KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU
Filosofinloukku
Sen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme nousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu pieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla, suipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit ja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta arkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta, jotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman luontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen ja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.
Englantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana kunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on yleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat kasvattaa myöskin mustia liljoja.
Tuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia, oli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla. Permannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt piikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta, ja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä Bougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle merisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä kiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai Sainte-Andressestä asti.
Majan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme pään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka olivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä. Lisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko ja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun auringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta, punaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja himmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien lasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia sitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.
Nämä ihmeet huvittivat suuresti Gilbertiä; ja hän tähysteli kaikista ruuduista laajaa alankoa, joka leviää Luciennesin kukkulalta katselevan silmien eteen ja jonka keskellä Seine kiemurtelee.
Mutta olipa majassa toinenkin, ainakin herra de Jussieun mielestä yhtä hurmaava nähtävä, nimittäin herkullinen aamiainen, joka oli varustettu keskelle paviljonkihuonetta raakuilla koristetulle pöydälle.
Pöydällä oli Marlyn erinomaista kermaa ja Luciennesin kauniita aprikooseja ja luumuja, siinä höyrysi myös porsliinivadissa Nanterren servelaattimakkaroita ja lihamakkaroita, vaikkei näkynyt ainoatakaan palvelijaa, joka oli tuonut ne sisään. Siellä oli äsken poimittuja mansikoita pienessä, sievässä korissa, joka oli kaunistettu viiniköynnöksen lehdillä; ja tuoreen, keltaisen maatiaisvoin rinnalla hohti karkeaa maalaisleipää ja myöskin hienompaa ja kullanpaistavaa vehnäleipää, joka on kaupunkilaisen turmeltuneesta vatsasta mieluisaa. Tämä kaikki sai Rousseaun huudahtamaan ihastuksesta, sillä vaikka hän olikin filosofi, oli hän kuitenkin luonnostaan herkkusuu, kun hänen ruokahalunsa oli yhtä voimakas kuin vaatimuksensa vähäiset.
"Mitä hullutusta!" sanoi hän herra de Jussieulle: "leipä ja hedelmät olisivat aivan hyvin riittäneet, ja sitä paitsi olisi meidän kunnon botanisteina ja hartaina luonnontutkijoina pitänyt syödä leipämme ja natustella luumumme samoillessamme siellä metsässä viidakoissa ja kaivellessamme mutahautoja. Muistatteko, Gilbert, minkälainen minun aamiaiseni oli Peissis-Piquetin metsässä, ateria, josta tuli samalla teidänkin aamiaisenne?"
"Kyllä, monsieur: se leipä ja ne kirsikat maistuivat minusta niin ihanilta."
"Aivan niin, sillä tavoin aterioivat todelliset luonnon ystävät."
"Kunnon mestarini", keskeytti herra de Jussieu, "jos moititte minun ylellisyyttäni, olette väärässä… koskaan en ole vaatimattomammin…"
"Oh!" huudahti filosofi, "halvennatte pöytäänne, herra Lucullus!"
"Minunko? Ei suinkaan!" virkkoi Jussieu.
"Kenenkä luona me sitten olemme?" jatkoi Rousseau ja hänen huulillaan oli hymy, joka ilmaisi, että hän oli samalla kertaa epäluuloinen ja hyvällä tuulella. "Tonttujen luoko olemme tulleet?"
"Tai haltiatarten", vastasi herra de Jussieu nousten ylös ja vilkaisten salavihkaa majan oveen.
"Haltiatarten!" huudahti Rousseau iloisesti. "No, taivas palkitkoon heille tämän vierasvaraisuuden! Minulla on nälkä, syödään pois, Gilbert."
Ja niin sanoen leikkasi Rousseau itselleen kunnon viipaleen karkeaa leipää, ja antoi sitten leivän ja veitsen oppilaalleen.
Sitten iski hän hampaansa keskelle kannikkaa ja otti lautaselleen pari luumua.
Gilbert epäröi ryhtyä syömään.
"No", sanoi Rousseau, "syökää vain; muuten saattaisivat haltiattaret epäröinnistänne loukkaantua ja luulla teidän pitävän heidän juhla-ateriaansa epätäydellisenä".
"Tai liian vähäpätöisenä teidän arvollenne, jalot vieraat!" virkkoi nyt hopeinen ääni paviljongin ovelta. Ja ovella seisoi kädet toistensa vyötäröillä kaksi reipasta ja kaunista naista, jotka viittasivat hymy huulilla herra de Jussieulle, ettei hänen pitäisi niin hartaasti heille kumarrella.
