"Vallan hyvin, herra markiisi", vastasi mies jäykän kunnioittavasti; "mutta tämä tapahtuu kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä."
"Hyvä", vastasi suojelijani silmäillen tyvenesti linnanvoudin takana näkyviä kasvoja, ikäänkuin tekisi niistä luetteloa, mikä sai jotkut herroista osottamaan levottomuuden oireita. "Se nähdään pian, sillä aiomme juuri pyrkiä hänen majesteettinsa puheille."
"Ei tämä herra", vastasi linnavouti lujasti, kohottaen jälleen kätensä.
"Minä en voi päästää häntä menemään."
"Kyllä, myöskin tämä herra, teidän luvallanne", vastasi markiisi työntäen kevyesti käden syrjään ratsastusraipallaan.
"Herra markiisi", virkkoi toinen peräytyen askeleen ja puhuen hiukan kiivaasti, "tämä ei ole mitään leikkiä, luvallanne sanoen. Minulla on kuninkaan oma määräys ja sitä ei ole lupa vastustaa."
Ylimys naputti hopeista makeisrasiaansa ja hymyili. "Minä tahdon olla viimeinen sitä vastustamaan – jos teillä on se", virkkoi hän raukeasti.
"Voitte lukea sen itse", vastasi linnavouti, jonka kärsivällisyys oli lopussa.
Herra de Rambouillet otti pergamenttiliuskan sormenpäillään, silmäili sitä ja antoi sen takaisin. "Niinkuin arvasinkin", lausui hän, "ilmeisesti väärennetty."
"Väärennetty!" huusi virkamies suuttumuksesta tulipunaisena. "Ja minä sain sen kuninkaan oman kirjurin kädestä!" Hänen takanaan syntyi tällöin sorinaa; mikä mutisi: "Häpeämätöntä", mikä mitäkin – ja kaikki niin uhkaavan näköisinä että markiisin seurueen herrat ryhmittyivät hänen taakseen ja d'Agen naurahti hurjasti.
Mutta markiisi de Rambouillet pysyi järkähtämättömänä. "Saittepa sen keneltä hyvänsä", vastasi hän. "Se on väärennetty ja minä vastustan sen täytäntöönpanemista. Jos suvaitsette odottaa minua täällä, niin lupaan kunniasanallani luovuttaa tämän herran haltuunne tunnin kuluessa, jos määräys osottautuu päteväksi. Jollette tahdo odottaa, käsken palvelijaini raivata tien, ja jos ikävyyksiä seuraa niin vastuu on teidän."
Hän puhui niin päättäväisesti ettei ollut vaikea nähdä kysymyksessä olevan enemmän kuin yksityisen miehen vangitseminen. Niin olikin. Todellinen kiista oli siitä, luisuiko kuningas, jonka epävakavuuden kanssa oli vaikea osata menetellä, takaisin entisten neuvonantajainsa käsiin vai ei. Minun vangitsemiseni oli pelisiirto, jonka tarkotuksena oli olla vastaiskuna sille voitolle jonka Rambouillet oli saavuttanut saadessaan kuninkaan taivutetuksi muuttamaan Toursiin, joka oli hugenottien naapuruudessa ja josta käsin yhtyminen näihin olisi helppoa.
Linnavouti saattoi epäilemättä arvata tällaisten asiain olevan kysymyksessä. Hän tiesi että hänen käsissään olevan määräyksen pätevyys riippui siitä, kumpi puolue pääsi toisesta voitolle, ja nähdessään herra de Rambouillet'n päättäväisen esiintymisen hän antoi perään. Tullen useammin kuin kerran keskeytetyksi seurueensa puolelta, jonka joukossa oli joitakin Bruhlin miehiä, hän mutisi vastahakoisesti suostuvansa ehdotukseemme, minkä jälkeen markiisi hetkeäkään vitkastelematta tarttui käsivarteeni ja riennätti minut pihan poikki.
Niin pitkälle oli kaikki käynyt hyvin. Mieleni alkoi rohkaistua. Mutta mitä markiisiin tuli, purkautui hänen levottomuutensa, jonka hän linnavoudin edessä oli salannut, portaita ylös noustessamme äkäiseen muminaan, josta sain selville sen verran että pääottelu oli vielä tulossa. En senvuoksi hämmästynyt, kun eräs ovenvartia esihuoneeseen saapuessamme nousi ylös ja astuen lattian poikki asettui meidän ja kuninkaan huoneen oven väliin, ilmottaen markiisille syvään kumartaen ettei hänen majesteettinsa voinut ottaa vastaan.
"Hän ottaa kyllä vastaan minut", huusi markiisi luoden kopean katseensa virnisteleviin hovipoikiin ja hoviherroihin, jotka hänen silmäyksensä edessä tulivat heti vakaviksi.
"Minulla on nimenomainen määräys olla päästämättä ketään sisään", vastasi mies.
