84. Beauchamp
Kahden viikon aikana ei Pariisissa puhuttu mistään muusta kuin tästä uhkarohkeasta murtovarkausyrityksestä. Vainaja oli kuollessaan kirjoittanut selityksen, jossa hän syytti erästä Benedettoa murhaajakseen. Poliisilaitos pani kaikki urkkijansa liikkeelle etsimään murhaajaa.
Caderoussen tikari, salalyhty, tiirikkakimppu ja vaatteet – paitsi liivi, jota ei löytynyt – vietiin poliisikamariin ja ruumis vietiin ruumishuoneeseen.
Kreivi kertoi kaikille, että tämä seikkailu tapahtui hänen ollessaan Auteuilissa, ja ettei hän siis tiennyt muuta kuin minkä apotti Busoni oli kertonut. Apotti oli sattumalta pyytänyt päästä siksi yöksi hänen luokseen tutkiakseen muutamia kirjastossa olevia kallisarvoisia käsikirjoituksia.
Vain Bertuccio kalpeni joka kerta, kun tuo Benedetton nimi mainittiin hänen läsnä ollessaan. Mutta eihän kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Bertuccion kalpeuteen.
Villefort, joka oli kutsuttu rikosta todentamaan, oli ottanut asian hoitaakseen ja johti tutkimuksia sillä innolla, millä hän aina ajoi rikosasioita.
Mutta oli jo kulunut kolme viikkoa, eivätkä innokkaat tutkimukset olleet johtaneet mihinkään tuloksiin. Niinpä alkoi hienosto unohtaa koko murtovarkausyrityksen, jonka tekijä oli saanut surmansa rikostoverinsa kädestä. Sen sijaan ruvettiin puhumaan neiti Danglars'in ja vicomte Andrea Cavalcantin häistä.
Tästä avioliitosta tiedettiin jo melkein yleisesti, ja Andreaa kohdeltiin pankkiirin talossa kuin ainakin sulhasmiestä.
Vanhemmalle Cavalcantille oli kirjoitettu asiasta, ja hän oli ilmoittanut suostuvansa ilomielin poikansa avioliittoon. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut palveluksensa vuoksi lähteä Parmasta, ja suostui luovuttamaan pojalleen pääoman, joka vastasi sadanviidenkymmenentuhannen frangin vuotuisia korkoja.
Nämä kolme miljoonaa päätettiin sijoittaa Danglars'in pankkiliikkeeseen, jotta hän tekisi ne tuottaviksi. Jotkut olivat kyllä koettaneet huomauttaa nuorelle miehelle, että hänen tulevan appensa asema ei enää ollut aivan luotettava, sillä hän oli viime aikoina pörssissä kärsinyt tuntuvia tappioita, mutta Andrea ei ottanut näitä juoruja kuuleviin korviinsakaan eikä hiiskunutkaan niistä paronille.
Paroni ihailikin Andrea Cavalcantia.
Mutta niin ei ollut neiti Eugénie Danglars'in laita. Koska hän vaistomaisesti vihasi avioliittoa, oli hän ollut ystävällinen Andrealle päästäkseen vapaaksi Morcerfista, mutta kun Andrea alkoi käydä tungettelevammaksi, rupesi Eugénie tuntemaan häntä kohtaan vastenmielisyyttä.
Epäilemättä paroni oli huomannut tämän vastenmielisyyden, mutta hän piti sitä pelkkänä oikkuna eikä ollut siitä tietävinään.
Beauchampin vaatima aika oli kulunut melkein loppuun. Morcerf huomasi, kuinka viisaan neuvon Monte-Cristo oli antanut käskiessään hänen jättää asian itsestään raukeamaan. Kukaan ei näet ollut soveltanut uutista kenraaliin, eikä kukaan ajatellutkaan, että Janinan upseeri oli sama kuin päärien kamarissa istuva kreivi.
Albert tunsi yhtä kaikki, että häntä oli solvaistu, sillä nuo rivit, jotka häntä olivat loukanneet, oli varmasti kirjoitettu häpäisytarkoituksessa. Se tapa, millä Beauchamp oli lopettanut keskustelun, oli jättänyt katkeran muiston häneen. Hän siis ajatteli kaksintaistelua, mutta toivoi voivansa Beauchampin avulla salata sen todellisen syyn todistajiltakin.
Beauchampia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Albert kävi hänen luonaan. Kaikille, jotka tulivat häntä tapaamaan, vastattiin, että hän oli lähtenyt muutamaksi päiväksi matkalle.
Eräänä aamuna herätti Albertin hänen kamaripalvelijansa ilmoittaen, että Beauchamp oli tullut häntä tapaamaan.
