"Ahaa, taasko olette täällä, aatelisherra", sanoi lääkäri huomatessaan Filipin ennen vanhusta.
Vanhus luuli, että ne sanat lausuttiin hänelle.
"Minä en ole mikään aatelinen, vaan kansan mies", vastasi hän; "nimeni on Jean-Jacques Rousseau".
Lääkäri huudahti hämmästyksestä, kohotti käskevästi kättään ja huusi:
"Tilaa luonnonystävälle! Tilaa ihmiskunnan vapauttajalle! Tilaa Geneven kansalaiselle."
"Kiitän teitä, monsieur", vastasi Rousseau.
"Onko teille tullut jokin onnettomuus, monsieur?" kysyi nuori lääkäri.
"Ei, mutta tälle nuorukaiselle."
"Ah, tekin, niinkuin minä", huudahti nuori lääkäri. "Te edustatte ihmisyyden asiaa."
Tästä odottamattomasta voitostaan liikutettuna ei Rousseau voinut muuta kuin sammaltaa jonkun melkein käsittämättömän sanan.
Filip vetäytyi syrjään; hän oli hämmästynyt aivan mykäksi, kun oli näin joutunut tuon niin suuresti ihailemansa filosofin seuraan.
Rousseauta autettiin asettamaan yhä pyörryksissä makaavaa Gilbertiä pöydälle.
Tällä hetkellä tarkasti Rousseau lääkäriä, jonka apuun hän oli turvautunut. Hän oli nuori mies, noin Gilbertin ikäinen, mutta ainoakaan piirre ei ilmaissut häntä nuoreksi. Hänen keltaisenkalpea ihonsa oli lakastunut kuin vanhan ukon, hänen velttojen silmäluomiensa kätkössä piilivät silmät, jotka olivat kuin käärmeen, ja hänen suunsa oli väännyksissä kuin kaatumatautisella kohtauksessaan.
Paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin saakka, käsivarret verissä, ympärillään katkottuja ihmisjäseniä, muistutti hän enemmänkin työhönsä ihastunutta pyöveliä kuin lääkäriä täyttämässä surullista ja pyhää velvollisuuttaan.
Kuitenkin oli Rousseaun nimen kuuleminen tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän hylkäsi hetkeksi tavallisen karkeutensa; hän leikkasi varovasti Gilbertin takinhihan auki, sitoi pojan käsivarren ympärille liinaisen suonisiteen ja avasi valtimon.
Ensin tihkui veri ainoastaan pisaroittani, mutta muutaman sekunnin päästä alkoi punainen ja lämmin nuoruuden veri vuotaa suihkuna.
"Kas niin, kas niin, hän on pelastettu", sanoi haavuri; "mutta häntä täytyy hoitaa hyvin huolellisesti, sillä rinta on pahasti pusertunut".
"Nyt on minun teitä kiitettävä, monsieur", sanoi Rousseau; "ja vieläpä ylistettävä, mutta ei etuoikeudesta, jota annatte köyhille, vaan uhrautumisestanne köyhien hyväksi. Kaikki ihmiset ovat veljiä."
"Myöskö ylimykset, aristokraatit, rikkaat?" kysyi lääkäri, ja hänen katseensa leimahti hänen pistävistä silmistään raskaiden luomien alta.
"Kyllä, myöskin ylimykset, aristokraatit ja rikkaat, kun he kärsivät", vastasi Rousseau.
"Anteeksi, monsieur", vastasi lääkäri; "mutta minä olen syntynyt Baudryssä lähellä Neuchâtelia; minä olen sveitsiläinen, kuten tekin, ja siis demokraatti".
"Maanmiehiäni!" huudahti Rousseau; "sveitsiläinen! Entä nimenne, olkaa hyvä ja sanokaa nimenne minulle?"
