X. Taistelu porraskäytävässä
Tämän äänen tuottama varmuus siitä, että olin oikeassa talossa ja että siellä oli myöskin se konna, joka oli syynä kaikkiin vastoinkäymisiini – sillä keneltä muulta kuin Fresnoylta oli voitu saada se taitettu raha, joka oli erehdyttänyt neidin – teki minuun omituisen vaikutuksen. Tunsin, kuinka jokainen lihas ruumiissani tuli sinä hetkenä kovaksi kuin teräs, silmäni terävämmiksi, korvani herkemmiksi – kaikki aistini valppaammiksi ja vilkkaammiksi. Hiivin kuin kissa rintasuojuksen luota, jonka yli olin kurkistanut, ja aloin hetkeäkään viivyttelemättä etsiä neidin huonetta, ajatellen, että vaikka vartioväki lukumäärältään nyt nousikin neljään, ei minulla ollut syytä toivottomuuteen. Jos voisin vapauttaa vangit ilman melua – mikä olisi helppoa, jos avain olisi ovessa – saatoin toivoa voivamme päästä hallin läpi jollakin keinolla, vaikka väkirynnäkölläkin. Ja kun kirkonkello samassa löi viittä, muistuttaen, että meillä oli vain puoli tuntia aikaa, jonka kuluessa kaikki oli suoritettava ja ehdittävä hevosten luo, olin valmis antautumaan vaaranalaiseenkin uhkayritykseen.
Valo, jonka olin nähnyt alhaalta, tuli tasapohjaisesta lyhdystä, joka riippui juuri porrasten yläpään edessä talon takaosaan johtavan käytävän suulla. Käytäviä oli kaksi, mutta toinen oli valaisematon. Otaksuen, että de Bruhlilla oli ollut asiaa neidille, arvasin että valo oli asetettu siihen hänen mukavuudekseen. Tämän seikan ynnä ikkunan aseman oppaakseni ottaen kiinnitin huomioni erääseen oveen, joka oli tämän käytävän oikealla puolella ja tuskin neljä askelta porrasten yläpäästä. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyin antamaan merkkiä läsnäolostani, polvistuin alas ja näin että huoneessa oli valoa sekä että avain ei ollut lukossa.
Siitä selville päästyäni raaputin ovea kynsilläni, ensin hiljaa, sitten kovennuin, ja kuulin pian että joku huoneessa nousi seisomaan. Ollen varma, että tuo henkilö, kuka se sitten lienee ollutkin, oli huomannut raaputuksen ja noussut kuuntelemaan, vein huuleni avaimen reiälle ja kuiskasin neidin nimen.
Kuulin nopeitten askelien tulevan lattian poikki, ja sitten kuiskailua ihan oven takaa. Luulin erottavani kaksi ääntä. Mutta minä olin malttamaton, ja kun en saanut vastausta, kuiskasin samoin kuin äsken: "Neiti de la Vire, oletteko siellä?"
Ei vieläkään vastausta. Kuiskailukin oli lakannut ja kaikki oli hiljaa – niin huoneessa kuin koko äänettömässä talossakin. Koetin uudestaan. "Täällä olen minä, Gaston de Marsac", sanoin minä. "Kuuletteko? Olen tullut teitä vapauttamaan." Puhuin niin kovaa kuin uskalsin, mutta enin osa äänestä tuntui kääntyvän takaisin ja kulkevan epäilyttävänä muminana alas portaita.
Tällä kertaa kuitenkin palkitsi vaivani hämmästyksen huudahdus, ja ääni, jonka heti tunsin neidin ääneksi, vastasi hillitysti:
"Mitä se on? Kuka siellä on?"
"Gaston de Marsac", vastasin minä. "Tarvitsetteko apuani?"