Albert hieroi silmiään, käski johdattaa Beauchampin alakerran tupakkasaliin odottamaan, pukeutui kiireesti ja riensi portaita alas.
Hän näki Beauchampin kävelevän edestakaisin. Hänet nähdessään Beauchamp seisahtui.
– Pidän hyvänä enteenä sitä, että olette tullut minun luokseni, sanoi Albert. – Minunhan piti juuri tänään tulla teitä tapaamaan. Sanokaa pian, saanko ojentaa teille käteni ja sanoa: Beauchamp, tunnustakaa, että olitte väärässä ja säilyttäkää ystävänne? Vai pitääkö minun vain lyhyesti kysyä: Mitkä aseet valitsette?
– Albert, sanoi Beauchamp niin alakuloisesti, että nuori mies aivan hämmästyi, – istukaamme ensin ja puhelkaamme.
– Minun mielestäni on teidän ensin vastattava kysymykseeni.
– Albert, sanoi sanomalehtimies, – muutamissa tapauksissa on juuri vastaaminen kaikkein vaikeinta.
– Minä teen sen teille helpoksi kysymällä teiltä uudelleen:
Peruutatteko uutisen vai ettekö?
– Morcerf, lyhyt myöntävä tai kieltävä vastaus ei riitä silloin, kun on kysymys sellaisen miehen kuin kreivi Morcerfin, Ranskan päärin kunniasta, valtiollisesta asemasta ja elämästä.
– Vaan mitä tehdään?
– Tehdään niin kuin minä olen tehnyt. Sanotaan: Raha, aika ja väsymys eivät merkitse mitään silloin, kun on kysymys kokonaisen perheen maineesta ja eduista. Ennen kuin suostuu menemään ystävän kanssa taistelemaan kuoleman kaupalla, täytyy olla varma syytöksistään, eivätkä otaksumiset siinä riitä. Sanotaan: Jos paljastan miekan tai laukaisen pistoolin miestä kohden, jonka kättä kolmen vuoden aikana olen puristanut, niin minun täytyy edes tietää, miksi niin teen. Muuten en voi tulla taistelupaikalle rauhallisin mielin ja omatunto tyynenä, niin kuin miehen on tultava, kun hänen täytyy omalla kädellään pelastaa elämänsä.
– No niin, kysyi Morcerf kärsimättömästi, – mitä tämä merkitsee?
– Sitä, että saavun Janinasta.
– Janinasta? Te!
– Niin, minä.
– Sehän on mahdotonta.
– Rakas Albert, tässä on passini, katsokaa leimoja: Genève, Milano, Venetsia, Triest, Delvino, Janina. Luotatteko tasavallan, kuningaskunnan ja keisarikunnan poliisilaitoksiin?
Albert vilkaisi passiin ja katsoi sitten kummastuneena Beauchampiin.
– Oletteko te käynyt Janinassa? ihmetteli hän.
– Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi, niin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli vaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin ymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin velvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan päivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää olin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme viikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.
– Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä sano, mitä teillä on sanottavana.
– En tosiaankaan, Albert…
– Aivanhan te arkailette puhua suoraan.
– Niin, pelkään…
– Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä? Luopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp, eihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.
– Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, – päinvastoin…
Albert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen.
– Ystäväni, sanoi Beauchamp, – olisin onnellinen, jos voisin pyytää teiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta…
– Mutta mitä?
– Uutinen oli oikea, ystäväni.
– Kuinka! Tuo ranskalainen upseeri…
– Niin.
– Tuo Fernand?
– Niin.
– Tuo konna, joka luovutti viholliselle sen miehen linnoituksen, jonka palveluksessa hän oli…
– Suokaa anteeksi sanani: tuo mies oli isänne!
Albert teki raivoisan liikkeen hyökätäkseen Beauchampin kimppuun, mutta tämä pidätti häntä enemmän lempeällä katseella kuin kädellään.
– Tässä, ystäväni, sanoi hän ottaen paperin taskustaan, – tässä on todistus.
Albert avasi paperin. Siinä neljä kunnianarvoista Janinan asukasta todisti, että kapteeni Fernand Mondego, opetuskapteeni visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa, oli luovuttanut Janinan linnoituksen viholliselle kahdestatuhannesta kukkarosta.
Nimikirjoitukset oli Ranskan konsuli todistanut oikeiksi. Albert horjui ja vaipui murtuneena tuoliin.
Kaikki epäilykset olivat haihtuneet, sukunimi oli paperissa täydellisenä. Hän ei saanut sanaa suustaan; hänen sydämensä tuntui pakahtuvan, ja kyynelvirta valui hänen silmistään.
