Rosvot purskahtivat nauruun.
"Millä mielestäsi olet tämän kunnian ansainnut?" kysyi alipäällikkö.
"Olen tappanut päällikkönne Cucumetton, jonka puku nyt on ylläni", sanoi Luigi, "ja olen sytyttänyt San Felicen kartanon antaakseni juhlapuvun morsiamelleni."
Tuntia myöhemmin oli Luigi Vampa valittu kuolleen Cucumetton sijaan päälliköksi.
– No, rakas Albert, sanoi Franz kääntyen ystävänsä puoleen, – mitä nyt arvelette Luigi Vampasta?
– Sitä, että tuo kaikki on tarua, sanoi Albert, – ja että häntä ei ole koskaan ollut olemassakaan.
– Ja te siis sanotte, että Vampa harjoittaa tätä nykyä ammattiaan Rooman lähistöllä? kysyi Franz Pastrinilta.
– Ja niin uhkarohkeasti, ettei moista ole ennen nähty.
– Poliisi on siis turhaan koettanut vangita häntä?
– Sehän on mahdotonta! Hän on liitossa tasangon paimenten, Tiberin kalastajien ja rannikon salakuljettajien kanssa. Kun häntä etsitään vuoristosta, niin hän onkin virralla, häntä ajetaan takaa virralla, hän onkin merellä; kun sitten luullaan hänen paenneen Giglion, Guanoutin tai Monte-Criston saarelle, niin hän ilmestyykin yht'äkkiä Albanoon, Tivoliin tai Ricciaan.
– Ja miten hän menettelee matkustajien suhteen?
– Hyvin yksinkertaisesti. Sen mukaan, kuinka kaukana ollaan kaupungista, he antavat matkustajalle aikaa kahdeksan tuntia, kaksitoista tuntia, vuorokauden, että hän ehtisi maksaa lunnaat. Kun tämä aika on kulunut umpeen, annetaan vielä tunti armonaikaa. Ellei tämän tunnin viimeisenä minuuttina lunnaita ole suoritettu, ampuu hän kuulan vangin otsaan tai pistää tikarin hänen sydämeensä. Siinä kaikki.
– No, Albert, kysyi Franz toveriltaan, – vieläkö nytkin tekee mielenne ajaa Colosseumiin ulommaisia bulevardeja pitkin?
– Tietysti, jos se tie on hauskempi, vastasi Albert.
Samassa kello löi kahdeksan, ovi aukeni ja ajuri astui sisään.
– Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, – vaunut odottavat.
– Siinä tapauksessa, sanoi Franz, – Colosseumiin.
– Porta del Popolon kautta vai katuja pitkin?
– Katuja pitkin, hitto vieköön, katuja pitkin! huudahti Franz.
– Rakas ystävä, sanoi Albert nousten ja sytyttäen kolmannen sikarin, – luulin teitä toden totta urhoollisemmaksi.
34. Odottamaton kohtaaminen
Franz oli keksinyt keinon, miten Albert joutuisi Colosseumiin kulkematta minkään antiikkisen raunion ohitse, niin ettei mikään asteittainen valmistautuminen riistäisi tältä jättiläisrakennukselta tuumaakaan sen mahtavuudesta. Se kävi päinsä ajamalla ensin Via Sistiniaa, kääntymällä Santa Maria Maggioren edustalla ja saapumalla Via Urbanaa ja San Pietro in Vincolia pitkin Via del Colosseolle.
Tällä tiellä oli sekin etu, että se ei millään tavoin haihduttanut Pastrinin kertomuksen vaikutusta, johon tarinaan oli liittynyt Franzin kummallinen isäntä Monte-Criston saarelta.
Eräs toinenkin seikka oli johdattanut Franzin mieleen ystävänsä merenkulkija Sindbadin, nimittäin nuo hänen kummalliset suhteensa rosvoihin ja salakuljettajiin. Kun Pastrini oli kertonut, miten Vampa saattoi paeta kalastajien ja salakuljettajien veneisiin, niin Franz muisti noita kahta korsikalaista rosvoa, jotka olivat aterioineet jahdin miehistön seurassa, ja jotka oli viety Porto-Vecchioon. Ilmeisesti merenkulkija Sindbad harjoitti samaa hyväntekeväisyysintoaan yhtä hyvin Piombinon, Civita-Vecchian, Ostian ja Gaetan rannoilla kuin Korsikan, Toscanan ja Espanjan rannoillakin. Ja kun Franz muisti hänen itse puhuneen Tunisista ja Palermosta, oli hänellä ilmeisesti hyvin laaja vaikutuspiiri.
