Maximilien huudahti, nousi vuorostaan portin kulmapylväälle, tarttui ojennettuun käteen ja painoi sille kiihkeän suudelman. Mutta pieni käsi irroittautui pian hänen kädestään, ja nuori mies kuuli Valentinen pakenevan, ehkä kauhistuen tunnetta, jonka oli juuri kokenut.
58. Herra Noirtier de Villefort
Seuraavaa oli tapahtunut kuninkaallisen prokuraattorin talossa rouva Danglars'in ja hänen tyttärensä lähdettyä ja äsken kertomamme keskustelun aikana.
Herra Villefort oli rouva Villefort mukanaan tullut isänsä luo. Missä Valentine oli, sen tiedämme.
Kun he olivat sanoneet vanhukselle hyvää päivää ja olivat lähettäneet huoneesta pois Barrois'n, vanhan palvelijan, istuutuivat he hänen viereensä.
Herra Noirtier istui isossa pyörätuolissaan, johon hänet aamulla kannettiin ja josta hänet illalla nostettiin pois. Hänen edessään oli iso peili, johon kuvastui koko huone, niin että hän saattoi nähdä, kuka tuli huoneeseen, kuka sieltä läksi ja mitä hänen ympärillään puuhailtiin. Liikkumattomana kuin kuvapatsas katseli herra Noirtier älykkäillä ja vilkkailla silmillään lapsiaan, joiden juhlallisesta esiintymisestä hän saattoi päätellä heidän ryhtyneen odottamattomiin puuhiin.
Näkö ja kuulo antoivat vielä eloa tälle ruumiille, joka jo suurimmaksi osaksi näytti olevan valmis hautaan. Ja näistäkin kahdesta aistista saattoi vain toisella antaa ulkomaailmalle tietoja siitä, mitä tämän kuvapatsaan sisällä liikkui. Mutta tämä sisäistä elämää ilmaiseva katse oli aivan kuin kaukainen valo, joka ilmaisee erämaahan eksyneelle matkustajalle, että joku vielä valvoo keskellä hiljaisuutta ja pimeyttä.
Vanhan Noirtier'n silmät olivat mustat ja niiden kulmakarvat mustat, mutta tukka, joka pitkinä suortuvina valui hänen hartioilleen, oli valkoinen. Hänen silmissään kuvastui koko se toimintakyky, vilkkaus, voima ja äly, joka ennen oli ilmennyt hänen olemuksessaan ja sielussaan. Käden liike, äänen sointu ja vartalon liikunta puuttui, mutta silmä korvasi tämän kaiken. Hän käski silmillään, hän kiitti silmillään, hän oli kuollut ruumis, jolla oli elävät silmät, eikä mikään ollut sen kamalampaa kuin nämä marmorikasvot, joiden silmistä säkenöi suuttumus tai loisti ilo. Vain kolme henkilöä ymmärsi tämän halvatun raukan katseiden kieltä: Villefort, Valentine ja vanha palvelija, jonka äsken mainitsimme. Mutta kun Villefort harvoin näki isänsä ja oikeastaan vain silloin, kun hän ei tätä tapaamista voinut välttää, kun hän silloinkaan ei koettanut vanhusta miellyttää tahtomalla häntä ymmärtää, riippui vanhuksen koko onni hänen pojantyttärestään. Valentine oli kiintymyksen, rakkauden ja kärsivällisyyden avulla päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi Noirtier'n katseista kaikki tämän ajatukset. Kaikille muille mykkään ja käsittämättömään kieleen vastasi Valentine koko äänellään, kaikilla ilmeillään ja koko sielullaan niin, että tytön ja melkein tuhkaksi muuttuneen miehen välillä syntyi vilkas keskustelu. Tällä miehellä oli näet yhä tavattoman suuret tiedot, erinomainen ajatusten terävyys ja niin voimakas tahto kuin ikinä saattaa olla sielussa, kun se on suljettu aineeseen, jota se ei enää voi hallita.
Palvelija taas, joka oli ollut herransa palveluksessa kaksikymmentäviisi vuotta, tunsi niin tarkoin kaikki hänen toivomuksensa, että Noirtier'n hyvin harvoin tarvitsi häneltä mitään pyytää.
Villefort ei tarvinnut kummankaan apua aloittaakseen omituisen keskustelunsa isänsä kanssa. Hän osasi kyllä lukea isänsä ajatukset hänkin, ja syynä siihen, ettei hän useammin hänen kanssaan keskustellut, oli välinpitämättömyys ja kyllästyminen. Hän lähetti siis Valentinen puutarhaan ja käski Barrois'n poistua, ja kun hän oli istunut isänsä oikealle puolelle ja rouva Villefort vasemmalle, sanoi hän:
– Älkää kummastuko, että Valentine ei ole tullut mukanamme ja että olen lähettänyt Barrois'n pois, sillä tätä keskustelua ei saa kuulla nuori tyttö eikä palvelija. Rouva Villefort'illa ja minulla on eräs asia ilmoitettavana teille.
