kävi jo pyytämässäkin tyttäreni kättä herra Danglars'ilta. Me pelastuimme onnellisesti.
– Mutta, sanoi Valentine arasti, – kohdistuuko koko tämä isän häpeä poikaan? Albert-herra on mielestäni aivan syytön kaikkiin kenraalin petoksiin.
– Anteeksi, sanoi Eugénie säälimättömästi, – Albert tahtoo saada siitä osansa ja hän sen hyvin ansaitseekin. Kun hän eilen oli oopperassa haastanut kreivi Monte-Criston kaksintaisteluun, niin hän tänään taistelupaikalla kuuluu pyytäneen häneltä anteeksi.
– Mahdotonta! sanoi rouva Villefort.
– Rakas ystävä, sanoi rouva Danglars avomielisesti, – asian laita on todellakin niin. Kuulin sen herra Debrayltä, joka oli tilaisuudessa läsnä.
Valentinekin tunsi totuuden, mutta ei puuttunut puheeseen. Rouva Danglars oli johdattanut muuta hänen mieleensä, ja hän oli ajatuksissaan Noirtier'n huoneessa, jossa Morrel häntä odotti.
Äkkiä rouva Danglars laski kätensä Valentinen käsivarrelle ja havahdutti hänet mietteistään.
– Mitä nyt? sanoi Valentine tuntiessaan rouva Danglars'in sormien kosketuksen, aivan kuin olisi saanut sähköiskun.
– Rakas Valentine, sanoi paronitar, – voitte varmaankin pahoin.
– Minäkö? sanoi nuori tyttö pyyhkäisten kädellään polttavaa otsaansa.
– Niin, katsokaahan kuvaanne peilistä, olette kolme neljä kertaa kalvennut ja punastunut minuutin kuluessa.
– Sinä olet todellakin hyvin kalpea, huudahti Eugénie.
– Älä suotta ole levoton, Eugénie, minä olen ollut tällainen jo muutamia päiviä.
Ja vaikkei ollutkaan luonnostaan viekas, huomasi hän, että hänellä nyt olisi tilaisuus lähteä. Rouva Villefort tuli vielä auttamaan häntä.
– Lähtekää, Valentine, sanoi hän. – Voitte todellakin pahoin, ja arvoisat vieraat varmaankin suovat teille anteeksi. Juokaa lasillinen puhdasta vettä, se tekee teille hyvää.
Valentine suuteli Eugénieta, kumarsi rouva Danglars'ille, joka oli jo noussut lähteäkseen, ja poistui.
– Lapsi parka, sanoi rouva Villefort Valentinen lähdettyä, – hän huolestuttaa minua todellakin, enkä laisinkaan ihmettelisi, vaikka jokin onnettomuus kohtaisi häntä.
Sill'aikaa oli Valentine jonkinmoisen itselleenkin selittämättömän kiihkon vallassa mennyt Edouardin huoneen läpi, kuulematta pojan lausumia ilkeyksiä, ja oman huoneensa kautta päässyt pienille portaille. Jäljellä oli enää vain kolme askelmaa, hän kuuli jo Morrelin äänen, kun äkkiä maailma pimeni hänen silmissään, hänen jalkansa kangistui eikä löytänyt porrasta, hänen kätensä tulivat niin voimattomiksi, ettei hän voinut pitää kiinni kaidepuusta, ja horjahtaen seinää vastaan hän putosi viimeiset kolme askelmaa.
Morrel syöksyi käytävään ja löysi Valentinen maasta portaitten edestä.
Nopeasti kuin salama hän nosti tytön syliinsä ja vei hänet tuoliin istumaan.
Valentine avasi silmänsä.
– Kylläpä minä olen kömpelö, sanoi hän kuumeisen kiihkeästi, – enhän osaa enää oikein kävelläkään; unohdan, että kolme askelmaa oli vielä jäljellä!
– Loukkasitteko itsenne? huudahti Morrel. – Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Valentine katsoi ympärilleen, hän näki kamalan kauhun kuvastuvan Noirtier'n silmissä.
– Rauhoitu, isoisä, sanoi hän koettaen hymyillä, – ei se ole mitään, ei se ole mitään … päätäni vain pyörrytti, ei muuta.
– Joko teitä taas pyörrytti, sanoi Morrel pannen kätensä ristiin. – Minä pyydän, rukoilen, olkaa varuillanne.
