XXX. Tartunta
Oven ulkopuolella hämärässä käytävässä tapasin herra d'Agenin. Jos tämä olisi tapahtunut milloin hyvänsä muulloin, olisin paikalla kysynyt häneltä, minkätähden hän oli poistunut paikalta, jonka olin hänelle määrännyt. Mutta nyt olin poissa tasapainostani, eikä hänen näkemisensä herättänyt mielessäni muuta ajatusta kuin että tässä juuri oli henkilö, joka voi parhaiten täyttää toivomukseni. Kurotetuin käsivarsin ojensin hänelle avaimen ja pyysin häntä vapauttamaan neiti de la Viren, joka oli yläpuolella olevassa huoneessa, ja saattamaan hänet ulos linnasta. "Älkää antako hänen viipyä täällä", jatkoin painokkaasti. "Viekää hänet siihen paikkaan, missä tapasimme sydenpolttajat. Teidän ei tarvitse pelätä vastarintaa."
"Entä Bruhl?" kysyi hän ottaessaan koneenomaisesti avaimen minulta.
"Hän ei tule kysymykseen", vastasin minä matalalla äänellä. "Häneen nähden on tehtävämme päättynyt. Hänessä on rutto."
Hän huudahti kiivaasti. "Entä rouva de Bruhl?" mutisi hän.
"Hän on miehensä luona", sanoin minä.
Hän huudahti äkkiä tämän kuullessaan ja vetäisi kiivaasti henkeänsä, kuten olen nähnyt ihmisten tekevän kovassa tuskassa. Ja jollen olisi peräytynyt, olisi hän tarttunut hihaani. "Miehensäkö luona?" änkytti hän. "Kuinka niin?"
"No missä hänen sitten pitäisi olla?" vastasin minä, unhottaen että nähdessäni heidät molemmat yhdessä olin itsekin hämmästynyt samalla kuin olin tullut liikutetuksi. "Tai kenen muun pitäisi olla Bruhlin luona? Onhan hän hänen miehensä."
Herra d'Agen tuijotti minuun hetken aikaa ja kääntyi sitten hitaasti, alkaen nousta yläkertaan. Katsoessani hänen jälkeensä alkoi hänen käytöksensä vähitellen selvetä minulle. Voisiko olla niin, ettei häntä vetänytkään puoleensa neiti de la Vire, vaan rouva de Bruhl?
Kun tämä ajatus oli välähtänyt mieleeni, ymmärsin kaikki. Tuokiossa älysin, mihin johtopäätökseen hän oli tullut kuultuaan rouva de Bruhlin olleen minun huoneessani. Minun huoneessani yöllä! Siitä hetkestä oli muutos alkuisin; huolettomasta, iloisesta keikarista hän oli yhtäkkiä tullut äreäksi ja jöröksi murjottajaksi, joka oli yhtä vaikea ohjata kuin kesyttämätön varsa. Ihka selvästi näin nyt tuon muutoksen merkityksen, ymmärtäen minkätakia hän oli karttanut minua ja minkätähden kaikki kanssakäyminen välillämme oli ollut niin vaikeata ja väkinäistä.
Minua nauratti ajatellessani kuinka hän oli pettänyt itseään ja kuinka vähällä minäkin olin ollut pettää itseni. Enkä tiedä mitä muuta vielä olisin ajatellut, sillä mietteeni katkaisi tähän alhaalta kuuluva kova huuto, joka alkoi parilla lyhyellä hämmästyksen ja varotuksen huudahduksella ja kiihtyi nopeasti suuttumuksen ja säikähdyksen karjunnaksi.
Ollen erottavinani Maignanin äänen juoksin alas portaita, etsien tähystysaukkoa, josta voisin nähdä mitä oli tekeillä; mutta kun en löytänyt sellaista ja levottomuuteni tuli yhä suuremmaksi, laskeuduin pihalle, jonka yllätyksekseni tapasin yhtä tyhjänä ja äänettömänä kuin vanha taistelukenttä. Ei vihollisen enempää kuin meidänkään puolelta ollut ainoatakaan miestä näkyvissä. Säikähtyen yhä enemmän juoksin pihan poikki ja kiisin läpi ulommaisen tornin, tavaten senkin ja samoin portin kokonaan vartioimattomana. Ja vasta kun olin, päässyt ulos portista ja seisoin rinteen partaalla, jota ylös olimme niin suurella vaivalla kiivenneet, sain tietää mikä oli hätänä.
Kaukana alhaalla kiisi jono miehiä hyppien ja juosten täyttä karkua kukkulan rinnettä alas hevosia kohti. Toiset huutelivat, toiset juoksivat äänettöminä kyynärpäät kylkiä vasten ja huotrat pohkeita pieksäen. Hevoset seisoivat liekaan sidottuina piirissä lähellä metsänlaitaa ja olivat jonkun huolimattomuuden takia jääneet ilman vartiaa. Juoksijoista etumaisen tunsin Fresnoyksi, mutta useat hänen miehistään olivat melkein hänen kintereillään, ja sitten jonkun matkan päässä tuli Maignan säiläänsä heiluttaen ja karjuen joka harppauksella raivokkaita uhkauksia. Älysin heti että Fresnoy ja hänen kumppaninsa olivat käyttäneet poissaoloani hyväkseen ja livahtaneet Maignanin käsistä, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin jäädä katsomaan ottelun tulosta.
