Odotin Turennen lähtevän pois saatuaan vastaukseni tai sitten joutuvan sellaiseen raivoon, jollaista vastarinta on omiaan synnyttämään niissä, jotka harvoin sitä kohtaavat. Ihmeekseni hän kuitenkin hillitsi itsensä. "Niin", sanoi hän, niin maltillisesti että se kerrassaan kummastutti minua, varsinkin kun hänen äänensä selvästi ilmaisi harmistumista, "minä tiedän mihin te luotatte. Te arvelette että Navarran kuningas on teitä suojeleva. Mutta minä vakuutan Turennen kunnian nimessä, ettei hän tee sitä, ettei Navarran kuningas tee mitään teitä pelastaakseen. Mitenkäs nyt vastaatte?"
"Samoinkuin ennenkin", virkoin itsepintaisesti.
Hän otti paperin pöydältä synkästi naurahtaen. "Sitä pahempi itsellenne siis!" sanoi hän kohauttaen olkapäitään. "Sitä pahempi itsellenne! Pidin teitä lurjuksena; näyttekin olevan hullu!"
XXXVI. "Eläköön kuningas!"
Nämä sanat olivat hänen jäähyväisensä. Mutta hänen lähtönsä, jota muutamia hetkiä aikaisemmin olisin tervehtinyt ilolla, koska se päästi minut hämmingistä ja nöyryytyksestä, jätti minut välinpitämättömäksi. Hänen juhlallisesti vahvistamansa vakuutus, ettei minulla ollut odotettavissa minkäänlaista apua Navarran kuninkaalta, oli masentanut minut, murskaten toiveeni ja luottavan mielialani niin perinpohjin, että seisoin kuin kiinninaulittuna paikalleni vielä kauan sen jälkeen, kun hänen askeltensa kaiku oli lakannut kuulumasta käytävästä. Jos oli totta, mitä hän oli sanonut, niin en voinut nähdä valonpilkettäkään siinä pimeydessä, joka varjosi tulevaisuuteni samoin kuin kammion, jossa seisoin. Tunsin hänen majesteettinsa heikkouden ja horjuvaisuuden liian hyvin asettaakseni mitään luottamusta häneen; jos vielä Navarran kuningaskin minut hylkäsi, olin todellakin ilman toivoa ja ilman auttajaa.
Olin seisonut jonkun aikaa aprikoiden tätä tuskallista kysymystä, jota, tuntien Turennen ankaruuden yksityistä kunniaansa koskevissa asioissa, en voinut kevyesti sivuuttaa, kun kuulin uusia askeleita porraskäytävästä ja herra la Varenne aukaisi oven. Nähdessään minun olevan pimeässä sopersi hän anteeksipyyntönsä palvelijain leväperäisyydestä.
"Olemme olleet sellaisessa tuoksinassa koko päivän, että teidät on unohdettu", jatkoi hän. "Mutta nyt ei teillä tule olemaan mitään valittamisen syytä. Minä olen saanut määräyksen tuoda teidät hänen majesteettinsa luokse viipymättä."
"St. Cloudiinko!" huudahdin minä kovasti kummissani.
"Ei, Ranskan kuningas on täällä", vastasi hän.
"Meudonissako?"
"Aivan niin. Minkätähden ei?"
Lausuin ihmettelyni hänen majesteettinsa pikaisesta parantumisesta.
"Kaikkia vielä!" vastasi hän kursailematta. "Hän voi yhtä hyvin kuin ainakin. Minä jätän teille kynttiläni. Olkaa hyvä ja tulkaa alas heti kun olette valmis, sillä ei ole hyvä antaa kuninkaiden odottaa. Oh! Olinpa unhottaa yhden asian", jatkoi hän kääntyen takaisin ollessaan jo ovella. "Määräykseni on pitää huoli siitä ettette saa puhella kenenkään kanssa ennenkuin olette tavannut kuningasta, herra de Marsac. Pyydän teitä hyväntahtoisesti muistamaan tämän, jos meidän täytyy odottaa esihuoneessa."