– Ei se ole mitään, sanoi Valentine, – ei se ole mitään, johan sanoin, että se on mennyt ohi eikä ollut mitään. Antakaa minun nyt kertoa teille uutisia: viikon päästä Eugénie menee naimisiin, ja kolmen päivän päästä on suuret juhlat, jonkinmoiset kihlajaiset. Meidät on kaikki kutsuttu sinne, isäni, rouva Villefort ja minä … ainakin minä niin ymmärsin.
– Milloinkahan meidän aikamme on huolehtia sellaisesta? Oi, Valentine, kun teillä on niin suuri vaikutusvalta isoisäänne, niin saattakaa hänet sanomaan: kohta!
– Turvaudutte siis minuun, sanoi Valentine, – jouduttaaksenne asiaa ja muistuttaaksenne isoisää?
– Niin, huudahti Morrel. – Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kiirehtikää. Niin kauan kuin ette ole omani, Valentine, tunnen aivan kuin menettäisin teidät.
– Todellakin, sanoi Valentine tehden suonenvedontapaisen liikkeen, – Maximilien, olette liian arka ollaksenne upseeri ja sotilas, joiden ei sanota pelkäävän mitään. Hahaha!
Hän purskahti kimakkaan ja tuskaisaan nauruun, hänen käsivartensa jäykistyivät, pää kolahti tuolin selkänojaa vastaan, ja hän jäi aivan liikkumattomaksi.
Kiljahdus, jonka Jumala ei sallinut tulevan Noirtier'n huulilta, tuli hänen katseestaan.
Morrel ymmärsi, että hänen oli kutsuttava apua.
Nuori mies tarttui kellon nuoraan. Valentinen huoneistossa oleva kamarineiti ja Barrois'n sijaan tullut kamaripalvelija riensivät molemmat yht'aikaa saapuville.
Valentine oli niin kalpea, kylmä ja eloton, että vaikka heille ei sanottukaan mitään, he joutuivat kauhun valtaan ja ryntäsivät käytävään huutaen apua.
Rouva Danglars ja Eugénie olivat juuri silloin lähdössä, ja ennättivät kuulla, mikä oli syynä hälinään.
– Sanoinhan minä teille! huudahti rouva Villefort. – Tyttö parka!
94. Tunnustus
Samassa kuului herra Villefort'in ääni hänen työhuoneestaan:
– Mitä on tapahtunut?
Morrel kysyi neuvoa Noirtier'lta, joka oli taas tullut kylmäveriseksi. Tämä viittasi katseellaan pieneen huoneeseen, jonne Morrel jo kerran ennen samanlaatuisessa tapauksessa oli paennut.
Hän otti kiireesti hattunsa ja riensi piiloonsa. Käytävästä kuului kuninkaallisen prokuraattorin askelten ääni.
Villefort syöksyi huoneeseen, juoksi Valentinen luo ja otti hänet syliinsä.
– Lääkäri! Lääkäri…! Herra Avrigny! huusi hän. – Ei, minä menen itse häntä noutamaan.
Hän riensi ulos.
Morrel kiiruhti toisesta ovesta sisään.
Kamala muisto oli johtunut hänen mieleensä: Villefort'in ja lääkärin välinen keskustelu, jonka hän oli kuullut samana yönä, jolloin rouva Saint-Méran kuoli. Taudin merkit olivat samat kuin Barrois'llakin ennen hänen kuolemaansa.
Samassa hän oli kuulevinaan korvissaan Monte-Criston sanat, jotka tämä oli hänelle lausunut tuskin kaksi tuntia sitten:
– Jos joudutte pulaan, Morrel, tulkaa luokseni, minä voin paljon.
Nopeammin kuin ajatuksensa hän kiiti Saint-Honorésta Matignon-kadulle ja sitä myöten Champs-Elysées'lle.
Tällä välin saapui Villefort ajurin vaunuissa herra Avrignyn ovelle. Hän soitti kelloa niin voimakkaasti, että portinvartija riensi kauhuissaan avaamaan. Villefort syöksyi portaita ylös voimatta sanoa sanaakaan. Portinvartija tunsi hänet ja antoi hänen mennä, huutaen vain:
– Työhuoneessaan, herra kuninkaallinen prokuraattori, työhuoneessaan!
Villefort jo avasi tai pikemmin kiskaisi oven auki.
– Tekö siinä olette! sanoi lääkäri.
– Niin, vastasi Villefort sulkien oven järjestään, – niin, minä tulen vuorostani kysymään, olemmeko kahden. Tohtori, minun taloni on kirottu talo!
