– Voitko ilman ylimääräisiä menoja hankkia minulle viisitoistatuhatta frangia … ei sentään, vähemmällä kuin kolmellakymmenellä en voi tulla rehelliseksi mieheksi?
– En, vastasi Andrea kuivasti, – sellaista summaa en voi hankkia.
– Sinä et ymmärrä minua oikein, sanoi Caderousse tyynesti ja kylmästi.
– Minä sanoin äsken: ilman ylimääräisiä menoja.
– Et kai vaadi minua varastamaan? Pilaisinhan vain sekä omani että sinun asemasi, ja meidät vietäisiin takaisin entiseen paikkaan.
– Minusta on yhdentekevää, vaikka ottaisivatkin minut kiinni. Olen merkillinen ihminen, niin kuin tiedät, minun on toisinaan ikävä tovereita. En ole yhtä sydämetön kuin sinä, joka et koskaan enää tahdo heitä nähdä.
Andrea vapisi ja kalpeni.
– Jätä kaikki tyhmyydet, Caderousse, pyysi hän.
– Ole vain rauhassa, pikku Benedetto. Neuvohan minulle keino, miten voin ansaita nuo kolmekymmentätuhatta frangia sekoittamatta sinua mihinkään. Kun annat minun vain olla rauhassa, en pyydä enempää.
– Koetan keksiä, saammepahan nähdä, sanoi Andrea.
– Mutta sitä odottaessani korotathan kuukausirahani viiteensataan?
Tahtoisin mielelläni ottaa piian.
– Nuo viisisataa frangia saat, sanoi Andrea, – vaikkakin se tuntuu raskaalta minulle … sinä käytät väärin…
– Joutavia! sanoi Caderousse. – Sinähän ammennat pohjattomista kirstuista.
Andrean silmissä näkyi välähdys, joka kuitenkin pian sammui.
– Se on totta, vastasi Andrea, – ja suosijani on minua kohtaan erinomaisen ystävällinen.
– Mikä rakastettava suosija! sanoi Caderousse. – Paljonko hän antaakaan sinulle kuukausittain?
– Viisituhatta frangia, sanoi Andrea.
– Yhtä monta tuhatta kuin sinä annat minulle satoja, lausui Caderousse. – Onni näyttää todellakin suosivan vain äpäriä.
Viisituhatta kuukaudessa… Minne sinä sen kaiken saat menemään?
– Pianhan sellaisen tuhlaa. Senpä vuoksi minäkin tahtoisin samoin kuin sinä saada itselleni pääoman.
– Pääoman … kyllä ymmärrän … kaikkihan tahtoisivat itselleen pääomia.
– Minä saan kohta.
– Ja kuka sinulle sen antaa? Prinssikö?
– Niin, prinssini. Pahaksi onneksi minun täytyy odottaa.
– Mitä odottaa? kysyi Caderousse.
– Hänen kuolemaansa.
– Prinssinkö kuolemaa?
– Niin.
– Kuinka niin?
– Koska hän on maininnut minut testamentissaan.
– Oikeinko totta?
– Kautta kunniani.
– Paljonko saat?
– Viisisataatuhatta!
– Etkö muuta. Eipä kannata kehua.
– Asia on niin kuin sanoin.
– Se ei voi olla mahdollista.
– Caderousse, olethan ystäväni?
– Tietysti, elämässä ja kuolemassa.
– Sanon siis sinulle salaisuuden. Kuuntele tarkkaan.
– Olen vaiti kuin kala.
– Kuule siis, minä luulen…
Andrea vaikeni ja katsoi ympärilleen.
– Mitä luulet…? Älä pelkää, mehän olemme kahden.
– Luulen löytäneeni isäni.
– Oikeanko isäsi?
– Niin.
– Et tarkoita isä Cavalcantia?
– En, sillä hänhän on matkustanut pois. Tarkoitan oikeaa.
– Ja tuo isä on…
– No niin, Caderousse, hän on kreivi Monte-Cristo.
– Loruja!
– Hän se on. Ymmärräthän, että silloin kaikki selviää. Jostakin syystä hän ei voi minua julkisesti tunnustaa, mutta antaa herra Cavalcantin näytellä isääni ja maksaa siitä viisikymmentätuhatta frangia.
– Viisikymmentätuhatta siitä, että on sinun isäsi! Minä olisin suostunut puolella hinnalla, kahdestakymmenestätuhannesta, viidestätoistatuhannesta. Miksi et ajatellut minua, senkin kiittämätön olento?
– Enhän tietänyt koko asiasta mitään, kaikki tapahtui meidän ollessamme tuolla kaukana.