Beauchamp, joka syvästi säälien oli katsellut nuoren miehen tuskaa, lähestyi häntä.
– Albert, sanoi hän, – ymmärrättehän minua nyt, ymmärrättehän? Tahdoin nähdä ja tarkastaa kaikki itse. Toivoin, että asia selviäisi isällenne edullisesti, niin että olisin voinut antaa hänelle täyden hyvityksen. Päinvastoin kävi: kaikki tiedustelut johtivat siihen, että tuo Fernand Mondego, Ali-Tebelinin kenraalikuvernööriksi korottama mies, on kreivi Fernand de Morcerf. Silloin muistin teidän kunnioittaneen minua ystävänänne ja riensin tänne.
Albert istui yhä nojatuolissa ja peitti molemmin käsin silmänsä aivan kuin estääkseen päivää pääsemästä niihin.
– Riensin luoksenne, jatkoi Beauchamp, – sanoakseni teille: Albert, isien pahat teot eivät näinä suurten mullistusten aikoina voi langeta lasten päälle. Albert, hyvin harvat ovat päässeet näistä vallankumouksista, joiden keskellä me olemme syntyneet, saamatta likaa tai verta univormuunsa tai virkapukuunsa. Albert, nyt, kun minulla on kaikki todistukset ja tunnen täydellisesti salaisuutenne, ei kukaan maailmassa voi pakottaa minua kaksintaisteluun, jota teidän omatuntonne – siitä olen varma – pitäisi rikoksena. Mutta tarjoan teille sen, mitä ette enää voi minulta pyytää. Tahdotteko, että kaikki nämä todistukset, nämä paljastukset, nämä selitykset häviävät? Tahdotteko, että tämä kamala salaisuus jää vain meidän tietoomme? Luottakaa kunniasanaani, en paljasta sitä koskaan. Sanokaa, tahdotteko niin, Albert? Sanokaa, tahdotteko?
Albert riensi syleilemään Beauchampia.
– Olette jalo mies! sanoi hän.
– Tässä ne ovat. Beauchamp ojensi paperit Albertille.
Suonenvedontapaisesti Albert tarttui niihin, rypisti ne, aikoi repiä, mutta menikin sitten tupakkapöydällä palavan kynttilän luo ja poltti ne viimeiseen asti.
– Rakas ystävä, verraton ystävä! sopersi Albert papereita polttaessaan.
– Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, – haihtukoon kuin viimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen savupilvi, joka nousee tuhkasta.
– Niin, niin, sanoi Albert, – jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys, jota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan teidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan kiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni kunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin ampunut kuulan otsaani. Mutta ei … silloin olisin surmannut äitini … olisin lähtenyt syntymämaastani pois.
– Rakas Albert! sanoi Beauchamp.
Mutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein teennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.
– No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.
– Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. – Eihän poika voi muitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja luottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan. Beauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa? Vältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä, jonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen. Äitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä muotokuvaa, – jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut kärsiä!
– Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, – rohkeutta!
– Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. – Tämän kaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.
– Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne. Kasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää surunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden, josta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää voimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.
– Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert kauhuissaan.
– En luule mitään, ystäväni. Mutta kaikki on mahdollista. Sehän on totta…
– Mikä? kysyi Albert nähdessään ystävänsä arkailevan.
– Aiotteko vielä mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?
– Miksi kysytte sitä tällaisena hetkenä?
– Siksi, että tämä avioliitto tai sen purkaminen liittyy siihen asiaan, mikä nyt on mielessämme.
– Kuinka niin? kysyi Albert, ja veri nousi hänen otsalleen. – Luuletteko, että Danglars…
– Kysyn vain, kuinka pitkälle aiottu avioliittonne on edistynyt? Älkää toki etsikö sanoistani muuta, älkääkä antako niille muuta kantavuutta kuin sen, mikä niillä on?
– Kihlaus on purettu, vastasi Albert.
– Hyvä, sanoi Beauchamp.
Nähdessään nuoren miehen jälleen vaipuvan alakuloisuuden valtaan hän sanoi:
– Uskokaa minua, Albert, kyllä me tästä vielä suoriudumme. Lähtekää nyt ajelemaan tai ratsastamaan, niin mielenne tulee kepeämmäksi. Sitten palaamme jonnekin aamiaista syömään, te lähdette omiin töihinne ja minä omiini.
– Mielelläni, sanoi Albert, – mutta kävellään, luulen, että väsyminen tekee minulle hyvää.
