"Oliko siinä kaikki?" kysyin häneltä.
"Oli, kaikki", vastasi hän, "paitsi…"
"Paitsi mitä?" tiukkasin minä.
"Paitsi että nainen näytti minulle sen kultaisen tunnusmerkin, jota neiti de la Virellä oli tapana pitää", vastasi hän vastahakoisesti, "ja sanoi että jos te haluaisitte muuta varmuutta, niin se saisi teidät vakuutetuksi."
"Näitkö tuon rahan?" huudahdin minä kiihkeästi.
"Näin kyllä", vastasi hän.
"Sitten, Herra varjelkoon", huudahdin minä, "joko petät sinä nyt minua tai tuo nainen petti sinua. Sillä neiti de la Virellä ei ole tuota merkkiä! Se on minulla; täällä, minun hallussani! No, sanotko vieläkin että näit sen?"
"Minä näin aivan sennäköisen", vastasi hän vavisten, hiki otsallaan. "Sen voin vaikka vannoa. Ja nainen sanoi minulle sen mitä minä olen sanonut teille. Eikä enempää."
"Silloin on selvää", vastasin minä, "että neidillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä ja että hän on luultavasti penikulmien päässä täältä. Tämä on Bruhlin juonia. Fresnoy on antanut hänelle merkin, jonka hän varasti minulta. Ja jutun samettiruusukkeesta kerroin hänelle itse. Tämä on ansa. Ja jos minä olisin tarttunut siihen ja mennyt tuomiokirkon esipihalle huomenillalla, niin en koskaan enää olisi mennyt mihinkään muuhun kohtaukseen, poikaseni."
Simon näytti miettiväiseltä. Sitten hän sanoi masentuneen näköisenä:
"Teidän oli mentävä yksin, niin sanoi nainen."
Vaikka hyvin tiesin minkätähden hän oli jättänyt sanomatta tämän seikan, en ruvennut häntä nuhtelemaan. "Minkänäköinen nainen oli?" kysyin sitten.
"Hän muistutti olennoltaan hyvin paljon Fanchettea", vastasi hän. Sen pitemmälle hän ei voinut mennä. Sen ajatuksen sokaisemana, että nainen oli neidin seuranainen eikä kukaan muu, ei hän ollut paljon huolinut häntä tarkastaa eikä voinut varmasti sanoa edes sitäkään, ettei hän ollut naiseksi pukeutunut mies.
Harkitsin asiaa joka puolelta ja keskustelin siitä Simonin kanssa, aikoen arvelematta rangaista Bruhlia, jos vain löytäisin keinon, millä kääntäisin hänen petollisen juonensa häntä itseään vastaan. Mutta kun ei minulla ollut mitään suoranaista tietoa hänen tuumistaan, ehkäisi se toimintamahdollisuuttani, varsinkin kun en tuntenut mitään varmuutta siitä että minä kysymyksessäolevassa tilaisuudessa olisin täysin tekojeni herra.
Omituista kyllä, tämä askel Bruhlin puolelta, joka kuninkaan edessä sattuneen kohtauksen jälkeen oli pysytellyt tarkoin syrjässä, ei suinkaan lisännyt levottomuuttani, vaan antoi päinvastoin kiihoketta mielelleni, jonka jakobiinimunkin kylmä ja hellittämätön puserrus oli saanut alakuloiseen vireeseen. Tässä oli jotakin, jota saatoin ymmärtää, vastustaa ja varoa. Tunne siitä että olin jälleen tekemisissä miehen kanssa, jolla oli samat tarkotukset ja halut kuin minullakin, sai minut pian kykeneväksi käyttämään kaikkia kykyjäni, niinkuin olen kuullut pahan voimia vastaan taistelevan miekkamiehen saavan takaisin tarmonsa huomatessaan ottelevansakin kuolevaisen vihamiehen kanssa. Vaikka tiesinkin että armonajan hetket pikaisesti lähenivät loppuaan ja että pappi huomisaamuna tulisi vaatimaan vastausta, tunsin sinä iltana käsittämätöntä kevennystä ja iloisuutta. Menin levolle luottavaisena ja nukuin rauhallisesti, osaksi ehkä sen vakaumuksen rohkaisemana että siinä huoneessa, missä äitini oli kuollut, ei hänen vainoojallaan ollut voimaa minua vahingoittaa.