Rousseau käännähti oveen päin, jyrsitty leipä oikeassa ja puoliksi syöty luumu vasemmassa kädessä. Ja kun hän näki nuo kaksi jumalatarta, – tai ainakin ne näyttivät hänestä nuoruutensa ja kauneutensa puolesta jumalattarilta, – niin seisoi hän siinä ällistyneenä ja neuvottomana kumarrellen.
"Oh, kreivitär", virkkoi herra de Jussieu, "tekö täällä? Mikä suloinen yllätys!"
"Hyvää päivää, kunnon botanistimme", vastasi toinen naisista aivan kuninkaallisen tuttavallisesti ja viehkeästi.
"Suokaa minun esitellä teille herra Rousseau", sanoi Jussieu ja otti filosofia siitä kädestä, jossa hän piteli leipäkannikkaansa.
Myöskin Gilbert oli nähnyt nuo naiset, ja tuntenut heidät, ja silloin hänen silmänsä levisivät pyöreiksi ja kalmankalpeana katseli hän jo paviljongin ikkunaan, aikoen ensi hädässä syöksyä siitä ulos.
"Hyvää päivää, pikku filosofini", virkkoi toinen naisista Gilbertille, joka oli mennyt aivan lamaan, ja napsahutti häntä kolmella ruusunpunaisella sormella hiemasen poskelle.
Kun Rousseau tämän näki ja kuuli, oli hän haljeta kiukusta; hänen oppilaansa tunsi nuo jumalattaret, ja he taas tunsivat Gilbertin. Gilbert alkoi voida oikein pahoin.
"Ettekö te tunne kreivitärtä?" kysyi herra de Jussieu Rousseaulta.
"En", vastasi Rousseau hämillään; "luullakseni nyt ensi kertaa…"
"Rouva Dubarry", esitteli Jussieu.
Rousseau ponnahti ilmaan kuin olisi astunut tulikuumalle raudalle.
"Rouva Dubarry!" huudahti filosofi.
"Juuri minä, monsieur", virkkoi nuori nainen kaikessa suloudessaan. "Minä, joka olen nyt saanut onnen nähdä vieraanani ja läheltä yhden aikamme kuuluisimmista ajattelijoista."
"Rouva Dubarry!" toisti Rousseau yhä ja ajattelematta, että hänen kummastuksensa oli jo suorastaan karkea loukkaus. "Hänkö! Ja varmaan on tämä paviljonki hänen. Hän se varmaan tarjoaa minulle tämän aamiaisenkin?"
"Olette oikeassa, filosofini", vastasi herra de Jussieu, perin levottomana, kun huomasi nämä myrskyn enteet. "Se on juuri hän, ja hänen arvoisa kälynsä."
"Hänen kälynsä, se, joka tunsi Gilbertin?"
"Varsin läheisesti, herrani", vastasi neiti Chon rohkeasti kuin ainakin, sillä hän ei välittänyt enempää kuninkaallisista oikuista kuin filosofien ärtyisyydestä.
Gilbert katseli jotakin koloa, johon hän olisi voinut peittyä päineen päivineen, – niin uhkaavasti säkenöivät jo Rousseaun silmät.
"Varsin läheisesti!"… toisti Rousseau, "Gilbert tuntee läheisesti rouva kreivittären, ja minä en saanut siitä mitään tietää? Mutta silloinhan minua on petetty, minua on pidetty pilkkana!"
Chon ja hänen sisarensa katsahtivat ilkkuvasti toisiinsa. Herra de Jussieu repi reiän mechelniläisröyhelöönsä, joka oli varmaan neljänkymmenen louisdorin arvoinen.
Gilbert liitti kätensä ristiin, joko rukoillakseen Chonia vaikenemaan tai anellakseen Rousseauta puhumaan hänestä toki lempeämmin.
Mutta kävikin niin, että Rousseau vaikeni ja Chon puhui.
"Aivan oikein", virkkoi Chon. "Gilbert ja minä, me olemme vanhoja tuttuja; hän oli minun vieraani: eikö niin, pikku ystäväni?..
Vai olisitko jo niin kiittämätön, ettet muista Luciennesin ja Versaillesin namusia?"
Tämä oli Gilbertille viimeinen isku; Rousseaun kädet venähtivät pitkiksi kuin kaksi vieteriä ja hervahtivat alas kupeille.
"Ahaa", äännähti hän katsoen nuorukaiseen syrjäsilmällä, "niinkö on asia, te onneton?"
"Herra Rousseau…" mutisi Gilbert.
"Kas vain, sitäköhän itkeskelet, että minä olen sinua hemmoitellut", jatkoi Chon. "Arvasinhan, että olit kiittämätön."
"Mademoiselle!"… rukoili Gilbert.
