47. Harmaat hevoset
Paronin astuessa edellä he kulkivat muhkeiden huoneiden läpi, joissa vallitsi aivan liian ylellinen loisto ja mauton komeus, ja saapuivat vihdoin paronitar Danglars'in kahdeksankulmaiseen budoaariin, jonka seiniä verhosi ruusunpunainen silkki ja ovia reunustivat valkoiset intialaiset musliiniverhot. Nojatuolit olivat antiikkisia ja kullattuja. Ovissa oli Boucher'n tyyliin maalattuja paimenkuvia. Kaksi kalustoon hyvin sointuvaa soikeata pastellimaalausta oli seinillä, ja yhdessä kalustuksen kanssa ne tekivät tämän huoneen kaikkia muita aistikkaammaksi. Tätä huonetta ei ollut järjestänyt Danglars yhdessä sen ajan kuuluisimman arkkitehdin kanssa, joka oli määrännyt kaikkien muiden huoneiden sisustuksen, vaan paronitar yhdessä herra Debrayn kanssa. Danglars, joka rakasti kaikkea antiikkia samalla lailla kuin direktorio-aika, halveksi tätä sopukkaa, jonne hän ei yleensä saanutkaan tulla muulloin kuin silloin, kun toi jonkun vieraan mukanaan. Danglars ei siis oikeastaan tuonut toista rouvansa luo vieraaksi, vaan toinen toi hänet, ja häntä kohdeltiin sen mukaan, oliko tulijan ulkomuoto paronittarelle mieluinen vai vastenmielinen.
Rouva Danglars, joka oli vielä hyvin kaunis, vaikka oli jo kolmekymmentäkuusivuotias, istui siron pianon ääressä, ja Lucien Debray selaili jotakin kirjaa erään työpöydän ääressä.
Lucien oli jo ennättänyt kertoa paronittarelle yhtä ja toista kreivistä. Olihan Monte-Cristo aamiaisella Albertin luona tehnyt kaikkiin aivan erikoisen vaikutuksen. Vaikka Debray ei ollutkaan herkimpiä vaikutuksille, oli hänen kuvauksensa kuitenkin tehnyt paronittaren suunnattoman uteliaaksi. Tuo pianon ääressä istuminen ja kirjan selaileminen olikin vain asetelma, jonka tarkoitus oli salata suuri jännitys. Paronitar otti sen vuoksi miehensä hymyillen vastaan, mitä hän ei tavallisesti tehnyt. Kreivin tervehdykseen hän vastasi syvällä ja samalla sirolla kumarruksella.
Lucien tervehti kreiviä puolituttavallisesti ja Danglars'ia niin kuin vanhaa tuttavaa ainakin.
– Rouva paronitar, sanoi Danglars, – sallikaa minun esitellä teille kreivi Monte-Cristo, jota roomalaiset liiketuttavani ovat mitä lämpimimmin minulle suositelleet. Minun tarvitsee lausua vain sana, ja kreivi tulee kaikkien hienon maailman naisten kultapojaksi. Kreivi on päättänyt viipyä Pariisissa vuoden ja sinä aikana kuluttaa kuusi miljoonaa. Hän panee siis toimeen joukon hienoja tanssiaisia, päivällisiä ja illallisia, joissa toivon herra kreivin muistavan meitä niin kuin mekin aiomme kutsua hänet kaikkiin pikku kutsuihimme.
Vaikka esittely olikin karkea, niin harvoinhan kukaan tulee Pariisiin tuhlaamaan vuodessa kuutta miljoonaa. Paronitar loikin kreiviin katseen, jossa kuvastui jokseenkin suuri mielenkiinto.
– Olen kuullut kerrottavan, että tulette tapanne mukaan maailman toisesta äärestä? kysyi paronitar.
– Tällä kertaa vain Cadixista.
– Saavutte huonoon aikaan. Pariisi on kesällä inhottava. Ei ole tanssiaisia, ei kutsuja, ei juhlia. Italialainen ooppera on Lontoossa, ranskalainen kaikkialla muualla paitsi Pariisissa. Ja mitä Theâtre-Français'hen tulee, niin tiedättehän, ettei se ole missään.
