90. Taistelupaikalla
Mercedeksen lähdettyä pimeni kaikki Monte-Criston mielessä. Hänen ajatuksensa oli pysähtynyt, hänen voimansa väsähti, aivan kuin ruumis suuren ponnistuksen jälkeen.
– Mitä! huokasi hän kynttilöiden hitaasti kuluessa ja palvelijoitten odotellessa kärsimättöminä eteishuoneessa, – mitä, näin siis vaivoin laadittu rakennukseni äkkiä sortuu sanan, henkäisyn vaikutuksesta! Minuuteni, josta niin paljon ylpeilin, jonka näin niin perin pienenä Ifin linnan tyrmässä ja jonka sittemmin tein niin suureksi, onkin huomenna vain tomua! En sure ruumiini kuolemaa, onhan tämä elollisen muodon sammuminen lepo, jonne kaikki pyrkivät, jonne jokainen onneton toivoo, olenhan jo kauan kaivannut kaiken aineellisen loppumista ja kulkenut sitä kohden nälän tietä sinä hetkenä, jolloin apotti Faria ilmestyi tyrmääni. Mitä on kuolema? Askel pitemmälle tyyneyttä kohden ja toinen hiljaisuutta kohden. En sure elämäni päättymistä, vaan vaivalloisesti laatimieni tuumien sortumista. Sallimus, jonka uskoin niitä suosivan, onkin siis vastustanut niitä! Jumala ei siis tahtonutkaan niiden täyttyvän. Nostin soihdun, joka oli melkein yhtä raskas kuin maailma, ja luulin jaksavani kantaa sen loppuun asti, mutta se vastasikin siis vain toiveitani eikä voimiani, ja minun täytyy laskea se käsistäni jo puolitiessä. Minun täytyy siis jälleen uskoa kohtaloon, minun, joka neljänätoista epätoivon vuonna ja kymmenenä toivon vuonna olen luottanut sallimukseen.
Ja tämä kaikki on tapahtunut sen vuoksi, että sydämeni, jonka luulin kuolleen, olikin vain puutunut ja tointui jälleen, alkoi sykkiä, ja minä antauduin tämän sykinnän tuskan valtaan kuullessani naisen äänen!
Mutta, jatkoi kreivi miettien tarkemmin seuraavan päivän kamalaa tuhoa, jonka Mercedes siis oli saanut aikaan, – eihän tuo jalosydäminen nainen voi näin itsekkäästi suostua siihen, että minä täysissä voimissani annan surmata itseni! Niin pitkälle hän ei voi mennä äidinrakkaudessaan. On rikos liioitella noin hyvettään! Ei, hän on varmaankin päättänyt järjestää jonkin tunteellisen kohtauksen, hän heittäytyy miekkojemme väliin, mutta taistelukentällä on naurettavaa se, mikä täällä oli ylevää.
Ja ylpeyden puna nousi kreivin otsalle.
– Naurettavaa, sanoi hän, – ja se kohdistuu minuun… Minä naurettava! Mieluummin sitten kuolen!
Ja liioitellessaan näin mielessään seuraavan päivän tapauksia, joihin oli joutunut luvatessaan Mercedekselle säästää hänen poikansa, kreivi johtui sanomaan:
– Kuinka tyhmää onkaan tekeytyä jalomieliseksi ja asettua itseään puolustamatta tuon nuoren miehen pistoolin suun eteen! Hän ei koskaan uskoisi, että kuolemani on itsemurha, ja niin menee muistonikin pilalle… Eihän tämä ole turhamaisuutta, hyvä Jumala, vaan oikeutettua ylpeyttä…? Muistoni kunnian vuoksi maailman on tiedettävä, että minä itse vapaaehtoisesti, omasta tahdostani suostuin laskemaan alas käteni, jonka jo olin nostanut iskuun, ja että minä tällä kädellä, joka muihin iski voimakkaasti, nyt iskinkin itseeni. Sen täytyy tapahtua, minä teen sen.