– Mitä? sanoi lääkäri näennäisen tyynesti, mutta sisällisen mielenliikutuksen vallassa. – Joko talossanne taas on joku sairaana?
– On, tohtori! huudahti Villefort tarttuen suonenvedontapaisesti tukkaansa, – on!
Avrignyn katse sanoi:
– Ennustinhan sitä teille.
– Kuka nyt talossanne kuolee? kysyi hän. – Kuka on uhri, jonka tähden Jumala syyttää meitä heikkoudestamme?
Tuskainen nyyhkytys nousi Villefort'in rinnasta, hän lähestyi lääkäriä ja tarttui hänen käteensä:
– Valentine, sanoi hän. – Nyt on Valentinen vuoro!
– Tyttärenne! huudahti Avrigny surun ja hämmästyksen vallassa.
– Näettehän, että erehdyimme, sopersi prokuraattori. – Tulkaa häntä katsomaan ja pyytäkää hänen kuolinvuoteellaan häneltä epäilyksenne anteeksi.
– Joka kerta kun olette tullut minua noutamaan, olen saapunut liian myöhään. Tulen yhtä kaikki. Mutta pitäkäämme kiirettä; teidän talossanne liikkuvien vihamiesten suhteen ei saa viivytellä.
– Tällä kertaa, tohtori, ei teidän tarvitse syyttää minua heikkoudesta. Nyt otan syyllisestä selon ja rankaisen.
– Pelastakaamme uhri, ennen kuin ajattelemme kostoa, sanoi Avrigny.
– Tulkaa.
Ajoneuvot, joissa Villefort oli tullut, saattoivat hänet ja tohtori Avrignyn täyttä laukkaa perille samalla hetkellä, kun Morrel kolkutti Monte-Criston oveen.
Kreivi oli työhuoneessaan ja luki hyvin huolestuneena Bertuccion hänelle lähettämää kirjettä.
Kun palvelija ilmoitti Morrelin, jonka seurasta kreivi tuskin kaksi tuntia sitten oli eronnut, hän hämmästyneenä kohotti päätään.
Hänellekin oli tänä väliaikana tapahtunut paljon, sillä nuori mies, joka oli lähtiessään nähnyt hänen hymyilevän, näki nyt hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen.
Kreivi nousi ja riensi Morrelia vastaan.
– Mitä on tapahtunut, Morrel? kysyi hän. – Olette kalpea, ja otsaltanne valuu hiki.
Morrel ei istahtanut, vaan vaipui nojatuoliin.
– Tulin kovalla kiireellä, sillä minun täytyy saada puhella kanssanne.
– Voivatko kaikki omaisenne hyvin? kysyi kreivi niin osaaottavasti, että hänen tunnettaan ei kukaan voinut epäilläkään.
– Kiitos, kreivi, kiitos, sanoi nuori mies, jonka oli vaikea aloittaa kertomustaan. – Omaiseni voivat kaikki hyvin.
– Sitä parempi. Teillä on kuitenkin minulle jotakin sanottavaa? totesi kreivi levottomampana.
– On, sanoi Morrel. – Se on totta. Tulen talosta, jonne kuolema juuri on astunut sisään. Tulen saamaan teiltä apua.
– Tuletteko siis herra Morcerfin luota? kysyi Monte-Cristo.
– En, sanoi Morrel. – Onko herra Morcerfin talossa siis joku kuollut?
– Kenraali on ampunut kuulan otsaansa, vastasi Monte-Cristo.
– Mikä kamala onnettomuus! huudahti Maximilien.
– Ei kreivittärelle eikä Albertille, sanoi Monte-Cristo. – Kuollut isä ja puoliso on parempi kuin häväisty isä ja puoliso. Veri pesee pois häpeän.
– Kreivitär parka! sanoi Maximilien. – Häntä eniten säälin, hän on jalo nainen!
– Säälikää Albertiakin, Maximilien, sillä, uskokaa minua, hän on äitinsä arvoinen poika. Mutta palatkaamme omiin asioihimme. Tulitte kovalla kiireellä luokseni, sanoitte äsken. Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?
– Voitte, tarvitsen teitä, olen hädässäni kylliksi mieletön uskoakseni, että te voisitte auttaa minua asiassa, missä Jumala yksin voi antaa avun.
– Sanokaa asianne, vastasi Monte-Cristo.
– En tiedä, empi Morrel, – sopiiko minun ilmaista sellaista salaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.