Huvitukseksemme jäävät siis ainoastaan muutamat kilpa-ajot Mars-kentällä ja Satoryssa. Pidättekö kilpa-ajohevosia, herra kreivi?
– Minä teen kaikkea, mitä Pariisissa tehdään, vastasi Monte-Cristo, – jos vain tapaan jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa tavoissa.
– Oletteko siis hevosten ihailija, herra kreivi?
– Olen viettänyt osan ikääni itämailla, ja tiedättehän, että itämaalaiset ihailevat ainoastaan jalosukuisia hevosia ja kauniita naisia.
– Herra kreivi, sanoi paronitar, – teidän olisi tullut kohteliaisuudesta panna naiset etusijalle.
– Huomaattehan, että tarvitsen jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa kohteliaisuuksissa.
Tällä hetkellä saapui paronittaren suosikkikamarineiti ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Rouva Danglars kalpeni.
– Mahdotonta! sanoi hän.
– Se on aivan totta, armollinen rouva, sanoi kamarineiti.
Rouva Danglars kääntyi miehensä puoleen.
– Onko se totta?
– Mikä? kysyi Danglars huomattavan levottomana.
– Mitä tuo tyttö sanoo…
– Ja mitä hän sanoo?
– Hän sanoo, että juuri kun ajajani aikoi valjastaa hevoseni vaunujeni eteen, hän ei löytänytkään niitä tallista. Mitä tämä tietää?
– Kuulkaahan minua, sanoi Danglars.
– Kuuntelen kyllä, sillä tahdon tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa. Nämä herrat saavat olla tuomareinamme, ja aloitan siis kertomalla heille, mitä on tapahtunut. Hyvät herrat, jatkoi paronitar, – paroni Danglars'in tallissa on kymmenen hevosta. Näiden hevosten joukossa on kaksi, jotka kuuluvat minulle, kaksi komeata hevosta, Pariisin kauneimmat. Tunnettehan, herra Debray, minun hiirakkoni? No niin, juuri kun rouva Villefort pyytää saada lainaksi hevoseni ja minä olen luvannut huomenna mennä hänen kanssaan ajelemaan Boulognen metsään, ne ovatkin kadonneet. Herra Danglars on kai voittanut muutaman tuhannen ja on ne myynyt. Oh, kuinka inhottava joukkio onkaan tuo keinottelijoiden joukko!
– Hevoset olivat liian rajut, sanoi Danglars, – nehän olivat tuskin neljän vuoden vanhat, pelkäsin aina, kun lähditte niillä ajelemaan.
– Tiedättehän, että kuukauden ajan on palveluksessani ollut Pariisin paras ajaja, sanoi paronitar, – ellette ole häntäkin myynyt yhdessä hevosten kanssa.
– Rakas ystävä, hankin teille toiset ja näitä kauniimmat, jos suinkin on mahdollista, mutta lauhkeat, niin ettei minun tarvitse pelätä puolestanne.
Paronitar kohautti olkapäitään hyvin halveksivasti.
Danglars ei ollut huomaavinaan tätä aviopuolisolleen tyypillistä liikettä. Hän kääntyi Monte-Criston puoleen sanoen:
– Valitettavasti en tuntenut teitä aikaisemmin, herra kreivi. Tehän juuri järjestätte talouttanne?
– Niin järjestän, sanoi kreivi.
– Olisin silloin tarjonnut ne teille. Myin ne melkein ilmaiseksi. Mutta, niin kuin lausuin, tahdoin niistä päästä. Ne ovat hevosia, jotka sopivat naimattomalle miehelle.
– Herra paroni, kiitän teitä, vastasi kreivi. – Ostin tänä aamuna jokseenkin hyvät ja jokseenkin huokeaan hintaan. Katsokaahan, herra Debray, tehän olette varmaankin hevosten tuntija.
Debrayn mennessä ikkunaan lähestyi paroni vaimoaan.