"Tuntematon nimi, monsieur, vaatimaton nimi, miehen, joka omistaa aikansa opinnoille odottaen hetkeä, jolloin hän voi uhrata elämänsä ihmisyyden hyväksi. Nimeni on Jean-Paul Marat."
"Kiitos, monsieur Marat", vastasi Rousseau; "mutta samalla kun te opetatte kansaa tietoiseksi oikeuksistaan, ei teidän pidä ärsyttää sitä kostoon, sillä jos se joskus ryhtyy kostamaan, saatte itsekin kauhistua rangaistusta, jonka se vaatii".
Marat hymyili kauheaa hymyään.
"Ah, jos se päivä koittaisi minun elinaikanani", sanoi hän; "ah, jos saisin kerran nähdä päivän…"
Rousseau kuuli nämät sanat ja pelästyi äänensävyä, jolla ne lausuttiin, niinkuin matkalainen kaukaisen ukkosen ensimmäistä jyminää; ja hän otti Gilbertin syliinsä ja koetti kantaa hänet pois.
"Kaksi avuliasta miestä auttamaan Rousseauta, kaksi rahvaan miestä", sanoi lääkäri.
"Täällä on, täällä on!" vastasi kymmenkunta ääntä.
Rousseaun ei tarvinnut muuta kuin valita; hän viittasi kahdelle lujalle kantajalle, ja nämä ottivat Gilbertin heti käsivarsilleen.
Ennen poistumistaan meni Rousseau Filipin luo.
"Kas tässä, monsieur", sanoi hän "minä en tarvitse enää lyhtyäni, ottakaa te se".
"Kiitoksia, monet kiitokset", vastasi Filip.
Hän otti lyhdyn, ja sillaikaa kuin Rousseau läksi Plâtrière-kadulle päin, palasi hän uudestaan etsimään.
"Voi mies-poloista!" mutisi Rousseau kääntyen vielä häntä katsomaan ja nähden hänen katoavan eräälle ruumiiden täyttämälle kadulle.
Ja jatkaessaan matkaansa karmi hänen selkäänsä, sillä hän kuuli yhä lääkärin räikeän äänen kaikuvan yli murheen kentän:
"Tänne rahvaan miehiä ja naisia, mutta ainoastaan rahvaan! voi aatelisia, voi rikkaita ja aristokraatteja!"
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Salaperäinen auttaja
Näiden tuhansien onnettomuuksien toinen toisensa jälkeen tapahtuessa pelastui parooni de Taverney kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla.
Vaikka hänellä ei ollutkaan ruumiillista voimaa vastustaa hävityksen valtaa, joka tuhosi kaikki tieltään, oli hän kuitenkin kyllin tyyni ja viisas älytäkseen pysytellä keskellä ihmislaumaa, joka vyöryi Madeleine-kadulle päin.
Tästä laumasta murtui osa toria reunustavaa rautakaidetta vastaan, tai pusertui kuoliaaksi Kalustohuoneen kulmiin, ja se jätti jälkeensä sivuilleen pitkät jonot haavoittuneita ja kuolleita; mutta keskustansa oli se saanut ajetuksi vahingotta perille, niin harventunut kuin se olikin.
Sitten levisi tämä rykelmä miehiä ja naisia äänekkäin riemuhuudoin avonaiselle bulevardille.
Parooni de Taverneyllä ei nyt ollut mitään hätää, enemmän kuin muillakaan hänen ympärillään liikkuvilla.
Nyt ilmoitamme seikan, joka tuntuisi vaikeasti uskottavalta, ellemme jo kauan sitten olisi kaunistelematta kuvailleet paroonin luonnetta: koko tämän hirvittävän matkan aikana ei herra de Taverney ollut ajatellut kerrassaan mitään muuta kuin itseään, Jumala sen hänelle anteeksi antakoon.
Paitsi sitä, ettei hänen luonteensa ollut erityisen hellä, oli parooni sitäpaitsi tottunut nimenomaan toimimaan. Ja elämän tärkeissä silmänräpäyksissä ottavat sellaiset luonteet aina käytäntöön Caesarin tunnuslauseen: Age quod agis. [Tee, mitäs teet. Suom.]