– Samapa tuo, sanoi Beauchamp.
Ystävykset tulivat kävellen bulevardia pitkin Madeleine-kirkon luo.
– Koska kerran olemme matkalla, sanoi Beauchamp, – niin menkäämme katsomaan Monte-Cristoa, hänen seuransa virkistää teitä. Hän on siinä suhteessa verraton rauhoittaja, ettei hän koskaan kysele. Minun mielestäni ne, jotka eivät koskaan kysele, ovat parhaita lohduttajia.
– Mennään hänen luokseen, sanoi Albert, – minä pidän hänestä.
85. Matka
Monte-Cristo huudahti ilosta nähdessään nuoret miehet yhdessä.
– Kas niin, sanoi hän. – Toivoakseni riita on loppunut, kaikki tasaantunut ja järjestynyt?
– Niin onkin, sanoi Beauchamp. – Juorut ovat itsestään sammuneet, ja jos ne uudestaan heräävät, aion tukahduttaa ne. Älkäämme siis puhuko siitä enää mitään.
– Albert kertoo kyllä teille, minkä neuvon annoin hänelle, lausui kreivi. – Nyt olen juuri päättämässä ikävintä aamupäivää, mikä minulla koskaan on ollut.
– Mitä te teette? kysyi Albert. – Näytätte järjestelevän papereitanne.
– Papereitaniko? En, Jumalan kiitos! Paperini ovat aina mallikelpoisessa kunnossa, sillä minulla ei koskaan ole sellaisia. Järjestän herra Cavalcantin papereita.
– Herra Cavalcantinko? kysyi Beauchamp.
– Ettekö tiedä, että kreivi on sen nuoren miehen suojelija? sanoi Morcerf.
– En suinkaan, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, sanoi Monte-Cristo. – Minä en suojele ketään, herra Cavalcantia kaikkein vähimmin.
– Hänhän menee minun sijastani aivan kohta naimisiin neiti Danglars'in kanssa. Arvaattehan, sanoi Albert koettaen hymyillä, – että se tuottaa minulle suurta surua.
– Mitä! Meneekö Cavalcanti neiti Danglars'in kanssa naimisiin? huudahti Beauchamp.
– Ettekö sitä tiedä! Tuletteko siis maailman toisesta äärestä, huudahti kreivi. – Te, maineen aviomies, ette siitä tiedä? Eihän Pariisi tällä haavaa muusta puhukaan.
– Ja tekö, kreivi, olette tämän avioliiton saanut aikaan? kysyi Beauchamp.
– Minäkö? Olkaa vaiti, herra uutistenkerääjä, älkää puhuko sellaista!
Minäkö saisin avioliittoja aikaan? Ei, silloin ette minua tunne.
Päinvastoin olen vastustanut sitä kaikin tavoin, olenpa kieltäytynyt rupeamasta puhemieheksikin.
– Nyt ymmärrän, sanoi Beauchamp, – ystävämme Albertin tähden.
– Minun tähteni! sanoi nuori mies. – Ei suinkaan! Kreivi voi todistaa, että olen aina pyytänyt häntä purkamaan tämän liiton, joka nyt itsestään on purkautunut. Kreivi väittää, etten saa siitä kiittää häntä. Jos niin on asian laita, niin pystytän muinaisten kreikkalaisten tavoin alttarin tuntemattomalle jumalalle.
– Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, – olen pysytellyt jutusta niin erilläni että sekä appi-isä että sulhanen ovat hiukan kylmäkiskoisia minua kohtaan. Vain neiti Eugénie, jolla ei näy olevan erikoista kutsumusta avioliittoon, on pysynyt minulle ystävällisenä, sillä hän on huomannut, kuinka haluton olen saattamaan hänet avioliiton satamaan.
– Ja sanoitteko, että tämä avioliitto jo piankin solmitaan?
– Niin tapahtuu, vaikka olisin taistellut sitä vastaan kuinka paljon tahansa. En tunne tuota nuorta miestä, väitetään, että hän on rikas ja kuuluu hyvään perheeseen, mutta minä en luota sellaisiin puheisiin. Olen monta monituista kertaa sanonut sen herra Danglars'ille, mutta hän on ihastunut luccalaiseensa. Huomautin hänelle eräästä omasta mielestäni hyvin arveluttavasta seikasta. Imettäjä vaihtoi tuon nuoren miehen, mustalaiset ryöstivät hänet tai opettaja eksytti hänet, en tiedä sitä niin tarkkaan. Se vain on varmaa, ettei hänen isänsä yli kymmeneen vuoteen tietänyt hänestä mitään. Jumala yksin tietää, mitä hän noina harhailuvuosinaan on tehnyt. Mutta puheestani ei ollut apua. Minua pyydettiin kirjoittamaan majurille, että hän lähettäisi tarvittavat paperit. Tässä nuo paperit ovat. Lähetän ne herra Danglars'ille, mutta pesen käteni kuin Pilatus.
