XXIII. Viimeinen Valois
Seisoin hetken aikaa portailla miettien mitä minun olisi tehtävä tässä odottamattomassa asiaintilassa, joka markiisin äsken saapuneen viestin johdosta vaati vielä niin kiireellistä toimintaa. Jollei tuota viestiä olisi ollut, niin olisin voinut odottaa seuraavaan aamuun ja uskoa melkoisen varmasti tapaavani neidin silloin järkevämmällä tuulella. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, en uskaltanut odottaa. En uskaltanut antautua siihen vaaraan mikä viivytyksestä voisi koitua, ja tulin senvuoksi pian siihen johtopäätökseen, että ainoa sillä hetkellä tarjoutuva neuvo oli mennä heti Rambouillet'n luokse ja kertoa hänelle suoraan miten asiat olivat.
Maignan oli asettanut yhden miehistään avonaiselle ulko-ovelle ja itse asettunut portaitten yläpäähän, mistä hän saattoi nähdä sisääntulijan tulematta itse huomatuksi. Tyytyväisenä tähän järjestelyyn jätin Rambouillet'n miehen hänen väkensä vahvikkeeksi ja otin mukaani Simon Fleix'n, jonka käyttäytymisestä neitiin nähden minulla oli mitä vakavimpia epäilyksiä.
Kadulle tullessani huomasin että yö oli kylmä; taivas, missä sitä näkyi räystäitten välistä, oli täynnä kirkkaita tähtiä. Pureva viima puhalsi, pakottaen meidät kietomaan levätit ympärillemme ja rientämään eteenpäin ripeätä vauhtia, mikä hyvin sopi yhteen kiihtyneen mieleni kanssa. Ollen vakuutettu siitä että tehtäväni olisi ollut suoritettu tunnin kuluessa, jos neiti olisi ollut taipuvaisempi, en voinut mitenkään pysyä kärsivällisenä sellaista kohtaan, joka turhanpäiväistä oikkuaan tyydyttääkseen leikitteli kokonaista kuningaskuntaa koskevilla salaisuuksilla kuin olisivat ne olleet pelimarkkoja, ja ohimenevän pahantuulen puuskassa pani alttiiksi monen viikon vaivojen tulokset. Mutta vaikka tunsinkin kärsimättömyyttä neitiä kohtaan, oli tuo tunne kuitenkin niin heikkoa verrattuna tilaisuuden tärkeään merkitykseen, että levottomana ihmettelin omaa levollisuuttani ja tunsin enemmän suuttumusta itseäni kohtaan siitä etten ollut todenteolla suutuksissani hänelle, kuin halua kohdistaa moitteita siihen joka ne varsinaisesti ansaitsi. Turhaan sanoin itselleni halveksivasti että hän oli nainen ja että naisten oikut olivat käsittämättömiä. Tunsin sittenkin että anteeksiantavaisuuteni todellinen syy ja vaikutin oli siinä luulossa, minkä hän viittauksella Rosnysta lähtiessäni sattuneeseen tapahtumaan oli tehnyt melkein varmuudeksi, nimittäin että hänen äkillisen pahantuulensa syynä olin minä itse.
Olisin voinut seurata tätä ajatusjuoksua pitemmällekin ja sangen mieluisin tuloksin. Mutta saapuessani Rambouillet'n asunnolle keskeytyi se äkkiä sen omituisen hiljaisuuden vaikutuksesta mikä vallitsi tässä tavallisesti niin vilkkaassa talossa. Ovet olivat suletut, ikkunoista ei näkynyt valoa ja eteishalli kajahti kolkuttaessani tyhjältä ja autiolta. Eikä minua vastaanottamaan rientänyt lakeijaa; hiljaisuuden rikkoi ainoastaan vanhan ovenvartian löntystävät askeleet, kun hän lyhtyä kädessään kantaen tuli avaamaan. Levottomana ihmetellen odotin mitä tämä kaikki merkitsisi; ja kun mies vihdoinkin avasi ja tuntiessaan minut pyysi anteeksi jos oli antanut minun odottaa, kysyin maltittomasti mistä tämä johtui.
