Monte-Criston kreivi

68. Kesätanssiaiset

Samana päivänä ja samaan aikaan, jolloin rouva Danglars keskusteli kuninkaallisen prokuraattorin kanssa hänen työhuoneessaan, ajoivat matkavaunut Helder-kadulle, kääntyivät numero 27:n portista sisään ja pysähtyivät pihaan.

Vähän ajan päästä vaunujen ovi aukeni, ja rouva Morcerf astui niistä nojautuen poikansa käsivarteen.

Heti kun Albert oli saattanut äitinsä tämän huoneisiin, hän kylpi, käski tuomaan hevosensa pihalle ja pukeutui kamaripalvelijansa avulla. Sitten hän ajoi Champs-Elysées 30: een kreivi Monte-Criston luo.

Kreivi otti hänet vastaan tapansa mukaan hymyillen. Omituista kyllä ei tämän miehen ystävänäkään päässyt askeltakaan lähemmäksi hänen sydäntään. Kun hän yritti lähestyä, tuntui aina kuin olisi muuri noussut eteen. Niinpä Morcerfkin, joka juoksi häntä kohden syli avoinna, antoi hänet nähdessään käsivartensa vaipua alas ja tohti tuskin ojentaa hänelle kättään.

Monte-Cristo tarttui siihen tapansa mukaan, puristamatta sitä.

– Tässä olen, rakas kreivi, sanoi Albert.

– Tervetuloa.

– Saavuin tunti sitten ja tulen aivan ensimmäiseksi teidän luoksenne.

– Siinä teitte hyvin ystävällisesti, sanoi Monte-Cristo ilmeettömällä äänellä.

– Mitä uutta kuuluu?

– Uuttako? Ja sitä kysytte minulta, muukalaiselta.

– Tarkoitan, oletteko millään tavoin toiminut minun hyväkseni.

– Pyysittekö siis minua tekemään jotain?

Monte-Cristo teeskenteli levottomuutta.

– Älkäähän nyt olko muka tietämätön, sanoi Albert. – Sanotaan, että hyvät aavistukset kulkevat ilman kautta. Tréport'issa tunsin sähköiskun; te olitte ainakin ajatellut minua, ellette ollutkaan toiminut hyväkseni.

– Se voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo. – Ajattelin todellakin teitä, mutta sähkövirta, jonka johtona olin, toimi aivan tahdostani riippumatta.

– Niinkö! Kertokaahan minulle kaikki.

– Se on helppoa. Herra Danglars oli luonani päivällisellä.

– Tiedän kyllä, sillä välttääksemme hänen seuraansa matkustimme pois, äitini ja minä.

– Andrea Cavalcanti oli mukana.

– Tuo italialainen prinssinne?

– Älkäämme liioitelko. Andrea sanoo itseään ainoastaan vicomteksi.

– Sanoo, kuinka niin?

– Niin juuri: sanoo.

– Hän ei siis todellisuudessa olekaan vicomte?

– Mistä minä tiedän? Hän sanoo itseään siksi, ja muut sanovat myös.

Eikö hänellä silloin melkein ole se arvonimi?

– Olettepa te aina perin merkillinen! Entä sitten?

– Paitsi vicomte Andrea Cavalcantia olivat läsnä hänen isänsä markiisi, rouva Danglars, herra ja rouva Villefort, sen lisäksi joukko miellyttäviä herroja, Debray, Maximilien Morrel ja vielä … odottakaahan … herra Château-Renaud.

– Puhuttiinko minusta?

– Ei sanaakaan.

– Sitä pahempi.

– Kuinka niin? Ettekö juuri toivonutkin, että teidät unohdettaisiin?

– Rakas kreivi, ellei minusta puhuttu, niin sitä enemmän minua ajateltiin, ja se saattaa minut epätoivoon.

– Mitä se merkitsee, kun neiti Danglars ei ollut niiden joukossa, jotka teitä ajattelivat. Mutta tietenkin hän voi ajatella teitä kotonaan.

– Olen aivan varma siitä, ettei hän ajatellut. Ja oli miten oli, hänen ajatuksensa olivat varmaankin aivan samanlaisia kuin minun hänestä.

– Liikuttavaa sympatiaa! sanoi kreivi. – Te siis inhoatte toisianne?

– Kuulkaahan, kun selitän, sanoi Morcerf. – Jos neiti Danglars voisi sääliä niitä tuskiani, joita minulla ei ole, ja palkitsisi minua välittämättä vähääkään vanhempiemme kaikista avioliittopäätöksistä, niin ihastuisin. Lyhyesti sanoen, minun luullakseni neiti Danglars olisi verraton rakastajatar, mutta aviovaimona, hitto vieköön…

– Noinko te ajattelette tulevasta vaimostanne? nauroi Monte-Cristo.

