44. Vendetta
– Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi Bertuccio.
– Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, – sillä enhän minä tiedä kerrassaan mitään.
– Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän ylhäisyydellenne…
– Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut seitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.
– Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni teidän ylhäisyyttänne…
– Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.
– Kaikki tapahtui vuonna 1815.
– Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, – se ei siis ole eilispäivän asioita.
– Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta painunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Minulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli kohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan muodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme jääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän oli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna 1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi Elban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui lievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren toiselle puolelle.
– Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen keisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, – ja ellen erehdy, niin se on jo laadittu.
– Anteeksi teidän ylhäisyytenne, mutta nämä ensimmäiset yksityiskohdat ovat välttämättömiä, ja olette luvannut olla kärsivällinen.
– Jatkakaa, jatkakaa! Minä pidän aina sanani.
– Eräänä päivänä saimme kirjeen. Minun täytyy mainita, että asuimme Cap Corsen pohjoisimmassa kärjessä. Tämän kirjeen lähetti veljeni. Hän kertoi, että armeija oli päästetty vapaaksi ja että hän palaisi Châteauroux'n, Clermont-Ferrandin, Puyn ja Nîmes'in kautta. Jos minulla oli rahoja, niin hän käski minun toimittaa ne Nîmes'iin eräälle tutulle ravintolanpitäjälle, jonka kanssa olin hiukan tekemisissä.
– Salakuljettajana, totesi Monte-Cristo.
– Hyvä Jumala, herra kreivi, täytyyhän ihmisen saada elää.
– Täytyy kyllä, jatkakaa siis.
– Rakastin hellästi veljeäni, olenhan sen jo teidän ylhäisyydellenne maininnut. Päätinkin sen vuoksi mennä itse viemään hänelle rahat. Minulla oli tuhat frangia, jätin viisisataa Assuntalle, kälylleni. Otin jäljellä olevat viisisataa mukaani ja läksin Nîmes'iin. Se oli helppoa, olihan minulla purteni ja pieni lasti otettavana mereltä. Kaikki näytti suotuisalta. Mutta kun olin lastin ottanut, niin tuuli kääntyikin vastaiseksi, joten emme viiteen kuuteen päivään voineet päästä Rhône-joen suuhun. Lopulta pääsimme sinne. Kuljimme virtaa ylös Arles'iin asti. Jätin purteni Bellegarden ja Beaucairen välille ja läksin maitse Nîmes'iin.
– Nyt tulemme itse asiaan, eikö niin?
– Niin tulemmekin. Antakaa minulle anteeksi, mutta teidän ylhäisyytenne huomaa kyllä kohta, etten ole kertonut mitään muuta kuin sen, mikä on aivan ehdottomasti välttämätöntä. Tähän aikaan tapahtuivat nuo kuuluisat Etelä-Ranskan joukkomurhat. Kolme konnaa, Trestaillon, Truphemy ja Graffan, surmasivat kaduilla jokaisen, jota epäiltiin bonapartelaiseksi. Epäilemättä herra kreivi on kuullut näistä murhista puhuttavan?
– Olen hiukan. Olin siihen aikaan hyvin kaukana Ranskasta. Jatkakaa.
– Nîmes'iin tullessaan sai suorastaan kävellä veressä. Joka askelella kohtasi ruumiita. Murhaajat liikkuivat joukoittain, surmasivat, ryöstivät ja polttivat.
Nähdessäni tämän verilöylyn valtasi minut kauhu. En pelännyt oman itseni puolesta, sillä olinhan ainoastaan vähäpätöinen korsikalainen kalastaja. Päinvastoin: se oli itse asiassa meidän salakuljettajien kulta-aikaa. Mutta pelkäsin veljeni puolesta, joka oli keisarikunnan aikuinen sotilas ja palasi armeijastaan Loiren luota univormussaan ja olkalappuineen.
Riensin tuttavani ravintoloitsijan luo. Aavistukseni oli oikea. Veljeni oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, ja juuri ravintoloitsijan oven edessä hänet oli surmattu.
Tein kaiken voitavani saadakseni tietää, kuka oli murhaaja, mutta kukaan ei maininnut minulle heidän nimeään, siksi paljon heitä pelättiin. Ajattelin silloin ranskalaista oikeuslaitosta, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka ei muka mitään säiky ja käännyin kuninkaallisen prokuraattorin puoleen.
– Ja tuon kuninkaallisen prokuraattorin nimi oli Villefort? kysyi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.
– Niin oli, teidän ylhäisyytenne. Hän tuli Marseillesta, jossa oli ollut prokuraattorin apulaisena. Suuren toimeliaisuutensa ansiosta hän oli saanut virkaylennyksen. Hän kuului ensimmäisenä ilmoittaneen hallitukselle keisarin paluun Elban saarelta.
