– Onko se komeakin?
– Toivoisin, että teidän ylhäisyydellänne olisi sellainen, niin voisitte tehdä matkan maapallon ympäri.
– Kuinka suuri se on?
– Se kantaa noin sata tonnia. Se onkin vain huvipursi, jahti, niin kuin englantilaiset sanovat, mutta rakennettu niin, että se kestää minkä tuulen tahansa.
– Missä se on rakennettu?
– En tiedä. Luultavasti Genovassa.
– Mutta kuinka salakuljettajien päällikkö uskaltaisi rakennuttaa sellaiseen toimeen tarvittavan jahdin Genovassa?
– En minä sanonut jahdin omistajaa salakuljettajaksi.
– Ette sanonutkaan, mutta Gaetano väitti muistaakseni sitä.
– Gaetano on nähnyt purren kaukaa, mutta hän ei ole ollut puheissa sen miehistön kanssa.
– Mutta ellei tämä mies ole salakuljettajien päällikkö, niin mikä hän sitten on?
– Rikas englantilainen, joka matkustelee huvikseen.
– Ja mikä hänen nimensä on? kysyi hän.
– Kun sitä häneltä kysyy, vastaa hän olevansa merenkulkija Sindbad, mutta se ei taida olla hänen oikea nimensä.
– Merenkulkija Sindbad?
– Niin.
– Ja missä tämä ylhäinen herra asuu?
– En tiedä.
– Oletteko nähnyt hänet?
– Olen muutaman kerran.
– Minkä näköinen hän on?
– Sen teidän ylhäisyytenne saa kohta itse nähdä.
– Ja missä hän ottaa minut vastaan?
– Luultavasti tuossa maanalaisessa palatsissa, josta Gaetano puhui.
– Eikö koskaan ole tehnyt mielenne etsiä tuota palatsia silloin, kun olette joutunut tänne ja saari on ollut tyhjä?
– On kyllä, montakin kertaa, mutta aina olemme etsineet suotta. Sanotaankin, että sen luolan ovea ei avata avaimella, vaan taikasanalla.
– Silloin olen todellakin tullut Tuhannen ja yhden yön satujen maahan.
– Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä, kuului hänen takanaan vartijan ääni.
Tämän seurassa oli kaksi jahdin miehistöön kuuluvaa merimiestä.
Vastaamatta mitään Franz otti taskustaan nenäliinansa ja ojensi sen miehelle, joka oli häntä puhutellut.
Hänen silmänsä sidottiin erittäin huolellisesti. Sen jälkeen hänen täytyi vannoa, ettei hän millään tavoin koettaisi ottaa sidettä silmiltään.
Hän vannoi.
Sitten merimiehet tarttuivat hänen käsiinsä ja taluttivat häntä vartijan astellessa edeltä.
Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta tunsi hän vuohenpaistin hajusta, että jälleen kuljettiin nuotion ohi. Sitten hän sai astua jälleen noin viisikymmentä askelta luultavasti siihen suuntaan, jonne Gaetanoa oli kielletty menemästä. Pian hän huomasi ilmanmuutoksesta tulleensa maan alle. Hetken kuluttua ilma muuttui lämpöiseksi ja tuoksuvaksi, ja hän tunsi astuvansa pehmoiselle matolle. Kuljettajat väistyivät. Hetkisen oli kaikki hiljaa, sitten kuului ääni:
– Tervetuloa luokseni, nyt voitte ottaa nenäliinan silmiltänne.
Franzille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Hän otti nenäliinan silmiltään ja näki edessään kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, yllään tunisialainen puku, päässä punainen lakki, jossa riippui pitkä sininen silkkitupsu, takki musta ja kokonaan kullalla kirjailtu, leveät housut verenväriset, säärykset samoin ja runsaasti kullalla kirjaillut niin kuin takkikin, jalassa keltaiset kengät. Komea kashmir-huivi oli hänen vyönään, ja siihen oli pistetty pieni käyrä tikari.
Vaikka tämä mies olikin hyvin kalpea, oli hän huomattavan kaunis. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat, nenä kreikkalainen, ja mustien viiksien alta näkyivät helmenvalkoiset hampaat.