Se ei kauan viipynytkään. Maignanin uhkaukset, jotka minusta tuntuivat pelkältä hengityksen väsyttämiseltä, eivät olleet tekemättä vaikutustaan pakenijoihin. Ei mikään vaikuta niin tuhoisasti luonteeseen kuin pako. Soturit, jotka ovat kestäneet hyökkäyksen toisensa jälkeen niin kauan kuin voitto oli mahdollinen, pakenevat kuin lampaat ja sallivat teurastaa itsensä kuin lampaat, kun kerran ovat kääntäneet selkänsä. Monet Fresnoyn miehistä olivat rohkeita poikia, mutta lähdettyään kerran käpälämäkeen ei heillä ollut rohkeutta ruveta tappelemaan. Heidän pelkonsa sai aikaan sen, että Maignan tuntui olevan lähellä, kun hevoset taas näyttivät olevan kaukana; ja yksi toisensa jälkeen he kääntyivät syrjään ja pyyhälsivät kuin jänikset metsää kohti. Ainoastaan Fresnoy, joka oli pitänyt huolta siitä että oli kaikkein etumaisena, jatkoi samaan suuntaan ja saavuttuaan hevosten luo sivalsi lähimmältä liekaköyden poikki ja hyppäsi sukkelasti sen selkään. Päästyään siinä vakavaan asemaan hän koetti säikäyttää toisia repimään itsensä irti: mutta kun se ei ensi yrityksellä onnistunut ja hän näki Maignanin tulevan yhä lähemmäksi kostoa puuskuen, kannusti hän hevostaan, vaaleata raudikkoa, ja kiisi nauraen pois pitkin metsänlaitaa.
Täysin tyytyväisenä tulokseen – sillä huolettomuutemme olisi voinut käydä meille hyvinkin kalliiksi – aioin kääntyä pois, kun näin että Maignan oli noussut hevosen selkään ja valmistui takaa-ajoon. Niin jäin odottamaan loppua, ja korkealta näköpaikaltani oli minulla mainio tilaisuus seurata alkanutta kilpa-ajoa. Molemmat miehet olivat raskaita, ja aluksi ei Maignan saavuttanut ollenkaan. Mutta kun he olivat päässeet pari sataa kyynärää, joutui Fresnoy huomaamattomuudessaan kovaksi onnekseen hankalalle maaperälle, ja kun hänen takaa-ajajansa, jolla oli aikaa kiertää se kohta, pääsi senkautta puolensadan askeleen päähän hänestä, alkoi ajo käydä niin jännittäväksi kuin suinkin saatoin toivoa. Hitaasti mutta varmasti Maignan, joka oli valinnut Cidin, lyhensi heidän välimatkansa pariinkymmeneen askeleeseen – viiteentoista – kymmeneen. Silloin Fresnoy levottomaksi tullen alkoi katsahdella taakseen ja ratsastaa tosissaan. Hänellä ei ollut piiskaa, ja minä näin hänen kohottavan huotrassa olevan miekkansa ja sivaltavan hevostaan pitkin kylkeä. Se syöksähti eteenpäin ja näytti muutamia laukkoja siltä kuin pääsisi se voitolle. Hän uudisti lyöntinsä jälleen – mutta tällä kertaa erilaisella tuloksella. Hänen kätensä vielä ollessa ilmassa hänen hevosensa kompastui, kuten minusta näytti, teki epätoivoisen yrityksen päästä tasapainoonsa, suistui maahan päistikkaa ja kieri useita kertoja ympäri.
Jokin seikka tuossa kaateessa, joka johti mieleeni Chizén matkalla minulle sattuneen onnettomuuden, saattoi minut tarkastamaan lähemmin hevosta, kun se vapisevana nousi jaloilleen ja seisoi pää riipuksissa. Eikä turhaankaan, sillä tarkasti silmäillessäni saatoin niinkin pitkän matkan päähän tuntea sen Matteuksen raudikoksi – temppuniekaksi. Varjostaen silmiäni ja tähystäen tapahtumapaikalle entistä suuremmalla mielenkiinnolla näin Maignanin, joka oli laskeutunut alas ratsailta, kumartuvan jonkin maassa makaavan esineen yli ja taas hetken perästä nousevan pystyyn.
