XXVI. Mietteitä
Joko Bruhlia kohtaan osottamani kunnioituksen puute taikka Villequier'n mahdollisesta katoamisesta lausumani sanat olivat tehneet linnavoudin mieleen niin ihailtavan vaikutuksen, että siitä hetkestä alkaen kun poistuimme asunnostani hän kohteli minua erinomaisen kohteliaasti, sallien minun pitää miekkanikin ja toimittaen minulle yösijan omissa huoneissaan vankilarakennuksessa.
Vaikka olikin myöhäinen, en voinut antaa niin suuren kohteliaisuuden mennä ohi ilman kiitollisuudenosotusta. Pyysin senvuoksi saada jakaa pienen lahjan hänen seuralaisilleen, ja sitten pyysin häntä itseään tekemään minulle kunnian juomalla kanssani pullon viiniä. Kun tämä oli hankittu, istuimme sen ääressä tunnin verran ja menimme lopuksi makuusijoillemme täysin tyytyväisinä toinen toiseemme.
Mutta päivän tapahtumat ja varsinkin yksi seikka, jossa en ole pitemmältä viipynyt, osottautuivat kykenevänsä estämään nukkumiseni yhtä tehokkaasti kuin jos minut olisi suljettu linnan kosteimpaan maanalaiseen komeroon. Niin paljon tapahtumia oli ahtautunut niin lyhyen aikamäärän sisään, että näytti siltä kuin ei minulla siihen saakka olisi ollut lainkaan tilaisuutta arvioida mihin minua kiidätettiin tai mikä onni minua odotti kaiken tämän hälinän lopussa. Siitä asti kun herra d'Agen aamulla ensiksi ilmestyi luokseni tuoden sen hämmästyttävän uutisen että linnavouti oli minua etsimässä, aina lopulliseen antautumiseeni saakka oli tapausten sarja juossut niin nopeasti, että minulla kussakin sen eri kohdassa oli tuskin ollut aikaa arvioida asemaani taikka viimeisen vastuksen tai voiton täyttä merkitystä. Nyt, kun minulla oli aikaa, elin kuluneen päivän uudelleen ja johdattaen mieleeni sen vaarat ja pettymykset tunsin kiitollisuutta siitä että kaikki oli päättynyt niin kauniisti.
Luotin täydellisesti Maignaniin enkä epäillytkään ettei Bruhl pian väsyisi, jollei jo ollut väsynyt hyödyttömään piiritykseen. Tunnin kuluessa viimeistäänkin – eikä ollut vielä puoliyökään – olisi kuningas vapaa lähtemään kotiin, ja siihen päättyi parooni de Rosnyn minulle uskoma tehtävä mikäli se häntä koski. Hänen majesteettinsa päätöksen saattaminen Navarran kuninkaan tietoon uskottaisiin varmaankin markiisi de Rambouillet'lle tai jollekin muulle asemaltaan ja vaikutukseltaan samanveroiselle henkilölle, ja samoihin käsiin joutuisi kunnia ja vastuu sen sopimuksen päättämisestä, joka, kuten kaikki tiedämme, lyhyen väliajan ja vähäisen verenvuodatuksen ynnä paljonmerkitsevän sallimuksen iskun jälkeen tuotti Ranskalle pysyvän rauhan. Mutta pysyväksi ylpeyden aiheeksi minulle jäisi kuitenkin se, että minä, jonka elämänura vielä äsken oli näyttänyt päättyvän haaksirikkoon, olin ollut välineenä hankkimassa tätä niin suurta onnea maalleni ja uskonnolleni.
Mutta muistaessani Navarran kuninkaan varotuksen, ettei minun olisi odotettava häneltä korvausta, olin hyvin epätietoinen siitä, mille suunnalle urani oli tämän jälkeen aukeava; ensi sijassa luotin siihen de Rosnyn antamaan lupaukseen, että hän ottaisi minun menestymiseni omaksi huolekseen. Olin kyllästynyt Blois'n hoviin ja sen juonien ja petollisuuden täyttämään ilmapiiriin, josta nyt toivoin päässeeni erilleni, mutta ratkaisematta jäi kysymys siitä, kuinka voin palata Loiren toiselle puolelle, jossa Turennen kreivin viha minua uhkasi. Olisin vaivannut itseäni paljon enemmänkin tätä seikkaa ajattelemalla, jollen olisi löytänyt toista sen kanssa läheisessä yhteydessä olevaa mutta paljon puoleensatempaavampaa ajatuksen aihetta neiti de la Viren oikullisesta käytöksestä.
Tuohon käytökseen luulin nyt löytäneeni selityksen. Sekä hämmästyen että hyvilleni tullen huomasin, että siitä voi tehdä ainoastaan yhden johtopäätöksen – johtopäätöksen, joka voimakkaana oli välähtänyt mieleeni nähdessäni hänen kasvonsa, kun hän syöksähti kuninkaan ja minun väliin.