Tämän alkupuheen aikana pysyivät Noirtier'n kasvot liikkumattomina, jota vastoin Villefort'in katse näytti tahtovan tunkeutua vanhuksen sielun syvimpään sopukkaan asti.
– Mitä siihen asiaan tulee, sanoi Villefort jääkylmällä äänellään, joka ei näyttänyt sallivan mitään vastaväitteitä, – niin olemme varmat, rouva Villefort ja minä, että te siihen suostutte.
Vanhuksen katse pysyi ilmeettömänä. Hän kuunteli, siinä kaikki.
– Me aiomme naittaa Valentinen, sanoi Villefort.
Vahakuva ei olisi voinut pysyä liikkumattomampana kuin Noirtier'n kasvot.
– Kolmen kuukauden kuluttua vietetään häät, jatkoi Villefort.
Vanhuksen katse pysyi elottomana. Rouva Villefort yhtyi vuorostaan puheeseen:
– Luulimme tämän uutisen herättävän mielenkiintoanne, sillä Valentine on aina näyttänyt olevan teidän suosiossanne. Meidän on siis vain enää ilmoitettava nuoren miehen nimi. Avioliitto on kunniakkain, mitä Valentine voi itselleen toivoa. Hänen tuleva miehensä on rikas, hänellä on kuuluisa nimi, ja hänen käytöksensä ja elämänsä ovat takeena siitä, että hän tekee vaimonsa onnelliseksi. Hänen nimensä ei ole teille tuntematon. Hän on herra Franz de Quesnel, paroni d'Epinay.
Vaimonsa lyhyen puheen aikana Villefort katseli entistä tarkkaavammin vanhusta. Kun rouva Villefort mainitsi Franzin nimen, värähtivät Noirtier'n silmät, minkä ilmeen hänen poikansa hyvin tunsi, hänen silmäteränsä laajenivat ja niistä välähti salama.
Kuninkaallinen prokuraattori, joka tiesi, mikä poliittinen vihamielisyys oli vallinnut Noirtier'n ja Franzin isän välillä, ymmärsi hyvin tämän salaman merkityksen ja jatkoi heti vaimonsa lopetettua:
– Ymmärrättehän, kuinka tärkeätä on naittaa Valentine nyt, kun hän on tullut kahdeksantoistavuotiaaksi. Asiaa järjestäessämme olemme ottaneet teidätkin huomioon ja jo edeltäpäin sopineet siitä, että Valentinen mies suostuu siihen, että te, jota Valentine erikoisesti rakastaa ja joka näytätte rakastavan häntä, saatte asua heidän luonaan. Näin ei teidän tarvitse tehdä elintapoihinne mitään muutoksia ja saatte vaalijoiksenne yhden lapsen sijasta kaksi.
Noirtier'n katse muuttui hurjaksi.
Vanhuksen sielussa liikkui epäilemättä kamalia ajatuksia. Tuskan ja suuttumuksen parahdus nousi hänen kurkkuunsa, ja kun se ei voinut purkautua, niin se tukahdutti häntä, sillä hänen kasvonsa tulivat punaisiksi ja huulensa sinisiksi.
Villefort avasi rauhallisesti ikkunan sanoen:
– Täällä on hyvin kuuma, ja herra Noirtier voi siitä pahoin.
Sitten hän palasi, mutta ei istunut enää.
– Tämä avioliitto, sanoi rouva Villefort, – miellyttää Franz d'Epinayta ja hänen sukuaan, johon kuuluu vain setä ja täti. Kun hänen äitinsä kuoli lapsen syntyessä ja kun hänen isänsä surmattiin vuonna 1815, niin hän on aivan vapaa päättämään asioistaan oman tahtonsa mukaan.
– Isän kuolema on jäänyt salaperäiseksi, sanoi Villefort, – ja syylliset ovat pysyneet tuntemattomina, vaikka epäilykset ovat kohdistuneetkin moneen henkilöön.
Noirtier ponnisti niin paljon, että hänen huulilleen ilmestyi aivan kuin hymy.
– Sen vuoksi, sanoi Villefort, – todelliset syylliset, ne, jotka tietävät rikoksen tehneensä ja joita ihmisten tuomio voi kohdata heidän eläessään ja Jumalan heidän kuoltuaan, olisivat hyvin onnellisia, jos he olisivat meidän sijassamme ja voisivat tarjota tyttären Franz d'Epinaylle, siten hävittääkseen kaiken epäilyksen osallisuudestaan murhaan.
Noirtier oli niin äkkiä tyyntynyt, että sellaista voimanponnistusta ei olisi voinut odottaakaan hänen kaltaiseltaan murtuneelta olennolta.