Mutta Fresnoy ei noussut. Ja arvaten mitä oli tapahtunut, tunsin kammoa muistaessani kuinka hän oli käyttänyt juuri samaa hevosta minua huumatakseen, kuinka sydämettömästi hän oli heittänyt oman onnensa nojaan Matteuksen, sen omistajan, ja kuinka ihmeellisten tapahtumain avulla – joita ihmiset kutsuvat sattumiksi – sallimus oli tuonut sen tälle paikalle ja johtanut hänet valitsemaan juuri sen parinkymmenen muun saatavissa olevan joukosta!
En ollut erehtynyt. Mies oli taittanut niskansa. Hän oli ihan kuollut. Maignan antoi siitä tiedon lähinnäolevalle, tämä taas toiselle, ja niin se saapui minulle saakka kukkulalle. Se ei ollut herättämättä mielessäni monenlaisia muistoja, sekä vakavia että virkistäviä. Muistelin St. Jean d'Angelyta, Chizétä, Arcyn kujan varrella olevaa taloa; mutta kesken näitä mietteitäni kuulin ääniä ja kääntyessäni ympäri näin takanani neiti de la Viren herra d'Agenin seuraamana.
Neidin käsi oli yhä siteessä, ja hänen pukunsa, jota hän ei ollut muuttanut sitten Blois'sta lähdettyään, oli repeillyt ja mudan tahrima. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hän käveli onnahtaen. Väsymys ja huolet olivat riistäneet värin hänen poskiltaan. Sanalla sanoen, hän näytti niin riutuneelta ja surkealta että tuokion verran jo pelkäsin hänen saaneen ruton.
Mutta niin pian kuin hän huomasi minut, tulvahti heleä väriaalto hänen poskilleen, vieläpä otsalleen ja kaulaankin. Hiusten rajasta kaulukseen asti hän oli hehkuvan punainen. Parin silmänräpäyksen verran hän seisoi tuijottaen minuun, ja sitten, minun tervehtiessäni häntä, hän riennähti eteenpäin. Ja jollen olisi perääntynyt, olisi hän tarttunut käsiini.
Sydämeni tuli tulvilleen iloa nähdessäni tämän, ja siinä varmuudessa, jonka hänen punastumisensa minulle antoi, oli minulla kova halu antautua nauttimaan onnestani. Kaiken mustasukkaisuuden herra d'Agenia kohtaan olin unohtanut. Pidin kuitenkin parhaana olla saattamatta häntä levottomaksi kertomalla mitä tiesin Bruhlista. "Neiti", lausuin minä vakavasti, kumartaen mutta samalla etääntyen hänestä, "minä kiitän Jumalaa pelastumisestanne. Yksi vihollisistanne makaa avuttomana tässä ja toinen on kuolleena tuolla."
"En ajattele nyt vihollisiani", vastasi hän nopeasti, "vaan Jumalaa, josta te oikein kyllä minulle muistutatte, ja sitten ystäviäni."
"Kuitenkin", vastasin yhtä nopeasti, "pyydän, ettette pysähtyisi nyt heitä kiittämään, vaan menisitte alas metsään herra d'Agenin kanssa, joka on tekevä kaiken mikä on mahdollista, saattaakseen olonne miellyttäväksi."
"Entä te, herra?" sanoi hän, suloisesti hämillään.
"Minun täytyy jäädä tänne hetkiseksi", vastasin minä.
"Minkätähden?" kysyi hän rypistäen hiukan otsaansa.
En tiennyt kuinka sanoisin hänelle syyni, ja aloin kömpelösti. "Jonkun täytyy jäädä rouva de Bruhlin luokse", lausuin ajattelemattomasti.
"Rouva de Bruhlin!" huudahti hän. "Tarvitseeko hän apua? Minä jään."
"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.
En tiedä miten hän ymmärsi nämä sanat, mutta hänen kasvonsa, oltuaan täynnä lempeyttä tähän asti, muuttuivat koviksi. Hän astahti nopeasti minua kohti, mutta muistaen vaaran, jota kuletin muassani, minä siirryin jälleen kauemmaksi. "Ei lähemmäksi, neiti, minä pyydän", sopersin minä.
Hän näytti kummastuneelta ja lopuksi suuttuneelta, ja hän kääntyi pois ivallisesti kumartaen. "Olkoon sitten niin, koska niin haluatte", lausui hän ylpeästi. "Herra d'Agen, jollette tekin pelkää minua, niin tahdotteko saattaa minut alas?"
Jäin seisomaan paikalleni katsoen heitä, kun he laskeutuivat kukkulan rinnettä alas, ja lohduttaen itseäni ajattelemalla että huomenna tai sitä seuraavana päivänä tai ainakin muutamien päivien perästä kaikki olisi hyvin. Tarkastellessani rinteellä etääntyvää nuorta naista olin huomaavinani hänen liikkuvan vähemmin reippaasti sitä mukaa kuin välimatkamme piteni, ja tämä havainto tuotti minulle mielihyvää. Muutamia päiviä, muutamia tunteja, ajattelin, niin kaikki olisi hyvin. Läntisellä taivaalla loimottava auringonlasku oli vain heikko heijastus siitä hehkusta, joka muutamiksi hetkiksi täytti mieleni, joka jo ammoin oli tottunut lämmöttömiin tulevaisuus-mietteisiin ja välinpitämättömyyden kylmyyteen.