Mutta niin voimakkaan vaikutuksen kuin nämä mietelmät tekivätkin nuoreen mieheen, katosivat ne heti, kun hän näki edessään Colosseumin synkän jättiläisrakennuksen, jonka aukkojen läpi kuu loi kalpeita säteitään, aivan kuin ne olisivat paistaneet kummituksen silmistä. Vaunut pysähtyivät muutaman askelen päähän Mesa Sudansista. Kuski hyppäsi istuimeltaan alas, avasi vaunun oven, ja nuoret miehet laskeutuivat maahan. Samassa oli heidän edessään opas, joka näytti ilmestyneen maan alta.
Hotellin puolesta oli jo opas seurannut heitä, joten heillä oli nyt kaksi opasta.
Roomassa onkin aivan mahdotonta karttaa oppaita. Lukuun ottamatta yleistä opasta, joka ottaa teidät haltuunsa niin pian kuin tulette hotelliin ja joka ei luovu teistä, ennen kuin olette päässyt kaupungin ulkopuolelle, on jokaisella muistomerkilläkin oma oppaansa, jopa muistomerkin jokaisella osallakin. Kuinka niitä siis ei olisi Colosseumilla, tuolla kuuluisimmalla muistomerkillä, josta Martialis on sanonut:
"Lakatkoon Memphis ylistelemästä pyramidien raakalaiskauneutta, älköön ylistettäkö enää Babylonian ihmeitä, kaikki saavat väistyä tämän Caesarien jättiläistyön edessä, kaikkien tulee yhtyä ylistämään tätä muistomerkkiä."
Franz ja Albert eivät koettaneetkaan päästä oppaiden tyranniudesta. Se olisi ollut sitäkin vaikeampaa, kun vain oppailla on oikeus kulkea rakennuksessa soihtu käsissään. He eivät siis vastustelleet, vaan antautuivat kokonaan näiden valtaan.
Franz tunsi rakennuksen, sillä hän oli jo kymmenen kertaa ollut siellä. Mutta kun hänen toverinsa ensi kertaa astui jalallaan Flavius Vespasianuksen jättiläisrakennukseen, teki muistomerkki oppaan lörpöttelystä huolimatta syvän vaikutuksen häneen. Näkemättä ei voi aavistaa, kuinka mahtava tämä rakennus on, ja se tulee entistä kauniimmaksi etelän kuutamossa, joka muistuttaa lännen iltahämärää.
Tuskin oli Franz astunut satasen askelta raunioiden sisällä, kun hän jätti Albertin oppaiden seuraan katsomaan leijonien luolaa, gladiaattorien suojaa ja caesarien aitiota, ja läksi omin päin kulkemaan puoliksi raunioituneita portaita myöten. Hän antoi muiden tehdä tavanmukaisen kiertokulkunsa ja istahti erään pylvään suojaan aukon kohdalle, josta hän saattoi nähdä rakennuksen koko majesteetillisessa suuruudessaan.
Franz oli istunut noin neljännestunnin paikallaan ja näki, miten Albert soihtuja kantavien oppaiden seurassa tuli esiin Colosseumin toisessa päässä eräästä vomitoriumista ja miten he aivan kuin virvatulia seuraavat varjot laskeutuivat porras portaalta sitä paikkaa kohden, joka oli varattu Vestan neitsyille, kun hän kuuli kiven putoavan alas niiltä portailta, joita myöten hän oli äsken kulkenut. Useinhan kivi tuolla tavoin putoaa ajan askelten alta ja vyöryy syvyyteen. Mutta tällä kertaa hänestä tuntui, että ihmisjalka oli sen irroittanut, ja että joku tuli häntä kohden, vaikkakin astuja koetti liikkua niin hiljaa kuin mahdollista.
Vähän ajan kuluttua tuli näkyviin mies, joka nousi varjosta sitä mukaa kuin astui ylemmäksi portaita. Mies saattoi olla niin kuin Franzkin sellainen matkailija, joka mieluummin mietiskeli yksinäisyydessä kuin kuunteli oppaan lörpötyksiä, eikä hänen ilmestymisessään siis ollut mitään kummallista. Mutta hänen ylen varovainen liikehtimisensä ja kuulostamisensa ilmaisi, että hän oli saapunut tietyssä tarkoituksessa ja odotti jotakuta.
Vaistomaisesti Franz hiipi piiloon pylvään taakse.
Kymmenen askelen päässä heistä oli holvi sortunut ja aukon ympärillä kasvoi pensaita ja pitkiä huojuvia köynnöskasveja, joiden vihannat oksat selvästi näkyivät taivaan tummaa kantta vastaan.
