Kuten sanoin, ei linnassa yleensä näkynyt tulevia ja meneviä lähettejä. Mutta eräänä iltana, palatessani metsältä erään metsänvartian kanssa, joka oli pyytänyt minua avuksi haavotetun naarashirven ajoon, huomasin hämmästyksekseni vieraan hevosen, jolla silminnähtävästi oli ratsastettu pitkästi ja kovasti, seisovan höyryävänä pihassa. Kysyessäni kenen se oli, sain kuulla tallirengeiltä että joku mies, jonka he luulivat tulleen Blois'sta, oli juuri saapunut ja parhaallaan paroonin puheilla, Noin kokonaan tavallisuudesta poikkeava tapaus herätti tietysti ihmetystäni; mutta tahtomatta millään tavoin näyttää uteliaalta – sillä uteliaisuus on vika, joka, jos sitä suvaitaan, saattaa helposti kehittyä mitä inhottavimmaksi paheeksi – olin menemättä sisään ja lähdin, sensijaan kävelemään marjakuusikujaan. Olin kuitenkin tuskin ehtinyt saada ratsastuksessa jäähtyneet vereni hiukan lämpenemään, kun hovipoika tuli hakemaan minua isäntänsä luokse.
Tapasin herra de Rosnyn astelemasta edestakaisin huoneessaan, olennossaan sellainen hämmennys ja kasvot niin suurta huolta ja murhetta kuvastavina, että minä säpsähdin nähdessäni hänet, eikä minun tarvinnut katsoa rouva de Rosny'hin, joka istui tuolilla hiljaa itkien, oivaltaakseni että jotakin kauheata oli tapahtunut. Ilta oli pimenemässä ja huoneeseen oli tuotu lamppu. Herra de Rosny viittasi äkkiä pieneen paperipalaan, joka oli pöydällä sen vieressä, ja seuraten viittausta otin sen käteeni ja luin. Se sisälsi vain muutamia sanoja, kuuluen seuraavasti:
"Hän on sairaana ja kuoleman kielissä kaksikymmentä peninkulmaa La Ganachesta etelään. Tulkaa kaikella muotoa. P.M."
"Kuka?" sanoin minä typerästi, sillä aloin jo käsittää itsekin. "Kuka on sairaana ja kuoleman kielissä?"
Herra de Rosny kääntyi minuun päin, ja minä näin että kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. "Minulle on olemassa vain yksi hän", huusi hän. "Jumala säästäköön tuota yhtä! Jumala säästäköön hänet Ranskalle, joka tarvitsee häntä. Kirkolle, joka on kokonaan hänen varassaan, ja minulle, joka rakastan häntä! Jumala, älä salli hänen kaatua hedelmänkypsymisen hetkellä! Oi Herra, älä salli hänen kaatua!" Ja hän vaipui tuolille ja jäi siihen kasvot käsissään ja voimakkaat hartiat murheen murtamina.
"Herra de Rosny", sanoin minä hetken perästä, "sallikaa minun muistuttaa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoakin."
"Toivoako?"
"Niin, herra de Rosny, toivoa", vastasin minä iloisempana. "Hänellä on tehtävä täytettävänä. Hän on kutsuttu ja valittu; hän on kansansa Joosua, kuten herra d'Amours hänestä oikein sanoi. Te saatte vielä nähdä hänet ja hän syleilee teitä, kuten jo on tapahtunut niin monta kertaa. Muistakaa, että Navarran kuningas on vahva, karaistunut ja nuori ja epäilemättä hyvissä käsissä."
"Mornayn käsissä", huudahti de Rosny, katsahtaen halveksivasti ylös.
Siitä hetkestä lähtien hän kuitenkin reipastui; luulen, että häntä kannusti ajatus siitä, että kuninkaan toipuminen riippui lähinnä Jumalaa herra du Mornaysta, jota hän oli aina taipuvainen pitämään kilpailijanaan. Hän alkoi tehdä viipymättä valmistuksia Rosnysta lähtöä varten ja pyysi minua tekemään samoin, sanoen jotensakin lyhyeen ja ilman selityksiä tarvitsevansa minua. Mieleeni johtui voimakkaana ajatus vaarasta, jolle joutuisin alttiiksi palaamalla näin pian etelään, missä kreivi de Turennen kosto kaikessa ankaruudessaan oli minua odottamassa, ja minä uskalsin, vaikka hieman häveten, mainita siitä. Mutta tuijotettuaan minuun hetken silminnähtävällä epäilyksellä kuittasi herra de Rosny vastaväitteeni muutamalla hänelle harvinaisen ärtyisellä sanalla ja jatkoi sitten valmistustensa jouduttamista niin toimekkaana kuin ei matkaan sisältyisikään ero yhtä rakastavasta kuin rakastetustakin vaimosta.
