NELJÄS LUKU
Jacques-herran ullakkokamari
Portaat olivat ahtaat ja jyrkät jo alhaalla eteisen päässä, sillä kohtaa, jossa Gilbert oli tullessaan kompastua niiden ensimmäisiin askelmiin, mutta tulivat yhä jyrkemmiksi ja ahtaammiksi talon kolmannessa kerroksessa, jossa Jacques asui. Hän ja hänen suojattinsa nousivat suurella vaivalla ylös todelliselle ullakolle. Ainakin tällä kertaa oli Teresia ollut oikeassa: asumus olikin varsin yksinkertaisesti ullakko, jaettu neljään osastoon, joista kolme oli käyttämätöntä.
Täytyy myöntää, että Gilbertille määrätty osastokin oli asuttavaksi kelpaamaton.
Katto suistui niin jyrkästi harjahirrestä, että se ja permanto muodostivat terävän kulman. Keskellä tuota viettoa kattoa oli luukku, jossa oli kehnot ja ruuduttomat ikkunakehykset ja joka päästi sisään valoa niukalti, mutta ilmaa yllin kyllin, varsinkin talvimyrskyillä.
Onneksi oli nyt melkeinpä kesä, ja kuitenkin, vaikka oli lämmin vuodenaika, oli kynttilä vähällä sammua Jacquesin kädessä, kun he astuivat kamariin.
Olkipatja, josta Jacques oli niin kehuskellen puhunut, oli tosiaan siellä lattialla, ja se veti huomion puoleensa kamarin tärkeimpänä huonekaluna. Nurkissa oli kasoissa vanhoja painettuja kirjanarkkeja, jotka olivat reunoilta kellastuneita, keskellä rottain nakertamia kirjarykelmiä.
Kahdella nuoralla, jotka oli viritetty huoneen seinästä toiseen ja joista ensimmäiseen Gilbert oli tullessaan kuristaa itsensä, rapisi ja heilui yötuulessa paperipusseja, joissa oli palkoineen kuivattuja herneitä, ryytikasveja sekä liinavaatteita ja vanhoja naisten pukimia.
"Tämä ei ole kaunista", virkkoi Jacques, "mutta uni ja pimeys muuttavat köyhimmätkin majat komeimpien palatsien vertaisiksi. Nukkukaa niinkuin teidän iällänne nukutaan, eikä teitä mikään estä huomisaamuna luulemasta nukkuneenne Louvren linnassa. Mutta ennen kaikkea, varokaa tulta!"
"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert hieman päästä pyörällä kaikesta tänään näkemästään ja kuulemastaan.
Jacques läksi jo ulos hymyillen vieraalleen, mutta pyörsi vielä takaisin.
"Huomenna puhutaan asioista. – Oletan, ettei teistä ole vastenmielistä tehdä työtä, vai mitä?"
"Tiedättehän, monsieur", vastasi Gilbert, "että päinvastoin suurin toivoni on saada työtä".
"No, siispä on kaikki hyvin."
Jacques astui jälleen askeleen ovea kohti.
"Ihmisarvolle sopivaa työtä nimittäin", lisäsi Gilbert saivarrellen.
"Minä en tunne muunlaista työtä, nuori ystäväni. Me siis tapaamme huomenna."
"Hyvää yötä ja kiitoksia paljon, monsieur", lopetti Gilbert.
Jacques meni sulkien oven ulkoa ja Gilbert jäi kojuunsa yksin.
Ensin hän oli ollut kummastunut ja sitten ymmällään Pariisiin pääsystään. Mutta nyt hän kysyi itseltään, oliko tämä tosiaan Pariisi, tämä kaupunki, jossa saattoi olla moisia asumuksia kuin hänen nykyinen kamarinsa.
Sitten päätteli hän, että monsieur Jacques joka tapauksessa antoi kuin antoikin hänelle almun. Mutta kun hän muisti, mitenkä Taverneyssä almut annettiin, niin ei hän tätä seikkaa enää ihmetellyt, vaan ihmettely alkoi muuttua kiitollisuudeksi.