Hän tarttui kynään, otti pöydältä salalaatikosta paperin, jossa oli hänen testamenttinsa, ja kirjoitti sen alareunaan lisäyksen selittääkseen syyn kuolemaansa.
– Minä teen sen, Jumalani, sanoi hän kohottaen silmänsä taivasta kohden, sekä sinun että oman kunniani vuoksi. Olen kymmenen vuoden ajan pitänyt itseäni sinun lähettämänäsi kostajana, eivätkä sellaiset konnat kuin Morcerf, Danglars ja Villefort saa kuvitella, että sattuma on heidät vapauttanut vihamiehestä. Heidän on päinvastoin saatava tietää, että sallimus, joka jo oli määrännyt heille rangaistuksen, on muuttanut tahtoaan minun kauttani, ja että joskin he ovat välttäneet rangaistuksen tässä maailmassa, se odottaa heitä toisessa: he ovat vain vaihtaneet ajan ikuisuuteen.
Hänen häilyessään näissä synkissä ajatuksissa alkoi päivä koittaa ja valaista sinertävää paperia, jolle hän oli kirjoittanut tämän sallimuksen muuttuneen tahdon.
Kello oli viisi aamulla.
Äkkiä kaikui heikkoa ääntä kreivin korvaan. Hän oli kuulevinaan tukahdutettua nyyhkytystä. Hän käänsi päänsä, katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Mutta ääni kaikui entistä selvemmin, ja luulo muuttui varmuudeksi.
Silloin kreivi nousi, avasi hiljaa salongin oven ja näki nojatuolissa Haydéen, joka oli asettunut siten oven eteen, että kreivi ei voinut lähteä huoneesta häntä näkemättä. Mutta uni, jota nuoruus ei ollut voinut voittaa, oli yllättänyt kauan valvoneen tytön, ja hän lojui siinä pää taaksepäin taipuneena, käsivarret sivuille valahtaneina.
Aukenevan oven ääni ei herättänyt häntä. Monte-Cristo loi häneen hellän ja katuvan katseen.
– Mercedes muisti, että hänellä on poika, sanoi hän, – mutta minä unohdin, että minulla on tytär.
Sitten hän jatkoi pudistaen suruissaan päätään:
– Haydée-parka, hän tahtoi nähdä minut, tahtoi puhua kanssani, hän joko pelkäsi tai aavisti jotakin… En voi lähteä sanomatta hänelle hyvästi, en voi kuolla uskomatta hänelle kaikkea.
Ja hän palasi hiljaa entiselle paikalleen ja kirjoitti edellisten rivien lisäksi seuraavaa:
Määrään Maximilien Morrelille, ratsuväen kapteenille ja entisen isäntäni, marseillelaisen laivanvarustajan, Pierre Morrelin pojalle, kaksikymmentä miljoonaa, joista hän antakoon osan sisarelleen Julielle ja langolleen Emmanuelille, ellei hän luule tämän ylimääräisen rikkauden vahingoittavan heidän onneaan. Nämä kaksikymmentä miljoonaa on kätketty luolaani Monte-Criston saarelle, ja Bertuccio tuntee säilytyspaikan.
Jos hänen sydämensä on vapaa ja hän tahtoo ottaa vaimokseen Haydéen, Janinan pashan Alin tyttären, jonka olen kasvattanut isän rakkaudella ja joka hellii minua aivan kuin tytär, niin hän täyttää, ei viimeistä tahtoani, vaan viimeisen toivomukseni.
Yllä oleva testamenttini on jo määrännyt Haydéelle kaiken muun omaisuuteni, tilukseni, englantilaiset, itävaltalaiset ja hollantilaiset arvopaperini, kalustukseni eri taloissani ja palatseissani, joiden arvo, kun siitä on otettu nuo kaksikymmentä miljoonaa ja palvelijoilleni tulevat lahjoitukset, nousee noin kuuteenkymmeneen miljoonaan.