– Hyvä Jumala, ajatukseni ovat kyllä hiukan karkeita, mutta puhun ainakin totta. Mutta koska nämä unelmat eivät voi toteutua, vaan koska neiti Danglars'in ilmeisesti täytyy tulla aviovaimokseni, mikä merkitsee, että hänen täytyy asua luonani, ajatella luonani, laulaa luonani, runoilla ja soitella kymmenen askelen päässä minusta, ja että tätä jatkuu läpi koko elämäni, – niin minä kauhistun. Rakastajattaresta pääsee eroon, rakas kreivi, mutta aviovaimo on toista; hänet saa pitää luonaan ikuisesti, joko etäämpänä tai lähempänä. Kauheatahan olisi pitää aina luonaan neiti Danglars'ia.

– Teitä on vaikea tyydyttää, vicomte.

– Niin onkin, sillä toisinaan toivon aivan mahdottomia.

– Mitä?

– Toivon löytäväni itselleni samanlaisen vaimon kuin isänikin on löytänyt.

Monte-Cristo kalpeni ja katseli Albertia leikkien komeilla pistooleilla, joiden hanat hän veti vireeseen niin, että ne napsahtivat.

– Isänne on siis ollut hyvin onnellinen? kysyi hän.

– Tiedättehän, herra kreivi, mitä ajattelen äidistäni: hän on taivaan enkeli. Hän on yhä vielä kaunis, aina sukkela, entistään hellempi. Olen juuri palannut Tréport'ista. Jokainen muu poika pitäisi äitinsä seurassa matkustamista kohteliaisuutena tai rangaistuksena. Mutta minä olen viettänyt neljä päivää kahden hänen seurassaan, tyytyväisempänä, onnellisempana, runollisempana kuin jos olisin vienyt mukanani kuningatar Mabin tai Titanian.

– Tämähän kuulostaa niin epätoivoisen täydelliseltä, että jokainen haluaisi teidän sijassanne jäädä poikamieheksi.

– Katsokaahan, jatkoi Morcerf, – juuri sen vuoksi, että maailmassa on näin täydellinen ihminen, en tahdokaan mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa. Oletteko huomannut, kuinka itsekkyytemme tekee kaiken, minkä omistamme, entistään kirkkaammaksi! Marien tai Fossinin ikkunassa kimalteleva jalokivi tulee entistä kauniimmaksi, kun se on meidän omamme. Mutta jos teidän on pakko tunnustaa, että on olemassa jalokivi, joka on omaanne kirkkaampi, ja jos teidän ikuisesti täytyy käyttää tuota alempiarvoista, niin ymmärrättehän, miten siitä kärsii?

– Mikä maailman lapsi! mutisi kreivi.

– Ymmärrättehän, että hyppisin ilosta sinä päivänä, jona neiti Eugénie huomaisi, kuinka vähäpätöinen atomi minä olen, ja että minulla on vain niin monta sataa tuhatta frangia omaisuutta kuin hänellä miljoonia.

Monte-Cristo hymyili.

– Olin ajatellut toistakin neuvoa, jatkoi Albert. – Franz rakastaa kaikkea erikoista. Aioin saada hänet rakastumaan neiti Danglars'iin, mutta vaikka kirjoitin hänelle neljä kirjettä omaan herkulliseen ja ärsyttävään tapaani, vastasi hän vain järkähtämättömästi: "Rakastan kyllä kaikkea erikoista, se on totta, mutta ei tämä ominaisuuteni niin pitkälle mene, että peruuttaisin sanani, kun sen kerran olen antanut."

– Kas, sitä voi todellakin sanoa ystävän uhrautuvaisuudeksi, kun antaa toiselle aviovaimoksi naisen, jonka itse tahtoisi pitää vain rakastajattarenaan.

Albert hymyili.

– Franz on tulossa tänne, jatkoi hän. – Mutta vähäthän te siitä välitätte, sillä ettehän pidä hänestä.

– Minäkö! huudahti Monte-Cristo. – Mistä olette ollut huomaavinanne, etten pidä herra Franzista? Minä rakastan kaikkia ihmisiä.

– Ja minä sisällyn noihin kaikkiin… kiitos.

– Oh, sanoi kreivi, – älkäämme sekoittako asioita. Minä rakastan kaikkia ihmisiä siten kuin Jumala käskee meitä rakastamaan lähimmäisiämme, siis niin kuin kristityn pitääkin. Vihaan vain muutamia tiettyjä ihmisiä. Mutta palatkaamme Franz d'Epinayhin. Kerroitte, että hän on tulossa.

– Niin, herra Villefort'in pyynnöstä, joka yhtä kiihkeästi tahtoo naittaa neiti Valentinen kuin herra Danglars neiti Eugénien. Näyttää siltä, kuin olisi perin väsyttävää olla täysi-ikäisten tyttärien isänä: hehän saavat täyden kuumeen ja heidän valtimonsa lyö kahdeksankymmentä kertaa minuutissa, kunnes ovat päässeet eroon tyttäristään.

– Mutta herra d'Epinay ei vähääkään ole teidän kaltaisenne, hän suhtautuu onnettomuuteensa rauhallisesti.

– Ei ainoastaan rauhallisesti, vaan vieläpä hyvin vakavastikin; hän käyttää valkoisia kaulahuiveja ja puhuu jo perheestään. Sen lisäksi hän kunnioittaa suuresti Villefort'eja.

– Jonka kunnioituksen he varmaan hyvin ansaitsevatkin.

