"Pyydän lupaa saada tehdä molemmat", vastasin minä, tahdonponnistuksella kooten ajatukseni. "Nousin ylös näitä portaita ja avasin ovenne erehdyksessä – yksinkertaisesti sanoen – toivoen tapaavani täällä erään ystäväni. Huomaan erehtyneeni, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin poistua, pyytäen samalla nöyrimmästi anteeksi." Ja puhuessani kumarsin syvään ja valmistauduin lähtemään.
"Odottakaa vähän!" sanoi hän nopeasti ja muuttuneella äänellä. "Te olette ehkä herra de Bruhlin – mieheni – ystävä. Siinä tapauksessa, jos haluatte jättää hänelle jonkun sanoman, toimitan sen mielelläni hänelle."
Hän näytti niin viehättävältä, että huolimatta tunteitteni sekasorrosta en voinut muuta kuin katsella häntä ihaillen. "Valitettavasti en voi esittää sitäkään puolustuksekseni", vastasin minä. "Ikävä kyllä ei minulla ole kunniaa tuntea häntä."
Hän katseli minua hiukan hämmästyneenä. "Mutta kuitenkin", vastasi hän, hymyillen kainosti ja leikkien pukuaan kiinnittävällä kultasoljella, "teillä on täytynyt olla jokin syy, jokin aihe, jonka nojalla luulitte löytävänne ystävänne."
"Kyllä, rouva", vastasin minä, "mutta minä erehdyin."
Näin hänen punastuvan äkkiä. Hymyillen ja räpyttäen ujosti silmiään hän sanoi: "Onko ehkä mahdollista, että – tarkotan, että oletteko ehkä tullut tänne jostakin syystä, joka on yhteydessä – esimerkiksi jonkun samettinauhan kanssa?"
Minä hätkähdin ja astuin tahtomattani askeleen häntä kohti. "Samettinauhan!" huudahdin liikutettuna. "Hyvä Jumala! Sittenhän en olekaan erehtynyt! Olen tullut oikeaan taloon, ja te – te tiedätte tästä jotakin! Arvoisa rouva, sanokaa minulle mitä tuo samettinauha merkitsee, minä rukoilen teitä!"
Kiihtymykseni näytti tekevän hänet levottomaksi; hän peräytyi pari askelta, katsoen minuun ylväästi, mutta samalla ikäänkuin hiukan häpeillen. "Uskokaa minua, se ei merkitse mitään", sanoi hän kiireesti. "Pyydän teitä ymmärtämään sen. Se oli tyhmää pilaa."
"Pilaa?" sanoin minä. "Se on pudotettu tästä ikkunasta."
"Se oli pilaa", toisti hän itsepintaisesti. Mutta saatoin nähdä, että hän kaikesta ylpeydestään huolimatta oli levoton. Hänen kasvonsa olivat hämmentyneet ja kyyneliä oli hänen silmissään, Ja tämä saattoi minut näissä olosuhteissa vain kahta itsepäisemmäksi.
"Minulla on tuo nauha mukanani", sanoin minä. "Teidän täytyy kertoa minulle siitä enemmän."
Hän katsoi minuun osottaen ankarampaa suuttumusta kuin hän tähän saakka oli ilmaissut. "Luulen, ettette te tiedä, kenelle puhutte", sanoi hän hengittäen kiivaasti. "Poistukaa täältä, ja heti! Olen sanonut teille, että se oli pilaa. Jos te olette kunnianmies, niin te uskotte minua ja lähdette pois." Ja hän osotti ovea.
Mutta minä pysyin paikallani, sillä olin järkähtämättä päättänyt tunkea salaisuuden perille. "Olen kunnianmies, arvoisa rouva", sanoin minä, "mutta kuitenkin täytyy minun saada tietää enemmän. Ennenkuin saan kuulla enemmän, en voi lähteä."
"Oh, tämä on sietämätöntä!" huusi hän katsellen ympärilleen ikäänkuin etsien pakotietä; mutta minä olin hänen ja ainoan oven välissä. "Tämä on sietämätöntä! Tuo samettinauha ei ollut lainkaan tarkotettu teille. Ja, mikä merkitsee enemmän, jos de Bruhl tulee ja löytää teidät täältä, niin tulette sitä katkerasti katumaan."
