Hän olisi mielellään pysähtynyt hengähtämään, mutta minä en sitä suonut, vaikka omatkin iskuni kävivät heikommiksi ja puolustukseni laimeammaksi, sillä minä tiesin, että jos antaisin hänelle aikaa tointumiseen, niin hän ehtisi muistaa uusia temppuja ja voisi lopulta sittenkin keinotella itsensä voitolle. Nyt sitävastoin minun musta, muuttumaton naamioni, joka alati oli häntä vastassa, joka kätki kaikki mielenliikkeet ja verhosipa itse väsymyksenkin, aiheutti hänessä kauhua, ollen täynnä kylmää, tunnotonta uhkaa. Hän ei voinut nähdä, millaisessa mielentilassa olin, mitä ajattelin tai miten voimieni laita oli. Taikauskoinen kammo oli vallannut hänet, ja uhkasi häntä tuholla. Tietämättä kuka minä olin tai mistä tulin, hän pelkäsi ja epäili, taistellen kaameita ajatuksia vastaan, joita hämärtyvä valo vielä vahvisti. Hänen kasvoilleen ilmestyi täpliä, hengitys kävi huohottavaksi ja silmät alkoivat pullistua. Kerran tai pari hän irtautti ne sekunnin murto-osaksi minun silmistäni heittääkseen epätoivoisen vilauksen molemmilla puolillamme seisoviin katselija-riveihin. Mutta hän ei löytänyt niistä vähääkään sääliä.
Vihdoin tuli loppu – äkimpää kuin olin odottanut, mutta luulen että jännitys herpautti hänet. Hänen otteensa miekankahvasta höltyi, ja muuan väistö, jonka suoritin hiukan tuimemmin kuin tavallisesti, singahdutti hänen aseensa katsojien parveen, yhtä suureksi hämmästykseksi minulle kuin heillekin. Kirousten ja huudahdusten ryöppy tervehti tätä tapahtumaa, ja tuokion ajan seisoin yllättyneenä tähystäen valppaasti vastustajaani. Hän kavahti taaksepäin; sitten näytti silmänräpäyksen verran siltä kuin hän aikoisi hyökätä kimppuuni tikari kädessä. Mutta nähdessään miekankärkeni valmiina pistoon hän peräytyi toistamiseen, kasvot vääntyneinä raivosta ja pelosta.
"Menkää!" sanoin jyrkästi. "Tiehenne! Miekkanne perään! Mutta säästäkää ensi miestä, jonka voitatte."
Hän tuijotti minuun, sormiellen tikariansa ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt tarkotustani tai niinkuin tällaisen häviön tuottaman häpeän katkeruudessa elämäkin olisi ollut hänelle vastenmielinen. Olin aikeissa toistaa sanani, kun raskas käsi laskeutui olkapäälleni.
"Hullu!" mumisi karkea, ärisevä ääni korvaani. "Tahdotteko että hän tekee teille saman minkä Achon teki Matasille? Näin hänen kanssaan on meneteltävä!"
Ja ennenkuin tiesin kuka puhui tai mitä seuraisi, hyppäsi mies vierestäni pöydän yli. Tarttuen italialaista niskasta ja vyötäisistä hän heitti hänet sanan mukaan – piittaamatta rahtuakaan hänen tikaristaan – keskelle ihmisjoukkoa. "Kas niin!" huusi tulokas sitten, oikoillen käsivarsiaan ikäänkuin ponnistus olisi tuottanut hänelle huojennusta. "Se hänestä! Ja hengähtäkää te vähän. Hengähtäkää, hyvä ystävä", jatkoi hän kerskailevan jalomielisen näköisenä. "Kun olette levännyt ja valmis, niin ottelemme te ja minä. Hitto soikoon, on sentään jotakin kun saa nähdä miehen! Ja sieluni autuuden kautta, te olette mies!"
"Mutta, arvoisa herra", sanoin minä tuijottaen häneen perin ällistyneenä, "emmehän me ole riidassa.
"Riidassako?" huusi hän kovalla, kaikuvalla äänellään. "Taivas varjelkoon! Minkäpäs tähden olisimme? Minä pidän miehistä, ja kun tapaan sellaisen, niin sanon hänelle: 'Minä olen Crillon! Tapelkaa kanssani!' Mutta minä näen, ettette ole vielä levännyt. Malttakaamme! Eihän ole kiirettä. Berthon de Crillon on ylpeä saadessaan odottaa siksi kun teille sopii. Siihen asti, arvoisat herrat", jatkoi hän, kääntyen mahtavan näköisenä katselijain puoleen, jotka seurasivat tätä odottamatonta asiain käännettä rajattoman hämmästyneinä, "tehkäämme mitä voimme. Yhtykää sanaani ja huutakaa kaikki: 'Eläköön kuningas, ja eläköön Tuntematon!'"