Kynttilä kädessä hän tarkasteli sitten kojunsa joka kulman, ollen kuitenkin varovainen, niinkuin Jacques oli vaatinut. Teresian vaatteita hän tuskin huomasikaan eikä tahtonut niistä ottaa edes vanhinta hametta yöksi peitteekseen.
Hän pysähtyi tarkastamaan painettuja kirjanlehtiä, jotka olivat tehneet hänet ylen uteliaaksi.
Ne olivat sidotut kiinni nippuihin; hän ei niihin koskenutkaan.
Kaula pitkällä ja ahmivin silmin alkoi hän sitten paperinippujen jälkeen tarkastella hernepusseja.
Hernepussit olivat tehdyt sangen valkeasta paperista, joka sekin oli painettuna kiinnitetty pusseiksi nuppineuloilla. Liikauttaessaan hiukan rajusti päätään sattui Gilbert nykäisemään nuoraa: yksi pusseista putosi permannolle.
Gilbert kalpeni ja pelästyi pahemmin kuin olisi murtanut auki jonkun raha-arkun ja kiiruhti kokoamaan maasta sinne tänne kierineitä herneitä ja panemaan niitä takaisin pussiin.
Tähän työhön ryhtyessään hän vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi paperiin ja yhtä vaistomaisesti lukeneeksi pari niihin painettua riviä; rivit tekivät hänet tarkkaavaksi. Hän työnsi herneet kauemmaksi, istahti olkipatjansa reunalle ja alkoi lukea. Sillä nuo sanat olivat niin sopusoinnussa hänen ajatustensa ja varsinkin hänen luonteensa kanssa, että tuntui kuin ne olisivat olleet kirjoitetut paitsi häntä varten, suorastaan hänen omana käsialanaan.
Paperissa oli seuraavaa:
'Muuten eivät minua kiehtoneet erikoisesti ompelijattaret, kamarineitsyet tai puotineidit; minulle piti olla herrasnaisia; kullakin ovat omat oikkunsa, ja tämä on aina ollut minun omituisuuteni. Minä en tässä asiassa ajattele samalla tavoin kuin Horatius. Kuitenkaan ei minuun vaikuta syntyperän taikka säädyn turhamaisuus, vaan paremmin hoidettu iho, kauniimmat kädet, aistikkaammat vaatteet, koko heidän olentonsa suurempi hienous ja siisteys, heidän suurempi makunsa käyttäytyessään ja puhuessaan, hienompi ja paremmin ommeltu puku, sievempi, kenkä, nauhat ja pitsit ja paremmin järjestetty tukka. Minusta olisi kaikkein vähimmin kaunis mieluisin, jos hänellä olisivat nämä ominaisuudet. Minusta on itsestänikin tämä taipumus naurettava, mutta sydämeni määrää sen minulle vasten tahtoanikin.' [Rousseau, "Tunnustuksia". Suom.]
Gilbert hätkähti ja hänelle tuli hiki otsalle. Oli mahdotonta paremmin tulkita hänen ajatuksiaan, paremmin määritellä hänen luonnollisia vaistojaan, paremmin eroitella hänen makuaan. Siinä vain ero, ettei Andrée ollut suinkaan vähimmin kaunis kaikki nämä luetellut avut omistava. Andréella oli kaikki nuo hyvät puolet, mutta hän oli samalla kaikkein kaunein.
Gilbert jatkoi siis ahnaasti lukemistaan.
Lainaamiemme rivien jälkeen tuli jännittävä seikkailu, joka eräällä nuorukaisella oli kahden nuoren tytön seurassa. Kertomus ratsastusmatkasta pienine ihastuttavine kirkaisuineen, jollaiset tekevät naisen yhä entistäänkin hurmaavammaksi, sillä ne ilmaisevat, että hän on heikko. Kertomus retkestä erään tyttösen ratsun selässä hänen takanaan ja öisestä kotiin paluusta, oli kaikkea muuta viehättävämpi ja jännittävämpi.