"Ystäväiseni", virkkoi rouva Dubarry, "tule takaisin Luciennesiin, Zamoren makeiset odottavat sinua… ja vaikka sinä läksit sieltä merkillisellä tavalla, otetaan sinut kuitenkin hyvin vastaan".
"Kiitos, madame", vastasi Gilbert kuivasti, "kun minä jostakin lähden, johtuu se siitä, ettei minua huvita siellä olla".
"Ja miksi ette ota sitä hyvää, jota teille tarjotaan?" keskeytti Rousseau katkerasti. "Kun olette kerran maistellut rikkautta, kunnon Gilbert, niin menkää takaisin sitä maistelemaan."
"Mutta, monsieur, minä vannon teille…"
"Menkää! Menkää! Minä en pidä niistä, jotka ovat yhtaikaa puolella ja toisella."
"Mutta tehän ette kuuntele, mitä sanon, monsieur."
"Kyllä kuulen."
"Minä läksin pakoon Luciennesista, jossa minut suljettiin lukon taakse."
"Viekkautta! Minä tunnen ihmisten pahuuden."
"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät mielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni."
"Teeskentelyä!"
"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden vallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau."
"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en samassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne tahdotte."
"Mutta minne, hyvä Jumala?" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä nyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen läheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen. Sitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta; hän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin, samoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja taipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.
"Minnekö?" matki Rousseau. "Tietysti ensin kreivittären luo, joka on kaunis ja erinomaisen hieno ihminen."
"Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huusi Gilbert heilutellen päätänsä ja puserrellen sitä käsillään.
"Älkää pelätkö", sanoi Jussieu, joka oli maailmanmiehenä syvästi loukkaantunut Rousseaun kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan; "älkää pelätkö, Gilbert, teistä pidetään huolta, ja mitä nyt menetätte, se koetetaan teille korvata".
"Siinä nyt näette", virkkoi Rousseau terävän pistävästi. "Tuossa on herra de Jussieu, tiedemies, luonnonystävä, yksi salaliittotovereitanne, joka lupaa teitä auttaa ja avata teille tien onneen. Ja luottakaa häneen, sillä herra de Jussieun kädet ulottuvat pitkälle!" lopetti hän, ja hänen suunsa vääntyi irvistyksen tapaiseen hymyyn.
Sitten ei Rousseau jaksanut itseään hillitä, vaan kumarsi naisille ikäänkuin mikä Orosmane, ja samoin hämmentyneelle herra de Jussieulle. Ja sitten Rousseau poistui paviljongista katkerin mielin ja katsahtamattakaan enää Gilbertiin.
"Oh, kuinka tuhma tuollainen filosofi onkaan!" virkkoi Chon tyynesti ja katsellen geneveläisen jälkeen, joka laskeutui tai paremminkin hoippui polkua pitkin alas kummulta.
"Pyytäkää nyt, mitä tahdotte", sanoi Jussieu Gilbertille, joka istui yhä kasvot käsiin painettuina.
"Niin, pyytäkää vain, Gilbert", lisäsi kreivitär hymyillen filosofin hylätylle oppilaalle.
Gilbert kohotti kalpeat kasvonsa, pyyhki syrjään hiuksensa, jotka hiki ja kyyneleet olivat liottaneet kiinni otsaan, ja sanoi lujemmalla äänellä:
"Koska minulle hyväntahtoisesti tarjotaan paikkaa, niin tahtoisin päästä puutarhapojaksi Trianoniin."
Chon ja kreivitär vilkaisivat toisiinsa, ja Chon nykäisi vallattomalla jalallaan sisarensa jalkaa ja iski voitonriemussaan hänelle silmäänsä: kreivitär nyökäytti päätänsä, että hän ymmärsi asian täydellisesti.
"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?" kysyi kreivitär. "Minä kyllä sitä toivoisin."
"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty", vastasi Jussieu.
Gilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse kuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.
KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU
Opettavainen tarina
Siinä pienessä Luciennesin kammiossa, jossa olemme nähneet varakreivi Jean Dubarryn ahmivan kreivittären suureksi harmiksi suklaata, söi nyt marski de Richelieu pikku aamiaista rouva Dubarryn kanssa, joka heittäytyi Zamorea korvista nyiskellen yhä mukavampaan ja vallattomampaan lepoasentoon kukitetulla silkillä päällystetyllä sohvallaan. Vanha hovimies päästeli tuon viehkeän olennon jokaista uutta asentoa nähdessään ihastuneita huudahduksia.
"Voi, kreivitär", sanoi hän muikeasti kuin vanha rouva, "te sotkette tukkalaitteenne; kreivitär, tuossa joutui yksi kihara epäjärjestykseen. Voi kreivitär, teidän tohvelinne putoaa!"