Hän oli kirjoittanut nämä viimeiset sanat, kun hän kuuli kirkaisun takaansa ja kynä putosi hänen kädestään.
– Haydée, sanoi hän, – oletko lukenut mitä kirjoitin?
Päivä oli alkanut paistaa nuoren naisen silmiin, hän oli herännyt ja tullut kreivin luo kepein askelin, joiden äänen matot tukahduttivat.
– Valtiaani, sanoi hän, – miksi kirjoitatte tällä tavoin tällaisena hetkenä? Miksi lahjoitatte minulle kaiken omaisuutenne? Lähdettekö siis luotani pois?
– Lähden matkalle, enkelini, sanoi Monte-Cristo sanomattoman alakuloisesti ja hyvin hellästi, – ja jos sattuu tapahtumaan onnettomuus…
Kreivi vaikeni.
– Entä sitten…? kysyi nuori tyttö käskevällä äänellä, jota kreivi ei ennen ollut kuullut hänen suustaan ja joka sai hänet värisemään.
– Jos minulle tapahtuu onnettomuus, jatkoi Monte-Cristo, – niin tahdon, että tyttäreni tulee onnelliseksi.
Haydée hymyili surullisesti pudistaen päätään.
– Aiotte siis kuolla, valtiaani? sanoi hän.
– Kuolemaa on aina pidettävä mielessä, lapseni.
– Jos kuolette, niin lahjoittakaa silloin omaisuutenne muille; jos kuolette … en minä mitään enää tarvitse.
Hän tarttui paperiin, repi sen neljäksi kappaleeksi ja heitti ne keskelle lattiaa. Kun uupunut orjatar tällä tavoin oli osoittanut harvinaisen suurta tarmoa, olivat hänen voimansa loppuneet, hän vaipui maahan pyörtyneenä.
Monte-Cristo kumartui hänen puoleensa ja nosti hänet syliinsä. Nähdessään nämä kalpeat kasvot, kauniit silmät ummessa, hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi, että nuori tyttö mahdollisesti rakasti häntä muullakin tavoin kuin tyttären rakkaudella.
– Oi, huokasi hän aivan toivottomana, – minä voisin siis vielä tulla onnelliseksi!
Sitten hän kantoi Haydéen hänen huoneistoonsa ja jätti hänet vielä tainnoksissa palvelijattarien huostaan. Hän palasi huoneeseensa, sulki oven ja kirjoitti testamentin uudelleen.
Lopetettuaan sen hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki Morrelin astuvan niistä Emmanuelin seurassa.
– Hyvä, sanoi hän, – jo oli aikakin!
Hän sulki testamenttinsa kolmella sinetillä.
Vähän sen jälkeen hän kuuli salongista askelten ääntä. Hän meni itse avaamaan, Morrel astui sisään.
Hän oli tullut melkein kaksikymmentä minuuttia liian varhain.
– Tulen ehkä liian varhain, herra kreivi, sanoi hän, – mutta sanon suoraan, etten ole voinut nukkua minuuttiakaan, ja samoin on ollut muidenkin laita meidän talossamme. Minun täytyi saada nähdä itsetietoinen rohkeutenne tunteakseni taas itsenikin varmaksi.
Monte-Cristo ei voinut hillitä itseään kuullessaan tällaisen todistuksen nuoren miehen ystävyydestä; hän ei ojentanut kättään, vaan avasi hänelle sylinsä.
– Morrel, sanoi hän, – kuinka kaunis tämä päivä minulle onkaan, kun näen teidänkaltaisenne miehen minua rakastavan. Hyvää päivää, herra Emmanuel. Tulette siis todistajakseni, Maximilien?
– Tietysti, sanoi nuori mies, – epäilittekö sitä?
– Mutta jos olenkin väärässä…
– Katselin teitä koko tuon taisteluhaasteen ajan, mietin tämän yön järkähtämättömyyttänne, ja olin varma siitä, että oikeus oli teidän puolellanne, muussa tapauksessa ei enää laisinkaan voi luottaa kasvojen ilmeisiin.