Mutta tämä havainto Bruhlin liikkeelläolosta ja senkautta uudelta taholta uhkaavasta vaarasta teki aivan toisenlaisen vaikutuksen Simon Fleix'hin. Hän joutui äärimäisen kiihtymyksen tilaan ja vietti illan ja suuren osan yötäkin kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessa, taistellen ahdistavaa pelkoa ja tuskaa vastaan, milloin puhellen kiivaasti itsekseen, milloin pureksien kynsiään kärsimättömyytensä vaivassa. Turhaan minä kehotin häntä odottamaan vaaraa levollisesti menemättä puolitiehen sitä vastaan, tai käskin häntä, viitaten hänen makuulavaansa, joka oli vuoteeni jalkopäässä, antamaan asian levätä ainakin huomiseen, jollei hän voinut keksiä pelastuskeinoa. Hänellä ei ollut voimaa totella, vaan hän kulki yhä hermostuneena edestakaisin luonteelleen ominaisten vilkkaitten ennakkokuvitelmien vallassa ja ehti tuskin laskeutua pitkälleen, kun jo hyppäsi ylös jälleen. Muistaen kuitenkin kuinka kelpo tavalla hän oli kunnostautunut sinä iltana, jolloin neiti pakeni Blois'sta, en tahtonut kutsua häntä pelkuriksi, vaan tyydyin ajattelemaan vain mielessäni ettei mikään sovi soturimiehelle huonommin kuin liika oppi – paitsi ehkä vilkas mielikuvitus.
Otaksuin mahdolliseksi että neiti saapuisi seuraavana päivänä ennenkuin isä Antoine tulisi saamaan vastaustaan. Siinä tapauksessa toivoin saavani tukea Maignanin kokemuksesta. Mutta seuruetta ei kuulunut. Minun oli turvauduttava itseeni ja omiin apuneuvoihini, ja niin ollen päätin kieltäytyä papin tarjouksesta mutta jättää kaikki muut seikat asianhaaroista riippuviksi.
Puolenpäivän tienoissa hän saapui, seuranaan, kuten hänen tapansa oli, pari ystävää, jotka hän jätti ulkopuolelle. Hän oli näöltään kalpeampi ja varovaisempi kuin ennen, hänen kätensä näyttivät ohkaisemmilta ja poskensa läpikuultavammilta. Näistä heikkouden merkeistä en kuitenkaan voinut johtaa mitään hyvää ennettä, sillä hänen katseensa loistavuus ja käytöksensä tavaton itsetietoisuus ilmaisivat selvästi että hän tunsi olevansa varma vallastaan. Hän astui huoneeseen luottavan näköisenä ja puhutteli minua isälliseen tapaan, mikä ei jättänyt minua vähääkään epätietoiseksi hänen aikomuksistaan; se suoruus, millä hän nyt paljasti suunnitelmiaan, oli selvänä todistuksena siitä että hän piti minua jo varmana välikappaleenaan.
Minä en riistänyt häneltä heti tätä harhaluuloa, vaan sallin hänen jatkaa ja ottaa vielä esille ne viisisataa kruunuakin, jotka hän oli minulle luvannut ja joitten näkemisen hän arvattavasti uskoi lopullisesti sitovan asian.
Tämän nähdessään hän tuli vieläkin avomielisemmäksi ja puhui niin laveasti että minä en saattanut olla häneltä kysymättä tahtoisiko hän vastata erääseen kysymykseen.
"Luonnollisesti, herra de Marsac", vastasi hän kevyesti. "Kysykää vain."
"Te puhutte suurista suunnitelmista, joita teillä on käsillä", sanoin minä. "Te puhutte Ranskasta ja Espanjasta ja Navarrasta ja kuninkaista ja liigoista ja kardinaaleista! Te puhutte salaisista nyöreistä ja uskottelette minulle että jos suostun teidän toivomuksiinne niin tulen saamaan teistä yhtä voimakkaan suojelijan kuin herra de Rosny on. Mutta – silmänräpäys vielä, jos suvaitsette", jatkoin kiireesti nähdessäni hänen olevan aikeissa keskeyttää puheeni samanlaisilla innokkailla vakuutuksilla kuin olin jo kuullut. "Vastatkaa minulle tähän: kun teillä on niin monta rautaa tulessa, niin minkätähden ryhdyitte tekemisiin vanhan naisen kanssa – muutamien vaivaisten kruunujen takia?"
"Tahdon sanoa teille senkin", vastasi hän äänensävyni nostaessa punan hänen kasvoilleen. "Oletteko koskaan kuullut puhuttavan elefantista? Vai olette. No, sillä on, kuten tiedätte, kärsä, jolla se voi joko kiskaista tammen juurineen tai nostaa maasta pienimmänkin esineen. Niin voin tehdä minäkin. Mutta sitten te kysytte", jatkoi hän ilettävästi virnistäen, "minkätähden tarvitsin muutamia vaivaisia kruunuja. Siinä oli kyllin että tarvitsin. Maailmassa on kaksi asiaa, joilla on jotain merkitystä, herra de Marsac, ja ainoastaan kaksi: äly ja raha. Älyä minulla on ja oli; rahaa tarvitsin – ja siksi otin sitä."
"Rahaa ja älyä?" kertasin minä katsoen häneen miettiväisenä.
"Niin", vastasi hän, ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä ja ohuet sieramensa laajeta. "Kun vain minulla on näitä molempia, niin voin hallita Ranskaa!"