Kun omat valmistukseni eivät vaatineet monta hetkeä, oli minulla hyvä tilaisuus lähtöhetken tullen panna merkille sekä se uljuus, millä rouva de Rosny kantoi surunsa "Ranskan tähden", että se harvinainen hellyys, jota neiti de la Vire, kohoten kerran yläpuolelle itseään, hänelle osotti. Minä tunnuin olevan – onnellisesti kylläkin yhdessä suhteessa, vaikka tunteeseen liittyi samalla kirvelevää tuskaakin – heidän perhesuhteidensa ulkopuolella. Tein senvuoksi jäähyväiseni niin lyhyiksi ja muodollisiksi kuin suinkin, jotta en riistäisi alaa toisilta ja pyhemmiltä jäähyväisiltä. Mutta silloin sain juuri viime hetkellä nähdä, että jotain oli varattu minullekin. Kun ratsastin porttiholvin alle hiukan edellä toisista, hämmästyin huomatessani jonkin pienen, kevyen esineen putoavan eteeni satulankaarelle. Otin sen kiinni ennenkuin se ennätti solahtaa maahan, ja ihmetyksenä oli rajaton nähdessäni kädessäni pienen samettisolmukkeen.
Katsahdin paikalla vastaanottohuoneen ikkunaan, joka, kuten olen sanonut, oli porttikäytävän päällä, ja silloin kohtasin neidin katseen yhdeksi sekunniksi, mutta ainoastaan sekunniksi. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt. Herra de Rosny ratsasti holvin alitse minun jälestäni palvelijainsa seuraamana. Ja me olimme matkalla.
XIV. Markiisi de Rambouillet
Jonkun aikaa ratsastimme alakuloisina ja äänettöminä. Viimeksi kertomani tapaus – jonka näytti saattavan selittää useammalla kuin yhdellä tavalla – saattoi mieleni levottomaan hämminkiin. Kotvan aikaa askartelivat ajatukseni yksinomaan siinä, kunnes satuin sitten näkemään omat kasvoni ikäänkuin peilistä. Huomasin näet sattumalta taakseni katsahtaessani Simon Fleix'n ratsastavan jälessäni hienosta sulkahatustaan ja uudesta miekastaan huolimatta niin hyljätyn ja surkean näköisenä että se heti pisti silmään. Se johti mieleeni ajatuksen, että isännällä ja palvelijalla oli sama asia mielessään – niin, vieläpä mahdollisesti oli hänellä povellaan samanlainen merkki kuin se mikä lämmitti minun rintaani —, ja silloin ravistin itseni vapaaksi kuin jostakin ala-arvoisesta unesta ja painaen kannukset Cidin kylkiin kiirehdin eteenpäin Rosnyn rinnalle; joka, verrattain apeana hänkin, ratsasti vakavasti eteenpäin silmiin saakka viittaansa kietoutuneena.
Uutinen Navarran kuninkaan sairaudesta oli nähtävästi ukkosen vaajana iskenyt keskelle hänen rohkeita ja valoisia suunnitelmiaan. Hän näki olevansa vaarassa kadottaa samalla sekä rakastamansa valtiaan että sen loistavan tulevaisuuden, jota hän odotti. Ja keskellä uhkaavaa toiveittensa murskautumista ja suunnitelmainsa hävitystä hänellä oli tuskin aikaa kaivata Rosny'hin jättämäänsä vaimoa taikka sitä rauhallista elämää, mistä hänet näin äkkiä temmattiin. Hänen sydämensä oli etelässä La Ganachen luona Henrikin vuoteen ääressä. Hänen pääajatuksensa oli päästä sinne nopeaan, maksoi mitä maksoi. Navarran kuninkaan henkilääkärin nimi oli yhtämittaa hänen huulillaan. "Dortoman on hyvä mies. Jos kukaan voi pelastaa hänet, niin Dortoman sen tekee." Tämä oli alituinen ponsi hänen puheissaan. Ja milloin vain hän kohtasi jonkun, jonka vähänkin saattoi otaksua tietävän uutisia, vaati hän minun pysähtymään ja kyselemään, päästämättä kulkijaa millään muotoa tiehensä ennenkuin tämä oli ilmottanut meille Blois'n viimeisimmät kulkupuheet – sillä Blois oli se kanava, jonka kautta kaikki etelästä tulevat uutiset saapuivat meille.
Eräs tapaus, joka sattui majatalossa samana iltana, ilahutti häntä jonkun verran; olen useinkin huomannut, että voimakkaat luonteet ovat taipuvaisia luottamaan enteisiin epävarmoina aikoina. Ulkonäöltään omituinen, kummallisesti puettu vanhanpuoleinen mies istui pöydän ääressä meidän saapuessamme. Vaikka minä astuin sisään ensimäisenä, sillä minun oli määräyksen mukaan esiinnyttävä matkueen johtajana, antoi hän minun mennä ohitseen mitään huomauttamatta, mutta nousi ylös ja tervehti juhlallisesti herra de Rosnyta, joka tuli minun jälessäni ja oli paljon vaatimattomammin puettu. Rosny vastasi hänen tervehdykseensä aikoen mennä hänen ohitseen, mutta tuntematon asettui eteen vielä syvempään kumartaen ja kehotti häntä ottamaan hänen paikkansa, joka oli lähellä tulta ja suojassa vedolta, hankkiutuen samalla siirtymään itse toiseen paikkaan.