– Luultavasti. Herra Villefort'ia on aina pidetty jäykkänä mutta oikeudentuntoisena miehenä.

– Hauskaa kuulla, sanoi Monte-Cristo, – siinä ainakin on mies, josta ette puhu samalla lailla kuin herra Danglars'ista.

– Ehkä se johtuu siitä, ettei minun tarvitse mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa, nauroi Albert.

– Hyvä herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, – te olette pelottavan itserakas.

– Minäkö?

– Niin, juuri te. Ottakaahan sikari.

– Mielelläni. Ja miksi olen itserakas?

– Siksi, että noin kiihkeästi vastustatte avioliittoa neiti Danglars'in kanssa. Hyvä Jumala, antakaa asioitten rauhassa kehittyä, niin ehkä teidän ei tarvitsekaan ensimmäisenä peruuttaa sanaanne.

– Kuinka niin? Albert kummastui.

– On aivan varmaa, ettei teitä suinkaan väkipakolla panna ikeen alaiseksi. Mutta puhukaamme nyt vakavasti, sanoi Monte-Cristo toisessa äänensävyssä. – Tahdotteko oikein toden teolla purkaa tämän liiton?

– Maksaisin siitä hyvästä vaikka satatuhatta frangia.

– Olkaa siis onnellinen. Herra Danglars on valmis maksamaan kaksinkertaisesti päästäkseen samaan tulokseen.

– Onko se totta? sanoi Albert eikä voinut estää pientä pilveä nousemasta otsalleen. – Mutta, rakas kreivi, onko hänellä pätevät syynsä siihen?

– Kuinka ylpeä ja itserakas te olettekaan! Olette valmis iskemään kuokalla toisen itserakkauteen, mutta parkaisette heti, kun omaanne pistetään neulalla.

– En suinkaan, mutta minun mielestäni herra Danglars'in…

– Pitäisi olla ihastunut teihin, eikö niin? No, herra Danglars'illa on tunnetusti huono maku, ja hän on ihastunut erääseen toiseen vielä enemmän kuin teihin…

– Kehenkä?

– Sitä en tiedä. Tutkikaa ja kuunnelkaa tarkoin kaikkia hänen viittauksiaan ja käyttäkää niitä hyväksenne.

– Hyvä, kyllä ymmärrän. Kuulkaahan, äitini… ei, minä erehdyin, isäni aikoo panna toimeen tanssiaiset.

– Tanssiaiset tähän vuodenaikaan?

– Kesätanssiaiset ovat tulleet muotiin.

– Elleivät olisikaan, niin kreivittären tarvitsee vain aloittaa, ja ne tulevat muotiin.

– Kohteliaasti sanottu. Ymmärrättehän, että niistä tulee täysin puhdasrotuiset tanssiaiset. Heinäkuuksi jäävät Pariisiin vain oikeat pariisilaiset. Oletteko niin ystävällinen ja toimitatte kutsun herroille Cavalcanteille.

– Kuinka monen päivän päästä nuo tanssiaiset ovat?

– Lauantaina.

– Vanhempi Cavalcanti on silloin jo lähtenyt.

– Mutta hänen poikansa kai jää? Oletteko niin ystävällinen, että toimitatte kutsun nuoremmalle Cavalcantille?

– Kuulkaahan, vicomte, minä en tunne häntä.

– Ettekö tunne häntä?

– En. Näin hänet kolme neljä päivää sitten ensi kerran enkä siis voi mennä hänestä takuuseen.

– Mutta otattehan hänet vastaan asunnossanne.

– Se on aivan eri asia. Heitä suositteli minulle eräs kunnon apotti, joka vuorostaan voi olla erehtynyt. Kutsukaa hänet itse, mutta älkää pyytäkö minua toimittamaan hänelle kutsua. Jos hän myöhemmin menisi naimisiin neiti Danglars'in kanssa, niin syyttäisitte minua salakähmäisyydestä ja tahtoisitte katkaista kaulani. Enhän sitä paitsi tiedä, lähdenkö itsekään.

– Minne?

– Tanssiaisiinne.

– Miksi ette tulisi?

– Ensinnäkin sen vuoksi, ettette ole vielä minua kutsunutkaan.

– Tulen varta vasten luoksenne kutsumaan teitä.

– Olette sangen ystävällinen, mutta minulla voi olla esteitä.

– Kun olen ilmoittanut teille erään asian, niin varmaankin ystävällisesti raivaatte pois kaikki esteet.

– Ilmoittakaa se siis.

– Äitini pyytää teitä saapumaan.

– Kreivitär Morcerfkö? Monte-Cristo vavahti.

– Voin mainita teille, sanoi Albert, – että kreivitär puhuu kanssani aivan avomielisesti. Ellette ole tuntenut sympaattisia ajatuksiamme, puuttuu teiltä koko herkkyys, sillä neljään päivään emme ole puhuneet muusta kuin teistä.

– Minustako? Tuotatte sillä minulle aivan liian suuren kunnian.

– Se kuuluu teidän etuoikeuksiinne, kun kerran olette elävä arvoitus.