– Sehän on totta. Ja sanoit, että hän testamentissaan antaa sinulle…?
– Viisisataatuhatta frangia.
– Oletko siitä varma?
– Hän näytti sen minulle. Mutta ei siinä kaikki.
– Lisäys, niin kuin jo äsken sinulle mainitsin.
– Luultavasti.
– Ja tuossa lisäyksessä…?
– Hän tunnustaa minut pojakseen.
– Hyvä isä, kunnon isä, paras isä maailmassa! sanoi Caderousse pyörittäen käsiensä välissä lautasta.
– Näethän, etten salaa sinulta mitään.
– Et, ja luottamuksesi kohottaa arvoasi silmissäni. Ja isäsi on siis rikas, upporikas?
– Luultavasti. Hän ei itsekään tiedä, kuinka rikas hän on.
– Onko se mahdollista?
– On. Minä sen kyllä huomaan, kun käyn hänen luonaan. Eilen toi eräs pankin virkamies hänelle viisikymmentätuhatta frangia salkussa, joka oli yhtä suuri kuin sinun ruokaliinasi; eilen eräs pankkiiri toi hänelle satatuhatta frangia kullassa.
Caderousse aivan ällistyi. Andrean sanat soivat hänen korvissaan metallikkaina, ja hän oli kuulevinaan kultarahojen kilinää.
– Ja sinä käyt usein tuossa talossa? kysyi hän viattomasti.
– Voin mennä sinne milloin vain tahdon.
Caderousse näytti hetken miettivän. Sitten hän sanoi äkkiä:
– Olisipa hauska nähdä tuota! Siellä mahtaa olla kaunista.
– Suorastaan komeaa! sanoi Andrea.
– Eikö hän asu Champs-Elysées'n varrella?
– Numerossa kolmekymmentä.
– Vai numerossa kolmekymmentä? toisti Caderousse.
– Talo on kaunis, edessä piha ja takana puutarha. Se on aivan erillään muista. Kyllä sen heti huomaa.
– Se on mahdollista. Mutta en minä ulkopiirteistä välitä. Siellä mahtaa olla komeita huonekaluja?
– Oletko joskus ollut Tuileries'in linnassa?
– En.
– Täällä on vielä komeampaa.
– Kuulehan, Andrea, taitaa kannattaa kumartua, kun kreivi Monte-Cristo pudottaa kukkaronsa?
– Hyvä Jumala, sanoi Andrea, – sitä ei tarvitse odottaa, sillä siinä talossa on rahaa kaikkialla, aivan kuin hedelmiä puutarhassa.
– Sinun pitäisi joskus viedä minutkin sinne.
– Ei se käy päinsä. Millä tekosyyllä?
– Olet oikeassa. Mutta vesi on jo kihonnut kielelleni. Minun täytyy päästä sitä näkemään. Kyllä minä keinon keksin.
– Älä tee tyhmyyksiä, Caderousse!
– Tulen lattiankiilloittajana.
– Siellä on kaikkialla mattoja.
– Hitto vieköön! Saan siis tyytyä katselemaan kaikkea vain mielikuvituksessani.
– Se on kyllä viisainta, usko minua.
– Koetahan edes kuvailla minulle, miltä siellä näyttää. Onko talo suurikin?
– Ei liian suuri eikä liian pieni.
– Missä järjestyksessä huoneet ovat?
– Tarvitsen kynän ja paperia laatiakseni pohjapiirustuksen.
– Tässä on! sanoi Caderousse vilkkaasti.
Hän meni noutamaan vanhalta kirjoituspöydältä valkoista paperia, kynän ja mustetta.
Andrea tarttui kynään tuskin huomattavasti hymyillen ja alkoi piirtää karttaa.
– Talo on, niin kuin jo mainitsin, pihan ja puutarhan välissä. Katso, näin.
Ja hän hahmotteli puutarhan, pihan ja talon pohjapiirroksen.
– Ovatko muurit korkeitakin?
– Eivät, kahdeksan tai kymmenen jalkaa.
– Se ei ole viisasta, sanoi Caderousse.
– Pihassa on myrttimaljakoita, nurmikko ja kukkapenkereitä.
– Eikä ketunrautoja?
– Ei.
– Missä talli on?
– Ristikkoportin kummallakin puolella. Tuossa.
Andrea jatkoi piirtämistään.
– Tarkastakaamme alakertaa, sanoi Caderousse.
– Alakerrassa on ruokasali, kaksi salonkia, biljardisali, portaat eteisessä ja toiset pienemmät portaat.
– Onko ikkunoita?