Näin että hän oli ainakin yhtä levoton itsensä takia kuin minun puolestani, ja asianhaaroihin katsoen ajattelin olevani oikeutettu käyttämään hyväkseni hänen pelkoaan. Asetin tarkotuksella hattuni vieressäni olevalle pöydälle ja lausuin, katsoen häneen kiinteästi: "Minä menen, arvoisa rouva, kun saan kuulla kaikki mitä te tiedätte tästä nauhasta, joka on kädessäni, mutta en ennen. Jollette te suostu sitä ilmaisemaan, täytyy minun odottaa herra de Bruhlia ja kysyä häneltä."
"Hävytön!" huudahti hän, katsoen minuun kuin olisi hän raivossaan ja pelossaan ollut valmis tappamaan minut; hän oli nähtävästi intohimoinen nainen. Mutta minä seisoin liikahtamatta, ja hetken perästä hän puhui. "Mitä tahdotte tietää?" sanoi hän, katsoen minuun synkästi.
"Millä tavalla tämä nauha tuli kadulle teidän ikkunanne alle? Sen tahdon tietää ensinnä."
"Minä pudotin sen", vastasi hän äreästi.
"Minkätähden?" kysyin minä.
"Koska…" Ja sitten hän pysähtyi ja katsoi minuun, ja sitten taas katsoi alas, posket tulipunaisina. "Koska, jos teidän täytyy saada se tietää… Minä olen ollut naimisissa vain kaksi kuukautta, ja minä ajattelin että mieheni löytäisi sen ja toisi minulla. Se oli hupsu päähänpisto."
"Mutta mistä saitte sen?" kysyin minä ja tuijotin häneen yhä kummastuneempana ja neuvottomampana. Sillä minusta näytti että mitä useampia kysymyksiä tein, sitä kauemmaksi eksyin tarkotuksestani.
"Minä löysin sen Arcyn kujalta", vastasi hän, polkien ärtyneenä jalkaansa. "Sain tyhmän ajatuksen tehdä niinkuin tein. Ja nyt, vieläkö teillä on useampia kysymyksiä?"
"Ainoastaan yksi", vastasin minä, nähden nyt kaikki selvästi. "Tahdotteko suosiollisesti selittää minulle tarkasti, miltä kohdalta löysitte sen?"
"Johan minä sanoin. Arcyn kujalta, kymmenen askeleen päässä Valois-kadulta. No, joko nyt menette?"
"Yksi sana, arvoisa rouva. Oliko…"
Mutta hän huusi: "Menkää, menkää!" niin kiivaasti, että yritettyäni vielä kerran kiittää häntä, katsoin paremmaksi noudattaa hänen käskyään. Olin saanut kuulla kaikki mitä hän tiesi; olin ratkaissut arvotuksen. Mutta ratkaistuani sen en ollut sen likempänä päämäärääni, olin yhtä kaukana neidistä. Äänettömänä kumartaen suljin oven ja aloin laskeutua alas portaita, mieli täynnä huolekkaita epäilyjä ja laskelmia. Samettinauha oli ainoa johtolanka mitä minulla oli, mutta oliko oikein antaa sille mitään merkitystä? Tiesin nyt, että olipa se alkujaan ollut missä tahansa, se oli siirretty kerran toiseen paikkaan. Ja jos kerran, niin miksi ei kahdesti? Miksi ei kolmasti?
IX. Talo Arcyn kujan varrella
En ollut laskeutunut puoltakaankymmentä askelta, kun kuulin jonkun tulevan porraskäytävään kadulta ja alkavan nousta ylös. Heti johtui mieleeni, että tämä mahtoi olla herra de Bruhl, ja huomasin, etten ollut lähtenyt nuoren rouvan asunnosta sekuntiakaan liian aikaisin. Minulla oli siksi vaikea tehtävä käsissä, etten millään muotoa tahtonut joutua vielä lisäksi riitaan tuntemattoman henkilön kanssa, ja siksi joudutinkin askeleitani, toivoen kohtaavani hänet niin lähellä portaitten alapäätä, että hän jäisi epätietoiseksi, olinko käynyt talon ylemmässä vai alemmassa kerroksessa. Mutta porraskäytävä oli pimeä, ja hän, jolle ne olivat tutut, saattoi liikkua nopeammin kuin minä, Hän harppasi kaksi askelta kerrallaan ja ilmestyen äkkiä käänteeseen yllätti minut ennenkuin minä olin selviytynyt ylimmästä porrasjaksosta.