– Olen siis äidillennekin arvoitus? Toden totta luulin häntä niin järkeväksi, ettei hän antautuisi tuollaisten kuvitelmien valtaan.

– Te olette arvoitus, herra kreivi, arvoitus kaikille, arvoitus äidilleni yhtä hyvin kuin muillekin, olette yhä vielä selittämätön. Mutta rauhoittukaa. Äitini ihmettelee vain yhtä seikkaa: kuinka voitte näyttää niin nuorelta. Luulenpa todellakin, että kun kreivitär G… pitää teitä lordi Ruthwenina, luulee äitini teitä Cagliostroksi tai kreivi Saint-Germainiksi. Eihän se ole ihmekään, sillä onhan teillä edellisen filosofinen kivi ja jälkimmäisen älykkyys.

– Kiitän teitä, että olette tästä edeltäpäin ilmoittanut, hymyili kreivi. – Koetan tehdä kaiken voitavani vastatakseni näitä arveluja.

– Tulette siis lauantaina?

– Tulen, koska rouva Morcerf pyytää.

– Olette hyvin rakastettava.

– Entä herra Danglars?

– Hän on jo saanut kutsun koko perheelleen. Isäni on siitä pitänyt huolen. Koetamme saada herra Villefort'inkin, mutta emme ole siitä laisinkaan varmoja.

– Ei pidä epäillä liikoja, sanoo sananlasku.

– Tanssitteko, herra kreivi?

– Oh, kun on päässyt yli neljänkymmenen… Ei, minä en tanssi. Entä tanssiiko rouva Morcerf?

– Ei hänkään koskaan. Saatte keskustella, hän tahtoo niin mielellään keskustella kanssanne.

– Todellako?

– Kautta kunniani! Ja sanon suoraan, että olette ensimmäinen mies, jota kohtaan äitini on osoittanut tällaista uteliaisuutta.

Albert tarttui hattuunsa ja nousi. Kreivi saattoi häntä ovelle asti.

– Moitin itseäni eräästä seikasta, sanoi hän pysäyttäen vieraansa portaiden yläpäässä.

– Mistä?

– Olin epähieno. Minun ei olisi pitänyt puhua teille herra Danglars'ista.

– Päinvastoin. Puhukaa hänestä lisää, puhukaa usein, mutta samalla tavalla kuin tänäänkin.

– Hyvä! Sananne rauhoittavat minua. Asiasta toiseen: milloin herra d'Epinay tulee?

– Viiden tai kuuden päivän päästä viimeistään.

– Entä milloin hän menee naimisiin?

– Heti, kun herra ja rouva Saint-Méran ovat saapuneet.

– Tuokaa hänet luokseni heti kun hän on tullut Pariisiin. Vaikka väitättekin, etten pidä hänestä, tahtoisin mielelläni tavata hänet, sen vakuutan.

– Määräyksenne täytetään.

– Näkemiin!

– Siis lauantaihin asti, eikö niin?

– Niin, olenhan antanut sanani.

Kreivi seurasi katseillaan Albertia ja viittoi kädellään hänen astuessaan ajoneuvoihinsa. Sitten hän kääntyi ja nähdessään Bertuccion seisovan takanaan kysyi:

– No?

– Hän meni oikeuspalatsiin, vastasi taloudenhoitaja.

– Ja kauanko hän siellä viipyi?

– Puolitoista tuntia.

– Palasiko hän sieltä kotiinsa?

– Suoraa päätä.

– Hyvä, herra Bertuccio, sanoi kreivi, – tahdon antaa teille neuvon. Teidän olisi jo aika lähteä Normandiaan katsomaan, mistä löydätte aikaisemmin mainitsemani maatilan.

Bertuccio kumarsi, ja kun hänen saamansa määräykset vastasivat täydellisesti hänen omia toiveitaan, lähti hän vielä samana iltana matkalle.

69. Tutkimuksia

Herra Villefort piti rouva Danglars'ille ja varsinkin itselleen antamansa lupauksen ja ryhtyi tutkimaan, millä tavoin kreivi Monte-Cristo oli saanut tietää Auteuilissa olevan talon salaisuuden.

Vielä samana päivänä hän kirjoitti eräälle herra Bovillelle, joka oltuaan sitä ennen vankiloiden tarkastajana oli saanut korkeamman paikan salapoliisin palveluksessa, ja tämä pyysi aikaa kaksi päivää tiedustellakseen, mistä saisi lisätietoja kreivistä.

Kahden päivän kuluttua Villefort sai seuraavan kirjeen:

Henkilön, joka sanoo itseään kreivi Monte-Cristoksi, tuntee tarkemmin lordi Wilmore, upporikas ulkomaalainen, joka toisinaan oleilee Pariisissa ja on täällä nytkin; hänet tuntee myöskin sisilialainen pappi, apotti Busoni, joka itämailla on tunnettu suuren hyväntekeväisyytensä vuoksi.