– Suurenmoiset ikkunat, niin kauniit, niin leveät, että luulisin tavallisen kokoisen miehen voivan kiivetä joka ruudusta sisään.
– Onko ikkunaluukkuja?
– On kyllä, mutta niitä ei käytetä koskaan. Kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, hän tahtoo nähdä taivaan yölläkin.
– Missä palvelijat nukkuvat?
– Heitä varten on eri rakennus. Portin oikealla puolella on kaunis vaja, jossa säilytetään tikapuita ja puutarhakaluja. Tämän vajan yläkerrassa on joukko palvelijain huoneita, ja niihin on johdettu päärakennuksesta kellonnuorat.
– Perhana! Kellot!
– Mitä sanoit…?
– Minäkö, en mitään. Sanon vain, että kellojen kuntoonpano tulee hyvin kalliiksi. Ja mitä hyötyä niistä on, kysyn vain.
– Ennen käveli öisin pihalla koira, mutta se on viety Auteuilissa olevaan taloon, samaan, jonne sinäkin tulit, muistathan?
– Kyllä.
– Sanoin viimeksi eilen: Olette hyvin ajattelematon, herra kreivi, sillä kun lähdette Auteuiliin ja viette palvelijanne mukananne, talo jää autioksi. – Entä sitten? kysyi hän. – Jonakin kauniina päivänä teiltä varastetaan, sanoin minä.
– Mitä hän siihen vastasi?
– Hän vastasi: Mitä se minuun kuuluu, vaikka varastettaisiinkin?
– Andrea, on keksitty erikoisella koneistolla varustettuja kirjoituspöytiä. Hänellä on kai sellainen.
– Millainen?
– Sellainen, joka sulkee varkaan satimeen ja soittaa jotakin säveltä.
Kuulin kerrottavan, että viime näyttelyssä oli sellaisia.
– Hänellä on mahonkinen kirjoituspöytä, ja sen avain on aina suulla.
– Eikö häneltä varasteta?
– Ei, hänen palvelijansa ovat ehdottoman uskollisia.
– Mitä siinä pöytälaatikossa on? Rahaako?
– Ehkä … en tiedä mitä siellä on.
– Entä missä se on?
– Toisessa kerroksessa.
– Laadihan minulle toisen kerroksen pohjapiirustus.
– Se on helppoa.
Ja Andrea tarttui uudelleen kynään.
– Toisessa kerroksessa on ensiksikin eteinen, sitten salonki, salongin oikealla puolella on kirjasto ja työhuone, salongin vasemmalla puolella makuuhuone ja pukeutumishuone. Tuossa pukeutumishuoneessa on se kuuluisa kirjoituspöytä.
– Onko siinä huoneessa ikkunoita?
– On kaksikin, tuossa ja tuossa.
Caderousse kävi miettiväiseksi.
– Käykö kreivi usein Auteuilissa?
– Pari kolme kertaa viikossa. Huomenna esimerkiksi hän aikoo viettää siellä koko päivän ja yön.
– Oletko siitä varma?
– Hän kutsui minut sinne päivälliselle.
– Hyvä on, sepä vasta suurenmoista elämää, huokasi Caderousse, – oma talo kaupungissa ja oma talo maalla!
– Sellaista on rikkaus.
– Entä menetkö päivälliselle?
– Nähtävästi.
– Kun olet päivällisellä, niin jäätkö sinne yöksikin?
– Jos mieleni tekee. Olen kreivin luona aivan kuin kotonani.
Caderousse katsoi nuoreen mieheen aivan kuin lukeakseen totuuden hänen sielunsa pohjalta. Mutta Andrea veti sikarikotelon taskustaan, otti havannasikarin, sytytti sen ja alkoi rauhallisesti vedellä haikuja.
– Milloin tahdot nuo viisisataa frangia? kysyi hän Caderousselta.
– Heti paikalla, jos sinulla on antaa.
Andrea otti rahamäärän taskustaan kultarahoina.
– Kultakolikoltako? sanoi Caderousse. – Ei kiitoksia.
– Halveksitko niitä?
– Päinvastoin, kunnioitan niitä liiankin paljon. Mutta en huoli niitä.
– Voitat vaihtokaupassa, senkin tyhmeliini. Kultarahassa voittaa kaksikymmentäviisi centimea.
– Kyllä, mutta rahanvaihtaja antaisi seurata Caderoussea, ja Caderousse joutuisi kiinni ja hänen täytyisi sanoa, mitkä vuokralaiset maksavat vuokransa hänelle kullassa. Pois kaikki tyhmyydet, poika! Anna hopearahoja, joissa on minkä hallitsijan kuva tahansa. Hopearahoja voi olla kenellä tahansa.