– Ajatelkaahan, sanoi hän, – että minulle tarjottiin niistä huimaavan korkea hinta. En tiedä, kuka häviötään valmistava hullu lähetti tänä aamuna taloudenhoitajansa luokseni, pääasia on, että voitin niistä kuusitoistatuhatta frangia. Älkää olko minulle suutuksissa, annan niistä teille neljä tuhatta ja Eugénielle kaksi.
Rouva Danglars loi mieheensä murhaavan katseen.
– Hyvä Jumala! huudahti Debray.
– Mikä nyt on? kysyi paronitar.
– Teidän hevosenne, teidän omat hevosenne on valjastettu kreivin vaunujen eteen.
– Minun hiirakkoni! huudahti rouva Danglars.
Hän riensi ikkunaan.
– Ne ovat todellakin samat, sanoi hän.
Danglars oli ällistynyt.
– Onko se mahdollista? oli Monte-Cristo hämmästyvinään.
– Sehän on uskomatonta, mutisi pankkiiri.
Paronitar lausui pari sanaa Debraylle, joka lähestyi Monte-Cristoa.
– Paronitar pyytää kysyä, mistä hinnasta hänen miehensä myi teille hevoset.
– En tiedä täsmälleen, vastasi Monte-Cristo. – Tämän yllätyksen on minulle tuottanut taloudenhoitajani, ja … ne maksoivat luullakseni kolmekymmentätuhatta frangia.
Debray vei vastauksen paronittarelle.
Danglars oli niin hämillään ja niin kalpea, että kreivi oli tuntevinaan sääliä häntä kohtaan.
– Näettehän, sanoi hän, – kuinka naiset ovat kiittämättömiä. Tämä huomaavaisuutenne ei ole vaikuttanut mitään rouva paronittareen. Kiittämätön ei ole oikea sana, hullu aioin sanoa. Mutta minkä sille voi, ihminen rakastaa aina sitä, mikä on vaarallista. Viisainta onkin siis antaa heidän tehdä oman mielensä mukaan. Jos he murskaavat päänsä, niin he eivät ainakaan voi silloin soimata ketään muuta kuin itseään.
Danglars ei vastannut mitään, hän arvasi, että häntä pian odotti kauhea perhekohtaus. Paronitar oli jo rypistänyt kulmiaan, ja se ennusti aina myrskyä. Debray, joka aavisti sen tulevan, teki asiaa kaupungille ja poistui. Monte-Cristo, joka ei tahtonut viipymisellään pilata asemaansa, kumarsi rouva Danglars'ille ja poistui jättäen aviomiehen vaimonsa vihan valtaan.
– Hyvä, tuumi Monte-Cristo poistuessaan, – olen päässyt siihen, mihin tahdoinkin. Tämän perheen rauha on nyt minun vallassani, ja yhdellä iskulla voitan sekä herran että rouvan sydämen. Mikä onni! Mutta vielä en ole tullut esitellyksi neiti Eugénie Danglars'ille, ja olisin ollut hyvin utelias näkemään hänet. Mutta, jatkoi hän ja hänen huulilleen tuli tuo hänelle ominainen hymy, – olemmehan Pariisissa ja meillä on aikaa… Lykätkäämme se toistaiseksi…!
Näissä mietteissä kreivi nousi vaunuihin ja ajoi asuntoonsa.
Kaksi tuntia myöhemmin rouva Danglars sai herttaisen kirjeen, jossa kreivi Monte-Cristo selitti, ettei hän tahtonut aloittaa Pariisissa-oleskeluaan saattamalla kaunista naista epätoivoon, ja hän pyysi paronitarta ottamaan hevosensa takaisin.
Niillä oli samat valjaat, jotka paronitar oli nähnyt niillä aamulla, mutta korvien nauharuusuihin oli jokaiseen kiinnitetty jalokivi.
Danglars'kin sai kirjeen.
Kreivi pyysi siinä, että hän saisi tehdä tämän lahjoituksen paronittarelle, pyytäen anteeksi, että itämaisen tavan mukaan lähetti hevoset takaisin.
Iltapäivällä Monte-Cristo läksi Alin seurassa Auteuiliin.