Villefort vastasi ja pyysi saada tarkat ja nopea tiedot näistä ulkomaalaisista. Seuraavan päivän iltana hän sai seuraavat tiedot:

Apotti, joka oli aikonut jäädä Pariisiin vain kuukaudeksi, asui Saint-Sulpicen takana pienessä kaksikerroksisessa talossa; koko rakennuksessa oli vain neljä huonetta, kaksi yläkerrassa ja kaksi alakerrassa, ja hän oli talon ainoa asukas.

Alakerrassa oli ruokasali, jossa oli pöytä, tuolit ja pähkinäpuinen kaappi, sekä sali, jonka seiniä peitti valkoiseksi maalattu laudoitus; tässä huoneessa ei ollut mitään koristuksia, ei edes kelloa.

Apotti oleskelikin mieluummin toisen kerroksen salissa, jossa oli teologisia kirjoja ja pergamenttikäsikirjoituksia. Palvelijansa kertomuksen mukaan hautautui apotti usein kuukausiksi niiden pariin, ja huone olikin itse asiassa pikemmin kirjastohuone kuin sali.

Palvelija tarkasti tulijoita ristikon läpi, ja jos vieras oli tuntematon tai ei ulkomuodoltaan häntä miellyttänyt, vastasi hän, että apotti oli poissa Pariisista. Useimmat tyytyivätkin tähän vastaukseen, sillä apotin tiedettiin matkustelevan paljon ja viipyvän kauan poissa.

Mutta vaikka apotti olisi ollut poissakin, antoi palvelija aina herransa nimessä almuja ristikon lävitse.

Kirjaston vieressä oleva huone oli makuuhuone. Sen kalustuksena oli vuode, neljä tuolia, sohva ja rukoustuoli.

Lordi Wilmore puolestaan asui Fontaine-Saint-Georges'in kadun varrella. Hän kulutti koko omaisuutensa maita kiertämällä. Hän oli vuokrannut itselleen kalustetun huoneiston, mutta oleskeli siellä vain pari kolme tuntia vuorokaudessa ja ani harvoin öisin. Hänen erikoisuutenaan oli, ettei hän millään ehdolla tahtonut puhua ranskaa, jota hänen kuitenkin väitettiin osaavan aivan puhtaasti kirjoittaa.

Kun Villefort oli saanut nämä tärkeät tiedot, astui seuraavana päivänä eräs mies Férou-kadun kulmassa ajoneuvoista, meni kolkuttamaan oliivinvihreäksi maalattua ovea ja pyysi saada tavata apotti Busonia.

– Apotti lähti ulos jo aamulla, vastasi palvelija.

– En voi tyytyä tähän vastaukseen, sanoi tulija, – sillä saavun erään henkilön nimessä, joka otetaan vastaan kaikkialla. Mutta antakaa apotti Busonille tämä…

– Johan minä sanoin, ettei hän ole kotona, sanoi palvelija.

– Antakaa hänelle tämä käyntikortti ja tämä suljettu kirje, kun hän palaa. Onko herra apotti tänä iltana kello kahdeksan kotona?

– Epäilemättä, ellei hän istu työnsä ääressä, mikä merkitsee samaa kuin että hän on poissa kotoaan.

– Palaan siis tänä iltana määrätunnilla, sanoi vieras.

Ja hän lähti pois.

Määrätunnilla sama mies palasi samoissa ajoneuvoissa, jotka tällä kertaa seisahtuivat viheriäisen oven eteen. Hän kolkutti, ovi avattiin, ja hän astui sisään.

Palvelija kohteli häntä niin kunnioittavasti, että vieras huomasi kirjeen tehneen odotetun vaikutuksen.

– Onko apotti kotona? kysyi hän.

– On, hän tekee työtä kirjastossa, mutta hän odottaa herraa, vastasi palvelija.

Vieras astui jokseenkin jyrkkiä portaita ylös, ja näki apotin istuvan pöydän ääressä, jolle lampun suojus kokosi valon niin, että muu osa huonetta jäi varjoon. Apotilla oli yllään papinpuku ja päässään samanlainen huppu kuin keskiajan munkeilla.

– Onko minulla kunnia puhutella apotti Busonia? kysyi vieras.

– On, vastasi apotti, – ja oletteko se henkilö, jonka herra Boville, entinen vankiloiden tarkastaja, lähettää luokseni poliisiprefektin nimessä?

– Olen.

– Kuulutte siis Pariisin salapoliisiin?

– Kuulun, vastasi vieras hieman hidastellen, ja hänen poskilleen nousi puna.

Apotti korjaili isoja silmälasejaan, jotka peittivät silmäkulmatkin, istui ja viittasi vierastaankin istumaan.

– Olen valmis kuulemaan teitä, sanoi apotti italianvoittoisella murteella.

– Minulle uskottu tehtävä, sanoi vieras korostaen joka sanaa, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea saada ne suustaan, – on luottamustoimi sekä minulle että teille.

Apotti kumarsi.

– Niin, jatkoi vieras, – herra prefekti tuntee niin hyvin apotin hurskauden, että hän virkamiehenä tahtoo saada teiltä tietää asioita, jotka koskevat yleistä turvallisuutta. Toivomme siis, etteivät mitkään ystävyyssiteet tai inhimilliset arvelut estä teitä ilmaisemasta oikeuslaitokselle totuutta sellaisena kuin se on.