– Entä neiti d'Armilly, kysyi Beauchamp, – miten hän kohtelee teitä, kun riistätte häneltä oppilaan?
– En tiedä. Hän näyttää aikovan mennä Italiaan. Rouva Danglars on puhunut minulle hänestä ja pyytänyt suosituskirjeitä impressaarioita varten. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi Valle-teatterin johtajalle, joka on minulle hiukan kiitollisuudenvelassa. Mutta mikä teitä vaivaa, Albert, tehän olette kovin surullisen näköinen? Oletteko ehkä tietämättänne rakastunut neiti Danglars'iin?
– En tietääkseni, vastasi Albert surullisesti hymyillen.
Beauchamp alkoi katsella tauluja.
– Mutta aivan tavallisella tuulella ette ole, jatkoi Monte-Cristo. – Mikä teitä vaivaa, kertokaahan?
– Päätäni kivistää, sanoi Albert.
– Siinä tapauksessa voin neuvoa teille oivallisen keinon, sanoi Monte-Cristo. – Se lääke on aina auttanut minua, silloin kun minulla on ollut ikävyyksiä.
– Mikä se on? kysyi nuori mies.
– Matkustaminen.
– Todellako? kysyi Albert.
– Niin. Ja kun minulla juuri nyt on ollut ikävyyksiä, aion lähteä matkalle. Lähdemmekö yhdessä?
– Teilläkö ikävyyksiä? sanoi Beauchamp. – Millä tavoin?
– Helppohan teidän on puhua noin. Olisipa teidänkin talossanne pantu toimeen tutkimuksia!
– Tutkimuksia! Mitä tutkimuksia?
– Niitä, joita herra Villefort johtaa saadakseen kiinni roiston, joka näyttää karanneen kaleerivankilasta.
– Sehän on totta, sanoi Beauchamp, – luin siitä sanomalehdissä. Mikä tuo Caderousse oikeastaan oli?
– Hän näytti olleen provencelainen. Villefort kuuli hänestä Marseillessa ollessaan, ja Danglars'kin muistaa kuulleensa hänestä puhutun. Tästä johtuu, että kuninkaallinen prokuraattori on ottanut jutun sydämenasiakseen ja poliisiprefekti on käynyt siihen käsiksi niin innokkaasti, että on kahden viikon aikana lähettänyt tänne luokseni kaikki rosvot, jotka on saatu kiinni Pariisissa tai sen ympäristössä, muka Caderoussen murhaajina. Tästä on seurauksena, ettei Ranskan kuningaskunnassa kolmen kuukauden päästä ole ainoatakaan varasta eikä murhamiestä, joka ei tuntisi tarkkaan taloani. Sen vuoksi olenkin päättänyt jättää heidät ja mennä niin kauaksi kuin maata riittää. Tulkaa mukaan, vicomte.
– Mielelläni.
– Asia on siis päätetty?
– On, mutta minne menemme?
– Johan sanoin: sinne, missä ilma on puhdasta, missä melu on tauonnut, missä ihminen, olkoon hän kuinka ylpeä tahansa, tuntee itsensä nöyräksi ja pieneksi. Minä rakastan tuollaista nöyrtymistä, minä, jota sanotaan maailman herraksi kuin Augustusta.
– Minne siis lähdette?
– Meren rannalle, vicomte, meren rannalle. Olenhan merimies. Lapsena liekutti minua vanha Okeanos ja nukuin Amfitriten sylissä. Olen leikkinyt toisen vihreällä vaipalla ja toisen ruusunhohtavalla viitalla. Rakastan merta niin kuin mies rakastaa lemmittyään, ja kun en ole pitkään aikaan sitä nähnyt, ikävöin sen luokse.
– Lähtekäämme, kreivi, lähtekäämme.
– Suostutte siis?
– Suostun.
– No niin, tänä iltana odottavat pihallani matkavaunut, joissa voi levätä aivan kuin vuoteessa. Näiden vaunujen eteen valjastetaan neljä postihevosta. Herra Beauchamp, neljää voi helposti ohjata. Tahdotteko tulla seurassamme? Minä otan teidät matkaan.
– Kiitos, tulen juuri meren rannalta.
– Mitä, tuletteko meren rannalta?
– Tulen, melkein sieltä. Tein pienen matkan Borromeon saarille.