"Pyh, hyvä herttua, älkää siitä välittäkö", vastasi kreivitär Dubarry repäisten hajamielisyydessään hyppysellisen tukkaa pois Zamoren päästä ja kellahtaen aivan oikoiseksi; siinä oli hän sohvallaan hekumallisemman ja kauniimman näköinen kuin Venus raakkunsa kuoressa.
Zamore ei ollut kovin antautunut näitä sieviä asennoita ihailemaan, vaan vingahteli kiukusta. Kreivitär rauhoitti neekeripoikaa ottaen pöydältä kourallisen sokerirakeita ja pistäen ne hänen taskuunsa.
Mutta Zamore jörötti vain, väänsi taskunsa nurin ja karisti sokerirakeet permannolle.
"Ah, sinä pikku lurjus!" sanoi kreivitär ja ojensi sievän jalkansa ja saattoi sen nopeasti yhteyteen neekerin kummalliskuosisten housujen takaliston kanssa.
"Oi, armoa hänelle!" huudahti vanha marski, "kautta aateliskunniani, surmaatteko hänet!"
"Ja miksi en saa surmata tänään ketä vain haluan!" vastasi kreivitär.
"Tunnen itseni hirveän vihaiseksi."
"Voi voi", virkkoi herttua; "olenko minäkin teidän vihoissanne?"
"Oh, ette suinkaan, päinvastoin: te olette minun vanha ystäväni, minä ihastelen teitä. Mutta kuulkaas, minä olen nyt tosiaan tulla hulluksi."
"Se tauti on varmaan tarttunut teihin niistä, jotka teihin ovat hullaantuneet?"
"Varokaa itseänne. Te ärsytätte minua kauheasti kohteliaisuuksillanne, joilla ette tarkoita totta ainoallakaan."
"Kreivitär, kreivitär! Alanpa uskoa, että te ette ole hullu, vaan hiukan kiittämätön."
"Ei, minä en ole hullu enkä kiittämätön, minä olen…"
"No, antaa kuulua, mitä te olette?"
"Minä olen vihoissani, herra herttua."
"Oh, tosiaanko!"
"Kummastuttaako se teitä?"
"Ei suinkaan, kreivitär; ja kautta kunniani, eikö teillä sitten ole syytä!"
"Sepä juuri minua teissä suututtaakin, marski."
"Saattaisiko jokin minussa suututtaa teitä, kreivitär?"
"Kyllä."
"Ja mikä, olkaa hyvä ja sanokaa? Minä olen sangen vanha, mutta kuitenkaan ei ole ponnistusta, johon minä en ryhtyisi miellyttääkseni teitä."
"Se suuttumisen syy on se, että te ette edes tiedä, mistä on kysymys."
"Kyllä, tiedänpäs."
"Te tiedätte, mikä minua harmittaa?"
"Aivan varmaan: Zamore on särkenyt tuon kiinalaisen pesuvadin."
Tuskin huomattava hymy väikkyi nuoren naisen huulilla; mutta Zamore tunsi itsensä rikolliseksi ja kyyristi päänsä alas, aivan kuin taivas olisi ollut suuren korvapuusti- ja nenäpaukkupilven peitossa.
"Oikein", virkkoi kreivitär huokaisten, "oikein, herttua, te puhutte totta; niin on asia, ja te olette tosiaan sangen ovela politikko".
"Sitä on aina minulle vakuutettu, madame", vastasi Richelieu tekeytyen sangen vaatimattomaksi.
"No, minulle ei sitä tarvitse vakuuttaa, herttua; ja te olette keksinyt syyn harmiini heti paikalla, arvailematta sinne tänne: se on ihastuttavaa!"
"Toden totta; mutta se ei ole ainoa syy."
"Ai, niinkö?"
"Niin. Minä aavistan jo toisen syyn."
"Tosiaanko!"
"Niin."
"Ja mitä te aavistatte?"
"Aavistan, että te odotitte eilisiltana hänen majesteettiaan."
"Minne?"
"Tänne."
"Hyvä; entä sitten?"
"Ja hänen majesteettinsa ei tullut."
Kreivitär punastui ja kohottausi hiukan kyynärpäitten varaan.
"Ah, ah", äännähti hän.
"Ja kuitenkin minä tulen Pariisista", sanoi herttua.
"Ja mitä se todistaa?"
"Sitä, että minä en siis ehkä saattaisi tietää mitään, mitä on Versaillesissa tapahtunut, pardieu. Ja kuitenkin…"
"Herttua, rakas herttua, tänään on teidän suunne peräti pidättyväinen. Hemmetti, kun kerran alkaa puhua, puhuu myöskin loppuun, tai ei ala ollenkaan."