"Tekö hallita Ranskaa!" huudahdin minä hämmästyen suunnattomasti hänen uskaliaisuuttaan. "Tekö?"
"Minä juuri", vastasi hän kammottavan kylmäverisesti. "Minä – pappi, munkki, kirkonmies, oppinut. Te näytätte kummastelevan, mutta huomatkaa, hyvä herra, että maailma on muuttumassa. Meidän aikamme on tulossa ja teidän aikanne on häviämässä. Mikä kahlitsee herramme ja kuninkaamme sulkien hänet Blois'han, silläaikaa kun kapinalliset rehentelevät ympäri Ranskaa? Miesten puuteko? Ei, vaan rahan puute; Kuka voi hankkia hänelle rahaa – tekö, soturi, vai minä, pappi? Tuhat kertaa, minä! Sentähden on minun aikani tulossa, ja ennenkuin kuolette, saatte nähdä papin hallitsevan Ranskaa."
"Herra varjelkoon ettette vain te olisi se pappi!" virkahdin minä pilkallisesti.
"Niinkuin suvaitsette", vastasi hän kohauttaen olkapäitään ja otti samassa kasvoilleen nöyryyden naamarin, mikä sopi yhtä huonosti hänen hirmuiseen itsekylläisyyteensä kuin konsanaan nunnanhuntu sotamiehelle. "Kuitenkin voi sattua niinkin että se olen minä, pyhän oikeauskoisen kirkon suosiosta, jonka nöyrä palvelija olen."
Tämän kuullessani hypähdin ylös synkästi kiroten, sillä luontoni ei enää sietänyt noita kummallisia muodonvaihdoksia, joita tuo mies näkyi rakastavan ja joista tämä viimeinen oli kaikista inhottavin. "Te konna!" huusin minä viiksiäni punoen, niinkuin minun tapani on silloin kun raivostun. "Ja siksi te tahtoisitte tehdä minut suuruutenne porraskiveksi. Te tahtoisitte lahjoa minut – soturin ja aatelismiehen. Menkää, ennenkuin teen teille pahempaa. Siinä on kaikki mitä minulla on teille sanomista. Menkää! Olette saanut vastauksenne. Minä en ilmaise teille mitään, en i:tä enkä i:n pilkkuakaan. Pois huoneestani!"
Hän astahti askeleen takaperin kummastuksissaan ja seisoi pöytää vasten pureksien kynsiään ja mulkoillen minuun, ja hänen pirullisilla kasvoillaan kiistelivät pelko ja pettymys. "Te olette siis pettänyt minua", sanoi hän vihdoin hitaasti.
"Olen antanut teidän pettää itse itsenne", vastasin minä katsoen häneen halveksivasti ja tuntematta lainkaan sitä pelkoa jota hän tuokioksi oli minussa herättänyt. "Menkää ja tehkää pahimpanne."
"Te tiedätte mitä tekonne merkitsee", sanoi hän. "Minä voin toimittaa teidät hirsipuuhun – tai pahempaankin."
"Menkää!" huusin minä.
"Oletteko ajatellut ystäviänne?" jatkoi hän pilkaten.
"Menkää!" sanoin minä.
"Esimerkiksi neiti de la Vireä, jos hän jotenkuten sattuisi joutumaan käsiini? Hänen osakseen ei tule hirsipuu. Muistatte kai Foucaud't jotka poltettiin?" ja hän nauroi.
Tuo kamala uhkaus, jota tiesin hänen käyttäneen äitiänikin kohtaan, vaikutti minuun niin että syöksähdin eteenpäin voimatta kauemmin hillitä itseäni. Seuraavassa tuokiossa olisin varmaankin ottanut häntä kurkusta ja kuristanut hengen pois hänen kurjasta raadostaan, jollei sallimus hyvyydessään olisi tullut minua pelastamaan. Ovi, jolle hän jo kauhuissaan oli asettanut kätensä, avautui äkkiä. Sisään astui Simon, joka suljettuaan oven jälkeensä jäi seisomaan katsoen vuoroin kumpaankin hermostuneessa epätietoisuudessa; hänen mielessään taisteli hänen Sorbonnen ajoilta perimänsä kunnioitus pappisarvoa kohtaan ynnä raivo, jonka epätoivo pusertaa esiin heikoimmastakin.
Samalla kun hänen läsnäolonsa ehkäisi minun aikomukseni, näytti se antavan isä Antoinelle rohkeutta, sillä pappi ei paennut, vaan kääntyi vielä kerran minun puoleeni kasvot vihan ja pettymyksen synkentäminä. "Hyvä", lausui hän käheästi. "Tuhotkaa itsenne jos niin haluatte! Minä neuvon teitä telkeämään ovenne, sillä tunnin päästä tulevat vartiat viemään teitä tutkittavaksi."
Simon huudahti kuullessaan tämän uhkauksen, niin että minä käännyin katsomaan poikaan. Hänen polvensa tutisivat ja hänen hiuksensa seisoivat pystyssä.