"Siirretäänkö minut toiseen – oleskelupaikkaan?" kysyin minä, mieli täynnä aavistuksia.
Hän kohautti olkapäitään. "Mahdollista kyllä", vastasi hän. "En tiedä."
Minä en tietysti voinut muuta kuin mutista olevani kuninkaan käytettävissä; minkä jälkeen la Varenne poistui, jättäen minut suhtautumaan asiaan miten parhaiten taisin. Odotin luonnollisesti kaikkea muuta kuin hyvää vastaanotosta, johon liittyi tuollainen ehto; ja tämä oli omiaan tekemään yhä mustemmaksi mieleni, joka jo ennestäänkin yksinäisyydessä viettämäni pitkän päivän vaikutuksesta oli sangen alakuloinen. En kuitenkaan kammonut mitään niin paljon kuin pitkittyvää epävarmuutta, ja siksi riensin kiireesti siistimään pukuani mikäli voin, ja laskeusin sitten alas portaita, joitten juurella vartiani oli odottamassa minua parin palvelijan kanssa, joista toinen kantoi soihtua.
Menimme ulos rinnatusten, ja kun matkaa oli ainoastaan satakunta kyynärää, astuimme jo melkein samassa linnanportista sisään. Panin merkille, että portti oli hyvin vahvasti vartioitu, mutta lyhyt ajatteleminen riitti muistuttamaan minulle, ettei se ollut suinkaan kummeksittavaa sen jälkeen mitä oli tapahtunut St. Cloudissa. Pihan poikki kävellessämme huomautin Varennelle, että otaksuin Pariisin antautuneen; mutta hän kielsi sen niin lyhyeen ja jyrkästi, että jätin sikseen muut kyselemiset. Ja sitäpaitsi, linna kun oli pieni, saavuimme melkein samassa pitkään, kapeaan käytävään, joka näkyi tekevän esihuoneen virkaa.
Se oli kirkkaasti valaistu sekä päästä päähän, ja melkeinpä seinästä seinään, täynnä hovimiehiä, joitten äänettömyys samoin kuin heidän odottavat ja levottomat katseensa herättivät minussa kummastusta. Siellä täällä kaksi tai kolme, jotka olivat saaneet haltuunsa ikkunasyvennyksen, puhelivat keskenään matalalla äänellä, taikka pari muuta, jotka pitivät itseään riittävän arvokkaina käyskentelemään odottavien rivien välissä kapeassa käytävässä, keskusteli kuiskaillen kävellessään. Mutta nämäkin olivat herkkiä säpsähtämään vähimmästäkin hälytyksestä ja vilhuivat lakkaamatta sivuilleen, silläaikaa kuin muu seurue seisoi jännittyneessä odotuksessa, säpsähtäen ja kääntäen innokkaasti päänsä aina kun ovi avautui tai uusi tulija ilmotettiin. Huoneessa vallitseva outo äänettömyys muistutti kaikkein enimmän Blois'n hovia sinä iltana, jolloin Mercoeurin herttua oli karannut, mutta tuo hiljaisuus oli ammottanut tyhjissä saleissa, kun tämä taas antoi omituisen leimansa täyteen ahdetulle huoneelle.
Herra la Varenne, jonka oven luona olijat ottivat vastaan äänettömällä kohteliaisuudella, veti minut erääseen ikkunakomeroon, mistä minulla oli tilaisuus tehdä se havainto, että läsnäolevat hugenotit lukumäärältään miltei voittivat kuninkaan varsinaisen seurueen. Niitten joukossa, jotka kävelivät edestakaisin, huomasin kuitenkin markiisi de Rambouillet'n, jota toisissa olosuhteissa olisin rientänyt kunnioittaen tervehtimään, ynnä marsalkka d'Aumontin, Sancyn ja Humièresin. Olin tuskin ehtinyt huomata nämät, kun vastaanottohuoneen ovi avautui ja lisäsi heidän joukkoonsa marsalkka Bironin, joka tuli ulos nojaten Crillonin käsivarteen. Näitten vanhojen riitakumppanien näkeminen yhdessä riitti jo sinänsä ilmottamaan minulle, että jokin vakava käännekohta oli käsissä, varsinkin kun heidän kulkuaan joukon läpi lukemattomat silmät seurasivat uteliain ja tarkkaavin katsein.