Seuraavana päivänä kello kolmen aikaan tuli Ali kreivin soitettua herransa huoneeseen.
– Ali, sanoi kreivi, – olet usein kertonut minulle, miten taitava olet heittämään lassoa.
Ali nyökkäsi ja kohotti ylpeänä vartaloaan.
– Hyvä…! Lasson avulla voit siis pysäyttää härän?
Ali nyökkäsi.
– Leijonankin?
Ali kuvasi liikkeellä lasson heittämistä ja matki vihaista karjuntaa.
– Hyvä, sanoi Monte-Cristo, – ymmärrän sinun pyytäneen leijonia.
Ali nyökkäsi ylpeänä.
– Mutta voisitko pysäyttää kaksi täyttä laukkaa juoksevaa hevosta?
Ali hymyili.
– Hyvä, kuule siis, sanoi Monte-Cristo. – Kohta ajavat tästä ohitse vaunut kahden hevosen vetäminä, samojen, jotka minulla oli eilen. Sinun täytyy pysäyttää nuo hevoset taloni edustalle.
Ali meni kadulle ja veti portin eteen suoran viivan. Sitten hän palasi sisään ja näytti viivaa kreiville, joka koko ajan oli katseillaan seurannut häntä.
Kreivi taputti häntä hellästi olalle. Sillä tavoin hän kiitti Alia. Sitten nubialainen meni polttamaan piippuaan talon ja kadun kulmassa olevalle kivelle. Monte-Cristo vetäytyi huoneeseensa välittämättä asiasta sen enempää.
Mutta kello viiden aikaan, jolloin kreivi odotti ajoneuvoja, näkyi hänessä heikkoja levottomuuden oireita. Hän käveli eräässä kadunpuoleisessa huoneessa ja pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan, ja silloin tällöin hän lähestyi ikkunaa ja näki nubialaisen säännöllisesti puhaltelevan savupilviä, mistä voi päättää hänen kokonaan vaipuneen tähän toimeen.
Äkkiä kuului etäältä vaunujen jyrinää, joka lähestyi ukkosen nopeudella. Näkyviin tulivat vaunut, joiden ajaja turhaan koetti hillitä hevosia, sillä ne kiitivät hurjina, villeinä eteenpäin.
Vaunuissa istui nuori nainen ja seitsemän- tai kahdeksanvuotias lapsi, jotka syleilivät toisiaan ja kauhun vallassa eivät osanneet edes huutaakaan. Jos pyörän alle olisi sattunut kivi tai vaunut törmänneet puuta vastaan, olisivat ne menneet sirpaleiksi. Vaunut kiitivät keskellä katua, ja kaikki, jotka näkivät niiden tulevan, huusivat kauhusta.
Äkkiä Ali laski piippunsa syrjään, otti taskustaan lasson, heitti sen niin että se kietoutui kolmin kerroin vasemmanpuoleisen hevosen jalkojen ympärille. Parin kolmen askelen päässä hevonen kaatui, taittoi aisan ja kaatuessaan esti toista hevosta kiitämästä eteenpäin. Ajaja käytti tätä hetkeä hyväkseen hypätäkseen alas. Mutta Ali oli jo tarttunut rautaisilla sormillaan toisen hevosen sieraimiin, ja tuskasta hirnuen tämä vaipui toisen viereen kadulle.
Tähän kului aikaa vain sen verran kuin kuula tarvitsee osuakseen maaliin.
Mutta vastapäätä olevasta talosta riensi paikalle mies palvelijoitten seuraamana. Samassa kun ajaja avasi vaunun oven, mies nosti syliinsä naisen, joka toisella kädellään oli takertunut vaunun tyynyihin ja toisella painoi rintaansa vastaan pyörtynyttä poikaansa. Monte-Cristo kantoi heidät molemmat salonkiin ja laski heidät leposohvalle.
– Älkää pelätkö enää, sanoi hän. – Olette pelastunut.
Nainen tointui ja osoitti mitään puhumatta poikaansa, ja hänen katseensa ilmaisi paljon enemmän kuin kaikki rukoukset. Lapsi oli yhä vielä pyörryksissä.