"No, no! Se määräys ei koske minua", sanoi seuralaiseni säikähtymättä. "Minä tiedän mitä toimia kuninkaalla on ja olen tullut häntä auttaakseni." Ja kohottaen kätensä hän sysäsi säikähtyneen vartian syrjään ja avasi päättävästi kuninkaan huoneen oven.
Kuningas istui useitten henkilöitten ympäröimänä panemassa juuri ratsastussaappaita jalkaansa. Kuullessaan tulomme hän käänsi päätään hämmästyneen näköisenä ja pudotti hämmennyksissään toisen käsissään olevista norsunluukalikoista; hänen ilmeensä, samoinkuin hänen ympärillään seisovienkin, johti vastustamattomasti mieleeni luvattomasta teosta tavatun koulupoikalauman.
Hän sai kuitenkin takaisin mielenmalttinsa melkein samassa ja kääntyen selin meihin jatkoi puheluaan ympärillä seisovien kanssa sellaisista mitättömistä seikoista mitkä tavallisesti hänen mieltään kiinnittivät. Hän pitkitti keskustelua hyvin vapaassa äänilajissa, ollen tahallaan välittämättä meidän läsnäolostamme; mutta oli ilmeistä että hän kyllä muisti sen ja että se kylmä ja ankara katse, jonka markiisi häneen suuntasi, synnytti hänessä epämieluisaa levottomuutta.
Vaikka markiisi ei näyttänyt lainkaan säikähtyvän tästä välinpitämättömästä vastaanotosta, niin minä puolestani tunsin luottamukseni häviävän. Niin, olinpa vähällä katua että olin ryhtynytkään näin hyödyttömään yritykseen. Portilla odottava vangitsemismääräys tuntui vähemmän pelottavalta kuin hänen majesteettinsa kasvava epäsuosio, jonka näin tulevan osakseni pysyessäni siinä missä olin. En tarvinnut kuninkaan vieressä hymyilevänä seisovan marsalkka Retzin julkeata katsetta enkä huoneen perällä olevain parin hovipojan naurua, tunteakseni toivon rippeittenkin häviävän; ja jotkut seikat taas, joitten olisi luullut rohkaisevan minua – joittenkin kuninkaan ympärillä olevien levottomuus ja marsalkka Retzinkin käytöksen alla piilevä huolestuneisuus – jäivät minulta kokonaan huomaamatta.
Selvästi näin vain sen, että kuninkaan hämminki oli nopeasti muuttumassa suuttumukseksi. Hänen poskiaan peittävä maali esti mitään värinmuutoksia näkymästä, mutta hänen rypistetyt kulmansa ja se hermostunut tapa, millä hän vuoroin otti pois ja pani päähänsä jalokivillä koristettua hattuaan ilmaisivat hänen mielentilansa. Viimein hän viittasi erästä herraa seuraamaan ja meni ikkunan luokse, mistä herra jonkun hetken perästä tuli meidän luoksemme.
"Herra de Rambouillet", lausui hän kylmällä ja virallisella äänenpainolla, "hänen majesteetilleen on tämän herran läsnäolo vastenmielinen ja hän vaatii häntä heti poistumaan."
"Hänen majesteettinsa sana on laki", vastasi suojelijani syvään kumartaen ja puhuen selvällä äänellä joka kuului ympäri huoneen, "mutta se asia, jonka takia tämä herra on täällä, on erinomaisen tärkeä ja koskee hänen majesteettinsa persoonaa."
Herra de Retz nauroi ivallisesti. Toiset hovimiehet näyttivät vakavilta. Kuningas kohautti ärtyneen näköisenä olkapäitään, mutta hetken empimisen perästä, minkä aikana hän katsoi ensin Retziin ja sitten Rambouillet'hen, hän viittasi markiisia tulemaan luoksensa.
"Mitävarten olette tuonut hänet tänne?" mutisi hän tuikeasti katsahtaen karsaasti minuun. "Hänen kanssaan olisi ollut meneteltävä minun määräykseni mukaan."
"Hänellä on tiedonantoja teidän majesteetillenne yksityisesti", vastasi Rambouillet. Ja hän katsoi kuninkaaseen niin merkitsevästi että luulen tämän yhtäkkiä muistaneen Rosnyn kanssa tekemänsä sopimuksen ja minun osani siinä, sillä hän hätkähti kuin äkkiä unesta herätetty. "Estääkseen näitä tiedonantoja saapumasta teidän korviinne, sire", jatkoi suojelijani, "ovat hänen vihamiehensä käyttäneet väärin teidän majesteettinne hyvintunnettua oikeudentuntoa."
"Oh, pysähtykää, pysähtykää toki!" huusi kuningas nykäisten esiin lyhyttä levättiään, joka ulottui ainoastaan hänen vyötäisiinsä. "Tuo mieshän on tappanut papin! Hän on tappanut papin, kuuletteko!" toisti hän vakaumuksella, ikäänkuin olisi nyt saanut kiinni oikeasta todistuskappaleesta.