"Teidän on hyvä sanoa, kreivitär. Suokaa minun ensin edes vetäistä henkeäni. Mihin minä pääsin?"
"Pääsitte tuohon… että kuitenkin…"
"Kuitenkin minä tiedän paitsi sen, ettei hänen majesteettinsa tullut tänne, aavistella myöskin, minkätähden hän ei tullut."
"Herttua, minä olen kyllä aina ajatellut, että te olette noita; mutta minulla ei tähän asti ole ollut siitä vielä todistusta."
"No hyvä, sen todistuksen annan nyt teille."
Kreivitär, joka oli syventynyt tähän keskusteluun suuremmalla innolla kuin tahtoi näyttääkään, päästi irti Zamoren pään, jonka kähäristöä hänen sormensa olivat pöyhineet.
"Antakaa se todistus, herttua", sanoi hän.
"Herra kuvernöörin läsnäollessako?" kysyi herttua.
"Mene, Zamore", käski kreivitär neekeripoikaa, joka syöksyi silloin ilosta hurjana heti yhdellä potkauksella kammiosta etuhuoneeseen.
"Kas niin", mutisi Richelieu; "mutta täytyykö teille sanoa kaikki, kreivitär?"
"Kuinka, häiritsikö teitä Zamore, tuo apina?"
"Totta puhuen: minua häiritsee aina kuka hyvänsä."
"Kuka hyvänsä, sen ymmärrän; mutta onko Zamore kuka hyvänsä?"
"Zamore ei ole sokea, Zamore ei ole kuuro, Zamore ei ole mykkä; hän on siis kuka hyvänsä. Sillä sellaisella nimellä kunnioitan minä jokaista, joka silmien, korvien ja kielen puolesta on vertaiseni, nimittäin jokaista, joka voi nähdä, mitä minä teen, kuulla ja kertoa, mitä minä sanon, lyhyesti, joka voi minut pettää. Tämän teoriani esitettyäni minä jatkan."
"Niin, jatkakaa herttua, – kuuntelen ilokseni."
"En tiedä iloksenneko, kreivitär; mutta olkoon, minun täytyy jatkaa.
Kuningas kävi ensinnäkin eilen Trianonissa."
"Pienessä vai Isossa?"
"Pienessä. Madame la dauphine käveli hänen käsipuolessaan."
"Ah!"
"Ja Madame la dauphine, joka on suloinen nainen, kuten tiedätte…"
"Oi, se on totta…"
"Viehätteli kuningasta niin, milloin kuin ukkivaaria, milloin kuin pikku ukkia, ettei hänen majesteettinsa, jolla on sydän kultaa, voinut sellaista vastustaa, vaan että kävelyretkeä seurasi illallinen, ja illallista pieni viaton peli-istunto. Ja viimein…"
"Viimein ei kuningas tullutkaan Luciennesiin, eikö niin, sitähän tahdoitte minulle sanoa?" kysyi kreivitär kärsimättömyydestä kalpeana.
"No, sitähän minä."
"Oh, se on selvä, hänen majesteetillaan on siellä kaikki, mitä hän rakastaa."
"Ah, eipä suinkaan, sitä ette tiettävästi ajattele; hänellä on siellä vain enintään kaikki, mikä häntä miellyttää."
"Sen pahempi, herttua, muistakaa se: hän tarvitsee ainoastaan saada illastella, jutella, pelata. Ja kenen kanssa hän pelasi?"
"Herra de Choiseulin kanssa."
Kreivitär liikahti ärtyneenä.
"Ettekö tahdo, että siitä puhelemme?" jatkoi Richelieu.
"Päinvastoin, monsieur, puhelkaamme siitä."
"Te olette yhtä rohkea kuin sukkela, madame; tarttukaamme siis härkää sarviin, kuten espanjalaiset sanovat."
"Tuollaista sanantapaa ei rouva de Choiseul antaisi teille anteeksi, herttua."
"Ja kuitenkaan ei se sovi häneen. Minä siis sanon, madame, että herra de Choiseul, koska tässä nyt täytyy mainita häntä nimeltä, pelasi niin hyvällä onnella ja niin taitavasti…"
"Että hän voitti?"
"Ei suinkaan, vaan että hän menetti tuhannen louisdoria piketissä, jossa hänen majesteettinsa on sangen itsetuntoinen, koska hän pelaa sitä hyvin huonosti."
"Ah, Choiseul! Choiseul!" mutisi rouva Dubarry. "Entä rouva de Grammont, hän oli kai myöskin siellä, eikö niin?"
"Nimittäin ottamassa jäähyväisiä."
"Grammontin herttuatar?"
"Niin, hän tekee luullakseni tyhmyyksiä."