– Mutta, Morrel, onhan Albert ystävänne.
– Hän on vain tuttavani, herra kreivi.
– Näittehän hänet samana päivänä ensi kertaa kuin minutkin.
– Se on totta. Teidän täytyi siitä minulle huomauttaa, ennen kuin sen muistin.
– Kiitos, Morrel.
Sitten hän löi kelloon ja sanoi Alille, joka heti tuli huoneeseen:
– Toimita tämä notaarilleni, Ali. Se on testamenttini, Morrel.
Kuoltuani menkää ottamaan selkoa sen sisällyksestä.
– Mitä, huudahti Morrel, – kuoltuanne?
– Onhan kaikki otettava varteen, ystäväni. Mutta mitä teitte eilen minusta erottuanne?
– Olin Tortonilla, jossa toivoin tapaavani Château-Renaud'n ja Beauchampin. Tunnustan suoraan etsineenikin heitä.
– Miksi, johan kaikesta oli sovittu?
– Kuulkaahan, kreivi, tämä asia on vakava ja peruuttamaton.
– Epäilittekö sitä?
– En. Solvaus oli julkinen, ja kaikki jo puhuivat siitä.
– Entä sitten?
– Toivoin voivani saada aseet vaihdetuiksi, pistoolit miekkoihin.
Pistooli on aina sokea.
– Onnistuitteko? kysyi nopeasti Monte-Cristo, jossa oli herännyt heikko toivo.
– En, sillä kaikki tiesivät, kuinka taitava olette miekkailemaan.
– Kuka siitä on kertonut?
– Miekkailunopettajat, joiden kanssa olette miekkaillut.
– Ehdotukseenne ei siis suostuttu?
– Sain jyrkästi kieltävän vastauksen.
– Morrel, sanoi kreivi, – oletteko koskaan nähnyt minun ampuvan pistooleilla?
– En koskaan.
– Meillä on vielä aikaa, katsokaa.
Monte-Cristo otti pistoolin, joka oli ollut hänen kädessään Mercedeksen tullessa, kiinnitti ristiässän teräslevyyn ja ampui neljällä laukauksella siitä kärjet.
Joka laukauksella Morrel kalpeni.
Hän tarkasti Monte-Criston käyttämiä kuulia ja huomasi ne isojen haulien kokoisiksi.
– Tämähän on kamalaa, sanoi hän. – Katsokaahan, Emmanuel.
Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
– Kreivi, taivaan nimessä, älkää surmatko Albertia! Onnettomalla pojalla on äiti!
– Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, – eikä minulla ole äitiä.
Nämä sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Morrel värisi.
– Teitä on loukattu, kreivi?
– Niin on, entä sitten?
– Teidän oikeutenne on ampua ensimmäiseksi.
– Minäkö ammun ensimmäiseksi?
– Niin, sen sain aikaan tai oikeammin sanoen vaadin. Mehän teimme heille niin paljon myönnytyksiä, että heidän täytyi tehdä ainakin tämä meille.
– Ja kuinka monen askelen päästä!
– Kahdenkymmenen.
Kamala hymy nousi kreivin huulille.
– Morrel, älkää unohtako mitä näitte, sanoi hän.
– Albert ei pelastu muussa tapauksessa kuin siinä, että mielenliikutus saa teissä vallan.
– Minussako mielenliikutus? sanoi Monte-Cristo.
– Tai jalomielisyys, ystäväni. Kun olen varma ampumataidostanne, niin voin lausua erään seikan, joka muussa tapauksessa olisi tuntunut naurettavalta.
– Mikä se on?
– Lävistäkää hänen käsivartensa, haavoittakaa häntä, mutta älkää surmatko.
– Morrel, kuulkaa sanani, lausui kreivi, – teidän ei tarvitse pyytää minua armahtamaan herra Morcerfia. Ilmoitan jo edeltäpäin, että herra Morcerfia kohdellaan niin hyvin, että hän voi kaikessa rauhassa palata kotiin molempien ystäviensä seurassa, jota vastoin minä…
– Te…?