Mies, jonka salaperäinen ilmestyminen oli herättänyt Franzin huomiota, seisoi varjossa, joten hänen kasvonpiirteitään ei voinut erottaa, mutta hänen pukunsa näkyi. Hän oli kietoutunut laajaan, ruskeaan viittaan, jonka vasemman olan yli heitetty kulma suojasi hänen kasvojensa alapuolen. Leveälierinen hattu peitti kasvojen yläosan. Hänen pukunsa alaosaa valaisi aukosta viistoon tuleva säde, ja silloin saattoi erottaa mustat housut ja hienot kiiltonahkaiset kengät. Mies kuului ilmeisesti hienoihin seurapiireihin.
Seisottuaan paikallaan muutaman minuutin hän alkoi käydä kärsimättömäksi. Silloin kuului ylemmältä terassilta heikkoa kolinaa.
Samassa ilmestyi mies aukon suulle, loi tutkivan katseensa pimeyteen ja huomasi viittaan kietoutuneen miehen. Hän tarttui heti riippuviin köynnöksiin ja laskeutui niitä myöten. Hänellä oli trasteverelainen puku yllään.
– Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Rooman murteella, – olen antanut teidän odottaa. Mutta olen myöhästynyt vain muutaman minuutin. San Giovanni di Lateranon kello löi vasta juuri äsken kymmenen.
– Minä tulin liian varhain ettekä te liian myöhään, vastasi tuntematon selvällä Toscanan murteella. – Jättäkäämme siis turhat anteeksipyynnöt. Tiedän joka tapauksessa, ettei saapumisenne riippunut teidän tahdostanne.
– Siinä olettekin oikeassa, teidän ylhäisyytenne. Tulen Sant' Angelon linnasta, ja minun oli hyvin vaikea päästä Beppon puheille.
– Kuka on Beppo?
– Beppo on eräs vankilan palvelija, jolle maksan vuosittain pienen summan saadakseni tietää, mitä pyhän isän vankilassa tapahtuu.
– Ahaa, minä huomaan, että olette varovainen.
– Täytyy, teidän ylhäisyytenne, eihän tiedä, mitä sattuu tapahtumaan. Ehkä minäkin kerran joudun ansaan, aivan kuin Peppino-parka, ja tarvitsen hiiren puremaan verkon silmut poikki.
– Lyhyesti, mitä olette saanut tietää?
– Tiistaina pannaan toimeen kaksi teloitusta kello kahden aikaan, niin kuin Roomassa on tapana ennen suuria juhlia. Toinen on mazzolato, konna, joka tappoi kasvattajansa, erään papin, eikä siis ansaitse mitään sääliä. Toinen on decapitato, ja se on onneton Peppino.
– Minkä sille voi, tehän herätätte sellaista kauhua sekä paavillisessa hallituksessa että viereisissä kuningaskunnissakin, joten rangaistus on pantava toimeen pelottavaksi esimerkiksi.
– Mutta eihän Peppino kuulu edes joukkooni. Hän on paimenparka, joka ei ole tehnyt muuta rikosta kuin että on hankkinut meille ruokavaroja.
– Ja tullut siten täydellisesti rikostoveriksenne. Häntä kohtaan ollaan kuitenkin hienotunteisia, häntä ei murskata kuoliaaksi niin kuin teille kävisi, jos kerran joutuisitte heidän käsiinsä, vaan mestataan. Tämä tuottaa vaihtelua kansanhuveihin, joten jokainen saa siellä nähdä mielensä mukaisen näytännön.
– Lukuun ottamatta sitä odottamatonta näytäntöä, jonka minä järjestän.
– Näytte aikovan tehdä tyhmyyksiä, huomautti viittaniekka.
– Olen valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseni miehen, joka minua palvelemalla on joutunut ahdinkoon. Kautta Madonnan, pitäisin itseäni pelkurina, ellen tekisi mitään auttaakseni tuota kunnon miestä.
– Ja mitä aiotte tehdä?
– Asetan parikymmentä miestä mestauslavan ympärille, ja kun hänet tuodaan ja minä olen antanut merkin, hyökkäämme kaikki tikarit kädessä saattueen kimppuun ja vapautamme hänet.
– Tuuma tuntuu hyvin arveluttavalta, ja minun keinoni on ehdottomasti parempi.
– Ja mikä on teidän ylhäisyytenne keino?
– Annan eräälle tuntemalleni miehelle kymmenentuhatta piasteria, ja Peppinon mestaus lykätään seuraavaan vuoteen. Sitten annan tämän vuoden kuluessa tuhat piasteria eräälle toiselle, joka auttaa hänet pääsemään pakoon.
– Oletteko varma onnistumisestanne?
– Olen. Teen enemmän yksinäni kullan avulla kuin te kaikki yhteensä tikareillanne, pistooleillanne, karbiineillanne ja musketeillanne. Antakaa minun toimia.
