En voi kieltää että tähän tunteeseen sekottui joku määrä jännitystä, minkä aiheutti ajatus neidin pikaisesta jälleennäkemisestä. Noustessani ylös portaita koetin loihtia eteeni hänen kasvojensa ilmeen juuri sellaisena, kuin olin ne viimeksi nähnyt hänen kurottuessaan ikkunasta Rosnyssa, siinä tarkotuksessa että saisin siitä jotain johtonuoraa tulevaan käyttäytymiseeni ja joutuisin vähemmän alttiiksi tarttumaan nuoren tytön keimailun pauloihin. Mutta en päässyt nyt enempää kuin silloinkaan minkäänlaiseen tyydyttävään tai varmaan johtopäätökseen, vaan tunsin ainoastaan uudelleen hänen siinä tilaisuudessa minulle lahjottamansa samettisolmukkeen kadottamisen aiheuttamaa surua.
Koputin hänelle varaamieni huoneitten ovelle, jotka olivat kerrosta alempana kuin omani, mutta en saanut vastausta. Otaksuen että Simon oli vienyt hänet yläkertaan nousin kiiruusti sinne, epäilemättä lainkaan etten tapaisi häntä siellä. Mutta kuvitelkaa hämmästystäni ja pettymystäni, kun huomasin tämänkin huoneen tyhjäksi, lukuunottamatta Rambouillet'n minulle lainaamaa lakeijaa!
"Missä he ovat?" kysyin mieheltä puhuen terävästi ja seisoen käsi ovenkahvassa.
"Nainen ja hänen seuranaisensako?" kysyi hän astuen esiin.
"Niin, niin!" huusin kärsimättömästi, äkillisen pelon väräyttäessä sydäntäni.
"Hän meni ulos heti saavuttuaan Simon Fleix'n kanssa eikä ole vielä tullut takaisin", vastasi hän.
Sanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun kuulin useampia henkilöitä tulevan alhaalla olevaan käytävään ja alkavan nousta portaita ylös. Otaksuin varmasti että neiti ja poika olivat tulleet toista tietä ja viipyneet jollakin tavoin, ja helpotuksesta huoahtaen käännyin ottaakseni heidät vastaan, Mutta kun henkilöt, joitten askeleet olin kuullut, tulivat esiin, näinkin vain Rosnyn tallimestarin, yhtä varmana, tukevana ja pirteäkatseisena kuin ainakin, ynnä kaksi asestettua palvelijaa.
XXII. "Nainen säätää."
Heti kun tallimestari astui jalkansa ylimmälle pykälälle, menin häntä vastaan. "Missä on herrattarenne, mies?" sanoin minä. "Missä on neiti de la Vire? Sanokaa joutuin mitä olette hänelle tehnyt!"
Hänen naamansa piteni sanomattomasti. "Missäkö hän on?" vastasi hän, häilyen hämmästyksen ja levottomuuden vaiheilla äkillisen hyökkäykseni johdosta. "Täällä hänen pitäisi olla. Jätin hänet tänne ei täyttä tuntiakaan sitten. Hyvänen aika! Eikö hän sitten ole täällä nyt?"
Hänen levottomuutensa sai minun levottomuuteni kasvamaan kymmenkertaiseksi. "Ei!" huusin minä. "Hän ei ole! Hän on nyt poissa! Ja te – minkä lemmon takia teidän tarvitsi jättää hänet tänne yksinään ja suojattomana? Sanokaa minulle se!"
Hän nojasi suojakaiteeseen koettamattakaan puolustaa itseään ja oli äkillisen kauhunsa vallassa aivan toisennäköinen kuin se pirteä ja uljas mies, joka oli noussut ylös portaita kaksi minuuttia aikaisemmin. "Minä olin hullu", voihki hän. "Näin teidän Simoninne olevan täällä; ja Fanchette, joka on kyllä miehen veroinen hänkin, oli myöskin herrattarensa kanssa. Ja minä menin toimittamaan hevosia talliin. En aavistanut mitään pahaa. Ja nyt – herra Jumala!" lisäsi hän oikaisten itsensä suoraksi kasvonpiirteittensä käydessä jäykiksi ja synkiksi – "minä olen mennyt mies! Herrani ei ikinä anna minulle anteeksi!"
"Tulitteko suoraan tänne?" sanoin minä, muistaen että kun kaikki lukuun otettiin, ei hänen vikansa ollut suurempi kuin minun eräässä aikaisemmassa tilaisuudessa.