Nämä mieluisat kuvitelmat keskeytti Maignan, joka huohottaen nousi kukkulan rinnettä ja ilmotti häpeillen että hevosten luku oli täysi, mutta että neljä omaa miestämme oli kadoksissa; nämä olivat arvatenkin karanneet pois pakenijain mukana. Karkurit olivat herra d'Agenin kaksi lakeijaa sekä herra de Rambouillet'n lainaamat miehet. Simon Fleix'tä lukuunottamatta oli siis jälellä vain kolme Rosnysta tullutta Maignanin miestä, mutta asiaimme nykyinen tila oli sellainen ettei meidän tarvinnut tuosta suuria huolehtia. Ilmotin tallimestarille – joka silminnähtävästi kalpeni uutisestani – että herra de Bruhl sairasti ruttoa ja nähtävästi tulisi siihen kuolemaan, ja minä pyysin häntä laittamaan leirin alhaalla olevaan metsään ja hankkimalla ruokaa talosta, missä olimme olleet edellisen yön, tekemään neidin olon niin suotuisaksi kuin olosuhteet sallivat.
Hän kuunteli hämmästyneenä, ja kun olin päässyt loppuun, kysyi hän huolekkaasti mitä minä itse aioin tehdä.
"Jonkun on jäätävä rouva de Bruhlin luokse", vastasin minä. "Olen jo käynyt sairaan vuoteen vieressä noutamassa neidin huoneen avaimen, ja suurempaa vaaraa ei siitä minulle enää ole. Ainoastaan sitä pyydän, että jäisitte lähiseudulle ja toimittaisitte meille mitä mahdollisesti tulemme tarvitsemaan."
Hän katsoi minuun liikutuksella, mikä, ollen ankarasti ristiriidassa hänen pelkonsa kanssa, koski minuun melkoisesti. "Mutta, tulimmainen", virkkoi hän, "te saatte ruton ja kuolette."
"Jos se on Jumalan tahto", vastasin minä kylläkin synkkänä, sillä tavallisissa oloissa niin pelottoman miehen kalpeneminen vaikutti mieleeni pakostakin masentavasti. "Mutta jollei, niin säästyn. Olipa kuinka hyvänsä", jatkoin sitten, "niin olen teille velkaa palvelustodistuksen. Simon Fleix'llä on mustetolppo ynnä paperia. Käskekää hänen tuoda ne tähän kivelle ja jättämään ne siihen, niin kirjotan että Maignan, parooni de Rosnyn tallimestari, palveli minua loppuun asti urhoollisena soturina ja kelpo ystävänä. Mitä, ystäväni?" jatkoin minä, sillä näin että tämä onnellisen mielijohteen aiheuttama esitykseni vaikutti häneen valtavasti. "Minkätähden ei? Sehän on totta, ja se on teille vapauttavana selvityksenä paroonin edessä. Tehkää kuin käskin, ja menkää. Ilmottakaa asia herra d'Agenille ja olkaa hänelle yhtä uskollinen kuin olette ollut minulle."
Hän päästi pari kolme voimakasta kirousta, kuten hänen kaltaisillaan miehillä on tapana tehdä peittääkseen ylenmääräistä liikutustaan, ja esitettyään vielä jonkun kehotuksen poistui täyttämään määräyksiäni, jättäen minut seisomaan kummun laelle erikoisen laatuiseen yksinäisyyteen ja katsomaan kuinka hevoset ja miehet poistuivat metsään, kunnes koko laakso näytti jäävän minun ja äänettömyyden ja illan harmauden haltuun. Hetken ajan seisoin mietteissäni. Sitten muistutin itselleni mieltäni rohkaistakseni, että olin ollut paljon yksinäisempi kuljeskellessani St. Jeanin katuja ventovieraana ja nukkavieruna, käännyin ympäri, ja läimäytellen huotraani saappaitani vasten seurakseni astuin pimeän, äänettömän pihan poikki ja nousin niin reippaasti kuin taisin rouva de Bruhlin huoneeseen.