Ikäänkuin unesta herätettyinä – niin suuri oli heidän ihmetyksensä – huoneessaolijat seurasivat kehotusta ja tekivät sen sydämensä pohjasta. Kun melu oli vaiennut, huusi joku vuorostaan: "Eläköön Crillon!" ja siihen yhdyttiin niin innokkaasti että se sai kyyneleet nousemaan tuon merkillisen miehen silmiin, jossa kerskurimaisuus oli niin omituisesti yhtyneenä lujimpaan ja säikkymättömimpään urhoollisuuteen. Hän kumarteli kumartelemistaan kääntyen kaikille tahoille pöytien välisellä kapealla alalla, kasvojensa loistaessa mielihyvästä ja innostuksesta. Minä katselin häntä silläaikaa neuvottomana. Minä käsitin että selustapenkin takaa kuulemani ääni oli ollut hänen; mutta minulla ei ollut ollenkaan halua taistella hänen kanssaan, eikä myöskään niin paljon voimia jälellä sairauteni jälkeen, että olisin kyennyt levollisin mielin käymään uuteen otteluun. Kun hän siis kääntyi jälleen minun puoleeni ja kysyi: "No, herra, oletteko valmis?" niin en voinut keksiä parempaa vastausta kuin äskeiseni: "Mutta, arvoisa herra, enhän minä ole riidassa kanssanne."
"Mitä tyhjiä", vastasi hän ärtyisästi; "jos siinä on kaikki, niin alkakaamme."
"Siinä ei olekaan kaikki", sanoin minä, pistäen päättäväisesti miekkani huotraan. "Seikka ei ole ainoastaan se, ettei minulla ole riitaa herra de Crillonin kanssa, vaan minulla oli kunnia viimeksi häntä tavatessani vastaanottaa häneltä huomattava palvelus."
"Nytpä on siis aika tehdä vastapalvelus", vastasi hän reippaasti, ikäänkuin tämä olisi tehnyt asian selväksi.
En voinut pidättyä nauramasta. "Kyllä niin, mutta minulla on vieläkin yksi este", sanoin minä. "Olen juuri-ikään toipunut sairaudesta ja olen heikko. Siitäkin huolimatta olisin haluton kieltäytymään ottelusta joittenkin kanssa, mutta parempikin mies kuin minä saattaa väistyä herra Crillonin tieltä saamatta siitä häpeää."
"No, jos otatte asian siltä kannalta, niin olkoon", vastasi hän pettyneen näköisenä. "Ja tosiaan, onhan päivänvalokin jo miltei hävinnyt. Se on kuitenkin lohdutus. Mutta ette kai kieltäytyne juomasta kanssani viinimaljaa? Muistan kyllä äänenne, vaikka en voikaan sanoa kuka olette tai minkä palveluksen olen teille tehnyt. Mutta voitte kuitenkin luottaa minuun vastaisuudessakin. Minä pidän miehestä, joka on urhoollinen samalla kuin vaatimatonkin, enkä tiedä parempaa ystävää kuin kelpo miekkamiehen."
Olin juuri vastaamassa hänelle sopivin sanoin – silläaikaa kun huikenteleva väkijoukko, joka muutamia minuutteja aikaisemmin oli ollut valmis silpomaan minut, katseli meitä matkan päästä kunnioittavan suosiollisena – kun sama naamioitu herrasmies, joka äsken oli ollut hänen seurassaan, astui lähemmäksi ja tervehti minua hyvin arvokkaasti.
"Onnittelen teitä, herra", lausui hän ylhäisen miehen alentuvaisuudella. "Te käyttelette miekkaa niinkuin ainoastaan harvat ja miekkailette yhtä hyvin päällänne kuin käsillänne. Jos tarvitsette ystävää tai tointa, niin teette minulle kunnian pitämällä mielessänne että olette tunnettu Turennen kreiville."
Kumarsin syvään salatakseni tuon nimen mainitsemisen aiheuttaman hämmästykseni. Vaikka olisin kuinka koettanut, ja vaikka minulla olisi ollut käytettävissäni taitavimman näytelmäsepon kekseliäisyys, en olisi voinut kuvitella mitään ihmeellisemmän omituista kuin tämä kohtaus enkä mitään mielenkiintoisemman huvittavaa kuin se tosiasia, että minä naamioituna puhelin samoin naamioidun Turennen kreivin kanssa, saaden soimausten ja kostonuhkausten sijasta kuulla mitä kohteliaimman suojeluksen tarjouksen. Tietämättä oikein oliko minun naurettava vai vavistava, tai kumpaa minun tuli mieluummin ajatella, tämän kohtauksen huvittavuuttako vai sitä vaaraa, josta niin täperästi olimme pelastuneet, sain tahdonponnistuksella vastatuksi hänelle, pyytäen häntä suosiollisesti suomaan anteeksi, jos vieläkin säilytin tuntemattomuuteni. Vielä puhuessani syöksähti mieleeni uusi pelon aihe, nimittäin se, että Crillon saattaisi tuntea minut äänestäni ja varrestani ja huutaisi julki nimeni, saaden silmänräpäyksessä räjähtämään sen ruutipanoksen, jonka päällä seisoimme.