– Ymmärrän kyllä, lausui hänen katseensa Villefort'ille, ja tämä katse ilmaisi hänen syvän halveksimisensa ja suuttumuksensa.
Villefort, joka oli lukenut hänen katseensa sisällön, vastasi siihen kohauttamalla olkapäitään.
Sitten hän viittasi vaimoaan nousemaan.
– Nyt, sanoi rouva Villefort, – ottakaa vastaan meidän sydämellisimmät jäähyväisemme. Tahdotteko, että Edouard tulee teitä tervehtimään?
Oli sovittu, että vanhus ilmaisi myöntymyksensä sulkemalla silmänsä ja kieltäytymisensä räpyttämällä useaan kertaan silmiään, ja kun hän nosti katseensa taivasta kohden, niin hän toivoi jotakin.
Jos hän tahtoi tavata Valentinen, niin hän sulki vain oikean silmänsä.
Jos hän tahtoi Barrois'n luokseen, niin hän sulki vain vasemman silmänsä.
Kuullessaan rouva Villefort'in kysymyksen hän räpytti moneen kertaan silmiään.
Huomatessaan tämän selvän kiellon rouva Villefort puraisi huultaan.
– Lähetän siis Valentinen luoksenne, vai mitä? sanoi hän.
– Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä nopeasti.
Herra ja rouva Villefort poistuivat ja lähettivät noutamaan Valentinea, jolle jo aikaisemmin oli ilmoitettu, että herra Noirtier'lla oli hänelle asiaa.
Heidän mentyään saapui Valentine mielenliikutuksesta punaisena vanhuksen luo. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että isoisä kärsi ja että hänellä oli paljon sanottavaa.
– Rakas isä, sanoi Valentine, – mitä on tapahtunut? Joku on suututtanut sinua, ja sinä olet vihoissasi, eikö niin?
– Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä.
– Kenelle olet vihoissasi? Isällenikö? Et. Äidillenikö? Et. Minulleko?
Vanhus vastasi myöntävästi.
– Minulleko? kysyi nuori tyttö kummastuneena.
Vanhus vastasi uudelleen myöntävästi.
– Mitä siis olenkaan tehnyt, rakas isä? huudahti Valentine. – Koko aamuna en ole sinua nähnyt. Sinulle on siis kerrottu jotakin pahaa minusta?
– Niin, ilmaisi vanhus vilkkaasti katseellaan.
– En toden totta tiedä, mistä on kysymys, sen vannon… Ahaa!.. Herra ja rouva Villefort läksivät äsken luotasi, eikö niin?
– Niin.
– Ja he siis ovat puhuneet sellaista, mikä on sinua suututtanut? Mitä he ovat sanoneet? Tahdotko, että menen heiltä sitä kysymään ja tulen sitten pyytämään sinulta anteeksi?
– En, en, vastasi katse.
– Sinähän kauhistutat minua. Mitä he siis ovatkaan voineet sanoa!
Valentine mietti.
– Nyt minä tiedän, sanoi hän vaimentaen ääntään ja lähestyen vanhusta.
– He ovat varmaankin puhuneet avioliitostani?
– Niin, vastasi suuttunut katse.
– Minä ymmärrän. Sinä olet minulle vihoissasi, kun en ole siitä sinulle puhunut. Katsohan, he olivat ankarasti kieltäneet minua mainitsemasta siitä sinulle. He eivät sanoneet minulle mitään suoraan, vaan sain tietää kaiken sattumalta. Sen tähden olen tässä asiassa ollut niin vaitelias. Anna minulle anteeksi, vaari.
Vanhuksen terävä katse näytti vastaavan: "En ole pahoillani yksinomaan vaitiolosi vuoksi."
– Mikä sinulle sitten on tuottanut surua? ihmetteli tyttö. – Oletko luullut, että hylkäisin sinut, isä, ja että naimisiin mentyäni unohtaisin sinut?
– En, vastasi vanhus.
– He ovat siis kertoneet sinulle Franz d'Epinayn suostuneen siihen, että me saamme olla yhdessä?
– Ovat.
– Miksi siis olet suuttunut?
Vanhuksen silmiin tuli tavattoman syvää surua osoittava ilme.
– Niin, kyllä ymmärrän, sanoi Valentine; – siksi, että rakastat minua?
Vanhus teki myöntymyksen merkin.
– Pelkäätkö minun tulevan onnettomaksi?
– Pelkään.
– Etkö siis pidä Franzista?
Silmät vastasivat kolme tai neljä kertaa:
– En, en, en.
– Olet siis hyvin huolissasi?
– Olen.
– Kuule siis, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen Noirtier'n eteen ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. – Minäkin olen hyvin huolissani, sillä minäkään en rakasta Franz d'Epinayta.
Isoisän silmissä välähti ilon säde.
– Kun aioin mennä luostariin, muistathan, kuinka sinä silloin suutuit siitä?