– Te menitte siis hänen luokseen, sanoi Monte-Cristo.
– "Veljeni on eilen surmattu Nîmes'in kadulla", sanoin hänelle. "En tiedä kuka sen on tehnyt, mutta teidän on otettava siitä selko. Te olette täällä korkein oikeudenvalvoja, ja oikeuden on kostettava niiden puolesta, joita se ei ole voinut turvata." – "Ja kuka oli veljenne?" kysyi kuninkaallinen prokuraattori. – "Korsikalaisen pataljoonan upseeri." – "Siis kruununanastajan sotilas?" – "Ranskan armeijan sotilas." – "No, hänhän on käyttänyt miekkaa ja sortunut miekkaan." – "Erehdytte. Hän on kaatunut tikarin iskuun." – "Mitä minä tässä asiassa voin tehdä?" sanoi hän. – "Sanoinhan jo teille. Teidän pitää kostaa hänen puolestaan." – "Kenelle?" – "Murhaajille." – "Enhän minä tiedä, keitä he ovat." – "Ottakaa siitä selko." – "Minkä tähden? Veljenne on varmaankin joutunut johonkin riitaan ja kaatunut kaksintaistelussa. Keisarikunnan aikaiset sotilaat ryhtyvät aina kaikenlaisiin uhkatekoihin, joissa he onnistuivat keisarikunnan aikana, mutta jotka nyt päättyvät huonosti. Täällä ei rakasteta sotilaita eikä uhkatekoja." – "En rukoile omasta puolestani", sanoin minä. "Itse joko itken tai kostan. Mutta veljelläni oli vaimo. Jos onnettomuus kohtaisi minua, niin tuo vaimoparka kuolisi nälkään, sillä veljeni elätti hänet työllään. Hankkikaa hänelle edes pieni eläke valtiolta." – "Jokaista vallankumousta seuraa turmatekoja", vastasi herra Villefort. "Veljenne on ollut tämän vallankumouksen uhri, siinä kaikki. Se on ollut onnettomuus, eikä hallituksella ole sen vuoksi mitään tekemistä perheenne kanssa. Jos meidän pitäisi tuomita kaikki kostoteot, joita kruununanastajan puoluelaiset tekivät kuninkaan puoluelaisille, kun valta oli heidän käsissään, niin veljenne olisi ehkä tänään ollut tuomittu kuolemaan. Hänen kohdallaan on nyt vain täyttynyt luonnollinen rangaistuksen laki." – "Kuinka", huudahdin minä, "te, virkamies, voitte puhua tuolla tavoin minulle!" – "Kaikki korsikalaiset ovat hulluja, kautta kunniani", sanoi Villefort, "ja he luulevat, että heidän maanmiehensä on vieläkin keisarina. Teidän olisi pitänyt tulla puhumaan tästä kaksi kuukautta sitten. Nyt se on liian myöhäistä. Menkää, ja ellette mene, niin annan viedä teidät pois." – Katsoin häneen nähdäkseni, voisiko häntä hellyttää rukoilemalla. Tuolla miehellä oli kivisydän. Lähestyin häntä ja sanoin: "No niin, koska näytätte tuntevan korsikalaiset, niin kai tiedätte, millä tavoin he pitävät sanansa. Pidätte veljeni surmaamista oikeutettuna siksi, että hän oli bonapartelainen ja te olette kuningasmielinen. Mutta minäkin olen bonapartelainen ja ilmoitan teille yhden asian: sen, että surmaan teidät. Tästä hetkestä alkaen olette vendettan alainen. Suojelkaa itseänne, sillä kun ensi kerran seisomme vastatusten, on teidän viimeinen hetkenne tullut." – Sen sanottuani, ennen kuin hän oli hämmästyksestään tointunut, avasin oven ja pakenin.
– Vai niin, sanoi Monte-Cristo, – näytätte kunnon mieheltä, herra Bertuccio ja kuitenkin ryhdytte uhkailemaan kuninkaallista prokuraattoria. Hyi! Ja tiesikö hän edes, mitä tuo sana vendetta merkitsi?
– Hän tiesi sen niin hyvin, että siitä hetkestä alkaen hän ei koskaan lähtenyt yksinään liikkeelle, vaan sulkeutui asuntoonsa ja etsitytti minua kaikkialta. Kaikeksi onneksi olin niin hyvässä kätkössä, että hän ei minua löytänyt. Silloin hän alkoi pelätä. Hän ei tohtinut jäädä Nîmes'iin. Hän pyysi päästä pääkaupunkiin, ja kun hän oli vaikutusvaltainen henkilö, niin hänet siirrettiin Versailles'iin. Mutta tiedättehän, että kun korsikalainen on päättänyt kostaa, ei hän välitä pitkistä matkoista, ja vaikka Villefort'illa olikin hyvät ajoneuvot, niin ei hän koskaan ollut enempää kuin puolen päivän matkan edelläni, vaikka seurasinkin häntä jalan.