Tämä lisäsi moninkertaiseksi malttamattoman haluni päästä poistumaan paikalta. Mutta kreivillä oli vielä jotakin sanottavaa, enkä voinut poistua osottamatta töykeää käytöstä.
"Olette varmaan matkalla pohjoiseen, kuten kaikki muutkin?" virkkoi hän tähystäen minuun uteliaasti. "Saanko kysyä, aiotteko Meudoniin, jossa Navarran kuningas on, vai St. Cloud'n hoviin?"
Levottomana liikehtien hänen terävän katseensa alla, mutisin aikovani Meudoniin.
"Siinä tapauksessa, jos haluatte matkustaa suuremmassa seurassa", lisäsi hän kumartaen huolettoman kohteliaasti, "olen teidän käytettävissänne. Minäkin aion Meudoniin ja lähden täältä kolme tuntia ennen puoltapäivää."
Onneksi katsoi hän suostumukseni hänen armolliseen kutsuunsa luonnolliseksi asiaksi ja kääntyi pois ennenkuin olin kunnolleen ehtinyt häntä kiittämään. Crillonista minun oli vaikeampi päästä eroon. Hän näkyi kovasti mielistyneen minuun ja oli samalla, luulen, hieman utelias tietämään kuka minä olin. Mutta suoriuduin siitäkin viimein, ja kieltäytyen niistä auliista tarjouksista, joita joka taholta minulle esitettiin, pujahdin talliin, etsin sieltä Cidin parren, ja laskeutuen maata oljille sen viereen aloin kerrata ajatuksissani jo tapahtuneita asioita ja suunnitella tulevaisuutta. Pimeyden peitossa uni pian valtasi minut; viimeiset valveilla-oloni ajatukset kohdistuivat onnellisen pelastumiseni aiheuttamaan kiitollisuuteen sekä vakavaan aikomukseen ehtiä Meudoniin ennen Turennen kreiviä, jotta voisin selvittää tilini hänen poissaollessaan. Tämä näytti minusta ainoalta mahdollisuudelta suoriutua niistä vaaroista, joille olin antautunut alttiiksi.
XXXIII. Meudonissa
Lähdettyämme Etampesista niin varhain, että majatalo, jossa hälisevää elämää oli jatkunut pitkälle yli puoliyön, oli portista ulos ratsastaessamme vielä syvässä unessa, saavuimme Meudoniin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Kävisi pitkäksi kuvailla yksityiskohdittain, mitä ajatuksia valtiattareni ja minun mielessä liikkui tämän matkan kestäessä – mikä kenties saattoi olla viimeinen yhteinen matkamme —, tai mitä vakuuttelimme toisillemme, tai kuinka usein kaduimme malttamattomuuttamme, joka oli saanut meidät panemaan kaikki alttiiksi. Rouva de Bruhl osotti ystävällistä hienotunteisuutta, pysytellen erillään meistä ja ratsastaen suurimman osan matkaa Fanchetten seurassa; tästä huomaavaisuudesta ei meille kuitenkaan ollut paljonkaan hyötyä, sillä, suoraan sanoen, tuo ero, jota pelkäsimme, tuntui jo luovan synkän varjon sydämiimme. Me emme virkkaneet monta sanaa, vaikka ne harvat, joita lausuttiin, sisälsivät paljon, vaan ratsastimme käsi kädessä, täysin sydämin ja vain harvoin irrottaen katseemme toisistamme, odottaen Meudonia ja sen vaaroja synkin aavistuksin, joita lempemme ja minun uhanalainen asemani loivat mieliimme.
Jo kauan ennen kuin saavuimme kaupunkiin tai saatoimme nähdä siitä muuta kuin linnan, jonka yläpuolella Ranskan liljat ja bourbonien suuri valkoinen lippu yhdessä liehuivat, huomasimme olevamme siinä pyörteessä, joka aina ympäröi toimivaa armeijaa. Ihmisryhmiä seisoi joka tienhaarassa, sillat olivat täynnä kuormavaunuja ja vetojuhtia; joka hetki laski joku ratsumies ohitsemme täyttä laukkaa, tai kekkaloitsi pitkin tietä hoilaten ja laulaen joukko roistomaisen näköisiä ryysysankareita, jotka olivat sotureita ainoastaan nimeltä. Siellä täällä riippui, varotukseksi viimemainitun laisille, miehen ruumis karkeatekoisessa hirsipuussa, jonka alitse metsästämästä palaavat pyssymiehet ja huviratsastukselta tulevat naiset nauraen ja ilakoiden kulkivat kulkuaan.