Nähdessään minut hän pysähtyi äkkiä ja tuijotti minuun; hän ajatteli luultavasti ensiksi, että hänen pitäisi tuntea minut. Kun hän ei tuntenut, astui hän askelen taaksepäin. "Oletteko ollut – onko teillä jotain asiaa minulle?" sanoi hän.
"Ei", sanoin minä, "ei ole."
Hän rypisti kulmiaan. "Minä olen de Bruhl", hän sanoi.
"Niinkö?" mutisin minä, osaamatta muutakaan sanoa.
"Oletteko ollut…?"
"Teidän asuntonne portaissako? Kyllä, erehdyksessä", vastasin umpimähkään.
Hän murahti hiukan tämän kuullessaan ja astui sivulle, epäluuloisena ja tyytymättömänä, mutta tietämättä oikein mitä tehdä. Minä kohtasin, tyvenesti hänen äkeän katseensa ja menin hänen ohitseen, mutta alas laskeutuessani huomasin kuitenkin, että hän oli kääntynyt ja katsoi jälkeeni. Hän oli iso, komea mies, tummaverinen ja hiukan punakkakasvoinen, puettu täydellisimpään myrtinviheriään, mustajuovaiseen hovipukuun. Käsivarrella oli hänellä samanvärinen levätti. Kadulle saavuttuani katsahdin taakseni nähdäkseni, seurasiko hän minua, mutta sen enempää en häntä ajatellut. Kuitenkin kohtasimme me vielä toisemme, ja monta kertaa. Niin, jos silloin olisin tietänyt, mitä sittemmin tulin tietämään, olisin palannut takaisin ja… Mutta siitä myöhemmin.
Valois-katu, jolle muuan varovasti puodistaan kurkisteleva kauppias ohjasi minut, oli kaupungin pääkatuja, kapea, likainen ja ylhäältä esiinpistävien katonräystäitten ja ammattikilpien pimittämä, mutta täynnä hälinää ja liikettä. Sen toinen pää avautui tuomiokirkon esipihalle; toinen, hiljaisempi pää näkyi johtavan kaupungin läntiselle portille. Tuntien että oli tärkeätä välttää herättämästä huomiota etsimäni talon lähistöllä, kuljin tuomiokirkon edustalla olevalle aukealle paikalle ja kysyen parilta mieheltä, jotka seisoivat siinä puhelemassa, sain tietää että Arcyn kuja oli kolmas kuja Valois kadun oikealla puolella jonkun matkan päässä siitä. Tämän tiedon saatuani läksin heidän luotaan ja kuljin katua pitkin pää kumarassa ja levätti vedettynä kasvojeni alaosan eteen ikäänkuin kolean itätuulen suojaksi, kunnes saavuin kujan suulle. Silmiäni nostamatta käännyin rohkeasti kujalle.
Kuljettuani kymmenen askelta kulmasta eteenpäin pysähdyin ja aloin ympärilleni katsellen tutustua ympäristöön niin joutuin kuin taisin. Kuja. joka näytti hyvin vähäliikkeiseltä, oli kahdeksan tai yhdeksän jalkaa leveä, kiveämätön ja täynnä uomia. Toisella puolella sitä kohosi korkea, umpinainen puutarhamuuri ja toisella vielä korkeampi talon seinä; kummassakaan ei ollut ainoatakaan ikkunaa, mikä seikka täytti minut hämmästyksellä, sillä se teki tyhjäksi kaikki laskelmani. Turhaan mittasin katseellani kulkemiani kymmentä askelta; turhaan katselin ylös ja oikealle ja vasemmalle. Olin kerrassaan ymmällä. Ei ainoatakaan ikkunaa avautunut kujalle sillä kohdalla, ei edes koko kujan varrella. Sillä sen molemmin puolin oli, niin pitkälle kuin saatoin nähdä, umpinaisia, ikäänkuin puutarhain muureja.