– Minä ymmärrän, sanoi kreivi tarkastaen lasta. – Mutta olkaa rauhassa, hänelle ei ole tapahtunut mitään pahaa. Hän on vain säikähtänyt.
– Sanotte sen varmaankin ainoastaan rauhoittaaksenne minua. Katsokaa, kuinka kalpea hän on! Poikani, lapseni, Edouardini, vastaa äidillesi. Hyvä herra, lähettäkää noutamaan lääkäriä. Annan kaiken rikkauteni sille, joka pelastaa poikani!
Monte-Cristo viittasi epätoivoista äitiä rauhoittumaan. Hän otti eräästä laatikosta böömiläisestä lasista tehdyn kullalla koristetun pullon, jossa oli verenpunaista nestettä, ja kaasi siitä pisaran lapsen kielelle.
Lapsi, vaikka olikin vielä aivan kalpea, avasi heti silmänsä.
Tämän nähdessään äiti oli melkein huumaantunut ilosta.
– Missä olen, huudahti hän, – ja ketä saan kiittää siitä, että olemme pelastuneet kamalasta tapaturmasta?
– Olette miehen luona, joka on onnellinen saadessaan poistaa teiltä suuren surun.
– Kirottu uteliaisuus, sanoi nainen. – Koko Pariisi puhui rouva Danglars'in erinomaisista hevosista, ja mieleni teki niitä koettaa.
– Mitä! huudahti kreivi verrattomasti teeskennellen hämmästystä. – Ovatko nuo hevoset rouva paronittaren?
– Ovat. Tunnette siis hänet?
– Rouva Danglars'in? Minulla on kunnia tuntea hänet, ja olen kaksin verroin onnellinen pelastettuani teidät noiden hevosten aiheuttamasta vaarasta. Sillä minua saatte syyttää tuosta vaarasta. Ostin eilen hevoset paronilta. Mutta paronitar näytti olevan siitä niin pahoillaan, että eilen lähetin ne hänelle lahjaksi.
– Olette siis kreivi Monte-Cristo, josta Hermine eilen kertoi minulle hyvin paljon?
– Olen, vastasi kreivi.
– Minä olen Héloïse de Villefort.
Kreivi kumarsi kuin mies, joka kuulee aivan vieraan nimen.
– Herra Villefort tulee olemaan teille äärettömän kiitollinen! jatkoi Héloïse.
– Olette pelastanut hänen vaimonsa ja poikansa. Ilman jalomielistä palvelijaanne minä ja lapseni olisimme varmasti kuolleet.
– Vapisen vieläkin ajatellessani, missä vaarassa olitte.
– Sallitte varmaankin minun runsaasti palkita tuota miestä.
– Älkää pilatko Alia palkinnoillanne ja kiitoksillanne, sanoi Monte-Cristo. – En tahtoisi hänen tottuvan sellaiseen. Ali on orjani.
Pelastaessaan henkenne palvelee hän minua, ja hänen velvollisuutensa on palvella minua.
– Mutta hänhän pani henkensä vaaraan, sanoi rouva Villefort, johon kreivin käskevä ääni oli tehnyt syvän vaikutuksen.
– Olen kerran pelastanut hänen henkensä, vastasi Monte-Cristo, – se kuuluu siis minulle.
Rouva Villefort vaikeni.
Tänä lyhyen äänettömyyden aikana oli kreivillä tilaisuus tarkastaa lasta. Poika oli pieni ja hento, kalpeaihoinen, niin kuin punatukkaiset tavallisesti ovat, ja hänen tuuhea kapinallinen tukkansa peitti kuperaa otsaa ja laskeutui suurina kiharoina olkapäille asti. Silmät olivat vilkkaat, ja niistä näkyi salaista pahuutta ja nuorekasta ilkimielisyyttä. Suu oli iso, mutta huulet kapeat. Tätä seitsenvuotiasta olisi piirteistään päättäen luullut ainakin kaksitoistavuotiaaksi. Ensitöikseen hän äkillisellä liikkeellä irrottautui äitinsä syleilystä ja meni avaamaan sen laatikon, josta kreivi oli ottanut lääkkeen. Kysymättä lupaa keneltäkään, tottuneena täyttämään kaikki oikkunsa, hän alkoi ottaa korkkeja pois kaikista pulloista.