– Se on eri asia, minut kannetaan kotiin.
– Mahdotonta, sanoi Maximilien aivan suunniltaan.
– Niin käy kuin olen sanonut, rakas Morrel. Herra Morcerf surmaa minut.
Morrel katsoi kreiviin ymmärtämättä enää mitään.
– Mitä teille on tapahtunut eilisillan jälkeen, herra kreivi?
– Samaa kuin tapahtui Brutukselle ennen Filippoin taistelua. Olen nähnyt haamun.
– Ja tuo haamu?
– Tuo haamu, Morrel, sanoi, että minä olen elänyt jo kylliksi kauan.
Maximilien ja Emmanuel katsoivat toisiinsa. Monte-Cristo otti kellon taskustaan.
– Lähtekäämme, sanoi hän, – kello on viisi minuuttia yli seitsemän, ja kaksintaistelu tapahtuu täsmälleen kello kahdeksan.
Vaunut olivat valmiina. Monte-Cristo astui niihin molempien todistajien seurassa.
Kulkiessaan käytävän läpi oli kreivi pysähtynyt eräälle ovelle kuuntelemaan, ja Maximilien ja Emmanuel, jotka hienotunteisina olivat astuneet muutaman askelen eteenpäin, olivat kuulevinaan, miten hän huokasi erottaessaan oven takaa nyyhkytystä.
Lyönnilleen kello kahdeksan he olivat määräpaikalla.
– Olemme perillä, sanoi Morrel pistäen päänsä vaunun ikkunasta, – ja olemme ensimmäiset.
– Anteeksi, armollinen herra, sanoi Baptistin, joka pelokkaana oli seurannut isäntäänsä, – olen näkevinäni tuolla puiden suojassa vaunut.
Monte-Cristo hypähti notkeasti vaunuista ja ojensi kätensä Emmanuelille ja Maximilienille auttaakseen heitä astumaan alas. Maximilien piti kreivin kättä omassaan.
– On hyvä pidellä tällaista kättä, sanoi hän. – Se on sellaisen miehen käsi, jonka elämä on riippuvainen hänen ajamansa asian oikeudesta.
– Näen todellakin tuolla kaksi nuorta miestä, jotka näyttävät odottavan jotakin, sanoi Emmanuel.
Monte-Cristo veti Morrelin pari askelta hänen lankonsa selän taakse.
– Maximilien, kysyi hän, – onko sydämenne vapaa?
Morrel katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.
– En pyydä teiltä mitään tunnustuksia, rakas ystävä, teen teille vain kysymyksen. Vastatkaa ainoastaan myöntävästi tai kieltävästi, muuta en pyydä.
– Rakastan erästä nuorta tyttöä, kreivi.
– Rakastatteko häntä syvästikin?
– Enemmän kuin elämääni.
– Siis sekin toivo sammui, sanoi Monte-Cristo.
Sitten hän lisäsi huoaten:
– Haydée-parka!
– Toden totta, huudahti Morrel, – ellen tietäisi teitä rohkeaksi, luulisin teidän pelkäävän.
– Siksi, että ajattelen erästä, joka minun täytyy jättää, ja se tekee minut surulliseksi. Niinkö huonosti sotilas ymmärtää, mikä on rohkeutta? Surisinko sitä, että luovun elämästäni? Mitä minä välitän kuolemasta tai elämästä, minä, joka olen viettänyt kaksikymmentä vuotta elämän ja kuoleman välillä? Olkaa rauhassa, Morrel, jos tämä on heikkoutta, niin näytän sen vain teille. Tiedän, että elämä on salonki, josta on lähdettävä kohteliaasti ja kunniallisesti, nimittäin kumartaen ja maksaen pelivelkansa.
– Tuo on miehekästä puhetta, sanoi Morrel. – Asiasta toiseen, toitteko ampuma-aseet?