Gilbertin uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Hän oli avannut levälleen paperipussin ja luki jo sykkivin sydämin kaiken, mitä siihen oli painettu. Hän katsoi nyt lehtien sivunumeroa ja alkoi haeskella löytääkseen toisia, seuraavia sivuja. Sivunumeroissa oli aukko, mutta hän löysi seitsemän, kahdeksan muuta pussia, joiden lehdet näyttivät seuraavan toisiaan. Hän otti pois niistä nuppineulat, tyhjensi liskot pusseista permannolle, järjesti arkit ja alkoi lukea.
Nyt oli luettava aivan toisenlaista. Nämä uudet sivut kertoivat erään köyhän ja tuntemattoman nuoren miehen seikkailuista ylhäisen naisen kanssa. Ylhäinen nainen oli laskeutunut hänen tasolleen, tai paremminkin oli hän ylennyt naisen tasolle; ylhäinen nainen oli ottanut hänet vastaan aivan vertaisenaan ja huolinut hänen rakastajakseen ja vihkinyt hänet kaikkiin sydämen salaisuuksiin, noihin nuoruuden unelmiin, jotka ovat niin lyhytikäisiä, että ne näyttävät meistä elämän toiseen laitaan päästyämme aivan kuin kauneilta, mutta nopeasti katoavilta lentotähdiltä, jotka liitävät kevään tähtitaivaalla.
Nuorukaisen nimeä ei missään mainittu. Vallasnainen oli nimeltään rouva de Warens, viehkeä ja suloinen nimi lausua!
Gilbert uneksi jo onnea saada viettää koko yön tällä tavoin lueksien, ja hänen iloaan lisäsi vielä varmuus, että hänellä oli koko rivi pusseja vielä avattavana yksi toisensa jälkeen. Mutta silloin kuului yhtäkkiä hiljaista ritinää: kynttilän pätkä oli vaskisen jalkansa kuumentamana sulanut ja vaipui nestemäiseen rasvaansa, ullakkokamarin täytti kirpeä haju, ydin sammui ja Gilbert jäi pilkkopimeään.
Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei ollut neuvoa sitä estää. Gilbertiä, jonka lukeminen keskeytettiin tällä tavoin, melkein itketti raivosta. Hän antoi pinkan vaipua vuoteen viereen kokoamiensa herneiden päälle ja heittäytyi olkipatjalleen, ja vaikka hän olikin harmissaan, nukahti hän piankin sikeään uneen.
Nuorukainen nukkui kuten yhdeksäntoistavuotiaana ainakin nukutaan. Niinpä ei hän herännytkään ennenkuin munalukko, jonka Jacques edellisenä iltana oli pannut ullakkokamarin oveen, alkoi kalista.
Oli jo kirkas päivä, kun Gilbert avasi silmänsä, näki hän vieraan isäntänsä tulevan kamariin. Hänen silmänsä kääntyivät heti permannolle levitettyihin liskoihin ja paperipusseihin, jotka hän oli palauttanut muinaiseen arkinmuotoon.
Myöskin Jacquesin silmät suuntautuivat samoihin esineihin.
Gilbert tunsi häpeän punan nousevan poskilleen, ja tietämättä, mitä sanoa, hän mutisi:
"Hyvää huomenta, monsieur."
"Hyvää huomenta, ystäväni", vastasi Jacques; "nukuitteko hyvin?"
"Kyllä, monsieur."
"Ettehän vaan liene somnambuli?" [unissakulkija. Suom.]
Gilbert ei tiennyt, mitä somnambuli merkitsi, mutta hän ymmärsi, että kysymyksen tarkoitus oli vaatia häneltä selitystä, miksi nuo herneet eivät olleet enää pusseissaan ja miksi pussit oli eroitettu herneistä.
"Oi, monsieur", sanoi hän, "minä arvaan kyllä, miksi niin sanoitte. Minä olen syypää tähän pahaan työhön ja syytän siitä ankarasti itseäni, mutta luulen, että vahinko voidaan vielä korjata."
"Tiettävästikin. Mutta miksi on kynttilänne palanut aivan loppuun?"
"Minä valvoin liian kauan."
"Miksi te valvoitte"? kysyi Jacques epäluuloisena.
"Minä luin."
Jacques katseli yhä epäluuloisempana levitettyjä papereita.
