VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Asiat sotkeutuvat yhä enemmän
Rouva de Béarn totteli kirjaimellisesti Richelieun neuvoa. Kaksi tuntia siitä kuin herttua oli hänestä eronnut, odotti hän vastaanottoa Luciennesin etuhuoneessa, herra Zamoren seurassa.
Rouva de Béarnia ei oltu viime aikoina nähty kreivitär Dubarryn luona; ja niinpä tultiinkin kreivittären kotoisessa kammiossa uteliaaksi, kun hänet siellä ilmoitettiin vieraaksi.
Herttua d'Aiguillon ei puolestaan ollut myöskään hukannut aikaansa, ja hän punoi juuri juonia kuninkaan lemmityisen kanssa, kun Chon tuli pyytämään vastaanottoa rouva de Béarnin puolesta.
Silloin aikoi herttua d'Aiguillon poistua, mutta rouva Dubarry pidätti häntä.
"Minusta olisi parempi, jos te jäisitte tänne", sanoi rouva Dubarry. "Jos tuo vanha kerjäläiseni tulee lainaamaan minulta rahaa, niin on läsnäolonne hyödyllinen, silloin pyytää hän vähemmän."
Ja herttua jäi.
Tilaisuuden vaatimin kasvonilmein istuutui rouva de Béarn kreivitärtä vastapäätä, nojatuoliin, johon kreivitär Dubarry viittasi häntä asettumaan. Ja kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi rouva Dubarry:
"Saanko nyt tietää, mikä onnellinen sattuma teidät tuo luokseni, madame?"
"Oi, madame, suuri onnettomuus vain", vastasi vanha käräjätäti.
"Mikä niin, madame?"
"Uutinen, joka tuottaa hänen majesteetilleen paljon huolta."
"Ilmoittakaa nopeasti, madame."
"Parlamentti…"
"Niin, totisesti!" mutisi herttua d'Aiguillon.
"Herttua d'Aiguillon!" kiiruhti kreivitär silloin esittelemään herttuaa rouva de Béarnille, peläten jotakin väärinkäsitystä.
Mutta vanha kreivitär oli yhtä ovela kuin kaikki hoviherrat yhteensä, eikä hän koskaan antanut syytä väärinkäsityksiin, paitsi ehkä silloin, kun teki sen tahallaan ja luullen siitä olevan hyötyä. Hän sanoi siis nyt:
"Minä tiedän noiden musteentuhrijain kaikki hävyttömyydet ja heidän puuttuvan kunnioituksensa ansioita ja sukuperää kohtaan."
Se kohteliaisuus singottiin suoraan herttualle ja sai d'Aiguillonin kumartamaan sangen kauniisti käräjätädille, joka silloin puolestaan nousi ylös ja vastasi kumarruksella kumarrukseen.
"Mutta", jatkoi käräjätäti, "nyt ei ole kysymys herttua d'Aiguillonista, vaan koko maasta. Parlamentit kieltäytyvät täyttämästä tehtäviään."
"Toden totta!" huudahti rouva Dubarry ja heittäytyi sohvallaan selkäkenoon. "Ranskassa ei siis ole enää lakia eikä oikeutta?.. No niin, entäpä sitten?.. Minkälaisen muutoksen tämä saa aikaan?"
Herttua hymyili. Rouva de Béarn ei puolestaan käsittänyt asiaa laisinkaan leikillisesti, vaan veti ärtyiset kasvonsa yhä synkempiin ryppyihin.
"Se on suuri onnettomuus, madame", sanoi hän.
"Oho, todellako?" vastasi kuninkaan lemmikki.
"Näkee, kreivitär, ettei teillä onneksenne ole oikeusjuttuja."
"Hm", lausui herttua d'Aiguillon ikäänkuin huomauttaakseen rouva Dubarrylle käräjätädin salatusta tarkoituksesta. Ja nyt rouva Dubarry sen huomasikin.
"Ah, niin, madame", sanoi rouva Dubarry heti, "se on totta! Te muistutatte minulle, että joskaan minulla ei ole oikeusjuttuja, niin teillä sellainen on ja sangen tärkeä."