Kyynel välkkyi vanhuksen silmissä.
– Tein sen siksi, että pääsisin tästä avioliitosta.
Noirtier'n hengitys kävi läähättäväksi.
– Hyvä Jumala, jospa me yhdessä voisimme tehdä tyhjäksi heidän aikeensa, isoisä! Mutta sinä olet voimaton, sinä, jonka sielu kuitenkin on jäntevä ja tahto luja. Mutta kun taisteleminen tulee kysymykseen, olet yhtä heikko, jopa heikompikin kuin minä. Kun olit voimakas ja terve, olisit ollut erinomainen suojelijani, mutta nyt et voi muuta kuin ymmärtää minua ja joko iloita tai surra kanssani. Se on ainoa onni, minkä Jumala unohti riistää minulta ottaessaan muut.
Vanhuksen silmien ilme oli niin älykäs ja syvä, että nuori tyttö oli lukevinaan niistä tämän vastauksen:
– Sinä erehdyt, voin vielä paljon tehdä sinun hyväksesi.
– Voitko vielä tehdä jotakin hyväkseni? kysyi Valentine.
– Voin.
Noirtier nosti silmänsä taivasta kohden. Tämä merkki ilmaisi, että hän halusi jotakin.
– Mitä tahdot, rakas isä, ilmoitahan?
Valentine mietti miettimällä, lausui ääneen kaikki ajatuksensa sen mukaan, kuin ne tulivat hänen mieleensä, ja huomatessaan, että vanhus vastasi kieltävästi kaikkeen, mitä hän ehdotti, hän lopulta sanoi:
– Nyt minun täytyy turvautua viimeiseen keinoon, koska en vähemmällä ymmärrä.
Hän luetteli kaikki kirjaimet A: sta N:ään asti ja odotti hymyillen halvaantuneen vastausta. N: n kohdalla vanhus antoi myöntymyksen merkin.
– Siis se, mitä haluat, alkaa N-kirjaimella. Nyt on siis kysymys N: stä? Ottakaamme siis selko siitä, mikä alkaa N: llä. Na, ne, ni, no.
– Niin, niin, niin, vastasi vanhus.
– Ahaa, siis no?
– Niin.
Valentine meni noutamaan sanakirjan ja asetti sen pulpetille Noirtier'n eteen. Hän avasi sen ja alkoi nopeasti kuljettaa sormeaan pitkin sivua.
Notaari-sanan kohdalla Noirtier käski hänen pysähtymään.
– Notaari, sanoi Valentine. – Sinä tahdot siis tavata notaaria, isoisä?
Vanhus ilmaisi, että hän todellakin halusi puhutella notaaria.
– Saako isäni sen tietää?
– Saa.
– Tahdotko kiireimmän kautta notaarin luoksesi?
– Tahdon.
– Lähetän siis heti paikalla häntä noutamaan. Onko siinä kaikki, mitä tahdot?
– On.
Valentine meni soittamaan kelloa ja käski palvelijaa menemään noutamaa herra tai rouva Villefort'ia isoisän luo.
– Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Valentine; – olet … arvaan kyllä.
Eipä ollut helppoa saada tästä selkoa, vai mitä arvelet?
Ja nuori tyttö hymyili vanhukselle aivan kuin lapselle.
Herra Villefort tuli Barrois'n seurassa.
– Isoisäni tahtoo puhutella notaaria, sanoi Valentine.
Kuullessaan tämän kummallisen ja odottamattoman pyynnön Villefort loi tutkivan katseen halvaantuneeseen.
– Niin, vastasi vanhus jyrkästi.
Kaikesta huomasi, että hän oli valmis ryhtymään taisteluun asiansa puolesta pojantyttärensä ja vanhan palvelijansa avulla.
– Tahdotteko puhutella notaaria? kysyi Villefort.
– Tahdon.
– Miksi?
Noirtier ei vastannut.
– Mihinkä te notaaria tarvitsette? kysyi Villefort.
Vanhuksen katse pysyi liikkumattomana ja siis mykkänä ilmaisten vain:
Minä pysyn päätöksessäni.
– Tehdäksennekö jollakin tavoin meille kiusaa? lausui Villefort. – Kannattaako se?
– Mutta, sanoi Barrois, joka niin kuin vanhat palvelijat ainakin oli tottunut itsepäisenä pitämään omat ajatuksensa, – jos herra tahtoo puhutella notaaria, niin hän varmaankin tarvitsee häntä. Minä menen noutamaan hänet.
Barrois ei tunnustanut ketään muuta herrakseen kuin Noirtier'n eikä sallinut, että hänen määräyksiään millään tavoin vastustettiin.
– Niin, tahdon puhutella notaaria, ilmaisi vanhus uhmaavasti sulkemalla silmänsä aivan kuin painostaen: Saammepahan nähdä, uskaltaako kukaan vastustaa minun tahtoani.