– Älkää koskeko niihin, sanoi kreivi, – sillä muutamat noista aineista ovat vaarallisia hengittääkin.
Rouva Villefort kalpeni ja tarttui poikansa käsivarteen vetäen hänet luokseen. Kun hänen pelkonsa oli talttunut, loi hän laatikkoon nopean mutta ilmeikkään katseen, jonka kreivi heti ymmärsi.
Samassa astui Ali sisään.
Rouva Villefort teki iloa ilmaisevan liikkeen ja painaen lapsen entistä lujemmin rintaansa vastaan sanoi:
– Edouard, näetkö tuon uljaan palvelijan; hän pani henkensä vaaraan pidättääkseen hevoset. Kiitä häntä, sillä ilman häntä olisimme epäilemättä tänä hetkenä molemmat kuolleet.
Poika suipensi huuliaan ja käänsi halveksivaisesti päänsä poispäin.
– Hän oli liian ruma, sanoi hän.
Kreivi hymyili, aivan kuin lapsi olisi täyttänyt hänen toivomuksensa.
Rouva Villefort soimasi poikaansa niin lievästi, että Jean-Jacques Rousseau ei suinkaan olisi siitä pitänyt, jos pojan nimi olisi ollut Emile.
– Tämä nainen, sanoi kreivi arabiankielellä Alille, – käskee poikaansa kiittämään sinua heidän henkensä pelastamisesta, ja lapsi vastaa, että olet liian ruma.
Ali käänsi hetkiseksi älykkään katseensa lapseen. Sieraimien värähtelystä Monte-Cristo huomasi, että Ali oli loukkaantunut sydänjuuriansa myöten.
– Herra kreivi, sanoi rouva Villefort nousten, – asutteko tavallisesti täällä?
– En, vastasi kreivi. – Olen ostanut tämän talon jonkinmoiseksi tilapäisasunnoksi. Asun Champs-Elysées 30: ssa. Mutta huomaan, että olette jo täysin toipunut ja haluatte varmaan lähteä. Käsken valjastamaan nämä samat hevoset vaunujeni eteen, ja Ali, tuo niin ruma mies, sanoi hän hymyillen pojalle, – saa kunnian saattaa teidät kotiinne, jotta oma ajajanne saa jäädä tänne panemaan vaunut kuntoon. Kun ne ovat kunnossa, vievät minun omat hevoseni vaunut suoraan paronitar Danglars'in luo.
– Mutta, sanoi rouva Villefort, – enhän minä mitenkään tohdi lähteä noiden samojen hevosten kyytiin.
– Saattepahan nähdä, sanoi Monte-Cristo, – että Alin ollessa ohjaksissa ne muuttuvat lauhkeiksi kuin lampaat.
Ali oli lähestynyt hevosia, jotka suurella vaivalla oli saatu pystyyn. Hänen kädessään oli tuoksuvaan nesteeseen kastettu pieni sieni. Sillä hän hieroi hevosten kuonoa ja ohimoita, ja heti sen jälkeen ne alkoivat purskua ja vapista.
Suuren ihmisparven katsellessa Ali sitten valjasti hevoset kreivin vaunujen eteen, tarttui ohjaksiin ja nousi ajajan paikalle. Ja kaikkien läsnä olevien suureksi ihmeeksi nuo kuuluisat ja äsken niin hurjat harmaat hevoset astelivat nyt niin veltosti ja horjuen, että kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin rouva Villefort saapui asuntoonsa Saint-Honorén esikaupunkiin.
Saavuttuaan asuntoonsa ja kotiväen tunteiden hiukan lauhduttua hän kirjoitti seuraavan kirjeen rouva Danglars'ille:
Rakas Hermine.