"Niin, madame… ja kaikki lykkäykset ovat minulle tuhoisia."
"Kreivitär-parka!"
"Kuninkaan täytyisi tehdä päätös, kreivitär!"
"Aivan niin, madame, hänen majesteettinsa on siihen hyvin taipuisa; hän ajaa parlamentin jäsenet maasta, ja asia on ratkaistu."
"Mutta silloinhan siitä tulee lykkäys määräämättömäksi ajaksi, madame."
"Onko teillä jotakin muuta neuvoa, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se meille."
Käräjätäti kietoutui myssynsä huntuihin, kuin kuoleva Caesar togaansa.
"Olisihan yksi keino", sanoi silloin herttua d'Aiguillon; "mutta hänen majesteettinsa karttanee sitä käyttää".
"Mikä keino?" kysyi käräjätäti tuskallisessa jännityksessä.
"Kuningasvallan tavallinen keino Ranskassa, milloin se joutuu voittamattoman pahaan ahdinkoon, on pitää lit de justice; sanoa: 'Minä tahdon', silloin kuin kaikki vastustajat ajattelevat: 'Me emme tahdo.'"
"Erinomaisen hyvä aatos!" huudahti rouva de Béarn hurmautuneena.
"Mutta aatos, jota ei pitäisi levittää", vastasi herttua d'Aiguillon ovelasti ja tehden täten viittauksen, jonka rouva de Béarn ymmärsi.
"Oi, madame", sanoi silloin käräjätäti, "madame, te, jolla on sellainen valta hänen majesteettiinsa, saakaa hänet sanomaan: 'Minä tahdon, että rouva de Béarnin oikeusjutussa annetaan päätös!' Sitäpaitsi te tiedätte, että minä olen kauan sitten saanut lupauksen siinä asiassa."
Herttua d'Aiguillon puraisi nyt huultaan ja kumarsi rouva Dubarrylle ja poistui huoneesta. Hän oli kuullut kuninkaan vaunujen tulevan pihalle.
"Nyt tulee kuningas", sanoi rouva Dubarry ja nousi ylös antaakseen käräjätädin lähteä.
"Ah, madame, miksi ette salli minun heittäytyä hänen majesteettinsa jalkain juureen?"
"Anoaksenne häneltä, että pidettäisiin lit de justice? Kyllä, sen minä sallin mielelläni", vastasi kreivitär vilkkaasti. "Jääkää tänne vain, kreivitär, koska sitä toivotte."
Tuskin oli rouva de Béarn järjestänyt myssynsä nauhat, niin kuningas astui sisään.
"Ah, teillä on täällä vieraita, kreivitär?" sanoi kuningas.
"Rouva de Béarn, sire."
"Sire, oikeutta!" huudahti vanha käräjätäti lyykistäen hyvin syvään.
"Ohoh", huudahti Ludvig XV äänessään hieno pilkan vivahdus, jota ei kuitenkaan kukaan, joka ei häntä tuntenut, olisi huomannut. "Onko joku teitä loukannut, madame?"
"Sire, minä pyydän oikeutta!"
"Ketä vastaan?"
"Parlamenttia."
"Ahaa, se on hyvä!" sanoi kuningas ja hieroi käsiään. "Te valitatte minun parlamenttejani vastaan? No niin, olkaa hyvä ja saattakaa ne järkiinsä. Minullakin on valituksen syytä niitä vastaan, ja minä pyydän samoin oikeutta teiltä", lisäsi hän ja matki kreivitär de Béarnin syvää lyykistystä.
"Sire, tehän olette kuningas, te olette hallitsija."
"Kyllä, kuningas ja hallitsija, mutta en aina vallitsija."
"Sire, ilmoittakaa tahtonne."
"Sen minä teenkin joka ilta, madame; mutta he ilmoittavat myöskin tahtonsa joka aamu. Ja koska nämä kaksi tahtoa ovat toisiinsa nähden aivan vastakkaisia, niin käy meille kuten maan ja kuun, jotka kiertävät toistensa ympärillä koskaan toisiaan kohtaamatta."