"Me menimme ensin herra de Rosnyn asunnolle", vastasi hän, "missä saimme teidän sananne, jonka mukaan meidän oli tultava tänne. Ja me tulimme heti laskeutumatta edes satulastakaan."
"Neiti on ehkä mennyt takaisin ja on siellä", sanoin minä.
"Se on mahdollista. Jääkää tänne ja pitäkää tarkkaa vaaria, niin minä menen katsomaan. Toinen miehistänne tulkoon mukaani."
Hän lausahti myöntävästi, ollen mies joka oli yhtä kernas ottamaan vastaan kuin antamaankin määräyksiä, ja tällä kertaa kiitollinen jokaisesta esityksestä mikä tarjosi toivoa neidin turvallisuudesta. Hänen valitsemansa palvelijan seuraamana juoksin alas portaita ja olin samassa tuokiossa rientämässä St. Denys-katua pitkin. Päivä alkoi hämärtää. Kapeilla kaduilla ja kujilla oli jo melkein pimeä, mutta kaupungin asukkaissa, joita oli suuri joukko maleksimassa ulkona tai haastelemassa talojen ovilla, saatoin huomata saman jännityksen ilmeen kuin aamullakin. Niin kuumeisen levottomuuden vallassa kuin olinkin, ei minulta jäänyt huomaamatta kaikkien kasvoilla asuva huolestunut vakavuus, mutta kun otaksuin sen johtuvan kuninkaan lähestyvästä poismuuttamisesta ja lisäksi olin huolella siitä etteivät ne, joita etsimme, huomaamattani menisi ohitsemme väen vilskeessä, niin en sitä paljon ajatellut. Viiden minuutin perästä olimme de Rosnyn asunnolla. Koputin ovelle malttamattomana ja tuntematta paljonkaan menestyksen toivoa. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun ovi melkein samassa aukeni ja minä näin edessäni Simon Fleix'n!
Huomatessaan kuka tulija oli hän horjahti taaksepäin kauhistunein kasvoin ja peräytyi seinään asti käsi kohotettuna.
"Sinä heittiö!" huudahdin minä voiden vaivoin hillitä itseäni. "Sano minulle heti paikalla missä neiti de la Vire on! Taikka, taivaan nimessä, minä unohdan mitä äitini oli sinulle velkaa ja hävitän sinut!"
Tuokion hän tuijotti minuun pahasisuisesti irvillä ikenin, ikäänkuin aikoisi kieltäytyä – ja tehdä vielä enemmänkin. Sitten hän malttoi mielensä ja kohottaen kättään viittasi ynseästi ylöspäin. "Mene edelläni ja koputa ovelle", sanoin minä, taputtaen tarkottavasti tikarini kahvaa.
Esiintymistapani pelottamana hän totteli ja johti meidät siihen huoneeseen, missä herra de Rambouillet oli yllättänyt meidät eräässä aikaisemmassa tilaisuudessa. Ovella hän pysähtyi ja koputti hiljaa, jolloin terävä ääni sisäpuolelta käski meidän astua sisään. Minä kohotin salvan ja noudatin kehotusta, sulkien oven jälkeeni.
Neiti istui, ratsastuspuku vielä yllään, tuolilla lieden edessä, missä vasta sytytetty valkea ratisi ja savusi. Hän istui selin minuun eikä kääntynyt sisäänastuessani, vaan leikki yhä välinpitämättömän näköisenä helmassaan viruvan naamion nauhoilla. Fanchette seisoi hänen takanaan suorana kuin tukki, kyynärpäät pontevasti sivuilla ja kädet ristissä, sellaisessa asennossa että saatoin arvata hänen juuri lausuneen ankaran tyytymättömyytensä herrattarensa viimeisen oikun johdosta ja erittäinkin siitä varomattomuudesta millä neiti liikkui julkisesti ulkosalla niin pätemättömän vartian kuin Simonin kanssa sellaisessa paikassa missä hän jo oli saanut niin paljon kärsiä. Tätä havaintoani vahvisti se, että naisen ankara ilme kirkastui kun hän näki minut, vaikkakin se ynseä päännyökkäys, minkä hän soi minulle tervehdykseksi, ei suinkaan näyttänyt osottavan suosiota tai hyväntahtoisuutta. Hän kosketti kuitenkin herratartaan olkapäähän ja sanoi: "Herra de Marsac on täällä."