– Minä? Miksi sen olisin tehnyt? Toivon noiden toisten herrojen pitäneen niistä huolen.
– Minä menen kysymään, sanoi Morrel.
– Mutta älkää ryhtykö mihinkään sovitteluihin.
– En, olkaa rauhassa!
Morrel lähestyi Beauchampia ja Château-Renaud'ta. Nähdessään nuoren miehen tulevan heitä kohden he astuivat muutaman askelen eteenpäin.
Nuoret herrat tervehtivät toisiaan, elleivät juuri ystävällisesti niin ainakin kohteliaasti.
– Anteeksi, hyvät herrat, sanoi Morrel, – en näe herra Morcerfia.
– Tänä aamuna hän lähetti meille sanan ilmoittaen tapaavansa meidät vasta taistelupaikalla, sanoi Château-Renaud.
– Ah! sanoi Morrel.
Beauchamp otti kellonsa taskustaan.
– Viisi minuuttia yli kahdeksan! Vielä ei ole aikaa mennyt hukkaan, herra Morrel.
– En suinkaan sitä tarkoittanut, sanoi Maximilien.
– Tuossa tulevatkin vaunut, sanoi Château-Renaud.
Vaunut lähestyivät täyttä kyytiä tienristeystä, jossa he seisoivat.
– Hyvät herrat, sanoi Morrel, – olette kai tuoneet pistoolit. Herra Monte-Cristo sanoo luopuneensa oikeudesta käyttää omiaan.
– Olemme otaksuneetkin, että kreivi olisi hienotunteinen, herra Morrel, vastasi Beauchamp, – ja olen tuonut mukanani pistoolit, jotka ostin kahdeksan tai kymmenen päivää sitten, koska luulin tarvitsevani niitä itse vastaavassa tilanteessa. Ne ovat aivan uudet, eikä niitä ole vielä laisinkaan käytetty. Tahdotteko tarkastaa ne?
– Herra Beauchamp, sanoi Morrel kumartaen, – koska vakuutatte, ettei herra Morcerf näitä aseita tunne, niin ymmärrättehän, että teidän sananne riittää täydellisesti.
– Hyvät herrat, sanoi Château-Renaud, – Morcerf ei tullutkaan noissa vaunuissa, vaan Franz ja Debray.
Mainitut herrat lähestyivät heitä.
– Te täällä, hyvät herrat! sanoi Château-Renaud katellen heitä. – Mikä sattuma teidät tänne tuo?
– Albert on pyytänyt meitä tulemaan tänne, sanoi Debray.
Beauchamp ja Château-Renaud katsoivat toisiinsa kummastuneina.
– Hyvät herrat, luulen ymmärtäväni asian, sanoi Morrel.
– Selittäkää!
– Eilen iltapäivällä sain herra Morcerfilta kirjeen, jossa hän pyysi minua tulemaan oopperaan.
– Niin minäkin sain, sanoi Debray.
– Niin minäkin, sanoi Franz.
– Niin mekin, sanoivat Château-Renaud ja Beauchamp.
– Hän tahtoi, että olisimme todistamassa taisteluhaastetta ja nyt hän tahtoo meidät taistelunkin todistajiksi, sanoi Morrel.
– Se on varmaankin syynä, herra Morrel. Epäilemättä olette arvannut oikein.
– Mutta Albertia itseään ei kuulu, mutisi Château-Renaud. – Hän on jo myöhästynyt kymmenen minuuttia.
– Tuossa hän on, sanoi Beauchamp, – hän tulee ratsain, kiitäen täyttä laukkaa palvelijansa seuraamana.
– Kuinka ajattelematonta tulla pistoolitaisteluun ratsain, sanoi Château-Renaud. – Minähän olin antanut hänelle hyviä neuvoja.
– Ja sitä paitsi kaulus kaulassaan, takki auki ja valkoiset liivit yllään. Miksi hän ei yhtä hyvin ole pannut mustaa täplää sydämen kohdalle? Toimitus olisi silloin päättynyt pikemmin.