"Sire, teidän äänenne on tarpeeksi mahtava kaikuakseen tuollaisen joukkion alinomaisen huutamisen ylitse."
"Siinä erehdytte. Minä en ole asianajaja, mutta he ovat sitä. Jos minä sanon niin, sanovat he ei; mahdotonta päästä sovintoon… Kuulkaas, jos keksitte jonkin keinon, jolla heidät voi estää sanomasta ei, silloin kun minä sanon toisin, niin olen heti teidän liittolaisenne."
"Sire, minä tiedän sen keinon."
"Sanokaa minulle heti."
"Sen teen, sire. Pitäkää lit de justice."
"Se veisi uuteen pulaan", vastasi kuningas; "lit de justice, ajatteletteko, mitä sanotte, rouva? Se olisi melkein sama kuin vallankumous."
"Se on keino sanoa noille kapinoitsijoille vasten silmiä, että te olette valtias. Te tiedätte, sire, että kun kuningas sillä tavoin ilmaisee tahtonsa, on hänellä yksinään oikeus puhua, eikä kukaan uskalla hänelle vastata. Te sanotte heille: 'Minä tahdon', ja heidän niskansa notkistuvat…"
"Todellakin, ajatus on komea", virkkoi kreivitär Dubarry.
"Komea kyllä", vastasi Ludvig XV; "mutta ei yhtä hyvä".
"Mutta se olisi kuitenkin niin kaunista", jatkoi rouva Dubarry innokkaasti, "tuollainen juhlasaattue: aatelisto, päärit, kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot, ja valtava kansanlauma, ja itse valtaistuin viisine kultaisilla liljoilla kirjailtune pieluksineen… Siitä tulisi kauniit juhlat!"
"Niinkö luulette?" kysyi kuningas, jonka vakaumus alkoi jo hiukan horjua.
"Ja kuninkaan loistava puku: kärpännahalla sisustettu viitta, kruunun jalokivet ja kultainen valtikka, koko häikäisevä hohde, joka sopii ylhäisiin ja kauneihin kasvoihin. Ah, kuinka te silloin olisitte komea, sire!"
"Siitä on melkoinen aika, kun täällä on nähty lit de justice", sanoi Ludvig XV, muka kylmästi.
"Ei sen jälkeen kuin te olitte lapsi, sire", huomautti rouva de Béarn; "teidän säteilevän kauneutenne muisto on säilynyt kaikkien mielessä".
"Ja sitäpaitsi", lisäsi rouva Dubarry, "olisi se hyvä tilaisuus kanslerille koko hänen terävään ja ytimekkääseen kaunopuheisuuteensa; ja siinä hän saisi murskata totuuden, arvokkuuden ja esivaltaisuuden painolla tuon koko joukon".
"Minun täytyy odottaa parlamentin ensimmäistä rikosta", sanoi Ludvig XV; "sittenhän nähdään".
"Odotatteko vielä pahempaa, mitä se jo on tehnyt, sire?"
"Mitä se sitten on tehnyt? Sanokaapas."
"Ettekö nyt sitä tiedä?"
"Se on härnännyt hiukan herttua d'Aiguillonia, mutta siitä kai ei sitä voi hirttää… vaikka rakas herttua onkin ystäviäni", jatkoi kuningas ja katsoi rouva Dubarryyn. "Mutta jos parlamentti on härnännyt herttuaa, niin minä olen maksanut samalla mitalla, häijyllä päätökselläni, eilen tai toissapäivänä, en muista enää, milloin. Me olemme siis kuitit kahden puolen."
"No hyvä, sire", sanoi silloin rouva Dubarry vilkkaasti, "rouva kreivitär tässä on tullut ilmoittamaan meille, että nuo musteherrat ovat käyttäneet nokkelasti tilaisuutta hyväkseen".
"Millä tavoin sitten?" kysyi kuningas ja rypisti kulmiaan.
"Puhukaa, madame, kuningas sallii", sanoi rouva Dubarry.
"Sire, herrat parlamentin jäsenet ovat päättäneet olla kokoontumatta, kunnes teidän majesteettinne on myöntynyt."