Seuraten tapahtumia taaksepäin aina ensimäiseen kohtaukseemme St. Jean d'Angely'ssa Navarran kuninkaan odotushuoneessa, muistin sen pilapuheen, jonka hupsu Mathurine oli lausunut meidän molempien kustannuksella. Se oli arvattavasti jäänyt neidin mieleen ja kiihottaen hänessä katkeruutta minua kohtaan saattanut hänet kohtelemaan minua alentavasti, kun vastoin kaikkea todennäköisyyttä jälleen kohtasimme toisemme ja hän huomasi tulleensa jätetyksi tavallaan minun käsiini. Se oli ollut syynä hänen tuimiin sanoihinsa ja vielä tuimempiin katseisiinsa matkallamme pohjoiseen sekä yhdessä hänen luonteensa syntyperäisen ylpeyden kanssa aiheuttanut sen alentavan mielipiteen, minkä olin hänestä muodostanut verratessani häntä kunnianarvoisaan äitiini.
Mutta samalla aloin ajatella, että tuo pila oli mahdollisesti vaikuttanut toiseenkin suuntaan, nimittäin pitämällä hänen mieltään kiinnitettynä minuun ja synnyttämällä hänessä – varsinkin Chizé'hen ilmestymiseni jälkeen sen ajatuksen, että meidän kohtalomme olivat jollakin tavoin yhdistetyt. Näin olettaen ei ollut vaikea ymmärtää hänen käytöstään Rosnyssa, kun hän, tultuaan tietämään etten ollut petturi ja katuen aikaisempaa kohtelutapaansa, kuitenkin kavahti niitä tunteita, joita hän alkoi huomata omassa rinnassaan. Siitä lähtien ja tätä johtolankaa seuraten ei minun ollut lainkaan vaikeata selvittää hänen vaikuttimiaan, otaksuen nimittäin että tuo aavistus, joka täytti mieleni ihmetyksellä ja ihastuksella, kävi yhteen todellisuuden kanssa.
Ollen keski-ikäinen ja harmaantunut ja elämäni parhaan ajan ohitse ehtinyt, en ollut koskaan ennen uskaltanut ajatella hänestä tähän tapaan. Köyhänä ja verrattain vähäpätöisenä miehenä en ollut koskaan uskaltanut korottaa katsettani niihin suuriin rikkauksiin, joita hänellä kerrottiin olevan. Nytkin jäin häikäistyksi ja hämilleni, kun nuo suuret mahdollisuudet niin äkkiä paljastuivat. Tunsin miltei huimausta muistellessani häntä sellaisena kuin olin hänet viimeksi nähnyt, käsi haavotettuna minun puolustuksessani, ja toisaalta taas miltei tuskallisen voimakasta liikutusta kuvitellessani palanneeni takaisin nuoruuteen, jolle jo olin jättänyt hyvästit, ja niihin ruusuisiin toiveihin ja suunnitelmiin, jotka useimmille miehille ilmestyvät ainoastaan kerran, ja senkin nuoruusvuosina. Siihen saakka olin katsonut noita asioita vain toisten osuudeksi.
Aamunkoitto tapasi minut vielä huvittelemassa itseäni näillä suloisilla mietteillä, eikä ihmekään, sillä olihan näillä minulle kaikki uutuuden viehätys. Aurinko sattui sinä aamuna nousemaan selkeälle taivaalle ja vuodenaikaan nähden harvinaisen kirkkaana, ja minulta puuttuu sanoja muistellessani sitä ja koettaessani kuvata kuinka tuo yksinkertainen tosiseikka lisäsi iloni kerrassaan hurmaavaksi! Minä paistatin itseäni ristikkoikkunasta tulvivissa säteissä, ja nauttien aamuista raikkautta kiihkein ja kyltymättömin haluin, sain täysin tuntea sitä hyvyyden kaipuuta, jonka sallimus sellaisina hetkinä suo meissä herätä silloin kuin olemme nuoria, mutta harvoin, jos aika ja soturielämä ovat tylsyttäneet herkemmät tunteet.
En ollut vielä ehtinyt siihen kohtaan, jossa vaikeudet ovat arvioitavat, ja pääasiallisin varjo säihkyvässä ilossani oli surku siitä, ettei äitini enää ollut elossa kokemassa tämän hetken iloa ja saamassa osaansa siitä onnesta, jota hän oli niin usein ja hartaasti mielessään kuvitellut. Näinkin ollen tunsin sentään vetoa hänen puoleensa. Muistelin mitä hellimmin tuntein ja vapaammin mielin kuin ennen hänen viimeisiä päiviään ja sanojaan ja erittäinkin mitä hän oli lausunut neidin puolesta. Ja lupasin juhlallisesti, jos suinkin mahdollista, käydä hänen haudallaan ennenkuin poistuin seudulta, omistaakseni joitakin hetkiä sen hellän suhteen ajattelemiseen, joka oli pyhittänyt kaikki naiset silmissäni.