Hänen vastauksensa lyhyys, sitä seurannut ilon nyyhkytys, jonka erotin ovenkin läpi, hänen seuralaisensa hurja kiitoshuudahdus, – kaikki nämä vakuuttivat minulle heti, että olin tervetullut – tervetulleempi kuin konsanaan ennen – ja tämä vakuutus terästi voimani käymään lannistumatta eteenpäin, mitä hyvänsä tapahtuisikin.
"Voitteko avata ovea?" kuiskasin minä. Olin koko ajan polvillani, huomioni kiintyneenä tarkkaamaan samalla huoneen sisäpuolelta erottuvia kuiskauksia ja alhaalta hallista silloin tällöin kuuluvia hajanaisia ääniä. "Onko teillä avain?"
"Ei! meidät on lukittu sisään", vastasi neiti.
Sitä olin odottanutkin. "Jos ovi on teljetty sisäpuolelta", kuiskasin taas, "niin olkaa hyvä ja poistakaa salvat."
He vastasivat, ettei se ollut salvattu. Pyysin heitä silloin astumaan kauemmaksi oven luota, nousin jaloilleni ja asetin hartiani ovea vastaan. Toivoin voivani murtaa oven yhdellä ainoalla rysäyksellä, mikä yksi ääni sinänsä ei ehkä hälyttäisi alhaalla olevia miehiä. Mutta painoni ei saanut lukkoa heltiämään, ja kun vastapäätä oleva seinä oli liian kaukana voidakseni saada siitä tukea jalalleni, luovuin yrityksestä. Ovi oli siksi tiiviisti pihtipielissään, että näin yhtä turhaksi yrittää avata sitä vääntämälläkään. Ja hetken aikaa seisoin neuvottomana tuijottaen lujiin ovilankkuihin, jotka uhkasivat lopultakin tehdä tyhjäksi aikeeni.
Asema oli todellakin hyvin vaikea, enkä nytkään voi ajatella siihen muuta taikka parempaa neuvoa kuin se, johon silloin turvauduin. Ylös tullessani olin huomannut seinän vieressä lähellä portaitten yläpäätä puisen jakkaran. Pujahdin noutamaan sen, ja asettaen sen vastapäistä seinää vasten koetin saada riittävää tukea jaloilleni. Lukko kesti vieläkin. Mutta kun heittäydyin koko painollani ovea vastaan, murtui se ovilauta, johon nojasin, ja rysähti sisään synnyttäen kovan äänen, joka kajahti kautta koko tyhjän talon ja olisi melkein voinut kuulua kadullekin.
Ainakin se saapui alhaalla istuvien miesten korviin, sillä minä kuulin heidän tulla rymistävän ulos ja seisahtuvan halliin, vuoroin kovalla äänellä puhellen, vuoroin kuunnellen. Seurasi minuutti henkeäpidättävää hiljaisuutta – se tuntui pitkältä minuutilta. Sitten he helpotuksekseni tömistelivät takaisin huoneeseensa, ja minä olin vapaa jatkamaan tehtävääni. Toinen, hiukan alemmaksi suunnattu sysäys riitti toivoakseni täydentämään työn. Mutta tehdäkseni tämän mahdollisimman varmaksi laskeuduin polvilleni ja asetin jakkaran tanakasti seinää vasten. Kun nousin ylös saatuani sen paikalleen, niin nousi samalla jotain muutakin, ilman edelläkäyvää ääntä tai varotusta, täydellisenä yllätyksenä minulle – portaitten päästä kohosi näkyviin miehen pää. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja minä tiesin nyt tulleeni ilmi.
Hän kääntyi ja juoksi takaisin portaita alas säikähtynein kasvoin, kiitäen niin nopeasti, etten olisi voinut saavuttaa häntä jos olisin tahtonutkin ja jos olisin älynnyt yrittää. Hiljaisuudesta ei nyt enää tarvinnut piitata. Muutaman sekunnin perästä olisi miehet hälytetty paikalle. Minulla ei ollut paljon aikaa ajatella. Asettuen ovea vasten otin vauhtia ja työnsin koko voimallani. Mutta joko olin kiireissäni huomaamaton taikka oli siinä jokin muu syy, lukko ei vain antanut perään. Sen sijaan luiskahti jakkara, ja minä lensin pitkälleni lattialle juuri samalla hetkellä kun hälytystieto saapui alhaalla oleville miehille.