Jättäkäämme siis olettamatta, että parooni de Taverney oli itsekäs; myöntäkäämme pelkästään, että hän oli hajamielinen.
Mutta kun hän oli ehjin nahoin päässyt bulevardille ja saattoi esteettömästi ja vapaasti liikutella jäseniään, – kun hän oli kuolemasta pelastunut ja palannut jälleen elämään, lyhyesti sanoen, kun hän oli varma, että hän itse oli nyt vapaa, niin pääsi häneltä tyytyväisyyden huudahdus, mutta sitä seurasi pian eräs toisenlainen huuto.
Ja tuo toinen huuto, vaikka se olikin heikompi edellistä, oli kuitenkin epätoivon ilmaus.
"Tyttäreni, tyttäreni!" huusi hän.
Hän pysähtyi paikalleen, ja hänen kätensä hervahtivat pitkin kupeita, hänen katseensa oli tuijottava ja tylsä ja hän näytti miettivän tapausten yksityiskohtia, jotka olivat eroittaneet hänet hänen lapsestaan.
"Voi tuotakin mies-raukkaa!" supisivat eräät säälivät naiset. Ja sitten kerääntyi paroonin ympärille piiri, joka oli valmis häntä surkuttelemaan, mutta varsinkin tekemään hänelle lukemattomia kysymyksiä.
Parooni de Taverneyllä ei ollut taipumusta suosia rahvasta; hänestä tuntui olo kiusalliselta surkuttelijainsa keskellä. Hän koetti murtaa tuota ympäröivää piiriä, sai sen raivatuksi ja läksi jo, myöntäkäämme se hänen kiitoksekseen, menemään muutaman askeleen torille päin.
Mutta nuo muutamat askeleet olivat vain isänrakkauden harkitsematonta seurausta, tunteen, joka ei koskaan aivan kokonaan ihmissydämestä sammu. Kohta tuli kuitenkin harkinta paroonin avuksi ja pysäytti hänet matkallaan.
Seuratkaamme nyt hänen ajatustensa mutkia.
Ensinnäkin oli aivan mahdotonta päästä takaisin Ludvig XV: n torille. Siellä oli niin ankara ahdinko, siellä raivosi verilöyly, ja sieltä vyöryi vastaan sellainen kansantungos, että olisi ollut yhtä järjetöntä yrittää puskea sen läpi kuin uimarin koettaa nousta ylös Rhein-jokea Schaffhausenin putouksen kohdalla.
Ja jos jokin jumalallinen voima olisi nakannut hänet jälleen keskelle kansantungosta, mitenkä löytää yksi ainoa nainen noiden satojen tuhansien seasta? Miksi uudestaan ja turhaan antautua sellaiseen hengenvaaraan, josta hän oli niin ihmeellisellä tavalla pelastunut?
Ja lopuksi tuli toivo, tuo valon säde, joka aina luo kultaista hohdettaan ihmisten synkimpäänkin yöhön.
Eikö Andréen kanssa ollut Filip, jonka käsivarsi tuki hänen sisartaan, joka suojeli häntä miehen ja veljen tavalla?
Olihan aivan luonnollista, että hänet itsensä, heikko ja horjuva ukko, oli temmaistu pois torilta kansanvirrassa. Mutta että Filip, tuo vilkas, voimakas, tulinen luonne Filip, tuo rautainen käsi Filip, joka oli vastuussa sisarestaan, – että hänenkin olisi käynyt niin, se oli mahdotonta. Filip oli varmaan taistellut ja voittanutkin.
