Mutta tuollaiset lohdutuksen lähteet juoksivat pian kuiviin. François d'Agenin synkkä vimma ja Maignanin silmien hurja kiilto olisivat muistuttaneet minua, jos olisin ollut vaarassa unohtaa asian, jolla olimme, ja sen välttämättömimmän välttämättömyyden, joka vaati meitä olemaan hukkaamatta ainoatakaan hetkeä mikä oli käytettävissä. Niillä, joita ajoimme takaa, oli viiden tunnin etumatka. Ajatus siitä, mitä oli saattanut tapahtua näiden viiden tunnin aikana noille kahdelle avuttomalle naiselle, joita olin vannonut suojelevani, syöpyi polttavana mieleeni, niin että tarvitsin alituista itsehillintää pidättyäkseni kannustamasta hevostani ja laskettamasta rajuinta vauhtia eteenpäin. Hevoset tuntuivat matelevan. Satuloissaan huolettomina ylös ja alas keinahtelevat miehet raivostuttivat minua. Vaikka en voinut toivoa pääseväni saaliimme jäljille moniin tunteihin, ehkei päiviinkään, tähystelin kuitenkin lakkaamatta pitkin aavoja, tasaisia nummia, tutkin jokaisen vetisen notkon ennenkuin siihen laskeuduimme ja odotin tykyttävin sydämin hetkeä, jolloin seuraava harjanteen-tapainen avaisi näkyviimme uuden metsä- ja tasankojakson. Edellisen yön viehkeät näyt ja varsinkin päivänkoitteen suloiset mielikuvat johtuivat jälleen mieleeni kuten epätoivoisen hukkuvan mieleen sanotaan johtuvan hänen elämänaikaisien tekojensa. Pian en voinut ajatella muuta kuin Bruhlia ja kostoa. Ei edes se hullunkurinen huolellisuus, millä Simon varoi joutumasta Fanchetten läheisyyteen, ratsastaen jonnekin niin kauas kuin saattoi vihaisen naisen kielen ja käden ulottuvilta – mikä synnytti paljon naurua miesten puolelta ja tuli koko seurueen huvinaiheeksi – saanut houkutelluksi suutani hymyyn.
Kello yhden aikaan iltapäivällä sivuutimme Contresin, joka on neljän penikulman päässä Blois'sta, ja kolme tuntia myöhemmin menimme Cher-joen yli Sellesin luona, missä pysähdyimme hetkeksi syöttämään hevosiamme. Siellä saimme tietoja edellämme olevasta matkueesta, ja sen jälkeen ei meillä ollut paljonkaan epäilystä siitä että Bruhl pyrki Limousiniin, seutuun, missä hän voisi viipyä turvallisesti Turennen suojeluksen alaisena ja vaaratta uhmailla sekä Ranskan että Navarran kuningasta. Oli selvää että kiirehtimisen välttämättömyys kävi yhä pakottavammaksi; mutta tiet niillä seuduin ynnä eteenpäin aina Valancy'hin saakka olivat hankalia ja kuoppaisia, ja kun kolme tuntia päivänlaskun jälkeen saavuimme Levroux'hun tuiki uupunein hevosin, niin olimme tehneet kaiken voitavamme. Se todennäköinen otaksuma, että Bruhl oli yöpynyt Châteauroux'hun viisi penikulmaa eteen-päin, – sillä en voinut uskoa että hän niissä olosuhteissa olisi säästänyt naisia – olisi pakottanut minut ponnistamaan yhä eteenpäin, jos se olisi ollut mahdollista; mutta pimeys ja tarpeeksi uskaliaan oppaan puute estivät minut tuosta toivottomasta yrityksestä, ja me jäimme yöksi siihen missä olimme.