"Se ei ole totta, suokoon teidän majesteettinne anteeksi", vastasi Rambouillet järkähtämättömän levollisesti.
"Ohoh! Ovathan todistukset selvät", virkkoi kuningas äreästi.
"Mitä siihen tulee, sire", vastasi seuralaiseni, "jos syytös tarkottaa isä Antoinen murhaa, niin uskallan sanoa että siihen ei ole mitään todistusta."
"Siinä te erehdytte!" vasaasi kuningas. "Kuulin sen omin korvin tänä aamuna."
"Suvaitsisitteko, sire, kertoa millainen se oli?" tiukkasi herra de Rambouillet.
Mutta silloin katsoi marsalkka Retz tarpeelliseksi sekaantua keskusteluun. "Pitääkö meidän muuttaa hänen majesteettinsa huone oikeussaliksi?" virkkoi hän pehmeästi. Siihen saakka hän oli pysynyt vaiti, luottaen luultavasti siihen vaikutukseen minkä hän jo oli tehnyt kuninkaaseen.
Herra de Rambouillet ei piitannut hänestä mitään.
"Mutta Bruhl", sanoi kuningas, "katsokaas, Bruhl sanoo…"
"Bruhl!" keskeytti toverini niin halveksivasti että kuningas säpsähti. "Eihän toki teidän majesteettinne liene pannut arvoa sille mitä hän sanoo tästä herrasta?"
Saatuaan täten toistamiseen huomautuksen minun huostaani uskotuista asioista ja siitä kuinka edullista minun syrjäytymiseni olisi Bruhlille, näytti kuningas ensin hämmentyneeltä ja sitten vihaiselta. Hän purki kiintymyksensä pariin kiroukseen, lisäten lapsellisesti että me olimme kaikki pelkkää petturisakkia ja ettei hänellä ollut ketään johon hän voisi luottaa. Mutta toverini oli vihdoinkin koskettanut oikeata kieltä, sillä kun kuningas vähän rauhottui, huitaisi hän syrjään marsalkka Retzin vastalauseet ja käski nyrpeästi Rambouillet'n sanoa sanottavansa.
"Munkki surmattiin auringonlaskun tienoissa, sire", vastasi Rambouillet. "Nyt voi sisarenpoikani, herra d'Agen, joka on tuolla esihuoneessa, kertoa teidän majesteetillenne että hän oli silloin tämän herran kanssa hänen asunnossaan, saapuen sinne noin tuntia ennen auringon laskua eilen illalla ja poistuen sieltä vasta tunti sen jälkeen. Tietysti herra de Marsac voi silloin tuskin olla murhaaja, ja herra marsalkan täytyy kääntyä toiselle taholle jos hän haluaa kostoa."
"Oikeutta, hyvä herra, ei kostoa", virkkoi marsalkka Retz synkin katsein. Hänen teräväpiirteiset italialais-kasvonsa kätkivät hyvin hänen levottomuutensa, mutta hänen ruskealla poskellaan kiihkeästi tykyttävä pieni valtimo ilmaisi salaisuuden niille jotka hänet tunsivat. Hänellä oli näyteltävänä vaikeampi osa kuin hänen vastustajallaan, sillä Rambouillet'n kätten ollessa puhtaat tunsi Retz itsensä petturiksi, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi tulla ilmi ja saada rangaistuksensa.
"Kutsuttakoon herra d'Agen sisään", sanoi Henrik lyhyesti.
"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin myöskin herra Bruhl", lisäsi Retz. "Nimittäin jos te, sire, todellakin aiotte ottaa uudelleen käsiteltäväksi asian, jota pidin jo ratkaistuna."
Kuningas nyökkäsi vastahakoisesti, pahantuulen poimut kasvoillaan. Epävarman katseensa, joka harvoin kohtasi hänen puhuttelemansa henkilön katsetta, hän piti lattiaan tähdättynä, ja tämä teki vielä silmäänpistävämmäksi sen etukumaran ryhdin, joka oli hänelle ominainen. Huoneessa oli seitsemän tai kahdeksan erinomaisen pientä koiraa, ja odottaessaan kutsumiaan henkilöitä hän potki milloin yhtä milloin toista niistä vasuista joissa koirat olivat, ikäänkuin hän siten olisi keventänyt pahaatuultaan.
Todistajat saapuivat muutamien muitten henkilöitten seuraamina, niiden joukossa Neversin ja Mercoeurin herttuat, joitten tuli lähteä ratsastamaan kuninkaan kanssa, ynnä herra de Crillon, joten huone tuli jokseenkin täyteen. Molemmat herttuat kumarsivat virallisesti markiisille astuessaan hänen ohitseen, mutta ryhtyivät hiljaisella äänellä keskustelemaan Retzin kanssa, joka näytti koettavan saada heitä ajamaan hänen puoltaan asiassa. He näyttivät kuitenkin kieltäytyvän, kohauttaen lyhyitä levättejään ikäänkuin asia olisi liian vähäpätöinen. Crillon taas huusi kovalla äänellä ja kiroten tahtovansa tietää mikä oli kysymyksessä, ja kun se oli hänelle ilmotettu, kysyi nostettiinko kaikki tämä hälinä yhden kaljupään munkin takia.