Parooni de Taverney koristi, kuten kaikki itsekkäät luonteet, toisen, nimittäin Filipin, niillä ominaisuuksilla, joita itsekäs ihminen ei myönnä itse tarvitsevansa, mutta joita hän toivoo muilta. Ettei joku muka ole voimakas, jalomielinen, uljas, merkitsee itsekkäälle samaa kuin että hän on itsekäs, siis hänen oma kilpailijansa, hänen vastustajansa, hänen vihollisensa; se merkitsee sitä, että tuo toinen varastaa häneltä etuja, joita itsekäs luulee ainoastaan itsellään olevan oikeuden yhteiskunnalta saada.
Tällä tavoin rauhoitti parooni de Taverney itseään omilla järkisyillään, ja kun hän oli sen tehnyt, pääsi hän ensinnäkin siihen johtopäätökseen, että Filip oli tietystikin pelastanut sisarensa, että hän oli ehkä kuluttanut jonkun aikaa etsien isäänsä pelastaakseen myöskin hänet, mutta että hän oli sitten uskottavasti, jopa varmastikin lähtenyt Rue Coq-Heronille ja vienyt kotiin Andréen; sillä luonnollisesti Filip oli hiukan päästä pyörällä tällaisesta mylläkästä.
Parooni pyörähti siis jälleen pois, ja läksi kulkemaan pitkin Kapusiiniluostarin katua ja tuli Ludvig Suuren torille, jota nyt sanotaan nimellä Place des Victoires.
Jouduttuaan noin parinkymmenen askeleen päähän talostaan kuuli hän Nicolen äänen, sillä tyttö oli asetettu vartijaksi portille ja hän soitti suuta siellä eräitten naapurituttavain kanssa. Nicole huusi:
"Ja herra Filip ja Andrée-neiti, minne he ovat joutuneet?" Sillä pakolaisilta, jotka olivat onnettomuuden suuruutta peloissaan vielä liioitelleet, tiesi jo koko Pariisi, mikä kauhea tapahtuma oli tullut.
"Voi, hyvä Jumala", huudahti parooni jossakin määrin liikutettuna, "eivätkö he siis vielä ole tulleet takaisin, Nicole?"
"Eivät, eivät, parooni, heitä ei ole täällä näkynyt."
"Silloin on heidän kai ollut pakko kiertää pitempiä teitä", vastasi parooni, sitä pelästyneempänä, kuta enemmän hänen johdonmukaiset laskelmansa pettivät.
Paroonikin jäi niin ollen kadulle vuorostaan odottamaan, samoin kuin Nicole, joka nyyhkytteli, ja la Brie, joka väänteli tuskissaan käsiään.
"Ahaa, tuollahan herra Filip jo tulee", huudahti silloin Nicole ja kauhistui samalla kuvaamattomasti, sillä Filip oli yksin.
Filip juoksikin paikalle hengästyksissään ja epätoivoissaan, keskeltä öistä pimeyttä.
"Onko sisko täällä?" kysyi hän jo pitkän matkan päästä, nähdessään asumuksen portilla seisovan henkilöryhmän.
"Voi hyvä Jumala", änkytti parooni kalpeana ja hoippuen. "Andrée!
Andrée!" huusi nuori mies joutuen yhä lähemmäksi; "missä on Andrée?"
"Me emme ole häntä nähneet; hän ei ole täällä, monsieur Filip. Voi hyvä Jumala, minun kiltti neiti-parkani!" huudahteli Nicole ja puhkesi itkuun.
"Ja sinä tulet takaisin?" sanoi parooni Filipille suuttuen, sitäkin epäoikeutetummin, koska me olemme jo paljastaneet lukijalle hänen oman ajatuksenjuoksunsa salaisuudet.
Filip ei vastannut, vaan tuli isänsä luokse ja näytti verta vuotavat kasvonsa ja taittuneen kätensä, joka riippui kuin leikattu oksa hänen sivullaan.
"Oi, Andrée, minun Andrée-raukkani!" huokasi ukko.
Sitten vaipui hän istumaan kivipenkille portin viereen.