– Elleivät vain ne asiat, jotka tahdotte tietää, millään tavoin saata omaatuntoani ristiriitoihin. Olen pappi, ja rippisalaisuuksien täytyy säilyä minun ja jumalallisen oikeuden, eikä minun ja maallisen oikeuden tiedossa.

– Olkaa huoleti, sanoi vieras, – emme vaadi mitään, mikä sotii teidän omaatuntoanne vastaan.

Nämä sanat kuultuaan apotti painoi lampun varjostinta omalta puoleltaan alas, jolloin se toiselta puolelta nousi. Näin olivat vieraan kasvot kirkkaassa valossa, ja apotin kasvot jäivät varjoon.

– Anteeksi, sanoi poliisiprefektin lähettämä mies, – mutta valo häikäisee kovasti silmiäni.

Apotti painoi varjostimen alas.

– Olen valmis kuuntelemaan teitä, puhukaa siis.

– Ryhdyn heti asiaan. Tunnettehan kreivi Monte-Criston?

– Tarkoitatte varmaankin herra Zacconea?

– Zacconea… Eikö hänen nimensä siis olekaan Monte-Cristo?

– Monte-Cristo on maa-alueen tai oikeammin sanoen kalliosaaren nimi, eikä mikään sukunimi.

– Hyvä on, älkäämme saivarrelko, ja koska herra Monte-Cristo ja herra Zaccone ovat yksi ja sama…

– Aivan sama.

– Niin puhukaamme herra Zacconesta.

– Hyvä on.

– Kysyin, tunnetteko hänet.

– Aivan hyvin.

– Kuka hän on?

– Hän on erään rikkaan maltalaisen laivanvarustajan poika.

– Tiedän kyllä, että niin sanotaan, mutta ymmärrättehän, ettei poliisilaitos voi tyytyä tuollaisiin ylimalkaisiin tietoihin.

– Mutta, väitti apotti ystävällisesti hymyillen, – kun nämä ylimalkaiset tiedot vastaavat todellisuutta, niin täytyy kaikkien tyytyä niihin, poliisilaitoksenkin.

– Oletteko varma siitä, mitä sanotte?

– Totta kai minä olen siitä varma!

– Huomatkaa, etten millään tavoin epäile teidän hyvää tahtoanne. Kysyn vain: oletteko siitä varma?

– Olenhan tuntenut vanhemman Zacconen.

– Ahaa!

– Niin olen, ja silloin, kun hänen poikansa vielä oli lapsi, olen monta kertaa leikkinyt hänen kanssaan laivaveistämöllä.

– Mutta mistä hän on saanut kreivin arvonimen?

– Tiedättehän, että sellaisen voi ostaa.

– Italiassako?

– Kaikkialla.

– Mutta mistä hän on saanut rikkautensa, jota väitetään loputtomaksi…

– Mikään rikkaus ei ole loputon, sanoi apotti.

– Kuinka paljon luulette te, joka hänet tunnette, hänen oikeastaan omistavan?

– Hänellä on sataviisikymmentä- tai kaksisataatuhatta frangia korkoja vuodessa.

– Se kuulostaa kyllä kohtuulliselta, sanoi vieras, – mutta puhutaan kolmesta neljästä miljoonasta!

– Kahdensadantuhannen frangin korot vastaavat juuri neljän miljoonan pääomaa.

– Mutta puhutaan kolmen tai neljän miljoonan koroista!

– Se on mahdotonta.

– Entä tunnetteko tuon Monte-Criston saaren?

– Tunnen kyllä. Jokainen, joka Palermosta, Napolista tai Roomasta on tullut Ranskaan meritietä, tuntee sen, koska on purjehtinut sen ohitse.

– Olen kuullut sanottavan, että se on lumoava paikka.

– Se on kalliosaari.

– Ja miksi kreivi on ostanut kalliosaaren?

– Päästäkseen kreiviksi. Ollakseen Italiassa kreivi tarvitsee kreivikunnan.

– Olette varmaankin kuullut puhuttavan herra Zacconen nuoruudenseikkailuista?

– Isänkö?

– Ei, vaan pojan.

– Nyt tietoni tulevat puutteellisiksi, sillä nuori toverini hävisi näkyvistäni.

– Ottiko hän osaa sotaan?

– Otti, luullakseni.

– Missä aselajissa?

– Meriväessä.

– Oletteko ehkä hänen rippi-isänsä?

– En ole; hän on luullakseni luterilainen.

– Mitä, luterilainenko?

– Sanoin "luullakseni", en väitä sitä. Sitä paitsi Ranskassa lienee uskonnonvapaus.

– On kyllä. Meillä ei olekaan tällä hetkellä mitään tekemistä hänen uskontonsa, vaan hänen tekojensa kanssa. Poliisiprefektin nimessä vaadin teitä ilmaisemaan kaikki, mitä tiedätte hänestä.