"Tuo ensimmäinen arkki", virkkoi Gilbert näyttäen pussia, jonka hän oli ensimmäiseksi ottanut nuoralta ja lukenut, "ensimmäinen arkki, jota katselin sattumalta, teki minut niin uteliaaksi… Mutta kuulkaahan, monsieur, te, joka tiedätte niin paljon, te varmaan tiedätte, mistä kirjasta se on?"
Jacques katsoi välinpitämättömästi arkkia ja vastasi:
"En tiedä."
"Se on nähtävästikin romaani", sanoi Gilbert; "kovin kaunis romaani".
"Vai romaani, niinkö luulette?"
"Niin, sillä siinä puhutaan rakkaudesta niinkuin romaaneissa, sillä erolla vaan, että sitä kuvataan paljoa paremmin."
"Mutta", väitti Jacques, "kun tuossa arkin alareunassa näkyy sana Tunnustuksia, niin luulisin…"
"Luulisitte…?"
"Että se voi olla tosi kertomus."
"Oi, ei, ei; ihminen, joka puhuu näin, ei voi puhua itsestään. Hänen tunnustuksensa ovat liian suoria, hänen arvostelunsa liian puolueeton."
"Ja minä puolestani luulen, että te olette erehtynyt", vastasi vanhus vilkkaasti. "Tekijä on ainoastaan tahtonut näyttää maailmalle esimerkin miehestä, joka paljastaa itsensä lähimmäisilleen sellaisena, miksi Jumala on hänet luonut."
"Tunnetteko te sitten tekijän?"
"Hän on Jean Jacques Rousseau."
"Rousseau!" huudahti nuori mies kiihkeästi.
"Niin. Täällä on muutamia arkkeja hänen viimeistä kirjaansa, hajallaan ja kappaleina."
"Siis se nuori mies, joka köyhänä ja tuntemattomana melkein kerjäämällä elätti henkeänsä, samoten jalkaisin pitkin maanteitä, hän oli siis Rousseau, sama mies, jonka kädestä lähtivät sitten Émile ja Yhteiskuntasopimus?"
"Se oli hän, tai paremminkin: se ei ollut hän", vastasi vanhus kuvaamattoman surumielisenä. "Ei, se ei ollut hän, Yhteiskuntasopimuksen ja Émilen tekijä on mies, joka on kadottanut kuvitelmansa maailmasta, elämästä, maineesta, jopa melkein Jumalastakin; tuo toinen… Rousseau… madame Warensin nuorukainen nimittäin, on lapsi, joka astuu elämään samankaltaisesta ovesta kuin aamurusko maailmaan. Hän on lapsi, iloineen, toiveineen. Näiden kahden Rousseaun välillä on kuilu, joka estää iäksi heidät yhtymästä, nimittäin… kolmikymmenvuotiset onnettomuudet."
Vanhus pudisti päätänsä, hänen kätensä hervahtivat surullisesti alas ja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.
Gilbertin sielua häikäisi.
"Siis tuo seikkailu neiti Galleyn ja neiti de Graffenriedin kanssa on aivan totta"? kysyi hän. "Rousseau on siis tosiaan kokenut tuon kiihkeän rakkauden rouva de Warensia kohtaan? Siis tuon naisen omistaminen, joka teki hänet synkäksi eikä suinkaan kohottanut häntä taivaisiin, kuten hän oli odottanut, se ei siis ole pelkkää hurmaavaa valhetta?"
"Nuori mies", vastasi vanhus, "Rousseau ei ole valehdellut koskaan.
Muistakaa hänen tunnuslauseensa: Vitam impendere vero."
"Sen tunnen", virkkoi Gilbert; "mutta kun en ymmärrä latinaa, en tiedä, mitä se merkitsee".
"Se merkitsee: Antaa henkensäkin totuuden puolesta."
"Siis on mahdollista, että syntyperältään sellaista miestä kuin Rousseau voi rakastaa vallasnainen, ylhäinen vallasnainen? Oi, jos te tietäisitte, että tällainen saattaa tehdä hulluksi olentoja, jotka ovat yhtä halpaa syntyperää kuin Rousseau ja ovat tohtineet luoda silmänsä itseään ylempään."