"Minä löydän hänet joko kuolleena taikka elävänä!" huusi Filip synkän päättäväisesti.
Ja kuumeisella kiihkolla riensi hän jälleen pois.
Juostessaan pisti hän vasemman kätensä oikealla takkinsa nappien väliin. Se hyödytön käsi olisi ollut hänelle vain haitaksi hänen aikoessaan nyt jälleen tunkeutua tungokseen, ja jos hänellä tällä hetkellä olisi ollut kirves saatavissa, olisi hän hakannut tuon joutavan kätensä poikki.
Tähän aikaan hän sitten tapasi tuhoisalla kuolon kentällä Rousseaun, Gilbertin ja kohtalokkaan lääkärin, tuon joka oli veren vallassa seistessään paremminkin verilöylyä johtavan hornanhengen kuin sinne apuaan antamaan saapuneen ja armeliaan ihmisen näköinen.
Filip harhaili osan yötä pitkin Ludvig XV: n toria. Hän ei voinut poistua kalustohuoneen muurien vierestä, jonka läheltä Gilbert oli löydetty. Ja hänen silmänsä kääntyivät lakkaamatta katselemaan valkeaa musliinikappaletta, jota nuorukainen oli pitänyt suonenvetoisesti kädessään.
Viimeinkin, päivän ensimmäisten säteitten kuultaessa idästä, palasi Filip Rue Coq-Heronille. Hän oli lopen uuvuksissa ja oli ollut aivan vaipua tuonne torille ruumiiden joukkoon, joita kalpeampi hän melkein oli. Hänet valtasi nyt merkillinen huimaus; hän toivoi myöskin vuorostaan, kuten hänen isänsä aikaisemmin, että Andrée olisi tullut itse kotiin tai olisi sinne jollakin tavoin tuotu.
Jo matkan päästä näki hän portilla saman henkilöryhmän, joka siellä oli seissyt hänen lähtiessään.
Hän käsitti, ettei Andrée ollut tullut takaisin kotiin ja pysähtyi.
Paroonikin puolestaan tunsi hänet.
"No, miten nyt?" huusi hän Filipille.
"Eikö sisko vieläkään ole tullut?" kysyi Filip.
"Ei ole", huusivat yhtaikaa parooni, Nicole ja la Brie.
"Eikö mitään? Ei minkäänlaisia tietoja? Ei mitään toivoa?"
"Ei mitään!"
Filip hervahti lamaantuneena talon edustalla olevalle kivipenkille; paroonilta pääsi tuskan huudahdus.
Samassa näkyivät kadun päässä vuokravaunut, jotka lähestyivät hitaasti ja pysähtyivät aivan talon portille.
Vaununikkunan läpi näkyi joku nainen, joka lepäsi pää olkapäätä vasten ja aivan kuin tajuttomana. Filip hätkähti tämän huomatessaan, heräsi horteestaan ja syöksyi vaunujen luokse.
Vaunujen ovi aukesi, ja siitä tuli ulos mies kantaen sylissään tunnotonta Andréeta.
"Kuollut, kuollut! Hänet tuodaan meille takaisin kuolleena", huudahti Filip ja lankesi polvilleen.
"Kuollut!" sammalteli parooni. "Voi, monsieur, onko hän tosiaan kuollut?.."
"Sitä en usko, messieurs", vastasi rauhallisesti Andréeta kantava mies; "ja minä toivon, ettei neiti de Taverney ole muuta kuin pyörryksissä".
"Oi, noita, noita!" huudahti parooni de Taverney. "Parooni de Balsamo!" jupisi Filip.
"Minä juuri, parooni, ja minä olen onnellinen, että tunsin neiti de Taverneyn tuossa hirvittävässä sekasorrossa."
"Millä paikalla, monsieur?" kysyi Filip.
"Lähellä Kalustohuonetta."
"Aivan kuin ajattelin", vastasi Filip.