– Ymmärräthän, ettei minulla ole viittäsataa frangia hopearahoina taskussani. Olisin tarvinnut kantajan tuomaan niitä tänne.
– Jätä ne portinvartijallesi, hän on kunnon mies, minä käyn ne häneltä hakemassa.
– Tänäänkö?
– En, vaan huomenna. Minulla ei ole tänään aikaa.
– Hyvä on. Huomenna Auteuiliin mennessäni jätän ne hänelle.
– Voinko luottaa siihen?
– Voit.
– Aion nimittäin sitä ennen ottaa piian.
– Ota vain. Mutta onko siinä sitten kaikki? Etkö enää häiritse minua?
– En koskaan.
Caderousse oli tullut niin synkäksi, että Andrea katsoi viisaimmaksi olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi hän näytteli iloista ja huoletonta.
– Kylläpä sinä olet pirteä tänään, sanoi Caderousse. – Luulisi sinun jo saaneen perintösi.
– Pahaksi onneksi en ole vielä saanut… Mutta heti kun sen saan…
– Mitä sitten?
– Silloin muistan kyllä ystäviäni, muuta en sano.
– Niin, varsinkin kun sinulla on niin oivallinen muisti.
– Minkä minä sille voin? Luulin, että yritit puijata minua.
– Minäkö? Jopa nyt jotakin! Minä, joka tässä annan sinulle vielä ystävällisiä neuvojakin.
– Mitä neuvoja?
– Sen, että jätät tänne tuon jalokiven, joka on sormessasi. Aiotko saada meidät molemmat ansaan?
– Kuinka niin? kysyi Andrea.
– Otat yllesi palvelijan takin, pukeudut lakeijaksi ja unohdat sormeesi jalokiven, joka on neljän-viidentuhannen frangin arvoinen.
– Kylläpä osaat arvostella oikein. Sinun olisi pitänytkin mennä hinnanmäärääjäksi panttilainastoon.
– Kyllä minä jalokivet tunnen, minulla on ollut niitä ennenkin hallussani.
– Viisainta on, ettet sillä kersku, sanoi Andrea ja otti vastustelematta sormuksen sormestaan, vaikkei Caderousse olisi luullut hänen näin ilman muuta taas antautuvan kiristettäväksi.
Caderousse otti sormuksen ja tarkasti sitä niin läheltä, että huomasi hänen tutkivan, olivatko jalokiven särmät kylliksi teräviä.
– Se on väärä jalokivi, sanoi Caderousse.
– Ei suinkaan, sanoi Andrea, – nyt lasket leikkiä.
– Älähän suutu, sitä voi koettaa.
Ja Caderousse meni ikkunan luo ja raapaisi jalokivellä. Kivi riipaisi narskahtaen lasia.
– Olin väärässä, sanoi Caderousse pistäen jalokiven sormeensa. – Mutta nuo jalokivien varkaat matkivat nykyään niin hyvin jalokiviä, ettei uskalla mennä niitä kaupoista varastamaan. Näin on taas yksi teollisuudenhaara pilattu.
– Joko nyt olet lopettanut? kysyi Andrea. – Vieläkö tahdot jotakin? Haluatko liivini? Tekeekö mielesi lakkiani? Sano vain, koska kerran olen vielä täällä.
– Sinä olet oikeastaan hyvä toveri. En pidätä sinua enää ja koetan hillitä ahneuttani.
– Mutta varo, ettei timanttia myydessäsi sinulle käy juuri niin kuin pelkäsit käyvän kultarahojen suhteen.
– En minä sitä myy, siitä voit olla varma.
– Et ainakaan ennen ylihuomista, ajatteli nuori mies.
– Onnellinen konna, sanoi Caderousse, – sinä saat taas kohta nähdä lakeijasi, hevosesi, vaunusi ja morsiamesi.
– Niin saankin, sanoi Andrea.
– Toivottavasti annat minulle jotain kaunista häälahjaksi sinä päivänä, jona menet naimisiin neiti Danglars'in kanssa.
– Johan sanoin, että kuvittelet aivan joutavia.
– Paljonko saat myötäjäisiä?
– Johan minä sanoin…
– Miljoonanko?
Andrea kohautti olkapäitään.
– Vaikkapa miljoonan, sanoi Caderousse. – Et koskaan voi saada niin paljon kuin minä sinulle toivoisin.
– Kiitos, sanoi nuori mies.
– Minullahan on niin hyvä sydän, lisäsi Caderousse remahtaen nauruun.
– Odotahan, saatan sinua.