"Ja missä markiisi on?" lisäsin heti perään, astuen sisäpuolelle päästäkseni suojaan tuulelta ja irrottaen levättini.
"Ettekö ole kuullut?" kysyi mies valaisten lyhdyllään kasvojani. Hän oli vanha, kuihtunut ja laiha ukko-rahjus. "Siitä taitaa syntyä romahdus tällä kertaa, pelkään mä."
"Romahdus?" tiuskasin minä. "Puhukaa selvästi! Mitä on tapahtunut? Minä vihaan salamyhkäilyjä."
"Ettekö ole kuullut uutista, että Mercoeurin herttua ja Retzin marsalkka ovat lähteneet Blois'sta tänään iltapäivällä kaikkine väkineen?"
"Eihän?" vastasin minä hiukan säpsähtäen. "Minne he ovat lähteneet?"
"Pariisiin, kuulemma – yhtyäkseen liigalaisiin."
"Mutta tarkotatteko että he ovat luopuneet kuninkaasta?" kysyin minä.
"Niinpä maarin!" vastasi hän.
"Eihän toki ainakaan Mercoeurin herttua?" huudahdin minä. "Onhan hän kuninkaan lanko. Onhan hänen kiittäminen häntä kaikesta."
"Mennyt hän vain on", vastasi vanhus varmasti. "Tieto siitä tuotiin markiisille noin neljän tienoissa tai vähän myöhemmin. Hän kutsui väkensä kokoon ja lähti heidän jälkeensä koettaakseen taivuttaa heitä palaamaan. Niin ainakin sanotaan."
Niin nopeaan kuin saatoin kävin mielessäni tarkastellen läpi tilanteen. Jos nämä merkilliset uutiset olivat tosiperäisiä, jos miehet sellaiset kuin Mercoeur, jolla oli kaikki syy seisoa kuninkaan puolella, ja myöskin sellaiset kuin Retz, jonka uskollisuus oli kauan ollut epäilyksen alaisena, luopuivat hovista, niin vaaran täytyi todellakin olla lähellä. Kuningas tunsi varmaan kruununsa jo horjuvan ja tarttuisi innokkaasti mihin keinoon hyvänsä, joka tarjoutui sitä kannattamaan. Asiain niin ollen oli minun ehdottomin velvollisuuteni päästä hänen puheilleen, maksoi mitä maksoi, jotta ei Bruhl vaan minä, ei Turennen kreivi vaan Navarran kuningas tulisi hyötymään hänen itsesäilytysvaistonsa ensimäisestä mielijohteesta.
Käskien ovenvartijaa sulkemaan oven riensin linnaan, ja pian sain vahvistusta päätökselleni enemmän kuin riittävästi. Sillä hämmästyksekseni tapasin hovin hyvin samankaltaisessa tilassa kuin herra de Rambouillet'n talonkin. Portilla oli tosin kahdenkertaiset vartiat, jotka silmäilivät minua tarkasti ennenkuin laskivat sisään, mutta piha, jonka tähän aikaan päivästä olisi pitänyt olla kirkkaasti valaistu ja täynnä lakeijoja ja tallimiehiä, oli pimeänä erämaana, missä muutamia soihtuja murheellisesti lepatti. Sisään astuessani huomasin asiain olevan sielläkin samassa tilassa: halli oli huonosti valaistu ja autio, porraskäytävässä vain muutamia kuiskailevia ryhmiä, jotka tarkastelivat minua ohikulkiessani, esihuoneet miltei tyhjinä tai harmaapukuisten sveitsiläisten henkivartiain vallassa. Missä olin odottanut tapaavani hovimiehiä kokoontuneina kohtaamaan valtiastaan ja vakuuttamaan hänelle uskollisuuttaan, siellä tapasin ainoastaan synkkiä kasvoja, epäluuloisia katseita ja pahaenteisesti sulettuja suita. Kaikkien yllä lepäsi aavisteleva, pidättynyt ilme. Askeleen ääni kumahti ontosti. Pitkät käytävät, missä vielä äsken oli kajahdellut nauru ja arpanoppien rapina, näyttivät jo vaipuneen siihen äänettömyyteen ja autiuteen, joka odotti niitä hovin lähdettyä. Missä joku puhui, siinä kuulin mainittavan Guisen nimeä, ja olisin voinut kuvitella hänen mahtavan varjonsa lepäävän paikan yllä kiroten sitä.
