– Mistä hän tulee, sitä en tiedä. Mutta minne hän menee, sen tiedän: suoraa päätä helvettiin.
– Palatkaamme lupaukseen, jonka aioitte minulta vaatia, sanoi Franz.
– Se on se, että menette suoraa päätä hotelliinne ettekä tänä iltana koeta saada tietää, kuka tuo mies on. Me muodostamme itse kukin yhdyssiteen niiden välille, joiden luota lähdemme ja joiden seuraan menemme. Älkää olko yhdyssiteenä minun ja tuon miehen välillä. Huomenna juoskaa hänen jäljestään niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää koskaan esitelkö häntä minulle, ellette tahdo minun kuolevan säikähdyksestä. Hyvää yötä. Koettakaa nukkua; minä tiedän etten itse saa unta.
Näin sanoen kreivitär lausui Franzille hyvästi, eikä tämä tietänyt, oliko hän laskenut leikkiä vai oliko hän todella noin kauhuissaan.
Palatessaan hotelliin Franz tapasi Albertin aamuviittaan verhoutuneena mukavassa asennossa nojatuolissa polttamassa sikaria.
– Siinähän te olette! sanoi hän. – Minä en odottanut teitä ennen kuin vasta huomenna.
– Rakas Albert, vastasi Franz, – olen onnellinen saadessani sanoa teille kerta kaikkiaan, että teillä on aivan väärät käsitykset Italian naisista. Olisin luullut, että monet epäonnistuneet yrityksenne sen jo olisivat teille osoittaneet.
– Minkä sille mahtaa! Kuka noista kirotuista naisista pääsee koskaan selville! He tarjoavat teille kätensä, puristavat sitä, he kuiskivat teille, antavat saattaa kotiin. Jos pariisitar tekisi neljännenkään osan tuosta kaikesta, menettäisi hän maineensa.
– Juuri sen vuoksi, että heillä ei ole mitään salattavaa, siksi, että he elävät kirkkaassa päivänvalossa, he käyttäytyvät täällä niin vapaasti. Näittehän sitä paitsi, että kreivitär todellakin pelkäsi.
– Mitä hän pelkäsi? Tuota miestäkö, joka istui vastapäisessä aitiossa kauniin kreikkalaisen naisen kanssa? Minä tahdoin nähdä tuon miehen aivan läheltä ja järjestin niin, että kohtasin heidät käytävässä. En tiedä, mistä olette saanut nuo haudantakaiset ajatuksenne! Hän on hyvin komea ja hieno mies, näyttää tilaavan pukunsa Pariisista joko Bliniltä tai Humannilta. Hän on kyllä hiukan kalpea, mutta tiedättehän, että kalpeus on hienouden merkki.
Franz hymyili, Alberthan halusi niin mielellään olla kalpea.
– Omasta puolestani myönnän kyllä, sanoi Franz, – että kreivittären puheissa tuosta miehestä ei ollut mitään järkeä. Kuulitteko, mitä kieltä hän käytti?
– Uuskreikkaa. Tunsin sen muutamista vanhan kreikan sanoista, jotka olivat saaneet uuden muodon. Tiedättehän, että koulussa osasin erinomaisen hyvin kreikkaa.
– Se on varmasti hän, sanoi Franz.
– Mitä sanoitte?
– En mitään. Mitä te täällä puuhasitte poissa ollessani?
– Valmistin teille iloisen yllätyksen.
– Minkä?
– Tiedättehän, että vaunuja on mahdoton saada.
– Totta kai, koska olemme jo tehneet kaiken voitavamme.
– No, minä olen keksinyt oivallisen tuuman.
Franz loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei hän paljoakaan luottanut toverinsa mielikuvitukseen.
– Rakas ystävä, sanoi Albert, – katsotte minua sillä tavoin, että oikeastaan minun tulisi vaatia teiltä hyvitystä.
– Sen olen valmis teille antamaan, rakas ystävä, jos tuumanne on niin oivallinen kuin sanotte.
– Kuulkaahan nyt. Emme millään keinoilla voi hankkia itsellemme vaunuja?
– Emme.
– Emmekä hevosia?
– Yhtä vähän.
– Mutta kärryt voimme saada?
– Ehkä.
– Ja härkäparin.
– Luultavasti.
– No, silloin on kaikki hyvin. Minä koristutan kärryt, ja me pukeudumme napolilaisiksi elonkorjuumiehiksi ja esitämme Leopold Robertin taulua. Jos kreivitär tulee kanssamme ja pukeutuu Pozzuolin tai Sorrenton naisten pukuun, niin on naamioitus täydellinen.
– Tällä kertaa olette todellakin oikeassa, huudahti Franz, – ja tuumanne on oivallinen. Oletteko jo maininnut siitä kenellekään?