Tällä välin Albert oli tullut kymmenen askelen päähän nuorten miesten muodostamasta ryhmästä ja pysäytti hevosensa. Hän hyppäsi sen selästä ja heitti ohjakset palvelijalleen.
Albert lähestyi.
Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet; huomasi, ettei hän ollut hetkeäkään nukkunut yöllä.
Koko hänen olemuksessaan oli juhlallinen surumielisyys, joka oli hänelle vierasta.
– Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän, – että olette noudattaneet kutsuani. Olkaa varmoja siitä, että tunnen kiitollisuutta tämän uuden ystävyydentodistuksen tähden.
Morrel oli Albertin lähestyessä perääntynyt kymmenkunta askelta ja seisoi syrjässä.
– Teillekin, herra Morrel, kuuluu osa kiitoksestani, sanoi Albert. – Tulkaa lähemmäksi, ette ole täällä suinkaan liikaa.
– Hyvä herra, sanoi Maximilien, – ehkä ette tiedä, että minä olen kreivi Monte-Criston todistajana?
– En ollut varma, mutta arvelin niin. Mutta sitä parempi; mitä enemmän täällä on kunnon miehiä läsnä, sitä tyytyväisempi olen.
– Herra Morrel, sanoi Château-Renaud, – voitte ilmoittaa kreivi Monte-Cristolle, että herra Morcerf on tullut ja että me olemme valmiit.
Morrel astui muutaman askelen toimittaakseen tämän asian. Beauchamp otti tällä välin pistoolilaatikon vaunuista.
– Odottakaa, hyvät herrat, sanoi Albert, – minulla on pari sanaa sanottavana kreivi Monte-Cristolle.
– Kahden keskenkö? kysyi Morrel.
– Ei, vaan kaikkien kuullen.
Albertin todistajat katsoivat kummastuneina toisiinsa. Franz ja Debray vaihtoivat muutaman sanan puoliääneen, ja Morrel meni ilomielin ilmoittamaan asian kreiville, joka kuljeksi eräällä käytävällä Emmanuelin seurassa.
– Mitä asiaa hänellä on minulle? kysyi Monte-Cristo.
– En tiedä, mutta hän tahtoo puhua kanssanne.
– Kun hän vain ei kiusaisi Jumalaa jollakin uudella loukkauksella, sanoi Monte-Cristo.
– En luule, että hänellä on sellaisia aikeita, sanoi Morrel.
Kreivi lähti Albertia kohden Maximilienin ja Emmanuelin seurassa. Hänen tyyneytensä ja vakavuutensa oli omituisena vastakohtana Albertin rauhattomuudelle. Albert lähestyi häntä mukanaan nuo neljä muuta.
Kolmen askelen päässä toisistaan kreivi ja Albert pysähtyivät.
– Hyvät herrat, sanoi Albert, – tulkaa lähemmäksi. Tahdon, että kuulette joka sanan, mikä minulla on kunnia lausua kreivi Monte-Cristolle, sillä kaikki, mitä hänelle sanon, pitää teidän kertoa muille, niin oudolta kuin se saattaakin tuntua.
– Minä odotan, sanoi kreivi.
– Hyvä herra, sanoi Albert, ja hänen äänensä värisi alussa, mutta varmistui sitten. – Hyvä herra, olen syyttänyt teitä siitä, että olette levitellyt tietoja kreivi Morcerfin esiintymisestä Epeiroksessa, sillä olkoon kreivi kuinka syyllinen tahansa, niin ei teillä mielestäni ollut oikeutta rangaista häntä. En kiirehdi pyytämään anteeksi Fernand Mondegon petosta Ali-pashaa kohtaan, vaan kalastaja Fernandin petosta teitä kohtaan ja niitä onnettomuuksia, jotka ovat olleet tämän teon seurauksena. Sen vuoksi sanonkin ja julkisesti tunnustan: teillä on ollut täysi oikeus rangaista isääni, ja minä, hänen poikansa, kiitän teitä siitä, ettette ole tehnyt enempää.