Vastaanottohuoneessa eivät asiat olleet paljonkaan paremmalla kannalla. Hänen majesteettinsa ei ollut läsnä, ei myöskään ketään hovinaisista; ainoastaan muutamia herroja, joitten joukossa tunsin Revol'in, joka oli kuninkaan sihteereitä, seisoi lähellä alkoovia. Minun saapuessani he katsahtivat ylös ikäänkuin odottaen uutisia, ja sitten, nähtyään kuka tulija oli, käänsivät katseensa kärsimättöminä jälleen toisaalle. Neversin herttua käveli synkkänä edestakaisin erään ikkunan edessä kädet selän takana, silläaikaa kun Biron ja Crillon yhteisen vaaran sovittamina puhelivat ääneen lieden luona. Minä epäröin hetken, tietämättä oikein miten menetellä, sillä olin ollut hovissa niin vähän aikaa etten ollut siellä vielä niinkuin kotonani. Mutta tehden viimein päätökseni astuin rohkeasti Crillonin luo ja pyysin että hän suosiollisesti auttaisi minua pääsemään viipymättä kuninkaan puheille.
"Kuninkaan puheille? Tarkotatteko että haluatte yksityistä vastaanottoa?" sanoi hän kohottaen kulmiaan ja katsahtaen omituisesti Bironiin.
"Se on pyyntöni, herra de Crillon", vastasin lujasti, vaikka rohkeuteni aleni. "Olen tullut herra de Rambouillet'n asialla ja minun tarvitsee saada tavata kuningasta ihan heti."
"No, se on suoraa puhetta", vastasi hän taputtaen minua olalle. "Ja teidän pitää tapaaman häntä. Tullessanne Crillonin luo olette tullut oikean miehen luo. Revol", jatkoi hän kääntyen sihteeriin päin, "tällä herralla on viesti herra de Rambouillet'lta kuninkaalle. Saattakaa hänet viipymättä yksityishuoneeseen, ystäväni, ja ilmottakaa hänet. Minä vastaan hänestä."
Mutta sihteeri kohautti olkapäitään aina korviin asti. "Se on mahdotonta, herra de Crillon", lausui hän vakavasti. "Aivan mahdotonta tällä kertaa."
"Mahdotonta! Mitä vielä! Minä en tunne sitä sanaa", tokaisi Crillon.
"Saattakaa hänet vain heti sisään ja syyttäkää minua jos pahaa seuraa.
Kuuletteko?"
"Mutta hänen majesteettinsa…"
"No mitä?"
"On hartaudenharjotuksissaan", sanoi sihteeri kankeasti.
"Hiiteen hänen majesteettinsa hartaudenharjotukset!" vastasi Crillon niin kovaa että se aiheutti yleisen naurunhihityksen. "Kuuletteko?" jatkoi hän, kasvojensa käydessä yhä punakammiksi ja äänensä kimakammaksi, "vai täytyykö minun vetää teitä korvista? Saattakaa tämä herra yksityishuoneeseen, sanon minä, ja jos hänen majesteettinsa vihastuu niin sanokaa että se tapahtui minun määräyksestäni. Minähän sanon teille, että hän tulee Rambouillet'n luota."
En tiedä uhkausko vai Rambouillet'n nimen mainitseminen vaikutti kirjuriin, mutta joka tapauksessa hän hetken emmittyään suostui.