"Mitä?"
"Kun huomaa, ettei häntä ajeta takaa, on hän happamissaan; ja kun sitten näkee, ettei häntä karkoiteta Versaillesista, karkoittaa hän itse itsensä."
"Minnekä sitten?"
"Maaseudulle."
"Punomaan juonia?"
"Toden totta, mitäpä hän muuta tekisi? No niin, aikoessaan lähteä hän siis luonnollisesti tuli jättämään jäähyväisiä Madame la dauphinelle, joka tietysti pitää hänestä paljon. Siitä syystä hän oli Trianonissa."
"Suuressa?"
"Tietysti. Pieni ei ole vielä kalustettu."
"Ah, koska hänen korkeutensa dauphine ympäröi itsensä noilla Choiseuleilla, näyttää hän selvästi, mitä puolta hän tahtoo suosia."
"Ei, kreivitär, älkäämme liioitelko; sillä huomennahan herttuatar on jo lähtenyt."
"Ja kuninkaalla oli hauskaa, siellä, jossa minä en ollut!" huudahti kreivitär vihoissaan ja tavallaan peloissaankin.
"Hyvä Jumala, se on uskomatonta, mutta kuitenkin se on totta, kreivitär. Minkähän johtopäätöksen te siitä teette?"
"Että te olette hyvin asioista perillä, herttua."
"Senkö ainoastaan?"
"Ei, vielä muutakin."
"Jatkakaa nyt siis."
"Teen siitä sen johtopäätöksen, että meidän täytyy pelastaa kuningas noiden Choiseulien kynsistä, maksoi mitä maksoi, taikka me olemme hukassa."
"Valitettavasti on asia niin."
"Anteeksi", jatkoi kreivitär; "sanoin me, mutta rauhoittukaa: se vaara ei koske muuta kuin perhepiiriä".
"Ja ystäviä, kreivitär; suokaa minun sellaisena saada siitä vaarasta osuuteni. Siis…"
"Siis te olette minun ystäviäni?"
"Luulenpa sen teille sanoneeni, madame."
"Se ei riitä."
"Ja luulen sen teille osoittaneeni."
"Se on toista; ja te aiotte auttaa minua?"
"Kaiken vointini mukaan, kreivitär; mutta…"
"Mitä mutta?"
"Tehtävä on vaikea, sitä en teiltä salaa."
"Onko noita Choiseuleja siis aivan mahdoton juurittaa pois?"
"Heillä on ainakin syvät juuret."
"Luuletteko niin?"
"Luulenpa."
"Niin ollen ei siis olisi tuulta eikä myrskyä tämän tammen kaatajaksi, kuten kunnon runoniekka la Fontaine sanoo?"
"Se ministeri on suuri nero."
"Ahaa, alatteko nyt puhua ensyklopedistien tapaan, tekin!"
"Niin, enkö minä ole Akatemian jäsen?"
"Oh, mutta te käytte siellä ani harvoin, herttua."
"Olette aivan oikeassa, sihteerinihän sitä on, enkä minä. Mutta kuitenkin pysyn mielipiteessäni."
"Että herra de Choiseul on nero?"
"Ka niin."
"Mutta missä hänen neronsa ilmenee? Sanokaapas."
"Siinä, madame, että hän tekee sellaisen jutun parlamenteista ja englantilaisista, ettei kuningas voi enää tulla ilman häntä toimeen."
"Mutta hänhän ärsyttää parlamentteja hänen majesteettiaan vastaan?"
"Epäilemättäkin, mutta se onkin taitoa."
"Ja englantilaiset hän kiihoittaa sotaan."
"Aivan niin, sillä rauha syöksisi hänet tuhoon."
"Sehän ei ole neroutta, herttua."
"Mitä se sitten on, kreivitär?"
"Se on valtiopetosta."
"Kun valtiopetos onnistuu, kreivitär, on se minun mielestäni neroutta, ja kaikkein parhainta laatua."
"Mutta siinä suhteessa minä tunnen erään aivan yhtä taitavan kuin herra de Choiseul."
"Ohoh!"
"Ainakin mitä parlamentteihin tulee."
"Se onkin pääasia."
"Ja se eräs on syynä parlamenttien niskuroimiseen."
"Te saatte minut uteliaaksi, kreivitär."
"Te ette sitä miestä tunne, herttua?"
"En, ma foi."
"Ja kuitenkin hän on teidän sukuanne."
"Olisiko minulla suvussa nero? Tarkoitatteko ehkä kardinaaliherttuaa, setääni, madame?"
"En; minä tarkoitan d'Aiguillonia, sisarenpoikaanne."