Hän vaikeni uudelleen.
– Uskotteko, että rakastan teitä? sanoi Monte-Cristo ottaen nuoren miehen käden hellästi omien käsiensä väliin.
– Te lohdutatte minua, ja sitä paitsi sanoo jokin ääni täällä – ja Morrel pani kätensä sydämelleen, – etten saa salata teiltä mitään.
– Olette oikeassa, Morrel, Jumala puhuu sydämellenne, ja sydämenne puhuu teille. Ilmaiskaa minulle mitä sydämenne sanoo.
– Kreivi, sallitteko, että lähetän Baptistinin teidän nimessänne kuulemaan uutisia eräästä ihmisestä, jonka tekin tunnette?
– Minä olen valmis teitä palvelemaan, ja sitä suuremmalla syyllä ovat palvelijani.
Morrel poistui, sanoi muutaman sanan Baptistinille aivan hiljaa.
Kamaripalvelija lähti heti.
– Oletteko lähettänyt hänet? kysyi Monte-Cristo nähdessään nuoren miehen palaavan.
– Olen ja olen hiukan rauhallisempi.
– Tiedättehän, että odotan, sanoi Monte-Cristo hymyillen.
– Ja minä kerron kaiken. Kuulkaa minua, eräänä iltana olin erään talon puistossa. Olin piilossa pensaikossa, eikä kukaan voinut epäilläkään, että olisin siellä. Kaksi miestä kulki ohitseni. Sallikaa minun vielä olla mainitsematta heidän nimiään. He puhuivat hiljaa, ja kuitenkin halusin niin kiihkeästi kuulla kaiken, ettei sanaakaan mennyt minulta hukkaan.
– Tämä ennustaa kamalaa, päättäen kalpeudestanne ja vapisemisestanne.
– Niin, kamalaa kylläkin, ystäväni! Talossa oli kuollut eräs henkilö. Toinen keskustelijoista oli talon isäntä ja toinen lääkäri. Isäntä ilmaisi lääkärille pelkonsa ja huolensa, sillä jo toisen kerran oli kuolema äkkiä tullut tähän taloon. Hävityksen enkeli näytti määränneen talon Jumalan vihan esineeksi.
– Ah, sanoi Monte-Cristo katsoen terävästi nuoreen mieheen ja käänsi hiukan tuoliaan, jolloin hän itse jäi varjoon, mutta valo osui kirkkaana Maximilieniin.
– Niin, jatkoi tämä, – kuolema oli käynyt talossa kaksi kertaa kuukauden kuluessa.
– Ja mitä lääkäri vastasi? kysyi Monte-Cristo.
– Hän vastasi … hän vastasi, ettei kuolema ollut luonnollinen … ja että sen aiheuttaja oli…
– Mikä?
– Myrkky!
– Todellako! sanoi Monte-Cristo ja yskäisi hiukan. Se oli hänen tapansa salata joko punastumisensa tai kalpeutensa taikka sen, että hän kuunteli tarkkaan. – Todellako, Maximilien? Te kuulitte siis sen?
– Kuulin, rakas kreivi, kuulin sen, ja tohtori sanoi, että jos sellainen tapaus uusiintuu, niin hänen täytyy ilmoittaa siitä tuomioistuimelle.
Monte-Cristo kuunteli tai näytti kuuntelevan aivan tyynesti.
– No niin, sanoi Maximilien, – kuolema tuli kolmannen kerran, eivätkä tohtori ja talon herra ole sanoneet mitään. Kuolema tulee ehkä neljännenkin kerran. Mikä on teidän mielestänne velvollisuuteni, kun olen perillä tällaisesta salaisuudesta?
– Rakas ystävä, sanoi Monte-Cristo, – kerrotte asioita, jotka jokainen meistä tuntee. Talon, jossa tämä on tapahtunut, tunnen, tai ainakin tunnen sen kaltaisen talon. Siellä on puutarha, talon isäntä, lääkäri, ja siellä on tapahtunut kolme odottamatonta, kummallista kuolemantapausta. Katsokaahan minua, en ole kuullut mitään keskusteluja, mutta tiedän kaiken yhtä hyvin kuin tekin. Onko minulla tunnonvaivoja? Ei, se ei kuulu minuun. Sanoitte, että hävityksen enkeli näyttää määränneen tämän talon Jumalan vihan esineeksi. Ehkäpä tämä teidän otaksumanne onkin oikea? Älkää nähkö asioita, koska niitä eivät näe nekään, joiden pitäisi. Jos Jumalan tuomio liikkuu tässä talossa, niin kääntäkää päänne poispäin ja antakaa Jumalan tuomion tapahtua.