Siellä kuulimme ensi kerran rutosta, jonka sanottiin raivoavan Châteauroux'ssa ja koko siitä etelään olevassa seudussa. Majatalon isäntä olisi kestinnyt meitä monillakin kertomuksilla siitä ja varsinkin siitä nopeudesta millä ihmiset ja vieläpä karjakin sortuivat sen hyökkäyksiin. Mutta meillä oli muuta ajateltavaa, ja levottomuuden ja väsymyksen painostamina olimme suorastaan unohtaneet asian noustessamme ylös seuraavana aamuna.
Lähdimme matkaan kohta päivänkoiton jälkeen ja noin kolme penikulmaa etenimme siedettävällä nopeudella. Mutta sitten, ilmottamatta mitään syytä, oppaamme karkasi meiltä kulkiessamme erään metsän läpi, näyttämättä sen koommin itseään. Me eksyimme tieltä ja meidän täytyi palata omia jälkiämme. Jouduimme rämeikköön ja selvisimme siitä vain suurilla vaikeuksilla. Mies, joka ratsasti Matteukselta ostamallani raudikolla, unohti salaisuuden, jonka olin hänelle ilmottanut, ja sai pahan kaateen. Lyhyesti sanoen, kaikkien näitten vastoinkäymisten jälkeen oli jo keskipäivä lähellä ja kärsivällisyytemme loppuminen vielä lähempänä, kun vihdoinkin saimme Châteauroux'n näkyviimme.
Ennen kaupunkiin saapumistamme oli meillä vielä seikkailu sillä eräässä tienkäänteessä avautui eteemme näky, yhtä hämmästyttävä kuin ensi alussa selittämätönkin. Etelään ja länteen suuntautuvassa puksipuutiheikössä vähän matkaa kaupungista pohjoiseen tapasimme äkkiä alkeellisesti kyhätyn leirin, mihin kuului kymmenkunta majaa ja kojua, jotka olivat syrjässä tiestä ja rakennetut mikä kömpelösti kokoonliitetyistä havupuitten oksista, mikä paalujen yli pingotetusta säkkikankaasta. Joukko siistinnäköisiä miehiä ja naisia loikoili lyhyessä ruohikossa kojujen edessä huolettomina paistattaen päivää, taikka liikehtien hiljalleen keittäen ja tulta sytytellen, silläaikaa kuin parikymmentä lasta kirmaili edes takaisin äänekkäästi huutaen ja nauraen. Meidän seurueemme ilmestyminen näyttämölle sai paikalla aikaan pakokauhun. Naiset ja lapset juoksivat kirkuen metsään, mistä katkeavien oksien ratina kuului yhä kauempaa heidän paetessaan syvemmälle piiloon, kun taas miehet, surkea, kelmeäkasvoinen joukko, keräytyivät yhteen ja näyttäen hekin olevan puolittain halukkaat pakenemaan silmäilivät meitä pelokkain ja epäluuloisin katsein.
Nähdessäni etteivät heidän näkönsä ja pukunsa olleet maankiertäjien, kuin myöskin että kojut ilmaisivat rakentajillaan olleen vain vähän taitoa tai kokemusta, käskin seuralaisiani pysähtymään ja etenin yksinäni.
"Mitä tämä oikein merkitsee, miehet?" lausuin minä ensimäiselle ryhmälle, jonka luokse saavuin. "Te näytätte lähteneen kesämajalle ennen aikojaan. Mistä te olette?"
"Châteauroux'sta", vastasi etumainen yrmeästi. Hänen pukunsa, kun sitä nyt lähempää katselin, näytti kuuluvan arvokkaalle kaupunkilaiselle.
"Minkätähden?" kysyin minä. "Eikö teillä ole koteja?"
"On, kyllä meillä kodit on", vastasi hän yhtä lyhyeen.
"Minkätähden sitten Herran nimessä olette täällä?" tiukkasin minä, katsellen joukkueen synkkiä muotoja ja alakuloisia kasvoja. "Onko teidät karkotettu?"