– Tulkaa sittenkin, sanoi Albert.
– En, rakas Morcerf, ymmärrättehän, että kerran kieltäydyttyäni en mitenkään voi tulla. Sitä paitsi minun täytyy jäädä Pariisiin, lisäsi hän hiljaa, – vaikkapa ei muuta varten kuin vartioimaan lehteni kirjelaatikkoa.
– Te olette hyvä ja oivallinen ystävä, sanoi Albert. – Olette oikeassa, vartioikaa ja valvokaa, Beauchamp, ja koettakaa päästä selville, kuka salainen vihamies on tuon uutisen pannut liikkeelle.
Albert ja Beauchamp erosivat. Heidän kädenpuristuksensa ilmaisi kaiken, mistä he eivät voineet vieraan kuullen puhua.
– Beauchamp on verraton mies, sanoi Monte-Cristo sanomalehtimiehen poistuttua, – eikö olekin, Albert?
– Hänellä on hyvä sydän, sen tiedän, ja pidänkin hänestä tavattoman paljon. Mutta kun nyt olemme kahden, niin sanokaa, minne lähdemme, vaikkakin asia on minulle melkein samantekevä.
– Normandiaan, jos niin tahdotte.
– Mainiota. Siellä olemme maalla rauhassa, ei ole seuraa, ei naapureita.
– Olemme vain hevosten seurassa ratsastaessamme, koirien seurassa metsästäessämme, ja meillä on vene kalastaaksemme, siinä kaikki.
– Muuta en pyydäkään. Ilmoitan äidilleni ja tulen mukaanne.
– Mutta päästääkö hän teidät? kysyi Monte-Cristo.
– Normandiaan? Minutko? Olenhan minä vapaa.
– Lähtemään yksinänne, sen kyllä tiedän, sillä tapasinhan teidät Italiassa.
– Entä sitten.
– Mutta sellaisen miehen seurassa kuin kreivi Monte-Cristo on?
– Teillä on huono muisti.
– Kuinka niin?
– Enkö ole kertonut, kuinka voimakasta sympatiaa äitini tuntee teitä kohtaan?
– Nainen on huikentelevainen, sanoi Franz ensimmäinen. Nainen on laine, sanoi Shakespeare. Toinen oli suuri kuningas ja toinen suuri runoilija; kumpikin tunsi naisen varmasti.
– Niin kyllä, he tunsivat naiset, mutta äitini ei olekaan mikään tavallinen nainen.
– Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä oikein täydellisesti kaikkia kielenne hienouksia.
– Tarkoitan sillä, että äitini ei tuhlaa tunteitaan, ja kun hän kerran ne antaa, niin hän antaa ne koko elinajakseen.
– Todellako? huokasi Monte-Cristo. – Ja luuletteko siis, että hän tuntee minua kohtaan jotakin muuta kuin aivan tavallista välinpitämättömyyttä?
– Olen sanonut sen jo kerran ennen ja sanon uudelleen: te mahdatte olla kummallinen ja muita etevämpi henkilö.
– Oh!
– Niin olettekin, sillä äitini ei tunne teitä kohtaan uteliaisuutta, vaan suurta kiintymystä. Ollessamme kahden emme puhu mistään muusta kuin teistä.
– Ja hän käskee teitä olemaan varuillanne tällaisen Manfredin suhteen?
– Päinvastoin, hän sanoo aina: "Albert, minä luulen, että kreivi on jalo mies, koeta saavuttaa hänen rakkautensa."
Monte-Cristo käänsi katseensa syrjään ja huokasi.
– Todellako? sanoi hän.
– Sen vuoksi, jatkoi Albert, – ei hän suinkaan vastustaisi matkaani, vaan päinvastoin kehottaisikin minua lähtemään, koska se varmasti on aivan hänen toivomustensa mukaista.
– Lähtekää siis, sanoi Monte-Cristo. – Tänä iltana tavataan. Olkaa täällä kello viisi, saavumme perille puoliyön aikaan tai kello yhdeltä.
– Mitä! Tréport'iin…?
– Tréport'iin tai sen lähistölle.
– Tarvitsette siis ainoastaan kahdeksan tuntia päästäksenne kahdenkymmenen peninkulman päähän?
– Siinähän on runsaasti aikaa, sanoi Monte-Cristo.
– Te saatte todellakin ihmeitä aikaan, kiidättehän nopeammin kuin rautatiejuna, jota ei Ranskassa kylläkään ole vaikea voittaa, mutta te olette vielä nopeampi kuin lennätin.