Mutta äkkiä sekautui hänen iloonsa tuima epäluulo ja hän sanoi: "Te tuotte hänet kotiin melkoisen myöhään, parooni?"
"Monsieur", vastasi Balsamo kummastumatta, "kuvitelkaa, mihin pulaan jouduin. Minä en tiennyt teidän sisarenne osoitetta, ja minä olin antanut väkeni viedä hänet erään ystävättäreni, markiisitar de Savignyn luokse, joka asuu lähellä kuninkaallisia vaunuhuoneita. Silloin tuo kunnon poika, jonka tuolla näette ja joka auttoi minua tukemaan neitiä… Tulkaa tänne, Comtois."
Balsamo viittasi näin sanoen kädellään, ja vaunuista laskeusi muuan mies puettuna kuninkaalliseen livreaan. Balsamo jatkoi:
"Niin, silloin tämä kunnon poika, joka kuuluu kuninkaan matkajoukkoihin, tunsi neidin, koska hän on kerran saattanut häntä la Muettesta teidän hotelliinne! Neiti saa kiittää ihmeellistä kauneuttaan siitä, että hänet nyt tunnettiin. Minä sijoitin hänet silloin vaunuihini, ja kaikella sillä arvonannolla, mikä on velvollisuuteni neiti de Taverneytä kohtaan, on minulla nyt kunnia tuoda hänet takaisin vähemmän kärsineenä kuin luulettekaan."
Ja lausuttuaan nämä sanat jätti hän nuoren tytön varovasti ja ylen kunnioittavasti hänen isänsä ja Nicolen käsiin.
Ensi kerran elämässään tunsi parooni kyyneleen kostuttavan silmäänsä, ja hän antoi sen estelemättä vieriä ryppyiselle poskelleen, niin häpeissään kuin hänen olisi luullut olevankin moisesta hellämielisyydestä. Filip ojensi vikaantumattoman kätensä Balsamolle.
"Monsieur, te tiedätte nyt osoitteeni ja nimeni. Suokaa minulle tilaisuus näyttää teille kiitollisuuttani avusta, jota olette meille antanut."
"Minä olen täyttänyt ainoastaan velvollisuuteni, monsieur", vastasi Balsamo; "enkö ollut teille velassa jo vieraanvaraisuudestannekin?"
Ja hän kumarsi ja astui jo muutaman askeleen poistuakseen, myöntymättä paroonin kutsuun, joka pyysi häntä tulemaan sisään.
Mutta yhtäkkiä kääntyi hän vielä takaisin ja virkkoi:
"Anteeksi, unohdin ilmoittaa teille markiisitar de Savignyn osoitteen. Hänellä on hotellinsa Rue Saint-Honorén varrella, lähellä Feullantien hotellia. Mainitsen tämän sitä varten, että neiti de Taverneystä ehkä olisi asianmukaista käväistä hänen vieraanaan."
Kaikissa Balsamon selityksissä ja yksityiskohtain tarkassa kuvauksessa ja runsaitten todistusten antamisessa ilmeni tunnollisuus, joka liikutti suuresti Filipiä ja yksinpä parooniakin.
"Monsieur", virkkoi parooni, "tyttäreni on teille velkaa henkensä".
"Tiedän sen, monsieur, ja olen siitä seikasta onnellinen ja ylpeä", vastasi Balsamo.
Nämä sanat lausuttuaan nousi Balsamo vaunuihinsa ja hänen perässään meni niihin Comtois, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan Filipin tarjoamaa kukkaroa. Ja sitten katosivat vaunut Taverneyn perheen näkyvistä.
Melkein samalla hetkellä, aivan kuin Balsamon lähtö olisi herättänyt Andréen tainnustilasta, avasi nuori tyttö silmänsä.
Kuitenkin oli hän vielä jonkun hetken vaiti ja päästä pyörällä ja katseli peloissaan ympärilleen.