"On, rutto on karkottanut!" vastasi mies katkerasti. "Onko leillä tarkotus sanoa ettette ole siitä kuullut? Châteauroux'ssa on joka kolmas ihminen kuollut. Seuratkaa minun neuvoani, herra – teillä on kelpo seurue – kääntykää ympäri ja palatkaa kotiinne."
"Ovatko asiat niin pahasti?" huudahdin minä. Olin unohtanut majatalon isännän juttelut, ja selitys vaikutti minuun yllätyksen voimalla.
"Niin ovat! Näettekö tuota sinistä usvaa?" jatkoi hän viitaten äkillisellä eleellä edessämme olevaa alankoa kohti, jonka yllä lepäsi liikkumattomana keveä verho kesäistä auerta. "Näettekö sitä? No niin, sen alla on kuolema! Châteauroux'sta löydätte kyllä ruokaa ja talleja hevosillenne ja ihmisiä, jotka ottavat rahaa; sillä siellä on vielä ihmisiä. Mutta jos menette Indren yli, niin saatte nähdä näkyjä, jotka ovat kamalampia kuin viikon vanhalla taistelukentällä! Ette löydä elävää sielun, ei taloista, talleista eikä kirkoista, mutta ruumiita viljalti. Kirous on maassa! Vääräuskoisuuden kiroukseksi väittävät sitä jotkut. Puolet ovat kuolleet ja puolet paenneet metsiin! Ja jollette kuole ruttoon, niin kuolette nälkään."
"Jumala varjelkoon!" mumisin minä, ajatellen kauhulla edellämme olijoita. Tämä johti minut kysymään häneltä, oliko siitä kulkenut ohi meidän seurueemme kokoista matkuetta, jossa oli mukana kaksi naista. Hän vastasi sellaisen kulkeneen siitä edellisenä iltana auringonlaskun jälkeen, mutta heidän hevosensa olivat kompastelleet väsymyksestä ja miehet kiroilleet pelkästä nääntymyksestä. Hän luuli etteivät he olleet menneet kaupunkiin, vaan kyhänneet jonkun matkaa sen toiselle puolelle hätätilaisen leirin, jonka he taas olivat jättäneet lähtien ratsastamaan etelää kohti kaksi tai kolme tuntia ennen meidän saapumistamme.
"Sitten kai saavuttanemme heidät tänään?" sanoin minä.
"Luvallanne sanoen", vastasi hän vakavan merkitsevästi, "luulen teidän pikemmin tulevan heitä vastaan."
Kohauttaen olkapäitäni kiitin häntä lyhyesti ja poistuin; mielessäni oli jo selvänä, kuinka tärkeää oli estää miehiäni kuulemasta mitä minä olin kuullut, jottei kauhu, joka oli vallannut nuo kaupunkilaiset, tarttuisi heininkin. Tämä ajatus tuli kuitenkin liian myöhään, sillä käännettyäni ratsuni huomasin yhden lähimpänä seisoneista, pitkän, vakavanaamaisen miehen, löytäneen jo tiensä Maignanin hevosen viereen, missä hän oli niin laveasti ja eloisasti kuvailemassa etelässä päin meitä odottavaa vihollista, että puolen miehistöni naamat olivat yhtä pitkinä kuin kertojankin, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin keskeyttää hänen kaunopuheisuutensa sivauttamalla häntä ratsupiiskalla hartioille. Täten pysäytettyäni hänen juttunsa ja ösotettuani hänet takaisin toveriensa joukkoon, annoin lähtökäskyn. Miehet tottelivat koneellisesti, hevoset kannustettiin lyhyeen laukkaan, ja siltä kerralta oli vaara ohi.