"Mitä puhutte?" sanoi kuningas. "Te erehdytte, madame, sehän olisi kapinallinen teko, eikä parlamenttini tohdi nousta kapinaan, toivoakseni."
"Sire, minä vakuutan…"
"Madame, ne ovat pelkkiä huhuja."
"Suvaitseeko teidän majesteettinne kuunnella minua?"
"Puhukaa, kreivitär."
"No hyvä, oma prokuraattorini jätti minulle tänä aamuna takaisin oikeusjuttuani koskevat paperit… Hän ei aja enää asioita, koska oikeuslaitos ei enää niitä ratkaise."
"Huhuja vain, sen sanon teille; kokeita, peloituslaukauksia."
Ja näin arvellessaan kulki kuningas kiihdyksissään edestakaisin kamarissa.
"Sire, uskooko teidän majesteettinne enemmän herttua de Richelieuta kuin minua? No hyvä, herttualle annettiin minun läsnäollessani hänen oikeudenkäyntipaperinsa takaisin samoin kuin minullekin, ja herttua poistui prokuraattorin luota sangen kuohuksissaan."
"Raavitaan ovea", sanoi kuningas päästäkseen toiseen puheenaiheeseen.
"Se on Zamore, sire."
Zamore tuli sisään.
"Kirje, valtiatar", lausui hän.
"Suvaitsetteko, sire?" kysyi kreivitär. "Ah, Jumalani!" huudahti hän sitten yhtäkkiä.
"Mitä nyt taas?"
"Kirje herra kanslerilta, sire. Herra de Maupeou on saanut tietää, että teidän majesteettinne on suvainnut tulla vieraakseni ja pyytää nyt välkystäni päästäkseen hetkeksi teidän puheillenne."
"Mikä nyt taas on?"
"Anna herra kanslerin tulla sisään", sanoi rouva Dubarry Zamorelle.
Kreivitär de Béarn nousi ylös ja aikoi lähteä.
"Te ette häiritse, madame", sanoi kuningas hänelle. "Hyvää päivää, herra de Maupeou. Mitä uutta?"
"Sire", vastasi kansleri kumartaen, "parlamentti oli teille haitaksi: nyt teillä ei ole enää parlamenttia".
"Ja miksi ei? Ovatko sen herrat kaikki kuolleet? Ovatko he ottaneet arsenikkia?"
"Taivas soisi, että olisivat ottaneet… Ei, sire, he elävät kaikki; mutta he eivät tahdo enää kokoontua, vaan ovat jättäneet erohakemuksensa. Minä otin ne kaikki vastaan äsken yhdessä tukussa."
"Parlamentin jäsenetkö?"
"En, sire, vaan erohakemukset."
Kreivitär Dubarry sanoi hiljaisella äänellä:
"Niinkuin teille puhuin, sire, asia oli vakava."
"Sangen vakava", vastasi Ludvig XV kärsimättömästi. "No niin, herra kansleri, mitä olette nyt tehnyt?"
"Sire, tulin saamaan teidän majesteettinne käskyjä."
"Ajetaan nuo herrat maanpakoon, Maupeou."
"Sire, he eivät kokoonnu, vaikka olisivat maanpaossa."
"Vaaditaan heitä kokoontumaan… Pyh, käskyt ovat kuluneita… kuninkaalliset määräykset samoin…"
"Ah, sire, tällä kertaa täytyy heille näyttää, että teillä on tahtoa."
"Niin, olette oikeassa…"
"Rohkeutta nyt!" kuiskasi rouva de Béarn rouva Dubarrylle hiljaa.
"Ja näyttää viimein olevanne valtias, kohdeltuanne heitä monta kertaa isän tavoin!" huudahti kreivitär Dubarry.
"Kansleri", sanoi kuningas verkkaan. "Minä en tiedä enää muuta kuin yhden keinon: se on ankara, mutta tehokas. Pidettäköön lit de justice; saakoot he kerran vavista!"
"Se on oikea sana!" huudahti kansleri; "heidän täytyy joko taipua tai taittua".