– Tuotakoon siis notaari, koska niin tahdotte ehdottomasti. Mutta minä pyydän häneltä anteeksi, ja sen saatte tekin tehdä, sillä tämä kohtaaminen muodostuu hyvin naurettavaksi.
– Samapa se, sanoi Barrois. – Joka tapauksessa menen noutamaan hänet.
Ja vanha palvelija poistui voitokkaana.
59. Testamentti
Barrois'n mennessä loi Noirtier pojantyttäreensä tuon älykkään katseensa, joka ilmaisi paljon. Tyttö ymmärsi katseen, samoin Villefort, sillä hänen otsansa synkkeni ja silmäkulmansa rypistyivät.
Hän otti tuolin, istui ja jäi halvaantuneen huoneeseen odottamaan.
Noirtier katseli hänen toimiaan aivan välinpitämättömänä. Mutta vilkaisten Valentineen hän käski tätä olemaan rauhassa ja jäämään huoneeseen.
Kolmen neljänneksen kuluttua palvelija palasi notaarin seurassa.
– Hyvä herra, sanoi Villefort tervehdittyään häntä, – tässä oleva herra Noirtier de Villefort on pyytänyt teitä saapumaan luokseen. Halvaus on riistänyt häneltä puhelahjan ja liikuntakyvyn, joten meidän onnistuu vain suurella vaivalla ymmärtää muutamia hänen ajatuksiaan.
Noirtier loi Valentineen niin vakavan ja käskevän katseen, että tämä heti paikalla vastasi:
– Minä ymmärrän kaikki, mitä isoisäni haluaa sanoa.
– Kaikki, lisäsi Barrois, – aivan kaikki, niin kuin jo tullessamme mainitsin.
– Sallikaa minun huomauttaa, hyvä herra, ja tekin, hyvä neiti, sanoi notaari kääntyen Villefort'in ja Valentinen puoleen, – tämä tapaus vaatii virkamieheltä suurta edesvastuuta. Jotta asiapapereilla olisi lain voima, on ensiksikin aivan välttämätöntä, että kaikki on laadittu täydellisesti asianomaisen tahdon mukaan. Minä en puolestani voi olla varma siitä, vastaako asianomainen kieltävästi vai myöntävästi kaikkeen, koska hän ei itse puhu. Ja koska siis en voi päästä selville, mitä hän hyväksyy, mitä vastustaa, on virkani toimittaminen täällä tarpeetonta, jopa laitontakin.
Notaari astui askelen poistuakseen. Tuskin huomattava riemun ilme tuli kuninkaallisen prokuraattorin huulille. Noirtier puolestaan katsoi niin tuskaisesti Valentineen, että tämä astui notaarin tielle ja sanoi:
– Hyvä herra, se kieli, jota puhun isoisäni kanssa, on hyvin helppoa. Voin opettaa teidät muutamassa minuutissa sitä ymmärtämään. Mitä vaaditte, ennen kuin omatuntonne on täysin rauhallinen?
– Sen, mikä on välttämätöntä, ennen kuin asiapaperit saavuttavat lain voiman, vastasi notaari; – tarkoitan, että minun täytyy selvästi tajuta, mitä hän hyväksyy ja mitä hylkää.
– No niin, kahden merkin avulla voitte päästä varmuuteen siitä, että isoisäni on täysissä hengen voimissa. Herra Noirtier, joka ei voi puhua eikä tehdä liikettä, sulkee silmänsä myöntymisen merkiksi ja räpyttää niitä useampaan kertaan vastatakseen kieltävästi. Nyt tiedätte kylliksi voidaksenne puhella herra Noirtier'n kanssa, koettakaa!
Vanhus loi Valentineen katseen, jossa oli niin paljon hellyyttä ja kiitollisuutta, että notaarikin sen ymmärsi.
– Oletteko kuullut ja ymmärtänyt, mitä poikanne tytär on sanonut? kysyi notaari.
Noirtier sulki silmänsä ja avasi ne vähän ajan kuluttua.
– Ja myönnätte hänen sanansa oikeiksi, tarkoitan, että hänen mainitsemansa merkit ovat todellakin ne, joiden avulla ilmaisette tahtonne?
– Ovat, vastasi taas vanhus.
– Tekö lähetitte minua noutamaan?
– Niin.
– Laatiaksenne asiakirjan?
– Niin.
– Enkä minä saa lähteä ennen kuin olen asiakirjan laatinut?
Vanhus räpytti nopeasti ja moneen kertaan silmiään.
– Ymmärrättekö nyt, kysyi nuori tyttö, – ja onko omatuntonne rauhoitettu?
Mutta ennen kuin notaari ennätti vastata, vei Villefort hänet syrjään ja sanoi:
– Hyvä herra, luuletteko, että ihminen voi kestää noin suurta ruumiin vauriota ilman että se vaikuttaa hänen henkisiin ominaisuuksiinsa?