Nämät mietteet keskeytti seikka, joka lopulta osottautui aika hupaiseksi, vaikka se alussa tuntui kaikkea muuta kuin rauhottavalta. Kolkkoa kahleitten kalinaa kuului alakerran käytävässä ja huoneeseeni johtavilta portailta, jotka olivat, kuten koko rakennus, kivillä lasketut. Malttamattomana ja hiukan levottomanakin odotin mitä siitä tulisi, ja on helppo kuvitella hämmästystäni, kun oven avauduttua astui sisään mies, jonka paikalla tunsin kuuroksi Matteukseksi – samaksi roistoksi, jonka viimeksi olin nähnyt Fresnoyn seurassa Valois-kadun varrella olevassa talossa. Hämmästyneenä hänen tulostaan hyppäsin jaloilleni peläten petosta ja aavistaen että linnavouti oli halpamaisesti luovuttanut minut Bruhlin haltuun. Mutta kun lähempi silmäys osotti miehen olevan raudoissa – mistä kuulemani kalinakin oli johtunut – niin istuuduin jälleen nähdäkseni mitä tapahtuisi.
Kävi ilmi että hän ainoastaan toi minulle aamiaiseni ja oli itsekin vanki, ja vähemmin onnellisissa olosuhteissa kuin minä; mutta kun hän ei ollut minua tuntevinaan, vaan asetti tuomisensa eteeni itsepintaisesti vaieten, eikä minulla ollut voimaa saada häntä kuulemaan, niin en päässyt tietämään kuinka hän oli joutunut vankeuteen. Mutta pian sen jälkien tuli linnavouti minua tervehtimään ja osotukseksi siitä, että edellisen illan hyvä toveruussuhde vielä säilyi, toi minulle kukkarollisen tupakkaa, minkä otin vastaan enemmän kohteliaisuuden vuoksi kuin siinä mielessä että siitä jotain hyötyisin. Ja häneltä sain kuulla kuinka tuo lurjus oli joutunut hänen huostaansa.
Tuli selville, että Fresnoy, pitäen haavotettua miestä liian vastuksellisena taakkana, oli kahakkayönä jättänyt hänet erään samassa kaupunginosassa olevan sairaalan ovelle. Veljet olivat avanneet oven, mutta ennenkuin he ottivat hänet sisään, tekivät he muutamia kysymyksiä. Matteukselle oli opetettu oikeat vastaukset näihin kysymyksiin, jotka tavallisesti tehtiin totutun kaavan mukaan; mutta pahaksi onneksi hänelle teki esimies kysymyksensä joko sattumalta tahi erehdyksestä väärässä järjestyksessä.
"Ethän ole hugenotti, poikani?" sanoi hän.
"Olen, Jumalan nimessä!" vastasi Matteus yksinkertaisesti, luullen kysyttävän oliko hän katolilainen.
"Mitä?" huudahti hämmästynyt priori, tehden epäilevänä ristinmerkin.
"Etkö ole kirkon uskollinen poika?"
"En suinkaan!" vakuutti kuuro ystävämme, luullen että kaikki meni hyvin.
"Siis kerettiläinen!" huusi munkki.
"Aamen siihen!" vastasi Matteus viattomana, uskoen vähääkään epäilemättä että häneltä kysyttiin kolmatta asiaa, joka tavallisesti oli se, tarvitsiko hän apua.
Tästä syntyi tietenkin aika hälinä, ja Matteus, joka turhaan selitti olevansa kuuro, kiidätettiin linnavoudin haltuun. Kysymykseeni, kuinka hän keskusteli Matteuksen kanssa, vastasi hän ettei hän osannut, mutta että hänen pieni ristilapsensa, ainoastaan kahdeksan vuoden vanha tyttönen, oli merkillisellä tavalla mielistynyt tuohon konnaan eikä ollut milloinkaan onnellisempi kuin puhellessaan hänen kanssaan merkkien avulla, joita oli keksinyt suuren joukon. Tämä tuntui minusta sillä kertaa omituiselta, mutta ennen aamun loppua oli minulla todistuksia siitä että se oli hyvinkin totta ja että nuo kaksi olivat harvoin erossa, hennon lapsosen hallitessa tuota synkkää julmuria rajattomalla yksinvallalla.
Kun linnavouti oli mennyt, kuulin jälleen Matteuksen kahleitten kalinan. Tällä kertaa hän tuli noutamaan pois ruoka-astioita ja saattoi minut hämmästymään puhumalla minulle. Yhtä yrmeän näköisenä kuin ennenkin ja tuskin katsahtaen minuun hän virkkoi äkkiä: "Tekö menette jälleen pois?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Muistatteko laukkipää-raudikkoa, joka kompastui teidän allanne?" mutisi hän, katse itsepintaisesti lattiaan tähdättynä.
Minä nyökkäsin jälleen.
"Minä tahtoisin myödä sen hevosen", sanoi hän. "Ei ole toista sen vertaista koko Blois'ssa, eikä Pariisissakaan! Jos kosketatte sitä piiskalla lautaselle, niin se suistuu maahan kuin ammuttu. Muuten voi vaikka lapsi sillä ratsastaa. Se on eräässä tallissa, kolmannessa talossa 'Kolmesta kyyhkysestä', Amancyn poikkikadulla. Fresnoy ei tiedä missä se on. Hän lähetti eilen sitä kysymään, mutta en ilmottanut hänelle."