Muistan, kuinka onnettoman kaatumiseni synnyttämä romahdus tuntui päästävän valloilleen kaikki talon kahlehditut äänet. Huoneesta kuuluva heikko kirkaisu oli vain alkusoitto, joka hukkui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen mylvinään, aseitten kalinaan, kirouksiin, huutoihin ja karjuntaan, jotka alhaalta vyöryen kaikuivat kumeina korvissani, kun säikähtyneet miehet syöksähtivät aseittensa luo ja alkoivat rientää kivilattian poikki ja ylös portaita. Yhteen epätoivoiseen yritykseen oli minulla vielä aikaa. Ponnahtaen ylös tartuin jakkaraan kahdesta jalasta ja iskin sillä kahdesti ovea, jotta ennen murtamani lauta painui kokonaan sisään. Mutta siinä olikin kaikki. Lukko piti, ja kolmanteen iskuun ei minulla ollut enää aikaa. Miehet olivat jo puolitiessä portaita. Viskasin pois hyödyttömän jakkaran ja sieppasin miekkani, joka paljastettuna oli vieressäni. Siihen saakka oli asiain kulku ollut meille vastainen, mutta nyt oli tullut aika vaihtaa aseita, eikä loppu ollut vielä käsissä. Syöksähdin portaitten yläpäähän ja seisoin siinä käsi sivullani ja miekkani kärki lattiaan koskettaen, valmiina puolustautumaan.
Kuten on helppo arvatakin, en ollut ollut talossa koko tätä aikaa suunnittelematta, mitä olisi tehtävä, jos minut yllätettäisiin, ja missä paikassa minun olisi edullisinta puolustautua. Käytävän suulla riippuvan lyhdyn leveä tasapohja heitti syvän varjon juuri alapuolellensa, samalla kuin edessä oleville portaille lankesi kirkas valo. Varjossa seisoen yletyin miekkani kärjellä portaitten ylimäiselle astuimelle ja saatoin heiluttaa sitä vapaasti tarvitsematta pelätä suojakaidetta. Ja siihen asetuin seisomaan jonkinlaista hurjaa tyydytystä tuntien, kun Fresnoy kolmen toverinsa seuraamana harppasi ylös viimeistä porrasjaksoa.
Heitä oli neljä yhtä vastaan, mutta minua nauratti nähdessäni kuinka he seisahtuivat porrasjakson puoliväliin, eivät jyrkästi, vaan arasti ja vitkastellen, ja katselivat minua arvioiden porrasaskeleita ja sitä etua, minkä heidän silmiinsä hohtava valo antoi minulle. Fresnoyn rumia kasvoja rumensi vielä suuri laastarikaistale sillä paikalla, mihin miekkani kahva oli häntä iskenyt viimeisessä ottelussamme Chizéssä; ja tämä ynnä hänen kiukkunsa antoivat hänen kasvoilleen erinomaisen häijyn ilmeen. Lähinnä häntä seurasi kuuro Matteus, jonka hurja tylsyys oli matkallamme useammin kuin kerran ärsyttänyt minut suuttumaan; viimeisinä tulivat molemmat oudot miehet, jotka olin nähnyt hallissa. Nämä jälkimäiset näyttivät olevan enimmän halukkaita käymään kimppuuni, ja jollei Fresnoy olisi kädellään sulkenut tietä, olisimme me ryhtyneet miekkasille ilman esipuheita.
"Seis, sinä siinä!" huusi hän kiroten, sysätessään toisen heistä takaisin. Ja sitten hän puhutteli minua, sanoen: "Vai niin, ystäväiseni! Tekös siinä olette, vai mitä?"