– Hyvä on. Mutta jos epäonnistutte, niin olemme valmiina.
– Olkaa vain valmiina, jos mielenne tekee, mutta luottakaa siihen, että minä hankin armahduksen.
– Ylihuomenna on tiistai, muistakaa se. Teillä on aikaa vain huomispäivä.
– Mutta vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, tunnissa kuusikymmentä minuuttia ja minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Ja kahdeksankymmenenkuudentuhannen neljänsadan sekunnin kuluessa ennättää saada paljon aikaan.
– Jos onnistutte, niin miten saamme sen tietää?
– Asia on hyvin yksinkertainen. Olen vuokrannut kahvila Rospolin kolme viimeistä ikkunaa. Jos saan lykkäyksen aikaan, niin sivuilla olevissa ikkunoissa on keltaiset silkkiverhot, mutta keskimmäisessä valkoiset, ja niissä punainen risti.
– Mainiota. Ja kenen välityksellä toimitatte armahduksen?
– Lähettäkää luokseni joku joukostanne katujamunkin puvussa. Pukunsa avulla hän pääsee aivan mestauslavan ääreen, antaa armahduskirjan munkkikunnan esimiehelle, joka taas antaa sen pyövelille. Ilmoittakaa tämä sitä ennen Peppinolle, ettei hän kuole pelosta tai tule hulluksi.
– Kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, sanoi talonpoika, – olettehan varma siitä, että olen teille uskollinen?
– Ainakin toivon.
– Jos pelastatte Peppinon, niin vastaisuudessa en ole ainoastaan uskollinen, vaan tottelen kaikkia määräyksiänne.
– Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, ystäväni. Jonakin päivänä ehkä vetoan siihen, sillä ehkä minäkin jonakin päivänä tarvitsen teidän apuanne…
– No niin, silloin näette, että olen yhtä valmis auttamaan teitä kuin te nyt minua. Vaikka olisitte maailman toisessa ääressä, niin teidän ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa minulle: Tee niin, ja minä teen, kautta…
– Vaiti, sanoi tuntematon, – kuulen askeleita.
– Ne ovat matkustajia, jotka käyvät katsomassa Colosseumia soihtujen valossa.
– Heidän ei sovi nähdä meitä täällä yhdessä. Nuo vakoilevat oppaat voisivat tuntea meidät. Ja niin suuressa kunniassa kuin pidänkin ystävyyttänne, voisin turmella hiukan asemaani, jos tiedettäisiin meidän olevan läheisissä tekemisissä toistemme kanssa.
– Siis, jos saatte lykkäyksen aikaan?
– On keskimmäisessä ikkunassa valkoiset silkkiverhot ja niissä punainen risti.
– Ellette saa sitä aikaan?
– Kaikissa kolmessa on keltaiset verhot.
– Ja silloin?
– Silloin, hyvä ystävä, käyttäkää tikarejanne mielenne mukaan; minä sallin sen ja olen sitä katsomassa.
– Hyvä, teidän ylhäisyytenne, luotan teihin, luottakaa te minuun.
Tämän sanottuaan talonpoika katosi portaita myöten, ja tuntematon, käärittyään viittansa vieläkin enemmän kasvojensa suojaksi, kulki parin askelen päässä Franzin ohitse ja astui ulompia portaita myöten areenalle.
Pian sen jälkeen Franz kuuli nimeään huudettavan holvikäytävässä.
Albert kutsui häntä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Franz ajoi hotellia kohden kuunnellen anteeksiantamattoman hajamielisesti Albertia, joka Pliniuksen ja Calpurniuksen mukaan esitelmöi oppineesti rautapiikkisistä verkoista, joiden avulla estettiin petoja hyökkäämästä katsojien joukkoon.
Hän antoi toisen rauhassa jatkaa selityksiään. Hänellä oli kiire päästä niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen voidakseen rauhassa miettiä kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut.
Toinen miehistä oli hänelle ehdottomasti vieras, mutta toisen ääni oli tuttu.
Lauseitten hieman pilkallisissa käänteissä oli jotakin terävää ja metallista, joka sai hänet sävähtämään Colosseumissa aivan samoin kuin Monte-Criston saarellakin.
Hän oli aivan varma siitä, että tämä mies oli merenkulkija Sindbad. Jokaisessa muussa tilanteessa Franz olisi mennyt hänen luokseen. Mutta hänen kuulemansa keskustelu oli ollut niin arkaluonteinen, ettei hän tohtinut ilmaista itseään. Hän oli siis antanut tuon kummallisen miehen poistua seuraamatta häntä, mutta hän päätti pyhästi, ettei seuraavalla kerralla päästäisi tilaisuutta käsistään.