Kävisi pitkäveteiseksi kertoa yksityiskohdittain kaikkia seuraavien viiden päivän tapahtumia, sillä vaikkakin ne palvelukset, joita terve voi tehdä sairaalle, mielestäni ansaitsevat jokaisen huomiota, joka aikoo tutustua soturin uraan, niin tuntuvat ne kuitenkin kunniakkaammilta niitä tehdessä kuin niistä kertoessa. Yksi huomattava tapahtuma niiltä päiviltä tuotti minulle kuitenkin silloin, kuten vielä nytkin, mitä vilpittömintä iloa, ja se oli Simon Fleix'n osottama odottamaton, harras uskollisuus. Saavuttuaan luokseni hän kieltäytyi poistumasta ja osotti näissä vaikeissa olosuhteissa omaavansa niin jaloja sydämen ominaisuuksia, että mielelläni annoin hänelle anteeksi sen vilpin, mitä hän aikaisemmin oli harjottanut minua kohtaan. Ne yrmeän äänettömyyden puuskat, joita hänellä silloin tällöin vielä oli, samoinkuin aika-ajoin esiintyvä tuittupäisyys, tuntuivat osottavan, ettei hän ollut aivan kokonaan voittanut epätervettä haavettaan, mutta yksistään se tosiseikka, että hän oli tullut luokseni niin vaaranalaisissa olosuhteissa ja vapaaehtoisesti poistunut neidin läheisyydestä, antoivat minulle hyvää toivoa tulevaisuuteen nähden.
Herra de Bruhl kuoli varhain seuraavana aamuna, ja Simon ja minä hautasimme hänet puolenpäivän aikaan. Hänessä oli kyllä urhoollisuutta ja kykyä, vain periaatteita häneltä puuttui. Huolimatta rouva de Bruhlin murheesta, joka oli yhtä suuri kuin jos hän olisi kadottanut maailman parhaimman puolison, muutimme ennen iltaa erityiseen leiriin metsään, jättäen sanomatonta helpotusta tuntien nuo kukkulalla olevat harmaat rauniot, missä – kuten minusta tuntui – olimme eläneet kokonaisen ikäkauden. Uudessa leirissämme vietimme sitten neljä päivää, ja kun riistaa oli runsaasti ja ilma oli lämmin, ei meiltä puuttunut mitään, paitsi ystäviemme seuraa. Viidennen päivän aamuna kohtasimme seurueemme muut jäsenet sopimuksen mukaan pohjoiseen johtavalla tiellä ja lähdimme paluumatkalle.
Olimme iloiset, kun olimme päässeet saamasta tartuntaa, mutta tahdoimme kuitenkin vielä jonkun aikaa noudattaa toisiin nähden sellaista varovaisuutta kuin näytti tarpeelliselta, ratsastaen jälempänä ja ryhtymättä keskusteluun heidän kanssaan, vaikka he merkeillä osottivat olevansa iloiset nähdessään meidät. Siitä kuinka usein neiti käänsi päätään katsoakseen taakseen, päätin ettei hän kantanut kaunaa omituisesta käytöksestäni, jonka syyn toiset arvatenkin olivat hänelle selittäneet. Näinollen ratsastin eteenpäin erittäin kevein mielin, tyytyväisenä nykyhetkeen ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, vuoroin suunnitellen mitä tulisin tekemään ja vuoroin muistellen jo suoritettuja tekojani.
Päivän kirkkaus ja lämpö sekä paikoitellen jo lehteen puhkeavien metsien kauneus edistivät myöskin suuresti tällaisen mielentilan syntymistä. Inhottava usva, joka niin kovin oli meitä painostanut, oli hävinnyt, joten maisemat pääsivät näkymään kaikessa varhaisen kevään kirkkaudessaan. Hyvien enteiden ilahuttamina edellämme ratsastavat miehet nauroivat ja juttelivat ratsastaessaan tai koettelivat hevostensa kuntoa, milloin vain sattui aukeampaa maata. Heidän leikinlaskunsa ja naurunsa tuntuivat miellyttäviltä meidän jälessätulevien korvissa ja lämmittivät rouva de Bruhlinkin murheelliset kasvot jonkinlaiseen onnen kajastukseen.
Ratsastin näin eteenpäin tyytyväisin mielin, kunnes väsymyksen tunne, jota kulkemamme matkan pituus ei tuntunut oikeuttavan, sai minut kannustamaan Cidiä vilkkaampaan vauhtiin. Tunne jatkui kuitenkin tullen yhä painostavammaksi, niin että aloin arvella syöneeni ehkä liikaa viime aterialla. Sitten tämä seikka poistui mielestäni joksikin aikaa, kun erään jyrkän mäen laskeutuminen kiinnitti puoleensa kaiken huomioni.
Mutta joitakin minuutteja myöhemmin, sattumalta kääntyessäni satulassa, tunsin äkkiä omituista pyörrytystä, niin voimakasta että minun oli pakko tarttua kaksin käsin satulaan ja pitää siitä kiinni, puitten ja kukkuloitten näyttäessä tanssivan ympärilläni. Sitä seurasi pistävä kipu kyljessä, melkein ennen kuin olin ehtinyt saada takaisin ajatuskykyni, ja tämä kasvoi niin nopeasti ja oli heti alussa niin selvä, että kamalien aavistusten noustessa mieleeni työnsin käteni vaatteitteni alle ja tunsin kyljessäni tuon paiseen, joka on varmin ja vaarallisin ruton oire.