– Olen, isännällemme. Palattuani kotiin pyysin häntä tulemaan tänne ja selitin hänelle tuumani. Hän sanoi, että se käy helposti laatuun. Minä tahdoin kullata härkien sarvet, mutta hän sanoi, että siihen kuluu kolme päivää. Meidän täytyy siis luopua tästä ylellisyydestä.
– Ja missä hän on?
– Kuka?
– Isäntämme.
– Etsimässä meille kaikkea, mitä tarvitsemme. Huomenna voi jo olla liian myöhäistä.
– Hän antaa siis vastauksen meille vielä tänä iltana?
– Minä odotan häntä.
Samassa ovi aukeni ja Pastrini pisti päänsä sisään.
– Perrnesso? sanoi hän.
– Olkaa hyvä! sanoi Franz.
– No, kysyi Albert, – oletteko löytänyt pyytämämme kärryt ja härät?
– Paljon parempaa, vastasi Pastrini hyvin tyytyväisenä itseensä.
– Hyvä isäntä, varokaa sanojanne, lausui Albert, – parempi on hyvän vihollinen.
– Teidän ylhäisyytenne voivat luottaa täydellisesti minuun, sanoi Pastrini varmasti.
– Mitä teillä siis on ilmoitettavana? kysyi Franz vuorostaan.
– Tiedättehän, sanoi hotellin isäntä, – että kreivi Monte-Cristo asuu samassa kerroksessa kuin tekin?
– Totta toki sen tiedämme, sanoi Albert, – koska juuri hänen tähtensä saamme asua aivan kuin kaksi köyhää ylioppilasta.
– No niin, hän tietää, missä pulassa olette, ja hän tarjoaa teille kaksi paikkaa vaunuissaan ja kaksi paikkaa ikkunassaan palatsi Rospolissa.
Albert ja Franz katsoivat toisiinsa.
– Mutta, sanoi Albert, – voimmeko ottaa tällaisen tarjouksen vastaan?
Hänhän on meille vieras, emmehän tunnekaan häntä.
– Mikä mies tuo kreivi Monte-Cristo on? kysyi Franz isännältä.
– Hieno ylimys, sisilialainen tai maltalainen, en tiedä varmaan, mutta jalosukuinen kuin Borghese ja rikas kuin kultakaivos.
– Jos tuo mies on niin hienokäytöksinen kuin isäntämme väittää, sanoi Franz Albertille, – niin hän olisi ilmoittanut tarjouksensa meille toisella tavoin, joko kirjoittamalla tai…
Samassa kolkutettiin oveen.
– Sisään! sanoi Franz.
Komeapukuinen palvelija astui huoneen kynnykselle.
– Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä herroille Franz d'Epinay ja vicomte Albert de Morcerf, sanoi hän.
Ja hän ojensi isännälle kaksi käyntikorttia, jotka tämä antoi nuorille miehille.
– Herra kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina herrojen luona, jatkoi palvelija, – ja hän pyytää siinä tapauksessa saada tietää, mihin aikaan herrat ottavat vastaan.
– Minulla ei ole mitään muistuttamista, sanoi Albert hiljaa Franzille.
– Hän tekee kaiken mitä voi toivoa.
– Vastatkaa herra kreiville, sanoi Franz, – että meillä on kunnia tulla hänen luokseen.
Palvelija poistui.
– Tätä voi sanoa todellakin kohteliaisuuksilla valloittamiseksi, sanoi Albert. – Olette ehdottomasti oikeassa, signor Pastrini, kreivi Monte-Cristo on todellakin hieno mies.
– Otatte siis hänen tarjouksensa vastaan? kysyi isäntä.
– Tietysti otamme, sanoi Albert. – Sanon kuitenkin suoraan, että olen pahoillani, kun noista härkärattaista ja elonkorjaajista ei tulekaan mitään. Ellei hän voisi tarjota meille paikkaa palatsi Rospolin ikkunoissa, palaisin äskeiseen tuumaani. Vai mitä te, Franz, sanotte?
– Palatsi Rospolin ikkunoiden tähden minäkin suostun, vastasi Franz.
Kuullessaan mainittavan palatsi Rospolin ikkunoista Franz muisti tuntemattoman miehen ja talonpojan keskustelun Colosseumissa. Viittaniekka herrasmieshän oli luvannut hankkia kuolemaantuomitulle armahduksen. Jos hän todella oli sama mies, jonka Franz oli nähnyt Argentina-teatterissa, niin hän epäilemättä heti tuntee hänet ja saa uteliaisuutensa tyydytetyksi.
Franz ajatteli yön mittaan paljon näitä kahta tapausta ja odotti huomista päivää. Ellei hänen Monte-Criston saarella kohtaamallaan miehellä ollut Gygeen sormusta, jonka avulla hän voi tehdä itsensä näkymättömäksi, niin hänen täytyi vihdoinkin astua esiin. Franz heräsi jo ennen kello kahdeksaa aamulla.