"Madame", lisäsi kuningas kääntyen vanhan käräjätädin puoleen, "ellei teidän oikeusasiaanne ratkaista, niin näette nyt, että se ei ole minun vikani".
"Sire, te olette suurin kuningas maailmassa."
"Ah, niin, niin;…" toistivat kreivitär Dubarry, Chon ja kansleri yhteen ääneen.
"Niin ei kuitenkaan se maailma sano", mutisi kuningas.
KUUDESKYMMENES LUKU
Lit de justice
Kuninkaan komea lit de justice toimitettiin kaikilla niillä juhlamenoilla, joita siltä vaativat toisaalta kuninkaan ylpeys ja toisaalta ne juonet, jotka houkuttelivat kuninkaan tähän valtiokeikaukseen.
Kaikki kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot olivat aseissa. Ja valtava lauma kaupungin sotilaita, palovartijoita ja poliiseja oli varustettu suojelemaan herra kansleria, jonka täytyi panna yrityksessä vaaraan oma itsensä aivan kuin mikä kenraali ratkaisevana taistelupäivänä.
Hän oli kaikkialla inhottu, tuo kansleri. Hän tiesi sen, ja jos hänen itserakkautensa ehkä sai hänet pelkäämään, että hänet murhattaisiin, niin voivat jälleen paremmin yleisön mielialasta perillä olevat henkilöt liioittelematta ennustaa hänelle ainakin jotain tuntuvaa häpäisyä tai edes vihellyksiä.
Samaa kestitystä oli aiottu myöskin herra d'Aiguillonille, jota parlamentin väittelyiden kautta jo hieman täsmällistynyt kansan vaisto inhosi. Kuningas koetti olla kirkkaan tyyni, mutta kuitenkaan ei hän ollut aivan rauhallinen. Siitä huolimatta nähtiin hänen ihailevan itseään tuossa komeassa kuninkaallisessa puvussa, ja kuultiin hänen lausuvan kohta sen jälkeen mietelmän, ettei mikään suojele paremmin kuin majesteettisuus.
Hän olisi voinut lisätä siihen: "Ja kansan rakkaus." Mutta sitä lausetta oli toistettu hänelle niin usein hänen sairautensa aikana Metzissä, ettei hän arvellut voivansa virkkaa sitä enää, joutumatta syytetyksi matkimisesta.
Aamulla otti Madame la dauphine, jolle tällainen näytelmä oli aivan uutta ja joka ehkä pohjaltaan halusi sitä nähdä, kasvoilleen valittavaisen ilmeen ja säilytti sen sitten koko ajan toimitukseen kuljettaessa; ja se käänsi yleisön mielipiteen suuresti hänen puolelleen. Rouva Dubarry oli rohkea. Hän lähti menoihin koko nuoruuden ja kauneuden antamalla itseluottamuksella. Sitäpaitsi: olihan hänestä jo kaikki sanottu; mitä siihen voitiinkaan lisätä enää? Hän esiintyi siis säteilevänä, aivan kuin hohde hänen ylhäisestä rakastajastaan olisi heijastunut häneenkin.
Herra herttua d'Aiguillon kulki uljaasti kuninkaan edessä astelevain päärien joukossa. Hänen ylevillä ja ilmehikkäillä kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista huolen tai tyytymättömyyden merkkiä. Hän ei kantanut päätänsä triumfaattorin tavalla. Kuka näki hänen kulkevan sellaisena, ei aavistanut, minkälaiseen taisteluun kuningas ja parlamentti olivat joutuneet keskenään juuri hänestä.
Kansanjoukko osoitteli häntä sormillaan ja parlamentin jäsenten riveistä luotiin häneen julmistuneita katseita, mutta muuta ei tehty.
Parlamenttitalon suuri sali oli tungokseen asti täynnä väkeä; juhlamenoihin osaa ottavien ja katselijain luku nousi yli kolmen tuhannen.
Ulkona kuhisi rahvas, oikeudenpalvelijain keppien ja kaupunginvartijain sauvain aisoissaan pitämänä; eikä se ilmaissut läheisyyttään muulla kuin tuolla käsittämättömällä hurinalla, joka ei ole varsinaista ääntä eikä lausu yhtään selvää sanaa, mutta joka kuitenkin kuuluu: siis sellaisella, jota syyllä saattaisi sanoa kansan aaltojen pauhuksi.