Katsoin häneen äänettömänä rajattoman halveksivasti, kunnioittamatta häntä edes sen vertaa, että olisin miekkaani kohottanut, vaikka tähtäsin häneen valppaasti.
"Mitä tekemistä teillä on täällä?" jatkoi hän, koettaen puhua röyhkeästi.
En vieläkään vastannut hänelle enkä liikahtanut, vaan katsoin häneen rävähtämättä. Tämä alkoi häntä kiukustuttaa, sillä parhaimmissakin tiloissa hän oli ärtyisä ja kärsimätön luonteeltaan. Luullakseni oli hänellä sitäpaitsi jälellä sen verran kunniantuntoa, että hän kykeni ymmärtämään halveksumiseni ja loukkautumaan siitä. Hän astui askeleen ylöspäin, kasvot synkkinä vimmasta.
"Te pellonpelättimen kerjäläis-sikiö!" ärjäisi hän äkkiä, lisäten joukon karkeita kirouksia. "Ettekö tahdo puhua, vai aiotteko odottaa, kunnes seivästämme teidät paikallenne? Jos me kerran alamme, kääpiökukko, niin emme pysähdy ennenkuin olemme tehneet selvää jälkeä teistä! Jos teillä on jotakin sanottavaa, niin sanokaa ja…" Lopun hänen sanoistaan jätän pois, sillä ne menivät säädyttömyydessä yli rajojen.
Mutta vieläkään en liikahtanut enkä puhunut, vaan katsoin häneen värähtämättä, vaikka minua suretti ajatellessani, että naiset kuulivat. Fresnoy teki viimeisen yrityksen. "Kuulkaahan, vanha veikko", sanoi hän niellen jälleen kiukkunsa, tai ollen niin tekevinään, ja puhuen karkealla hyväntahtoisuudella, jonka tiesin petolliseksi, "jos rupeamme miekkasille, niin me emme teitä säästä. Mutta yhden tilaisuuden te saatte entisten Condé'n aikojen kunniaksi. Poistukaa! Käyttäkää tilaisuutta ja poistukaa! Me annamme teidän mennä, ja olkoon tuo särjetty ovi ainoa merkki tästä seikkailusta. Tämä on enemmän", lisäsi hän kiroten, "kuin mitä tekisin kenellekään muulle paitsi teille, herra de Marsac."
Äkillinen liikahdus ja matala huudahdus takanani osottivat että hänen sanansa olivat kuuluneet sinne; ja sitä seurasi heti ikäänkuin puun repimisestä syntyneitä ääniä, joihin sekaantui jonkun ankarasti ponnistelevan ihmisen kiivas hengitys, mistä päätin, että naiset raastoivat ovea – arvattavasti koettaen suurentaa aukkoa. En uskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni miten se heille onnistui, enkä myöskään vastannut Fresnoylle muuten kuin samalla äänettömällä halveksumisella, vaan seisoin hievahtamatta katsellen edessäni olevia miehiä valppain silmin kuin otteluun ryhtyvä miekkailija.
Olin oikeassa siten tehdessäni, sillä ilman merkinantoa tai varotusta portailla oleva ryhmä liikehti hetkisen ikäänkuin peräytyen ja syöksähti samassa minua kohti. Onneksi ei vastaani sopinut yhtaikaa useampia kuin kaksi, ja huomasin ettei Fresnoy ollut kumpikaan niistä, jotka juoksivat ylös portaita. Toinen oudoista miehistä tunkeutui etunenään ja kävi rivakasti minua ahdistamaan, Matteuksen seisoessa näennäisesti hänen varamiehenään, vaikka hän itse asiassa vartoi tilaisuutta hyökätäkseen esiin ja keihästääkseen minut käsikähmässä, mikä temppu ei hetkeksikään jäänyt minulta huomaamatta.