– Häntä pidetään sangen hyväntekeväisenä miehenä. Pyhä isämme paavi on korottanut hänet Kristuksen tähdistön ritariksi niiden palvelusten vuoksi, jotka hän on tehnyt kristityille itämailla. Tällaista suosiota paavi ei yleensä osoita muille kuin ruhtinaille. Hänellä on sitä paitsi viisi tai kuusi kunniamerkkiä, jotka hän on saanut palveluksistaan eri hallituksille tai valtioille.

– Käyttääkö hän niitä?

– Ei, mutta hän on niistä ylpeä. Hän sanoo panevansa suuremman arvon niille kunnianosoituksille, jotka annetaan yhteiskunnan hyväntekijöille, kuin niille, jotka annetaan sen hävittäjille.

– Tuo ihminen on siis kveekari?

– Niin onkin, paitsi ettei hänellä ole kveekarien leveätä hattua eikä ruskeata pukua.

– Onko hänellä ystäviä?

– On. Kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat hänen ystäviään.

– Mutta on kai hänellä vihollisiakin?

– On yksi ainoa.

– Mikä hänen nimensä on?

– Lordi Wilmore.

– Missä hän on?

– Tällä hetkellä Pariisissa.

– Entä voiko hän antaa minulle tietoja?

– Hyvinkin tärkeitä tietoja. Hän oli Intiassa samaan aikaan kuin Zaccone.

– Tiedättekö, missä hän asuu?

– Jossakin Chaussée-d'Antinin lähellä, mutta en tiedä, minkä kadun varrella ja missä numerossa.

– Oletteko epäsovussa tuon englantilaisen kanssa?

– Rakastan Zacconea, ja hän vihaa. Tämän vuoksi olemme kylmäkiskoisia toisillemme.

– Herra apotti, luuletteko, että kreivi Monte-Cristo on käynyt Ranskassa ennen tätä Pariisin-matkaansa?

– Siihen voin vastata aivan tarkasti. Hän ei ole käynyt, sillä kuusi kuukautta sitten hän kääntyi puoleeni saadakseen tietoja täkäläisistä oloista. Kun en tietänyt, milloin saapuisin Pariisiin, lähetin hänen luokseen herra Cavalcantin.

– Andreanko?

– En, vaan Bartolomeon, isän.

– Hyvä on. Tahtoisin kysyä teiltä enää vain yhtä asiaa ja pyydän teitä ihmisyyden ja uskonnon kunnian nimessä vastaamaan siihen peittelemättä.

– Kysykää.

– Tiedättekö, missä tarkoituksessa kreivi Monte-Cristo osti talon Auteuilista?

– Tiedän kyllä, sillä hän mainitsi sen minulle.

– Missä tarkoituksessa siis?

– Perustaakseen sinne mielenvikaisten hoitolan, samanlaatuisen kuin paroni Pisani on perustanut Palermoon. Tunnetteko sen?

– Olen kuullut siitä puhuttavan.

– Se on suurenmoinen laitos.

Apotti kumarsi vieraalle saadakseen hänet ymmärtämään, että hän mielellään tahtoisi jatkaa kesken jäänyttä työtään.

Vieras nousi.

Apotti saattoi häntä ovelle asti.

– Annatte runsaasti almuja, sanoi vieras, – ja vaikka teitä väitetäänkin rikkaaksi, niin rohkenen kuitenkin tarjota jotakin köyhillenne. Otatteko tarjoukseni vastaan?

– Kiitos, yhden ainoan asian suhteen maailmassa olen mustasukkainen: tahdon nimittäin, että kaikki antamani almut tulevat suoraan minun kukkarostani.

– Mutta kuitenkin…

– Päätökseni on horjumaton. Mutta etsikää itse, niin löydätte.

Jokaisen rikkaan miehen tielle osuu köyhiä.

Apotti kumarsi viimeisen kerran avatessaan oven. Vieras kumarsi myös ja poistui.

Ajoneuvot veivät hänet suoraan herra Villefort'in asunnolle.

Tuntia myöhemmin vaunut jälleen läksivät liikkeelle ja suuntautuivat tällä kertaa Fontaine-Saint-Georges'in kadun n: o 5: een. Siellä asui lordi Wilmore.

Vieras oli kirjoittanut lordi Wilmorelle ja pyytänyt tavata häntä, ja lordi oli määrännyt tapaamisen kello kymmeneksi. Kun siis poliisiprefektin lähettämä herra saapui kymmentä minuuttia vailla kymmenen, ilmoitettiin hänelle, että lordi Wilmore, joka oli itse täsmällisyys, ei ollut vielä tullut, mutta että hän aivan varmaan ilmestyy, kun kello lyö kymmenen.

Vieras odotti salongissa. Se oli tyypillinen vuokrahuoneiston salonki: uunin reunustalla oli kaksi uudenaikaista Sèvres-maljaa, kello, jonka koristuksena Amor jännitti joustaan, ja sen yläpuolella kaksiosainen peili. Peilin molemmin puolin oli taulut, joista toinen kuvasi Homerosta kantamassa opastaan, toinen Belisariusta pyytämässä almua. Seinäpaperit olivat harmaat, huonekalujen päällys punainen, mustakuvioinen. Huonetta valaisi kaksi lamppua, joiden kuvut olivat hiottua lasia ja loivat heikon valaistuksen. Tämä valo oli prefektin lähettämän herran väsyneille silmille hyvin mieluisa.