Oivaltaen masentunein mielin mitä tämä merkitsi, näin yhdessä tuokiossa, että kaikki Simon Fleix'n löydölle perustamani toiveet olivat turhia. Neiti oli epäilemättä pudottanut samettinauhan, mutta ei mistään ikkunasta. Se oli vieläkin johtolanka, mutta niin ohut ja epämääräinen, että se itse asiassa oli mitätön, todistaen ainoastaan, että neiti oli ahdingossa ja tarvitsi apua, mahdollisesti myöskin, että hän oli kulkenut tämän kujan kautta matkalla yhdestä säilytyspaikasta toiseen.
Kokonaan tyrmistyneenä ja lannistuneena nojasin jonkun aikaa seinään, moittien sitä kovaa onnea, joka näytti seuraavan minua tässä niinkuin monessa edellisessäkin seikkailussa. Eikä jäänyt kuulumatta matala omantunnon äänikään, joka väitti, että tällaiset epäonnistumiset johtuivat taitamattomuudesta pikemmin kuin kovasta onnesta. Päättelin, että jollen olisi antanut ryövätä itseltäni tunnusmerkkiä, olisi neiti luottanut minuun; jollen olisi tuonut häntä sellaiseen kurjaan asuntoon kuin äidilläni oli, ei hän olisi antanut tuntemattoman henkilön houkutella itseään mukaansa; ja lopuksi, jos olisin itse pysynyt hänen luonaan ja lähettänyt Simonin hoitamaan hevosia sijastani, niin ei kukaan vieras olisi päässyt hänen puheilleenkaan.
Mutta ei ole milloinkaan ollut tapanani ottaa häviötä vastaan tarjouksella, ja vaikka tunsinkin nämä itsesoimaukset hyvin ansaituiksi, sain itseni kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, että se omituinen ja erikoinen sallimus, joka johti samettinauhan käsiini, kehotuksena rohkaisemaan mieleni. Jollei rouva de Bruhl olisi ottanut sitä, olisi se jäänyt virumaan tuolle syrjäpolulle, jota en minä eikä Simon Fleix'kään olisi luultavasti tullut kulkemaan. Ja jollei rouva olisi vuorostaan sitä pudottanut, olisimme saaneet turhaan etsiä pienintäkin johtolankaa neiti de la Viren kohtalon tai aseman selvillesaamiseksi.
Uudelleen reipastuneena tästä ajatuksesta päätin kävellä kujan päähän, ja teinkin sen heti, katsellen valppaasti ympärilleni käydessäni, mutta kohtaamatta ketään. Puitten paljaat yläoksat pistivät siellä täällä esiin muurien yli, joissa aina jonkun matkan päässä oli matala, vahva ovi. Näitä ovia tutkin huolellisesti, keksimättä kuitenkaan mitään. Kaikki olivat lujasti kiinni, ja useimmat näyttivät siltä kuin niitä olisi harvoin avattu. Saavuttuani vihdoin ilman tuloksin kaupungin ulkomuurin sisäreunaan, käännyin ja palasin äreänä takaisin samoja jälkiä, hidastaen askeleitani sitä mukaa kuin lähenin Valois-katua. Tällä kertaa, ollen hiukan etäämpänä kadusta, huomasin jotakin.
Kujalle päin oleva seinä kulmatalossa, jonka julkisivu oli Valois-kadun puolella, oli, kuten olen sanonut, umpinainen ja ikkunaton. Mutta tältä paikalta saatoin nähdä talon takasivun yläosan – nimittäin sen osan, mikä näkyi seinään yhtyvän puutarhamuurin yli – ja siinä oli joitakin ikkunoita. Kaksi ikkunaa kokonaan ja kolmannesta osa olivat katseeni ylettyvillä, ja yhtäkkiä huomasin eräässä niistä jotakin, mikä sai sydämeni sykähtämään toivosta ja odotuksesta. Kysymyksessäoleva ikkuna oli tukevasti raudotettu, ja se mitä näin, oli solmittu erääseen ristikon tankoon. Se oli pieni nauharuusuke, jostakin valkoisesta vaatteesta, arvattavasti liinakankaasta solmittu ja pisti varsin vähän silmään. Mutta sen silmukat olivat, mikäli niin kaukaa saatoin erottaa, juuri samannäköiset kuin taskussani olevassa samettiruusukkeessa.