Henrik, jonka suopeus kaapua kohtaan oli hyvin tunnettu, heitti häneen vihaisen katseen, mutta tyytyi sanomaan tiukasti herra d'Agenille: "No, hyvä herra, mitä te tiedätte tästä asiasta?"
"Odottakaa hetkinen, sire", huusi Rambouillet ennenkuin François ehti vastata. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, mutta te olette kuullut herra de Bruhlin kertomuksen. Uskallanko pyytää teiltä, sire, sitä suosionosotusta, että myöskin minun sallitaan se kuulla?"
"Mitä?" huudahti marsalkka Retz kiukkuisesti. "Mekö tässä siis olemme tuomareita eikä hänen majesteettinsa? Lempo soikoon!" jatkoi hän kiivaasti, "mitä helkkarissa meillä on sen kanssa tekemistä? Taivaan nimessä, minä panen vastalauseeni…"
"Niin, hyvä herra, ja mitä vastaan panette vastalauseenne?" tikaisi puolustajani kääntyen häneen päin tuikean halveksivana.
"Hiljaa!" huusi kuningas, joka oli kuunnellut melkein poissa suunniltaan. "Hiljaa! Herran tähden, arvoisat herrat", jatkoi hän silmäillen ympärillään olevaa piiriä kuninkaallista suuttumusta ilmaisevin katsein, mikä todella ei tuottanut häpeää hänen kruunulleen, "tehän unohdatte missä olette. Minä en tahdo tuollaista riitelemistä minun huoneessani tai muuallakaan. Kadotin Quélus'n ja Maugironin sillä tavalla, siinä on häviötä kylliksi, ja minä en tahdo sitä, sanon minä! Herra de Bruhl", lisäsi hän seisoen suorassa ja näyttäen sinä hetkenä kaikkine maalineen ja korurihkamineenkin kuninkaalta, "herra de Bruhl, toistakaa kertomuksenne."
On helppo kuvitella millaisin tuntein minä kuuntelin tuota sanakiistaa. Mieltäni raateli vuoroin toivo ja pelko sitä mukaa mikä puoli milloinkin näytti pääsevän voitonpuolelle, ja nähtyäni yhtenä hetkenä edessäni vankityrmän kolkkouden, tunsin seuraavassa tuokiossa vapauden ilman tuulahdusta, mikä ei milloinkaan ennen ollut tuntunut niin suloiselta. Niin voimakkaat kuin nämä tunteet olivatkin, pääsi niistä voitolle uteliaisuus silloin kuin kuulin Bruhlia kutsuttavan ja näin hänen astuvan esiin kuninkaan käskiessä. Tietäen että tämä mies oli itse syyllinen, ihmettelin millaisin kasvoin hän astuisi kaikkien noitten katseitten eteen ja mistä häpeämättömyyden syvyydestä hän saisi rohkeutta tällaiseen esiintymiseen.
Minun ei olisi kuitenkaan tarvinnut olla huolissani, sillä hän oli täysin tilaisuuden tasalla. Hänen verevät kasvonsa ja läpitunkevat mustat silmänsä kohtasivat niin ystäväin kuin vihamiestenkin katseita rävähtämättä. Hän oli puettu hyvin ja hienosti, sysimusta tukkansa oli muodinmukaisesti käherretty ja hän näytti samalla kertaa huolettomalta, kauniilta ja järkähtämättömältä. Joskin hänen tukevampi muotonsa vaikutti hiukan karkeahkolta, kun hän seisoi siinä herra d'Agenin rinnalla, joka oli täydellisen hovimiehen perikuva pilkusta pilkkuun, niin se meni rehellisyyden vaakamaljaan, sillä ihmiset ovat yleensä taipuvaisia yhdistämään toisiinsa totuuden ja voiman.
"Minä en tiedä enempää kuin tämän, sire", lausui hän levollisesti. "Satuin kulkemaan tuomiokirkon esipihan poikki murhan tapahtuessa ja kuulin isä Antoinen huutavan. Hän huusi, ainoastaan kolme sanaa, kuoleman hädässä olevan ihmisen äänellä. Sanat olivat" – ja tässä puhuja katsahti minuun,– "Haa! Marsac! Apua!"
"Todellakin!"' virkkoi herra de Rambouillet katsahdettuaan lupaa pyytäen kuninkaaseen. "Ja oliko siinä kaikki? Ettekö nähnyt mitään?"
Bruhl pudisti päätään. "Oli liian pimeä", sanoi hän.
"Ettekä kuullut mitään muuta?"
"En."