Mutta minä tiesin että se tulisi palaamaan uudelleen vielä monta kertaa. Silmäillen salavihkaa ympärilläni olevien kasvoja ja kuunnellen heidän kuiskailevaa keskusteluaan näin kauhun leviävän toisesta toiseen. Äänet, jotka aikaisemmin samana päivänä olivat raiutelleet lauluja ja kokkapuheita, vaikenivat. Maignanin joukkoon kuuluvat vahvat, häikäilemättömät miehet, joilla oli kirosana valmiina tuli mitä tuli ja joille syvinkin kaalamo näytti olevan lasten leikkiä, ratsastivat pää riipuksissa ja kulmat rypyssä, tahi silmäillen huonostipeitetyllä levottomuudella edessämme olevaa omituista usvaa, jonka läpi kaupungin katot ja siellä täällä matala kukkula tai poppelirivi kohosivat selvemmin näkyviin. Itse Maignankin, uljaista uljain, näytti vakavalta ja oli kadottanut kerskuvan ulkonäkönsä. Ainoastaan kolme henkilöä oli kokonaan säilyttänyt kylmäverisyytensä. Näistä ratsasti d'Agen ikäänkuin ei olisi kuullut mitään, ja Simon Fleix ikäänkuin ei pelkäisi mitään; Fanchette taas tuijotti innokkaasti eteenpäin eikä selvästikään nähnyt sumussa muuta kuin yhden asian, nimittäin valtiattarensa kasvot.
Tapasimme kaupungin portit avoimina, ja tämä seikka, joka tuli olemaan merkillisempien näkyjen airuena, kauhistutti miesteni sydämiä enemmän kuin kaikkein vihamielisin vastaanotto. Sisään ratsastaessamme herätti hevostemme kavioitten äänekäs töminä kivitystä vastaan moninkertaisen kaiun tyhjissä taloissa kahden puolen katua. Pääkatu, jonka kirkkaana valuva auringonpaiste saattoi näyttämään vieläkin autiommalta, levisi edessämme paljaana ja tyhjänä, taikka näkyi siliä ainoastaan jokin luikkiva koira ja rosvoileva hylkiö, jotka tavattomien äänien säikyttäminä pakenivat taikka; seisoivat välinpitämättömästi silmäillen meitä ohikulkiessamme. Kirkonkello kumahteli; etäältä kuului naisten vaikeroimista. Äänettömät kadut, joka toiselle ovelle piirretty musta risti, säikähtyneet kasvot, jotka kerran tai kahdesti kurkistivat yläikkunoista, kaikki tämä tartutti miehiini niin syvän ja hillitsemättömän kauhun että lopulta kaikki järjestys unohtui; toinen tunki hevostaan toisen edelle kapeissa paikoissa, jokaisen pyrkiessä ensimäiseksi. Yksi ensin ja sitten toinen alkoi ajaa ravia. Ravi muuttui sekasortoiseksi laukaksi. Majatalon portti oli auki, näyttipä kuin kutsuvan meitä sisälle; mutta ei kukaan kääntynyt taikka pysähtynyt. Yhden ainoan vaikuttimen ajamina syöksyimme henki kurkussa yhä eteenpäin pyrkien aukealle maalle, ja me, jotka olimme saapuneet kaupunkiin kammonsekaisen äänettömyyden valtaamina, kiisimme ulos yli sillan kuin olisi vihollinen ollut kintereillämme.