Pääasia ei ollut hänen surmaamisensa – sata kertaa olisi minulla ollut siihen tilaisuus – , vaan tehdä se niin, etten tulisi ilmi enkä joutuisi kiinni. Eihän elämäni enää kuulunut vain minulle. Täytyihän minun suojata ja elättää kälyäni. Kolmen kuukauden ajan vainosin Villefort'ia. Kolmeen kuukauteen hän ei astunut askeltakaan, ei käynyt missään minun tietämättäni. Lopulta sain tietää, että hän salavihkaa kävi Auteuilissa. Seurasin häntä ja näin hänen tulevan tähän taloon. Mutta hän ei tullut muiden tavoin pääovesta, hän jätti ratsunsa tai vaununsa majataloon ja tuli tänne tuosta pienestä portista.
Monte-Cristo nyökkäsi huomauttaakseen nähneensä pimeässä Bertuccion mainitseman portin.
– Minun ei enää tarvinnut olla Versailles'issa, asetuin asumaan Auteuiliin ja hankin itselleni kaikenlaisia tietoja. Jos tahdoin saada hänet valtaani, oli minun viritettävä ansani tänne.
Talon omisti, niin kuin portinvartija teidän ylhäisyydellenne mainitsi, markiisi Saint-Méran, Villefort'in appi. Saint-Méran asui Marseillessa eikä tarvinnut tätä taloa, vaan vuokrasi sen eräälle nuorelle leskelle, jota sanottiin paronittareksi.
Eräänä iltana katsoessani muurin yli näin nuoren, kauniin naisen kävelevän puutarhassa, jonne ei läheisistä taloista voinut nähdä. Hän katsoi tuon tuostakin pieneen porttiin, ja siitä huomasin hänen odottavan herra Villefort'ia. Kun hän oli niin lähellä minua, että hämärästä huolimatta saatoin erottaa hänen kasvonsa, näin noin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotiaan, kauniin, pitkän ja vaaleatukkaisen naisen. Hänellä oli aamupuku yllään ja huomasin, että hän oli raskaana ja että hänen tilansa oli jo jokseenkin pitkälle kehittynyt.
Vähän ajan kuluttua pieni portti aukeni. Mies astui sisään. Nuori nainen juoksi häntä vastaan. He suutelivat hellästi toisiaan ja menivät yhdessä taloon.
Mies oli Villefort. Päättelin, että kun hän myöhään yöllä poistuu, täytyy hänen yksinään mennä puutarhan poikki.
– Ja oletteko sittemmin saanut tietää, mikä oli tuon naisen nimi? kysyi kreivi.
– En, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. – Kohta saatte nähdä, että minulla ei ollut aikaa ottaa siitä selkoa.
– Jatkakaa.
– Sinä iltana, jatkoi Bertuccio, – olisin epäilemättä voinut surmata prokuraattorin, mutta en vielä tuntenut kyllin tarkoin puutarhaa. Pelkäsin, etten voisi häntä heti surmata, vaan että hän ehtisi huutaa, joku voisi tulla enkä pääsisi pakoon. Jätin siis surmatyöni seuraavaan kertaan, ja ettei mikään jäisi minulta huomaamatta, vuokrasin pienen huoneen, jonka ikkuna oli sille kadulle, minkä varrella puutarhan muuri oli.
Kolme päivää myöhemmin kello seitsemän illalla näin palvelijan ratsain lähtevän talosta ja ajavan laukkaa Sèveres'iin päin. Otaksuin hänen menevän Versailles'iin. En erehtynytkään. Kolmen tunnin kuluttua mies palasi aivan pölyisenä. Hän oli vienyt sanan perille.
Kymmenen minuuttia myöhemmin näin viittaan verhoutuneen miehen menevän puutarhan portista sisään.
Nopeasti riensin huoneestani. Vaikka en ollutkaan nähnyt Villefort'in kasvoja, olin varma, että mies oli hän. Menin kadun toiselle puolelle ja nousin muurin kulmauksessa olevalle kivipatsaalle, josta ennenkin olin voinut nähdä puutarhaan.
Tällä kertaa en tyytynyt enää katselemaan: otin puukon taskustani, tarkastin, oliko sen kärki kylliksi terävä, ja hyppäsin muurin yli.
Ensi työkseni juoksin portille. Avain oli jätetty sisäpuolelle, mies oli vain vääntänyt portin lukkoon.
Mikään ei siis estänyt minua pakenemasta sitä tietä. Aloin tarkastaa ympäristöäni. Puutarha oli suorakaiteen muotoinen; tasainen nurmikenttä keskellä, kentän kulmissa tuuheat puuryhmät ja niiden ympärillä syksykukkia.