Neiti käänsi päätään ja katsoi minuun välinpitämättömästi, siirtämättä tuoliaan tai liikuttamatta jalkaansa, jota hän lämmitteli. "Hyvää iltaa", virkkoi hän.
Tervehdys tuntui niin lyhyeltä ja jokapäiväiseltä, jättäen huomioonottamatta niin hyvin sen tuskan ja levottomuuden, minkä hän juuri oli minulle tuottanut, kuin sen tärkeän päämäärän jonka takia olimme täällä – puhumattakaan omituisesta eroamisestamme, jonka hän varmaan muisti yhtä hyvin kuin minäkin – että edeltäpäin valmistamani sanat kuolivat huulilleni ja minä tuijotin häneen vilpittömän hämmentyneenä. Hänen pienet kasvonsa olivat, huulia lukuunottamatta, kokonaan kalpeat. Otsa oli synkkä, katse oli tyly samalla kuin väsynyt. Eivätkä ainoastaan sanat jääneet minulta sanomatta, vaan suuttumuksenikin hävisi; noustuani portaita ylös valmiina torumaan, tunsin yhtäkkiä – huolimatta uudesta levätistäni ja huotrastani, virastani ja hovimaineestani – samaa vanhuuden, ränstyneisyyden ja köyhyyden tunnetta, jota hänen läsnäolonsa oli vaikuttanut minussa alunpitäen. Mutisin: "Hyvää iltaa, neiti", ja sen enempää en saanut sanotuksi – minä, joka olin säikäyttänyt vahvan Maignanin pahanpäiväiseksi juuri vähäistä ennen!
Hän nähtävästi huomasi minkä vaikutuksen hän minuun teki, sillä hän pitkitti vielä jonkun aikaa hämillesaattavaa äänettömyyttään. Viimein hän virkkoi jäykästi: "Ehkä herra de Marsac haluaa istua, Fanchette. Vie hänelle tuoli. Pelkään kuitenkin että hänen hovissa saavuttamansa menestyksen jälkeen vastaanottomme tuntuu hänestä hieman kylmältä. Mutta mehän olemme vain maalaisia", lisäsi hän heittäen syrjäkatseen minuun, harmin välähdys silmissään.
Minä kiitin häntä kurkku karheana, sanoen etten voinut istua, koska minulla ei ollut aikaa viipyä. "Simon Fleix", jatkoin sitten, saaden vaivoin ääneni kulkemaan, "näyttää tuottaneen teille turhaa vaivaa saattamalla teidät tänne, sen sijaan että olisi ilmottanut minun valmistaneen huoneen teitä varten omassa asunnossani."
"Ei se ollut Simon Fleix'n syy", vastasi hän lyhyesti. "Minä pidän enemmän näistä huoneista. Ne ovat mukavammat."
"Ne ovat ehkä mukavammat", pitkitin minä nöyrästi, "mutta minun on ajateltava turvallisuutta, niinkuin tiedätte, arvoisa neiti. Minun talossani on pätevä vartio, ja siellä voin vastata siitä ettei teille tapahdu mitään vahinkoa."
"Voitte lähettää varttanne tänne", sanoi hän kuninkaallisin ilmein.
"Mutta, neiti…"
"Eikö se riitä, kun minä olen sanonut pitäväni enemmän näistä huoneista?" vastasi hän terävästi antaen naamion pudota helmaansa ja kääntyen katsomaan minuun peittelemättömällä vastenmielisyydellä. "Oletteko kuuro, hyvä herra? Sallikaa minun sanoa etten minä ole väittelytuulella. Minä olen väsynyt ratsastamisesta. Minä pidän enemmän näistä huoneista ja sillä hyvä!"
Hän lausui nämä sanat mitä jyrkimmän päättäväisellä äänellä, mutta sen rinnalla saattoi hänen teennäisen välinpitämättömyytensä verhon alta huomata, että hän tunsi häijyä nautintoa voidessaan täten tehdä tyhjäksi toivomukseni. Tunsin että tässä oli kysymyksessä kosto, vieläpä mahdollisimman ärsyttävällä tavalla tarjottuna. Mutta samalla kun tuo lapsellinen ja pahankurinen uppiniskaisuus nostatti suuttumustani, karkotti se hänen läsnäolonsa aiheuttaman omituisen ujouden ja muistutti minulle velvollisuuksiani.