He katosivat viimein ulko-ovesta, ja läsnäolijat kääntyivät kuin yhteisestä sopimuksesta katsomaan, kuka seuraava tulija olisi. Mutta lähes puoli tuntia kului, ennenkuin sisähuoneen ovi, jota kaikki niin hartaasti tähystivät, jälleen aukeni. Tällä kertaa siitä ilmestyi äskeinen vieraani, Turennen kreivi, joka tuli hymyillen ja nojaten, suureksi hämmästyksekseni, parooni de Rosnyn käsivarteen.
Kun nuo molemmat kävelivät pitkin huonetta kaikkien läsnäolijain katseitten saattamina, siellä täällä tervehtien jotain liehittelevää ystävää, tunsin rohkeuteni lannistuvan yhtä paljon Turennen hyvästä tuulesta kuin siitä seurasta, missä hänet näin. Joskin tiesin, että mikäli hän oli hyvillään, sikäli oli minulla syy odottaa epämieluisia tapahtumia, niin ei minulta vielä kuitenkaan olisi kaikki toivo ollut hukassa, jos Rosny olisi jäänyt turvakseni. Mutta hänet menetettyäni – ja niinkuin nyt hänet näin, en voinut epäilläkään, etten ollut häntä menettänyt – ja katsoen Navarran kuninkaan myöskin jo menneeksi tunsin niin syvää rohkeuden vaipumista, etten koskaan ennen ollut sellaista kokenut. Häveten sanoin itsekseni, etten minä ollut luotu hoveja enkä tällaisia näkyjä varten; ja muistaessani uudella ja katkeralla mielikarvaudella sitä surkeata osaa, jota olin esittänyt Navarran kuninkaan esihuoneessa St. Jeanissa, tulvahti mieleeni niin syvä säälin tunne rakastettuani kohtaan, että on mahdotonta ajatella suurempaa hellyyttä kuin mikä mieleni nyt täytti häntä ajatellessani. Olin voittanut hänet väärällä lipulla, olin hänelle arvoton. Tunsin, että pelkän läsnäoloni hänen seurassaan tällaisessa paikassa ja näitten ihmisten keskellä täytyi tuottaa hänelle häpeää ja nöyryytystä.
Poskeni olivat tulessa, ja siksi tunsin suurta huojennusta, kun ei kumpikaan heistä käytävän toiseen päähän kulkiessaan katsonut minuun päin eikä näyttänyt huomaavan minun läheisyyttäni. Ovella he seisoivat hetkisen vakavasti puhellen; näytti siltä kuin de Rosny olisi halunnut saattaa kreiviä vielä kauemmaksi. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä sallivan, vaan sanoi siinä hyvästi, niin monin kohteliain elein että viimeinenkin Rosny'hin perustuva toiveeni hupeni.
Siitä huolimatta ei parooni de Rosny ollut kuitenkaan niin kokonaan muuttunut, etten voinut nähdä hymyn väreilevän tuokion verran hänen piirteillään, kun hovimiesten kumartelevat rivit avautuivat hänen edessään. Samassa hänen silmänsä sattuivat minuun, ja kasvonilmeensä juuri ollenkaan muuttumatta hän pysähtyi kohdalleni.
"Herra de Marsac varmaan odottaa pääsyä kuninkaan puheille?" kysyi hän Varennen puoleen kääntyen.
Seuralaiseni oli vaiti, minä kumarsin.