Kaupunkiin suuntautuvan suuren ihmispaljouden mukana pääsimme kulkemaan huomaamattomina. Vähän matkan päässä muurista pysähdyimme kysymään, missä Navarran prinsessan asunto oli. Saatuani kuulla, että hän asui eräässä talossa kaupungilla, hänen veljensä pitäessä asuntoa linnassa ja Ranskan kuninkaan oleskellessa St. Cloud'ssa, pysäytin seurueeni eräällä syrjätiellä satakunta askelta kauempana ja hypäten alas Cidin selästä lähestyin valtiattareni satulan eteen.
"Neiti de la Vire", lausuin juhlallisesti ja niin kovaa että kaikki mieheni saattoivat kuulla, "aika on tullut. En uskalla tulla enää kanssanne kauemmaksi. Pyydän senvuoksi todistamaan, että niinkuin vein teidät, olen tuonut teidät myöskin takaisin, kummankin tapahtuessa vapaaehtoisella suostumuksellanne. Pyydän että antaisitte minulle tällaisen erotodistuksen, sillä siitä voi olla minulle hyötyä."
Hän taivutti päätään ja laski kasineettömän kätensä minun kädelleni, joka lepäsi hänen satulannupillaan. "Hyvä herra", vastasi hän murtuneella äänellä, "en tahdo antaa teille tällaista erotodistusta, enkä minkäänlaista erotodistusta niin kauan kuin elän."
Näin sanoen hän otti naamionsa pois kaikkien nähden, ja minä näin kyynelten virtaavan hänen kalpeita poskiaan pitkin. "Jumala suojelkoon teitä, herra de Marsac", jatkoi hän kumartaen niin syvään että hänen kasvonsa melkein koskivat minun kasvoihini, "ja sallikoon teidän saavuttaa sen mitä toivotte. Jollei niin tapahdu, ja jos joudutte maksamaan liian kalliin hinnan siitä mitä olette tehnyt minun hyväkseni, niin tahdon elää impenä kaiken ikäni. Ja jollen sitä tee, niin nämä miehet häväiskööt minut!"
Sydämeni kyllyydeltä en löytänyt sanoja, vaan tartuin hansikkaaseen, jota hän tarjosi minulle, ja polvistuen suutelin hänen kättään. Sitten viittasin – sillä puhua en voinut – rouva de Bruhlia jatkamaan matkaa, ja Simon Fleix'n ja Maignanin miesten saattamina he poistuivat tiehensä. Neidin kalpeat kasvot katsoivat jälkeensä minuun, kunnes tienkäänne kätki heidät enkä minä heitä enää nähnyt.
Kun kaikki olivat menneet, käännyin ympäri ja astuen raskaasti sinne missä sardinialaiseni seisoi pää riipuksissa, kiipesin satulaan ja ratsastin käymäjalkaa linnaa kohti. Matka oli lyhyt ja helppokulkuinen, sillä jo ensimäisessä käänteessä ilmestyi eteeni avonainen portti vilkkaine liikenteineen. Suuri joukko kansaa kulki sekä ulos että sisään, silläaikaa kun toisia lepäsi muurin varjossa ja kymmenkunta tallimiestä talutteli ratsuhevosia edestakaisin. Päivänpaiste virtasi kuumana tielle ja pihamaalle ja heijastellen vartiasoturien haarniskoista häikäisi silmiä sädehtivällä kirkkaudellaan. Minä lähenin yksinäni, tuijottaen kaikkea tätä tylsällä välinpitämättömyydellä, joka siksi kertaa verhosi sydämessäni vallitsevan jännityksen, kun muuan kadulla kävelevä mies riensi kiiruusti eteeni ja katsoi minua kasvoihin.
Minä katsoin vuorostani häntä, ja nähdessäni että hän oli minulle outo, aioin mennä ohi pysähtymättä. Mutta hän pyörähti rinnalleni ja mainitsi matalalla äänellä nimeäni.
Seisautin Cidin ja loin katseeni häneen. "Kyllä olen de Marsac", virkoin koneellisesti. "Mutta en tunne teitä."
"Siitä huolimatta olen tähystellyt jo kolme päivää teitä odottaen", vastasi hän. "Parooni de Rosny on saanut viestinne. Tämä on teille."
Hän ojensi minulle paperiliuskan. "Keneltä?" kysyin minä.
"Maignanilta", vastasi hän lyhyesti. Sen sanottuaan ja katsahdettuaan varovaisesti ympärilleen hän lähti luotani kulkien samaa tietä kuin oli tullutkin.
Revin auki kirjelipun, ja kun tiesin ettei Maignan osannut kirjottaa, en kummastellut nähdessäni siitä puuttuvan allekirjotusta. Sisällön lyhyys ei jäänyt jälkeen tuojan niukkasanaisuudesta. Se kuului näin: "Palatkaa taivaan tähden takaisin ja odottakaa. Vihamiehenne on täällä, ja ne, jotka suovat teille hyvää, ovat voimattomia."