Ajatukset vaivasivat Franzia niin, ettei hän saanut unta. Vasta päivän koittaessa hän nukahti; siitä syystä hän nousikin hyvin myöhään. Oikeana pariisilaisena oli Albert jo pitänyt huolta illan huvituksista ja lähettänyt ostamaan aition Argentina-teatteriin.
Franzilla oli useita kirjeitä kirjoitettavana Ranskaan; hän jätti sen vuoksi vaunut koko päiväksi Albertin haltuun.
Kello viideltä Albert palasi hotelliin. Hän oli vienyt perille suosituskirjeensä ja oli saanut kutsuja kaikiksi illoiksi ja oli nähnyt Rooman. Yhdessä päivässä Albert oli ennättänyt kaiken.
Sitä paitsi hän oli ennättänyt tiedustella, millainen oli ooppera ja ketkä siinä esiintyivät.
Oopperan nimi oli "Parisina", ja siinä esiintyivät Coselli, Moriani ja Spech.
Onni siis suosi nuoria ystäviämme: he pääsivät kuulemaan "Lucia di Lammermoorin" säveltäjän oopperaa, jossa esiintyi kolme Italian parasta taiteilijaa.
Albert ei ollut voinut tottua italialaisiin teattereihin, niissä kun ei ollut orkesteripaikkoja yleisölle, ei ollut parvia eikä avonaisia aitioita. Se tuntui hankalalta hänestä, jolla oli oma orkesterituolinsa Bouffes'issa ja osansa loge infernalea Suuressa oopperassa.
Se ei estänyt Albertia pukeutumasta tavattoman huolellisesti joka kerta, kun hän meni oopperaan Franzin seurassa. Se oli turhaa vaivaa. Ranskalaisen muodin hienoimman edustajan häpeäksi on mainittava, että niinä neljänä kuukautena, joina hän Franzin kanssa oli samoillut Italian halki, hänelle ei ollut sattunut ainoatakaan seikkailua.
Albert koetti toisinaan laskea leikkiä tästä asiasta. Mutta oikeastaan hän oli siitä harmissaan. Hän, Albert de Morcerf, Pariisin suosituimpia nuoria miehiä, ei saavuttanut mitään ponnistustensa palkaksi. Koko juttu oli sitä tuskallisempi, kun hän oli lähtenyt Pariisista varmassa vakaumuksessa, että hänellä olisi aivan tavaton menestys ja että hän saisi tuttavansa Pariisissa riemuitsemaan kertoessaan seikkailuistaan.
Mitään ei ollut tapahtunut. Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja napolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan miehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen vakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin uskollisempia kuin ranskalaiset.
Tällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niin kuin kaikkialla, olisi poikkeuksia.
Albert ei ollut ainoastaan komea seuramies, vaan hän oli myös henkevä. Hän oli sitä paitsi vicomte, tosin uutta aatelia, mutta kun ei nykyaikana enää kysytä todistuksia, niin samahan oli, laskettiinko aateluus vuodesta 1399 vai 1815! Kaiken muun lisäksi oli hänellä viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot. Se riitti jo yllin kyllin tekemään miehen tavoitelluksi Pariisissa. Nöyryyttäväähän sen vuoksi oli, ettei kukaan nainen todenteolla ollut häntä huomannut, vaikka hän oli liikkunut niin monessa Italian kaupungissa.
Hän arvelikin saavansa korvauksen Roomassa, sillä onhan karnevaali vapauden aikaa ja panee jäykimmätkin hulluttelemaan. Ja koska karnevaali alkaisi seuraavana päivänä, täytyi Albertin sitä ennen tehdä voitavansa herättääkseen huomiota.
Hän olikin sen vuoksi ostanut liput teatterin kaikkein silmiinpistävimpään aitioon ja oli sinne mennessään pukeutunut hyvin huolellisesti. Aitio oli ensimmäisellä rivillä, joka vastaa pariisilaisen teatterin galleriaa. Ensimmäiset kolme riviä olivat kaikki yhtä hienoja, ja niitä sanotaankin sen vuoksi ylhäisön riveiksi.
Tämä aitio, jossa kaksitoista henkeä saattoi mukavasti istua, oli maksanut ystävyksille hiukan vähemmän kuin neljän hengen aitio Ambigu-teatterissa Pariisissa.
Albert toivoi vielä senkin vuoksi valloittavansa jonkun kauniin roomattaren, että voisi saada paikan tämän vaunuissa ja nähdä karnevaalin ylhäisistä ajoneuvoista tai jonkun prinssin palatsin parvekkeelta.