"Viiden minuutin perästä", virkkoi de Rosny tyvenesti, kasvoillaan välinpitämätön ilme, joka sai minut epäilemään, eikö kaikki, mitä muistin tästä miehestä, ollutkin vain unta. "Ah, herra de Paul, mitä voin tehdä puolestanne?" jatkoi hän ja taivutti päätään kuunnellakseen pyyntöä, jonka minua lähinnä seisova herrasmies sopotti hänen korvaansa. "Tahdon koettaa", kuulin hänen vastaavan. "Joka tapauksessa saatte tietää huomenna."
"Mutta lupaatteko olla ystäväni?" pitkitti de Paul, pidättäen häntä hihasta.
"Ainoastaan yhden asetan teistä edelle", vastasi hän. Naapurini näytti lysähtävän kokoon pettymyksestä. "Kuka se on?" kuiskasi hän surkeana.
"Kuningas ja hänen palveluksensa, ystäväni", vastasi de Rosny kuivasti. Ja sen sanottuaan hän käveli pois. Mutta ainakin puolikymmentä kertaa näin saman kohtauksen uudistuvan, ennenkuin hän saapui huoneen peräovelle.
Katselin kaikkea tätä äärimmäisen hämmästyneenä, kykenemättä arvaamaan tai oivaltamaan, mikä tapahtuma oli voinut saattaa de Rosnyn näin tärkeäksi henkilöksi. Sillä minulta ei voinut jäädä huomaamatta, että ne muutamat sanat, jotka hän oli pysähtynyt lausumaan minulle, olivat tehneet minut mielenkiintoiseksi kaikkien lähellä seisovien silmissä. He antoivat minulle enemmän tilaa liikkua ja hengittää, ja luoden minuun syrjäsilmäyksiä kuiskailivat toisilleen nimeäni. Mutta ollen epätietoinen siitä, mitä tämä ennusti, en saanut siitä paljonkaan kevennystä; ja ennenkuin olin ennättänyt punnita sitä kaikinpuolin, aukeni perällä oleva ovi uudelleen. Hovipojat ja hoviherrat, jotka seisoivat lähellä sitä, riensivät järjestymään riveihin molemmin puolin. Valkoista virkasauvaa kantava ovenvartia astui nopeasti pitkin huonetta, siellä täällä pyytäen hovimiehiä siirtymään taemmaksi, missä käytävä oli ahdas. Sitten huusi kaikuva ääni ulkopuolella: "Kuningas, herrat! Kuningas!" ja joka toinen joukostamme kohosi varpailleen nähdäkseen hänen astuvan sisään.
Mutta sisään astui ainoastaan Navarran Henrik, yllään purppuranpunainen viitta ja hattu.
Käännyin la Varenneen päin ja pää täynnä sekavia ajatuksia mutisin malttamattomasti: "Mutta kuningas! Missä kuningas on?"
Hän virnisti minulle käsi suun edessä. "Hst!" kuiskasi hän. "Me olemme kujeilleet kanssanne! Hänen edellinen majesteettinsa kuoli tänään aamunkoitteessa. Tämä on nyt kuningas!"
"Tämäkö! Navarran kuningas?" huudahdin minä niin kuuluvasti että muutamat ympärilläni huusivat: "Hiljaa!"
"Ei kuin Ranskan kuningas, hölmö!" vastasi hän. "Teidän miekkanne on varmaan terävämpi kuin järkenne, tai muuten on minulle kerrottu valheita!"
En kiinnittänyt huomiota hänen pilkkaansa, sillä sydämeni sykki niin kiivaasti ja tuskallisesti, että hädin tuskin jaksoin pysyä ulkonaisesti tyynenä. Silmissäni oli kuin sumua, ja kynttilöistä huolimatta näytti koko huone hämärtyvän. Turhaan koetin ajatella, mitä tämä merkitsi – minulle. En saanut kahta ajatusta liitetyksi toisiinsa, ja ollessani vielä aprikoimassa, millaista vastaanottoa saatoin odottaa ja kutka tässä uudessa asiain tilassa olivat ystäviäni, pysähtyi kuningas eteeni.