– Ei tarvitse.
– Kyllä vain.
– Miksikä?
– Siksi, että ovessa on pieni erikoinen lukkolaitos, jonka katsoin viisaimmaksi hankkia. Huret & Fichet'n lukko, Gaspard Caderoussen parantama laitos. Valmistan sinulle samanlaisen, kun ensin tulet kapitalistiksi.
– Kiitos, sanoi Andrea. – Ilmoitan sinulle siitä viikkoa aikaisemmin.
He erosivat. Caderousse seisoi portailla kunnes oli nähnyt Andrean laskeutuneen portaat ja menneen pihan poikki. Sitten hän palasi kiireesti huoneeseensa, sulki oven huolellisesti ja alkoi tarkkaan tutkia Andrean laatimaa pohjapiirustusta.
– Enpä luule Benedetton pahastuvan, jos hän saa piakkoin periä, tuumi hän, – ja se mies, joka jouduttaa nuo viisisataatuhatta frangia hänen taskuunsa, ei suinkaan ole hänen huonoin ystävänsä.
82. Murtovarkaus
Seuraavana päivänä kreivi todellakin läksi Auteuiliin, mukanaan Ali, monta palvelijaa ja hevoset, joita hän tahtoi koetella. Hän ei tosin vielä edellisenä päivänä ollut ajatellutkaan matkaansa ja Andrea tiesi siitä yhtä vähän. Mutta sitten palasi Bertuccio Normandiasta tuoden tietoja maatilasta ja korvetista, ja näiden tietojen johdosta kreivi läksi koettelemaan hevosiaan Auteuiliin. Talo Normandiassa oli ostettu, ja alus oli viikko sitten ankkuroitunut erääseen pieneen lahteen. Täytettyään kaikki lain vaatimat ehdot se oli kuuden laivamiehensä kanssa valmiina milloin tahansa lähtemään jälleen matkalle.
Kreivi kiitti Bertuccion tarmokasta toimintaa ja käski häntä valmistamaan kaikki pikaista lähtöä varten, sillä hän ei aikonut enää viipyä Ranskassa kuukautta enempää.
– Minun täytyy ehkä päästä yhdessä yössä Pariisista Tréport'iin, sanoi hän. – Matkan varrella tulee kahdeksassa paikassa olla vaihtohevoset valmiina, niin että voin ajaa kymmenessä tunnissa kaksikymmentä peninkulmaa.
– Teidän ylhäisyytenne on jo aikaisemmin ilmaissut tämän toivomuksen, vastasi Bertuccio, – ja hevoset ovat valmiina. Olen itse sijoittanut ne parhaisiin paikkoihin, nimittäin sellaisiin kyliin, joihin ei kukaan muu pysähdy.
– Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, – jään tänne päiväksi tai pariksi, järjestäkää siis kaikki sen mukaan.
Juuri kun Bertuccio aikoi poistua, avasi Baptistin oven. Hän kantoi kirjettä hopeatarjottimella.
– Mitä te täällä teette? kysyi kreivi nähdessään hänet aivan tomuisena. – Muistaakseni en ole käskenyt teitä tänne?
Vastaamatta Baptistin lähestyi kreiviä ja ojensi hänelle kirjeen.
– Tärkeä ja kiireellinen, hän sanoi.
Kreivi avasi kirjeen ja luki sen.
Kreivi Monte-Cristolle ilmoitetaan, että ensi yönä eräs mies murtautuu hänen asuntoonsa Champs-Elysées'n varrella anastaakseen papereita, joiden hän luulee olevan pukeutumishuoneen kirjoituspöydän laatikossa.
Koska kreivi Monte-Cristo on tunnetusti urhoollinen mies, ei hän varmaankaan turvaudu poliisin apuun, koska se saattaisi tämän ilmoittajan tukalaan asemaan. Jos herra kreivi piiloutuu makuuhuoneeseen, josta vie ovi pukeutumishuoneeseen, tai kätkeytyy pukeutumishuoneeseen, voi hän itse rangaista rikollisen. Jos ihmisiä on paljon liikkeellä ja on ryhdytty suuriin varokeinoihin, ei murtovaras saavukaan, eikä kreivi Monte-Cristo saa tutustua vihamieheen, jonka tämän kirjoittaja sattumalta on saanut selville. Jos tämä ensimmäinen yritys ei onnistu, ei tämän kirjoittajalla ehkä enää olekaan tilaisuutta antaa tietoja seuraavasta.