Noin selväsanaisen ja sellaisissa olosuhteissa annetun varotuksen olisi odottanut saavan minut pysähtymään heti paikalla. Mutta minä luin viestin samalla tylsällä välinpitämättömyydellä, samalla itsepintaisella päättäväisyydellä, minkä portin seutuvilla hyörivän väenpaljouden näkeminen oli minussa synnyttänyt. En ollut tullut niin pitkälle enkä jouduttautunut tuntia edelle Turennen kreivistä luopuakseni aikomuksestani viime hetkellä, enkä antanut sellaisia vakuutuksia toiselle osottautuakseni uskottomaksi itselleni. Etäinen muskettien räiskekin, joka ilmotti että etujoukkokahakka oli käynnissä linnan toisella puolella, tuntui minusta kehottavan eteenpäin, sillä nyt jos koskaan saatoin miekallani ansaita suojeluksen ja anteeksiannon. Ainoastaan parooni de Rosnyn takia, jolta saamani viesti arvatenkin oli tullut, päätin menetellä varovaisesti, vetoamatta millään tavoin julkisesti häneen tai mainitsematta hänen nimeään muille yksityisestikään.
Cid oli tällöin tuonut minut jo keskelle portin ympärillä tungeksivaa väkijoukkoa, joka, kummissaan siitä, että minun näköiseni tuntematon henkilö saapui ilman seuruetta, silmäili minua puolittain kohteliaasti, puolittain julkeasti. Joukosta tunsin useamman kuin yhden, jonka olin nähnyt St. Jean d'Angelyn hovissa puoli vuotta aikaisemmin, mutta niin suuri on komeiden pukimien ja varustusten harhauttava vaikutus, ettei kukaan heistä tuntenut minua. Viittasin lähinnäolevalle ja kysyin häneltä, oliko Navarran kuningas linnassa.
"Hän on mennyt St. Cloudiin tapaamaan Ranskan kuningasta", vastasi mies, hiukan kummastellen sitä, että kukaan saattoi olla tietämätön niin tärkeästä asiasta. "Hänen odotetaan palaavan tunnin kuluttua."
Kiitin häntä, ja laskien että minulla vielä oli runsaastikin aikaa ennen Turennen kreivin saapumista, laskeusin alas satulasta ja ottaen ohjat käsivarrelleni aloin käyskennellä edestakaisin muurin varjossa. Silläaikaa odottelevien ihmisten luku kasvoi sitä mukaa kuin minuutit kuluivat. Korkeampiarvoiset henkilöt ratsastivat sisään portista ja jättäen hevosensa palvelijainsa huostaan menivät linnaan. Upseereita loistavin haarniskoin tai tomun peittämin saappain ja huotrin ratsastaa tömisti portin kautta. Kirjeitä tuova lähetti saapui täyttä laukkaa, ja hänet piiritti heti tungeksiva uteliaitten joukko, joka ei jättänyt häntä ennenkuin seuraavien tulijoiden ilmestyessä; ne olivat joukko porvareita, joitten alaspainuneet päät ja huolestuneet katseet näyttivät osottavan, etteivät he suinkaan olleet millään hauskalla tai helpolla asialla.
Katsellessani kuinka useat näistä menivät sisään ja katosivat näkyvistä, ainoastaan halvempien jäädessä paisuttamaan portilla tungeksivaa joukkoa, aloin tuntea sellaista epämukavuutta ja levottomuutta, joka on ominaista henkilölle, joka huomaa olevansa nurinkurisessa asemassa. Oivalsin selvästi vahingoittavani asiaani ilmestymällä kuninkaan eteen yhteisen lauman keskellä, mutta minulla ei ollut kuitenkaan valittavana muuta menettelytapaa kuin tämä, sillä sisälle linnaan en uskaltanut astua, peläten että minun silloin pitäisi ilmottaa nimeni, missä tapauksessa en ehkä pääsisi lainkaan Navarran kuninkaan puheille.
Näinkin ollen oli suunnitelmani vähällä mennä myttyyn, sillä pian ratsasti portille mies, joka oli minulle tuttu ja joka vuorostaan tunsi minut. Mies heitti ohjaksensa tallimiehelle ja laskeusi ratsailta tavattoman vakavan näköisenä. Se oli herra Forget, kuninkaan sihteeri, sama henkilö jolle aikaisemmin eräässä tilaisuudessa olin jättänyt erään anomuksen. Hän loi silmänsä minuun syvästi hämmästyneenä ja tervehtien jäykästi matkan päästä näytti olevan kahden vaiheilla, mennäkö ohi vai puhutellako minua. Hän teki nopeasti päätöksensä ja lähestyi minua, tervehtien erittäin kuivan ja ankaran näköisenä.
"Luulen, että te olette herra de Marsac?" lausui hän matalalla äänellä, muttei epäkohteliaasti.
Vastasin myöntävästi.