Jokin inhimillisen tunteen kipinä, joka ilmestyi hänen synkkään, raakaan katsantoonsa, kun hän puhui hevosesta, saattoi minut haluamaan lähempiä tietoja. Onneksi ilmestyi ovelle juuri silloin pikku tyttönen etsimään leikkitoveriaan, ja hänen kauttaan sain kuulla, että miehen vaikuttimena hänen halutessaan myödä hevosensa oli pelko siitä, että kauppias, jonka hallussa se oli, saattaisi myödä sen itse saadakseen korvauksen sen ylläpidosta, ja hän, Matteus, menettäisi sen ilman korvausta.
En sittenkään vielä ymmärtänyt minkätakia hän kääntyi minun puoleeni, ja tulin sangen hyvilleni, kun sain tietää miten asia oli. Niin alhainen kuin tuo konna luonteeltaan olikin, oli hän hellästi kiintynyt tähän raudikkoon, joka oli ollut hänen ainoa omaisuutensa kuuden vuoden aikana. Tätä muistaen hän oli tullut siihen ajatukseen, että minä kohtelisin sitä hyvin enkä petkuttaisi häneltä hintaa siksi että hän oli vankeudessa ja avutonna.
Lopulta suostuin ostamaan hevosen kymmenestä kruunusta, maksaen myöskin sen mitä hoidosta oli menevä. Olin aikeissa tehdä jotain myöskin miehen hyväksi – osaksi sen ajatuksen kehottamana, että hänessä oli jotain hyvääkin, ja osaksi sen luottamuksen takia, jota hän oli minulle osottanut ja joka tuntui ansaitsevan jotain vastinetta. Mutta alhaalta kuuluva hälinä johti huomioni toisaalle. Kuulin mainittavan nimeäni ja unhotin asian sillä kertaa.
XXVII. Apuun, ystävät!
Halusin malttamattomana tietää keitä tulijat olivat ja mitä asiaa heillä oli minulle, ja ollen vielä tuollaisessa haltioitumisen tilassa, jossa tuntuu kuulevan ja näkevän enemmän kuin muulloin, olin huomaavinani lähestyvissä askelissa omituista empimistä ja eloisuuden puutetta, mikä nopeasti vaikutti mieleeni. Epämääräinen kammo valtasi minut seisoessani siinä kuuntelemassa. Ennenkuin ovi avautui, olin ehtinyt ajatella jo kymmeniäkin onnettomuuksia. Ihmettelin, minkätähden en ollut jo aikaisemmin tiedustellut kuninkaan turvallisuutta, ja tunsin sanalla sanoen yhtäkkiä tuollaista täydellistä masentumista joka liiankin usein seuraa ylenmääräistä ilon tulvaa.
Olin niinollen valmistunut näkemään synkkiä kasvoja, mutta en niitä henkilöitä, joitten nuo kasvot olivat, enkä sitä omituista käytöstä, jota he sisään astuessaan osottivat. Tulijat olivat François d'Agen ja Simon Fleix. Ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta sensijaan että ensinmainittu olisi astunut esiin tervehtiäkseen minua sillä erinomaisella kohteliaisuudella, joka aina oli hänelle ominainen ja jonka olin luullut kestävän kaikissa yllätyksissä ja vaaroissakin, kohtasi hän minua silmät alasluotuina ja kasvot niin synkkinä että pelkoni siitä lisääntyi moninkertaiseksi, koska se johti mieleeni kaikki ne epämääräiset ja hirvittävät tuskat, joitten markiisi de Rambouillet oli maininnut minua odottavan vankilassa. Pidin täysin todennäköisenä, että heidän perässään astuisi sisään vanginvartia käsi- ja jalkarautoja kantaen, ja tervehtiessäni herra François'ta kasvonilmein, joka tahtomattanikin muodostui hänen ilmeensä mukaiseksi, oli minulla tuskin riittävästi malttia kehottaakseni häntä käyttämään hyväkseen huoneeni puutteellisia mukavuuksia.
Hän kiitti, mutta teki sen niin synkästi ja väkinäisesti että malttamattomuuteni vain kasvoi joka tavulta minkä hän sai lausutuksi. Simon Fleix oli hiipinyt ikkunan luo ja seisoi selin meihin. Ei kummallakaan näyttänyt olevan mitään sanomista. Mutta tätä jännityksen tilaa saatoin minä kaikkein vähimmän sietää, ja tullen kärsimättömäksi tuosta väkinäisyydessä, joka ystäväni käytöksestä oli nopeasti tarttumassa minuunkin, kysyin häneltä äkkiä ja jyrkästi, oliko hänen setänsä palannut.
"Hän palasi puolenyön aikaan", vastasi hän, piirrellen kuvioita lattiaan ratsastuspiiskansa kärjellä.
Tämän kuullessani hämmästyin hieman, koska d'Agen oli vieläkin puettu ja varustettu kuin matkaa varten, kokonaan ilman niitä somistuksia, jotka tavallisesti pistivät silmään hänen ulkoasussaan. Mutta kun ei hän omasta halustaan jatkanut tiedonantoja sen pitemmälle eikä edes huomauttanut paikasta, missä hän minut tapasi, tahi kysellyt seikkailuista, jotka minut sinne olivat saattaneet, jätin sen sikseen ja kysyin oliko hänen seurueensa saavuttanut karkureita.
"Kyllä", vastasi hän, "mutta ilman tuloksia."