Mennäkseen pieneltä portilta taloon tai talosta portille täytyi Villefort'in kulkea tällaisen puuryhmän ohi.
Oli syyskuun loppu. Tuuli puhalsi tuimasti. Kuu, jonka tavan takaa peittivät taivaalla ajelehtivat synkät pilvet, valaisi taloon johtavan tien, mutta puuryhmien varjossa voi olla piilossa kenenkään huomaamatta.
Piilouduin siihen, jonka ohitse Villefort'in täytyi kulkea. Tuskin olin ennättänyt sinne, kun olin kuulevinani valitusta. Mutta tiedättehän, tai ehkä ette tiedä, herra kreivi, että se, joka aikoo tehdä murhan, aina on kuulevinaan valitusta. Kului kaksi tuntia, ja sinä aikana olin kuulevinani monta kertaa valitusta. Kello löi kaksitoista.
Kun sen viimeinen lyönti vielä kaikui ilmassa, näin takaportaitten ikkunoihin ilmestyvän valoa.
Ovi aukeni, ja viittaan kääriytynyt mies astui puutarhaan. Nyt oli hetki tullut. Olin niin kauan tätä suunnitellut, että pysyin aivan tyynenä. Otin puukkoni esiin ja olin valmiina.
Mies tuli suoraan minua kohden. Mitä lähemmäksi hän saapui, sitä selvemmin voin nähdä, että hänen oikeassa kädessään oli jonkinmoinen ase. En pelännyt taistelua, vaan sitä, etten onnistuisi hankkeissani. Kun hän oli muutaman askelen päässä minusta, huomasin, että se, mitä luulin aseeksi, olikin lapio.
En vielä voinut aavistaa, miksi Villefort'illa oli lapio kädessään. Puuryhmän luo tultuaan hän vilkaisi ympärilleen ja alkoi kaivaa kuoppaa maahan. Silloin vasta huomasin, että hänen viittansa alla oli jotakin, jonka hän laski maahan voidakseen paremmin kaivaa.
Myönnän, että vihaani liittyi silloin hiukan uteliaisuutta. Halusin nähdä, mitä Villefort puuhasi. Pysyin henkeäni pidättäen paikoillani. Odotin.
Eräs ajatus oli herännyt minussa, ja se varmeni nähdessäni kuninkaallisen prokuraattorin ottavan laatikon, joka oli kahden jalan pituinen ja kuuden tai kahdeksan tuuman levyinen.
Annoin hänen rauhassa laskea kuoppaan laatikon ja ajaa sen päälle multaa. Sitten hän tallasi multaa peittääkseen työnsä jäljet. Syöksyin silloin häntä kohden ja pistin puukkoni hänen rintaansa huutaen: "Olen Giovanni Bertuccio! Sinun kuolemasi veljeni kuolemasta ja aarrearkkusi hänen leskelleen. Näethän, että kostoni on täydellisempi kuin odotinkaan."
En usko, että hän kuuli sanani, sillä hän kaatui maahan päästämättä ääntäkään. Tunsin veren roiskahtavan käsilleni ja kasvoilleni. Olin huumaantunut ja innoissani. Veri vain virkisti minua. Siinä samassa olin kaivanut lapiolla arkun maasta. Ja ettei huomattaisi minun ottaneen sen mukaani, täytin kuopan, heitin lapion muurin yli, riensin portille, suljin sen ulkoapäin ja otin avaimen tukaani.
– Hyvä, sanoi Monte-Cristo, – huomaan, että murhaan liittyi siis vielä varkaus.
– Ei, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio, – se oli vendetta, johon tuli lisäksi asianomainen korvaus.
– Entä oliko rahamäärä edes kylliksi suuri?
– Arkussa ei ollut rahaa.
– Nythän muistan, sanoi Monte-Cristo. – Tehän puhuitte jostakin lapsesta.
– Juuri niin, teidän ylhäisyytenne. Juoksin rannalle asti, istuin äyräälle, ja kun halusin kiihkeästi tietää, mitä arkussa oli, särjin lukon veitselläni.
Hienoon palttinaan käärittynä oli arkussa äskensyntynyt lapsi. Punaisista kasvoista ja sinisistä käsistä päättäen huomasi, että se oli kuollut siksi, että napanuora oli kiedottu kireälle sen kaulaan. Mutta kun sen ruumis ei vielä ollut kylmä, en tohtinut heittää sitä virtaan. Vähän ajan kuluttua olin tuntevinani, miten sen sydän heikosti sykki. Irrotin kaulasta napanuoran, ja kun olen ollut Bastian sairashuoneessa hoitajana, tein mitä lääkäri vastaavassa tilanteessa olisi tehnyt, hengitin ilmaa sen keuhkoihin. Neljännestunnin kestäneitten ponnistusten jälkeen huomasin lapsen hengittävän, ja kirahdus pääsi sen huulilta. Minäkin huudahdin, mutta ilosta. "Jumala ei siis vihaa minua, koska hän sallii minun antaa hengen ihmisolennolle korvatakseni sen, minkä riistin toiselta!"