"Neiti", lausuin minä lujasti katsoen häneen vakavin kasvoin, "suokaa anteeksi jos puhun suoraan. Nyt ei ole aika lapsetella. Ne miehet, joitten käsistä kerran pelastuitte, ovat yhtä kiihkeitä nytkin ja vielä epätoivoisemman rohkeita. Heillä arvattavasti on tällä hetkellä jo tieto teidän tulostanne. Tehkää siis niinkuin pyydän, kehotan ja rukoilen teitä tekemään. Muuten voi käydä niin, että minulta tällä kertaa puuttuu voimaa pelastaa teitä, vaikka tahtoa ei koskaan tule puuttumaan."
Välittämättä vähääkään siitä mitä puhuin, hän katsoi minua silmiin – sillä olin nyt siirtynyt hänen viereensä – pahanjuonisesti hymyillen. "Te olette todellakin suuresti kehittynyt käytöstavoiltanne sitten viime näkemän", virkkoi hän.
"Mitä te tarkotatte?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Sitä mitä sanonkin", vastasi hän nenäkkäästi. "Mutta olihan se odotettavissakin."
"Onneton ihminen!" huusin minä tuon ajattoman pilkanteon miltei sietämättömiin ärsyttämänä. "Ettekö tahdo ajatella vakavasti ennenkuin olette tuhonnut meidät ja itsenne? Minä sanon, ettei tämä talo ole teille turvallinen! Se ei ole turvallinen minullekaan! Minä en voi tuoda tänne miehiäni, sillä täällä ei ole niille tilaa. Jos teillä on hiukkasenkaan järkevyyttä, kiitollisuutta, niin…"
"Kiitollisuutta!" huudahti hän, huiskutellen naamiota verkalleen edestakaisin nauhasta ja katsoen minuun ikäänkuin minun kiihtymykseni huvittaisi häntä. "Kiitollisuutta – se on hyvin kaunis sana ja merkitsee paljon; mutta se on niitä varten, jotka palvelevat meitä uskollisesti, herra de Marsac, eikä muita varten. Minulle on kerrottu että te saatte niin paljon suosionosotuksia ja menestytte niin hyvin hovissa, etten minä ole oikeutettukaan vaatimaan itselleni jakamattomina teidän palveluksianne."
"Mutta, neiti…" sanoin minä matalalla äänellä. Ja siihen pysähdyin.
En uskaltanut jatkaa.
"No niin", vastasi hän katsahtaen minuun hetken äänettömyyden jälkeen ja lakaten yhtäkkiä leikkimästä naamiollaan, "mitä tahdotte sanoa?"
"Te puhutte suosionosotuksista", jatkoin minä vaivalloisesti. "En ole saanut sellaisia naisen kädestä kuin yhden ainoan kerran. Sen sain Rosnyssa ja teidän kädestänne."
"Minunko kädestäni?" vastasi hän hämmästyneen näköisenä.
"Niin juuri, neiti."
"Teille on sattunut jokin kummallinen erehdys", vastasi hän kohentautuen ja katsoen minuun välinpitämättömästi. "En ole koskaan antanut teille suosionosotusta."
Minä kumarsin syvään. "Jos sanotte ettette ole antanut, niin se riittää", vastasin.
"Ei, mutta älkää antako minun tehdä teille vääryyttä, herra de Marsac", puhkesi hän puhumaan hiukan nopeammin ja muuttuneella äänellä. "Jos näytätte minulle sen suosionmerkin, jonka olen teille antanut, niin tulen luonnollisesti vakuutetuksi. Joka näkee, se uskoo, tiedättehän sen", lisäsi hän hermostuneesti naurahtaen, ja tehden eräänlaisen kainoutta muistuttavan eleen.
Jollen ollut sitä ennen tarpeeksi pahotellut huolettomuuttani ja samettisolmukkeen menettämistä, niin tein sen nyt. Katsoin häneen äänettömänä ja näin hänen kasvojensa, joilla juuri-ikään oli näkynyt tunteellisuuden ja miltei katumuksen oireita, käyvän vähitellen jälleen tylyiksi.
"No?" virkkoi hän kärsimättömästi. "Todistus on helppo."
"Joku otti sen minulta; luullakseni herra de Rosny", vastasin minä vaivalloisesti, ihmetellen mikä kova onni oli johtanut hänet ottamaan esille tämän kysymyksen ja pitämään siitä kiinni niin tiukasti.