– Sen suhteen en ole lainkaan levoton, vastasi notaari; – kummastelen vain, miten voimme arvata hänen ajatuksensa voidaksemme tehdä kysymyksiä?
– Teidän mielestänne se siis on mahdotonta? sanoi Villefort.
Valentine ja vanhus kuulivat tämän keskustelun. Noirtier loi Valentineen niin terävän ja käskevän katseen, että se vaati heti toimimaan.
– Älkää olko siitä huolissanne, sanoi Valentine. – Niin vaikealta kuin teistä näyttääkin arvata isoisäni ajatukset, lupaan tehdä teille ne niin selviksi, että kaikki epäilyksenne haihtuvat. Olen kuusi vuotta elänyt herra Noirtier'n seurassa, sanokoon hän itse, onko ainoakaan hänen toivomuksistaan hautaantunut hänen sydämeensä sen vuoksi, ettei hän ole voinut sitä minulle ilmaista?
– Ei, vastasi vanhus.
– Koettakaamme siis, sanoi notaari. – Hyväksyttekö neidin tulkiksenne?
Halvaantunut ilmaisi myöntymyksensä.
– Hyvä on. Mitä siis minusta tahdotte, ja minkä asiakirjan tahdotte minun teille laativan?
Valentine luetteli kaikki aakkosten kirjaimet T: hen asti.
Tämän kirjaimen kohdalla vanhuksen ilmeikäs katse käski häntä pysähtymään.
– Herra tarkoittaa T-kirjainta, sen huomaa aivan selvästi, sanoi notaari.
– Odottakaahan, sanoi Valentine; sitten kääntyen vanhuksen puoleen hän jatkoi: – Ja, te…
Tässä vanhus pysäytti hänet.
Silloin Valentine otti sanakirjan ja notaarin tarkastaessa alkoi selailla sen lehtiä.
– Testamentti, ilmaisi hänen sormensa, kun se vanhuksen katseen vaatimuksesta pysähtyi.
– Testamentti, huudahti notaari. – Asia on selvä, herra tahtoo tehdä testamenttinsa.
– Niin, vastasi Noirtier useaan kertaan.
– Tämähän on aivan ihmeellistä, eikö olekin? sanoi notaari kääntyen hämmästyneen Villefort'in puoleen.
– On kyllä, ja vielä ihmeellisemmäksi muodostuu testamentti, sillä sitä ei varmaankaan voida kirjoittaa ilman tyttäreni apua. Mutta Valentine tulee ehkä niin suuressa määrässä osalliseksi tästä testamentista, ettei hän minun mielestäni ole oikein sopiva herra Noirtier de Villefort'in hämärien mielipiteiden tulkiksi.
– Ei, ei, vastasi halvattu.
– Mitä? huudahti Villefort. – Eikö Valentine saakaan teitä periä?
– Ei, vastasi Noirtier.
– Hyvä herra, sanoi notaari, joka oli aivan ihastunut näistä alkukokeista ja aikoi kaikkialla kertoa tästä omituisesta testamentin laatimisesta; – hyvä herra, se, mikä vielä äsken näytti aivan mahdottomalta, ei nyt tunnu laisinkaan vaikealta; tästä tulee niin sanottu mystillinen testamentti, joka lain mukaan on luettava ääneen seitsemän todistajan läsnä ollessa, testamentin laatijan hyväksyttävä ja notaarin sinetillä suljettava. Mitä aikaan tulee, niin tämän laatiminen tuskin kestää sen kauempaa kuin tavallisenkaan testamentin; onhan testamentissa aina ensiksi lain määräämät yleiset lauselmat, ja yksityiskohdat taas riippuvat testamentin laatijan varallisuussuhteista, ja te, jotka olette hänen asioitaan hoitanut, voitte antaa tietoja niistä. Mutta tehkäämme testamentti alun alkaen mahdollisimman lailliseksi. Otan jonkun virkaveljeni avukseni, ja vaikka se sotiikin yleistä tapaa vastaan, saa hän olla läsnä testamenttia saneltaessa. Oletteko tyytyväinen? sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen.
– Olen, vastasi vanhus riemuiten, kun hänen tahtonsa ymmärrettiin.
– Mitä hän aikoo tehdä? tuumi Villefort, joka korkeassa virassaan oli tottunut varovaiseksi eikä voinut arvata isänsä aikeita.
Hän kääntyi siis lähteäkseen noutamaan toista notaaria. Mutta Barrois, joka oli kuullut kaikki ja arvasi isäntänsä tahdon, oli jo lähtenyt.
Kuninkaallinen prokuraattori lähetti silloin sanan vaimolleen pyytäen myös häntä paikalle.
Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki koolla halvaantuneen huoneessa ja toinen notaari oli saapunut.