En tahdo koettaa kuvata tässä tuon hetken kauhua – hetken, jolloin näin kaiken sen, minkä omistaminen äsken oli täyttänyt mieleni ilolla, pakenevan toivottomasti luotani, jättäen minut synkkään pimeyteen. Riittäköön kun sanon, että maailma kadotti yhdessä tuokiossa iloisuutensa ja päivänpaiste lämpönsä. Ympärilläni säteilevä vehreys ja kauneus, joka muutamaa hetkeä aikaisemmin oli täyttänyt mieleni ihastuksella, tuntui yhtäkkiä olevan vain minuun kohdistuvaa kamalaa ja julmaa pilaa, ja minä itse kenenkään huomaamatta ja välittämättä häviämään tuomittu hiukkanen. Niin, hiukkanen, tomun haiven; tuon tunteen katkeruus on elävänä muistossani. Mutta ei kestänyt kauankaan, ennenkuin karkaisin mieleni – olinhan soturi – ja säilyttäen malttini päätin mitä minun oli tehtävä.
XXXI. Metsän helmassa
Ensi säikähdyksen hälvettyä kohdistuivat ajatukseni yksinomaan sellaisen tekosyyn keksimiseen, jonka nojalla voisin erota seuralaisistani saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan ja herättämättä heissä levottomuutta. Tämä ajatus vastasi arvattavasti sitä eläimissä ilmenevää vaistoa, joka saa ne vetäytymään yksinäisyyteen tultuaan haavotetuksi tai sairaaksi; ja minussa saattoi tuo ajatus muodostua erikoisen vaativaksi, kun kipuni esiintyi pikemmin puuskittain kuin yhtämittaisena, suoden minulle rauhallisia väliaikoja, jolloin kykenin ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, jopa istumaan vakavasti satulassakin.
Eräänä tällaisena väliaikana koetin miettiä minne voisin mennä tuottamatta vaaraa toisille, ja mieleeni johtui heti viimeksi sivuuttamamme paikka, joka sattui olemaan juuri se joen äyräällä oleva talo, missä olimme kuulleet Bruhlin tieltä poikkeamisesta. Miehessä, joka siinä yksinään asui, oli ollut rutto, ja sen vuoksi hän ei sitä pelännyt. Paikka itse oli yksinäinen, ja hiljalleen ratsastaen voin saapua sinne puolessa tunnissa. Heti paikalla ja enempää viivyttelemättä päätin suunnata kulkuni sinne. Palaisin takaisin ja jättäytyen tuon miehen hyväntahtoisuuden huomaan kieltäisin häntä ilmaisemasta minua muille, varsinkaan ystävilleni, jos he tulisivat minua hakemaan.
Oivaltaen ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos mieli panna aikomukseni täytäntöön ennenkuin tuskat palaisivat ja tyrehdyttäisivät rohkeuteni, kiristin heti ohjakset ja änkytin jonkun tekosyyn rouva de Bruhlille – jos oikein muistan, sanoin pudottaneeni käsineeni. Pelkäsin kovin hänen huomaavan jotain omituisuutta käytöksessäni, mutta olipa esittämäni syy mikä hyvänsä, otti hän sen täydestä; luulen että se aiheutui etupäässä murheesta, jonka vallassa hän oli. Hän antoi minun mennä, ja ennenkuin kukaan muu ehti huomata tai kaivata minua, olin jo kappaleen matkan päässä paluutiellä ja tienkäänteen suojassa poissa heidän näköpiiristään.
Pakoni synnyttämä kiihotus kannusti minua jonkun aikaa, ja sitten uusi kipujen puuska riisti minulta ajatuskyvyn joiksikin tuokioiksi. Mutta kun se oli mennyt ohi ja minä, vaikkakin heikkona ja menehtyneenä, kykenin jälleen selvästi ajattelemaan, valtasi mieleni mitä kurjin masentuminen ja alakuloisuus, joka seurasi minua kaiken matkaa, täyttäen metsäisen ympäristöni (mikä toisten silmissä varmaan oli kylläkin kaunis) epätoivon pimeydellä. Kaikkialla näin vain kuolemaa ja häviötä. Ei ollut kaikki siinä, että tartuntani ensimäisen havainnon kauhu palasi jälleen kaikessa voimassaan miltei herpauttaen minut; eikä siinäkään, että kaipaukset ja muistot, menneisyyden kuvat ja tulevaisuuden suunnitelmat joukoittain tunkeutuivat mieleeni, niin että olisin voinut itkeä ajatellessani kaiken päättyvän tähän. Vaan heikkoudessani olin näkevinäni neidin kasvojen häämöttävän metsän varjoisimmista tummennoista, houkutellen ja yllyttäen minua palaamaan – vaikkapa vain sanoakseni että rakastin häntä – ja kiusaus oli niin voimakas että se kävi melkein yli vastustuskykyni. Kaikki, mikä minussa oli arvotonta, nousi taisteluun, itsekkyyteni vaati saada tietää, minkätähden minun oli kuoltava ojaan, toisten ratsastaessa päiväpaisteessa – minkätähden minun oli mentävä hautaan, kun toiset elivät ja iloitsivat!