– Kun joka tapauksessa tarvitsemme ainakin seitsemän tai kahdeksan tuntia päästäksemme perille, niin olkaa täsmällinen, sanoi kreivi.
– Olkaa rauhassa, minulla ei ole muuta tehtävää kuin valmistautua matkakuntoon.
– Siis kello viisi tavataan.
– Kello viisi.
Albert lähti. Nyökättyään hänelle hymyillen hyvästiksi Monte-Cristo vaipui hetkeksi syviin mietteisiin. Sitten hän pyyhkäisi kädellään otsaansa ikään kuin karkottaakseen unelmat ja soitti kelloa.
Kun kreivi oli lyönyt kaksi kertaa kelloon, astui Bertuccio sisään.
– Herra Bertuccio, sanoi hän, – lähdenkin Normandiaan jo tänä iltana. Kello viiteen asti on teillä kylliksi aikaa. Lähettäkää sana ensimmäisen pysähdyspaikan tallirengeille. Herra Morcerf tulee seurassani. Menkää!
Bertuccio totteli, ja pikaratsastaja lähti ilmoittamaan Pontoiseen, että lyönnilleen kello kuusi ajavat postivaunut siitä ohi. Ja kuusi tuntia myöhemmin oli kaikille odotusasemille annettu tieto.
Ennen lähtöään kreivi meni Haydéen luo, ilmoitti hänelle matkastaan ja jätti talon hänen huostaansa.
Albert oli täsmällinen. Matkan alussa hän oli synkänpuoleinen, mutta nopea vauhti virkisti hänen mieltään. Hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että hevosilla päästäisiin sellaista vauhtia eteenpäin.
– Se on totta, sanoi Monte-Cristo. – Teidän postihevosillannekaan ei pääse kuin vajaan peninkulman tunnissa, ja kun typerä laki kieltää ajamasta toisen ohitse pyytämättä häneltä lupaa – jolloin sairas ja yskivä matkustaja voi pakottaa iloiset ja terveet matkustajat pysymään takanaan – niin ei pääse kunnolla eteenpäin. Minä vältän nämä ikävyydet käyttämällä omia hevosiani ja omia ajomiehiäni, eikö niin, Ali?
Ja pistäen päänsä vaunun ikkunasta kreivi päästi kehotushuudon, joka antoi hevosille siivet; ne eivät enää juosseet, ne lensivät. Vaunut kiitivät kuin ukkonen tietä pitkin, ja kaikki kääntyivät katsomaan tätä meteoria. Ali matki kreivin huutoa ja hymyili, niin että valkoiset hampaat välkkyivät, tarttui lujemmin ohjaksiin ja yllytti hevosia, joiden komeat harjat liehuivat tuulessa. Ali, aron lapsi, tunsi olevansa omassa elementissään, ja mustine kasvoineen, kiiluvine silmineen, lumivalkoisine pukuineen hän näytti keskellä tomupilveä samumtuulen tai myrskyn haltialta.
– Tätä nautintoa en vielä ole ennen tuntenut, sanoi Morcerf, – tätä nopeuden nautintoa.
Viimeisetkin pilvet haihtuivat hänen otsaltaan kuin viiman vieminä.
– Mutta mistä hitosta saatte tällaisia hevosia? kysyi Albert. – Kasvatatteko niitä itse?
– Kasvatan, vastasi kreivi. – Kuusi vuotta sitten sain Unkarista orin, joka oli kuuluisa nopeudestaan. En muista mitä siitä maksoin, Bertuccio sen osti. Vuoden kuluessa sillä oli kolmekymmentä perillistä. Tällä matkalla saamme nähdä kaikki sen jälkeläiset. Ne ovat kaikki samanlaisia, mustia, aivan pilkuttomia, paitsi että otsassa on valkoinen tähti, sillä tälle oivalliselle oriille valittiin tammat yhtä huolellisesti kuin sulttaanille valitaan vaimot.
– Mainiota…! Mutta sanokaahan, kreivi, mitä teette näillä kaikilla hevosilla?
– Näettehän, matkustan.
– Mutta ettehän aina matkusta.
– Kun en niitä enää tarvitse, saa Bertuccio myydä ne; hän väittää saavansa niistä kolmekymmentä- tai neljäkymmentätuhatta frangia.
– Mutta eihän mikään Euroopan kuningas ole kyllin rikas ostaakseen niitä.
– Silloin Bertuccio myy ne jollekulle itämaalaiselle visiirille, joka tyhjentää aarrekammionsa ostaakseen ne ja antaa alamaisilleen kepiniskuja jalkapohjiin täyttääkseen aarrekammionsa uudelleen.