– Ja miten menettelitte lapsen suhteen, kysyi Monte-Cristo, – sillä olihan sellainen hyvin haitallinen miehelle, jonka täytyi paeta?
– En hetkeäkään aikonut pitää sitä luonani. Mutta tiesinhän, että Pariisissa on turvakoti, jonne otettiin suojattomia lapsia. Mennessäni tulliportin kautta kaupunkiin kerroin löytäneeni lapsen tieltä ja kysyin, miten minun oli meneteltävä. Arkku todisti sanani tosiksi, hieno palttina todisti, että lapsi oli rikkaitten ihmisten, veripisarat kasvoillani saattoivat hyvin olla lapsen verta. Minulta ei tiedusteltu mitään. Minulle neuvottiin tie turvakotiin, joka oli Enfer-kadun päässä. Leikkasin palttinan kahtia niin, että sain itselleni palan, jossa oli toinen siihen ommelluista kirjaimista. Sitten laskin lapsen oven luona olevaan laatikkoon, soitin ovikelloa ja pakenin kiireimmän kautta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin palannut Roglianoon ja sanoin kälylleni:
"Ole lohdutettu, sisareni. Israel on kuollut, mutta olen kostanut."
Hän pyysi minua selittämään, mitä noilla sanoilla tarkoitin, ja minä kerroin hänelle kaikki.
"Giovanni", sanoi Assunta, "sinun olisi pitänyt tuoda lapsi tänne; olisimme olleet hänelle vanhempien sijassa, olisimme ristineet hänet Benedettoksi, ja Jumala olisi meitä varmasti siunannut tämän hyväntyömme tähden."
Vastaamatta hänelle mitään annoin hänelle puolet palttinasta, jotta hän voisi ottaa lapsen huostaansa, jos rikastuisimme.
– Ja mitkä kirjaimet olivat tuossa palttinassa? kysyi Monte-Cristo.
– H ja N, ja niiden yläpuolella paronin kruunu.
– Näytätte käyttävän vaakunaopillisia sanoja, herra Bertuccio. Missä kummassa olette oppinut vaakunoita tuntemaan?
– Teidän palveluksessanne, herra kreivi, jossa oppii yhtä ja toista.
– Jatkakaa, haluan tietää kaksi asiaa.
– Mitkä, armollinen herra?
– Minne tuo pikku poika joutui? Sanoittehan minulle, että lapsi oli poika?
– En, teidän ylhäisyytenne. Sitä en muista maininneeni.
– Luulin kuulleeni niin. Olen siis erehtynyt.
– Ette, ette erehtynyt, sillä lapsi oli todellakin poika. Mutta teidän ylhäisyytenne halusi tietää kaksi asiaa. Mikä oli toinen?
– Toinen oli: mistä rikoksesta teitä syytettiin silloin, kun pyysitte saada rippi-isän ja apotti Busoni tuli luoksenne Nîmes'in vankilaan.
– Siitä voi syntyä liian pitkä kertomus.
– Vähät siitä. Kello on vasta kymmenen, tiedättehän, etten nuku varhain, ja otaksun, ettei teidänkään mielenne tee mennä levolle.
Bertuccio kumarsi ja jatkoi kertomustaan:
– Osaksi karkottaakseni tuskalliset muistot, osaksi hankkiakseni elatusta leskiraukalle aloin hyvin innokkaasti hoitaa salakuljettajan tehtävää, joka olikin tullut entistään helpommaksi, sillä vallankumouksen jälkeen lait aina höltyvät. Varsinkin etelärantoja vartioitiin huonosti, sillä siellä tapahtui taukoamatta kapinoita, milloin Avignonissa, milloin Nîmes'issa, milloin Uzèsissa. Käytimme hyväksemme tätä hallituksen meille suomaa aselepoa ja solmimme liittoja koko rannikkoväestön kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen en ollut tahtonut käydä Nîmes'issa. Siitä oli seurauksena, että ravintoloitsija, jonka kanssa olimme asioissa, perusti toisen kapakan Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle, ja nimitti sitä Gardin sillan majataloksi. Meillä oli siis Aigues-Mortes'in, Martigues'in ja Boucin puolella kymmenkunta paikkaa, jonne voimme kätkeä tavaramme ja tarpeen tullen paeta tullimiehiä ja poliiseja. Salakuljettajan ammatti on hyvin tuottava, jos vain on ovela ja nokkela. Minulla oli kahta suurempi syy pelätä tullimiehiä ja poliiseja, sillä jos joutuisin oikeuden eteen, niin alettaisiin tutkia, ja tutkimus johdattaisi aina menneisyyteen, ja menneisyydessäni oli nyt paljon vaarallisempia asioita kuin tullitta tuodut sikarit tai viinalekkerit. Pidin sen vuoksi kuolemaa vangitsemista edullisempana ja suoritin kerrassaan ihmeteltäviä tekoja. Monesti sain huomata, että jos liikaa varjelemme henkeämme, emme onnistu aikeissamme, jotka vaativat nopeita päätöksiä ja voimakasta ja uhkarohkeata toimintaa. Kun ei anna hengelleen enää mitään arvoa, huomaa voimainsa karttuvan ja näköpiirinsä laajenevan.