"Ja tämä on varmaan teidän hevosenne?" jatkoi hän kohottaen ratsastusraippaansa ja viitaten Cidiin, jonka olin sitonut muurissa olevaan koukkuun.
Vastasin jälleen myöntävästi.
"Kuulkaa sitten neuvon sana", lausui hän, tiukentaen kasvojensa ilmeen ja puhuen kuivahkoon sävyyn. "Nouskaa sen selkään silmänräpäystäkään vitkastelematta ja laittakaa itsenne Meudonista niin monen penikulman päähän kuin hevonen ja mies voivat."
"Olen kiitollinen teille", virkoin minä, vaikka hänen sanansa hätkähdyttivät minua. "Ja entä jos en noudata neuvoanne?"
Hän kohautti olkapäitään. "Siinä tapauksessa luottakaa itseenne!" tokaisi hän. "Mutta silloin luotatte turhaan!"
Hän käännähti puhuessaan ympäri ja oli hetken perästä poissa. Minä näin hänen astuvan linnaan, ja mieleeni nousevassa epävarmuudessa siitä, etteikö hän ollutkin – puhdistettuaan omantuntonsa antamalla minulle varotuksen – mennyt antamaan määräystä minun viipymättömästä vangitsemisestani, tunsin oloni yhtä epämieluisaksi ja arvattavasti näytinkin yhtä levottomalta kuin lähelläni vapisevina seisovat porvarit. Ajatellen että hän epäilemättä tunsi isäntänsä mielen, muistin tuskallisen selvästi kuinka Navarran kuningas oli moneen kertaan varottanut, ettei minun ollut odotettava häneltä palkkaa taikka turvaa. Käsitin olevani täällä vastoin hänen nimenomaista käskyään, vetoamassa juuri niihin palveluksiin, joita tunnustamasta hän oli ilmottanut kieltäytyvänsä. Muistin Rosnynkin aina olleen samalla kannalla. Kaiken kaikkiaan aloin nähdä, että neiti ja minä olimme yhdessä päättäneet ottaa askeleen, jota en milloinkaan olisi rohjennut tehdä omasta alotteestani.
Olin tuskin päässyt tähän johtopäätökseen, kun kavioitten töminä ja porttia ympäröivän väkijoukon äkillinen kokoonkiiruhtaminen ilmaisivat Navarran kuninkaan olevan tulossa. Kouristuvin sydämin siirryin lähemmäksi, tuntien että ratkaisun hetki oli käsissä; ja tuokion kuluttua hän tulikin näkyviin, ratsastaen vanhanpuoleisen, puvultaan ja asultaan vaatimattoman miehen rinnalla, jonka kanssa hän oli vakavassa keskustelussa. Heti hänen jälessään seurasi jono ylhäisiä henkilöitä ja aatelismiehiä, joitten soturimainen ulkonäkö ja varustukset korvasivat sen koristekiillon ja loisteliaisuuden puutetta, johon olin Blois'ssa ollessani tottunut. Henrik itse oli puettu valkoiseen samettipukuun, joka paikoin oli kulunut ja likaantunut haarniskan kantamisesta; mutta hänen eloisa katseensa ja kiihkeä, miltei raju kasvonjenilmeensä vetivät ehdottomasti puoleensa ja kiinnittivät vähänkin tarkkaavan katsojan huomion. Lähetessään hän lakkaamatta katsahteli kahta puolta niin ylevän ja hyväntahtoisen näköisenä, ettei kukaan häntä katsellessaan voinut olla huomaamatta, että tässä oli ihmisten johtaja ja hallitsija, lauhkea voitossa ja voittamaton häviössä.
Hänen lähestyessään kohotti kansanjoukko huudon: "Eläköön Navarra!" ja hän kumarsi välkähtävin silmin. Mutta kun jotkut portin luona huusivat: "Eläkööt kuninkaat!" kohotti hän kätensä vaatien hiljaisuutta ja lausui kovalla, selvällä äänellä: "Ei niin, ystävät. Ranskassa on ainoastaan yksi kuningas. Sanokaamme sensijaan: 'Eläköön kuningas!'"
Pienen porvariryhmän puhemies – kuulin, että he olivat Arcueil'istä ja olivat tulleet valittamaan heidän luokseen majotetun sotaväen ylenmääräistä paljoutta – käytti pysähdystä hyväkseen ja lähestyi kuningasta. Henrik otti vanhuksen vastaan suopein katsein ja kumartui satulastaan kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavana. Heidän puhuessaan minä työntäydyin esille, ja asiani aiheuttama mielenliikutus kasvoi vielä, kun tunsin Navarran kuninkaan rinnalla ratsastavan miehen herra de la Noüe'ksi. Ei kukaan nimensä arvoinen hugenotti voinut katsella tuota iäkästä urhoa, joka oli tehnyt asiamme puolesta enemmän kuin kukaan muu, tuntematta itseensä siirtyvän osan hänen vakavaa intomieltään; ja samalla kuin tämä näky sai minut häpeämään, että hetkistä aikaisemmin olin ollut taipuvainen pitämään tärkeämpänä omaa turvallisuuttani kuin sitä apua, minkä olin velkaa synnyinmaalleni, antoi se minulle rohkeutta astua kuninkaan ohjasten viereen, niin että saatoin kuulla hänen viimeiset sanansa Arcueilin miehille.