– Arvatkaapa, mitä nyt ajattelin.
– Sanokaahan.
– Bertuccio mahtaa teidän jälkeenne olla Euroopan rikkain yksityishenkilö.
– Siinä erehdytte. Olen varma siitä, että jos kääntäisitte Bertuccion taskut nurin, ette löytäisi viittä frangia.
– Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli Albert. – Herra Bertuccio on siis täydellinen poikkeus. Älkää kertoko minulle liiaksi ihmeitä, rakas kreivi, muuten en enää usko teitä.
– Minun elämässäni ei ole mitään ihmeitä, Albert, ei muuta kuin numeroita ja järjestystä, siinä kaikki. Selitän teille. Taloudenhoitaja varastaa, mutta miksi hän varastaa?
– Koska se on hänen luonteensa mukaista, sanoi Albert. – Hän varastaa varastaakseen.
– Siinä erehdytte. Hän varastaa siksi, että hänellä on vaimo ja lapset, ja hän tahtoo koota vaimolleen ja lapsilleen. Hän varastaa varsinkin sen vuoksi, ettei usko jäävänsä ainiaaksi isäntänsä luo, ja tahtoo turvata tulevaisuutensa. Bertuccio on yksin maailmassa. Hänen ei tarvitse tehdä minulle tiliä, ja hän on varma, ettei koskaan lähde luotani.
– Kuinka niin?
– Koska en mistään löydä häntä parempaa.
– Liikutte vaarallisessa kehässä, otaksumien piirissä.
– En suinkaan, olen varma. Hyvä palvelijani on sellainen, jonka elämä ja kuolema on vallassani.
– Ja Bertuccion elämä ja kuolema on siis teidän vallassanne? kysyi Albert.
– On, vastasi kreivi kylmästi.
Sana voi joskus lopettaa keskustelun, niin kuin rautainen portti sulkee tien. Kreivin lausuma on oli tuollainen sana.
Matka jatkui yhtä nopeasti. Kolmekymmentäkaksi hevosta oli sijoitettu kahdeksaan eri paikkaan, ja matkaan kului aikaa kahdeksan tuntia.
He saapuivat yöllä kauniin puiston portille. Portinvartija seisoi avoimen portin vieressä. Viimeisen pysäkin tallirenki oli lähettänyt hänelle tiedon.
Kello oli puoli kolme. Morcerf vietiin huoneistoonsa. Siellä häntä odotti lämmin kylpy ja ateria. Häntä auttoi palvelija, joka oli seurannut vaunujen takaistuimella; Baptistin, joka oli istunut etuistuimella, palveli kreiviä.
Albert kylpi, aterioi ja meni levolle. Koko yön viihdytti häntä meren alakuloinen pauhina. Noustuaan hän meni heti ikkunaan katsomaan, avasi sen ja tuli pienelle parvekkeelle, josta näkyi meren aava ulappa ja metsään päättyvä puisto.
Pienessä lahdessa kiikkui teräväkeulainen, siromastoinen korvetti, jonka lipussa oli Monte-Criston vaakuna, sinisestä merestä nouseva kultavuori, jonka huipulla oli punainen risti; tämä vaakuna olisi saattanut yhtä hyvin merkitä Vapahtajan kärsimystä – hän kun teki vuoren kultaa kalliimmaksi ja pyhitti häpeällisen ristin verellään – kuin myöskin kreivin elämän mennyttä kärsimystä ja uudelleennousemista. Korvetin vieressä oli pieniä purjeveneitä, lähistön kalastajien veneitä, jotka näyttivät herransa määräyksiä odottavilta nöyriltä alamaisilta.
Minne tahansa kreivi pysähtyi, vaikkapa vain päiväksikin, siellä oli kaikki järjestetty tavattoman mukavaksi. Elämä muuttuikin sen vuoksi heti paikalla mieluisaksi.
Albert löysi eteishuoneestaan kaksi pyssyä ja kaikki metsästystarpeet; alakerran muita korkeampi huone oli kokonaan varattu niille nerokkaille laitteille, joita kalastusintoiset englantilaiset ovat keksineet, he kun ovat kärsivällisiä ja joutilaita. Näitä laitteitaan he eivät vielä ole saaneet Ranskan vanhoihin tapoihinsa piintyneitä kalastajia käyttämään!
Päivä kului kaikenlaiseen urheiluun, jossa Monte-Cristo osoittautui mestariksi. He ampuivat kymmenisen fasaania puistosta, saivat yhtä monta lohta joesta, päivällinen tarjottiin majassa meren rannalla, ja tee juotiin kirjastossa.