"Taivaan Jumala", supisi Filip, "olisitko Sinä antanut meille hänet takaisin ainoastaan puoliksi, olisiko hän tullut heikkopäiseksi?"
Andrée näytti ymmärtävän nämä sanat, sillä hän pudisti päätänsä. Ja kuitenkin oli hän vielä vaiti, ikäänkuin jonkun oudon haltiotilan vallassa.
Hän seisoi jäykästi pystyssä ja käsi koholla sinne päin, jonne Balsamo oli kadonnut.
"Kas niin, riittää jo tämä tällainen", sanoi parooni. "Filip, auta sisartasi sisään."
Nuori mies tuki Andréeta terveellä käsivarrellaan. Neiti nojasi toista olkapäätään Nicolea vastaan ja käveli sisään, horjuen ja kuten unissakulkija, ja tuli huoneeseensa paviljonkiin.
Silloin vasta hän sai puhelahjansa.
"Filip!.. Isäni!" virkkoi hän.
"Hän tuntee, tuntee meidät!" huudahti Filip.
"Kyllähän toki teidät tunnen; mutta mitä on tapahtunut?"
Ja Andréen silmät menivät jälleen umpeen, mutta tällä kertaa ei hän pyörtynyt, vaan vaipui rauhalliseen, hiljaiseen uneen.
Nicole jäi Andréen kanssa kahden, riisui hänet ja auttoi hänet vuoteeseen.
Kun Filip tuli huoneeseensa, odotti häntä jo lääkäri, jota ajatteleva la Brie oli juossut heti hakemaan, kun hänen huolensa Andréen kohtalosta oli loppunut.
Tohtori tutki Filipin käsivarren. Se ei ollut mennyt poikki, vaan ainoastaan sijoiltaan, ja taitavalla painalluksella väännettiin olkaluu jälleen paikoilleen.
Sitten vei Filip, joka oli yhä levoton sisarestaan, lääkärin Andréen sängyn ääreen. Tohtori koetteli nuoren tytön valtimoa, kuunteli hänen hengitystään ja hymyili.
"Sisarenne nukkuu rauhallisesti ja hiljaa kuin lapsi. Antakaa hänen nukkua, ritari, tässä ei muuta tarvita."
Parooni de Taverney oli jo niin rauhoittunut poikansa ja tyttärensä tilasta, että oli vetänyt unta pitkän aikaa.
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Herra de Jussieu
Siirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella olevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt salapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin laskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen ja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan joukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman onnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä pöyristytti.
Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.
Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti jälleen uusi surun pilvi.
"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä hellästi kädestä.
"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"
"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."
"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".
"Aivan niin, se on sangen varomatonta!" toistivat kaikki naapurit kuorossa.
"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta. Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme menetelleet ehkä samalla tavalla."
Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.
Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän meni tainnuksiin.
Rousseaun oli Ludvig XV: n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.
"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen", sanoi hän Teresialle.
"Minnekä sitten?"
"Tänne, minun sänkyyni."
Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja sai vaivalla kuiskatuksi:
"Ei, ei; sinne ylös!"
"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?"
"Tahdon, jos suinkin sallitte."
Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan, ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa ajatuskykyäkin.
Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:
"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä häiritä", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin ehdotusta.
Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin, kuten hän toivoi.
Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran onnettomuuden yksityiskohtia.
Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet Ludvig XV: n torille.
Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin kädestä ja jonka Filip oli vienyt.
Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.
"Jacques", huusi hän. "Jacques!"
"No, mikä nyt on?"
"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani", virkkoi Gilbert heikosti hymyillen.
"Jacques!" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä nimeä.
"Kyllä, kyllä, sano, mitä sinulla on asiaa?"
Teresia astui sisään.
"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut oli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko sinä haavoittunut."
"Tuo kunnon Jussieu!" sanoi Rousseau. "Erinomainen ihminen, niinkuin kaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät luontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko, Gilbert, minä tulen kohta takaisin."