Albert sitä vastoin, jolla ei ollut mitään syytä nousta niin varhain, nukkui vielä sikeässä unessa.
Franz kutsutti luokseen hotellin isännän, joka saapui yhtä matelevana kuin ennenkin.
– Signor Pastrini, sanoi hän isännälle, – eikö tänään pitänyt tapahtua teloitus?
– Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta jos kysytte sitä siinä mielessä, että hankkisin teille ikkunan katsellaksenne sitä, niin se on liian myöhäistä.
– En kysy, vastasi Franz. – Jos ehdottomasti tahtoisin sen nähdä, niin löytäisinhän luullakseni paikan Monte Pinciolta.
– Oh! Ei suinkaan teidän ylhäisyytenne aio liittyä siihen roskajoukkoon, joka tavallisesti oleilee siellä.
– Luultavasti en mene sinne, sanoi Franz, – mutta tahtoisin saada hiukan tietoja.
– Mitä tietoja?
– Tahtoisin tietää kuinka monta kuolemaantuomittuja on, mitkä ovat heidän nimensä ja minkälaatuisen rangaistuksen he saavat.
– Sehän sopii mainiosti, teidän ylhäisyytenne, tänne tuotiin juuri äsken tavoletti.
– Mitä tavoletti on?
– Ne ovat pieniä puutauluja, joita ripustetaan teloituksen edellisenä päivänä kaikkiin kadunkulmiin ja joihin kiinnitetyissä papereissa on tuomittujen nimet, heidän rikoksensa laatu ja minkä rangaistuksen he saavat. Näiden tarkoituksena on kehottaa ihmisiä rukoilemaan, jotta rikolliset katuisivat pahoja tekojaan.
– Ja tuodaanko teille tavoletti, jotta tekin rukoilisitte yhdessä toisten kanssa? kysyi Franz.
– Ei, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tehnyt sopimuksen niiden jakajan kanssa, ja hän tuo ne minulle samoin kuin tuodaan teattereiden ohjelmat. Jos joku hotellivieraistani haluaa nähdä teloituksen, hän saa siitä tällä tavoin ajoissa tiedon.
– Te olette todellakin huomaavainen! huudahti Franz.
– Oo, sanoi Pastrini, – uskallan vakuuttaa, että teen kaiken voitavani tyydyttääkseni niitä ulkomaalaisia, jotka kunnioittavat hotelliani käynnillään.
– Sen kyllä huomaan, ja kerron sen jokaiselle, joka tahtoo kuulla, siitä voitte olla varma. Nyt tahtoisin nähdä tavoletin.
– Se on helppoa, sanoi isäntä avaten oven, – olen ripustanut sen tänne eteiseen.
Hän meni, otti sen seinältä ja ojensi Franzille. Ilmoitus oli sanasta sanaan käännettynä seuraava:
Kaikkien tiettäväksi tehdään, että helmikuun 22. päivänä, karnevaalin ensimmäisenä päivänä, teloitetaan Rota-istuimen päätöksen mukaan Piazza del Popololla Andrea Rondolo, joka on surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisen kanonikuksen Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa.
Edellinen tulee olemaan mazzolato.
Jälkimmäinen decapitato.
Armeliaita ihmisiä pyydetään rukoilemaan Jumalaa, jotta nämä molemmat tuomitut tulisivat synnintuntoon.
Franz oli kaksi päivää aikaisemmin kuullut tämän kaiken Colosseumin raunioilla, eikä mitään ollut muuttunut ohjelmassa. Tuomittujen nimet, heidän rikoksensa ja rangaistuksen laatu olivat aivan samat.
Otaksuttavasti tuo talonpoika ei ollut kukaan muu kuin rosvo Luigi Vampa, ja viittaniekka merenkulkija Sindbad, joka Roomassa, Porto-Vecchiossa ja Tunisissa harjoitti armeliaisuustyötään.
Mutta aika kului, kello oli jo yhdeksän, ja Franz aikoi mennä herättämään Albertin, kun tämä hänen suureksi hämmästyksekseen tuli valmiiksi pukeutuneena huoneestaan. Karnevaali pyöri hänen päässään, ja hän oli herännyt aikaisemmin kuin hänen ystävänsä odottikaan.
– Kun me nyt olemme valmiita, sanoi Franz isännälle, – niin luuletteko, signor Pastrini, että kreivi Monte-Cristo voi ottaa meidät vastaan?
– Varmasti, sanoi hän. – Herra kreivi nousee hyvin varhain aamulla, ja on jo ollut pari tuntia ylhäällä.