"Ah, Aiguillonin herttua, joka pani Chalotaisin asian käyntiin! Totisesti, hän on näppärä poika, tosiaankin. Siinä hänellä oli tiukka työ. Kuulkaas, kreivitär, hän on, kautta kunniani, mies, jota älykkään naisen pitäisi koettaa saada kiintymään itseensä."
"Ajatelkaas, herttua", virkkoi kreivitär, "että minä en tunne teidän sisarenne poikaa?"
"Todellako, madame, ettekö häntä tunne?"
"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt."
"Poika-parka! Todellakin hän on elänyt siitä saakka, kun te kohositte, kaukana Bretagnen sydämessä. Onneton, jos hän teidät näkee, hän ei ole enää tottunut aurinkoon."
"Mutta kuinka viihtyy hän siellä mustatakkien joukossa, hän, lahjakas ja hienosyntyinen mies?"
"Paremman puutteessa ärsyttää hän heitä vallankumoukseen. Ymmärrättehän, kreivitär, kukin huvittelee, miten taitaa, eikä Bretagnessa ole liikoja huveja. Ah, hän on toiminnanhaluinen mies; hitto, minkälaisen palvelijan kuningas hänestä saisi jos tahtoisi. Hänen käsissään loppuisi parlamenteilta julkeus. – Ah, hän on todellakin Richelieu-sukua, kreivitär; sallikaakin siis…"
"Mitä?"
"Minun esitellä hänet teille, kun hän tulee tänne."
"Aikooko hän sitten kohdakkoin tulla Pariisiin?"
"Niin, madame, kukapa tietää? Ehkäpä pysyy hän siellä Bretagnessa vielä lustrumin, kuten tuo Voltaire-vintiö sanoo. Ehkäpä hän on jo matkalla tänne; ehkä sadan penikulman päässä, tai jo tullissa!"
Ja marski tutki tarkoin nuoren naisen kasvoista viimeisten sanainsa vaikutusta.
Kreivitär oli hetken hiljaa, mutta virkkoi sitten vain:
"Palatkaamme nyt siihen kohtaan, johon pääsimme. Missä nyt olimmekaan?"
"Että hänen majesteettinsa viihtyy hyvin Trianonissa, herra de Choiseulin seurassa."
"Ja että me aioimme eroittaa tuon Choiseulin, herttua."
"Nimittäin te aioitte eroittaa, kreivitär."
"Kuinka!" huudahti kuninkaan lemmitty; "minä tahtoisin niin mielelläni saada hänet pois, että kuolen, jos se ei onnistu; ja ette te tahdo auttaa minua, rakas herttua?"
"Ahaa", äännähti Richelieu oikaisten vartaloaan; "tämä on sellaista, jota me politiikan miehet sanomme keskustelujen alkamiseksi".
"Käsittäkää se miten tahdotte, sanokaa sitä miksi mielitte, mutta vastatkaa minulle suoraan ja selvästi."
"Oh, kaksi rajua vaatimusta niin sievästä ja pienestä suusta."
"Onko tuo teistä vastaus, herttua?"
"Ei varsin; mutta minusta se on vastauksen valmistelua."
"Onko se nyt valmisteltu?"
"Odottakaa."
"Te epäröitte, herttua?"
"Enpä juuri."
"No; minä odotan."
"Mitä te pidätte opettavaisista tarinoista, kreivitär?"
"Että ne ovat vanhanaikaisia."
"Aurinkokin on vanhanaikainen, emmekä ole kuitenkaan keksineet parempaa valaistusta."
"Tulkoon siis opettavainen tarina: mutta sen täytyy olla läpinäkyvän selvä."
"Kuin kristalli."
"Alkakaa nyt."
"Te kuuntelette siis, kaunis rouvani?"
"Kyllä kuuntelen."
"Olettakaa siis, kreivitär… tiedättehän, että opettavaisissa tarinoissa aina ensin oletetaan…"
"Taivas, kuinka olette nyt ikävystyttävä, herttua!"
"Te ette tarkoita ollenkaan sitä, mitä sanoitte, kreivitär, sillä koskaan te ette ole kuunnellut tarkemmin."
"No hyvä, minä olin väärässä."
"Olettakaa, että te kävelette kauniissa puutarhassanne täällä Luciennesissa ja näette siellä oksassa ihanan luumun, erään noita kuningatarluumuja, joista te niin paljon pidätte, sillä niiden ruusun ja purppuran väri muistuttaa teitä…"
"Jatkakaa, imartelija."
"Niin, te näette erään noita luumuja aivan puun latvassa, oksan huipussa; mitä te silloin teette, kreivitär?"
"Pardieu, minä pudistan puuta."