"Kiitos", virkkoi nuorukainen.
Rousseau poistui.
Mutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain vielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä Andréen ikkunaan.
Nuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä edes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä ylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon kannattimeen – Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta tuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni, käsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti permannolle.
Samassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään mukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.
"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on askelma", sanoi Rousseau; "dame, emme nyt tule mihinkään palatsin saliin".
"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat", vastasi oppinut botanisti.
"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert", sanoi sitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. "Hyvä Jumala, missä hän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!"
Ja nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä isällisesti torumaan.
Gilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin:
"Minä tahdoin raitista ilmaa."
Häntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen kasvonsa.
"Täällä on tosiaan hirveän kuuma", keskeytti herra de Jussieu. "Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä olen lääkäri, minäkin."
"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin ruumiinkin lääkäri", sanoi Rousseau.
"Näin suuri kunnia minulle…" mutisi Gilbert hiljaa, koettaen huonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.
"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne", sanoi Rousseau, "ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas tohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?"
Taitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti rintakehää, painaen korvansa sitä vasten.
"Rinta on luja", sanoi hän. "Mutta mikä teitä on näin rajusti halaillut?"
"Oi, monsieur, kuolema", vastasi Gilbert.
Rousseau katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen.
"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta vahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian ohitse."
"Ei lepoa, sitä en saa ajatella", virkkoi Gilbert ja katsoi isäntäänsä.
"Mitä hän tällä tarkoittaa?" kysyi herra de Jussieu.
"Gilbert on ahkera työntekijä, hyvä ystäväni", vastasi Rousseau.
"Sen kyllä uskon, mutta näinä päivinä ei nyt työtä tehdä."
"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä", vastasi Gilbert; "sillä elää täytyy joka päivä".
"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne eivät tule kalliiksi."
"Miten vähän ne maksanevatkin", vastasi Gilbert, "niin almuja en voi ottaa vastaan".
"Te hulluttelette", sanoi Rousseau; "ja liioittelette. Minä käsken teitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin tulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella", jatkoi hän kääntyen herra de Jussieun puoleen, "että hän pyysi minua olemaan hankkimatta lääkäriä?"
"Miksikä niin?"
"Koska se maksaisi vähän minulle, ja hän on ylpeä."
Jussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä kasvonpiirteitä ja sanoi:
"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei kuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka suistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?"
"Se on totta", jupisi Gilbert; "minä olen nyt heikko, sen tiedän".
"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te olette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma vieraansa on kiitollisuuden velkaa."
Rousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen kohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja puristi hänen kättään.
"Ja sitäpaitsi", lisäsi Jussieu, "saatte nyt nauttia kuninkaan ja prinssien isällistä huolenpitoa".
"Minäkö?" huudahti Gilbert.
"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa dauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta. Hänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin Trianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin mahdollista."
"Ah, aivan tottako?" kysyi Rousseau.
"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan dauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile."
"Minä en siitä ole kuullut."
"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa kaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut. Prinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa rahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa, lähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä Sartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle."
"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?" kysyi Rousseau jollakin tavoin levottomana tai paremminkin epäluuloisena.
"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan", vastasi Jussieu hiukan hämillään. "Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä; niin ollen", jatkoi hän hyvin nopeasti, "jää madame la dauphine Versaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan".
"Sairaitaan ja haavoittuneitaan?" kysyi Rousseau.
"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut. Tällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle uhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita."
Gilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen uteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon kuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.
Herra de Jussieu nousi ylös.
"Onko tutkimus nyt tehty?" kysyi Rousseau.
"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista ilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä… metsässä. Mutta tosiaankin… olin aivan unohtaa…"
"Mitä niin?"
"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn metsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava virkaveljeni?"
"Oi, sanokaa paremminkin arvoton ihailijanne", vastasi Rousseau vilkkaasti.