Pappi näki hänen kauhunsa ja sen suoman edullisen tilaisuuden. "Niin, tunnin kuluttua", jatkoi hän hitaasti tähdäten häneen julman katseensa. "Tunnin kuluttua, poikani! Te mahtanette rakastaa tuskia, kun ajatte niitä takaa, ja lienette kyllästynyt elämään, kun haluatte viskata sen pois. Taikka odottakaas", lisäsi hän äkkiä, katseltuaan hetken aikaa Simonin tuskia ja arvattavasti saaden siitä vielä viimeisen toivonsäteen. "Minä tahdon olla armollinen. Annan teille vielä yhden mahdollisuuden."
"Ja itsellennekö myös?" virkoin minä hymähtäen pilkallisesti.
"Vaikkapa niinkin", vastasi hän kääntymättä poispäin vapisevasta pojasta, jonka hän katseellaan näytti lumoavan. "Annan teille aikaa harkita asiaa aina puoleen tuntiin auringonlaskun jälkeen tänä iltana. Jos päätätte suostua ehtoihini, niin tulkaa tapaamaan minua silloin. Lähden tänä iltana matkalle Pariisiin ja tahdon antaa teille mahdollisuuden aina viimeiseen hetkeen saakka. Mutta", jatkoi hän julmasti, "jollette tule minua kohtaamaan tai kohtaatte minut yhtä itsepintaisena – niin tehköön Jumala minulle sen ja vielä enemmän, jos näette auringon nousevan kolmasti."
Jokin mielijohde, en tiedä mikä, sillä minä en hetkeäkään ajatellut suostua hänen ehtoihinsa tai mennä häntä kohtaamaan, sai minut kysäisemään: "Missä?"
"Tuomiokirkon esipihalla", vastasi hän hetkisen mietittyään. "Koilliskulman luona, puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Se on rauhallinen paikka."
Simonilta pääsi tukahdutettu huudahdus. Ja sitten oli huoneessa hetken aikaa äänetöntä, minkä kuluessa Simon hengitti kiivaasti ja epätasaisesti ja minä seisoin paikalleni naulattuna, katsoen pappiin niin pitkään ja omituisesti että isä Antoine laski kätensä jälleen ovensalvalle ja vilkaisi levottomasti taakseen. Eikä hän rauhottunut ennenkuin oli saanut selville, kuten hän kuvitteli, omituisen katseeni syyn.
"Haa!" virkkoi hän, ohuitten huulten vetäytyessä itserakkaaseen hymyyn hänen omasta terävänäköisyydestään. "Minä ymmärrän. Te aiotte tappaa minut illalla? Sallikaa minun sanoa teille, että tämä talo on vartioitu. Jos teillä lähtiessänne täältä minua kohtaamaan on yksikään seuralainen mukananne – jollei se ole herra d'Agen, johon voin luottaa – niin minä saan varotuksen ja poistun ennenkuin saavutte kohtauspaikalle. Ja poistun, muistakaa se", lisäsi hän julmasti hymyillen, "kirjottamaan teidän kuolemantuomiotanne."
Sen sanottuaan hän meni ulos sulkien oven jälkeensä, ja me kuulimme hänen askeltensa laskeutuvan pehmeästi alas portaita. Minä tuijotin Simoniin ja hän minuun tuntien niin suurta hämmästystä ja kammoa kuin niin merkillinen yhteensattumus luonnollisesti herättää.
Sillä niinkuin ihmeen kautta oli pappi maininnut saman paikan ja ajan kuin samettisolmukkeen lähettäjä!
"Hän menee", sanoi Simon kasvot punottavina ja värisevin äänin, "ja he menevät."
"Ja pimeässä he eivät tunne häntä", mumisin minä. "Hän on jokseenkin minun pituiseni. He luulevat häntä minuksi!"
"Ja tappavat hänet!" huusi Simon hysteerisesti. "He tappavat hänet! Hän menee surman suuhun, herra. Se on Jumalan sormi."
XX. Kuninkaan kasvot
Näytti niin tarpeelliselta saada rikos todistetuksi Bruhlin toimeenpanemaksi, jos pappi todellakin saisi surmansa minulle viritetyssä ansassa, että olin vähällä joutua alttiiksi erehdykselle, jonka kaltaisiin toiminnan-miehet ovat hyvin taipuvaisia. Sillä ensi ajatukseni oli seurata pappia tuomiokirkon esipihalle tarpeeksi lyhyen matkan päässä saadakseni, jos mahdollista, murhaajat ilmi itse teossa, ja varustettuna riittävillä apuvoimilla ottaakseni heidät kiinni. Ansio tämän menettelytavan hylkäämisestä tulee Simonille, joka osotti minulle sen vaarat niin vakuuttavalla tavalla että minä suuremmitta vastusteluitta näin viisaaksi luopua siitä.