"Te rakastatte", sanoi Jacques, "ja huomaatte Rousseaun ja oman asemanne samanlaiseksi".
Gilbert punastui; mutta kysymykseen hän ei vastannut.
"Mutta eiväthän kaikki naiset ole sellaisia kuin rouva Warens", sanoi hän. "On ylpeitä, halveksuvia ja saavuttamattomiakin, ja sellaisia rakastaa on mielipuolisuutta."
"Ja kuitenkin, nuori mies, sellaisia tilaisuuksia on useinkin Rousseaulle tarjoutunut", vastasi vanhus.
"Ah, uskon sen", huudahti Gilbert, "mutta hän olikin Rousseau. Jos tuntisin, että minussa olisi kipinäkin tulta, joka hehkui hänen sydämessään ja sytytti hänen neroaan…"
"Niin?"
"Niin, silloin sanoisin, ettei löydy naista, olipa hän syntyperältään miten ylhäinen tahansa, joka olisi vertaiseni; mutta nyt minua, koska en ole mitään enkä voi millään tavoin uskoa tulevaisuuteeni, nyt minua häikäisee katsellessani johonkin itseäni ylempään. Oi, miten mielelläni puhuisin nyt Rousseaun kanssa."
"Minkätähden?"
"Tahtoisin kysyä häneltä, eikö hän itse olisi noussut rouva de Warensin tasolle, ellei tämä olisi laskeutunut hänen luokseen; sanoakseni hänelle: 'Ettekö olisi valloittanut häntä omaksenne, jos hän olisi kieltänyt teiltä tuon omistamisen, joka lopulta teitä synkensi, valloittanut, vaikkapa…?'"
Nuorukainen keskeytti lauseensa.
"Valloittanut vaikkapa…?" toisti vanhus.
"Vaikkapa rikoksella!"
Jacques säpsähti.
"Vaimoni on kai jo noussut ylös", virkkoi hän ja keskeytti pakinan. "Mennään alas. Muuten, työmies ei saa aloittaa koskaan liian varhain päiväänsä: tulkaa, nuori mies, tulkaa!"
"Se on totta", virkkoi Gilbert; "anteeksi, monsieur, mutta eräät asiat aivan huumaavat aina aivoni, eräät kirjat saavat minut aivan haltioihini, ja eräät ajatukset melkeinpä hulluksi".
"Niin, niin, te olette rakastunut", virkkoi vanhus.
Gilbert ei vastannut mitään, vaan alkoi koota herneitä lattialta, ja laatia arkeista nuppineulain avulla pusseja. Jacques antoi hänen tehdä sen työn.
"Teillä ei ole täällä ylellistä", sanoi hän; "mutta joka tapauksessa teillä on kaikki tarvittava, ja jos olisitte ollut virkumpi aamulla, olisitte saanut tuosta ikkunasta hengittää kasvien suloista tuoksua, jolla kyllä on arvonsa suurkaupunkia saastuttavien ja tympeyttävien hajujen keskellä. Tässä alhaalla ovat Rue de la Jussiennen puutarhat. Lehmukset ja kultavihmat kukkivat nyt siellä parhaillaan, ja nauttimalla niiden tuoksua aamulla kokoaa vanki-parka itselleen onnea koko päiväksi, eikö niin?"
"Kyllähän minä siitä pidän paljon", vastasi Gilbert; "mutta olen siihen liian tottunut huomatakseni sitä erikoisesti".
"Sanokaa paremminkin, ettette ole vielä ollut tarpeeksi kauan maaseutuilmaa vailla kaivataksenne sitä. Mutta nythän teiltä tuo hommanne loppui: mennään työskentelemään."
Ja Jacques viittasi Gilbertille ovea, antoi hänen mennä edellään ja pani sitten oven jälleen lukkoon.
Tällä kertaa Jacques vei toverinsa suoraan siihen kamariin, jota Teresia eilis-iltana oli sanonut hänen työhuoneekseen.