– Te filosofoitte, keskeytti kreivi. – Olette siis tehnyt vaikka mitä elämässänne.
– Anteeksi, teidän ylhäisyytenne.
– Puoli yhdentoista aika illalla on liian myöhäinen filosofoinnille. Muuta huomautusta ei minulla ole tehtävänä, sillä pidän väitettänne oikeana, mitä ei voi sanoa kaikesta filosofoinnista.
– Retkeni tulivat siis entistään laajemmiksi ja tuottavammiksi. Assunta oli säästäväinen, ja varallisuutemme karttui. Eräänä päivänä lähtiessäni matkalle hän sanoi:
"Kun palaat, on minulla sinulle iloinen yllätys."
Matka kesti kuusi viikkoa. Olimme olleet Luccassa ottamassa ruokaöljyä ja Livornossa englantilaista pumpulia. Matkalla ei sattunut mitään esteitä, ja palasimme iloisina takaisin.
Kotia tullessani näin asunnossamme huomattavalla paikalla ja muuhun kalustoon verrattuna loisteliaassa kehdossa kuuden tai seitsemän kuukauden ikäisen lapsen. Huudahdin ilosta. Prokuraattorin surmattuani olin tuntenut omantunnonvaivoja vain siksi, että olin heittänyt tuon lapsen oman onnensa nojaan. Murhan suhteen ei minulla tietystikään ollut omantunnontuskia.
Assunta-parka oli kaiken aavistanut. Hän oli käyttänyt hyväkseen matkaani ja mukanaan palttinanpala, jolle varmuuden vuoksi olin kirjoittanut päivän ja tunnin, milloin lapsi oli jätetty turvakotiin, hän oli mennyt Pariisiin ja noutanut lapsen. Lapsi luovutettiin heti hänelle muitta mutkitta.
Myönnän, herra kreivi, että nähdessäni tuon lapsen nukkuvan kehdossaan kihosivat kyynelet silmiini. "Olet todellakin kunnon nainen, Assunta, ja sallimus sinut kerran vielä palkitsee", huudahdin minä.
– Tässä ette ole yhtä oikeassa kuin filosofiassanne, sanoi Monte-Cristo. – Mutta sehän riippuu siitä, miten kukin uskoo.
– Teidän armonne on aivan oikeassa, sanoi Bertuccio. – Juuri tuon saman pojan oli Jumala määrännyt rangaistuksekseni. Jo varhain alkoi hänen turmeltunut luontonsa tulla näkyviin, eikä häntä suinkaan huonosti kasvatettu, sillä kälyni piti häntä aivan kuin prinssiä. Hän oli sorjavartaloinen poika, silmät siniset kuin kiinalaisessa posliinissa, mikä väri niin hyvin sointuu posliinin omaan maitomaiseen väriin. Hänen tukkansa oli niin vaalea, että se teki hänet hyvin erikoisen näköiseksi, ja tätä lisäsivät vielä hänen vilkkaat silmänsä ja ilkimielinen hymynsä. Pahaksi onneksi sanoo sananlasku, että vaaleatukkaiset ovat joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja. Sananlasku ei erehtynyt ainakaan Benedetton suhteen, sillä hän oli lapsuudestaan asti hyvin huonoluonteinen. Poika, jota varten käly-raukkani meni torilta parin peninkulman päästä ostamaan ensimmäiset hedelmät ja parhaat makeiset, väheksi palmalaisia appelsiineja ja genovalaisia makeisia ja söi mieluummin kastanjoita, joita varasti naapurin puutarhasta kiipeämällä muurin yli, tai hänen aitassaan olevia kuivia omenoita, vaikka omassakin puutarhassamme olisi ollut kastanjoita ja omenia. Eräänä päivänä, kun Benedetto oli viisi- tai kuusivuotias, naapurimme Vasilio, joka maamme tavan mukaan ei pitänyt rahoja eikä kalleuksiaan lukon takana – sillä tietäähän herra kreivi, että Korsikassa ei ole varkaita – naapurimme Vasilio valitti, että hänen kukkarostaan oli kadonnut kultaraha. Arvelimme hänen erehtyneen laskuissaan, mutta hän väitti asian todeksi. Sinä päivänä oli Benedetto lähtenyt talosta hyvin varhain, ja olimme hyvin levottomia, kun hän illalla tuli kotiin kuljettaen apinaa, jonka sanoi löytäneensä erääseen puuhun sidottuna.