Morrel värisi. Kreivin ääni kaikui kamalana, juhlallisena, pelottavana.
– Sitä paitsi, jatkoi kreivi nyt kokonaan toisella äänellä, – sitä paitsi, kuka väittää, että tapaus vielä uusiintuu?
– Sehän on uusiintunut, huudahti Morrel, – ja sen vuoksi olenkin tullut luoksenne.
– Minkä minä sille voin, Morrel! Pitäisikö minun teidän mielestänne ehkä ilmoittaa asiasta kuninkaalliselle prokuraattorille?
Monte-Cristo lausui nämä viimeiset sanat niin selvästi ja painokkaasti, että Morrel hypähti pystyyn huudahtaen:
– Kreivi, kreivi, tehän tiedätte, kenestä puhun?
– Täydellisesti, ystäväni, ja todistan sen. Kävelitte eräänä iltana herra Villefort'in puistossa. Sanoistanne päättäen se tapahtui samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Kuulitte herra Villefort'in keskustelevan herra Avrignyn kanssa herra Saint-Méranin kuolemasta ja sitä seuranneesta markiisittaren kuolemasta, joka oli yhtä kummallinen. Herra Avrigny sanoi, että oli tapahtunut myrkytys, jopa kaksikin myrkytystä. Ja te, joka olette täydellisesti kunnon mies, olette siitä asti tutkinut sydäntänne ja vaivannut omaatuntoanne kysymällä, pitäisikö teidän ilmaista kaikki vai olla vaiti. Emme elä enää keskiajalla, hyvä ystävä, ei ole enää fehm-oikeuksia eikä salaista tuomioistuinta. Mitä tekemistä teillä on noiden ihmisten kanssa? Omatunto, mitä sinä tahdot minusta? niin kuin Sterne sanoi. Hyvä ystävä, antakaa heidän nukkua jos nukkuvat, antakaa heidän kalpeina valvoa jos valvovat, ja Jumalan nimessä nukkukaa te, koska teillä ei ole omantunnonvaivoja, jotka veisivät unenne.
Kamala tuska kuvastui Morrelin kasvoilla, hän tarttui Monte-Criston käteen ja huusi:
– Mutta sitähän jatkuu! Kuuletteko!
– Entä sitten! sanoi kreivi kummastellen tätä kiihkeyttä, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, ja katsellen tarkkaavasti Maximilienia, – antakaa sen jatkua. He ovat uusi Atreuksen suku, Jumala on heidät tuominnut, ja he saavat rangaistuksensa, he katoavat kuin lasten rakentamat korttitalot, kun Jumalan henkäys osuus heihin – vaikka heitä olisi satamäärin. Kolme kuukautta sitten kuoli herra Saint-Méran, vähän myöhemmin rouva Saint-Méran, äskettäin kuoli Barrois, tänään vanha Noirtier tai nuori Valentine.
– Te siis tiesitte sen? huudahti Morrel niin suurella kauhulla, että Monte-Cristo vavahti, hän, joka taivaan sortuessa ei olisi hievahtanutkaan. – Te siis tiesitte sen ettekä sanonut minulle mitään!
– Mitä se minuun kuuluu? jatkoi Monte-Cristo kohauttaen olkapäitään. – Enhän minä heitä tunne, pitäisikö minun syöstä toinen turmioon pelastaakseni toisen? En suinkaan, sillä minä en tee erotusta syyllisen ja uhrin välillä.
– Mutta minä, huusi Morrel tuskasta vaikeroiden, – minä rakastan häntä!
– Te rakastatte, ketä! huudahti Monte-Cristo hypäten pystyyn ja tarttuen Morrelin molempiin käsiin.
– Minä rakastan mielettömästi, hurjasti, olen valmis vuodattamaan vereni säästääkseni häneltä kyynelen, rakastan Valentine de Villefort'ia, joka tällä hetkellä surmataan, kuuletteko, rakastan häntä ja kysyn Jumalalta ja teiltä, millä tavoin voin hänet pelastaa!
Monte-Cristo karjaisi niin hurjasti, että vain ne, jotka ovat kuulleet haavoittuneen leijonan karjuvan, voivat kuvitella, miltä se kuulosti.