Tämä ensimmäinen ottelu kesti ainoastaan puoli minuuttia. Hurja, riemukas ilo kävi läpi koko olemukseni, kun teräs kalskui terästä vastaan, ja minä huomasin etten ollut erehtynyt käteni enkä asemani voimakkuudesta. Miehet olivat minun vallassani. He olivat portailla toinen toisensa tiellä, heidän täytyi taistella yhdellä paikalla, he eivät kyenneet liikkumaan eteen eikä taakse, eivät voineet hyökätä vapaasti eivätkä peräytyä vaarattomasti. Matteusta pelkäsin enemmän kuin varsinaista vastustajaani, ja senpä takia, ottaen tilaisuudesta vaarin, tein voimakkaalla väistöllä viimemainitun aseettomaksi, ja sivaltaen Matteuksen miekan syrjään samalla liikkeellä, löin häntä otsaan; astuen sitten askeleen taaksepäin annoin ensimäiselle vastustajalleni kärkipiston. Hän lysähti maahan yhteen kasaan melkein hengettömänä, Matteus pudotti miekkansa maahan ja horjui takaperin alaspäin, vaipuen Fresnoyn syliin.
"Hyvä usko! Ranska ja Hyvä usko!" Minusta tuntui, etten ollut puhunut, että olin kalskutellut terästä kiukkuisimmassa äänettömyydessä; kuitenkin raikui ja kajahteli huuto vielä katossa, kun annoin säiläni painua ja katsoin julmasti alempana oleviin miehiin. Fresnoyn kasvot olivat vääristyneet raivosta ja harmista. Heitä oli nyt vain kaksi minua vastassa, sillä vaikka Matteuksen haava oli lievä, ei hän kyennyt mihinkään, kun siitä vuotava veri sokaisi hänen silmänsä. "Ranska ja Hyvä usko!"
"Hyvä usko ja hyvä miekka!" huusi ääni takanani. Ja katsahtaen nopeasti taakseni näin neidin pistäneen kasvonsa ovessa olevasta aukosta. Hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa olivat punottavammat kuin tavallisesti, ja hänen tukkansa, joka oli irtautunut hänen ponnistellessaan, levisi tuuheina aaltoina hänen vaaleiden poskiensa ympärille, tehden hänet sotavelhon näköiseksi, jollaisista kerrotaan kotiseudullani Bretagnessa. "Hyvä miekka!" huusi hän jälleen ja taputti käsiään.
"Mutta parempi kenttä!" vastasin minä iloisesti. Kuten useimmat koti-maakuntani miehet olen mieleltäni enimmäkseen synkkä ja vakava, mutta minulla on tapana tulla sukkelaksi sellaisina hetkinä kuin tämä. "No, Fresnoy", sanoin minä, "odotan että suvaitsisitte astua esiin. Täytyykö minun ottaa levätti hartioilleni pysyäkseni lämpimänä?"
Hän kirosi vastaukseksi ja katsoi minuun kahden vaiheilla. "Jos te tulette alas", sanoi hän.
"Lähetä kumppanisi pois, niin tulen", vastasin rohkeasti. "Porrastasanteella on tarpeeksi tilaa ja kohtalaisesti valoa. Mutta minun täytyy joutua. Neidin ja minun on mentävä muualle, ja aika on jo myöhäinen."
Mutta hän epäröi vielä. Hän katsoi jalkaansa juuressa makaavaa miestä – joka minuutti sitten oli oikaissut jäsenensä ja rauhallisesti heittänyt henkensä – ja seisoi epävarmana, surkuteltavampana pelkuruuden ja häijyyden esikuvana, mitä milloinkaan olen nähnyt – vaikka hän tavallisesti oli urhea mies. Kutsuin häntä jänishousuksi ja Arkalan mieheksi ja arvelin jo mielessäni, eikö minun ehkä sittenkin olisi mentävä häntä vastaan, sillä aikamme oli täperällä ja Simon poistuisi pian odotuspaikalta, kun takaani kuuluva huuto sai minut kääntymään ja minä näin, että neiti ei ollut enää katsomassa oven reiästä.