"Ahaa, herra de Marsac!" huusi hän iloisesti, viitaten edessäni seisovia tekemään tilaa. "Tehän se ratsastitte niin nopeasti varottamaan minua tässä eräänä aamuna. Olen puhunut teistä Turennen kreivin kanssa, ja hän on suostuvainen jättämään silleen teitä vastaan tekemänsä syytöksen. Mitä muuhun tulee, niin menkää minun huoneeseeni, ystäväni. Menkää! Rosny tietää mikä on tahtoni teidän suhteenne."
Minulla oli kylliksi järkeä polvistuakseni ja suudellakseni hänen kättään, mutta se tapahtui äänettömyydessä, jonka hän tiesi tulkita oikein. Hän oli jo siirtynyt edelleen ja oli puhumassa toiselle, ennenkuin kykenin jälleen käyttämään puhelahjaani tai järkeäni, jonka hänen armolliset sanansa olivat panneet sekaisin. Kun pääsin niin pitkälle ja nousin jälleen jaloilleni, huomasin olevani sellaisen huomion keskipisteenä ja niin monien onnittelujen esineenä, että olin iloinen saadessani noudattaa la Varennen antamaa vihjausta ja kiiruhtaa kuninkaan yksityishuoneeseen.
Vaikkakin minulla nyt oli vihiä siitä, mitä minulla oli odotettavissa, kohtasi minua siellä vastaanotto, jonka ystävällisyys oli hellyttää minut pois suunniltani. Huoneessa oli ainoastaan parooni de Rosny, ja hän otti minua molemmista käsistä tavalla, joka sanoittakin kertoi minulle että entinen Rosny oli tullut takaisin ja että se harmi, jonka hiljan olin hänelle aiheuttanut, oli enemmän kuin anteeksi-annettu. Kun yritin kiittää häntä siitä, että hän oli käyttänyt vaikutusvaltaansa kuninkaaseen minun hyväkseni, kuten arvasin hänen tehneen, ei hän tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan muistutti minulle hymyillen syöneensä minun juustoani silloin kun oli valittavana se tahi lisieuxiläinen.
"Ja sitäpaitsi, ystäväni", jatkoi hän vilkuttaen silmiään, "te olette tehnyt minut viisisataa kruunua rikkaammaksi."
"Kuinka niin?" kysyin minä yhä enemmän kummastuneena.
"Löin niin suuren summan vetoa Turennen kanssa siitä, ettei hän saisi teitä lahjotuksi", vastasi hän hymyillen. "Ja kas tässä", jatkoi hän, valiten pöydällä olevien asiakirjojen joukosta saman paperin jonka olin nähnyt Turennen kreivillä, "tässä on lahjus. Ottakaa se, se on teidän. Olen antanut tänään jo parikymmentä, mutta en ainoatakaan näin suurella mielihyvällä. Sallikaa minun ensimäisenä onnitella Armagnacin maaherraa!"
En voinut kotvaan uskoa hänen tarkottavan totta, mikä seikka, kuten muistan, huvitti häntä erinomaisesti. Kun minut viimein saatiin käsittämään, että kuningas oli tarkottanut tätä alunpitäen ja oli vain lainannut käskykirjeen Turennelle, jotta tämä saisi koetella minua, silloin oli iloni ja mielihyväni niin suuri etten voinut sitä silloin ilmaista enempää kuin nyt voin sitä kuvata. Sanalla sanoen se oli rajaton. Seisoin Rosnyn edessä sanattomana ja hämmentyneenä, kauan unhossa olleitten kyynelien kummutessa silmiini ja ainoastaan yksi kaipaus sydämessäni – se nimittäin, ettei rakastettu äitini ollut elänyt kyllin vanhaksi nähdäkseen noitten suloisten kuvitelmien, joilla niin usein olin häntä huvittanut, muodostuvan kouraantuntuvaksi todellisuudeksi. En huomannut silloin, vaan vasta jälkeenpäin, että virkani vuosipalkka teki juuri saman summan, joka minun oli ollut tapana mainita hänelle; ja sain kuulla, että Rosny itse oli sen määrännyt neiti de la Viren antamien tietojen mukaan.