"Joku otti sen teiltä!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan leimuavin silmin ja rutistaen pienellä kädellään naamion käyttökelvottomaksi. "Joku otti sen teiltä!" toisti hän, äänensä ja koko olentonsa vavistessa suuttumuksesta ja halveksimisesta. "Kiitoksia paljon sitten, oma selitykseni on minusta parempi. Teidän esittämänne on mahdoton. Sillä sallikaa minun sanoa teille, että kun neiti de la Vire antaa suosionosotuksen, niin antaa hän sen miehelle jolla on voimaa ja älyä – ja uskollisuutta säilyttämään sen, vaikkapa herra de Rosnyltakin!"
Hänen halveksimisensa viilsi minua, mutta ei suututtanut. Tunsin jossakin määrin ansainneeni sen ja olin raivoissani pikemmin itselleni kuin hänelle, Mutta ollen kaiken aikaa tietoinen siitä että hänen turvaamisensa oli nyt tärkeämpi kuin kaikki muut seikat, alistin tunteeni hetken vaatimusten alle ja vetosin todistuskappaleeseen, jonka luulin painavan sittenkin kun omat kehotukseni olivat osottautuneet voimattomiksi.
"Ottamatta lukuun minua itseäni", sanoin minä, puhuen virallisemmin kuin siihen saakka, "on olemassa vielä yksi vaikutin, jonka pitäisi olla teille tärkeä. Kuningas…"
"Kuningas!" huusi hän keskeyttäen minut kiivaasti, kiihtymyksestä hehkuvin kasvoin ja koko olemuksensa ilmaistessa uppiniskaista itsepäisyyttä. "Minä en tahdo tavata kuningasta!"
"Ette tahdo tavata kuningasta!" toistin minä ällistyneenä.
"En, minä en tahdo!" vastasi hän suuttumuksen, halveksimisen ja raivon puuskassa. "Kuulettehan, minä en tahdo! Minä olen ollut leikkikaluna ja välikappaleena jo kylliksi kauan", jatkoi hän, "enkä halua palvella enää toisten tarkotusperiä. Olen tehnyt päätökseni. Älkää puhuko minulle, siitä ei ole mitään hyötyä. Toivoisin sydämestäni", lisäsi hän katkerasti, "että olisin pysynyt Chizéssa enkä milloinkaan nähnyt tätä paikkaa!"
"Mutta, neiti", sanoin minä, "te ette ole ajatellut…"
"Ajatellut!" huudahti hän pusertaen pienet valkoiset hampaansa yhteen niin sisukkaasti että olin vähällä peräytyä taaksepäin. "Minä olen ajatellut ihan tarpeeksi. Olen kyllästynyt ajattelemiseen. Nyt tahdon toimia. En tahdo olla enää nukkena. Voitte viedä minut väkisin linnaan, jos tahdotte, mutta puhumaan ette minua saa."
Tuijotin häneen äärimäisen hämmästyneenä, kykenemättä ensi alussa uskomaan että nainen, joka oli kestänyt niin paljon, ollut niin monen vaaran alaisena, ratsastanut niin monta penikulmaa määrätyn tarkotuksen vuoksi, kieltäytyisikin panemasta täytäntöön suunnitelmaansa sitten kun kaikki oli tehty ja hetki käsissä. Niin, ensi alussa en voinut sitä uskoa ja aloin senvuoksi esittää kaikkia mahdollisia syitä ja kehotuksia, arvellen että hän kaipaisi vain pyyntöjä ja maanitteluja.
Mutta pian huomasin että rukoukset ja uhkauksetkin osottautuivat yhtä tehottomiksi, ja niitä pitemmälle en tahtonut mennä. Tiedän että jotkut ovat minua moittineet ja toiset nauraneet, kun en vienyt asiaa sen pitemmälle, mutta ne jotka ovat olleet silmä silmää vasten henkevän naisen kanssa – naisen, jonka hentous ja heikkous juuri ovat hänen vahvimpana voimanaan – ne ymmärtävät paremmin, mitkä vaikeudet olivat minua vastassa ja miten minun lopultakin täytyi tulla vakuutetuksi. En ollut milloinkaan tavannut tämän kaltaista itsepintaisuutta. Niinkuin neiti sanoi kerran toisensa jälkeen, saatoin viedä hänet väkisin hoviin, mutta puhumaan en voinut häntä pakottaa.