Tulin levottomaksi hänen takiaan, arvellen että huoneessa saattoi olla useampia ovia ja miehillä ehkä useampia tovereita talossa, ja hypähdin ovelle katsomaan. Mutta en ehtinyt kuin kerran vilkaista huoneeseen ja nähdä, että naiset olivat siellä vielä, ennenkuin Fresnoy poiskääntymistäni hyväkseen käyttäen syöksähti ylös portaita toverinsa kintereillään ja onnistui sulkemaan minut kapeaan käytävään, jossa seisoin.
Enkä ehtinyt kuin nipin-napin kääntyä ja asettua varoasentoon, ennenkuin hän hyökkäsi. Eikä siinä ollut kaikki. Aseman edullisuus ei ollut enää puolellani. Taistelin nyt kapeassa käytävässä lähellä oven aukkoa, mistä valo lankesi sivuttain silmiini hämmentäen ja sekottaen minulta vastustajani liikkeet. Fresnoy huomasi pian, mikä apu hänelle oli tästä, ja ahdisti minua rajusti; noin minuutin ajan taistelimme siten ahtaalla alalla, hyökäten ja väistäen, eikä kummallakaan ollut tilaa iskeä eikä aikaa kiroukseen eikä siunaukseen.
Tässä taidossa olimme niin tasaväkiset, että jonkun aikaa oli vaikea tietää minne päin voitto kallistui. Pian tuli kuitenkin muutos. Vastustajani hillitön elämäntapa sopi huonosti pitkälliseen otteluun, ja kun hän väsyi ja hengästyi ja alkoi peräytyä, huomasin, että minun oli vain uuvuttaminen hänet saadakseni hänet armoilleni. Hän tunsi tämän itsekin, ja tuossa heikossa valossakin nain suurten hikikarpaloitten pusertuvan hänen otsalleen ja kauhun ilmestyvän hänen katseeseensa. Pidin häntä jo menneenä miehenä ja voittoani varmana, kun jotakin välähti hänen miekkansa takana ja hänen toverinsa tikari suhahti hänen olkapäänsä sivuitse ja iski minua suoraan leukaan, saattaen minut horjahtamaan ja syöksähtämään takaperin säikähtyneenä ja tyrmistyneenä, epätietoisena, mitä minulle oikein oli tapahtunut.
Jos se olisi sattunut tuumaa alemmaksi, olisi sen tehtävä ollut täytetty ja minun tehtäviini lopussa. Nytkin se sai aikaan sen, että taaksepäin horjahtaessani käteni kohosi ylös tehden kylkeni hetkeksi suojattomaksi, ja Fresnoy ei vitkastellut käyttämästä tilaisuutta hyväkseen. Hän syöksähti eteenpäin, teki rajun hyökkäyksen ja olisi lopettanut asian lyhyeen lävistämällä minut siihen paikkaan, jollei hänen jalkansa olisi hänen syöksähtäessään takertunut jakkaraan, joka yhä virui seinän vieressä. Hän kompastui, hänen miekkansa kärki välähti ihan lanteeni vieritse, hän itse kaatui pitkin pituuttaan lattialle ja hänen teränsä meni poikki kahvan juuresta.