Sensijaan seurasin hänen antamaansa neuvoa ja lähetin hänet herra d'Agenin asunnolle pyytämään tätä nuorta herraa tulemaan minun luokseni ennen iltaa. Etsittyään herra d'Agenia turhaan hänen asunnostaan ja muistakin paikoista löysi Simon hänet kuninkaallisen linnan tennis-pihalta ja esittäen ovelan tekosyyn toi hänet luokseni tuntia ennen määräaikaa.
Vieraani luonnollisesti ihmetteli huomatessaan ettei minulla ollut mitään erityistä hänelle sanottavana. En uskaltanut kertoa hänelle sitä mikä oli ajatuksissani, ja muuta keksimään ei minulla ollut mielikuvitusta. Mutta iloisuutensa ja noitten pienten sievistelyjen lisäksi, joihin hän pani tavatonta huolta haluten nähtävästi niillä peittää luonteensa todellista kulta-arvoa – luonteen, jolta ei puuttunut uljuutta eikä selkärankaa – oli hän vielä erittäin hyvänlaatuinen. Tullen vihdoin siihen uskoon että olin lähettänyt hakemaan häntä vain pelkästä päähänpälähdyksestä, käytti hän kaiken taitonsa huvittaakseen minua ja haukkuakseen Bruhlia – mikä olikin hänelle hyvin mieluisaa ajankulua. Ja tällä tapaa hän pitkitti käyntinsä kahdeksi tunniksi.
Minun ei tarvinnut kauan odottaa ennenkuin sain todistuksen tämän Simonin esittämän varokeinon viisaudesta. Arvelimme olevan varovaisinta pysytellä huoneella vieraamme lähdettyä, ja niin vietimme yön tulematta tietämään oliko tapahtunut mitään vai ei. Mutta noin kello seitsemän tienoissa seuraavana aamuna eräs markiisin palvelijoista saapui luoksemme herra d'Agenin lähettämänä tuoden uutisen – mikä ei ollut enää uutinen sitten kun olimme kuulleet hänen kiireiset askeleensa portailta – että edellisenä iltana oli hyökätty isä Antoinen kimppuun ja surmattu hänet!
Minä otin vastaan tämän sanoman toivoni toteutumisesta vakavalla kiitollisuudella, Simon taas niin liikutettuna että kun sanan tuoja oli mennyt, hän istui tuolille ja alkoi nyyhkyttää ja väristä ikäänkuin hän verivihollisen sijasta olisi kadottanut äitinsä. Käytin tätä tilaisuutta pitääkseni hänelle saarnan epärehellisten toimintakeinojen seurauksista; enkä voinut itsekään väristyksettä muistella tuon miehen viimeksi minulle lausumia sanoja taikka niitä laittomia ja rikollisia aikomuksia, joita hän nautinnolla oli hautonut vielä seisoessaan ihan sen kuilun partaalla, joka oli nielevä sekä hänet että hänen suunnitelmansa ikuiseen pimeyteen.
Ylimpänä tunteena mielessäni oli luonnollisesti kevennys. Olinhan taas vapaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli pappi pitänyt tietonsa ominaan, joten hänen kätyrinsä ilman häntä olisivat voimattomia. Simon oli tosin kuullut, että kaupungissa vallitsi suuri kiihtymys tapahtuman johdosta ja että monet sysäsivät syyn hugenottien niskoille. Mutta me emme antaneet tämän seikan vähentää tyytyväisyyttämme, eikä minulla ollut mitään aavisteluja ennenkuin korviimme saapui toisten kiireisten askelten ääni portailtamme.
Tunsin ne heti herra d'Agenin askeliksi, ja jokin tuhoa ennustava sointi niitten kajahtelussa sai minut nousemaan jaloilleni ennenkuin hän avasi ovenkaan. Niin paljonpuhuva kuin olikin hänen ensimäinen kiireinen silmäyksensä ympäri huoneen, sai hän minut nähdessään takaisin tavallisen tyyneytensä. Hän tervehti minua ja puhui levollisesti, vaikka nopeasti. Mutta hän oli hengästynyt, ja minä huomasin paikalla ettei hän sipittänyt puhuessaan.
"Olen iloinen tavatessani teidät", virkkoi hän sulkien huolellisesti oven jälkeensä, "sillä minä tuon huonoja uutisia, eikä ole varaa hukata silmänräpäystäkään. Kuningas on allekirjottanut määräyksen teidän viipymättömästä vangitsemisestanne, herra de Marsac, ja jos kerran joudutte linnaan, niin on vaikea sanoa mitä ei saattaisi tapahtua."
"Minun vangitsemisestani?" huudahdin minä. Lienee anteeksiannettavaa, jos tämä uutinen tapasi minut valmistumattomana.
"Niin", vastasi hän nopeasti. "Kuningas on allekirjottanut sen marsalkka Retzin pyynnöstä."
"Mutta mistä syystä?" huusin minä tyrmistyneenä.