"Entä kuningas?"
"Herra de Rambouillet on nyt hänen luonaan", vastasi hän, yhä piirustellen.
Tämä vastaus päästi minut pahimmasta huolestani, mutta puhujan käytös oli niin hajamielinen ja niin vastakkainen hänen tavalliselle harkitulle huolettomuudelleen, että levottomuuteni vain kasvoi. Vilkaisin Simon Fleix'hin, mutta hän piti kasvonsa poispäin käännettyinä, joten en siitäkään saanut valaistusta, vaikkakin huomasin että hänkin oli matka-asussa ja aseilla varustettuna. Kuuntelin, mutta en voinut erottaa mitään ääniä, jotka olisivat ilmottaneet linnavoudin olevan tulossa. Sitten yhtäkkiä muistin neiti de la Viren. Voisiko olla mahdollista että Maignan ei olisi pystynyt täyttämään tehtäväänsä?
Hypähdin kiivaasti tuoliltani sen liikutuksen vaikutuksesta, minkä tämä ajatus luonnollisesti synnytti, ja tartuin d'Agenia käsivarteen. "Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Bruhlko? Murtautuiko hän asuntooni viime yötä? Mitä!" jatkoin minä, horjahtaen taaksepäin lukiessani vahvistuksen aavistukselleni hänen kasvoistaan. "Murtautuiko hän?"
Herra d'Agen, joka myöskin oli noussut, puristi kättäni kouristuksentapaisella voimalla. Tuijottaen kasvoihini piti hän minua täten hetken otteessaan, omituinen sekotus hurjuutta ja liikutusta käytöksessään. "Kyllä, valitettavasti", vastasi hän, "hän teki sen ja vei mukanaan ne jotka hän sieltä löysi! Ne jotka hän sieltä löysi, ymmärrättehän! Mutta herra de Rambouillet on matkalla tänne, ja muutamien minuuttien perästä olette vapaa. Lähdemme yhdessä ajamaan takaa. Jos saavutamme heidät, niin hyvä. Jollei, niin sitten on aikaa puhua."
Hän keskeytti, ja minä seisoin tuijottaen häneen iskun typerryttämänä, mutta säilyttäen kauhussani ja hämmästyksessänikin sen verran ajatuskykyäni, että ihmettelin sitä synkkyyttä, joka pimensi hänen kasvojaan, ja intohimoa, joka värisi hänen sanoissaan. Mitä oli asialla hänen kanssaan tekemistä? "Mutta Bruhl", virkoin minä viimein ponnistautuen maltilliseksi, "kuinka hän pääsi huoneeseen? Minähän jätin sinne vartiat."
"Viekkaudella, silläaikaa kun Maignan ja hänen miehensä olivat poissa", oli vastaus. "Ainoastaan tämä teidän poikanne oli siellä. Bruhlin miehet voittivat hänet ylivoimalla."
"Mitä tietä Bruhl on mennyt?" mutisin minä kurkku kuivana, sydän rajusti tykyttäen.
Hän pudisti päätään. "Muuta emme tiedä kuin että hän meni ulos eteläportin kautta yhdentoista ratsumiehen, kahden naisen ja kuuden varahevosen kanssa tänä aamuna päivän koittaessa", vastasi hän. "Maignan tuli setäni luo tuoden tämän uutisen, ja herra de Rambouillet lähti heti, niin varhainen kuin olikin, kuninkaan luokse hankkimaan teille vapautusmääräystä. Hänen pitäisi olla jo täällä."
Minä katsoin raudotettuun ikkunaan, kaamea pelko sydämessäni, ja siitä Simon Fleix'hin, joka seisoi sen vieressä äärimmäisen masentuneen näköisenä. Menin hänen luokseen. "Sinä koira!" lausuin matalalla äänellä. "Kuinka se tapahtui?"
Kummastuksekseni hän lankesi yhtäkkiä polvilleen ja kohotti kätensä ikäänkuin varjellakseen itseään lyönniltä. "He matkivat Maignanin ääntä", änkytti hän käheästi, "ja me avasimme."
"Ja sinä uskallat tulla tänne kertomaan sitä minulle!" huusin minä jaksaen tuskin pysyä raivostumatta. "Sinä, jonka huostaan uskoin hänet! Sinä, jonka luulin palvovan häntä! Sinä olet tuhonnut hänet, ihminen!"
Hän nousi pystyyn yhtä äkkiä kuin oli lyyhistynyt maahankin. Hänen laihoissa, hermostuneissa kasvoissaan tapahtui hämmästyttävä muutos; ne tulivat äkkiä koviksi ja jäykiksi, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kiihtymyksestä. "Minäkö – olenko minä tuhonnut hänet? Niin, taivas nähköön, minä olen sen tehnyt!" huusi hän vasten kasvojani, säikkymättä tai karttamatta enää katsettani. "Voitte tappaa minut, jos tahdotte. Te ette tiedä kaikkea. Minä se varastin nutustanne samettisolmun, jonka hän teille antoi, ja sanoin sitten että de Rosny oli sen ottanut! Minä sanoin hänelle että te olitte antanut sen pois! Minä toin hänet Pienten Sisarten talon luokse, jotta hän näkisi teidät rouva de Bruhlin seurassa! Minä tein tämän kaiken ja tuhosin hänet! Nyt te tiedätte! Tehkää minulle mitä haluatte!"