"Onko minun siis ymmärrettävä", jatkoi markiisi hitaasti, "että herra de Marsac vangitaan sentakia että pappi – Herra olkoon hänen sielullensa armollinen! – huusi häntä apuun?"
"Apuun?" huudahti Retz rajusti.
"Apuun?" sanoi kuningas hämmästyneenä. Ja mitä hullunkurisin muutos tapahtui kaikkien kasvoilla. Kuningas oli ymmällä, Neversin herttua hymyili, Mercoeurin herttua nauroi ääneen. Crillon huusi meluavasti: "Sukkela keksintö!" ja enemmistö, joka ei halunnut muuta kuin arvata voittavan puolueen, virnisteli leveästi tahtomattaankin.
Mutta se mikä kaikista muista tuntui sukkelalta sutkaukselta, teki aivan toisenlaisen vaikutuksen marsalkka Retziin ja Bruhliin. Edellinen tuli harmista keltaiseksi ja oli vähällä tukehtua, jälkimäinen näytti niin tyrmistyneeltä ja säikähtyneeltä kuin olisi hänen syyllisyytensä tullut sinä hetkenä ilmi. Saatuaan munkin äänensävystä – mikä varmaankin oli kaikunut hänen korvissaan ukkosen jyrinänä – sen vakuutuksen, että nimeni lausuminen oli sellaisen henkilön syytöshuuto, joka luuli minua murhaajakseen, oli hän päättänyt kertoa paljaan totuuden, ajattelematta että nuo hänelle niin selvät sanat voisivat toistettuina saada toisenlaisen merkityksen.
"Sanat tuntuvat todellakin kaksimielisiltä", mutisi Henrik.
"Mutta Marsac hänet tappoi", huusi Retz raivoissaan.
"Siitä juuri odotamme jotakin todistusta", vastasi puolustajani säveästi.
Marsalkka katsoi avuttomana Neversiin ja Mercoeuriin, jotka tavallisesti pitivät hänen puoltansa; mutta tätä tilaisuutta varten ei näitä herroja ollut nähtävästi valmistettu. He vain pudistivat päätään ja hymyilivät. Syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kaikki katsoivat uteliaina Bruhliin, joka ei voinut salata pettymystään. Silloin astui esiin herra d'Agen.
"Jos teidän majesteettinne sallii", sanoi hän häijyn hymyn häivähtäessä hänen kauniilla kasvoillaan – olin usein pannut merkille hänen erinomaisen vastenmielisyytensä Bruhlia kohtaan, ymmärtämättä mistä se johtui – "niin luulen voivani esittää painavamman todistuksen kuin se minkä herra de Bruhl niin suurella vilpittömyydellä on tyytynyt tuomaan esiin." Sitten hän jatkoi, todentaen että hänellä oli ollut kunnia olla minun seurassani murhan tapahtuessa, ja hän lisäsi sitäpaitsi niin monta yksityiskohtaa että syyttömyyteni tuli tyydyttävästi todistetuksi jokaiselle selväjärkiselle ihmiselle.
Kuningas nyökkäsi. "Se ratkaisee asian", lausui hän helpotuksesta huoahtaen. "Kai tekin olette sitä mieltä, Mercoeur, vai kuinka? No niin. Villequier, pitäkää huoli että herra de Marsacia koskeva määräys peruutetaan."
Marsalkka Retz ei voinut hillitä kiukkuaan kuullessaan tämän määräyksen. "Tätä mukaa", huusi hän rajusti, "ei meille jää kohta montakaan pappia! Me olemme saaneet huonon maineen Blois'ssa nytkin jo!"
Hetken ajan pidätti jokainen läsnäoleva henkeään, kun kuninkaan silmät leimahtivat tästä rohkeasta viittauksesta herttua Guisen ja hänen veljensä kardinaalin murhaan. Mutta onnettomuudekseen osui Henrik olemaan anteeksiantavainen aina väärässä paikassa ja ankara silloin kuin ankaruus oli joko epäoikeutettua tai epäviisasta. Hän malttoi mielensä tahdonponnistuksella ja kosti ainoastaan jättämällä kutsumatta vapisevana seisovan marsalkan ratsastusretkelleen.
Seurue hajaantui hiukan kiihtyneessä tilassa. Minä seisoin toisella puolella herra d'Agenin kanssa, kun kuningas lähimpine seurueineen poistui huoneesta, ja niin hämilläni kuin olinkin ottaessani vastaan kohteliaita onnitteluja useilta, jotka yhtä hyväntahtoisina olisivat nähneet minut hirtettävän, ei minulta kuitenkaan jäänyt huomaamatta että jotain oli tekeillä Bruhlin ja Retzin kesken, jotka seisoivat erillään keskustellen matalalla äänellä. Siksipä minua ei kummastuttanut kun Bruhl raivautui esihuoneen täyttävän tungoksen läpi minua kohti ja syvään kumartaen pyysi saada puhua jonkun sanan kanssani.