Sitä, että itsekin otin osaa tähän pakoon, en ollenkaan häpeä nytkään, sillä mieheni olivat silloin kerrassaan mahdottomat hallita, niinkuin parhaiten harjotetut sotajoukotkin ovat, kun sellainen kauhu on heihin tarttunut; enkä muuten olisi aikaansaanut mitään hyvää jäämällä kaupunkiin, missä tartunnan vaara oli arvattavasti suurempi ja majatalon ruokakammio yhtä tyhjä kuin kallion kuve. Ei ole monta kaupunkia, missä ei porttien ulkopuolella olisi ravintolaa matkustajain mukavuudeksi ynnä sellaisia varten, jotka tahtovat päästä kaupungissa säädetyistä maksuista, eikä Châteauroux'kaan näkynyt tekevän poikkeusta tästä säännöstä. Muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista pysähdyimme leirin edustalle, joka oli pystytetty tien vieressä olevan talon ympärille. Remuaviin ääniin sekautuva soiton hälinä ilmotti meille, että hurjempi osa kaupungin väestöä oli keräytynyt tänne ja, niinkuin olen nähnyt tapahtuvan piiritetyissä paikoissa, koetti hukuttaa mässäykseen ja huikenteluun muiston ulkona päivänpaisteessa liikkuvasta vihollisesta. Samalla kuin meidän äkillinen ilmestymisemme sai aikaan keskeytyksen tuossa iloisuuden matkimisessa, houkutteli se esille parikymmentä miestä ja naista juopumisen kaikilla asteilla, hiukset hajallaan, joista muutamat nikotellen ja rennoin elein huusivat meitä liittymään joukkoonsa, sill'aikaa kuin toiset kiroilivat sitä että olimme temmanneet heidät takaisin nykyhetkeen, jota he, samoin kuin tulevaisuuttakin, juuri koettivat unohtaa.
Minä kirosin heitä vuorostani pelkureiksi heittiöiksi, ja uhaten ratsastaa kumoon ne, jotka estäisivät meitä, komensin mieheni eteenpäin. Päästyäni heistä jonkun matkan päähän pysähdyin vihdoin erääseen paikkaan, missä viimekesäisen lehvistönsä säilyttänyt tammimetsikkö tarjosi suojaa. Peläten että jotkut miehistäni kulkeutuisivat ravintolaan ja toiset tyyten karkaisivat, jos itse jättäisin heidät, pyysin d'Agenia palaamaan sinne Maignanin ja Simonin kanssa ja tuomaan hevosten rehua ynnä ruokaa niin paljon kuin tarvitsimme. Sen hän tekikin erinomaisella menestyksellä, tosin vasta kiivaan kahakan jälkeen, missä Maignan osottautui sadan miehen veroiseksi. Juotimme hevosemme läheisestä purosta, ja käytettyämme kaksi tuntia lepoon ja virkistykseen – mistä ajasta herra d'Agen ja minä käyskentelimme suurimman osan edestakaisin, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena – lähdimme jälleen matkaan reipastunein mielin.
Mutta kauhusta ei ole helppo irtautua, eikä mitään pelkoa ole niin vaikea vastustaa ja kukistaa kuin näkymättömän vihollisen synnyttämää. Kammo, jonka ruoka ja juoma olivat hetkeksi syrjäyttäneet, palasi kohta moninkertaisella voimalla. Miehet katselivat levottomina vuoroin toisiinsa, vuoroin usvaan, joka verhosi kaikki etäiset esineet. He puhuivat mumisten kuumuudesta, joka oli äkillinen, omituinen ja luonnoton vuodenaikaan katsoen. Pian saivat he muutakin puhumista. Kohtasimme miehen, joka juoksi rinnallamme ja kerjäsi, huutaen kamalalla äänellä että hänen vaimonsa ja neljä lastansa makasivat hautaamattomina talossa. Vähän kauempana erään lähteen luona makasi naisen ruumis lapsi rinnoillaan myrkyttäen veden; hän oli ryöminyt sen luokse janoaan sammuttamaan ja kuollut siihen. Viimeksi tapasimme eräässä pyökkimetsässä lähellä Lotieria säätyläisnaisen, joka piti asuntoa vaunuissaan, pari kauhun valtaamaa naista ainoana seurueenaan. Hän kertoi minulle, että hänen miehensä oli Pariisissa ja että puolet hänen palvelijoistaan olivat kuolleet, puolet karanneet. Hän oli kuitenkin säilyttänyt huomattavassa määrässä sekä rohkeutta että kohteliasta käytöstapaa, ja hyväksyen lujamielisesti ne syyt, joita esitin hänelle pyytäessäni anteeksi sitä että olin pakotettu jättämään hänet sellaiseen tilaan, antoi minulle selvät tiedot Bruhlista ja hänen seurueestaan, jotka olivat sivuuttaneet hänet joitakin tunteja aikaisemmin. Vielä tänä päivänä on mielessäni kuva tuosta naisesta, joka jäi katselemaan jälkeemme sivistyneen ihmisen arvokkuudella meidän ratsastaessamme pois hänen seuranaistensa vaikeroimisten saattamina. Se täyttää mieleni sekä ihailulla että surumielisyydellä; sillä jälkeenpäin kuulin, että hän oli sairastunut ruttoon juuri siinä pyökkimetsikössä, mihin hänet jätimme, ja kuollut yhtenä yönä molempine palvelijoineen.