Hän levitti käsivartensa kuin ottaakseen vastaan iskun, sill'aikaa kuin minä seisoin hänen edessään määrättömästi hämmästyneenä niin odottamattomasta paljastuksesta, täynnä oikeutettua vihaa ja suuttumusta ja kuitenkin epävarmana siitä mitä minun oli tehtävä. "Päästitkö myöskin Bruhlin sisään tahallasi?"
"Minäkö?" huudahti hän, hurja välkähdys silmissään. "Ennemmin olisin kuollut!"
En tiedä miltä kannalta olisin ottanut tuon tunnustuksen, sillä samassa kuului ulkoa hevosten kavioitten töminää, ja ennenkuin ehdin vastata hänelle, kuulin herra de Rambouillet'n puhuvan kopealla äänellä alakerran ovella. Linnavouti oli hänen kanssaan, mutta hänen matalampi äänensä hukkui valjaitten helinään ja malttamattomien kavioitten töminään. Katsoin huoneeni raollaan olevaa ovea kohti, ja pian astuivat molemmat miehet sisään, markiisi halveksivan välinpitämättömän näköisenä kuunnellen niitä selityksiä ja anteeksipyyntöjä, joita toinen hänen rinnallaan kulkien monisanaisesti esitti. Herra de Rambouillet'n kasvoilla ei kuvastunut lainkaan sitä murhetta ja toivottomuutta, jota d'Agenin kasvot ilmaisivat niin silmäänpistävässä määrässä. Hän näytti päinvastoin olevan pelkkää iloisuutta ja hyväntuulisuutta, ja astuessaan esiin ja nähdessään minut hän syleili minua erinomaisen ystävällisesti ja suopeasti.
"Ahaa, ystäväni", sanoi hän iloisesti, "tapaan siis teidät sittenkin täältä! Mutta älkää huolehtiko. Tulen juuri kuninkaan luota tuoden teidän vapauttamismääräyksenne. Hänen majesteettinsa on kertonut minulle kaikki, tehden minut senkautta teidän pysyväksi ystäväksenne ja velalliseksenne. Mitä tulee tähän herraan", jatkoi hän kääntyen kylmästi hymyillen linnavoudin puoleen, joka näytti vapisevan vaatteissaan, "voi hänkin odottaa pikaista määräystä. Herra de Villequier on viisaasti kyllä lähtenyt metsästämään eikä tule takaisin ennenkuin päivän tai parin perästä."
Niin kovasti kuin jännitys ja huoli minua kiduttivatkin, en voinut heti ahdistaa häntä anomuksilla. Minun oli ensin kiitettävä häntä hänen ripeästä toiminnastaan minun hyväkseni, ja sen tein niin lämpimin sanoin kuin taisin. Ja oikeudenmukaisuus pakotti minut myöskin suosittamaan hänelle linnavoutia esittämällä tuon virkamiehen käytöstä minua kohtaan ja ylistäen hänen kykyään. Tämä kaikki oli minun tehtävä, vaikka sydäntäni kirveli huoli ja pelko ja pettymys, ja jokainen hetki tuntui iankaikkisuudelta.
"Hyvä, hyvä", sanoi markiisi ylhäisen hyväntahtoisesti, "panemme sitten syyn Villequier'n niskoille. Hän on kuitenkin vanha kettu, ja lyönpä melkein vetoa että hän pääsee tästä vahingoittumatta. Hän on tehnyt tällaisia kepposia ennenkin. Mutta enhän ole vielä suorittanut asiaani loppuun", jatkoi hän iloisesti. "Hänen majesteettinsa lähettää teille tämän, ja hän käski minun sanoa että hän on ladannut sen teitä varten."
Puhuessaan hän veti viittansa alta pistoolin, jonka olin jättänyt kuninkaalle ja joka sattui olemaan sama jonka de Rosny oli minulle antanut. Otin sen vastaan, kummastellen malttamattomasti minkä vuoksi hän käsitteli sitä niin varovaisesti; mutta pian ymmärsin syyn, sillä huomasin että se oli ladattu suuta myöten kultarahoilla, joista pari putosi vierien lattialle. Hyvin liikutettuna tästä kouraantuntuvasta kiitollisuuden osotuksesta kuninkaan puolelta aioin kuitenkin pistää rahat kiireissäni taskuun, mutta markiisi, haluten tyydyttää oman pikku uteliaisuutensa, kehotti minua laskemaan ne ja sai summan nousemaan vähän yli kahdentuhannen livren, lukuunottamatta kallisarvoisilla kivillä varustettua sormusta, jonka löysin niiden joukosta. Tämä kaunis lahja käänsi ajatukseni pois Simon Fleix'stä, mutta en voinut karkottaa sitä huolta, jota tunsin neidin puolesta. Hänen asemansa muistaminen kidutti minua niin, että herra ne Rambouillet'kin alkoi oivaltaa mielentilaani ja riensi vakuuttamaan minulle, että ennen hoviin lähtöään hän oli jo antanut määräyksiä minun avustamisekseni.