– Ettekä luule, että on epähienoa mennä jo nyt hänen luokseen?
– En luule.
– Siinä tapauksessa, Albert, jos olette valmis…
– Aivan valmis, vastasi Albert.
– Menkäämme kiittämään naapuriamme hänen kohteliaisuudestaan.
Franzin ja Albertin ei tarvinnut mennä kauemmaksi kuin eteisen toiselle puolelle. Hotellin isäntä kulki heidän edellään ja soitti ovikelloa. Palvelija tuli avaamaan.
– Ranskalaiset herrat, ilmoitti hotellin isäntä.
Palvelija kumarsi ja viittasi heitä astumaan sisään.
He kulkivat kahden niin loistavasti kalustetun huoneen halki, etteivät he olisi voineet kuvitellakaan näkevänsä sellaista Pastrinin hotellissa, ja saapuivat lopulta hyvin komeaan salonkiin. Turkkilainen matto oli levitetty permannolle, ja mukavat tuolit tarjosivat pehmeitä tyynyjään ja kaltevia selkänojiaan vieraille. Kuuluisien mestarien taulut ja kallisarvoiset aseet koristivat seiniä, ja raskaat verhot riippuivat ovien edessä.
– Teidän ylhäisyytenne suvaitsevat istua, sanoi palvelija, – menen ilmoittamaan herra kreiville.
Ja hän poistui eräästä ovesta.
Oven auetessa tulvehti saliin hetken ajan gusli-soittimen sulosointuja.
Franz ja Albert katsahtivat toisiinsa ja katselivat sitten uudelleen huonekaluja, tauluja ja aseita. Ne tuntuivat heistä vieläkin komeammilta kuin ensi kerralla.
– No, kysyi Franz ystävältään, – mitä sanotte tästä kaikesta?
– Hyvä ystävä, vastasi Albert, – naapurimme on joko välittäjä, joka on rikastunut siihen aikaan, jolloin espanjalaiset arvopaperit olivat laskeneet, tai hän on prinssi, joka matkustaa incognito.
– Vaiti, sanoi Franz. – Sen saamme kohta tietää, sillä tuossa hän on.
Ovi kääntyi saranoillaan, verho työnnettiin syrjään, ja tämän kaiken rikkauden omistaja astui sisään.
Albert astui häntä vastaan, mutta Franz jäi aivan kuin naulattuna paikoilleen.
Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt Colosseumissa ja teatterin aitiossa. Se oli hänen isäntänsä Monte-Criston saarelta.
35. La Mazzolata
– Hyvät herrat, sanoi kreivi Monte-Cristo astuessaan sisään, – pyydän anteeksi, että olette ennättäneet käydä luonani ennen kuin minä teidän luonanne. Mutta jos olisin tullut aikaisemmin luoksenne, olisin ehkä häirinnyt. Heti kun sain kuulla, että aioitte tulla luokseni, olen ollut valmiina kaikin tavoin palvelemaan teitä.
– Pyydämme, Franz ja minä, kiittää teitä tuhannesti, herra kreivi, sanoi Albert. – Pelastatte meidät hyvin suuresta pulasta. Olimme juuri suunnittelemassa mitä merkillisimpiä ajoneuvoja itsellemme, kun teidän ystävällinen tarjouksenne ilmoitettiin meille.
– Niin, syy on kokonaan typerän Pastrinin, sanoi kreivi viitaten molempia nuoria miehiä istumaan eräälle divaanille. – Hän ei sanallakaan maininnut minulle, mitä teiltä puuttui. Yksinäni ja erilläni kun täällä olen, etsin ainoastaan tilaisuutta saadakseni tutustua naapureihini. Heti kun sain tietää, että jollakin tavoin saatoin teitä auttaa, riensin kiireimmän kautta teille siitä ilmoittamaan.
Nuorukaiset kumarsivat. Franz ei vielä osannut sanoa sanaakaan. Hän ei tiennyt, miten menetellä. Kreivi ei millään tavoin osoittanut, että tahtoi tuntea Franzin tai että tämä mahdollisesti tuntisi hänet. Franz oli varma siitä, että kreivi oli sama mies, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt aitiossa, mutta ei ollut yhtä varma siitä, oliko hän ollut Colosseumissa. Hän päätti siis antaa asioiden kehittyä itsestään huomauttamatta kreiville suoranaisesti mistään. Hän oli sitä paitsi siinä kohden paremmassa asemassa kuin kreivi, että hän tunsi tämän salaisuuden, mutta tämä taas ei tiennyt hänestä mitään.
Hän päätti kuitenkin johdattaa keskustelun sellaiselle tolalle, että saisi edes jonkinmoista valaistusta asiaan.