Jos salama olisi äkkiä iskenyt keskelle tätä seuraa, ei se olisi heitä enempää hämmästyttänyt kuin tämä Albertin selitys.
Monte-Criston silmät olivat hitaasti nousseet taivasta kohden, ja niissä välkkyi syvä kiitollisuus. Hän ei voinut kylliksi ihailla sitä, että Albertin tulinen luonne, jonka rohkeuden hän selvästi oli tullut huomaamaan roomalaisten rosvojen parissa, oli äkkiä näin nöyrtynyt. Se oli Mercedeksen vaikutusta ja nyt kreivi ymmärsi, miksi tämä ei edellisenä iltana ollut vastustanut hänen uhriaan. Hänhän oli jo silloin tietänyt sen tarpeettomaksi.
– Nyt, herra kreivi, sanoi Albert, – jos tämä anteeksipyyntö on mielestänne kyllin täydellinen, niin pyydän teitä ojentamaan minulle kätenne. Lähinnä erehtymättömyyden suurta avua, joka teillä niin suuressa määrin näyttää olevan, kunnioitan sitä, että ihminen tunnustaa erehdyksensä. Tämä tunnustaminen koskee yksinomaan minua. Minä toimin niin kuin ihmiset tavallisesti toimivat, te menettelitte niin kuin Jumala. Vain enkeli saattoi estää toisen meistä kuolemasta; tämä enkeli astui alas taivaasta, ja ellei hän voinutkaan tehdä meistä ystäviä, sillä sehän on valitettavasti mahdotonta, niin hän on ainakin saanut meidät kunnioittamaan toisiamme.
Silmät liikutuksesta kosteina Monte-Cristo ojensi kätensä Albertille. Albert tarttui siihen kiivaasti ja puristi sitä katseessaan kunnioittavaa pelkoa.
– Hyvät herrat, sanoi hän, – kreivi Monte-Cristo varmaankin hyväksyy anteeksipyyntöni. Olin äkkipikaisuudessa hyökännyt häntä vastaan. Nyt olen hairahdukseni sovittanut. Toivon, että ihmiset eivät pidä minua raukkamaisena sen vuoksi, että olen toiminut omantuntoni mukaan. Mutta jos joku on siinä suhteessa toista mieltä, sanoi nuori mies nostaen päänsä pystyyn aivan kuin heittäen haasteen ystävilleen ja vihamiehilleen, – niin olen valmis saattamaan hänet toisiin ajatuksiin.
– Mitä tänä yönä onkaan tapahtunut? kysyi Beauchamp Château-Renaud'lta. – Minun mielestäni meidän asemamme tässä on jokseenkin nolo.
– Se on totta, Albertin teko on joko hyvin raukkamainen tai hyvin kaunis, vastasi paroni.
– Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi Debray Franzilta. – Kreivi Monte-Cristo häpäisee herra Morcerfia, ja hänen poikansa katsoo, että kreivi on menetellyt oikein. Mutta vaikka minun suvussani olisi kymmenen Janinaa, pitäisin velvollisuutenani taistella kymmenen kertaa.
Monte-Cristoa painoivat kahdenkymmenenneljän vuoden takaiset muistot, eikä hän ajatellut Albertia, ei Beauchampia, ei Château-Renaud'ta, ei ketään läsnä olevaa. Hän ajatteli tuota uljasta naista, joka oli tullut pyytämään häneltä poikansa henkeä ja joka sitten oli pelastanut hänen henkensä ilmaisemalla kamalan perhesalaisuuden, niin kamalan, että se ainiaaksi voi nuoressa miehessä sammuttaa pojan rakkauden isäänsä.
– Sallimus! Sallimus vaikuttaa aina! sopersi hän. – Vasta tänään tiedän varmasti, että olen Jumalan lähettämä!