"Te kaiketi haluatte seurata tuota neitiä?" sanoi hän. "Mitä tulee kuninkaaseen, joka on tavattomasti kiihdyksissään tuosta häpeätyöstä, ja tähän François'han, joka näytti joutuvan ihan suunniltaan kuullessaan uutisen, ei minulla ole asemasta mitään oikein selvää käsitystä."
"Hänet uskoi minun huostaani eräs henkilö, jonka te hyvin tunnette", vastasin vaivalloisesti. "Kunniani liittyy sekä häneen että tuohon nuoreen naiseen. Vaikka minun olisi lähdettävä jalan käyden ja yksinäni, niin minun täytyy lähteä. Jollen voi pelastaa häntä, voin ainakin rangaista niitä konnia, jotka ovat häntä loukanneet."
"Mutta tuon miehen vaimo on heidän mukanaan", sanoi hän hiukan kummastellen.
"Se ei vaikuta mitään", vastasin minä.
Hän näki sen voimakkaan liikutuksen, joka myllersi mieltäni ja jolta tuskin saatoin kärsivällisesti vastata hänen kysymyksiinsä, ja hän katseli minuun uteliaasti, mutta ei epäystävällisesti. "Mitä pikemmin siis olette matkassa, sitä parempi", virkkoi hän nyökäten. "Sen verran sain selville. Maignan saapuu miehineen eteläportille tuntia ennen puoltapäivää. François'lla on kaksi palvelijaa ja hän on ihan vimmassa lähtemään. Te itse ja tuo poika lukuunotettuina tulee teitä kaikkiaan yhdeksän miestä. Minä lainaan lisäksi kaksi. Enempää en uskalla antaa, sillä katumellakoita voi nyt syntyä minä silmänräpäyksenä tahansa. Te lähdette siis matkaan yhdentoista miehen joukkona ja pitäisi teidän saavuttaa heidät jo ensi yön aikana, jos hevosenne vaan ovat kunnossa."
Kiitin häntä lämpimästi, ottamatta huomioon hänen ystävällistä vakuutustaan, että minun toimintani edellisenä päivänä oli saattanut hänet pysyvään kiitollisuuden velkaan minulle. Menimme yhdessä alas, ja hän luovutti minulle paikalla kaksi seurassaan olevista miehistä, käskien heitä vaihtamaan itselleen levänneet hevoset ja kohtaamaan minua eteläportilla. Hän lähetti myös miehen talliini noutamaan Cidiä – Simon Fleix oli hämmingissä kadonnut – ja olin juuri kysymässä tarvitsinko mitään muuta, kun eräs nainen pujahti ratsastaja-ryhmän läpi, joka ympäröi meitä seisoessamme talon portilla, ja syöksähtäen eteeni tarttui minua käsivarteen. Se oli Fanchette. Hänen karheat piirteensä olivat murheesta muuttuneet ja hänen poskensa olivat täplillä ankarasta itkemisestä, jolla senkaltaiset ihmiset purkavat suruaan. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin kaulaa. Hänen pukunsa oli revitty ja tahrittu, ja toisen silmän päällä oli suuri mustelma. Hän näytti olevan poissa suunniltaan epätoivosta ja kurjuudesta.
Hän tarttui levättiini ja pudisti minua niin että horjahdin. "Viimeinkin olen teidät löytänyt!" huusi hän iloissaan. "Otattehan minut mukaanne! Otattehan minut hänen luokseen!"
Vaikka hänen sanansa pyrkivät minua horjuttamaan ja sydämeni tunsi sääliä häntä kohtaan, pakottauduin kuitenkin vastaamaan hänelle asian järjellisen puolen mukaan. "Se on mahdotonta", lausuin ankarasti. "Tämä on miesten tehtävä. Meidän on ratsastettava yötä päivää, hyvä nainen."
"Mutta minäkin tahdon ratsastaa yötä päivää!" vastasi hän kiihkeästi kiskaisten hiukset silmiltään ja katsellen hurjasti vuoroin minuun ja herra de Rambouillet'hen. "Mitä en tekisi hänen tähtensä? Minä olen yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin. Ottakaa minut, sanon minä, ja kun tapaan tuon roiston, niin revin hänet palasiksi!"
Minua värisytti kuunnellessani häntä. Mutta arvellen että hän maalla kasvaneena todellakin oli niin vahva kuin hän vakuutti ja että meille sangen todennäköisesti voisi koitua jotain etua hänen järkähtämättömästä uskollisuudestaan herratartaan kohtaan ja hartaasta kiintymyksestään häneen, suostuin lopulta, vaikkakin vastenmielisesti. Lähetin yhden Rambouillet'n miehistä siihen talliin missä kuuron miehen raudikko oli, pyytäen häntä maksamaan kaiken mitä kauppias oli siitä saapa ja tuomaan hevosen eteläportille; aikomukseni oli panna joku omista miehistäni ratsastamaan sillä ja antaa Fanchettelle vähemmän oikullinen ratsu.