"Isä Antoinen murhasta. Suokaa minulle anteeksi", jatkoi hän painavasti, "mutta nyt ei ole aikaa sanoihin. Linnavouti on juuri tällä hetkellä tulossa teitä vangitsemaan. Teidän ainoa toivonne on koettaa välttää häntä ja päästä kuninkaan puheille. Olen taivuttanut setäni menemään teidän kanssanne ja hän odottaa asunnossaan. Ei kuitenkaan ole hukattava silmänräpäystäkään, jos tahdotte päästä kuninkaan eteen ennenkuin teidät vangitaan."
"Mutta minä olen syytön!" huusin minä.
"Minä tiedän sen", vastasi herra d'Agen, "ja voin todistaa sen. Mutta jollette pääse kuninkaan puheille, ei syyttömyytenne auta teitä ollenkaan. Teillä on mahtavia vihamiehiä. Tulkaa, älkääkä siekailko enempää, herra de Marsac, minä pyydän teitä", lisäsi hän.
Hänen käytöksensä vakuutti minulle selvemminkin kuin hänen sanansa että asiat olivat täperällä, ja lykäten toiseen kertaan järkeilyt kiitin häntä kiireisesti hänen ystävällisestä avustaan. Sieppasin miekkani, joka virui tuolilla, ja vyötin sen vyölleni; Simonin sormet vapisivat niin ettei hänestä ollut mitään apua. Tämän tehtyäni nyökkäsin herra d'Agenia menemään edellä ja seurasin häntä, Simonin liittyessä matkaamme omasta alotteestaan. Silloin oli noin kello yhdentoista aika aamupäivällä.
Seuralaiseni juoksi alas portaita ilman muodollisuuksia ja niin nopeasti että minä sain panna kaikkeni pysyäkseni hänen kintereillään. Ulko-ovella hän viittasi minua pysähtymään ja mennen itse kadulle silmäsi levottomana St. Denys-kadulle päin. Onneksi oli väylä vielä selvä, ja hän antoi minulle merkin seurata. Minä tottelin, ja alkaen kävellä vastakkaiseen suuntaan niin joutuin kuin taisimme olimme pian jättäneet kadunkulman itsemme ja talon välille.
Jos luulimme nyt pääsevämme menemään huomaamatta, niin saimme hyvinkin pian huomata pettyneemme. Talo oli, kuten olen maininnut, hiljaisella syrjäkadulla, jota etäämpänä rajotti aina jonkun matkan päässä tukipylväillä varustettu puutarhamuuri. Olimme tuskin kulkeneet toistakymmentä askelta oveltani, kun erään tukipylvään suojasta pujahti mies, joka pikaisesti katsahdettuaan meihin alkoi juosta St. Denys-katua kohti.
Herra d'Agen katsoi taakseen ja nyökkäsi. "Siinä menee sanansaattaja", virkkoi hän. "He yrittävät katkaista meiltä tien, mutta luulenpa että meillä on heistä riittävästi etumatkaa."
Minä en vastannut mitään, sillä tunsin antautuneeni kokonaan hänen käsiinsä. Mutta kun kuljimme pitkin Valois-katua, jonka eräässä osassa siihen aikaan päivästä pidettiin markkinoita, mitkä saivat sinne kerääntymään melkoisen paljouden talonpoikia ja muuta kansaa, luulin huomaavani tavattoman touhun ja kiihtymyksen merkkejä. Ei tuntunut uskottavalta että jonkun papin murha vaikuttaisi niin moniin ihmisiin ja niin suuressa määrässä, ja minä kysyin herra d'Agenilta mitä hän arveli.
"Huhutaan", vastasi hän hiljentämättä vauhtiaan, "että kuningas aikoo muuttaa viipymättä eteläänpäin, Tours'in kaupunkiin."
Mutisin ilmi hämmästykseni ja tyytyväisyyteni. "Hän aikoo siis sopia hugenottien kanssa?" kysyin.
"Siltä näyttää", vastasi d'Agen. "Retzin puolue on siitä syystä kiukkuisella tuulella ja koettaa purkaa sitä teihin, jos se heille suinkin onnistuu. Varokaa!" lisäsi hän äkkiä. "Tuolla on pari heidän miestään!"
Puhuessamme pujottelehdimme ulos väentungoksesta ja minä näin muutamia askeleita edellämme meitä vastaan tulemassa pari hovin herroja yhtä monen palvelijan saattamina. Hekin huomasivat samassa meidät ja lähtivät tulemaan poikki kadun, mikä sillä kohtaa oli kohtalaisen leveä, aikoen ilmeisesti pysäyttää meidät. Me poikkesimme kuitenkin yhtäaikaa menemään heidän puolelleen, joten tulimme vastatusten heidän kanssaan keskitiellä.