Perhosia lasien alla, kasveja ja kivennäisaineita mustissa puupuitteissa, kirjoja pähkinäpuisessa kaapissa, kapea pöytä, joka oli peitetty pienellä vihreän ja mustan kirjavalla villaliinalla. mikä taas oli melkoisen kulunut pitkäaikaisesta käytöstä; pöydällä käsikirjoituksia Järjestyksessä; neljä koivuista nojatuolia, tummia väriltään ja päällystettyjä mustalla jouhikankaalla, – näin oli huone sisustettu. Kaikki siellä oli hohtavaa ja kiilloitettua, moitteettomassa järjestyksessä ja puhdasta. Mutta samalla oli kamari silmälle ja sydämelle kylmä, sillä valo, joka kuulsi siihen pumpuliuudinten lävitse, oli harmaa ja heikko, ja kaikki ylellisyys, jopa vaatimaton hyvinvointikin näytti olevan kaukana sen lämmittämättömän ja mustan lieden äärestä.
Ainoastaan ruusupuinen klaveeri, joka seisoi neljällä yksinkertaisella jalalla, ja kamiinin reunalle asetettu kupukello kirjoituksineen: "Dolt, Arsenaali", muistuttivat tässä hautamaisessa asumuksessa, että jotakin täälläkin eli, sillä ensinmainitun teräskielet värisivät kaduilla vieriväin ajoneuvojen herättäminä ja viimemainitun heiluri tiksutti hopeisin äänin.
Gilbert astui kuvailemaamme työhuoneeseen kunnioittavin tuntein. Hänestä oli huonekalusto melkeinpä ylellinen, sillä se oli suunnilleen samanlainen kuin Taverneyn linnassa. Varsinkin vaikutti häneen suuresti vahattu lattia.
"Istukaahan", sanoi Jacques hänelle, osoittaen erästä toista pöytää, joka oli asetettu toiseen ikkunasyvennykseen. "Sanon teille heti, mitä työtä olen teille aikonut."
Gilbert totteli kiireesti kehoitusta.
"Ymmärrättekö tällaisia asioita"? kysyi vanhus.
Ja hän näytti Gilbertille paperia, johon oli vedetty määrättyjen välimatkojen päähän viivoja.
"Kyllä", vastasi Gilbert, "se on nuottipaperia".
"No niin, kun minä olen saanut sopivalla tavalla mustatuksi arkin tällaista paperia, nimittäin kun olen kopioinut siihen nuotteja niin paljon kuin siihen mahtuu, niin ansaitsen kymmenen soun-rahan; sen hinnan minä itse vaadin tästä työstäni. Luulisitteko oppivanne kopioimaan nuotteja?"
"Kyllä, monsieur, luulen varmasti."
"Mutta eivätkö nuo pienet mustat pistetahrat, joita yksinkertaiset, kaksinkertaiset ja kolminkertaiset vartaat lävistävät, ala aivan vilistä silmissänne?"
"Se on kyllä totta, monsieur. Ensi silmäyksellä minä en niistä paljoakaan ymmärrä; mutta hartaammin katsellen minä eroitan nuotin toisesta; tuossa esimerkiksi on F."
"Missä?"
"Tuossa, ylimmäisen viivan päällä."
"Entä tuo tuossa, kahden alemman viivan välissä?"
"Sekin on F."
"Entä sen yläpuolella oleva nuotti, joka ratsastaa toisella viivalla?"
"Se on G."
"Mutta osaatteko te lukea nuotteja, vai mitä?"
"Tunnen nuottien nimet, mutta en niiden merkitystä."
"Ja tiedättekö, mitä ne ovat, kun ne ovat valkeita tahi mustia tai kun niiden kaulassa on viiva, kaksi viivaa tai kolme viivaa?"
"Oh, sen minä kyllä tiedän."
"Entä nuo merkit?"
"Ne ovat taukomerkkejä."
"Entä tuo?"
"Se on ylennysmerkki."
"Ja tämä?"
"Se on B."
"Erinomaista. Mutta tehän puhutte kaikessa tietämättömyydessänne musiikista aivan yhtä taitavasti kuin botaniikasta ja kuten olitte vähällä puhua minulle rakkaudestakin", virkkoi Jacques ja hänen silmiään alkoi sumentaa, mikä usein tuntui olevan hänellä tapana.