Hän nyökkäsi yrmeästi minua seuraamaan häntä ja lähti kävelemään yksityishuoneen ovea peittävää verhoa kohti. Minä seurasin häntä virkettyäni jonkun kiitoksen sanan Crillonille. Olin jo ihan oven luona kun kuulin takaapäin ääniä jotka ilmaisivat uuden tulokkaan saapuneen huoneeseen. Minä ennätin juuri kääntyä ja nähdä että tulija oli Bruhl ja huomata sen harmistuneen ja hämmästyneen katseen, jonka hän loi minuun, ja sitten Revol oviverhoa kohottaen viittasi minua astumaan sisään.
Odotin tulevani heti kuninkaan eteen ja valmistuin kunnioittavasti tervehtimään. Mutta sensijaan huomasinkin olevani pienessä huoneessa tai pikemmin käytävässä, jossa oli verhot molemmissa päissä sekä kaksi vartiaa, jotka sisään astuessani nousivat ylös ja katsoivat minuun epäilevästi. Tämä punalasisen lampun heikosti valaisema vartiohuone tuntui minusta oviuutimistaan ja samettipenkeistään ja paksuista seinäverhoistaan huolimatta mahdollisimman synkältä ja mahdollisimman pahaenteiseltä. Mutta minulla ei ollut aikaa pitkiin huomioihin, sillä Revol riensi joutuin ohitseni ja kohottaen toisessa päässä olevaa oviverhoa antoi minulle sormi suullaan merkin astua sisään.
Minä noudatin kehotusta yhtä äänettömänä. Raskas hajuvesien tuoksu lemahti vastaani, kun kohotin toisen esiripun ja pysähdyin askeleen päähän sisäpuolelle, osaksi kunnioituksesta – sillä kuninkaat pitävät alamaisistaan eniten matkan päästä – ja osaksi hämmästyksestä, sillä huone, taikka pikemmin se osa siitä missä minä seisoin, oli pimeä; ainoastaan huoneen peräosaa valaisi kylmä, kelmeä kuunvalo, joka korkeasta, suorasta ikkunasta sisään paistaen loi lattialle hopeisen juovan. Ensi hetkessä luulin olevani yksin; sitten huomasin ikkunaan nojaamassa, käsi kumpaakin pieltä vasten, kookkaan olennon, jolla oli jotakin omituista pään seuduilla. Tuon omituisuuden älysin pian turbaaniksi, jollaisen päähineen olin kerran ennen nähnyt hänen majesteetillaan. Kuningas – sillä hän se oli – puheli itsekseen. Hän ei ollut kuullut minun tuloani, ja kun hän seisoi selin minuun, ei hän huomannut läsnäoloani.
Minä pysähdyin epäröiden, peläten astua eteenpäin ja haluten peräytyä, mutta epävarmana siitä voisinko enää liikkua huomiota herättämättä. Seisoessani siinä kahden vaiheilla korotti kuningas ääntään, ja korviini sattuvat sanat naulitsivat huomioni itseensä, niin omituisilta ja aaveenomaisilta ne kuulostivat, samoinkuin äänikin millä ne lausuttiin. "Sanotaan että kolmetoista on onneton luku", mumisi hän. "Kolmastoista Valois ja viimeinen!" Hän pysähtyi nauraakseen pahaa, ilotonta naurua. "Niin, – kolmastoista! Ja siitä on kolmetoista vuotta kun minä saavuin Pariisiin kruunattuna kuninkaana! Siellä oli Quélus ja Maugiron ja St. Mégrin ja minä – ja hän. Ah, niitä päiviä, niitä öitä! Möisin sieluni saadakseni elää ne uudelleen; jollen olisi myönyt sitä jo ammoin eläessäni ne yhteen kertaan! Me olimme nuoria silloin, ja rikkaita, ja minä olin kuningas; ja Quélus oli Apollo! Hän huusi kuollessaan minua pelastamaan hänet. Ja Maugiron kuoli herjaten Jumalaa ja pyhimyksiä. Ja St. Mégrinillä oli kolmekymmentäneljä haavaa. Ja hän – hänkin on kuollut, kirottu olkoon hän! He ovat kaikki kuolleet, kaikki kuolleet, ja kaikki on mennyttä! Hyvä Jumala! Kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä!"