– Herra kreivi, sanoi hän, – olette tarjonnut meille paikat vaunuissanne ja palatsi Rospolista vuokraamissanne ikkunoissa. Mutta osaatteko sanoa, miten voisimme hankkia itsellemme jonkinmoisen paikan nähdäksemme Piazza del Popololle?
– Sehän on totta, sanoi kreivi hajamielisesti katsoen koko ajan terävästi Morcerfiin, – torilla kai tapahtuu jonkinmoinen teloitus?
– Tapahtuu, vastasi Franz huomatessaan kreivin itse ryhtyvän puhumaan siitä, mistä hän tahtoi.
– Odottakaahan, odottakaahan, muistaakseni käskin eilen taloudenhoitajaani pitämään siitä huolen. Ehkä voin tehdä teille vielä tämänkin pienen palveluksen.
Hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan ja veti kolme kertaa.
– Olen tehnyt palvelijoiden kutsumisen yksinkertaisemmaksi, sanoi hän Franzille. – Kun soitan kerran, tulee kamaripalvelijani, kaksi kertaa, tulee hovimestarini, kolme kertaa, niin tarkoitan taloudenhoitajaani. Tällä tavoin minun ei tarvitse tuhlata aikaa eikä sanoja. Kas, tuossa hän on.
Sisään astui noin neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen ikäinen mies. Hän muistutti täsmälleen sitä salakuljettajaa, joka oli vienyt Franzin luolaan, mutta ei nyt näyttänyt häntä laisinkaan tuntevan. Mies oli ilmeisesti saanut erityiset määräyksensä.
– Herra Bertuccio, sanoi kreivi, – oletteko niin kuin eilen määräsin hankkinut minulle torille päin avautuvan ikkunan?
– Olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi taloudenhoitaja, – mutta se tapahtui viime hetkessä.
– Mitä! sanoi kreivi rypistäen silmäkulmiaan. – Enkö käskenyt teitä hankkimaan sitä minulle?
– Ja teidän ylhäisyytenne on sen saanut. Prinssi Lobanjev oli vuokrannut saman ikkunan. Mutta minun oli pakko maksaa siitä sata…
– Hyvä on, hyvä on, herra Bertuccio, näiden herrojen ei tarvitse kuulla talousasioista. Olette vuokrannut ikkunan, se on pääasia. Antakaa määräys kuskille ja olkaa portailla valmiina seurataksenne meitä. Se riittää. Saatte mennä.
Taloudenhoitaja kumarsi ja astui askelen poistuakseen.
– Olkaa niin hyvä, sanoi kreivi, – ja kysykää Pastrinilta, onko tänne tuotu tavoletti, ja pyytäkää häntä lähettämään minulle teloituksen ohjelma.
– Se on tarpeetonta, sanoi Franz ottaen taskustaan muistikirjansa. – Minä näin tuon taulun ja kopioin siitä kaikki. Tässä se on.
– Hyvä on. Voitte siis poistua, herra Bertuccio. En enää tarvitse teitä. Kun aamiainen on valmis, ilmoitettakoon siitä meille. Nämä herrat, sanoi hän kääntyen molempien ystävien puoleen, – kunnioittavat kai minua syömällä aamiaista kanssani?
– Olette aivan liian ystävällinen, herra kreivi, sanoi Albert.
– En suinkaan, päinvastoin, tuotatte sillä minulle suuren ilon ja voitte korvata minulle kaiken Pariisissa, joko toinen tai molemmat yhdessä. Herra Bertuccio, kattakaa kolmelle hengelle.
Hän otti muistikirjan Franzin kädestä.
– Siis, sanoi hän lukien aivan kuin teatteriohjelmaa, – "teloitetaan tänään helmikuun 22. päivänä Andrea Rondolo, joka on surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisan kanonikuksen Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa." Hm! "Edellinen tulee olemaan mazzolato, jälkimmäinen decapitato." Niin, näin piti kaiken aluksi tapahtua. Mutta eilisen jälkeen on asioiden kulussa tapahtunut muutos.
– Mitä? sanoi Franz.
– Niin, kun eilen vietin iltaani kardinaali Rospigliosin luona, kuulin puhuttavan jostakin lykkäyksestä, joka tulisi toisen tuomitun osaksi.
– Andrea Rondolon? kysyi Franz.
– Ei… lausui kreivi välinpitämättömästi, – vaan tuon toisen… (hän katsahti muistikirjaan etsiäkseen hänen nimeään) Peppinon, jota sanotaan Rocca Prioriksi. Siten ette saa nähdä mestausta, mutta jäähän teille mazzolata; sitä rangaistusta katselee mielellään ensi kerralla, jopa toisellakin kertaa, jota vastoin mestaus, jonka epäilemättä olette nähnyt, on liian yksinkertainen, liian tavallinen. Giljotiini ei erehdy, ei iske väärään, ei lyö kolmeatoista kertaa uudelleen niin kuin tuo sotilas, joka löi kreivi Chalais'n pään poikki ja jonka erikoiseen huomaan Richelieu varmaankin oli potilaan uskonut. Eurooppalaisista ei kannata puhuakaan, sanoi kreivi halveksivasti, – mitä rangaistuksiin tulee. He eivät ymmärrä koko asiaa ja elävät julmuuksien lapsuus- tai oikeammin vanhuusaikaa.