Ja niin ankara oli kiusaukseni, että olisin varmaankin taipunut siihen, jos matka olisi ollut pitempi tai ratsuni raskaskulkuisempi ja hitaampi. Mutta keskellä kurjuuttani, jota ruumiilliset tuskat alkoivat lisätä siinä määrin että tuskin kykenin näkemään ja minun täytyi ratsastaa molemmin käsin satulasta pidellen, saavuin virran rannalla olevalle talolle. Hevoseni seisahtui omasta tahdostaan. Ennen tapaamamme mies tuli ulos. Minulla oli juuri sen verran voimia jälellä, että kykenin sanomaan hänelle kuinka laitani oli ja mitä olin vailla; sitten tuli uusi tuskankohtaus pyörrytyksen seuraamana, ja tajuttomaksi mennen vaivuin maahan.
Minulla on vain hämärä käsitys siitä mitä senjälkeen tapahtui, kunnes huomasin olevani huoneessa miehen käsivarteen tarrautuneena. Hän osotti minulle eräässä huoneen nurkassa olevaa komerovuodetta, mikä ainakin minun sairaissa silmissäni näytti hirveän pimeältä ja synkältä, ja olisi pannut minut sinne makaamaan. Mutta jokin sisäinen vaisto sai minut kammoamaan tuota vuodetta, ja huolimatta hänen pakotuksestaan riistäydyin irti ja heittäydyin eräässä toisessa nurkassa näkemälleni olkikasalle.
"Eikö vuode ole teille kyllin hyvä?" murisi hän.
Koetin sanoa hänelle ettei se ollut syynä.
"Kyllä sen pitäisi kelvata kuolinvuoteeksi", jatkoi hän tunteettomasti. "Viisi henkeä on kuollut sille vuoteelle, tietäkää se! Ensin vaimoni ja sitten poikani ja sitten tyttäreni, ja sitten taas poikani ja sitten taas tyttäreni. Viisi kaikkiaan! Ja juuri tuolle vuoteelle!"
Puuhaillen jotain mustan padan kanssa hämärässä uuninnurkassa hän jatkoi mutinaansa heittäen aina väliin karsaan silmäyksen minuun; mutta jonkun hetken perästä minä menin tuskasta tajuttomaksi.
Kun jälleen aukaisin silmäni, oli huone pimeämpi. Mies istui vielä siinä missä viimeksi olin hänet nähnyt, mutta jokin ääni, mahdollisesti sama joka oli minut herättänyt, sai hänet juuri minun sinne päin katsahtaessani menemään lasittoman ikkunan luo. Ääni, jonka sointu tuntui minusta tutulta, kysyi ulkopuolelta oliko hän nähnyt minua; ja hetken jännitys valtasi minut niin että kohosin ryntäilleni kuullakseni vastauksen. Mutta mies oli luja. Minä kuulin hänen sanovan ettei hän tiennyt minusta mitään, ja pian vakuutti poistuvien kavioiden kopse ja etäisyyteen häipyvät ihmisäänet, että olin jäänyt yksin.
Mutta silloin, juuri sinä hetkenä, heräsi mielessäni epäluulo tuota miestä kohtaan, jonka huomaan olin jättänyt itseni. Niin ruttosairas ja toivoton kuin olinkin, hyydytti se veren sydämessäni, pysäyttäen silmänräpäyksessä heikkouden kyyneleet, jotka olivat juuri herahtamaisillaan, ja tyrehdyttäen pyörrytyksenkin, joka pakotti minut tarrautumaan vuoteellani oleviin olkiin. Syntyikö tuo ajatus sairaaloisesta oman mitättömyyden tunteesta vai perustuiko se miehen luihuun ulkonäköön ja niihin salavihkaisiin katseisiin, joita hän loi minuun, sitä en voi sanoa enempää kuin voin ratkaista sitäkään, oliko siihen todella syytä vai oliko se vain oman mielikuvitukseni tuote. Mahdollista on, että huoneen synkkyys ja miehen tyly puhe saattoivat minut epäluuloisuuteen taipuvaksi; mahdollista on myöskin, että hänen salaiset ajatuksensa heijastivat syyllisyyden ilmeen hänen kasvoilleen. Jälkeenpäin ilmeni, että hän oli maatessani riistänyt minulta kaikki millä oli jotain arvoa; mutta voihan olla että hän teki sen siinä uskossa että minä kuolisin.
Mihinkään varmuuteen en tästä tullut, sillä pelkoni hävisi melkein samassa kun se oli syntynytkin. Mies oli tuskin ehtinyt jälleen istuutua, kun ulkoa kuuluva uusi hälyytys sai hänet ponnahtamaan jaloilleen. Mulkoillen silmillään ja äkeästi mumisten hän kiiruhti ikkunan luo. Mutta, ennenkuin hän sinne ehti, sysättiin ovi rajusti auki ja Simon Fleix seisoi kynnyksellä.