Hänen ainoa jälelläoleva varamiehensä seisoi silmänräpäyksen ajan katsoen häneen, ja siinä kaikki. Sitten hän syöksyi pakoon, ja minä ajoin häntä takaa portaitten yläpäähän asti; siinä minä jätin hänet, sillä se nopeus ja notkeus, mitä hän osotti kiitäessään alas yhden porrasjakson toisensa perästä, vakuuttivat minulle, ettei minulla ollut mitään pelättävää hänestä. Fresnoy makasi nähtävästi pökerryksissä, ollen kokonaan minun armoillani. Seisoin hetken häneen katsoen, ollen kahden vaiheilla, lävistääkö hänet vai ei. Mutta muisto entisistä päivistä, jolloin hän oli näytellyt osaansa kunniakkaammalla tavalla ja käyttäytynyt kuin kunnon toveri, pidätti kättäni. Ja sinkauttaen hänelle kirouksen, käännyin levottomana ovea kohti, joka oli koko tämän verenvuodatuksen ja mellakan keskus. Valo hohti yhä murretun ovilaudan aukosta, mutta muutamiin minuutteihin – sen jälkeen kuin Fresnoy oli hyökännyt ylös portaita – en ollut kuullut sieltä mitään ääntä. Jatkuvan hiljaisuuden herättämin pelokkain aavistuksin kurkistin aukosta ja näin mikä siihen oli syynä. Huone oli tyhjä!
Sellainen pettymys juuri voiton hetkellä oli vaikea kestää. Juuri kun olin luullut kaiken saavuttaneeni, näinkin tulleeni jälleen yllätetyksi, voitetuksi, ehkä nenästä vedetyksi. Raivokkaana sieppasin vierestäni jakkaran, ja iskien sillä kaksi kertaa oveen sain vihdoinkin lukon heltiämään. Ovi lennähti auki ja minä syöksyin huoneeseen. Heitin pikaisen katseen ympärilleni ja näin että se oli likainen, matalakattoinen ja kalustamaton, pelkkä vankila. Sitten astuin nopeasti lattian poikki huoneen perällä olevalle ovelle, jonka heti alussa olin huomannut. Lepattava ja valuva kynttilä seisoi jakkaralla, ja ohimennessäni otin sen käteeni.
Ovi antoi työntäessäni perään, mikä hiukan kummastutti minua. Levottoman kiireisenä – sillä saattoihan naisille tapahtua vaikka mitä, sillä aikaa kuin minä hapuilin ovissa ja harhailin käytävissä – lennätin sen auki ja astuin ulos; minä huomasin edessäni alaspäin johtavat kapeat portaat, jotka arvattavasti veivät palvelijain huoneustoon. Tämän huomatessani, ja kun ei mitään estettä ollut näkyvissä, alkoi rohkeuteni elpyä; arvelin, että neiti ehkä oli päässyt pakenemaan talosta tätä tietä. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä lähteä kaupungista, voisin vielä saavuttaa hänet ja kaikki ehkä päättyisi hyvin. Riensin siis alas portaita, varjostaen kynttilän liekkiä vastaani puhaltavalta kylmältä ilmanvedolta, kunnes vihdoinkin alas saavuttuani huomasin äkkiä edessäni avonaisen oven ja vanhan, laihan, kurttuisen eukon.
Minut nähdessään eukko kirkaisi ja kyyristyi lattialle; ja epäilemättä minä näytinkin kaamealta ja hurjalta paljastettuine miekkoineni, vertatippuvine leukoineni ja verentahraamine nuttuineni. Mutta ei ollut aikaa tunteellisuuksiin – minulla oli maltiton kiihko päästä eteenpäin – ja minä kysyin häneltä ankarasti, missä he olivat. Hän näytti kadottaneen puhekykynsä – ehkä pelosta – ja vastauksen asemesta ainoastaan tuijotti minuun älyttömästi. Mutta kun käsittelin asettani hiukan kiukkuisena, tuli hän senverran järkiinsä, että päästi kaksi kovaa parahdusta peräkkäin ja viittasi vieressäni olevaa ovea. Epäilin häntä, mutta ajattelin kuitenkin, että hän säikähdyksissään varmaankin puhui totta, varsinkin kun muuta ovea ei ollut näkyvissä. Joka tapauksessa oli minun uskaltauduttava tuosta ovesta, ja niin asetin kynttiläni porrasaskelmalle eukon viereen ja menin ulos.