– Luulisi teidän, herra kreivi, tehneen vertailevia tutkimuksia eri kansojen kidutustavoista, sanoi Franz.
– Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat, lausui kreivi kylmästi.
– Ja olette nauttinut katsellessanne näitä hirveitä tekoja?
– Aluksi tunsin inhoa, sitten tulin välinpitämättömäksi ja lopulta uteliaaksi.
– Uteliaaksi! Sehän on kauhea sana.
– Miksi? Maailmassa on vain yksi ainoa vakava asia, kuolema. No, eikö uteliaisuus pakota meitä tutkimaan, millä eri tavoilla sielu voi erota ruumiista, ja mitenkä, riippuen luonteista, mielenlaadusta, jopa kansan erikoisista tavoistakin, eri olennot astuvat tuon viimeisen askelen olemassaolosta tyhjyyteen? Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa teille erään asian: mitä useammin näkee ihmisten kuolevan, sitä helpommalta kuolema tuntuu. Minun mielestäni kuolema kyllä on jonkinmoinen rangaistus, mutta se ei ole sovitus.
– En ymmärrä teitä oikein, sanoi Franz, – selittäkää, sillä en voi sanoin kuvata, kuinka suuressa määrin sananne herättävät mielenkiintoani.
– Kuulkaa siis, sanoi kreivi, ja hänen kasvonsa muuttuivat sapenkarvaisiksi niin kuin muiden kasvoille nousee veri. – Jos joku mies on kamalia kidutuskeinoja käyttäen hitaasti surmannut isänne, äitinne, rakastettunne, sanalla sanoen ihmisen, jota ei voi repiä sydämestänne pois muuten kuin että jää jälkeen tyhjä paikka ja kirvelevä haava, niin luuletteko, että yhteiskunnan tarjoama sovitus riittää? Riittääkö mielestänne se, että giljotiinin rauta kulkee murhaajan niskaluun ja selkänikamien välistä ja että mies, joka on saanut teidät kärsimään vuosikausia henkisiä tuskia, tuntee muutaman sekunnin ajan ruumiillista kipua?
– Tiedän kyllä, sanoi Franz, – että lohduttajaksi inhimillinen oikeus on puutteellinen; se voi vuodattaa verta veren korvaukseksi, siinä kaikki. Mutta siltä ei pidä vaatia muuta kuin se voi antaa.
– Olen ottanut esimerkiksi ainoastaan sen tapauksen, että yhteiskunta tuntee uhattavan perustaansa ja kostaa kuoleman kuolemalla. Mutta onhan olemassa tuhansia muunlaisia tuskia, jotka voivat ihmisen henkisesti tappaa yhteiskunnan välittämättä siitä vähääkään, tarjoamatta pienintäkään koston tilaisuutta. On olemassa rikoksia, joiden rankaisemiseen ei riitä turkkilaisten tapa seivästää, persialaisten tapa puristaa uhri kaukaloon ja irokeesien tapa kiristää hermoja, ja jotka kuitenkin yhteiskunta välinpitämättömänä jättää rankaisematta… Vastatkaa, eikö sellaisia rikoksia ole?
– On, vastasi Franz, – ja niiden rankaisemiseksi on kaksintaistelu sallittu.
– Kaksintaistelu, huudahti kreivi, – todellakin hupaisa keino, kun tarkoituksena on kosto! Kun mies on riistänyt rakastettunne, vietellyt vaimonne, häväissyt tyttärenne, tehnyt tuskaksi, kurjuudeksi, häpeäksi kokonaisen ihmiselämän, jolla oli oikeus vaatia Jumalalta osuutensa onnea, jonka hän on luvannut jokaiselle olennolle hänet luodessaan! Tämän kostaaksenne pistätte miekan miehen rintaan tai ammutte kuulan hänen otsaansa. Joutavia! Puhumattakaan siitä, että usein juuri hän lähtee tuosta taistelusta haavoittumattomana, puhtaaksi pestynä maailman edessä ja sovitettuaan tavallaan rikoksensa Jumalankin edessä. Ei, ei, – jos minun täytyisi kostaa, en kostaisi niin.
– Ette siis hyväksy kaksintaistelua? Ette siis suostuisi taistelemaan? kysyi Albert vuorostaan kuullessaan kreivin omituisia päätelmiä.