Hänen mukanaan tuli sisään niin siunattu valon ja elämän tulvahdus että se silmänräpäyksessä karkotti huoneen kaameuden ja riisti minulta samalla kertaa sekä pelon että miehuuden. Sillä nähdessäni nuo tutut kasvot, joitten luota hiljan olin paennut, puhkesin vasten tahtoanikin kyyneliin, ja ojentaen käsiäni häntä kohti hätääntyneen lapsen tavoin kutsuin häntä nimeltä. Luulen että ruton leima oli tällöin niin selvästi kasvoillani että kuka hyvänsä saattoi sen nähdä, sillä hän seisoi tyrmistyneenä minuun tuijottaen; mutta hänen siinä vielä seisoessaan työnnettiin hänet syrjään ja hennompi, pienempi olento, huppupäähineen ympäröimin kalpein kasvoin, ilmestyi hetkeksi minun ja päiväpaisteen väliin. Se oli neiti!
Tämä sai minut, Jumalan kiitos, järkiini, tai muuten olisin saanut ikuisen häpeän. Huusin heille niin kovaa kuin heikkoudeltani saatoin, että he veisivät neidin pois, ja voihkien kerran toisensa jälkeen että minussa oli rutto ja että hän kuolisi, käskin miestä sulkemaan oven. Ja pelkoni hänen puolestaan antoi minulle voimiani takaisin niin paljon että kohosin jaloilleni, niin puolipukeissa kuin olinkin, ja olisin paennut johonkin soppeen häntä välttääkseni, yhä huudellen että he veisivät hänet pois – jollei uusi tuskankouristus olisi iskenyt minuun, niin että kaaduin sokeana ja avuttomana siihen paikkaan.
Vähään aikaan sen jälkeen en tiennyt mitään, kunnes joku toi vettä huulilleni ja minä join ahnaasti, minkä jälkeen pian huomasin oviaukon olevan täynnä ihmisiä, jotka tuijottivat minuun siinä maatessani. Mutta neitiä en nähnyt, ja minulla oli sen verran tajua että käsitin sen ja olin kiitollinen siitä ettei hän enää ollut heidän joukossaan. Olisin kovasti halunnut käskeä Maignaniakin poistumaan, sillä näin hänen kasvoistaan että hän oli säikähtynyt. Mutta en jaksanut saada ääntä siihen, ja kun käänsin päätäni nähdäkseni kuka minua piteli – ah voi! vieläkin koen sen joskus unissani – niin neidin hiukset sivelivät otsaani, ja käsi, joka minua hoivasi, oli hänen kätensä; ja kyyneleet, joita hän ei yrittänytkään peittää tai pyyhkiä pois, putoilivat kuumalle poskelleni. Olisin sittenkin työntänyt hänet pois, mutta tuskat palasivat taas, ja nyyhkytyksen tukahduttaessa ääneni minä kadotin tajuntani.
Minulle on sanottu että minä enemmän kuin kuukauden ajan häilyin elämän ja kuoleman välillä, milloin kuumeen poltteissa, milloin vilun puistatuksissa, ja että jollen olisi saanut sellaista hoitoa kuin sain, alati altista ja väsymätöntä, niin olisin kuollut montakin kertaa, niinkuin satoja kuoli ympärilläni viikko viikolta sinä vuonna. Heti ensiksi he muuttivat minut pois talosta (missä varmaankin pian olisin sortunut kuolemaan – niin ruton myrkyttämä se oli kauttaaltaan) ja asettivat minut puitten oksista kyhätyn katoksen alle metsään, ripustaen suuren joukon viittoja ja hevosloimia suojaksi tuulen puolelle. Täällä olin tosin alttiina kylmälle ja ilmanvedolle ja yökasteelle, mutta toisaalta taas pääsi taivaan puhdas ilma haihduttamaan myrkkynesteitä ja ajamaan kuumetta pois aivoistani.
Tästä johtui, että kun ensimäiset heikot tajunnan pilkkeet jälleen heräsivät minussa, hiipivät ne päivänvalon kanssa vihreitten lehtien, riippuvien oksien ja keväisen metsän tuoreuden ja vihannuuden lomitse. Vetisiä silmiäni kohtaava auringonpaiste oli vaimentunut kulkiessaan tuuheitten puitten lävitse, jotka kasvoivat ja laajenivat niitä katsellessani, kunnes jokaisesta niistä tuli vihanta, monimuotoisen elämän täyttämä maailma. Kun väsyin siihen, oli minulla vielä katseltavana pitkiä, varjokkaita, kukkamattoisia kujanteita taikka pieni, metsäruusupensaista punaisena hehkuva tiheikkö sillä puolen missä maa aleni. Niin, ja siitä johtui, että ensimäiset äänet, mitkä kuulin, sittenkun kuume vihdoinkin oli minut jättänyt, olivat kumppaneitaan kutsuvien lintujen viserrykset.