"Kernaasti", sanoin minä katsoen häneen tutkivasti, sillä minä tiesin hänen olevan sekä kavalan että riidanhaluisen. "Puhukaa vain."
"Te olette tehnyt tuumani tyhjäksi kerta toisensa jälkeen", lausui hän äänellä joka värisi hiukan, samoinkuin hänen sormensakin, joilla hän siveli vahattuja viiksiään, "Meidän välillämme ei tarvita sanoja. Minä tulen huomenna puolenpäivän aikaan yhden kumppanin kanssa Chavernyn sillalle, joka on penikulman päässä täältä. Se on asumatonta seutua. Ehkä teitäkin huvittaa ratsastaa sen kautta jonkun ystävänne kanssa?"
"Siitä voitte olla varma", vastasin minä kumartaen syvään ja tuntien kiitollisuutta siitä että asia lopultakin tuli rehellisesti ja avoimesti ratkaistavaksi. "Olen saapuva sinne – ja omassa persoonassani. Sillä eilis-iltainen sijaiseni", lisäsin, katsoen häntä kiinteästi kasvoihin, "tuntuu olleen hiukan kovaonninen."
XXI. Kaksi naista
Kohteliaisuuden vuoksi ja osottaakseni kiitollisuuttani saatoin herra de Rambouillet'ta hänen asuntoonsa ja näin että hän oli yhtä tyytyväinen itseensä ja siis minuunkin, kuin minä olin häneen. Sillä kertaa minä tosiaan melkein rakastin häntä, ja varmasti hän olikin mies, jolla oli ylevä ja isänmaallinen mieli ynnä taito ja käytös samanveroiset. Mutta häneltä puuttui se luonteen miellyttävyys ja myötätunnon herättämisen voima, joka antoi de Rosnyn ja Navarran kuninkaan kaltaisille miehille heidän erikoisen viehätyksensä; vaikka sen jälkeen mitä edellisessä luvussa olen hänestä kertonut, ei minun kieleni sovi puhua hänestä pahaa. Ja joka tapauksessa hän oli hyvä mies.
Kun vihdoinkin saavuin asuntooni, odotti minua siellä yllätys kirjelipun muodossa, joka oli juuri saapunut eikä kukaan tiennyt miten. Joskin sen tulotapa oli salaperäinen, oli sen sisältö kuitenkin lyhyt ja riittävän selvä, sillä se kuului näin: "Arvoisa herra! Jos tulette tapaamaan minua kolme tuntia puolenpäivän jälkeen Pienten Sisarten talon edustalla olevaan puistoon, niin teette palveluksen sekä itsellenne että allekirjoittaneelle. Marie de Bruhl."
Siinä oli kaikki mitä tuo naisen käsialalla kirjotettu lippu sisälsi, mutta silti oli siinä kylliksi saattamaan minut ymmälle. Simon, joka oli ilmaissut mitä vilpittömintä iloa pelastumiseni johdosta, olisi tahtonut minua menettelemään sen suhteen samalla tavalla kuin tuomiokirkon esipihalle kutsuvaan sanomaan nähden, nimittäin jättämään sen kokonaan huomioonottamatta. Mutta minä olin eri mieltä, ja varsinkin kolmesta syystä: ensiksikin oli kutsu suora ja avonainen, lisäksi oli aika varhainen ja paikka liian julkinen sopiakseen väkivallan näyttämöksi, vaikkakin hyvin sovelias sellaiseen kohtaukseen mihin ei ollut tarkotus kutsua koko maailmaa. Päälle päätteeksi oli puisto vain noin nuolenkantaman päässä asunnostani, vaikkakin toisella puolen St. Denys-katua.
Sitäpaitsi saatoin ymmärtää montakin syytä, jotka voivat vaatia rouva de Bruhlia tapaamaan minua, ja jotkut niistä koskivat minua sangen läheltä. Senvuoksi olin välittämättä Simonin varotuksista ja läksin määräaikana paikalle, joka oli pieni, siisti alue vähän syrjässä St. Denys-kadulta, mistä kapea käytävä johti sinne. Se oli miellyttävä, mietiskelyyn sopiva paikka, jonka yhdellä puolella vain kohosi Pienten Sisarten talo, missä, kuten jälkeenpäin arvasin, rouva de Bruhl varmaan oli minua odottanut, sillä puisto oli siihen tullessani tyhjä ja kuitenkin hän hetken perästä seisoi vieressäni, vaikka kadulta ei ketään sinne tullut. Hänellä oli naamio kasvoillaan ja pitkä viitta yllään. Tuo kaunis tukka ja suloiset kasvot, jotka ensi kohtauksessamme olivat herättäneet minussa niin suurta ihailua, olivat nyt piilossa, mutta hänen vartalostaan ja ryhdistään näin kuitenkin siksi paljon että tunsin hänet varmasti rouva de Bruhliksi.