– Suostun tietenkin, sanoi kreivi. – Ymmärtäkäämme toisiamme oikein. Ryhtyisin kaksintaisteluun vähäpätöisten seikkojen vuoksi, loukkauksen, vastustuksen, korvapuustin vuoksi, ja tekisin sen sitäkin huolettomammin, kun olen hyvin taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa ja olen vähitellen tottunut vaaroihin. Kaiken tuon vuoksi ryhtyisin kyllä kaksintaisteluun. Mutta hitaan, syvän, loppumattoman, ikuisen tuskan maksaisin sillä, että tuottaisin sen aiheuttajalle samanlaisen. Silmä silmästä, hammas hampaasta, sanovat itämaalaiset, jotka ovat meille kaiken opettaneet ja jotka ovat osanneet luoda unelmista elämän ja todellisuudesta paratiisin.
– Mutta, väitti Franz, – kun te tuon päätelmän mukaan olette tuomari ja pyöveli omassa asiassanne, niin luuletteko, että voisitte aina pysyä sellaisten rajojen sisällä, että vältätte lain rangaistuksen? Viha on sokea, suuttumus mieletön, ja se, joka kaataa itselleen koston suloisen juoman, voikin saada tyhjentää katkeran kalkin.
– Kyllä, jos hän on köyhä ja menettelee tyhmästi, ei, jos hän on rikas ja menettelee taitavasti. Pahimmassa tapauksessa tulee hänen osakseen tuo äärimmäinen rangaistus, josta äsken puhuimme ja jonka Ranskan ihmisystävällinen vallankumous on asettanut silpomisen ja ruhjomisen sijaan. No niin, mitä merkitsee tämä kärsimys, jos hän on saavuttanut kostonsa? Olen melkein pahoillani siitä, ettei Peppino-raukan mestaamisesta tulekaan luultavasti mitään; silloinhan näkisitte, kuinka lyhyen ajan se kestää ja kannattaako siitä puhua. Mutta toden totta, mehän keskustelemme hyvin kummallisesta asiasta karnevaalipäivänä. Mitenkä siihen jouduimmekaan? Nyt muistan! Tehän pyysitte saada paikan ikkunassani. No niin, te saatte. Mutta menkäämme ensin aterialle, sillä tuossa tullaan ilmoittamaan meille, että pöytä on katettu.
Palvelija avasi yhden salonkiin johtavista neljästä oviparista ja ilmoitti:
– Pöytä on katettu!
Aamiaisen aikana, joka oli maukas ja hienosti valmistettu, Franz etsi silmillään Albertin katsetta nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä kummallinen keskustelu oli häneen tehnyt. Mutta Albert ei huolettomaan tapaansa näyttänyt panneen sille mitään erikoista painoa. Hän söi suurella mielihyvällä kreivin tarjoamaa ruokaa saatuaan viisi tai kuusi kuukautta tyytyä italialaiseen ruokaan, joka on maailman huonointa. Kreivi maistoi vain hiukkasen jokaista ruokalajia. Hän näytti syövän ainoastaan kohteliaisuudesta ja odottavan vieraiden lähtöä voidakseen ruveta nauttimaan jotain omaa kummallista ruokaansa.
Franz muisti, minkä kauhun kreivi oli herättänyt kreivitär G…ssä ja kuinka hän oli ollut varma siitä, että vastapäisessä aitiossa istuva mies oli vampyyri.
Aamiaisen päätyttyä Albert katsoi kelloaan.
– Suokaa anteeksi, herra kreivi, hän sanoi, – mutta meillä on vielä tuhansia hommia.
– Mitä?
– Meillä ei ole valepukuja, ja tänä päivänähän ne ovat aivan välttämättömät.
– Älkää huolehtiko siitä. Luullakseni on torin varrella meidän käytettävänämme erityinen huone. Minä käsken viedä sinne haluamanne puvut, ja voimme siellä ottaa ne yllemme.
– Teloituksen päätyttyäkö? huudahti Franz.
– Tietysti, sen jälkeen, sen aikana tai sitä ennen, aivan kuten itse haluatte.
– Vastapäätä mestauslavaa?
– Mestauslavahan kuuluu juhlaan.
– Herra kreivi, sanoi Franz, – olen ajatellut asiaa tarkemmin. Minä kiitän teitä ystävällisyydestänne, mutta en voi tulla vaunuihinne enkä ikkunaanne palatsi Rospoliin.
– Mutta sittenhän teiltä jää näkemättä hyvin erikoinen tapaus, vastasi kreivi.
– Te kerrotte sen, jatkoi Franz, – ja olen varma siitä, että teidän kertomananne se tekee minuun yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin jos olisin sen nähnyt. Monesti olen jo ennen päättänyt mennä katsomaan mestausta, mutta en ole koskaan voinut sitä tehdä. Entä te, Albert?