Hän toisti noita viimeisiä sanoja enemmän kuin kymmenen kertaa, huojutellen itseään edestakaisin ikkunanpielen nojassa. Minä värisin kuunnellessani, osaksi itseni takia ilmitulemisen pelosta ja osaksi siitä epätoivon ja tunnonvaivojen – ei, ei tunnonvaivojen, vaan kaipauksen kaameudesta, joka ilmeni hänen yksitoikkoisessa äänessään. Minä arvasin että jokin mielijohde oli saanut hänet vetämään verhot syrjään ikkunan edestä ja varjostamaan lampun, ja kun hän sitten katseli kuun valaisemaa seutua, niin vaikutti hänen mieleensä vastakohtaisuus sen ja tuon turmeltuneen, kuuman, juonilla ja paheilla kyllästetyn ilmapiirin välillä, jossa hän oli tuhlannut voimansa. Hän jatkoi vielä yksinpuheluaan.
"Ranska! Tuossa se lepää! Ja mitä he tulevat sille tekemään? Leikkelevätkö he sen kappaleiksi, kuten se oli ennen Ludvig XI:tä? Tuleeko Mercoeur – kirous hänelle! – olemaan kaikkein kristillisin Bretagnen herttua? Ja Mayenne Jumalan armosta Pariisin ja Ylisen Seinen ruhtinas? Vai tuleeko piskuinen Béarnin prinssi kukistamaan heidät ja kohoamaan Henrik IV:ksi, Ranskan ja Navarran kuninkaaksi, kirkkojen suojelijaksi? Kirous hänellekin! Hän on kolmenkymmenenkuuden-vuotias. Minun ikäiseni. Mutta hän on nuori ja voimakas ja hänellä on kaikki edessään. Kun taas minä – minä – oh, Jumala, armahda minua! Armahda minua, taivaallinen Jumala!"
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän lankesi polvilleen ikkunan edessä olevalle astuimelle ja ratkesi niin miehuuttomaan kyynelten ja nyyhkytysten tulvaan etten ollut osannut sellaista kuvitellakaan, kaikkein vähimmän Ranskan kuninkaasta. Tietämättä oikein pitikö tätä enemmän hävetä vai kauhistua, käännyin ympäri kaiken uhallakin ja kohottaen varovasti oviverhoa pujahdin ulos mahdollisimman äänettömästi; hyvä onni auttoikin minua pääsemään huomaamatta. Molempien verhojen välillä oli tilaa juuri sen verran että minä siihen mahduin, ja siinä seisoin hetken aikaa ajatuksiani kooten. Sitten, kolauttaen huotraani seinää vasten ikäänkuin vahingossa ja samalla ääneen rykäisten, sysäsin oviverhon sivulle hiukan kiivaasti ja astuin jälleen sisään, arvellen tällä tavoin antaneeni hänelle kylliksi varotusta.
Mutta minä en ollut ottanut lukuun huoneessa vallitsevaa pimeyttä enkä hänen kiihtynyttä mielentilaansa. Hän kuuli tosin tuloni, mutta voimatta nähdä muuta kuin kookkaan, epäselvän olennon lähestyvän häntä, hän pelästyi ja hoipertuen taaksepäin kuun valaisemaa ikkunaa vasten ojensi torjuvasti kätensä, läähättäen pari sanaa, jotka kuulostivat korviini kuin: "Haa! Guise!"
Seuraavassa tuokiossa, huomatessaan että minä lankesin polvilleni siihen missä seisoin enkä tullut lähemmäksi, hän tointui kauhustaan. Ponnistaen itseään, minkä huomasin hänen katkonaisesta hengityksestään, hän kysyi epävarmalla äänellä kuka minä olin.
"Eräs teidän majesteettinne uskollisimpia palvelijoita", vastasin minä jääden polvilleni ja ollen olevinani kuin en olisi nähnyt mitään.