Toiveikas mieliala teki hänet vielä entistä eloisammaksi. Hän käänsi selkänsä näyttämöön, kumartui puoliksi ulos aitiostaan ja katseli kuuden tuuman pituisella kaukoputkella kaikkia kauniita naisia.
Mutta ei ainoakaan nainen edes uteliaisuudesta kiittänyt katseellansa Albertia kaikkien hänen vaivannäköjensä palkaksi.
Jokainen puheli omista asioistaan, rakkaudestaan, nautinnoistaan, seuraavana päivänä alkavasta karnevaalista, välittämättä esiintyjistä tai oopperasta muuta kuin määrähetkinä, jolloin jokainen kääntyi, joko kuullakseen osan Cosellin resitatiivista, taputtaakseen käsiään Morianin loistavalle laululle tai huutaakseen "hyvä" Spechille. Sen jälkeen yksityiset keskustelut alkoivat uudelleen.
Ensimmäisen näytöksen lopulla aukeni erään siihen asti tyhjänä olleen aition ovi, ja Franz näki naisen, jolle hänet oli esitelty Pariisissa ja jonka hän luuli vieläkin olevan Ranskassa. Albert huomasi toverinsa liikahtavan naisen ilmestyessä aitioon ja kysyi heti:
– Tunnetteko tuon naisen?
– Tunnen. Mitä pidätte hänestä?
– Hurmaava, hyvä ystävä, ja vaalea. Oh, kuinka ihanat hiukset! Onko hän ranskalainen?
– Hän on venetsialainen.
– Ja hänen nimensä on?
– Kreivitär G…
– Minä tunnen hänet nimeltä, sanoi Albert. – Sanotaan, että hän on yhtä sukkela kuin kauniskin. Minähän olisin voinut tulla esitellyksi hänelle rouva Villefort'in viime tanssiaisissa, mutta löin ne laimin. Mikä tyhmeliini olenkaan!
– Jos tahdotte, niin korjaan tämän tyhmyyden? kysyi Franz.
– Tunnetteko hänet niin hyvin, että voitte viedä minut hänen aitioonsa?
– Minulla on ollut kunnia puhella hänen kanssaan kolme tai neljä kertaa eläissäni. Mutta tiedättehän, että silloin voin mennä hänen aitioonsa käyttäytymättä sopimattomasti.
Tällä hetkellä kreivitär huomasi Franzin ja viittasi sirosti hänelle, mihin Franz vastasi kunnioittavasti kumartamalla.
– Kas vain, tehän näytätte olevan hyvissä väleissä hänen kanssaan! sanoi Albert.
– Siinä erehdytte, ja me ranskalaiset teemme ulkomailla niin paljon tyhmyyksiä sen vuoksi, että näemme kaiken ranskalaiselta näkökannalta. Espanjassa ja varsinkaan Italiassa ei pidä arvostella ihmisten keskinäisten suhteiden läheisyyttä sen perusteella, kuinka vapaasti he seurustelevat keskenään. Me olemme tunteneet sympatiaa toisiamme kohtaan, kreivitär ja minä, siinä kaikki.
– Sydämenkö sympatiaa? kysyi Albert nauraen.
– Ei, vaan järjen, siinä kaikki, vastasi Franz vakavasti.
– Missä tilaisuudessa?
– Kävellessämme Colosseumissa samalla tapaa kuin mekin kaksi.
– Kuutamollako?
– Niin.
– Kahdenko?
– Melkein.
– Ja mistä puhuitte?
– Vainajista.
– Sepä oli todellakin hyvin virkistävää, huudahti Albert. – Jos minulla on onni päästä hänen seurakseen tuollaiselle kävelymatkalle, lupaan puhua yksinomaan elävistä.
– Ja teette siinä ehkä väärin.
– Sitä odottaessamme esitelkää minut hänelle, niin kuin olette luvannut.
– Heti, kun näytös on loppunut.
– Kuinka kirotun pitkä tämä ensimmäinen näytös onkaan!
– Kuunnelkaa finaalia, se on hyvin kaunis, ja Coselli laulaa sen verrattomasti.
– Niin kyllä, mutta millainen asento hänellä on!
– Spech on niin draamallinen kuin suinkin voi vaatia.
– Ymmärrättehän, että kun on kuullut Sontagin ja Malibranin…
– Eikö Morianin metodi ole teistä verraton?
– Minä en pidä tummista tenorilaulajista.
– Rakas ystävä, te olette todellakin liian vaativainen, sanoi Franz kääntyessään näyttämölle päin Albertin yhä jatkaessa yleisön tarkastamista.
Väliverho laskeutui vihdoinkin vicomte de Morcerfin suureksi iloksi; hän tarttui hattuunsa, silitti nopeasti hiuksiaan, korjaili kalvosimiaan ja kaulanauhaansa ja huomautti Franzille odottavansa häntä.