Hän puhkesi puhumaan katkeroituneella äänellä, mikä ei ollutkaan minulle aivan aavistamatonta.
"No, hyvä herra", huudahti hän harmista väräjävällä äänellä, "oletteko nyt tyytyväinen työhönne?"
Olin odottanut tätä ja siksi oli minulla vastaus valmiina, "En voi käsittää, arvoisa rouva", sanoin minä, "että minulla olisi syytä soimata itseäni. Mutta olkoon se asia kuinka hyvänsä, niin uskon kuitenkin että te olette kutsunut minua jossakin paremmassa tarkotuksessa kuin moittiaksenne minua toisen virheestä, vaikkakin se tuli päivänvaloon minun sanaini kautta."
"Minkätähden häväisitte minua julkisesti?" vastasi hän vieden nenäliinan huulilleen ja vetäisten sen jälleen takaisin kiivaalla eleellä.
"Arvoisa rouva", sanoin minä maltillisesti: – tunsin syvää sääliä häntä kohtaan, "ajatelkaa hiukan kuinka suuren vääryyden puolisonne minulle teki ja kuinka pientä ja mitätöntä sen rinnalla oli se mitä minä tein hänelle vuorostani."
"Hänelle!" huudahti hän niin rajusti että minä säpsähdin. "Minulle te sen teitte – minulle! Mitä minä olin tehnyt, että teidän piti tuolla tavoin saattaa minut alttiiksi niitten naurulle, jotka eivät tunne sääliä, ja yhtä armottoman ihmisen vihalle? Mitä olin tehnyt, hyvä herra!"
Minä pudistin päätäni surullisena. "Siinä suhteessa myönnän olevani teille hyvityksen velassa", vastasin minä, "ja minä tahdon sitä antaa teille, jos se suinkin on minun vallassani. Niin, tahdonpa sanoa enemmänkin", jatkoin minä, sillä hänen äänensä väre oli koskenut sydämeeni. "Yhdessä kohdassa väärensin asiaa saattaen teidän miehenne huonompaan valoon. Uskon rehellisesti ettei hän ryöstänyt minun huostassani olevaa naista rakkaudesta häntä kohtaan, vaan valtiollisista syistä ja toisen henkilön välikappaleena."
Hänen silmänsä suurenivat. "Mitä?" huusi hän. "Sanokaa se vielä kerta!"
Tehtyäni niin kuin hän tahtoi tempaisi hän pois naamionsa ja tuijotti kasvoihini jännittynein katsein ja huulet raollaan. Silloin näin kuinka hän oli muuttunut näinä muutamina päivinä – kuinka kalpeat ja riutuneet olivat hänen poskensa ja kuinka tummat renkaat ympäröivät hänen silmiään. "Voitteko vannoa sen?" sanoi hän vihdoin puhuen tavattoman kiihkeästi ja laskien kiihtymyksestä vapisevan kätensä käsivarrelleni. "Voitteko vannoa sen?"
"Se on totta", vastasin minä vakavasti. Olisin voinut lisätä että tuon tapahtuman jälkeen hänen miehensä oli kohdellut neitiä tavalla mikä saattoi hänet pelkäämään pahinta. Mutta jätin sen sanomatta, tuntien ettei velvollisuuteeni kuulunut mennä kajoamaan puolisoitten välisiin suhteisiin.
Hän risti kätensä ja katsoi jonkun aikaa hartaasti ylöspäin, ikäänkuin kiittäen taivasta, samalla kuin se terveyden ja hempeyden väri, jota niin kovin olin ihaillut, palasi ja kirkasti hänen kasvojaan ihmeellisesti. Hän näytti todellakin sillä hetkellä kokonaan toiseksi muuttuneelta. Hänen sinisilmänsä täyttyivät kyynelillä, hänen huulensa liikkuivat; enkä ole milloinkaan nähnyt mitään, mikä siinä määrässä olisi muistuttanut katolilaisten palvomaa Neitsyt Mariaa, kuin rouva de Bruhl silloin.
Mutta muutos oli yhtä ohimenevä kuin ihanakin. Yhdessä tuokiossa hän näytti lysähtävän kokoon. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi, ja minä näin kyynelten, joita hän turhaan koetti pidättää, tippuvan hänen sormiensa lomitse. "Liian myöhäistä!" mutisi hän niin tuskallisella äänellä että se viilsi sydäntäni. "Voi, te ryöstitte minulta miehen ja annoitte minulle takaisin toisen. Minä tunnen hänet nyt sellaisena kuin hän on. Jollei hän rakastanut häntä silloin, niin rakastaa hän nyt. Se on liian myöhäistä!"
Hän näytti niin voipuneelta että minä autoin hänet muutamien askelien päähän muurin vieressä olevalle penkille; ja minun täytyy myöntää että minun oli hyvin vaikea pysyä sen kunnioittavan huomaavaisuuden rajoissa, mitä hänen tilansa ja minun velvollisuuteni vaativat. Puhua lohduttavasti hänen puolisonsa käytöksestä oli mahdotonta, ja kunniantuntoni, vaikkakin se oli kovalla koetuksella, ei sallinut minun koettaa lohduttaa häntä jättämällä puolison kokonaan syrjään.