Hänen kalpeutensa kummastutti Franzia: olisi luullut, että mies oli noussut haudasta eikä vielä ennättänyt saada elävien väriä.
Mutta eniten kummastutti Franzia, joka oli pitänyt Gaetanon kertomusta unena, huoneen ylellisyys.
Seinät oli verhottu kultakukkaisilla karmiininpunaisilla turkkilaisilla kankailla. Eräässä syvennyksessä oli jonkinmoinen divaani, sen yläpuolella oli joukko aseita, joiden tupet olivat kullattua hopeaa ja kahvat koristettu jalokivillä. Katossa riippui venetsialaisesta lasista valmistettu harvinaisen kaunis lamppu, ja jalat painuivat melkein nilkkaa myöten turkkilaiseen mattoon. Upeat verhot reunustivat ovea, jonka kautta Franz oli tullut, ja samoin toista ovea, joka vei komeasti valaistuun huoneeseen.
Isäntä antoi vieraansa hetkisen rauhassa katsella ympärilleen ja tarkasteli vuorostaan tutkivasti häntä.
– Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi hän viimein, – että ryhdyin niin moninaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, ennen kuin annoin teidän tulla tänne, mutta kun tämä saari on suurimman osan vuotta autiona, niin jos asuntoni tulisi tunnetuksi, tapaisin lepopaikkani varmaankin hyvinkin huonossa kunnossa, ja se olisi hyvin ikävää, ei niinkään aineellisen tappion vuoksi, vaan sen tähden, ettei minulla enää olisi paikkaa, minne vetäytyä pois maailmasta. Nyt koetan saada teidät unohtamaan tämän pienen ikävyyden tarjoamalla teille sellaista, mitä ette ehkä uskonut täällä saavanne: kohtalaisen aterian ja hyvän vuoteen.
– Teidän ei tarvitse laisinkaan pyydellä anteeksi. Tietysti niiden ihmisten silmät sidotaan, jotka pääsevät lumottuun linnaan. Ajatelkaahan Raoulia Hugenoteissa, ja totta puhuen tämä kaikki on vain jatkoa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.
– Minä vastaan kuin Lucullus: Jos olisin tietänyt teidän tulevan, olisin valmistautunut teitä vastaanottamaan. Mutta jätän erakkomajani käytettäväksenne ja tarjoan teille ateriani sellaisena kuin se on. Ali, onko pöytä katettu?
Melkein samassa nostettiin oviverho syrjään, ja nubialainen, aivan musta orja, jolla oli yllään valkoinen tunika, viittasi herraansa astumaan ruokasaliin.
– En tiedä, oletteko samaa mieltä kuin minäkin, sanoi tuntematon Franzille, – mutta minusta ei mikään ole ikävämpää kuin olla tuntikausia toisen kanssa kahden kesken tietämättä, millä nimellä häntä puhuttelee. Pidän vieraanvaraisuuden lakeja kuitenkin siksi pyhinä, etten tahdo tietää oikeata nimeänne ja arvoanne, pyydän vain teitä sanomaan, miten voin teitä puhutella. Omasta puolestani ilmoitan, että minua tavallisesti sanotaan merenkulkija Sindbadiksi.
– Ja minä, lausui Franz, – koska minulta ei puutu mitään muuta kuin kuuluisa lamppu ollakseni Aladdin, pyydän teitä toistaiseksi sanomaan minua Aladdiniksi. Näin pysymme itämailla, jonne luulen jonkun hyvän haltian minut siirtäneen.
– No niin, herra Aladdin, virkkoi omituinen isäntä, – kuulittehan, että pöytä on katettu. Olkaa siis hyvä ja astukaa ruokasaliin. Teidän nöyrin palvelijanne astuu edeltä näyttääkseen teille tietä.
Sindbad nosti verhoa ja astui vieraansa edellä.
Franz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän seikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä ympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli kokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia korkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta, päänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä, sisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia appelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.
Aterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu korsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela ja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin kepeämpiä ruokia.
Vadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.
Franz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.
Ali yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti.
Vieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.
– Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno maailmanmies ainakin, – tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja tekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa minulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.
Ali lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
– Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän hyväntyön?
– Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. – Tuo miesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin hänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä, kätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja kolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin siksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä lahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen komean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen ylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään tappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen metsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään tikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani ehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys oli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin Afrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa sieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.
Franz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli ajatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.
– Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette lainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.
– Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut ajatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen. – Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan mittaan täyttää.
Vaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen silmistään omituinen julmuus.
– Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.
Sindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.
– Mistä sen päätätte? kysyi hän.
– Kaikesta, jatkoi Franz, – äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne, jopa elintavoistannekin.
– Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen luomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos alan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin kuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan kiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se vainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi mihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi sekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi toisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin siinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.
– Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.
Tuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja ajatuksen syvyyteen.
– Miksi juuri kostettava? kysyi hän.
– Siksi, vastasi nuori mies, – että teistä saa sen vaikutelman, että yhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili suorittamatta sen kanssa.
– Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja terävät hampaansa näkyivät. – Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden hyväntekijöiden kanssa.
– Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?
– Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan teille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.
– Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?
– En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista laskelmista.
– Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani mukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa määrässä osoittanut Monte-Criston saarella.
– Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos tulen Pariisiin, tulen incognito.
Ateria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia varten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.
Lopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä olevat vasut ja laski ne pöydälle.
Näiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta valmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.
Nähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli uteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti vihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.
Hän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän näki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.
– Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee teidät uteliaaksi, eikö niin?
– Sen myönnän.
– No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa, jota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.
– Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, – jouduttuaan jumalien käsistä ihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen. Miksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan sanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?
– Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi Sindbad. – Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan siihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun, Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa, niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden kuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra. Eikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin. Katsokaa.
Hän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen suuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi suljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.
Franz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän nielleen sen, hän kysyi:
– Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?
– Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi surmata kuningas Filip Augustin?
– Olen.
– Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori – siitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli Hassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin huvimajoihin – niin kertoo Marco Polo – hän päästi harvat valittunsa ja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin, ikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten naisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät todellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista unelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille antoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut jumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski, ja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään, ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he yrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.
– Se on siis hashishia! huudahti Franz. – Niin, tunnen sen, ainakin nimeltään.
– Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta hashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle olisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: Onnen kauppiaalle kiitollinen maailma.
– Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta, kuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.
– Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko ensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy totuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai kiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä jumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu tuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua todellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä unelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän nautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun palaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette Napolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan, taivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!
Vastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä paljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.
– Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, – en tiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei ainakaan ole kuin olette vakuuttanut.
– Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän taivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla pitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista herkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia, jotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät pääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon päivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen maukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja Ali tuo meille kahvia ja piiput.
He nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi ja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille muutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.
Se oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se oli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani, seinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä kuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten leijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja, Kapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja – samanlaisten kuin se, joka ilmestyi Dantelle – , siperialaisten karhujen, norjalaisten kettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin paljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä pehmeämmällä vuoteella.
Miehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret olivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei tarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja poistui noutamaan kahvia.
Miehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka eivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja Franz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu polttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja täyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.
Ali toi kahvia.
– Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. – Ranskalaiseen vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman sokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on valmistettu kaikilla eri tavoilla.
– Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.
– Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. – Siitä huomaa, että teillä on taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka osaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella tavallaan, – vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani Pariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.
– Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, – sillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri vuorokaudessa.
– Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja lentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään huolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet, olemme täällä ottamassa teidät vastaan.
Sitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi nöyränä syrjään, mutta ei poistunut.
Franzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki illan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon ensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä tunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen kepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat moninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja näköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja tuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania kuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei enää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta tuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä laulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut houkutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin liikkumaan.
Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui, tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja nautinnon valo.
Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä, aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.
Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti, mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.
Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut. Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.
Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat. Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan satumaisen unelmansa valtaan.