Kun kreivitär, jolta Franz katseellaan kysyi lupaa, viittasi hänelle merkiksi, että hän oli tervetullut, kiirehti Franz täyttämään Albertin toivomuksen. Kulkiessaan pitkin käytävää Albert vielä silitteli paitansa edustasta ja takistaan pois istumaryppyjä, ja he naputtivat aitio 4:n oveen, jonka takana kreivitär istui.
Heti nousi nuori mies, joka oli istunut hänen rinnallaan aition etummaisella tuolirivillä, ja luovutti italialaiseen tapaan paikkansa vastatulleelle, joka vuorostaan luovuttaa sen seuraavalle vieraalle.
Franz esitteli Albertin kreivittärelle Pariisin eräänä suosituimpana seuramiehenä. Hän lisäsi, että Albert oli aivan onneton, kun ei Pariisissa ollut osannut käyttää hyväkseen tilaisuutta tulla esitellyksi kreivittärelle, ja oli pyytänyt häntä korjaamaan tämän erehdyksen. Hän oli nyt toimittanut tehtävänsä ja toivoi, että kreivitär, jolle hänenkin oikeastaan olisi pitänyt tulla uudestaan esitellyksi, antaa anteeksi hänen epähienon menettelynsä.
Kreivitär vastasi tervehtimällä hurmaavasti Albertia ja ojentamalla kätensä Franzille.
Kreivittären viittauksesta Albert istui eturivissä vapaana olevalle tuolille, ja Franz kreivittären taakse.
Albert oli löytänyt verrattoman keskustelunaiheen: Pariisin. Hän puheli kreivittären kanssa yhteisistä tuttavista. Franz huomasi hänen päässeen hyvään keskustelun alkuun. Hän antoi heidän jatkaa ja pyysi Albertilta lainaksi hänen pitkää kaukoputkeaan alkaen vuorostaan tarkastaa katsomoa.
Vastapäätä heitä, kolmannen rivin aition etummaisella tuolilla, istui ihmeen kaunis nainen. Hänellä oli yllään kreikkalainen puku ja hän esiintyi siinä niin luontevasti, että huomasi hänen tottuneen sitä käyttämään.
Varjossa hänen takanaan oli herra, jonka kasvoja ei voinut erottaa.
Franz keskeytti kreivittären ja Albertin keskustelun kysyen kreivittäreltä, tunsiko tämä kuka oli tuo albanialainen nainen, jonka luulisi herättävän sekä miesten että naistenkin huomiota.
– En, vastasi hän. – Tiedän ainoastaan, että hän on ollut Roomassa talven alusta alkaen, sillä teatterin aloittaessa näytäntönsä näin hänet tuolla samalla paikalla. Kuukauden kuluessa hän ei ole ollut poissa ainoastakaan näytännöstä. Toisinaan on hänen seurassaan ollut tuo herra, toisinaan on häntä saattanut ainoastaan musta palvelija.
– Mitä pidätte hänestä, kreivitär?
– Hän on harvinaisen kaunis. Medora oli varmaankin tuon naisen näköinen.
Franz ja kreivitär hymyilivät toisilleen. Kreivitär jatkoi keskusteluaan Albertin kanssa, ja Franz alkoi uudelleen tarkastaa albanialaista naista.
Esirippu nousi ja baletti alkoi. Se oli eräs noista italialaisista baleteista, jotka kuuluisa Henri oli näyttämölle asettanut. Hän saavutti tanssitaiteilijana Italiassa tavattoman suuren maineen, jonka hän sitten onnettomuudekseen menetti vesiteatterillaan. Näissä baleteissa kaikki pienimmästä suurimpaan asti ottavat niin vilkkaasti osaa toimintaan, että sataviisikymmentä ihmistä tekee yht'aikaa saman liikkeen, nostaa saman käden tai saman jalan.
Baletin nimi oli "Poliska".
Franzin huomio oli niin kokonaan kohdistunut kauniiseen kreikattareen, että hän ei katsonutkaan balettiin. Kaunis nainen sitä vastoin nautti tavattomasti baletista. Seuralainen puolestaan vaikutti täysin välinpitämättömältä. Hän ei liikahtanutkaan koko esityksen aikana ja näytti orkesterin torvien, symbaalien Ja kilistimien helvetillisestä melusta huolimatta vaipuneen rauhalliseen uneen.
Baletti päättyi, ja väliverho laskeutui permantoyleisön taputtaessa hurjasti käsiään.