Vihdoin hän toipui ja pannen naamion jälleen kasvoilleen virkkoi hätäisesti että hänellä oli vielä jotakin sanottavaa minulle. "Te olette kohdellut minua kunnianmiehen tavoin", jatkoi hän, "ja vaikka minulla ei olisi syytä muuhun kuin vihaan teitä kohtaan, niin sanon vuorostani: olkaa varuillanne! Te pelastuitte eilen illalla – minä tiedän kaikki, sillä se samettiruusuke, jota hän käytti syöttinä, oli minun tekemäni – minä olin aikonut käyttää sitä saadakseni toimeen tämän kohtauksen. Mutta hänen keinonsa eivät ole vielä lopussa. Olkaa sentähden varuillanne."
Mieleeni johtui huomispäiväksi Bruhlin kanssa tekemäni sopimus, mutta tyydyin vain kiittämään häntä, sanoen kumartuessani hänen kätensä ylitse, jonka hän ojensi minulle jäähyväisiksi: "Kiitän teitä, arvoisa rouva. Kiitän teitä sekä varotuksestanne että anteeksiantavaisuudestanne."
Taivuttaen kylmästi päätään hän veti kätensä pois. Samassa tuokiossa näin, kohottaessani jälleen katseeni, jotakin mikä hetkeksi naulitsi minut paikalleni. St. Denys-kadulle johtavan käytävän suulla seisoi kaksi ihmistä meitä katsellen. Toinen oli Simon Fleix ja toinen, naamioitu nainen, hiukan keskikokoa pienempi ja ratsastuspukuun puettu, oli neiti de la Vire!
Minä tunsin hänet paikalla. Mutta sitä kevennystä, jota tunsin nähdessäni hänen saapuneen turvallisesti Blois'han, himmensi paheksuminen siitä että Simon oli kyllin varomaton näytelläkseen häntä tarpeettomasti kaupungin kaduilla. Tunsin jonkun verran hämmennystä omastakin puolestani, sillä enhän voinut sanoa kuinka kauan hän ja hänen saattajansa olivat olleet minua katselemassa. Ja nämä tunteet lisääntyivät vielä, kun käännyttyäni kumartamaan lopulliset jäähyväiset rouva de Bruhlille katsahdin jälleen käytävään päin ja näin että neiti ja hänen saattajansa olivat poistuneet. Niin malttamaton kuin olinkin, en tahtonut aiheuttaa sellaista käsitystä että olisin jättänyt rouvan töykeästi tai tunteettomasti hänen osotettuaan minulle sellaista huomaavaisuutta omassa surussaan, ja siksi odotinkin paljastetuin päin kunnes hän oli hävinnyt "Pienten Sisarten" luostarin sisäpuolelle. Sitten lähdin innokkaana rientämään asuntoani kohti, arvellen voivani vielä saavuttaa neidin ennenkuin hän ehtisi sisälle. Minun oli kuitenkin kohdattava vielä yksi vaikkakin hyvin laatuisa viivyke. Astuessani St. Denys-kadulta omalle hiljaiselle kadulleni kuulin nimeäni huudettavan ja katsahtaessani taakseni näin herra de Rambouillet'n tallimestarin, joka nautti herransa puolelta suurta luottamusta, juoksevan jälessäni. Hän toi isännältään sanaa, jolle hän pyysi minun antamaan mitä suurimman painon.
"Markiisi ei tahtonut lähettää sitä kirjotettuna", jatkoi hän vetäen minut sivulle muutamaan nurkkaan, missä olimme tarpeeksi huomaamattomina, "vaan hän antoi minun opetella sen ulkoa. 'Sano herra de Marsacille', sanoi hän, 'että se, mitä varten hänet jätettiin Blois'han, on tehtävä pian tai sitten ei ollenkaan. Jotakin on tekeillä toisessa leirissä, en tiedä varmaan mitä. Mutta nyt on aika lyödä naulan päähän. Minä tunnen hänen intonsa ja luotan häneen.'"
Tuntia aikaisemmin olisin kuunnellut tätä viestiä vakavin epäilyksin ja pahoin aavistuksin. Nyt, kun tiesin neidin saapuneen, lähetin Rambouillet'lle vastaviestin samassa äänilajissa, ja eroten kohteliaasti Bertramista, jota pidin hyvin kunnioitusta ansaitsevana miehenä, kiiruhdin asuntooni tuntien riemua ajatellessani että hetki ja henkilö olivat vihdoinkin tulleet ja että ennen seuraavan päivän koittoa saatoin toivoa, jos kaikki hyvin kävi, voivani suorittaa Rosnyn minulle uskoman tehtävän itselleni kunniaksi ja toisille hyödyksi.