Kun riemastukseni vähän tasottui ja minä sain äänen suustani kiittääkseni hyväntekijääni, oli hänellä vielä yksi vastaus. "Älkää pettäkö itseänne, ystäväni", lausui hän vakavasti, "älkää ajatelko, että tämä on vain vaivattomasti tuleva palkkio. Herrani on Ranskan kuningas, mutta hän on kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, ja sotapäällikkö, jolla ei ole rahaa. Tänään hän on oikeuksiinsa päästäkseen luopunut puolesta vallastaan. Ennenkuin hän voittaa kaikki takaisin, pitää meidän taistella, – taistelin, ystäväni. Ja siinä tarkotuksessa olen ostanut teidän miekkanne."
Minä sanoin hänelle, että vaikkei ainoakaan muu miekka jättäisi huotraansa kuninkaan puolesta taistellakseen, niin minun säiläni sen tekisi.
"Minä uskon teitä", vastasi hän ystävällisesti, laskien kätensä olalleni. "En siksi että te niin sanotte – totta tosiaan, lupauksia olen saanut kyllin kuulla tänä päivänä – vaan siksi että olen koetellut teitä. Ja nyt", jatkoi hän, muuttaen puheensävyään ja katsoen minuun omituisesti hymyillen, "nyt olette varmaan täysin tyytyväinen? Ei kai liene enää mitään muuta, mitä toivoisitte, ystäväni?"
Käänsin katseeni syrjään syyllisen tavoin, uskaltamatta kaiken tämän hyvyyden lisäksi tuoda esiin vielä uutta anomusta. Hänen majesteetillaan saattoi sitäpaitsi olla eri katsantokanta, tai saattoi Turenne olla siihen kysymykseen nähden taipumaton. Sanalla sanoen, kaikessa mitä oli tapahtunut tai mistä Rosny oli maininnut, ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut minulle, tulisiko sydämeni toive täytetyksi vai ei.
Mutta minun olisi pitänyt tuntea tuo suuri mies paremmin, kuin otaksua että hän antaisi lupauksen, mutta jättäisi sen täyttämättä, taikka haavottaisi ystäväänsä silloin kun hänellä ei ollut voidetta haavaan. Nautittuaan hetkisen hämmingistäni hän purskahti suureen nauruun ja ottaen minua tuttavallisesti hartioista käänsi minut ovea kohti. "Kas niin, menkää!" virkkoi hän. "Menkää ylös käytävää. Löydätte siellä oven oikealla kädellä ja toisen vasemmalla. Kyllä tiedätte kumpi on avattava."
Kieltäen minua lausumasta tavuakaan hän työnsi minut ulos. Käytävässä olisin mielelläni pysähtynyt kokoamaan ajatuksiani, mutta säikähdyksekseni kuulin ääniä, jotka ilmaisivat kuninkaan palaavan sitä tietä. Peläten joutua hänen eteensä niin hämmentyneessä mielentilassa riensin käytävän toiseen päähän, missä huomasin, niinkuin minulle oli sanottukin, kaksi ovea.
Molemmat olivat suletut, eikä kummassakaan ollut mitään, mikä olisi opastanut valintaani. Mutta Rosny oli oikeassa otaksuessaan, etten ollut unohtanut neuvoa, jonka hän oli antanut minulle silloin kun hän omassa talossaan oli valmistanut niin hienon yllätyksen: "Jos haluatte hyvän vaimon, niin kääntykää oikealle!" Muistin nämä sanat, ja hetkeäkään empimättä – sillä kuningas seurueineen oli jo astumassa käytävään – minä koputin rohkeasti, ja malttaen tuskin odottaa vastausta astuin sisään.