Tuo sama kreivi Monte-Cristo, josta niin paljon eilen puhuimme, on aivan kuin ihmeen kautta pelastanut tänään minut ja poikani. Kun eilen hänestä puhuimme, en otaksunut, että niin pian hänet näkisin. Eilen puhuitte hänestä niin suurella innostuksella, että pikku älyni ei voinut olla Teitä pilkkaamatta, mutta tänään huomaan, että tuo innostuksenne ei ollut edes kylliksi suuri. Ranelaghin luona hevoseni pillastuivat kiitämään sellaista hurjaa vauhtia, että Edouard ja minä olisimme varmaankin menneet murskaksi ensimmäistä puuta tai kylän kaivoa vastaan, ellei eräs arabialainen tai nubialainen, musta hän ainakin oli ja kreivin palvelija, olisi – epäilemättä kreivin viittauksesta – seisauttanut hevosia, vaikka oli vaarassa joutua kuoleman omaksi, ja ihme olikin, ettei hänen käynyt niin hullusti. Silloin kreivi kantoi minut ja Edouardin luokseen ja herätti poikani eloon. Tulin hänen omissa vaunuissaan kotiin. Huomenna lähetetään Teidän vaununne. Saatte nähdä, että hevosenne ovat tämän tapauksen jälkeen ihmeellisesti heikontuneet. Ne ovat aivan kuin hölmistyneet. Näyttää aivan siltä, kuin ne eivät voisi antaa itselleen sitä anteeksi, että mies on heidät kesyttänyt. Kreivi pyysi minua sanomaan Teille, että kun ne kaksi päivää saavat maata oljilla ja niitä ruokitaan vain kauroilla, tulevat ne yhtä kukoistaviksi kuin ennenkin, siis yhtä vaarallisiksi.
Hyvästi! En kiitä Teitä tästä ajelustani, mutta kun asiaa oikein mietin, niin väärinhän tekisin, jos jollakin tavoin olisin Teille pahoillani hevostenne oikun johdosta, sillä tätä oikkua saan kiittää tutustumisestani kreivi Monte-Cristoon. Tuo kummallinen mies on niin merkillinen ja mieltäkiinnittävä arvoitus, että aion häntä kaikin mokomin lähemmin tutkia, vaikkakin minun täytyisi lähteä uudelleen ajelemaan Boulognen metsään Teidän hevosillanne.
Edouard kesti tapauksen ihmeellisen rohkeasti. Hän kyllä pyörtyi, mutta sitä ennen hän ei kertaakaan parkaissut eikä jälkeenpäin itkenyt. Sanotte kai taaskin, että äidinrakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta tässä hennossa ja heikossa ruumiissa on rautainen sielu.
Meidän rakas Valentinemme lähettää paljon terveisiä Eugénielle.
Suutelen Teitä sydämellisesti.
Héloïse de Villefort.
P.S. Järjestäkää niin, että jotenkin tapaan kreivi Monte-Criston Teidän luonanne, tahdon hänet ehdottomasti nähdä. Olen saanut herra Villefort'in lupaamaan, että hän käy kreivin luona. Toivon, että hän pitää lupauksensa.
Samana iltana puhuttiin kaikkialla Auteuilin tapauksesta. Albert kertoi sen äidilleen, Château-Renaud Jockey-klubissa, Debray ministeriössä. Beauchamp lausui kreiville lehdessään sekalaisten uutisten joukossa kahdellakymmenellä rivillä muutamia kohteliaisuuksia, mikä teki tämän ulkomaalaisen aatelismiehen ylhäisönaisten silmissä sankariksi.
Monet jättivät käyntikorttinsa rouva Villefort'in asuntoon saadakseen siten tilaisuuden tulla toistamiseen ja kuullakseen hänen omasta suustaan koko kertomuksen tästä kummallisesta seikkailusta.
Niin kuin Héloïse oli maininnut, Villefort pukeutui mustaan pukuunsa, otti valkoiset hansikkaat, valikoi komeimmat vaununsa, määräsi parhaat puvut palvelijoilleen ja pysähtyi samana iltana Champs-Elysées'n varrella olevan talon n: o 30:n eteen.