Sama sanattomuus vallitsi suuressa salissakin, kun askelten kaiku oli hiljennyt ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja kuningas oli käskenyt majesteettisen synkkänä kanslerinsa alottaa puheensa.
Parlamentin jäsenet tiesivät etukäteen, mitä lit de justice heille toisi. He käsittivät hyvin, minkä tähden heidät oli kutsuttu kokoon. Aiottiin luonnollisesti ilmaista heille rajattoman vallan tahto. Mutta he tunsivat kuninkaan pitkämielisyyden, ellei sitä sopinut peloksi kutsua; ja jos he jotakin pelkäsivät, pelkäsivät he paremminkin, mitä seurauksia lit de justice aikoinaan toisi mukanaan, kuin tätä istuntoa.
Kansleri ryhtyi puhumaan. Hän oli kaunosanainen mies. Alkupuoli puhetta oli taitava, ja todistelevan tyylin ihailijat saattoivat iloita siitä suuresti.
Mutta sitten muuttui puhe niin ankaraksi oikaisuksi, että aateliston huulille ilmestyi hymy ja että parlamentin jäsenille tuli melkoisen ilkeä olo.
Kuningas käski kanslerinsa suun kautta, että kaikki Bretagnea koskevat jutut oli jyrkästi lopetettava, koska hän oli saanut niistä tarpeekseen. Hän vaati parlamenttia sopimaan herttua d'Aiguillonin kanssa, joka oli kuninkaan mieleinen palvelija, eikä enää keskeyttämään oikeudenkäyttöä, koskapa kaikki oli menevä kuin muinoin kultakauden onnellisina päivinä, jolloin purot sorisivat sisällöltään parlamentaarisia tai lainopillisia viisiosaisia puheita, ja jolloin puut olivat täynnänsä oikeuspöytäkirjoja, joita herrat asianajajat ja prokuraattori virka-arvonsa nojalla poimivat heille kuuluvina hedelminä.
Tällaiset herkut eivät sovittaneet parlamenttia enempää herra de Maupeoun kanssa kuin d'Aiguillonin herttuankaan. Mutta puhe oli loppunut, eikä vastaus ollut sallittu.
Parlamentin jäsenille tämä oli paha ärsytys, ja he käyttäytyivät kaikki sangen rauhallisesti ja välinpitämättömästi, sellaisella yksimielisyydellä, joka on perustuslaillisten ryhmäin suurin voima. Ja moinen käytös närkästytti suuresti hänen majesteettiaan ja parvekkeelta katselevaa ylhäistä maailmaa.
Madame la dauphine kalpeni vihasta. Hän oli nyt ensi kertaa näkemässä kansan vastarintaa. Ja hän arvioi kylmästi sen voimaa.
Hän oli tullut parlamentin kokoukseen aikeella olla ainakin näköjään toista mieltä kuin mitä siellä aiottiin julistaa. Mutta nyt vetivät tunnesyyt dauphinea yhä enemmän hänen rotuunsa päin, vetivät häntä yhtymään hänen omaan luokkaansa kuuluviin henkilöihin. Ja siinä kiihtyi hän niin suuresti, että kuta syvemmälle kansleri puri hampaansa parlamentaariseen lihaan, sitä enemmän suututti tuota nuorta ja ylpeää naista, että kanslerin hampaat olivat muka vielä liian tylsät. Hänestä tuntui kuin olisi hän itse löytänyt tarvittaessa paremmin sanat, jotka olisivat saaneet koko tuon lauman hyppimään kuin naudat paimenen terävän sauvan uhkaamina. Lyhyesti sanoen: hän arvioi kanslerin liian heikoksi ja parlamentin liian voimakkaaksi.
Ludvig XV oli fysionomisti, niinkuin kaikki itsekkäät olennot olisivat, elleivät he olisi joskus yhtä laiskoja kuin itsekkäitä.