Ensi hetkessä kreivi luuli tätä juoneksi: ilmaisemalla hänelle vaarattomampi ansa voitiin hänet houkutella paljon pahempaan. Hän aikoi varoituksesta huolimatta lähettää kirjeen poliisilaitokselle, kun hänessä äkkiä heräsikin ajatus, että murtovaras todellakin saattoi olla hänen mieskohtainen vihollisensa, jonka vain hän voi tuntea ja jonka kohtaamisesta vain hänelle olisi hyötyä – niin kuin Fiescolle maurista, joka aikoi surmata hänet. Tunnemmehan kreivin, meidän ei tarvitse sanoa, että hän oli rohkea ja tarmokas mies, valmis taistelemaan mahdotontakin vastaan koko sillä tarmolla, mistä etevät miehet aina tunnetaan. Elettyään niin kuin oli elänyt, totuttuaan panemaan päätöksensä toimeen väistämättä mitään kreivi oli oppinut nauttimaan taistelusta luontoa vastaan, joka on jumala, tai ihmistä vastaan, joka monesti on paholainen.
– Eivät he tahdo varastaa papereitani, ajatteli Monte-Cristo, – he tahtovat surmata minut. Eivät he ole varkaita vaan murhamiehiä. En tahdo, että poliisiprefekti sekaantuu yksityisasioihini. Olenhan siksi rikas, että voin säästää häneltä moiset menot.
Kreivi kutsui luokseen Baptistinin, joka oli poistunut huoneesta annettuaan kirjeen.
– Saatte palata Pariisiin, sanoi hän, – ja lähettäkää kaikki siellä olevat palvelijat tänne. Tarvitsen kaikki palvelijani Auteuilissa.
– Mutta eikö taloon jää ketään? kysyi Baptistin.
– Jää kyllä, portinvartija.
– Herra kreivi suvaitsee ajatella, että portinvartija on kaukana rakennuksesta.
– Entä sitten?
– Talon voisi ryöstää aivan puhtaaksi hänen huomaamattaan.
– Kuka sen ryöstäisi?
– Varkaat tietysti.
– Olette typerä, herra Baptistin. Jos varkaat ryöstäisivätkin puhtaaksi taloni, ei se tuottaisi minulle läheskään niin suurta mielipahaa kuin se on, että palvelijani eivät tee mitä käsken.
Baptistin kumarsi.
– Ymmärrättehän, sanoi kreivi, – tuokaa tänne kaikki toverinne, viimeiseen mieheen asti. Talo saa jäädä tavalliseen kuntoonsa. Suljette vain alakerran ikkunaluukut.
– Entä toisen kerroksen?
– Tiedättehän, ettei niitä koskaan suljeta. Menkää.
Kreivi ilmoitti syövänsä yksinään Alin tarjoillessa.
Hän söi rauhallisesti ja niukasti tapansa mukaan. Päivällisen jälkeen hän viittasi Alia mukaansa, meni pienestä portista aivan kuin kävelemään Boulognen metsään, lähti kulkemaan Pariisiin vievää tietä ja saapui pimeän tullen Champs-Elysées'lle talonsa eteen.
Kaikki oli pimeää; heikko valo vain vilkkui portinvartijan asunnosta, joka oli noin neljänkymmenen jalan päässä talosta.
Monte-Cristo nojautui puuta vastaan ja tarkasti terävällä katseellaan puistokatua, piti silmällä ohikulkijoita ja loi silmäyksen sivukaduille nähdäkseen, piileskelikö joku siellä. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Hän juoksi silloin Alin kanssa nopeasti pienelle portille ja astui sisään. Avattuaan erityisellä avaimella palvelijoiden portaiden oven hän saapui makuuhuoneeseensa avaamatta tai liikuttamatta ainoatakaan verhoa, eikä portinvartijakaan voinut aavistaa, että isäntä oli tullut taloon, vaan luuli, että se oli autio.
Tultuaan makuuhuoneeseen kreivi viittasi Alia pysähtymään, sitten hän meni pukeutumishuoneeseen ja tarkasti sen. Kaikki oli entisellään. Kallisarvoinen kirjoituspöytä oli tavallisella paikallaan ja avain laatikon suulla. Hän sulki laatikon, otti avaimen taskuunsa, palasi makuuhuoneen ovelle, irroitti lukon määrlyt ja astui sisään.
Tällä välin Ali oli laskenut pöydälle kreivin pyytämät aseet, lyhyen karbiinin ja pari kaksipiippuista pistoolia, joiden päällekkäisillä piipuilla saattoi tähdätä yhtä varmasti kuin maaliinammuntapistooleillakin. Näin aseistettuna kreivi tiesi voivansa surmata viisi miestä.