"Kärsivällisyyttä, ystäväni", lausui hän lempeästi. "Taakka on raskas, mutta matkakaan ei ole pitkä. Seine on hallussamme, rengas on umpinainen. Viikon kuluessa on Pariisin antautuminen. Serkkuni kuningas astuu sisään, ja silloin pääsette meistä. Ranskan tähden yksi viikko, ystäväni."
Miehet siirtyivät pois syvään kumarrellen, hänen hyvänsuopeutensa tenhoamina, ja kun Henrik nosti silmänsä, näki hän minut edessään. Heti kohta hänen kasvonsa pitenivät. Hänen kulmansa vetäytyivät äkkiä ryppyihin hämmästyksestä ja mieliharmista salamoivien silmien ylle, muuttaen silmänräpäyksessä koko hänen hahmonsa, joka kävi tummaksi ja synkäksi kuin yö. Hänen ensi ajatuksensa oli mennä ohitseni. Mutta nähdessään etten minä väistynyt, hän empi, niin harmistuneena ja tuskastuneena minun äkillisestä ilmestymisestäni, ettei tiennyt mitä tehdä tai miten menetellä kanssani. Minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja notkistaen polveni niin alamaisella kunnioituksella kuin konsanaan olin osottanut Ranskan kuninkaalle, pyysin saada sulkeutua hänen huomioonsa ja anoa hänen suojelustaan ja suosiotaan.
"Ei nyt ole aika häiritä minua", vastasi hän, luoden minuun vihastuneen syrjäsilmäyksen. "Minä en tunne teitä. Te olette tuntematon minulle. Teidän on mentävä herra de Rosnyn luo."
"Se olisi hyödytöntä, sire", vastasin minä epätoivoisen itsepintaisena.
"Siinä tapauksessa en voi tehdä mitään hyväksenne", tiuskaisi hän äreästi. "Siirtykää sivulle."
Mutta minä olin epätoivoinen. Tiesin että olin pannut kaikki tämän kohtauksen varaan ja että minun täytyi päästä varmalle pohjalle ennen Turennen kreivin tuloa – muuten jäisin turvattomana alttiiksi hänen kostolleen. Välittämättä siitä, keitä oli kuulemassa, minä huudahdin, että olin de Marsac ja että olin tullut asettuakseni vastaamaan kaikesta siitä mistä vihamieheni saattoivat minua syyttää.
"Ventre Saint Gris!" huudahti Henrik, hätkähtäen satulassaan hyvin teeskennellystä hämmästyksestä. "Oletteko te se mies?"
"Olen, sire", vastasin minä.
"Sitten te varmasti olette hullu!" jatkoi hän katsahtaen takanaan oleviin. "Täysi hullu, kun näytätte naamaanne täällä! Ventre Saint Gris! Onko meidän otettava suojaamme kaikki häväisijät ja ryövääjät koko maasta?"
"Minä en ole niistä kumpaakaan!" vastasin minä siirtäen harmistuneen katseeni hänestä hänen takanaan ällistelevään seurueeseen.
"Siitä saatte sopia Turennen kreivin kanssa!" tiuskaisi hän, katsellen minua tuimasti synkin ja rajuin kasvoin. "Nyt tunnen teidät hyvin. Teitä on syytetty siitä, että te olette ryöstänyt erään naisen hänen linnastaan Chizéstä joku aika takaperin."
"Tuo nainen, sire, on nyt Navarran prinsessan huostassa."
"Onko hän?" huudahti hän kerrassaan tyrmistyneenä.
"Ja jos hänellä on jotain valittamista minusta", jatkoin ylpeästi, "niin tahdon alistua siihen rangaistukseen minkä te määräätte tai Turennen kreivi vaatii. Mutta jollei hänellä ole mitään syytöstä minua vastaan, ja jos hän vannoo että hän on seurannut minua omasta tahdostaan ja suostumuksestaan, ja ettei hän ole kärsinyt mitään loukkausta tai vääryyttä minun käsissäni, siinä tapauksessa, sire, vaadin, että tämä jää minun ja Turennen kreivin väliseksi yksityiseksi asiaksi."
"Niinkin ollen on teillä mielestäni aivan tarpeeksi tekemistä", vastasi hän synkkänä. Samalla hän kädenliikkeellä pysäytti jotkut, jotka suuttuneina yrittivät syöksähtää minua kohti, ja loi silmänsä minuun muuttunein ilmein. "Tarkotatteko väittää, että nainen meni mukaanne omasta tahdostaan?" kysyi hän.