Koetettuani kaikkia houkutuskeinoja ja kykenemättä kuitenkaan horjuttamaan hänen päätöstään – Fanchetten katsoessa päältä värähtämättömin kasvoin, tekemättä mitään auttaakseen tai vastustaakseen minua – kadotin masennuksissani sen velvollisuuden tunnonkin, joka tähän saakka oli minua elähyttänyt, ja vaikka suhteeni neitiin olisi pitänyt saattaa minut huolehtimaan hänen turvallisuudestaan hänen itsensä uhallakin, lähdin vihdoin harmin vallassa hänen luotaan ja menin ulos virkkamatta enää sanaakaan hänen poissiirtämisestään – mikä seikka vielä oli minun vallassani. Luulen että jonkun hetken harkinta olisi saanut minut malttamaan mieleni ja muistamaan velvollisuuteni; mutta siihen ei minulle suotu tilaisuutta, sillä olin tuskin ehtinyt portaitten yläpäähän, kun Fanchette tuli jälkeeni ja kehotti minua kuiskaten pysähtymään.
Hänellä oli kynttilä kädessään, ja sen hän kohotti kasvojeni tasalle, hymyillen niissä kuvastuvalle hämmingille. "Sanotteko. ettei tämä talo ole turvallinen?" kysyi hän äkkiä, alentaen kynttilän puhuessaan.
"Eikö teillä ole entistä kokemusta Blois'n taloista?" vastasin minä yhtä suorasukaisesti. "Teidän pitäisi tietää yhtä hyvin kuin minäkin."
"Sitten hänet täytyy saada lähtemään täältä", vastasi hän nyökäten ovelasti. "Minä voin taivuttaa hänet. Lähettäkää hakemaan väkeänne ja olkaa täällä puolen tunnin perästä. Niin pitkän ajan saattaa hänen mairittelemisensa vetää. Mutta kyllä minä teen sen."
"Kuulkaa sitten", sanoin innokkaasti, käyttäen tilaisuutta hyväkseni ja vetäen hänet ulommaksi ovelta. "Jos voitte taivuttaa hänet siihen, niin voitte taivuttaa hänet kaikkeen mitä toivon. Kuulkaahan, ystäväni", jatkoin alentaen yhä ääntäni. "Jos hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa kymmenenkään minuuttia ja kertoa hänelle mitä hän tietää, niin annan teille…"
"Mitä?" kysyi nainen äkkiä ja jyrkästi, nykäisten samalla irti hihansa, josta olin pidellyt kiinni.
"Viisikymmentä kruunua", vastasin minä, mainiten epätoivoissani summan joka hänen asemassaan olevalle henkilölle oli kokonainen omaisuus. "Viisikymmentä kruunua käteen, heti kun tuo kohtaus on suoritettu."
"Ja te tahtoisitte että möisin hänet tuosta summasta!" huusi nainen niin kiihkeästi että minä tyrmistyin. "Hävetkää, hävetkää, mies! Te houkuttelette hänet jättämään kotinsa ja ystävänsä ja seudun jossa hän oli tunnettu, ja nyt te tahdotte minua myömään hänet! Hävetkää! Ja menkää matkaanne!" lisäsi hän halveksivasti. "Menkää heti paikalla ja tuokaa väkenne. Kuninkaasta te puhutte – kuninkaasta! Minä sanon teille että en soisi hänen pikkusormeaankaan särkevän, vaikka kaikki teidän kuninkaanne polvillaan sitä rukoilisivat!"
Sen sanottuaan hän pyörähti takaisin sisään ja minä poistuin masentuneena, ihmetellen syvästi sitä uskollisuutta, minkä Kaitselmus arvatenkin jalosyntyisten eduksi ja mahdollisesti kaikkienkin hyväksi on istuttanut halpoihin. Tavattuani Simonin odottamassa alhaalla portaissa, käskin hänen äkäisesti mennä Maignanin luo ja pyytää häntä tulemaan minun luokseni miehineen. Silläaikaa vartioitsin taloa itse heidän tuloonsa asti, ja kun sitten menin ylös, näin että Fanchette oli pitänyt minkä oli luvannut. Yrmeän näköisenä ja punainen täplä kummallakin poskellaan suostui neiti lähtemään alas, ja sitten saatoin hänet turvallisesti minun asuntooni, pari Maignanin hankkimaa soihtua edellämme kulkien. Johdin hänet oman asuntoni alla oleviin huoneisiin, jotka olin varustanut häntä varten.
Ovella hän kääntyi ja kumarsi minulle liekehtivin kasvoin.
"Tähän saakka olette saanut tahtonne läpi", lausui hän hengittäen kiivaasti. "Mutta älkää luulotelkokaan saavanne sitä pitemmälle – lahjomallakaan!"