Jonkun aikaa oli pimeys niin läpitunkematon, että tunnustelin tietäni miekka ojolla, tietämättä vähääkään, missä olin tai mihin astuisin jalkani ensi askeleella. Jos joku sattui olemaan minua väijymässä, olin täydellisesti hänen vallassaan; ja minua värisytti, kun kylmä, kostea tuuli lehahti kasvoilleni ja leyhytti tukkaani. Mutta muutamia askeleita otettuani silmäni vähitellen tottuivat pimeyteen, ja minä erotin alastomia puitten oksia taivasta vasten ja arvasin olevani puutarhassa. Vasemman käteni koskettaessa pensaasen varmistuin tässä uskossani, ja pian sen jälkeen huomasin maassa edessäni jotain polun tapaista. Seuraten sitä nopeasti – niin nopeasti kuin uskalsin – tulin johonkin rakennuksen kulmaukseen, kuten minusta näytti, kiersin sen umpimähkään ja pysähdyin äkkiä, tuijottaen kiinteään, sysimustaan pimeyteen, joka esiripun tavoin sulki tieni, yhtyen yläpuolellani tummiin puitten hahmoihin. Mutta lyhyen epäröimisen jälkeen huomasin tämänkin seinäksi tai muuriksi. Lähestyen sitä kurotetuin kasin tunsin siinä puisen oven, ja hapuiltuani sitä tapasin nuoransilmukan. Vedin siitä, ovi aukeni ja minä astuin ulos.
Huomasin olevani kapealla, pimeällä kujalla, ja katsellen ylös ja alas näin, kuten jo edeltäpäin olisin voinut arvata, että se oli Arcyn kuja. Mutta neiti? Ja Fanchette? Ja Simon? Missä he olivat? Ei ketään näkynyt. Epäilysten valtaamana korotin ääneni ja kutsuin heitä vuorotellen, ensin neitiä, sitten Simon Fleix'tä. Turhaan; en saanut mitään vastausta. Astuen hiukan taammaksi näin valoja liikkuvan ylhäällä talossa, josta olin tullut, ja mieleni täytti epäilys, että vihamieheni sittenkin olivat nolanneet minut. Jollakin tavoin olivat he houkutelleet neidin talon toiseen osaan, ja sitten oli tuo vanha eukko johtanut minut harhaan!
Käännyin raivoisana ovelle, jonka olin jättänyt raolleen, päättäen palata samaa tietä kuin olin tullutkin ja ottaa selvän asiasta. Hämmästyksekseni – sillä en ollut poistunut ovesta kuutta askelta kauemmaksi enkä kuullut minkäänlaista ääntä – huomasin, että se oli sulettu, eikä ainoastaan sulettu, vaan teljettykin – teljetty sekä ylhäältä että alhaalta, kuten koettaessani huomasin.
Aloin silloin potkia sitä hurjasti, epätoivoisesti, osaksi raivon ja vihan puuskassa, osaksi toivoen voivani säikyttää vanhan eukon, jos hän oli sen sulkenut, avaamaan sen jälleen. Tietysti turhaan; ja pian sen oivalsinkin ja luovuin siitä, ja hätäännyksen ja kiihkon vallassa aloin juosta sille paikalle, mihin olin jättänyt Simon Fleix'n ynnä hevoset. Arvioni mukaan oli kello jo kuusi; mutta sittenkin kyti mielessäni heikko toivo, että mahdollisesti löytäisin hänet sieltä neidin ja seuranaisen kanssa. Saavuin kujan päähän, juoksin ihan ulkomuurin juurelle, katselin oikealle ja vasemmalle. Turhaan. Paikka oli pimeä, äänetön, autio.
Huusin: "Simon! Simon! Simon Fleix!" mutta ainoana vastauksenani oli tuulen suhina räystäissä ja pitkäveteinen kumahtelu, kun luostarin tornikello löi kuusi.