Näissä ja muissa toimekkaissa valmisteluissa, jotka minunkaan iässäni ja huolekkaassa asemassani olevalle eivät ole ilman viehätystä, estyivät ajatukseni askartelemasta tulevaisuudessa. Olin hyvilläni herra François'n avustuksesta, seuraamatta liian pitkälle niitä ajatuksia, joita hänen kerkeytensä aiheutti, ja tyydyin myöskin käyttämään hyödykseni Simonia, vaatimatta häntä tilille petollisuudestaan. Vilkas elämä kaduilla, jotka varmentunut tieto kuninkaan pikaisesta poismuuttamisesta oli täyttänyt mumisevilla kansan-joukoilla, auttoi sekin pitämään pahoja aavistuksiani etäällä, samalla kuin se vastakohta, jonka nykyiset olosuhteeni, ratsastaessani siinä heidän keskitseen hyvässä asemassa ja arvokkaan seurueen saattamana, markiisi rinnallani, muodostivat verrattuina siihen vaatimattomuuteen, joka minua ympäröi ensi kertaa Blois'han saapuessani, ei voinut olla herättämättä minussa toivoa että pääsisin voittajana tästäkin vaarasta ja löytäisin lopulta neidin turvallisena ja vahingoittumattomana. Otin jäähyväiset herra de Rambouillet'lta molemminpuolisin kunnioituksen vakuutuksin, ja muutamia minuutteja ennen yhtätoista saavuin kohtauspaikalle eteläportin ulkopuolelle.
Herra d'Agen ja Maignan tulivat minua vastaan, ensinmainittu yhä niin synkkänä ja murheisena ulkomuodoltaan, että ihmettelin hänet nähdessäni ja saatoin tuskin uskoa hänen olevan saman iloisen keikarin, jonka sirosti teeskennelty ulkoasu ja käytös olivat useammin kuin kerran saaneet minut hymyilemään. Hän tervehti minua äänettömänä; Maignan teki samoin nöyrin ilmein, mikä huonosti salasi ne rajut tunteet, jotka tappio oli hänessä sytyttänyt. Lukiessani väkeni huomasin että meitä oli vain kymmenen, mutta Maignan selitti lähettäneensä yhden ratsastajan edeltäpäin, jotta hän toimittaisi kyselyjä ja jättäisi meille viestejä sopiviin paikkoihin, ja me niin muodoin voisimme seurata takaa-ajettaviemme jälkiä niin vähillä pysähdyksillä kuin mahdollista. Kehuen kovasti Maignania tästä viisaasta toimenpiteestä annoin lähtömääräyksen, ja mennen joen yli St. Gervais'n siltaa myöten aloimme ratsastaa Sellesiä kohti nopeaa ravia.
Sää oli paljon muuttunut viimeisen vuorokauden aikana. Aurinko paistoi kirkkaana, lännestä puhalsi lämmin tuuli, ja luonnossa näkyi jo merkkejä siitä varhaisesta keväästä, josta tuo vuosi tuli muistettavaksi. Joskin, lähdön ensi humun mentyä ohitse, minulla oli nyt aikaa tuntea sitä jäytävää levottomuutta ja niitä kirveleviä tuskia, joita mielikuvitukseni minussa synnytti kiitäessään kauaksi edellemme takaa-ajamiemme henkilöitten seuraan ja jakaessaan heidän vaivansa ja vaaransa, niin oli minulla kuitenkin vielä avoinna kaksi lohdutuksen lähdettä. Ei kukaan, joka joskus on sotapalvelusta suorittanut, voi katsella pientä, hyvin varustettua ratsastajaparvea tuntematta iloa. Silmäilin vierelläni liikkuvia tanakoita muotoja ja jäykkiä kasvoja ja vertaillessani heidän siistiä asuaan ja ehyitä varustuksiaan niitten miesten repaleiseen likaisuuteen, jotka olivat matkanneet kanssani pohjoiseen päin, kiitin Jumalaa ja lakkasin ihmettelemästä sitä harmia, jota Matteus tovereineen oli herättänyt neidin mielessä. Toista mielihyväni syytä säännöllinen kavioitten kopse ja valjaitten helinä jatkuvasti lisäsivät. Jokainen askel vei meitä kauemmaksi Blois'sta – kauemmaksi ahtaasta kaupungista ja haisevista kaduista ja hovista, joka, vaikkakaan ei enää tuntunut minusta suuren verityön saastuttamalta teurastushuoneelta – kokemus oli hävittänyt tuon vaikutelman – säilytti kuitenkin silmissäni äärettömän halpamaisen ja kurjan leiman. Minä vihasin ja inhosin sen juonia ja kateutta, hulluutta, joka huvittelihe kuninkaan kammiossa silläaikaa kun kapinoitsijat rehentelivät maassa, ja pikkumaisuutta, joka ei tuntenut muuta viisautta kuin puolueitten pitämisen tasapainossa keskenään. Kiitin Jumalaa siitä, että tehtäväni siellä oli tehty, ja olisin katsonut tervetulleeksi minkä hyvänsä muunkin tilaisuuden, joka olisi pakottanut minut kääntämään sille selkäni ja lähettänyt minut avarammille alueille kulkemaan yli puhtaitten nummien, läpi metsien, laajan, pilvilentoisen taivaan alla.