"Herra d'Agen", huudahti etumainen puhuen kopealla äänellä ja heittäen vihaisen syrjäsilmäyksen minuun, "minusta on ikävää nähdä teitä sellaisessa seurassa! Te ette arvattavasti tiedä eräästä määräyksestä, joka juuri on annettu linnanvoudille ja joka kohdistuu tähän herraan."
"Ja jos niin onkin, niin mitä sitten?" sipitti toverini silkkisimmällä äänellään.
"Mitäkö sitten?" huusi toinen rypistäen kulmiaan ja astahtaen hiukan eteenpäin.
"Aivan niin", toisti d'Agen asettaen kätensä miekankahvaan ja peräytymättä tuumaakaan. "Minä en tiennyt että hänen majesteettinsa on nimittänyt teidät linnanvoudiksi, herra Villequier, tai että teillä on valtuutus, joka oikeuttaa teidät pysähdyttämään aatelismiehiä julkisilla kaduilla."
Herra Villequier punastui suuttumuksesta. "Te olette nuori, herra d'Agen", sanoi hän, ja hänen äänensä värisi, "muuten saattaisin teidät maksamaan tämän kalliisti!"
"Tämä ystäväni ei ole nuori", vastasi d'Agen kumartaen. "Hän on jalosukuinen synnyltään, herra Villequier, ja hänet luetaan, kuten juuri eilen kuulin, Ranskan parhaimpien miekkamiesten joukkoon, eikä hän ole mikään gaskonjalainen. Jos olette halukas pidättämään hänet, niin tehkää se, olkaa hyvä. Ja minulla on kunnia ottaa osalleni teidän poikanne."
Meillä oli tällöin kaikilla käsi miekankahvassa, joten ei olisi vaadittu kuin ensimäinen isku, jotta olisi syntynyt tuollainen katukahakka, jollaiset siihen aikaan olivat tavallisempia kuin nyt. Joukko markkinakansaa oli äänekkään sananvaihtomme vetämänä keräytynyt ympärille ja odotti innokkaana mitä tulisi tapahtumaan. Mutta Villequier, kuten toverini ehkä tiesi, oli gaskonjalainen yhtä paljon mieleltään kuin syntyperältäänkin, ja kun hän näki meidän päättäväiset muotomme, malttoi hän mielensä. Kohauttaen olkapäitään teeskennellyn halveksivasti, mikä ei vaikuttanut keneenkään, hän viittasi palvelijoitaan jatkamaan matkaa ja astui itse sivulle.
"Kiitän teitä kohteliaasta tarjouksestanne", sanoi hän ilkeämielisesti hymyillen. "Tulen pitämään sen muistissani. Mutta, kuten sanotte, minä en ole linnavouti."
Välittämättä paljonkaan hänen sanoistaan me kumarsimme, menimme hänen ohitseen ja riensimme eteenpäin. Mutta vaaraa ei ollut vältetty. Ensiksikin oli tämä kohtaus maksanut meille muutamia kalliita minuutteja, ja lisäksi lähti gaskonjalainen seuraamaan meitä annettuaan meidän päästä jonkun matkaa edelle. Hänen palvelijansa olivat, niin otaksuimme, ohikulkiessaan virkkaneet että toinen meistä oli isä Antoinen murhaaja, ja tuo huhu levisi väkijoukkoon kulovalkean lailla. Eikä kulunut monta hetkeä ennenkuin näimme että jälissämme seurasi parvi roskajoukkoa, joka teki Simon Fleix'n kovasti levottomaksi. Huolimatta siitä halveksimisesta, mitä ihailtavalla tavalla käyttäytyvä herra d'Agen heitä kohtaan osotti, olisi meille ehkä käynyt tarpeelliseksi kääntyä ympäri ja opettaa heitä, jollemme juuri viime tingassa olisi ehtineet herra de Rambouillet'n asunnolle, jonka ovella tapasimme puolitusinaa asestettuja palvelijoita, joitten näkeminen sai ahdistelijamme peräytymään osottaen heidän luokkaansa kuuluville ominaista pelkuruutta.