Johtopäätös oli ilmeinen, samalla kuin se herätti minussa vilkasta ihailua neidin älyä ja neuvokkuutta kohtaan. Hän oli sulettuna tuohon huoneeseen; oli melkein eittämätöntä, että hän oli tuon ristikon takana. Jos sieltä pudotettaisiin vaatekaistale, niin se suotuisalla tuulella liitäisi kujalle – ei kymmenen, vaan kahdenkymmenen askeleen päähän kadulla. Minun olisi pitänyt ennakolta otaksua mahdolliseksi tuon vertainen epätarkkuus naisen etäisyys-arvioinnissa.
On helppo kuvitella, kuinka innokkaasti nyt tarkastelin taloa ja kuinka tarkasti etsin siitä heikkoa kohtaa. Mutta mitä kauemmin katselin, sitä lohduttomampiin tuloksiin tulin tutkimuksissani. Näin edessäni synkän kivilinnan, neliskulmaisen, vanhaan italialaiseen tapaan rakennetun, jonka katonreunus oli hammastettu ja seinissä kunkin kerroksen yläpuolella kapeat juoksulistat, jotka samalla vähensivät sileitten seinapintain yksitoikkoisuutta ja lisäsivät yläosan synkkää raskautta. Ikkunoita oli vähän ja ne olivat pieniä, ja talo näytti kostealta ja homehtuneelta, jäkälätupsuja kasvoi tiilien lomissa ja juoksulistat olivat sammaloituneet. Kujalta puutarhaan johtava matala ovi kiinnitti luonnollisesti huomiotani; mutta se näkyi olevan tavattoman vahva ja teljetty sekä ylhäältä että alhaalta.
Tultuani vakuutetuksi siitä, ettei siltä puolen ollut yrittämistä, ja ollen haluton viipymään lähistöllä kauempaa, jotta en herättäisi huomiota, palasin kadulle ja kävelin kahdesti talon etusivun ohitse, koettaen nähdä siitä niin paljon kuin suinkin pysyttelemällä ulkonaisesti mahdollisimman välinpitämättömän näköisenä. Julkisivu oli hiukan taempana kadunreunasta, ja sen rinnalla oli toisella puolella tallirakennuksia. Ainoastaan yhdestä piipusta nousi savua, ja siitäkin vähän. Kolme porrasaskelta johti mahtavalle kaksoisovelle, joka oli puoleksi auki, näyttäen vilauksen tilavasta eteishallista ja valtaportaista. Kaksi palvelijan näköistä miestä seisoskeli portailla syöden pähkinöitä ja kujeillen keskenään, ja oven yllä oli kolme värillistä vaakunakilpeä. Toisen kerran ohikulkiessani näin tyydytyksellä, että keskimäinen vaakuna oli Turennen – mikä saattoi minut täydelleen vakuutetuksi, ettei samettisolmuke ollut valehdellut; niin että ilman muuta sillä kertaa käännyin kotiinpäin sommitellen suunnitelmia kävellessäni.
Tapasin kaikki sellaisena kuin se oli ollut lähtiessäni. Äitini makasi yhä puoleksi tiedottomassa tilassa, joten minulta säästyi poissaoloni anteeksipyytämisen ja aikomusteni selittämisen vaivat. Ilmotin suunnitelmani Simon Fleix'lle, joka sanoi helposti voitavan saada luotettava henkilö hoitamaan äitiäni. Mutta ensi aluksi hän ei tahtonut suostua pitemmälle asiaan. Hän kuunteli suunnitelmaani suu auki ja kiiluvin silmin, kunnes aloin selittää hänen osaansa siinä. Silloin hän alkoi kovasti vapista.