"Kyllä, mutta turhaan, sillä puu on suuri ja, kuten äsken sanoitte, mahdoton temmaista maasta ylös; ja te huomaatte heti, että te ette saa sitä vavahtamaankaan, vaan revitte ainoastaan suloiset pikku kätenne sen kuoressa. Silloin käännätte te päätänne tuolla hurmaavalla tavalla, johon ainoastaan te ja kukkaset pystyvät, ja sanotte: 'Voi voi, kuinka mielelläni minä tahtoisin saada tuon luumun alas!' Ja sitten te suututte."
"Se on kovin luonnollista, herttua."
"Niin, sitä vastaan en minä väitäkään."
"Jatkakaa, rakas herttua; teidän opettavainen tarinanne on minusta hyvin kiintoisa."
"Yhtäkkiä te huomaatte siinä kääntyessänne ystävänne herttua de Richelieun siellä kävelemässä ja ajattelemassa."
"Mitä?"
"Olipa sekin kysymys, hiidessä; ja te sanotte hänelle suloisella huiluäänellänne: 'Oi herttua, herttua!'"
"Hyvä."
"'Te olette mies; olette vahva; te olette siepannut Mahonin; auttakaa minua ja ravistakaa tuota luumupuuta, että minä saan tuon saatanallisen luumun.' Vai ettekö sanoisi niin, kreivitär?"
"Aivan niin, herttua; minä sanoin niin mielessäni juuri samaan aikaan kuin te virkoitte sen ääneen; mutta mitä siihen vastaisitte?"
"Vastaisin…"
"Niin?"
"Minä vastaisin: 'Kuinka te olette kiivas, kreivitär. Minä en tosin toivo mitään sen parempaa; mutta katsokaa vain, kuinka tuo puu on jäykkä ja paksu, kuinka sen oksat ovat pahkuraisia; minä varon käsiäni, minäkin, peijakas vie, vaikka ne ovatkin viisikymmentä vuotta vanhemmat kuin teidän.'"
"Ahaa", äännähti äkkiä kreivitär, "minä ymmärrän".
"No niin, jatkakaa te opettavaista tarinaa. Mitä te silloin minulle sanoisitte?"
"Minä sanoisin…"
"Huilumaisella äänellänne?"
"Se on tietysti selvä."
"No, sanokaa."
"Minä sanoisin teille: 'Pikku kiltti marskini, älkää katselko tuota luumua niin välinpitämättömästi, sillä ettehän olekaan siihen nähden välinpitämätön muuta kuin siksi, että se ei ole teidän omanne; tulkaa haluamaan sitä yhdessä minun kanssani, rakas marski, kärkkykäämme sitä yhdessä, ja jos te ravistelette puuta niinkuin tarvitaan, jos luumu putoaa…'"
"Niin?"
"'No niin, me syömme sen yhdessä.'"
"Hyvä!" huudahti herttua taputtaen käsiään.
"Onko asia sillä tavalla?"
"Kautta kunniani, kreivitär, ainoastaan te osaatte kertoa opettavaisen tarinan lopun oikein. Kautta sarvieni, niinkuin isävainajani usein sanoi, kuinka sievä loppu."
"Te siis tahdotte ravistaa puuta, herttua?"
"Kaksin käsin ja kynsin hampain, kreivitär."
"Ja hedelmä oli tosiaan kuningatarluumu?"
"Siitä ei voi olla aivan varma, kreivitär."
"Mikä se sitten on?"
"Minusta oli se paremminkin ministerin salkku puun latvassa."
"Sitten on se salkku meidän."
"Oh, eipä, se on minun, älkää olko minulle kateellinen tuosta sahviaaninahkaisesta laukusta, kreivitär; puusta putoaa sen mukana niin paljon muuta hyvää, kun minä sitä ravistan, ettette tiedä, mitä valitakaan."
"No niin, marski, onko tämä asia sovittu?"
"Saanko minä herra de Choiseulin paikan?"
"Jos kuningas sen tahtoo."
"Eikö kuningas tahdo kaikkea mitä te tahdotte?"
"Totta kai näette, että ei, koskapa hän ei tahdo eroittaa Choiseuliaan."
"Oh, minä toivon, että kuningas muistaa vanhan toverinsa."
"Sotatoverinsako?"
"Niin, sotatoverinsa; mutta suurin vaara ei ole aina sodassa, kreivitär."
"Ettekä pyydä mitään herttua d'Aiguillonille?"
"Ma foi, en; se veitikka osaa pyytää itsekin."
"Sitä paitsi on hänellä teidät. Nyt on minun vuoroni."
"Mitä tehdä?"
"Pyytää."
"Se on oikeutettua."
"Mitä te sitten minulle annatte?"
"Mitä vain toivotte."
"Minä toivon kaikkea."