Jos olin viime aikoina ollut taipuvainen pitämään markiisi de Rambouillet'ta horjuvana luonteena, niin tällä kertaa ei minulla ollut mitään syytä moitteeseen, olkoonpa hänen omaksumansa kanta johtunut herra d'Agenin esityksistä tai siitä ajatuksesta että ilman minua hänen sydämellään olevat suunnitelmat raukeisivat tyhjiin. Tapasin hänet sisällä odottamassa kolme herraa seurassaan, kaikki levätit harteilla ja valmiina matkaan; ja hänen otsallaan asuva lujan päättäväinen ilme osotti, ettei hänen edessään oleva pulma ollut tavallista laatua. Ei hetkeäkään hukattu, ei edes selityksiin. Viitaten minut takaisin ovelle ja vaihtaen joitakin lauseita sisarenpoikansa kanssa hän antoi lähtömääräyksen ja me menimme ulos talosta yhdessä joukossa. Epäilemättä vaikutti häneen jossakin määrin se seikka että minua tuhoamaan pyrkivät henkilöt olivat hänen poliittisia vihamiehiään; sillä minä näin hänen piirteittensä jäykkenevän, kun hänen katseensa sattui herra de Villequier'hen, joka ulos astuessamme kulki verkalleen talon ohi. Gaskonjalaisessa ei kuitenkaan ollut miestä ryhtymään millekään niin suuren seurueen kanssa ja hän vetääntyi syrjään; vaihdettuaan kylmän tervehdyksen hänen kanssaan suuntasi Rambouillet kulkumme linnaa kohti ripein askelin. Hänen sisarenpoikansa ja minä kävelimme hänen kummallakin puolellaan, ja toiset, luvultaan kymmenen tai yksitoista, seurasivat kintereillämme tiheänä ryhmänä; saattueemme osotti siten niin varmaa ja päättäväistä käytöstä että roskajoukko, joka oli jäänyt seisoskelemaan talon ulkopuolelle, hajosi kaikille suunnille. Muutamat tiellemme sattuneet rauhalliset ihmisetkin pujahtivat varovaisuuden vuoksi porttisyvennyksiin tai astuivat syrjään jättäen kadun koko leveydeltään meidän käytettäväksemme.
Panin merkille – ja luulen sen lisänneen levottomuuttani – että johtajamme oli pukeutunut tavallista huolellisemmin ja loisteliaammin, mutta, päinvastoin kuin seuralaisensa, ei ollut ottanut mitään aseita. Rientäessämme eteenpäin käytti hän aikaa hyväkseen antaakseen minulle joitakin neuvon sanoja. "Herra de Marsac", sanoi hän katsahtaen minuun äkkiä, "sisarenpoikani on antanut minun ymmärtää että te jättäydytte kokonaan minun käsiini."
Minä vastasin etten pyytänyt sen parempaa onnea ja että, kävipä miten hyvänsä, minä kiitin häntä sydämeni pohjasta.
"Suvaitkaa sitten olla vaiti kunnes pyydän teitä puhumaan", vastasi hän tuikeasti – sillä hän oli niitä luonteita jotka äkillinen jännitys tekee karvaiksi ja tuimiksi. "Ja, mikä tärkeintä, ei mitään väkivaltaisuuksia ilman minun määräystäni. Meidän on taisteltava taistelu ja ankara, mutta voitto on saavutettava päällämme. Jos suinkin voimme, niin estämme linnanvoudin pääsemästä teihin kajoamaan."
Ja jollei se onnistuisi? Minä muistin isä Antoinen käyttämät uhkaukset ja silloin katosivat silmistäni katu ja sen valoisa kirkkaus ja vilkas hyörinä. En tuntenut enää tuulen terveellistä raikkautta. Tunsin sensijaan ummehtuneen ilman ja näin ympärilläni ahtaan kopin ja naamioituja olentoja ja muita silmäänpistävämpänä mustan miehen nahkaesiliina vyöllä kumartuneena hiilivalkean yli, josta leiskui kelmeitä liekkejä. Ja minä olin sidottu. Tunsin täydellistä avuttomuutta, mikä on uljuuden viimeinen koetuskivi. Mies läheni ja sitten – sitten, Jumalan kiitos, näky hävisi. Herra d'Agenin huudahdus toi minut takaisin todellisuuteen ja siihen siunattuun tietoon ettei taistelu vielä ollut päättynyt.
Huomasin olevamme parinkymmenen askeleen päässä palatsin portilta, mutta yhtä lähellä oli toinenkin seurue, joka oli juuri pistäytynyt esiin eräältä syrjäkadulta ja riensi nyt kilvan meidän kanssamme silminnähtävästi aikoen ehtiä edellemme. Kilpakäynti päättyi siten että molemmat seurueet saapuivat yhtäaikaa sisäänkäytävälle, mikä aiheutti hieman tyrkkimisiä palvelijain kesken. Tämä olisi johtanut varmaan tappeluunkin, jollei de Rambouillet olisi antanut niin ankaroita määräyksiä seurueelleen. Huomasin samassa edessäni rivin mulkoilevia kasvoja, kymmenkunta uhkaavaa kättä ojentui minua kohti ja yhtä monta ääntä, joitten joukossa tunsin Fresnoyn, huusi meluten: "Tuossa hän on! Tuossa hän on!"
Siististi puettu vanhanpuoleinen mies astui esiin paperi kädessään ja puolentusinan pertuskamiehensä avustamana hän olisi heti minut pidättänyt, jollei herra de Rambouillet olisi tullut väliin käyttäytyen huolettomalla ylemmyydellä, mikä sopi hänelle sitä paremmin kun hänellä ei ollut muuta asetta kuin ratsastusraippa kädessään. "No, no! Mitäs tämä on?" sanoi hän kevyesti. "Minä en ole tottunut siihen että minun väelleni tehdään mitään ilman minun lupaani, herra linnavouti. Kai te tunnette minut?"