"Te tahdotte minua tappelemaan", huusi hän soimaten ja väristen koko ruumiiltaan kuin halvaantunut. "Te sanoitte siten toissa iltana. Te tahdotte että minut tapettaisiin. Sitä te tahdotte."
"Hupsutusta!" vastasin minä tuimasti. "Minähän tahdon sinua pitämään hevosia!"
Hän katsoi minuun hurjasti, vihainen ilme kasvoissaan, mutta kuitenkin samalla kuin lumottuna.
"Te tahdotte sotkea minutkin tappeluun!" intti hän. "Te tahdotte!"
"Enkä tahdo", sanoin minä.
"Tahdotte! Tahdotte! Ja kyllä minä tiedän miten siinä käy. Minä olen lukumies, enkä ole oppinut tappelemaan. Te tahdotte, että minä kuolisin!" huusi hän kiihtyneenä.
"Minä en tahdo sinua tappelemaan", vastasin hiukan halveksivasti.
"Tahtoisin mieluummin, että pysyisit erilläsi sellaisesta äitini takia.
Tahdon vain, että seisot kujalla ja pitelet hevosia. Siinä sinä et ole paljon suuremmassa vaarassa kuin täällä lieden luona istuessasikaan."
Vihdoin sain hänet taivutetuksi tekemään niinkuin halusin, vaikka hän vieläkin, ajatellessaan mikä hänellä oli edessään, alkoi väristä ja monta kertaa tuon iltapäivän kuluessa hypähti ylös ja käveli edestakaisin lieden ja ikkunan väliä, kasvot kiihtyneinä ja kädet nyrkissä kuin kuumeisella. Ensin otaksuin tämän johtuvan pelkästä pelkuruudesta ja arvelin sen merkitsevän huonoa yritykselleni; mutta huomatessani sitten, ettei hän ollenkaan yrittänyt peräytyä, ja että vaikka hiki oli hänen otsallaan, hän ryhtyi kuitenkin sellaisiin valmisteluihin kuin asia vaati – ja muistaessani myös, kuinka kauan ja hellästi hän oli palvellut äitiäni ilman minkäänlaista palkkaa tai korvausta, aloin oivaltaa, että tässä oli jotakin tavatonta, että tässä oli kummallinen ja tavallisuudesta poikkeava nuori mies, josta oli mahdoton ennakolta varmuudella tietää, mitä hän tekisi, jos hän joutuisi koetteelle.
Itse puolestani vietin iltapäivän melkein tylsässä tunteettomuudessa. Pidin velvollisuutenani tehdä tämän yrityksen neidin pelastamiseksi, ja tehdä sen heti, koska oli mahdoton tietää, mitä vahinkoa viivyttelystä saattoi seurata, jos hän oli Fresnoyn tapaisen miehen käsissä; kuitenkin oli minulla niin vähän toivoa menestyksestä, että pidin yritystä epätoivoisena. Mutta äitini kadottamisen varmuus, ulkonaisen asemani tukaluus ja alati läsnäoleva kovanonnen tunne tekivät minut välinpitämättömäksi vaaroille. Ja vielä matkatessamme Simonille tuttuja syrjäteitä Arcyn kujan kauimmaiseen päähän, punertavan ja kylmän ilta-auringon paistaessa kasvoihimme ja hetkeksi kullatessa yläpuolellamme olevat tummat räystäät ja harmaat linnantornit, olin yhtä apealla mielellä. Miten kävisikin, ei maailmassa ollut kuin yksi olento, jota minä kaipaisin ja joka kaipaisi minua; ja hänkin häilyi ikuisuuden partaalla.
Näin ollen saatoin antaa Simon Fleix'lle viimeiset ohjeet yhtä kylmäverisenä kuin konsanaan. Sijotin hänet kolmen hevosen kanssa lähelle kujan päätä – mikä näytti yhtä hiljaiselta ja vähäliikkeiseltä kuin aamullakin – noin sadan askeleen päähän tai hiukan kauemmaksi talosta.