Pitäen kasvonsa minuun päin kääntyneinä hän siirtyi sivuttain lampun luokse ja koetti ottaa pois varjostinta. Mutta hänen sormensa vapisivat niin kovasti ettei hän tahtonut saada sitä tehdyksi. Kun se vihdoin hänelle onnistui ja lampun iloiset säteet pääsivät vapaasti leviämään täyttäen äkkiä huoneen hohteellaan, paljastuikin minun ihmettelevälle silmälleni pimeyden ja kuun kelmeän paisteen sijaan loisteliaan ylellisesti sisustettu huone, jossa näkyi punaisia kankaita, jalokivikoristeisia pikkuesineitä ja kullattuja aseita yhteen sullottuina huolettomassa epäjärjestyksessä. Erääseen nurkkaan kytketty apina alkoi minut nähdessään mongerrella ja määkättää. Puutelineelle levitetty omituisen mallinen levätti sai minut ensin luulemaan että huoneessa oli kolmaskin henkilö. Ja pöytä, jolle oli kasattu nukkeja ja puuteriviuhkoja, koiran kaulahihnoja ja makeisia, naamio, naisen tohveli, pari pistoolia, joitakin lääkepulloja, ruoska ja muuta senkaltaista rojua tavaton määrä, teki minun silmissäni yhtä alakuloisen vaikutuksen kuin kuningas itsekin, jonka epäjärjestyksessä olevan ulkoasun lampunvalo säälittä paljasti. Hänen turbaaninsa oli vinossa ja päästi näkyviin hänen päälakensa ennenaikaisen kaljuuden. Poskimaali oli murtunut ja tahriintunut ja värjännyt hänen hansikkaansa. Hän näytti viisikymmen-vuotiaalta; ja kiihdyksissään oli hän nykäissyt miekan etupuolelleen, mistä hän ei saanut työnnetyksi sitä takaisin.
"Kuka on lähettänyt teidät tänne?" kysyi hän tultuaan siksi paljon järkiinsä että tunsi minut.
"Olen täällä asettuakseni teidän majesteettinne palvelukseen", vastasin vältellen.
"Sellainen uskollisuus on harvinaista", vastasi hän katkerasti hymähtäen. "Mutta nouskaa ylös. Minun kai täytyy olla kiitollinen pikku armoista ja kadotettuani Mercoeurin tulla iloiseksi saadessani sijalle Marsacin."
"Teidän luvallanne sanoen", lausuin minä rohkeasti, "ei vaihdos aiheuta niinkään suurta tappiota. Teidän majesteettinne voi tehdä uuden herttuan milloin vain haluaa. Mutta rehellisiä miehiä ei saada niin helposti."
"Kas, kas!" vastasi hän katsoen minuun raju välkähdys silmissään. "Muistutuksenne tulee hyvään aikaan. Vielä on minulla valta päättää ja purkaa! Vielä olen minä Ranskan kuningas! Eikö niin ole, vai mitä?"
"Herra varjelkoon toisin olemasta!" vastasin vakavasti. "Olen täällä tarjoamassa teidän majesteetillenne eräitä keinoja, joitten avulla voitte antaa suurempaa pontta toivomuksillenne. Navarran kuningas pyytää ainoastaan…"
"Vaiti, vaiti!" huudahti hän kärsimättömästi ja hiukan vastenmielisesti, "Minä tiedän hänen halunsa paremmin kuin te. Mutta katsokaas", jatkoi hän rikkiviisaasti, unhottaen minun alemmuuteni yhtä nopeaan kuin oli sen muistanutkin, "Turenne antaa myös kauniita lupauksia. Ja Turenne – on kyllä totta että hänellä voi olla omat tarkotuksensa. Mutta jos luotan Navarran Henrikkiin ja hän näyttäytyy petolliseksi…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan asteli pari kertaa edestakaisin lattian poikki, etsien luonnostaan kiertoteihin taipuvassa mielessään keinoa, millä hän voisi saada nuo kaksi puoluetta tuhoamaan toinen toisensa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan onnistunut sellaista löytämään, taikka sitten johtui hänen mieleensä, kuinka huonolla onnella hän oli kannattanut liigaa hugenotteja vastaan. Sillä hetken perästä hän seisahtui huoaten ja ryhtyi jatkamaan keskustelua.