Häneltä saamamme tiedot innostivat meitä kiiruhtamaan eteenpäin säästämättä kannuksia enempää kuin ratsujemme kylkiäkään, siinä toivossa että saavuttaisimme Bruhlin ennenkuin yön tulo saattaisi hänen vankinsa alttiiksi uusille koettelemuksille ja vaaroille. Mutta sen kauhun määrä, jonka mainitsemani kaameat näyt ja äänet ynnä sadat samankaltaiset olivat nostattaneet seuralaisteni mielissä, teki paljon vastusta ponnistuksilleni. Joksikin aikaa he tosin, hetkellisen kiihtymyksen vaikutuksesta, kannustivat hevosensa laukkaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kaikkein pahimpaankin; mutta pian he hiljensivät vauhtia kaikista ponnistuksistani huolimatta, ja viivästellen aina yhä enemmän näyttivät kadottaneen kaiken rohkeutensa ja tarmonsa. Joka taholla silmiämme kohtaava autius, yhtä paljon kuin kaikkialla vallitseva kuolemanhiljaisuuskin – meistä tuntui kuin linnutkin olisivat olleet vaiti – saattoivat kylmät väreet käymään huolettomimmankin sydämessä. Maignanin kasvoilta oli kadonnut väri ja äänestä sointu. Toiset taasen hätkähtivät jos jokin hihna heitä sipaisi; he katsoivat kerran eteenpäin ja kahdesti taakse ja pysyttäytyivät valmiina laskettamaan pakoon vähimmästäkin hälytyksestä.
Ottaen huomioon nämä seikat ja epäillen voisinko luottaa Maignaniinkaan, katsoin varovaiseksi muuttaa paikkaa ja jättäydyin jälimmäiseksi, ratsastaen siellä synkin kasvoin ja pistooli valmiina käsillä. Suurena lisätekijänä huolissani oli se, että herra d'Agen ei näyttänyt tietävän mistään muista levottomuuden syistä kuin niistä jotka olivat edessämme; ratsastaen eteenpäin samassa synkässä äänettömyydessä, mihin oli vaipunut heti lähdettyämme, hän ei kysynyt minun mielipidettäni eikä ilmottanut omaansa, vaan oli sen näköinen kuin olisi hänessä tapahtunut niin täydellinen ja salaperäinen muutos, etten minä voinut käsittää kuin yhden syyn, jolla olisi ollut voima sellaista aikaansaada. Hänen seuransa tuntui olevan minulle pikemmin koettelemukseksi kuin avuksi, ja kun loin mielessäni silmäyksen lyhyen ystävyytemme kulkuun, mikä ystävyys vielä pari päivää takaperin oli ollut minulle niin suurena mielihyvän aiheena – niinkuin nuoren miehen ystävyys tavallisesti on jo vanhuuteen kallistuvalle – niin vaivasin kovasti mieltäni ihmettelemällä, olisiko meidän kesken mahdollisesti kysymys kilpailusta.