Kello löi kymmenen. Viidennellä lyönnillä ovi aukeni ja lordi Wilmore astui huoneeseen.

Lordi Wilmore oli pitkänpuoleinen herra. Hänellä oli ohut, punertava poskiparta, tukka oli vaalea ja hiukan harmaantunut. Hän oli puettu erikoiseen englantilaiseen tapaan: sininen takki ja siinä kultanapit sekä korkea kaulus, niin kuin vuoden 1811 muoti vaati. Liivit olivat valkoista kashmiria, housut nankinia ja kolme tuumaa liian lyhyet, mutta jalan alitse kulkevat hihnat estivät niitä nousemasta polviin asti.

Hänen ensimmäiset sanansa salonkiin astuessaan olivat:

– Tiedättehän, etten puhu ranskaa.

– Tiedän kyllä, ainakin sen, ettette mielellänne puhu meidän kieltämme, vastasi poliisiprefektin lähettämä herra.

– Mutta te voitte kyllä puhua ranskaa, sanoi lordi Wilmore, – sillä ymmärrän sitä aivan hyvin.

– Minä puolestani, sanoi vieras englanninkielellä, – osaan teidän kieltänne siksi hyvin, että voin jatkaa keskustelua sillä. Älkää siis suotta vaivautuko.

– Hao! huudahti lordi Wilmore niin kuin vain Englannissa syntyneet osaavat huudahtaa.

Poliisiprefektin lähetti ojensi lordi Wilmorelle suosituskirjeensä.

Tämä luki sen velton tyynesti. Sitten hän sanoi:

– Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.

Kysely alkoi.

Se kävi samaan tapaan kuin apotti Busonin kanssa. Mutta kun lordi Wilmore kreivi Monte-Criston vihollisena ei ollut yhtä varovainen kuin apotti, sukeutui keskustelu laajemmaksi. Hän kertoi Monte-Criston nuoruudesta ja mainitsi, että hän oli kymmenvuotiaana mennyt erään intialaisen ruhtinaan palvelukseen, joka kävi sotaa Englantia vastaan. Intiassa hän ja lordi Wilmore olivat ensi kerran tavanneet toisensa ja taistelleet toisiaan vastaan. Tässä sodassa Zaccone oli joutunut vangiksi ja viety laivaan lähetettäväksi Englantiin, mutta oli pelastunut uimalla. Sen jälkeen olivat alkaneet hänen matkansa, kaksintaistelunsa ja rakkausseikkailunsa. Sitten oli syttynyt Kreikan kapina, ja hän oli taistellut kapinallisten riveissä. Tällä retkellään hän löysi Thessaliasta hopeakaivoksen, mutta ei kertonut löydöstään kenellekään. Navarinon taistelun jälkeen ja Kreikan itsenäisyyden tultua turvatuksi hän pyysi Otto-kuninkaalta oikeutta ryhtyä kaivostöihin; hän saikin oikeuden. Tästä johtuivat hänen suuret tulonsa, jotka lordi Wilmoren arvelujen mukaan nousivat aina miljoonaan, mikä rikkaus kuitenkin saattoi ehtyä, jos kaivoskin ehtyi.

– Mutta tiedättekö, minkä vuoksi hän on tullut Ranskaan? kysyi vieras.

– Hän aikoo keinotella rautateillä, sanoi lordi Wilmore. – Ja kun hän on taitava kemisti ja yhtä etevä fyysikko, on hän keksinyt uuden lennätinlaitoksen, jonka aikoo saada täällä käytäntöön.

– Kuinka paljon hän suunnilleen tuhlaa vuosittain? kysyi poliisiprefektin lähettiläs.

– Enintään viisi- tai kuusisataatuhatta, sanoi lordi Wilmore, – sillä hän on saita.

Englantilainen oli selvästikin vihamielinen, ja kun hän ei mistään muusta voinut syyttää kreiviä, syytti hän ainakin saituudesta.

– Tiedättekö mitään hänen talostaan Auteuilissa?

– Tiedän kyllä.

– Nimittäin mitä?

– Tahdotte tietää, minkä vuoksi hän on talon ostanut?

– Niin.

– Kreivi on keinottelija ja haaskaa omaisuutensa kaikenlaisiin yrityksiin. Hän väittää, että Auteuilissa on hänen talonsa luona kivennäisvesisuoni, joka voi kilpailla Bagnéres'in, Luchonin ja Cauterets'n kivennäisvesien kanssa. Hän aikoo perustaa vesiparannuslaitoksen. Hän on jo pariin kolmeen kertaan myllännyt puutarhansa löytääkseen tuon kuuluisan vesisuonen. Ja kun hän ei olekaan sitä löytänyt, niin saattepahan nähdä, että hän kohta ostaa viereisetkin talot. Ja koska vihaan häntä, toivon, että hän epäonnistuu rautateissään, sähkölennättimessään ja parantolassaan. Seuraan häntä saadakseni nähdä hänen sortumisensa, mikä voi tapahtua piankin.