– Sinä onneton! huusi hän väännellen vuorostaan käsiään. – Sinä onneton, sinä rakastat Valentinea, sinä rakastat tuon kirotun suvun tytärtä!
Morrel ei ikinä ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla sellaista ilmettä, ei niin pelottavaa säihkyä silmissä. Taistelutantereiden, Algerian surmanöiden kauhunhaltija kalpeni sen rinnalla.
Hän peräytyi kauhistuneena.
Monte-Cristo sitä vastoin sulki silmänsä ja kokosi kaiken voimansa hillitäkseen itsensä. Vähitellen hänen rintansa pauhu tyyntyi, niin kuin myrskyn jälkeen kuohuvat laineet talttuvat päivän säteiden vaikutuksesta.
Tätä taistelua kesti tuskin kahtakymmentä sekuntia.
Sitten kreivi kohotti kalpean otsansa.
– Nyt näette, sanoi hän, – nyt näette, kuinka Jumala rankaisee suurisanaisia ja kylmiä ihmisiä heidän välinpitämättömyytensä tähden. Minä, joka tunteettomasti ja uteliaasti katselin, miten tämä hirvittävä murhenäytelmä kehittyi, ja turman enkelin tavoin nauroin kaikelle sille pahalle, mitä ihmiset tekevät toisilleen salaisuuden varjossa – ja rikkaitten ja mahtavien on niin helppo säilyttää salaisuus – , minä tunnen nyt vuorostani, kuinka tuo käärme, jonka kiemurtelevia liikkeitä katselin, pureekin minua ja puree suoraan sydämeen!
Morrel huokasi raskaasti.
– Jo riittävät valitukset, jatkoi kreivi. – Olkaa mies, olkaa voimakas, täynnä toivoa, sillä minä olen läsnä ja valvon puolestanne.
Morrel pudisti alakuloisena päätään.
– Käskin teitä toivomaan, ymmärrättekö? huudahti Monte-Cristo. – Tietäkää, että en koskaan valehtele, en koskaan erehdy. Kello on kaksitoista, Maximilien, kiittäkää taivasta, ettette tullut iltapäivällä, ettette tullut huomenna. Kuulkaa siis, mitä teille sanon, Morrel: ellei Valentine ole kuollut tällä hetkellä, ei hän kuolekaan.
– Hyvä Jumala, valitti Morrel, – hän oli kuolemaisillaan, kun lähdin.
Monte-Cristo painoi kädellään otsaansa.
Mitä tapahtuikaan näissä aivoissa, jotka hallitsivat suuria salaisuuksia? Mitä sanoikaan kirkkauden tai pimeyden enkeli tälle säälimättömälle ja samalla inhimilliselle sielulle? Jumala yksin sen tietää! Monte-Cristo kohotti päänsä ja nyt oli hänen otsansa kirkas kuin heräävän lapsen otsa.
– Maximilien, sanoi hän, – palatkaa rauhassa asuntoonne. Ette saa mennä mihinkään, ette toimia mitenkään ettekä saa päästää otsallenne huolen varjoakaan. Minä annan teille kyllä tietoja. Menkää.
– Hyvä Jumala, sanoi Morrel, – kylmäverisyytenne kauhistuttaa minua. Voitteko siis jollakin tavoin vastustaa kuolemaa? Oletteko ihmisiä voimakkaampi? Oletteko enkeli? Oletteko Jumala?
Ja nuori mies, joka ei minkään vaaran edessä ollut peräytynyt, väistyi sanomattoman kauhun vallassa loitos Monte-Cristosta.
Mutta Monte-Cristo katsoi häneen hymyillen niin alakuloisesti ja hellästi, että Maximilien tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
– Minä voin paljon, ystäväni, vastasi kreivi. – Minun täytyy nyt saada olla yksin. Menkää.
Morrel tunsi kreivin ihmeellisen vaikutuksen, jonka alaisiksi kaikki hänen lähellään joutuivat, eikä yrittänytkään vastustaa. Hän puristi kreivin kättä ja lähti.
Portilla hän pysähtyi odottamaan Baptistinia, joka juoksujalkaa näkyi tulevan Matignon-kadun kulmassa.
Tällä välin olivat Villefort ja Avrigny pitäneet kiirettä. Heidän palatessaan oli Valentine vielä tainnoksissa, ja lääkäri tutki sairasta niin huolellisesti, kuin tämän tila vaati. Häntä auttoi vielä se, että hän oli perillä salaisuudesta.