"Oi, monsieur", vastasi Gilbert punastuen; "älkää pilkatko minua."
"Päinvastoin, minä hämmästyn teitä. Musiikki on taidetta, joka tavallisesti opitaan vasta toisten opintojen jälkeen, ja tehän sanoitte, että ette ole käynyt mitään kouluja ettekä saanut mitään oppia."
"Ja se on totta, monsieur."
"Mutta ette suinkaan omasta päästänne ole voinut keksiä, että tuo musta piste ensimmäisellä viivalla on F?"
"Monsieur", lausui Gilbert matalammalla äänellä ja painaen päänsä alas, "siinä talossa, jossa asuin, oli eräs… nuori henkilö, joka soitti klaveeria".
"Ahaa, se sama, joka tutki kasveja?" kysyi Jacques.
"Aivan niin, monsieur; ja hän soitti oikein hyvinkin."
"Todellako?"
"Niin, ja minä jumaloin musiikkia."
"Mutta se ei ole mikään syy tuntea nuotteja."
"Monsieur, Rousseau sanoo, että se ihminen on epätäydellinen, joka nauttii seurauksista ottamatta selvää syistä."
"Kyllä; mutta hän on sanonut myöskin, että jos ihminen lisää tällaisella tutkimisella tietojaan, niin hän menettää ilonsa ja yksinkertaisuutensa ja luonnonvaistonsa."
"Mitäpä sillä väliä", vastasi Gilbert, "jos sellainen tutkiminen tuottaa hänelle yhtä suuren nautinnon kuin sekin on, jonka hän siten kadottaa?"
Jacques käännähti hämmästyneenä.
"Älkäähän", virkkoi hän, "ette ole pelkästään botanisti ja musiikkimies, vaan myöskin loogikko".
"Voi, monsieur, minä en paha kyllä ole en botanisti, en musiikkimies enkä loogikko; minä ymmärrän ainoastaan eroittaa nuotin toisesta ja merkin toisesta, en mitään muuta."
"Te osaatte siis laulaa nuotista?"
"Minä? En toki."
"No, ei väliä, haluatteko nyt koettaa kopioida? Tässä on nyt valmiiksi viivattua paperia; mutta varokaa sitä turmelemasta, sillä se on sangen kallista. Tai parempi on, että annan aivan tavallista paperia: viivatkaa se ja kokeilkaa siihen."
"Kyllä, monsieur, minä teen niinkuin neuvotte. Mutta suokaa minun teille sanoa, etten aio tätä elinkautiseksi ammatikseni. Sillä parempi on ruveta julkiseksi kirjuriksi kuin kopioida nuotteja, joita ei itse ymmärrä."
"Oi kuulkaa, nuori mies, nyt te puhutte asiaa ajattelematta, muistakaa se!"
"Kuinka niin?"
"Voiko yleisölle kirjoittaa kirjeitä yöllä ja ansaita siihen aikaan leipänsä?"
"Ei, se on totta."
"No niin, kuulkaahan nyt, mitä teille sanon: tottunut mies voi parissa kolmessa tunnissa yöllä kopioida viisi, kuusi tällaista sivua, kun hänen kätensä on harjaantunut varmaksi ja keveäksi ja taitavaksi vetämään viivoja ja hän itse lukemaan nuotteja, mikä seikka päästää hänet alinomaa tähystämästä kopioitavaan. Kuudesta sivusta saa hän kolme frangia. Sillä rahalla ihminen jo elää. Ainakaan te ette väittäne sitä vastaan, te, joka ette vaadi muuta kuin kuusi souta? Tekemällä pari tuntia yötyötä voi siis mies käydä kirurgian, lääketieteellisen ja kasvitieteellisen opiston luennoilla."
"Ahaa, nyt minä teitä ymmärrän, monsieur, ja kiitän koko sydämestäni!" huudahti Gilbert.
Ja hän kävi kiihkeästi käsiksi puhtaaseen paperiarkkiin, jonka vanhus hänelle ojensi.