Muutaman sanan vaihdettuaan virkamiehet olivat yhtä mieltä asioista. Luettiin Noirtier'lle tavallinen testamentin kaava. Sitten ensimmäinen notaari kääntyi hänen puoleensa, ikään kuin tutkiakseen hänen sieluntilaansa, ja sanoi:
– Kun testamentti laaditaan, niin se tehdään jonkun hyväksi.
– Niin, vastasi Noirtier.
– Onko teillä selvillä, kuinka suureksi nousee omaisuutenne?
– On.
– Luettelen teille numeroita, toisen toistaan suurempia. Pysäytätte minut silloin, kun mielestänne olen päässyt kylliksi korkealle.
– Niin.
Tämä kysely oli tavallaan juhlallinen. Harvoin lienee sielun taistelu aineen kahleita vastaan saanut näin selvästi näkyvän muodon. Tekisi mieli sanoa, että se oli suorastaan ylevää tai ainakin hyvin ihmeellistä.
Herra Noirtier'n ympärille muodostettiin piiri, toinen notaari istui pöydän ääreen valmiina kirjoittamaan. Ensimmäinen notaari seisoi hänen edessään ja kyseli.
– Omaisuutenne on kolmeasataatuhatta suurempi, eikö olekin? kysyi notaari.
Noirtier vastasi myöntävästi.
– Onko teillä neljäsataatuhatta? kysyi notaari.
Noirtier pysyi liikkumattomana.
– Viisisataatuhatta?
Hän oli yhä liikkumaton.
– Kuusisataatuhatta? Seitsemänsataatuhatta? Kahdeksansataatuhatta?
Yhdeksänsataatuhatta?
Noirtier vastasi myöntävästi.
– Onko teillä yhdeksänsataatuhatta?
– On.
– Kiinteätä omaisuuttako? kysyi notaari.
Noirtier vastasi kieltävästi.
– Valtion arvopapereitako?
Noirtier vastasi myöntävästi.
– Ovatko nämä paperit hallussanne?
Noirtier loi katseen vanhaan palvelijaan, joka poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua tuoden pienen laatikon.
– Sallitteko, että avaamme tämän laatikon? kysyi notaari.
Noirtier vastasi myöntävästi.
Laatikko avattiin, ja siinä oli yhdeksänsataatuhatta frangia valtion arvopapereina.
Ensimmäinen notaari ojensi paperin toisensa jälkeen virkaveljelleen.
Määrä oli sama, jonka Noirtier oli ilmoittanut.
– Hyvä on, sanoi hän. – Kaikesta päättäen järki on täydessä kunnossa.
Sitten kääntyen halvaantuneen puoleen hän sanoi:
– Teillä on siis yhdeksänsadantuhannen frangin arvosta varoja, ja sen mukaan, miten ne ovat sijoitetut, tuottavat ne teille vuosittain neljäkymmentätuhatta frangia korkoja?
– Niin, vastasi halvaantunut.
– Kenelle tahdotte tämän omaisuuden lahjoittaa?
– Siitä ei ole epäilystäkään, sanoi rouva Villefort. – Herra Noirtier rakastaa yksinomaan poikansa tytärtä neiti Valentine de Villefort'ia. Tyttö on hoitanut vanhusta kuusi vuotta ja on hellyydellään osannut voittaa isoisänsä rakkauden, sanon melkein kiitollisuuden. On vain oikein, että hän saa palkan uskollisuudestaan.
Noirtier'n silmissä välähti katse, joka selvästi osoitti, että hän varsin hyvin tiesi rouva Villefort'in puheen valheelliseksi.
– Lahjoitatteko siis neiti Valentine de Villefort'ille nämä yhdeksänsataatuhatta frangia? kysyi notaari, joka luuli asiaa selväksi, mutta katsoi kuitenkin tarpeelliseksi saada Noirtier'n suostumuksen siihen ja tahtoi, että kaikki läsnä olevat voisivat todistaa vanhuksen vastanneen myöntävästi.
Valentine oli peräytynyt askelen ja itki silmät maahan luotuina. Vanhus katseli häntä hetkisen sanomattoman hellästi. Sitten hän kääntyi notaarin puoleen ja räpytti hyvin varmasti silmiään.
– Ettekö? sanoi notaari. – Ette siis teekään neiti Valentine de Villefort'ia perilliseksenne?
Noirtier vastasi kieltävästi.
– Ette kai vain erehdy? huudahti notaari. – Vastaatteko todellakin kieltävästi?
Noirtier vakuutti kieltonsa.
Valentine katsahti ylös. Häntä ei niinkään hämmästyttänyt se, että hänet tehtiin perinnöttömäksi, kuin se, että hän oli käytöksellään saanut vanhuksessa aikaan sellaisen mielentilan, josta tällaiset päätökset tavallisesti johtuvat.