Tuo paha lapsi, joka tahtoi saada milloin mitäkin itselleen, oli kokonaisen kuukauden ajan kärttänyt apinaa. Eräs taikatemppujen tekijä oli poikennut Roglianoon, hänellä oli ollut useita apinoita, ja näiden huvittavat temput olivat varmaankin herättäneet pojassa tuon onnettoman halun.
"Ei meidän metsissämme ole apinoita, eikä ainakaan puihin sidottuja apinoita", sanoin minä. "Tunnusta siis suoraan, mistä olet tuon saanut."
Benedetto pysyi väitteessään ja lisäsi juttuunsa kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka tuottivat enemmän kunniaa hänen kekseliäisyydelleen kuin hänen rehellisyydelleen. Kiivastuin, hän alkoi nauraa. Uhkasin, hän astui pari askelta taaksepäin sanoen:
"Sinä et saa minua lyödä, sinulla ei ole siihen oikeutta, sillä ethän ole isäni."
Emme vieläkään tiedä, kuka hänelle oli ilmoittanut tämän salaisuuden, jota huolellisesti olimme varjelleet. Olkoon kuinka tahansa, mutta pojan vastaus, joka paljasti koko hänen luonteensa, melkein kauhistutti minua ja kohotettu käteni vaipui alas. Poika oli saanut voiton, ja hän tuli niin rohkeaksi, että tästä lähin sai Assunta – joka näytti rakastavan häntä sitä enemmän, mitä huonommaksi poika tuli – antaa kaikki rahansa pojan oikkujen ja päähänpistojen tyydyttämiseen. Niin kauan kuin minä olin Roglianossa, sujui kaikki vielä jotenkuten, mutta kun lähtisin pois, tulisi Benedettosta talon isäntä, ja kaikki menisi hullusti. Kun hän oli noin yksitoistavuotias, olivat kaikki hänen toverinsa kahdeksan- ja yhdeksäntoistavuotiaita, Bastian ja Corten pahinta joukkoa, ja oikeuslaitos oli jo antanut meille varoituksia.
Minä kauhistuin. Jokainen kuulustelu saattoi tuoda mukanaan turmiollisia seurauksia. Minun täytyi juuri siihen aikaan lähteä Korsikasta tärkeälle matkalle. Mietin kauan ja aavistaen pahinta tahdoin ottaa hänet mukaani. Toivoin, että salakuljettajien toimelias ja karu elämä ja laivalla vallitseva ankara kuri muuttaisivat tämän luonteen, joka ei vielä ollut ennättänyt kokonaan turmeltua.
Kerroin siis Benedettolle tuumani ja kuvailin matkaamme tavalla, jonka olisi pitänyt riemastuttaa kaksitoistavuotiasta poikaa.
Hän antoi minun puhua rauhassa, ja kun olin lopettanut, purskahti hän nauruun ja sanoi:
"Oletko hullu, setä?" Hän käytti tätä nimitystä ollessaan hyvällä tuulella. "Minäkö vaihtaisin elämäni teidän elämäänne, ihanan laiskuuteni teidän ankaraan ja vaivalloiseen työhönne, viettäisin yöni kylmässä ja päiväni helteessä, piileskelisin ja saisin kuulan ruumiiseeni, ja kaiken vain ansaitakseni hiukan rahaa! Rahaa minulla on niin paljon kuin tahdon, Assunta-äiti antaa sitä minulle kun vain pyydän. Huomaattehan, että olisin typerä, jos noudattaisin kehotustanne."
Ällistyin totisesti hänen uhkarohkeata puhettaan. Benedetto meni leikkimään tovereittensa kanssa, ja minä näin etäältä, miten hän naureskeli heille minun typeryyttäni.
– Ihana lapsi! mutisi Monte-Cristo.