Madame la dauphinen kelmeät ja yhteen purrut huulet kertoivat kohta hänelle, mitä dauphinen sielussa liikkui.
Silloin tutki hän vastapainoksi rouva Dubarryn kasvoja. Mutta nyt hän ei nähnytkään sitä voitonriemuista hymyä, jonka hän oli uskonut niillä näkevänsä; hän huomasi rouva Dubarryn silmissä ainoastaan kiivaan halun tavoittaa kuninkaan katsetta, aivankuin saadakseen selvää, mitä kuningas ajatteli.
Mikään ei peloita heikkoja luonteita enempää kuin se, että he näkevät toisten mielialan ja tahdon saaneen varman muotonsa ennen heitä itseään. Jos he näkevät katseltavan itseään sellaisin ilmein, että siinä voi huomata jo tehdyn päätöksen, luulevat he, etteivät he vielä ole tehneet kaikkea, että he ovat olleet naurettavia ja että noilla toisilla on oikeus vaatia heiltä vielä enemmän kuin he ovat tehneet.
Silloin menevät he äärimmäisyyksiin; ja pelkurista tulee karjuva leijona; äkillinen mielenmuutos ilmaisee nyt reaktsioonin, jonka pelko synnytti heikommassa luonteessa.
Kuninkaan ei olisi tarvinnut lisätä ainoaakaan sanaa kanslerinsa puheeseen; se ei olisi ollut hovisäännön mukaistakaan; ja se oli nyt ehkä hyödytöntäkin. Mutta tässä tilaisuudessa meni häneen suulauden pahahenki, ja hän viittasi kädellään, että hän tahtoi puhua.
Heti muuttui yleinen tarkkaavaisuus ällistykseksi.
Parlamentin jäsenet käänsivät kaikki yhtaikaa päänsä valtaistuimeen päin, aivan kuin samoja liikkeitä noudattava rivi opetettuja sotilaita.
Prinssit, päärit ja upseerit olivat tyrmistyneet. Ei ollut mahdotonta, ettei hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa sanoisi jotakin sangen tarpeetonta näiden jo lausuttujen varsin hyvien asiain jatkoksi.
Herttua de Richelieu, joka oli ensin asettunut loitolle sisarenpojastaan, lähestyi nyt häntä, varsinkin silmäyksillään ja salaisen sielunheimolaisuuden hienolla vaistolla.
Mutta silloin kohtasi hänen katsettaan, joka oli alkanut muuttua liian kapinalliseksi, yhtäkkiä rouva Dubarryn kirkas katse. Ja koska Richelieulla oli paremmin kuin monella muulla hyödyllinen taito siirtyä yhdestä mielialasta toiseen, niin heilahti hän nyt heti ivallisesta sävystä ihailevaan, ja hän valitsi kauniin kreivittären leikkauskohdaksi näiden kahden äärimmyyden lävistäjien välillä.
Hän lähetti siis ohimennen rouva Dubarrylle onnittelevan ja kohteliaan hymyn. Mutta kreivitär ei antanut kuitenkaan sen itseään pettää, varsinkaan koska marski, joka oli nyt ryhtynyt lähentelemään yhtaikaa parlamentin jäseniä ja heidän vastapuolellaan olevia prinssejä, oli pakotettu jatkamaan tuota kaksinaista peliään, jota hän tosiasiassa itse mielikin.
Miten monia nähtäviä vesipisarassa! Se on huomioiden tekijälle kokonainen valtameri! Miten monet vuosisadat yhdessä ainoassa sekunnissa, tuossa kuvaamattomassa ikuisuudessa!
Kaikki tämä viimeksi kertomamme tapahtui sinä lyhyenä tuokiona, jolloin hänen majesteettinsa Ludvig XV valmistausi puhumaan ja avaamaan suunsa.
"Te olette nyt kuulleet", lausui hän lujalla äänellä, "mitä kanslerini on teille tahdostani ilmoittanut. Valmistukaa siis tarkoin sitä noudattamaan, sillä sellainen on aikomukseni, enkä sitä koskaan muuta!"
Ludvig XV ponnahutti nämä viimeiset sanat ukkosen jyrinällä ja voimalla; ja ne lamasivatkin kokouksen aivan kuin salaman isku.