Päivän laskiessa, mikä seikka oli tervetullut joukolleni, se kun hävitti tuon usvan, jota he katselivat taikauskoisella kammolla, olimme yhä tarpomassa matalien harjujen ja laaksojen täyttämää seutua, joka, niin harjut kuin laaksotkin, oli tammimetsien peittämää. Illan viimeinen valkeus kuoli pois, ja sen mukana viimeinen toivoni Bruhlin yllättämisestä ennen yötä. Pimeys lankesi yllemme, kun suuntasimme kulkuamme verkalleen alas jyrkkää kukkulan rinnettä, missä polku oli niin kapea ja vaivalloinen että vain yksi kerrallaan saattoi siitä laskeutua. Virta, joka saattoi sen synnyttämästä äänestä päättäen olla verrattain suurikin, kohisi alapuolellamme olevassa rotkossa, ja hetken perästä näimme yksinäisen valon pilkottavaa eräästä paikasta, missä otaksuimme olevan kahlaamon. Oli mahdoton jatkaa matkaa edemmäksi, sillä seutu kävi yhä jyrkänteisemmäksi, ja tämän oivallettuamme käskin Maignanin laskeutua hevosen selästä ja jättäen meidät siihen missä olimme mennä hakemaan opasta talosta, josta valo näkyi.
Hän teki niinkuin käskin, ja hävittyään pimeyteen, mikä tässä kukkulain välisessä onkalossa oli sysimusta, palasi hetken perästä tuoden mukanaan jonkun miehen ynnä lyhdyn. Olin aikeissa käskeä miestä opastamaan meidät kaalamolle tai jollekin tasaiselle maalle, minne voisimme panna hevoset liekaan, kun Maignan iloisesti huusi että hänellä oli uutisia. Kysyin, mitä ne olivat.
"Annahan kuulua, moukka!" lausui hän kohottaen lyhtyä niin että valo lankesi miehen kuihtuneille kasvoille ja takkuiselle tukalle. "Kerro hänen ylhäisyydelleen mitä olet kertonut minulle, taikka nyljen sinut elävältä, kääpiö!"
"Teidän toinen matkueenne saapui kaalamolle tuntia ennen auringonlaskua", vastasi talonpoika tuijottaen meihin tylsästi. "Minä näin heidän tulevan ja menin piiloon. He riitelivät kaalamolla. Toiset tahtoivat mennä yli ja toiset ei."
"Oliko heillä naisia mukanaan?" kysyi herra d'Agen äkkiä.
"Oli, kaksi, teidän ylhäisyytenne", vastasi mies, "ja ne ratsastivat niinkuin miehet. Lopulta he eivät menneet yli ruton pelosta, vaan kääntyivät ylösvirtaan ja ratsastivat länteenpäin St. Gaultieria kohti."
"St. Gaultieria!" huudahdin minä. "Missä se on? Ja mistä muualta sinne menee tie?"
Mutta talonpojan tiedot rajottuivat hänen omaan naapuristoonsa. Hän ei tuntenut maailmaa St. Gaultieria kauemmaksi eikä voinut vastata kysymykseeni. Olin pyytämäisilläni häntä näyttämään tietä virran rantaan, kun Maignan huusi että hän tiesi enemmänkin.
"Mitä?" kysyin minä.
"Hitto soikoon! Hän kuuli heidän sanovan, missä he aikovat viettää yönsä!"
"Ahaa!" huusin minä. "Missä?"
"Vanhassa raunioituneessa linnassa kahden penikulman päässä täältä, tämän paikan ja St. Gaultierin välillä", vastasi tallimestari, unohtaen voitonriemussaan sekä ruton että kauhun. "Mitäs sanotte siihen, teidän ylhäisyytenne? Eikö ole niin, junkkari, vai kuinka?" jatkoi hän talonpoikaan päin kääntyen, "Puhu, moukka, tahi käristän sinut hiljaisella tulella!"
Mutta minä en pysähtynyt odottamaan vastausta. Hyppäsin maahan, otin Cidin suitset käsivarrelleni ja huusin miehelle malttamattomana, että hän opastaisi meidät laaksoon.