Kello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä pari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo siirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen. Ampuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään kädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista asti muuttunut.
Makuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja kreivi saattoi nähdä siitä kadulle.
Kului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi erottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.
Portinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.
Murtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä ikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat surmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen makuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai viereisen huoneen ikkunasta.
Hän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä pukeutumishuonetta.
Invalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi kauas nämä kolme kellonlyöntiä.
Viimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta heikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää, seurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli kysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.
Kreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka karaistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän sittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka suunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen välillä.
Monte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara uhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen herraansa.
Monte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta kreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten eräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta liimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan. Aukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna kääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.
Yksin.
– Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.
Samassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän kääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.
Monte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka tarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen miehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja tarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.
– Hyvä on, sanoi kreivi, – heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen vartioi.
Hän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi tarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli paikkoja hapuillen käsillään.
Lopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti kaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.
Kun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen tulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain, miten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt varokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut määrlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia kaikessa rauhassa.
Nyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen eräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon kohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu suulta.
Mutta ikkunansärkijä oli varovainen mies ja oli ottanut kaikki varteen. Kreivi kuuli pian raudan ratisevan rautaa vastaan: miehellä oli kädessään tuollainen muodoton avain, joita sepät käyttävät tullessaan murtamaan auki lukkoja. Varkaat sanovat sitä satakieleksi, koska heistä on niin hauska kuulla niiden visertävän lukkojen sisällä.
– Ahaa, sanoi Monte-Cristo pettyneenä, – hän onkin siis vain varas.
Mutta mies ei löytänytkään pimeässä sopivaa tiirikkaa. Hän turvautui esineeseen, jonka oli laskenut hyllylle. Hän painoi erästä jousta, ja heikko säde, joka kuitenkin oli siksi voimakas, että sen valossa saattoi nähdä, loi kultaisen hohteensa miehen käsiin ja kasvoihin.
– Kas, mutisi Monte-Cristo peräytyen hämmästyneenä, – sehän on…
Ali kohotti kirveensä.
– Älä liiku paikaltasi, sanoi Monte-Cristo hänelle aivan hiljaa, – emme tarvitse aseita.
Sitten hän lisäsi muutaman sanan vieläkin hiljempaa, sillä vaikka kreivin huudahdus olikin ollut heikko, se oli kuitenkin saanut miehen hätkähtämään ja jäykistymään liikkumattomaksi. Ali meni varpaillaan ottamaan makuukomeron naulasta mustan puvun ja kolmikolkkaisen hatun. Tällä välin kreivi riisui nopeasti takkinsa, liivinsä ja paitansa. Seinästä tulevan säteen valossa saattoi nähdä, että hänellä ihoa vastassa kimalteli tuollainen hieno ja joustava silmupaita, jollaista Ranskassa – missä ei enää tarvitse pelätä tikareja – on viimeksi käyttänyt ehkä Ludvig XVI, joka pelkäsi saavansa tikarinpiston rintaansa ja jonka pää katkaistiin mestauskirveellä.
Tämä asepaita katosi piankin pitkän pappispuvun alle, samoin kuin kreivin hiukset päälaelta paljaaksi ajellun valetukan suojaan. Kun kolmikolkkainen hattu vielä tuli päähän, oli kreivi muuttunut apotiksi.
Mutta mies, joka ei kreivin pukeutuessa enää kuullut mitään ääntä, oli rauhoittunut ja uudelleen ryhtynyt työhönsä. Kirjoituspöydän lukko alkoi taas ratista satakielen vaikutuksesta.
– Hyvä! sanoi kreivi luottaen lukon salalaitteeseen, joka teki sen avaamisen mahdottomaksi tälle vakituiselle lukkojenmurtajallekin. – Hyvä on, sinulle riittää työtä ainakin muutamaksi minuutiksi. Ja hän meni katsomaan ikkunasta.
Mies, joka äsken oli seisonut kääntökivellä, käveli nyt edestakaisin kadulla. Mutta hän ei kreivin ihmeeksi näyttänyt vähääkään välittävän ohikulkijoista, joita tuli Champs-Elysees'tä pitkin tai Saint-Honorésta päin. Hän tuntui pitävän silmällä ainoastaan kreivin asuntoa, ja kaikkien hänen liikkeittensä tarkoituksena oli vain nähdä, mitä kreivin asunnossa tapahtui.
Monte-Cristo löi äkkiä kädellään otsaansa, ja hymy nousi hänen huulilleen.
Sitten hän sanoi hiljaa lähestyen Alia:
– Jää tänne ja pysy piilossa, äläkä astu sisään, vaikka kuulisit mitä tahansa, ellen kutsu sinua nimeltäsi.