Toisen näytöksen alkusoitto alkoi. Heti ensimmäisten sävelten kaikuessa Franz näki nukkuneen miehen nousevan paikaltaan ja lähestyvän kreikatarta, joka kääntyi lausuakseen hänelle muutaman sanan ja nojautuakseen uudelleen aition kaidepuuta vastaan.
Hänen seuralaisensa kasvot olivat yhä vielä varjossa, eikä Franz voinut erottaa miehen piirteitä.
Esirippu nousi, Franzin huomio kohdistui esiintyjiin, ja hän siirsi katseensa hetkiseksi kauniin kreikattaren aitiosta näyttämölle.
Näytös alkaa uniduetolla. Parisina nukkuu ja ilmaisee unissaan Azzolle rakastavansa Ugoa. Petetty aviomies kärsii kaikki mustasukkaisuuden tuskat. Kun hän on varma vaimonsa uskottomuudesta, herättää hän tämän ja ilmoittaa kostavansa.
Tämä duetto on kaunein, vaikuttavin ja pöyristyttävin, mikä koskaan on lähtenyt Donizettin tuotteliaasta kynästä. Franz kuuli sen jo kolmannen kerran, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään tavattoman suuri musiikinihailija, teki se häneen valtavan vaikutuksen. Hän aikoi siis yhtyä yleisön kättentaputuksiin, mutta hänen kätensä jäivät levälleen, ja hyvä-huuto kuoli hänen huulilleen.
Mies kreikattaren aitiossa oli noussut, ja kun hänen kasvoilleen osui valo, tunsi Franz hänet Monte-Criston salaperäiseksi asukkaaksi, samaksi, jonka hahmon ja äänen hän oli ollut tuntevinaan Colosseumin raunioilla.
Franzin kasvoilla kuvastui niin selvästi hänen sielunsa hämminki, että kreivitär katsahti häneen, purskahti nauruun ja kysyi, mikä häntä vaivasi.
– Rouva kreivitär, sanoi Franz, – kysyin äsken teiltä, tunsitteko tuon albanialaisen naisen. Nyt kysyn tunnetteko hänen miehensä?
– Yhtä vähän, vastasi kreivitär.
– Ettekö koskaan ole huomannut häntä?
– Tuopa on oikea ranskalainen kysymys. Tiedättehän, että me italialaiset naiset emme huomaa ketään muuta kuin sen, jota rakastamme.
– Se on totta, vastasi Franz.
– Joka tapauksessa, sanoi kreivitär nostaen Albertin kaukoputken silmilleen ja suunnaten sen aitiota kohden, – hän on ilmeisesti juuri haudastaan kaivettu, haudankaivajan luvalla liikkeelle lähtenyt vainaja, sillä hän on aivan pelottavan kalpea.
– Hän on aina saman näköinen, sanoi Franz.
– Tunnetteko siis hänet? kysyi kreivitär. – Siinä tapauksessa minä kysyn teiltä, kuka hän on.
– Luulen nähneeni hänet jo ennen ja arvelen tuntevani hänet.
– Toden totta, sanoi kreivitär, ja hänen kauniita olkapäitään puistatti väristys, – ymmärrän kyllä, että kun kerran on hänet nähnyt, ei voi häntä unohtaa.
– No, sanoi Franz kreivittärelle, kun tämä toistamiseen alkoi tarkastaa tuota miestä, – mitä ajattelette hänestä?
– Että hän näyttää olevan lordi Ruthwen ilmielävänä.
Tämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai katsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.
– Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.
– Älkää menkö, huudahti kreivitär. – Älkää jättäkö minua. Olin aikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.
– Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. – Pelkäättekö häntä?
– Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. – Byron vakuutti minulle, että vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti minulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka, kummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa, että hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan ulkomaalaisen … kreikkalaisen, vääräoppisen … joka ehkä on noita niin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä huomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät luonani.
Franz uhkasi lähteä.
– Kuulkaahan, sanoi kreivitär, – minä lähden pois. En voi jäädä näytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin epäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?
Franzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi ja tarjota käsivartensa kreivittärelle.
Kreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua jonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi, kun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä omakohtaisista kokemuksista.
Hän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi hänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi siitä.
– En todellakaan voi hyvin, sanoi kreivitär, – minun täytyy saada olla yksin. Minä aivan säikähdin nähdessäni tuon miehen.
Franz yritti nauraa.
– Älkää naurako, sanoi kreivitär, – sitä paitsi eihän teidän tee mielennekään nauraa. Luvatkaa minulle jotakin.
– Mitä?
– Luvatkaa se minulle.
– Lupaan mitä tahansa, paitsi olla ottamatta selkoa siitä, kuka tuo mies on. Minulla on omat syyni, miksi tahdon tietää kuka hän on, mistä hän tulee ja minne menee.