"Jos olisin varma siitä että Turenne valehtelee", mutisi hän, "niin sitten kyllä… Mutta Rosny lupasi siitä todistuksen, eikä hän ole sitä lähettänyt."
"Todistus on saatavilla, sire", vastasin minä, ja sydämeni alkoi tykyttää. "Teidän majesteettinne muistaa että herra de Rosny kunnioitti minua jättämällä minun tehtäväkseni esittää sen teille."
"Aivan oikein", vastasi hän ikäänkuin unesta heräten ja puhuen innokkaasti. "Tämänpäiväiset seikat ovat ajaneet kaiken pois päästäni. Missä on todistajanne? Jos saatte minut vakuutetuksi, niin ryhdymme ripeään toimintaan. Annamme heidän kokea Jarnacin ja Montcontourin toisen kerran. Onko hän täällä ulkopuolella?"
"Se on nainen, sire", vastasin minä hiukan tyrmistyneenä tuosta äkillisestä ja kuumeenomaisesta innosta.
"Nainenko? Onko hän täällä?"
"Ei, sire", vastasin minä, ihmetellen mitä hän sanoisi seuraavaan ilmotukseeni. "Hän on Blois'ssa, hän on saapunut, mutta seikka on sellainen – pyydän nöyrimmästi teidän majesteetiltanne anteeksi – että hän kieltäytyy tulemasta tänne tai puhumasta mitään. Minun ei ole hyvä tuoda häntä tänne väkisinkään, ja olen saapunut teidän luoksenne, sire, voidakseni toimia asiassa teidän määräystenne mukaan."
Hän tuijotti minuun rajattoman hämmästyneenä. "Onko hän nuori?" kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.
"On, sire", vastasin minä. "Hän on Navarran prinsessan hovineiti ja samalla Turennen kreivin holhokki."
"No hitto! Silloin tuo pikku kapinoitsija on kuulemisen arvoinen!" vastasi hän. "Vai Turennen holhokki? Ha ha ha! Ja nyt hän ei tahdo puhua? Minun navarralainen serkkuni tietäisi nyt miten hänet olisi saatettava järkiinsä, mutta minä olen karttanut noita turhuuksia. Voisinhan lähettää noutamaan häntä, se on totta; mutta pienikin seikka saattaisi tänä iltana aiheuttaa katutaistelun."
"Ja sitäpaitsi, sire", uskalsin minä lisätä, "täällä on Turennen väkeä, jotka ovat kerran varastaneet hänet pois, ja he tuntevat hänet. Jos hänet tuotaisiin teidän majesteettinne luokse vähänkään julkisuuteen vivahtavalla tavalla, niin he saisivat siitä tiedon ja ymmärtäisivät pelin olevan hukassa."
"Mikä ei olisi minulle soveliasta", täydensi hän nyökäten ja katsellen minuun synkkänä. "He ehtisivät tehdä tyhjäksi Jarnacimme; ja niin kauan kuin emme ole järjestäneet asioita jommankumman kanssa, ei persoonamme ole liian hyvässä turvassa. Teidän on mentävä hakemaan hänet. Hän on teidän asunnossanne. Hänet on tuotava tänne, sanon minä."
"Olen tekevä niinkuin käskette, sire", vastasin minä. "Mutta minä pelkään pahoin ettei hän suostu tulemaan."
Tämän kuullessaan tuli kuningas kärsimättömäksi. "No miksi lemmon nimessä te sitten olette vaivannut minua tuolla asialla?" huusi hän rajusti. "Jumala tietää – minä en tiedä – minkä takia Rosny valitsi tuollaisen miehen ja tuollaisen naisen. Hänen olisi pitänyt nähdä teidän levätistänne, joka on kokonaista kuusi kuukautta jälessä muodista, ettei teissä ollut miestä ohjaamaan naista! Onko koskaan maailmassa kuultu tuollaista kirottua hulluutta? Mutta se on Navarran häviö eikä minun. Se on hänen häviönsä. Ja suokoon taivas että se olisi teidänkin!" lisäsi hän rajusti.