Mutta Noirtier katsoi häneen niin sanomattoman hellästi, että hän huudahti:
– Huomaan kyllä, isoisä, ettette riistä minulta muuta kuin omaisuutenne, ja että jätätte minulle sydämenne.
– Niin, niin, kyllä, vastasivat halvaantuneen silmät sulkeutuen niin varmasti, että Valentine ei voinut erehtyä hänen vastauksestaan.
– Kiitos, kiitos! sopersi nuori tyttö.
Mutta tämä kielto oli herättänyt rouva Villefort'in sielussa odottamattoman toivon. Hän lähestyi vanhusta.
– Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas herra Noirtier? kysyi äiti.
Silmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.
– Ei, sanoi notaari. – Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?
– En, vastasi Noirtier'n katse.
Notaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa tunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.
– Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. – Ettekö enää rakastakaan meitä?
Vanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi sanomattoman hellänä Valentineen.
– No niin, sanoi Valentine, – jos todellakin rakastat meitä, niin koeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan ole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas äitini puolelta. Selitä siis meille.
Noirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.
– Minun käteni? sanoi Valentine.
– Niin, vastasi Noirtier.
– Hänen kätensä! kertasivat kaikki läsnä olevat.
– Hyvät herrat, näettehän, että kaikki on turhaa ja että isäraukkani on hullu, sanoi Villefort.
– Oh, huudahti äkkiä Valentine, – nyt ymmärrän! Tarkoitat avioliittoani; etkö tarkoitakin?
– Niin, niin, niin, vastasi vanhus, ja joka kerta, kun hänen silmäluomensa nousivat, välähti salama.
– Sinä olet suuttunut tuon avioliiton tähden.
– Niin.
– Tämähän on järjetöntä, sanoi Villefort.
– Anteeksi, sanoi notaari, – minun mielestäni tämä on päinvastoin aivan järkevää ja selviää epäilemättä kohta.
– Sinä et siis tahdo, että minä menen naimisiin herra Franz d'Epinayn kanssa?
– En, en tahdo, vastasi vanhuksen katse.
– Ja te teette siis poikanne tyttären perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee vastoin tahtoanne naimisiin? huudahti notaari.
– Niin, vastasi Noirtier.
– Mutta, ellei hän mene naimisiin, hän saa teidät periä?
– Niin.
Pitkällinen vaitiolo syntyi vanhuksen huoneessa.
Notaarit neuvottelivat keskenään. Valentine katseli kädet ristissä isoisäänsä kiitollisena hymyillen. Villefort puri kalpeita huuliaan. Rouva Villefort ei voinut hillitä kasvoillaan välähtävää ilon ilmettä.
– Mutta, sanoi Villefort katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, – mielestäni vain minä voin tässä asiassa päättää, mikä on soveliasta, mikä ei. Minulla yksinäni on oikeus määrätä, kenen omaksi tyttäreni tulee. Ja minä tahdon, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa.
Valentine vaipui itkien tuoliinsa.
– Hyvä herra, sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen, – mitä aiotte tehdä omaisuudellanne siinä tapauksessa, että neiti Valentine menee naimisiin herra Franzin kanssa.
Vanhus ei liikahtanutkaan.
– Aiotteko yhtä kaikki lahjoittaa omaisuutenne?
– Aion, vastasi Noirtier.
– Jollekulle sukulaisellenne?
– En.
– Köyhille siis?
– Niin.
– Mutta tiedättehän, että laki kieltää teitä riistämästä omaisuuttanne kokonaan sukulaisiltanne?
– Tiedän.
– Voitte siis lahjoittaa ainoastaan sen osan, minkä laki sallii.
Noirtier ei liikahtanut.
– Tahdotte siis lahjoittaa kaikki?
– Niin.
– Mutta kuoltuanne riidellään testamenttinne rikki.
– Ei.
– Isäni tuntee minut, sanoi herra Villefort, – ja tietää, että hänen tahtonsa on minulle pyhä. Sitä paitsi hän tietää, etten siinä asemassa, missä olen, voi ryhtyä taistelemaan köyhiä vastaan.
Noirtier'n katse ilmaisi voitonriemua.
– Mitä siis olette päättänyt? kysyi notaari Villefort'ilta.
– En mitään. Isäni on tehnyt päätöksensä, ja tiedän, ettei hän päätöksiään muuta. Alistun siis siihen. Nämä yhdeksänsataatuhatta frangia joutuvat siis perheen hallusta rikastuttamaan sairashuoneita. Mutta minä en taivu vanhuksen oikkuun ja teen oman tahtoni mukaan.
Ja Villefort poistui vaimonsa seurassa jättäen isänsä vapaasti päättämään, miten hän tahtoi testamenttinsa laatia.
Samana päivänä testamentti tehtiin. Mentiin noutamaan todistajia. Vanhus hyväksyi testamentin, se suljettiin hänen läsnä ollessaan ja talletettiin herra Deschampsin, perheen notaarin haltuun.