"Käännä niitten päät ulkomuuriin päin", sanoin minä, kääntäen ne samalla itse ympäri. "Siten ne ovat valmiit lähtemään. Ne ovat kyllä kaikki tarpeeksi siivoja. Cidin voit jättää irralleen. Ja kuule nyt mitä sanon, Simon", jatkoin sitten. "Odota tässä kunnes näet minun palaavan, tai kunnes huomaat, että aiotaan hyökätä kimppuusi. Edellisessä tapauksessa sinä odotat tietysti minua, jälkimäisessä tapauksessa pakene miten parhaaksi näet. Lopuksi, jollei kumpaakaan tapahdu ennen puolta kuutta – tuon luostarin kellon kuulet lyövän puolet tunnit – niin lähde matkaasi ja ota hevoset mukaasi; ne ovat silloin sinun. Ja vielä yksi sana", lisäsin kiireisesti. "Jos voit paetessasi viedä vain yhden hevosen, niin ota Cid. Se on enemmän arvoinen kuin useimmat miehet, eikä jätä sinua avuttomaksi pinteeseen joutuessasi."
Pois kääntyessäni katsahdin häneen vielä nähdäkseni, oliko hän ymmärtänyt. Tuo katse saattoi minut tahtomattanikin epäröimään lähtiessäni. Pojan kasvot olivat punottavat, hän hengitti kiivaasti ja silmät olivat pullistumaisillaan ulos päästä. Hän istui hevosensa selässä joka jäsen vapisten ja oli kaikin puolin kuin halvauskohtauksen saanut. Odotin että hän huutaisi minua takaisin. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja arvellen, että minun oli luotettava häneen tai jätettävä yritys sikseen, astelin ylös kujaa miekka kainalossani ja levätti löysänä hartioillani. Vastaani tuli mies ajaen risukimpuilla lastattua aasia. Ketään muuta en nähnyt. Muurien välissä oli jo hämärää, vaikka avoimilla paikoilla oli vielä valoisaa. Mutta se oli minulle eduksi, ja minä valitin vain sitä, että kaupungin portit suljettiin vähän jälkeen puolikuuden, joten en voinut siirtää yritystäni vielä myöhempään hetkeen.
Pysähtyen tuokioksi talon varjoon painoin mieleeni tarkoin sen ikkunan aseman, jossa nauhasolmu oli. Sitten astuin nopeasti kadulle, joka oli vielä täynnä liikettä, ja tuntien itseni suojatuksi ilmitulolta tässä tungoksessa pysähdyin pariksi sekunniksi talon eteen ja katselin sitä. Ovi oli sulettu. Tämä seikka oli minulle pettymys, sillä olin odottanut tapaavani sen vielä avoimena.
Tunsin kuitenkin, etten voinut jäädä odottamaan, vaikka aika voisikin tarjota parempia tilaisuuksia, ja se kannusti minua eteenpäin. Mitä voin tehdä, se oli tehtävä nyt heti. Kun tämä oli selvänä mielessäni, en nähnyt muuta keinoa kuin kolkuttaa ovelle ja päästä sisään viekkaudella, jos mahdollista, ja jollei se käynyt päinsä, niin väkivallalla. Astuin siis rohkeasti katuojan poikki ja lähestyin sisäänkäytävää.
Mutta kun olin kahden askeleen päässä portaista, tempasi joku äkkiä oven auki ja astui ulos. Mies ei huomannut minua, ja minä astuin nopeasti syrjään, toivoen onnellisen sattuman tulleen avukseni viime hetkellä. Kaksi miestä, jotka nähtävästi olivat saattaneet ensimäistä henkilöä alas portaita, seisoi kunnioittavasti hänen takanaan kynttilät käsissään. Hän pysähtyi hetkiseksi portaille kiinnittääkseen levättiänsä, ja suuresti hämmästyen tunsin hänet aamulliseksi vastaantulijakseni, herra de Bruhliksi.