Ali nyökkäsi.
Sitten kreivi otti eräästä kaapista sytytetyn kynttilän, ja juuri sinä hetkenä, kun varas oli täydessä työssä, hän avasi hiljaa oven, pidellen kynttilää niin, että sen valo osui hänen kasvoihinsa.
Ovi aukeni niin hiljaa, että varas ei sitä kuullut. Mutta ihmeekseen hän huomasi huoneessa valoa.
Hän kääntyi.
– Hyvää iltaa, herra Caderousse, sanoi Monte-Cristo. – Mitä hittoa te täällä teette tähän aikaan?
– Apotti Busoni! huudahti Caderousse.
Ja koska hän ei voinut käsittää, millä tavoin tuo kummallinen mies oli päässyt hänen luokseen – hänhän oli lukinnut kaikki ovet – , niin hän pudotti tiirikkakimppunsa ja jäi seisomaan paikalleen hämmästyksen lyömänä.
Kreivi meni ikkunan ja Caderoussen väliin, niin ettei kauhistunut varas päässyt pakenemaan.
– Apotti Busoni! toisti Caderousse ja loi kreiviin säikähtyneen katseen.
– Niin juuri, apotti Busoni, sanoi Monte-Cristo, – hän itse, ja on hauskaa, että tunnette minut, herra Caderousse. Se todistaa, että teillä on hyvä muisti, sillä emmehän ole tavanneet toisiamme kymmeneen vuoteen.
Apotin rauhallisuus, iva ja voima saivat Caderoussen hirveän kauhun valtaan.
– Apotti, apotti! sopersi hän hampaat kalisten ja risti kätensä.
– Olette siis varastamassa kreivi Monte-Criston papereita? totesi otaksuttu apotti.
– Herra apotti, sopersi Caderousse koettaen päästä ikkunaan, josta kreivi hänet säälimättä esti, – herra apotti, minä en tiedä … uskokaa minua … minä vannon…
– Irtileikattu ruutu, jatkoi kreivi, – salalyhty, tiirikkakimppu, puoliksi murrettu laatikko, onhan siinä selvät todisteet.
Caderousse kiskoi epätoivoisena kaulaliinaansa, hän etsi nurkkaa, jonne voisi piiloutua, reikää, jonka kautta paeta.
– Huomaan kyllä, sanoi kreivi, – että olette pysynyt samana, herra murhamies.
– Herra apotti, koska tiedätte kaiken, niin tiedätte, että minä en ollut siihen syypää, vaan eukkoni. Kyllähän se tutkinnossa tuli ilmi, koska minut tuomittiin vain kaleerivankeuteen.
– Olette siis suorittanut rangaistuksenne ja pyritte ilmeisesti kärsimään uutta?
– En, minut vapautti sieltä eräs mies.
– Se mies on totisesti tehnyt yhteiskunnalle kauniin palveluksen!
– Olinhan minä luvannut… sanoi Caderousse.
– Olette siis karannut vanki? keskeytti Monte-Cristo.
– Niin olen, sanoi Caderousse levottomana.
– Tämä uusi hairahdus on onneton tapaus… Ellen erehdy, joudutte tästä mestauslavalle. Sitä pahempi, sitä pahempi, diavolo, niin kuin sanovat Italian ylhäiset herrat.
– Herra apotti, hetken hairahdus on tähän syypää…
– Niin rikolliset aina sanovat.
– Puute…
– Joutavia, sanoi Busoni halveksivasti, – puute voi pakottaa kerjäämään, varastamaan leivän leipurin ovelta, mutta ei murtamaan auki kirjoituspöytää asumattomaksi luullussa talossa. Ja kun jalokivikauppias Joanne tuli maksamaan teille neljäkymmentäviisituhatta frangia minulta saamastanne jalokivestä, ja te surmasitte hänet saadaksenne pitää sekä rahat että jalokiven, niin pakottiko teitä siihenkin puute?
– Anteeksi, herra apotti, sanoi Caderousse. – Olette jo kerran pelastanut minut, pelastakaa tämäkin kerta.
– En katso, että minulla on siihen mitään syytä.
– Oletteko yksin, herra apotti? kysyi Caderousse pannen kätensä ristiin, – vai onko mukananne poliiseja ottamassa minua kiinni?
– Olen aivan yksin, sanoi apotti, – ja minä säälin vielä kerran teitä ja päästän teidät menemään, vaikkakin siitä voi olla maailmalle turmiota. Mutta ehdoksi asetan sen, että ilmaisette minulle koko totuuden.