Fanchette oli ovella, mutta astui sivulle äreä hymy huulillaan, jonka saatoin tulkita tervetuloksi tai kuinka vain tahdoin. Neiti, joka oli istunut pöydän toisella puolen, nousi pystyyn sisään astuessani, ja me seisoimme katsellen toisiamme. Arvattavasti hän odotti että minä puhuisin ensin, ja minä taas olin niin hämmästynyt siitä muutoksesta, jonka hänen yllään oleva hovipuku ja se arvokas tapa, millä hän sitä kantoi, olivat hänessä aikaansaaneet, että kykenin ainoastaan ällistyneenä tuijottamaan. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, rupesi minua nyt pelottamaan. Tämä ei ollut sama tyttö, jota olin kosinut St. Gaultierin metsässä, ei myöskään se kalpeakasvoinen nuori nainen, jonka olin nostanut satulaan parikymmentä kertaa matkallamme Pariisia kohti. Arvottomuuden tunne, jota olin kokenut muutamia minuutteja aikaisemmin keskellä esihuoneen väenpaljoutta, palasi kaikessa voimassaan nähdessäni hänen suloutensa ja kauneutensa, ja minä seisoin jälleen mykkänä hänen edessään, niinkuin olin seisonut kerran Blois'ssa ollessamme. Koko välillä ollut aika, kaikki mitä sen jälkeen oli välillämme tapahtunut, oli unohduksissa.
Hän puolestaan katseli minua kummastellen äänettömyyttäni. Hänen kasvonsa, jotka sisään astuessani olivat karahtaneet hehkuvan punaisiksi, kalpenivat uudelleen. Hänen silmänsä suureniva levottomuudesta; hän alkoi polkea jalkaansa lattiaan tavalla jonka hyvin tunsin. "Onko jotain huonosti?" mutisi hän viimein.
"Päinvastoin, neiti", vastasin minä käheästi, katsellen joka suunnalle ja turvautuen ensimäiseen asiaan, mikä johtui mieleeni, "tulen juuri de Rosnyn luota."
"Ja hän?"
"Hän on tehnyt minut Armagnacin maaherraksi."
Hän niiasi minulle ihmeen viehkeästi. "Minua ilahuttaa saadessani onnitella teitä", lausui hän naurun ja itkun välisellä äänellä. "Se ei ole enemmän kuin minkä olette ansainnut."
Koetin kiittää häntä tilaisuuteen sopivalla tavalla, tuntien asemani samalla nurinkurisemmaksi kuin koskaan eläessäni olin tuntenut; sillä tiesinhän, ettei tämä ollut lainkaan sitä, mitä minä olin tullut sanomaan ja hän kuulemaan. Kuitenkaan en voinut saada rohkeutta enkä löytää sanoja käydäkseni pitemmälle, ja niin seisoin pöydän vieressä surkean hämmentyneenä.
"Siinäkö on kaikki?" virkkoi hän viimein kadottaen kärsivällisyytensä.
Varmasti oli se tehtävä nyt, tai sitten ei koskaan; ja minä tiesin sen. Tein ponnistuksen. "Ei, neiti", lausuin matalalla äänellä. "Kaukana siitä. Mutta minä en näe täällä sitä naista, jolle tulin puhumaan ja jonka olen nähnyt satoja kertoja aivan toisenlaisessa asussa kuin te nyt olette, märkänä ja väsyksissä ja vanukkeisin hiuksin, vaarassa ja pakomatkalla. Häntä olen palvellut ja rakastanut, ja hänelle olen elänyt. Minulla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään ajatusta, joka ei olisi ollut hänen, eikä yhtään huolta, joka ei olisi kohdistunut häneen. Minä olen hänen, ja kaikki mitä kuninkaan jalomielisyys on minulle lahjottanut, on hänen, ja minä olen tullut asettaakseni nämä hänen jalkojensa juureen. Mutta minä en näe häntä täällä."