Väristys kulki parlamentin jäsenten selkää pitkin, kauhun väristys, joka kohta siirtyi myöskin kansan joukkoon, aivan kuin sähkökipinä kiitää pitkin yhtenäistä ketjua. Sama väristys karmi hienosti myöskin kuninkaan puoluelaisia. Yllätyksen ja ihailun ilmeet liikkuivat kaikilla kasvoilla, tuntuivat kaikissa sydämissä.
Madame la dauphine kiitti kuningasta tahtomattaankin, sillä hänen kauneista silmistään välkähti salama.
Rouva Dubarry sai sen sähkövaikutuksen, eikä voinut olla ponnahtamatta ylös; ja hän olisi taputtanut käsiään, ellei hän hyvin perustelluista syistä olisi pelännyt, että häntä olisi kivitetty hänen ulos mennessään tai että hän seuraavana päivänä olisi saanut postitse sata toistaan inhoittavampaa kuplettia.
Ludvig XV saattoi nyt nauttia täydellistä voitonriemua.
Parlamentin jäsenet taivuttivat päänsä alas, kaikki yhtenä miehenä niinkuin äskenkin.
Kuningas nousi ylös kultaisilla liljoilla kirjatuilta pieluksiltaan.
Rummut pärähtivät, torvet törähtivät soimaan ulkona. Kansanjoukko, joka oli sorissut hiljaa kuninkaan saapuessa parlamenttitaloon, alkoi nyt pauhata, ja sen ääni haipui kaukaisuuteen, sotamiesten ja poliisien loitontamana.
Kuningas kulki ylpeänä läpi salin, eikä nähnyt matkansa varrella muita kuin nöyryytettyjä päitä.
Herra d'Aiguillon asteli jälleen hänen majesteettinsa edellä, käyttämättä väärin riemukasta voittoaan.
Kun kansleri tuli salin ulko-ovelle ja näki kaukaa koko tuon kansan lauman, pelästyi hän uhkaavia katseita, joita loitoltakin häneen sinkosi, ja sanoi kaupunginpalvelijoille:
"Tulkaa minua lähemmäksi."
Herra de Richelieu kumarsi syvään herttua d'Aiguillonille ja virkkoi sisarensa pojalle:
"Nyt ovat nuo päät sangen nöyriä, herttua; mutta joskus ne kohoavat kirotun pystyyn. Varokaahan!"
Rouva Dubarry tuli samassa eteisen läpi lankonsa, markiisitar de Mirepoixin ja monien muiden vallasnaisten seurassa. Hän kuuli vanhan marskin huomautuksen, ja koska hän oli sukkelampi suultaan kuin kaunaa kantava, sanoi hän:
"Oh, siitä ei pelkoa, marski; ettekö kuullut hänen majesteettinsa sanoja? Kuningas sanoi huomatakseni, ettei hän koskaan muuta aikomustaan."
"Peloittavat sanat tosiaan, madame", vastasi vanha marski hymyillen. "Mutta onneksi meille eivät nuo poloiset parlamentin jäsenet huomanneet, että kuningas katseli juuri teihin, kun sanoi, ettei hän koskaan muuttaisi aikomustaan."
Ja marski täydensi tätä korulausuntaansa yhdellä tuollaisella verrattomalla kumarruksella, jollaisia nykyaikaan ei osata tehdä edes teatterissakaan.
Rouva Dubarry oli nainen eikä suinkaan valtioviisas. Hän ei huomannut marskin sanoissa muuta kuin kohteliaisuuden, vaikka d'Aiguillon tunsi niissä hyvin sekä piston että uhkauksen.
Niinpä vastasikin rouva Dubarry marskille hymyllä, kun taas hänen liittolaisensa, herttua d'Aiguillon, puri huultaan ja kalpeni, sillä nyt hän näki, ettei enolta ollut kauna vieläkään loppunut.
* * * * *
"Josef Balsamossa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Neiti de Taverney", joka on ilmestynyt "Alexandre Dumasin Historiallisten romaanien" 3. n: ona.