Hänen sanoissaan oli siksi paljon perää että minä taivuin myrskyn alle ja otin nöyrästi vastaan moitteet, jotka olivat yhtä luonnollisia hänen puoleltaan kuin ansaitsemattomia minun puoleltani. En todellakaan voinut kummastella hänen majesteettinsa suuttumusta; en olisi kummastellut sitä suuremmassakaan miehessä. Tiesin hyvin että jollei olisi ollut eräitä syitä, joita en halunnut ajatella, niin olisin itsekin ottanut siihen osaa täysin sydämin ja lausunut yhtä ankaria sanoja tuosta oikusta, joka murskasi toivoja ja kohtaloita pelkän päähänpiston takia.
Kuningas lateli vielä jonkun aikaa minulle kaikkia tylyyksiä mitä hän saattoi keksiä. Vihdoin hän kärsivällisyyteni kyllästyttämällä pysähtyi ja huusi kiukkuisesti: "No, eikö teillä ole mitään sanottavaa omasta puolestanne? Ettekö voi esittää jotain?"
"En uskalla mainita teidän majesteetillenne sitä, mikä minun nähdäkseni olisi ainoa keino", sanoin minä nöyrästi.
"Te tarkotatte että minun olisi mentävä tuon naikkosen luo!" vastasi hän – sillä häneltä ei puuttunut sukkelaa huomiokykyä. "'Se no va el otero a Mahoma, vaya Mahoma al otero', kuten Mendoza sanoo. Onpas se sisukas heiskale, ei muuta kuin pakottaa minut menemään luokseen! Jos vaimoni arvaisi – mutta olkoon, minä menen. Autuuteni kautta, minä menen!" lisäsi hän rajusti. "Minä tahdon vielä elää tuhotakseni Retzin! Missä on asuntonne?"
Minä sanoin sen hänelle, ihmetellen mielessäni tätä vanhan päättäväisyyden leimahdusta, päättäväisyyden, joka kaksikymmentä vuotta takaperin oli hankkinut hänelle maineen, jota hänen myöhempi elämänsä ei lainkaan pitänyt yllä.
"Tiedättekö", kysyi hän, puhuen yhä yhtä tarmokkaasti ja selvästi, "missä on se ovi josta de Rosny tuli minun puheilleni? Voitteko löytää sen pimeässä?"
"Kyllä, sire", vastasin minä sydämeni valtavasti tykyttäessä.
"Tulkaa sitten odottamaan sen edustalle kaksi tuntia ennen puoltayötä", lausui hän. "Tulkaa hyvin varustettuna, mutta yksin. Minä tiedän kyllä miten saan tytön puhumaan. Voinhan luottaa teihin, vai kuinka?" lisäsi hän äkkiä astahtaen lähemmäksi minua ja katsoen tiukasti silmiini.
"Tahdon vastata teidän majesteetistanne omalla hengelläni", vastasin minä laskeutuen toiselle polvelleni.
"Minä uskon teitä", vastasi hän vakavasti antaen minulle kätensä suudeltavaksi ja kääntyen sitten pois. "Olkoon niin. Jättäkää nyt minut. Olette ollut täällä jo liiankin kauan. Eikä sanaakaan kenellekään, jos henkenne on teille kallis."
Annoin tähän asian mukaisen vastauksen ja käännyin lähteäkseni; mutta käteni ollessa jo oviverholla hän kutsui minut takaisin. "Hankkikaa taivaan nimessä uusi levätti", sanoi hän ärtyisästi silmäillen minua päästä jalkoihin naama rypyssä. "Hankkikaa uusi levätti ensi työksenne huomisaamuna. Sivulta se näyttää vielä pahemmalta kuin edestä. Tuollainenhan voi tuottaa perikadon sukkelapäisimmällekin hovimiehelle!"