"Ettekö?" vastasi hän kuiskaten, kasvot poispäin käännettyinä.
"En, neiti."
Äkkiä kirkastuen ja vilkastuen, niin että sydämeni alkoi tykyttää, hän kääntyi ja katsoi minuun. "Todellakin!" lausui hän. "Sepä on ikävää. On sääli, että rakkautenne piti joutua toisaalle, herra de Marsac – kun kuninkaan tahto on, että te menisitte naimisiin minun kanssani."
"Ah, neiti!" huusin minä polvistuen hänen eteensä – sillä hän oli kiertänyt pöydän ja seisoi vieressäni. "Mutta entä te itse?"
"Se on minunkin tahtoni", vastasi hän, hymyillen kyyneltensä läpi.
Seuraavana päivänä neiti de la Vire tuli vaimokseni. Kuninkaan peräytyminen Pariisin luota, mikä kävi välttämättömäksi sentakia, että monet hugenoteille vihamieliset henkilöt luopuivat hänestä, pakotti toimittamaan vihkimisen viipymättä, jos kerran halusimme että herra d'Amours sen suorittaisi. Tästä kiireellisyydestä huolimatta saatoin herra d'Agenin ystävällisyyden auttamana esiintyä sekä palvelijain että varusteiden puolesta niin arvokkaasti, että se vastasi paremmin tulevaista asemaani kuin entisiä vastoinkäymisiäni. Hänen majesteettinsa, joka ei tahtonut tehdä mitään mikä voisi loukata Turennea, ei tosin kunnioittanut meitä läsnäolollaan; mutta rouva Catherine oli saapuvilla hänen puolestaan, ja hän itse antoi minulle morsiameni. Sully ja Crillon, markiisi de Rambouillet ynnä hänen veljenpoikansa, sekä kaukainen sukulaiseni Rohanin herttua, joka sinä päivänä ensi kerran omisti minut heimolaisekseen, olivat niiden joukossa, jotka ansaitsivat kiitollisuuteni tulemalla saapuville tähän tilaisuuteen.
François d'Agenin naimisiin-meno vanhan kilpailijani ja vastustajani lesken kanssa tapahtui vasta toista vuotta myöhemmin, – viivytys, joka ei ollut lainkaan niin epämieluisa minulle kuin sulhaselle, katsoen siihen että rouva de Bruhlille jäi siten tilaisuus pitää seuraa vaimolleni, silläaikaa kun minä olin poissa Arquesin ja Ivryn sotaretkillä. Viimeksi mainitussa taistelussa, joka lisäsi suuresti de Rosnyn mainetta, hän kun valtasi omin käsin vihollisen lipun, minä kovaksi onnekseni tulin haavotetuksi toisessa kuninkaan johtamista hyökkäyksistä; ja kun maassa maatessani kaksi jalkasoturia kävi kimppuuni, olisin varmasti saanut surmani, jollei Simon Fleix olisi syöksynyt minua auttamaan vanhan sotakarhun urhoollisuudella. Hänen tekonsa sattui näkemään kuningas, joka pyysi hänet minulta ja kiinnittäen hänet palvelukseensa kirjurina auttoi häntä alkuun menestyksen tiellä niin tehokkaasti, että hän on sittemmin kohonnut yli kaikkien toiveiden ja odotusten.
Keino, jolla Henrik-kuningas joksikin ajaksi voitti Turennen kannatuksen (ja samalla hankki myös hänen suostumuksensa avioliittooni), on nykyään liian hyvin tunnettu vaatiakseen selitystä. Mutta vasta sitten kun kreivi noin vuotta myöhemmin meni naimisiin neiti de la Marckin kanssa, joka toi hänelle Bouillonin herttuakunnan, sain minä täydellisen käsityksen asiasta, ja samalla kuninkaan, minun herrani, erinomaisesta hyvyydestä, joka sai tuon suuren hallitsijan laajojen tehtäviensä ohessa muistamaan halvimpien palvelijainsakin etuja.