– Näin Castaingin mestauksen, mutta luulen olleeni sinä päivänä hiukan humalassa. Olin juuri päässyt koulusta ja olin viettänyt yöni jossakin ravintolassa.
– Jos ette olekaan nähnyt teloitusta Pariisissa, niin ei mikään estä teitä katsomasta sitä ulkomailla. Ihminen matkustaa oppiakseen, muuttaa olinpaikkaa nähdäkseen jotakin. Tuomittu on suuri roisto, hän löi rautakangella kuoliaaksi papin, joka oli kasvattanut hänet aivan kuin oman poikansa. Kun kerran tappaa kirkonmiehen, niin tarttukoon sopivampaan aseeseen kuin rautakankeen, varsinkin kun tämä kirkonmies mahdollisesti on oma isä. Jos olisitte Espanjassa, niin menisitte katsomaan härkätaisteluja, eikö niin? No niin, ajatelkaa, että tämäkin on taistelu, muistelkaa entisajan roomalaisia sirkuksessa, taisteluja, joissa surmattiin kolmesataa leijonaa ja sata miestä. Muistelkaahan noita kahdeksaakymmentätuhatta katsojaa, noita säädyllisiä vallasnaisia, jotka veivät sinne naimaiässä olevat tyttärensä, ja noita ihania vestaaleja, jotka kauniilla peukaloillaan antoivat merkin: "Älkää laiskotelko! Tappakaa tuo mies, joka on jo melkein kuollut."
– Lähdettekö te, Albert, katsomaan? kysyi Franz.
– Tietysti, hyvä ystävä! Ajattelin ensin samoin kuin tekin, mutta kreivin sanat ovat muuttaneet mielipiteeni.
– Lähdetään siis, koska niin tahdotte, sanoi Franz. – Mutta mennessämme torille tahtoisin kulkea Corson kautta. Käykö se päinsä, herra kreivi?
– Jalan kyllä, vaunuilla ei.
– No, siis menen jalan.
– Täytyykö teidän välttämättömästi mennä sen kautta?
– Täytyy, minun täytyy nähdä siellä jotakin.
– Mennään siis Corson kautta. Lähetämme vaunut Piazza del Popololle Strada del Babuinon kautta. Minäkin menen mielelläni Corson kautta nähdäkseni, onko määräyksiäni noudatettu.
– Teidän ylhäisyytenne, eräs katujamunkki haluaa puhutella teitä, sanoi palvelija avaten oven.
– Tiedän, mistä on kysymys. Hyvät herrat, suvaitsetteko mennä salonkiin, siellä on pöydällä mainioita havanna-sikareja; minä tulen heti jäljestänne.
Nuoret miehet nousivat ja poistuivat ovesta kreivin pyydettyä kerran vielä anteeksi ja poistuessa toisesta. Albert, joka oli suuri tupakantuntija ja joka Italiassa-olonsa aikana oli kaivannut Café de Paris'n sikareja, lähestyi pöytää ja huudahti ilosta nähdessään oikeita havanna-sikareja.
– No, kysyi Franz häneltä, – mitä ajattelette kreivi Monte-Cristosta?
– Mitäkö ajattelen! vastasi Albert hämmästyneenä. – Hän on miellyttävä mies, aivan verraton isäntä kodissaan, paljon nähnyt, paljon tutkinut, paljon miettinyt. Hän on aivan kuin Brutus stoalainen, ja kaiken lisäksi hänellä on oivallisia sikareja, lisäsi hän puhaltaen suurella nautinnolla savua kattoa kohden.
Sellainen oli Albertin mielipide kreivistä. Kun Franz tiesi, että Albert väitti muodostavansa mielipiteensä ihmisistä tarkoin punnittuaan heidän ominaisuuksiaan, ei hän koettanutkaan muuttaa hänen käsitystään.
– Mutta, sanoi hän, – oletteko huomannut erästä kummallista asiaa?
– Mitä?
– Kuinka tarkkaan hän teitä silmäilee.
– Minuako?
– Niin, teitä.
Albert mietti.
– Eihän siinä ole mitään kummallista, sanoi hän huoaten. – Olen ollut toista vuotta poissa Pariisista ja pukuni on kaiketi vanhanaikainen. Kreivi on varmaankin pitänyt minua maalaisena. Rakas ystävä, sanokaa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, että niin ei ole asian laita.
Franz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.
– Hyvät herrat, sanoi hän. – Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne. Olen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me astumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita mukaanne, herra Morcerf.
– Hyvin mielelläni, sanoi Albert, – sillä italialaiset sikarit ovat vielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette Pariisiin, niin korvaan kaiken teille.
– Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen kolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Kello on puoli yksi.
He laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset määräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin jalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka varrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.