Ehdin tuskin tulla siitä vakuutetuksi, ennenkuin hän astui alas portailta keppiään heiluttaen, sivuutti huolettomana minut ja poistui. Ovella seisovat miehet katsoivat hetkisen hänen jälkeensä suojaten kynttilöitään tuulelta, ja toinen nauroi raa'asti jollekin mitä toinen sanoi. Sitten he heittivät oven kiinni ja menivät, kuten valon suunnasta saatoin huomata, eteishallin vasemmalla puolella olevaan huoneeseen.
Nyt oli minun aikani. En olisi voinut toivoa, rukoilla enkä odottaa tämän parempaa onnea. Ovi oli kiinni paiskattaessa ponnahtanut hiukan takaisin ja oli noin tuuman verran raollaan. Hetkeäkään arvelematta työnsin sen hiljaa auki, pujahdin eteishalliin ja suljin sen jälkeeni.
Vasemmalla olevan huoneen ovi oli sepi-selällään, ja sieltä heijastuva valo – muuten oli halli pimeä – sekä näkemieni miesten äänet varottivat minua menettelemästä varomattomasti. Seisoin ympärilleni katsellen, uskaltaen tuskin hengittää. Lattialla ei ollut mattoja eikä liedessä tulta. Halli tuntui kylmältä, kostealta ja asumattomalta. Valtaportaat kohosivat edessäni, haarautuen ja muodostaen siten kuin lehterin hallin ympärille. Katsoin ylös ja korkealla toisen kerroksen hämäryydessä huomasin heikkoa valoa – ehkä kynttilän heijastusta.
Vasemmalla olevasta huoneesta kuuluva liikehtiminen huomautti minulle, ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos aioin toimia. Milloin tahansa saattoi toinen miehistä tulla ulos ja nähdä minut. Suurimmalla varovaisuudella alotin matkani. Hallin kivilattian yli pääsin hiipimään kylläkin helposti ja äänettömästi, mutta portaille saapuessani huomasin todellisen vaikeuden alkavan. Ne olivat puusta ja natisivat ja parahtelivat allani niin äänekkäästi, että joka askeleella pelkäsin miesten tulevan hälytetyiksi. Onneksi meni kaikki hyvin, kunnes olin sivuuttanut ensimäisen käänteen – valitsin tietysti portaiden vasemmanpuoleisen haaran – mutta silloin rasahti lankku allani sellaisella paukauksella, että sen kajahdus autiossa hallissa kuului kiihottuneisiin korviini pistoolinlaukaukselta. Olin kahden vaiheilla, olisiko minun muutettava etenemistapani paikalla äkkihyökkäykseksi, mutta onneksi seisoin hiljaa. Toinen miehistä tuli ulos ja kuunteli, ja kuulin toisen kiroten kysyvän, mikä se oli. Minä nojasin seinään ja pidätin hengitystäni.
"Tyttö siellä vain taas oikuttelee!" vastasi ulos tullut mies, käyttäen hänestä nimitystä, jota en tahdo tässä mainita, mutta jonka panin hänen tilillensä pian tapahtuvan kohtaamisemme varalle. "Nyt hän on hiljaa. Takokoon ja jyskyttäköön hän minkä jaksaa, mutta…"
Lopusta en saanut selvää, sillä hän meni sisään ovesta ja asettui paikalleen tulen ääreen. Mutta yhdellä tavalla oli hänen sanoistaan minulle etua. Päätin nimittäin, ettei minun tarvinnut olla nyt niin varovainen, koska he lukivat kuulemansa äänet samasta aiheesta johtuviksi: ja riensin sentakia nopeammin eteenpäin. Olin juuri saapunut toisen kerroksen porrassiltamalle, kun alhaalta tuleva melu saattoi minut hetkeksi pysähtymään. Kuulin katuoven avautuvan ja raskaitten askelten kajahtelevan hallin lattialla. Kurkistin varovasti rintasuojuksen yli ja näin kaksi miestä menevän vasemmalla olevaan huoneeseen. Toinen heistä puhui sisään astuessaan, toruen luullakseni toisia miehiä siitä, että he olivat jättäneet oven salpaamatta. Ja ääni, vaikka sanoja en erottanutkaan, kosketti portaita ylös kajahtaessaan tuttua kieltä muistissani. Se oli Fresnoyn ääni!