– Jos hän olisi ollut oma poikani, sanoi Bertuccio, – tai edes veljenpoikani, niin kyllä olisin johdattanut hänet oikealle tielle, sillä hyvä omatunto antaa voimia. Mutta en voinut lyödä poikaa, jonka isän olin surmannut. Annoin hyviä neuvoja kälylleni, joka aina puolusti tuota onnetonta lasta, ja kun hän kertoi, että hänen kukkarostaan oli usein hävinnyt suurehkojakin summia, neuvoin hänelle varman paikan, jonne hän voi kätkeä pienet aarteemme. Omasta puolestani olin tehnyt päätökseni. Benedetto osasi hyvin lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä kun hän joskus ryhtyi työhön, niin hän oppi päivässä sen, mihin toiset tarvitsivat viikon. Olin päättänyt toimittaa hänet johonkin pitkälle matkalle lähtevään laivaan kirjuriksi ja aioin kuljettaa hänet sinne väkisin ilmoittamatta hänelle edeltäpäin mitään. Tällä tavoin ja sulkemalla hänet kapteenin suosioon saisin hänen tulevaisuutensa riippumaan hänestä itsestään. Päätökseni tehtyäni lähdin Ranskaan.
Tällä kertaa piti meidän toimittaa kaikki tehtävämme Lionin lahdessa, ja puuhamme olivat vuosi vuodelta tulleet yhä vaikeammiksi. Oli vuosi 1829. Rauha oli palannut maahan, ja rantoja vartioitiin siis säännöllisemmin ja ankarammin kuin ennen. Beaucairen markkinoiden tähden oli vartioimista entisestään lisätty.
Matkamme alkupuoli sujui ilman mitään vaurioita. Kiinnitimme veneemme rantaan niiden monien muiden veneiden joukkoon, joita oli Rhônen varrella Beaucairesta Arles'iin asti. Veneen kaksinkertainen pohja oli tavarakätkömme, ja yöllä aloimme kuljettaa tavaroita maihin ja toimittaa niitä kaupunkiin. Mutta onnistumisemme oli tehnyt meidät varomattomiksi tai sitten oli joku meidät pettänyt, sillä eräänä päivänä kello viiden aikaan iltapäivällä, juuri kun aioimme ryhtyä syömään, juoksi laivapoika hätääntyneenä luoksemme ja kertoi nähneensä suuren joukon tullisotilaita hiipivän meitä kohden. Samassa olimme jalkeilla, mutta se oli liian myöhäistä. Purtemme saarrettiin. Tullimiesten joukossa huomasin muutamia poliiseja. Vaikka olinkin aina urhoollinen nähdessäni sotilaita, niin poliisien edessä uljuuteni hävisi. Hiivin ruumaan ja kiipesin eräästä aukosta veteen, uin veden alla pitkät matkat ja nousin vain silloin tällöin hengittämään. Tällä tavoin pääsin onnellisesti kaivantoon, joka yhdisti Rhône-joen kanavaan, joka Beaucairesta on johdettu Aigues-Mortes'iin. En valinnut tätä paikkaa sattumalta enkä edeltäpäin miettimättä. Olenhan jo maininnut teidän ylhäisyydellenne majatalonomistajasta, joka oli asettunut Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle.
– Olette kyllä, sanoi Monte-Cristo. – Mies oli jopa liittolaisennekin.
– Niin olikin, vastasi Bertuccio, – mutta seitsemän kahdeksan vuotta sitten hän oli luovuttanut majatalonsa eräälle marseillelaiselle räätälille, joka jouduttuaan rappiolle entisessä ammatissaan koetti onneaan uudessa. Hyvät suhteemme majataloon tietenkin jatkuivat, ja aioin nyt etsiä turvaa tämän miehen luota.
– Ja mikä oli tuon miehen nimi? kysyi kreivi, joka oli alkanut yhä kiinnostuneempana seurata Bertuccion kertomusta.
– Hänen nimensä oli Gaspard Caderousse. Hän oli mennyt naimisiin erään Carconten kylästä kotoisin olevan naisen kanssa, jota emme tunteneet muuta kuin hänen kylänimellään. Vaimoparka oli saanut suokuumeen ja kuihtui vähitellen. Mies oli roteva, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen, ja oli monena vaaran hetkenä osoittautunut uskaliaaksi ja neuvokkaaksi.
– Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna…
– Vuonna 1829, herra kreivi.
– Missä kuussa?
– Kesäkuun kolmannen päivän iltana.
– Kolmannen päivän iltana! toisti Monte-Cristo. – Hyvä on, jatkakaa.
– Aioin siis pyytää Caderousselta suojaa. Mutta koska emme yleensäkään tulleet hänen luokseen pääoven kautta, hyppäsin nytkin puutarhan aidan yli, hiivin kuihtuneiden oliivipuiden ja villien viikunapuiden välitse ja, peläten Caderoussella olevan matkustavaisia talossaan, menin erääseen vajaan, jossa ennenkin olin viettänyt yöni. Tämän vajan erotti alakerrassa olevasta tuvasta ainoastaan lautaseinä, ja siihen oli meitä varten tehty reikiä, jotta sopivana hetkenä voisimme ilmoittaa tulostamme. Hiivin siis vajaan ja teinkin siinä viisaasti, sillä samassa tuli Caderousse tupaan erään vieraan miehen seurassa.