"Sekä meni että palasi, sire", vastasin minä.
"Merkillistä!" huudahti hän. "Oletteko mennyt naimisiin hänen kanssaan?"
"En, sire", vastasin minä, "mutta minä pyydän että minun sallittaisiin se tehdä."
"Taivas hallitkoon! Hänhän on Turennen kreivin holhokki", virkkoi hän, miltei typertyneenä uhkarohkeudestani.
"Hänen suostumuksensa uskallan toivoa saavani, sire", lausuin levollisesti.
"Saint Gris! Mies on hullu!" huusi hän kääntäen hevosensa ympäri ja katsoen seurueeseensa rajattoman ihmetyksen elein. "Tämä on merkillisin juttu mitä koskaan olen kuullut."
"Mutta antaa kunniakkaamman käsityksen kysymyksessä olevasta herrasta kuin naisesta!" lausui muuan myhäillen ja hymähtäen.
"Se on valhe!" huusin minä ponnahtaen eteenpäin rohkeudella, joka hämmästytti minua itseänikin. "Hän on yhtä puhdas kuin teidän ylhäisyytenne sisar! Sen vannon. Tuo mies puhuu vaihetta, ja siitä väitteestä en peräydy."
"Herra!" huusi Navarran kuningas kääntyen puoleeni ankarana. "Te unhotatte itsenne minun läsnäollessani! Vaiti, ja varokaa toiste millaista kieltä käytätte ylempiänne kohtaan. Minä sanon teille, että teillä on jo kyllin rettelöitä ilmankin."
"Kuitenkin tuo mies valehtelee!" vastasin minä itsepintaisena, muistaen Crillonia ja hänen käyttäytymistapaansa. "Ja jos hän haluaa tehdä minulle kunnian astumalla kanssani sivulle, niin teen hänet siitä vakuutetuksi!"
"Ventre Saint Gris!" vastasi Henrik otsa rypyssä ja venyttäen tuon lempi-voimasanansa jokaista tavua. "Ettekö voi olla vaiti ja antaa minun ajatella? Vai täytyykö minun määrätä teidät heti vangittavaksi?"
"Vähintäänkin se", puuttui makea ääni puheeseen, samalla kun eräs mies työntäytyi esiin joukosta ja asettuen etuisalle paikalle kuninkaan viereen sinkautti minuun äärimmäisen pahansuovan katseen. "Herrani Turennen kreivi odottaa ainakin sen verran teidän ylhäisyydeltänne", jatkoi hän lämpimästi. "Pyydän teitä antamaan määräyksen heti paikalla ja pidättämään tämän henkilön vastaamaan rikoksistaan. Kreivi de Turenne palaa tänään. Hänen pitäisi jo olla täällä. Sanon vieläkin, sire, että hän odottaa ainakin sen verran."
Kuningas tuijotti minuun synkin silmin viiksiään pureskellen. Joku joukosta oli viittauksilla käskenyt yhteisen kansan siirtyä kuulomatkan ulkopuolelle; samaan aikaan oli seurue uteliaisuudesta lähestynyt ja muodostanut puolipiirin, jonka keskellä minä seisoin kuningasta vastapäätä ja hänen sivullaan toisella puolen Noüe ja toisella äskeinen puhuja. Neuvottomuus ja suuttumus kiistelivät ylivallasta hänen kasvoillaan, kun hän katseli alaspäin minuun hampaittensa kuultaessa parran takaa. Vaikka hän vieläkin oli syvästi harmistunut minun esiintymisestäni, jonka hän ensin oli luullut olevan alkusoittona paljastuksiin, jotka johtaisivat Turennen eroamiseen hetkellä jolloin yhteistoiminnasta riippui kaikki kaikessa, oli hän nyt lakannut pelkäämästä omasta puolestaan ja näki ehkä minun omaksumassani menettelytavassa jotain, mikä miellytti hänen luonnettaan ja herätti hänessä myötätuntoa.
"Jos tyttö todellakin on tullut takaisin, herra d'Aremburg", virkkoi hän viimein, "niin en näe mitään syytä, minkä vuoksi minun tarvitsisi puuttua asiaan. Tällä hetkellä ainakaan."
"Luulen, sire, että kreivi de Turenne näkisi siinä syytä", vastasi mies kuivasti.
Kuningas punastui. "Herra de Turenne…" alotti hän.
"On tehnyt monta uhrausta teidän pyynnöstänne, sire", lausui toinen merkitsevästi. "Ja haudannut vääryyksiä, tai luuloteltuja vääryyksiä, jotka ovat yhteydessä juuri tämän asian kanssa. Tämä mies on harjottanut häntä kohtaan mitä törkeintä oikeudenloukkausta, ja herra kreivin nimessä minä pyydän, niin, minä vaadin, että hänet on heti vangittava ja pidätettävä vastaamaan siitä."