"Ei", sanoi toverini kummissaan sellaisesta ylenmääräisestä kohteliaisuudesta, "en ymmärrä minkä takia minun tulisi ottaa paikkanne."
"Ei ainoastaan minun paikkaani", vastasi vanhus, katsoen häneen omituisella tavalla ja puhuen painokkaalla äänellä, mikä kiinnitti huomiotamme, "vaan monien muittenkin, jotka ennen pitkää – sen voin teille vakuuttaa – tulevat luovuttamaan ne teille joko myöten tai vasten tahtoaan."
Herra de Rosny kohautti olkapäitään ja astui edelleen, ollen otaksuvinaan että vanhus houraili. Mutta salassa hän ajatteli paljon hänen sanojaan, varsinkin sitten kun sai kuulla että hän oli pariisilainen tähdistälukija, jonka kerrottiin olleen Nostradamuksen oppilaana. Ja joko hän sitten sai tästä uutta toivoa tai kääntyi hänen huomionsa muuten Blois'ta lähestyessämme enemmän käsilläoleviin asioihin, joka tapauksessa tuli hän iloisemmaksi ja alkoi jälleen puhella tulevaisuudesta ikäänkuin ollen varma valtiaansa parantumisesta.
"Oletteko koskaan ollut kuninkaan hovissa?" sanoi hän äkkiä, nähtävästi jotakin oman mielensä ajatusjuoksua seuraten. "Blois'ssa nimittäin."
"En. Enkä ole erittäin harras sinne pyrkimäänkään", vastasin minä. "Totta puhuakseni, herra parooni", jatkoin hieman lämmeten, "mitä pikemmin pääsemme Blois'n ohi, sitä mieluisampi minulle. Arvelen, että siellä olo on meille hiukan vaarallista, ja sitäpaitsi minä en pidä teurastamoista. Luulen, etten voisi nähdä kuningasta ajattelematta Pärttylin yötä enkä hänen huonettaan ajattelematta Guiseä."
"No, no!" sanoi hän. "Kyllä kai tekin joskus olette tappanut miehen."
"Montakin", vastasin minä.
"Vaivaavatko ne mieltänne?"
"Eivät, mutta ne saivat surmansa rehellisessä taistelussa", vastasin minä. "Siinä on ero."
"Teille", sanoi hän kuivasti. "Mutta te ette olekaan Ranskan kuningas, jos joskus sattuisitte hänet kohtaamaan", jatkoi hän näpsäyttäen hevosensa korvia, hieno hymy huulillaan, "niin annan teille pienen vihjauksen. Puhukaa hänelle Jarnac'in ja Moncontour'in taisteluista ja ylistäkää Condénne isää! Kun Condé hävisi taistelussa ja hän voitti siinä, koituu ylistyksenne hänen kunniakseen. Mitä toivottomammin mies on valtansa menettänyt, sitä halukkaammin hän sitä muistelee ja sitä arvokkaampina hän pitää voittojaan, joita hän ei enää voi saavuttaa."
"Hyh!" mutisin minä.
"Molemmista hovissa kilvottelevista puolueista luottakaa d'Aumont'iin ja Biron'iin ja ranskalaiseen ryhmäkuntaan", jatkoi Rosny rauhallisesti välittämättä huonosta tuulestani. "He ovat ainakin uskollisia Ranskalle. Mutta kenen vain näette pitävän yhtä molempien Retz'ien kanssa – Espanjan kuninkaan shakaaleiksi ihmiset heitä sanovat – niin karttakaa häntä espanjalaisena ja kavaltajana."
"Mutta Retzihän ovat italialaisia", huomautin minä ärtyisesti.
"Samantekevä", vastasi hän lyhyesti. "He huutavat: 'Eläköön kuningas!' mutta salassa he kannattavat liigaa tai Espanjaa tai mikä vain enimmän voi vahingoittaa meitä, jotka olemme parempia ranskalaisia kuin he ja joitten johtaja tulee kerran, jos Jumala sallii hänen elää, olemaan Ranskan kuninkaana."
"No niin, mitä vähemmän tulen tekemisiin heidän kanssaan, niin yksien kuin toistenkin, muuten kuin miekkojen välityksellä, sitä mieluisempi minulle", virkoin minä.
Tämän kuullessaan hän katsoi minuun omituisesti hymyillen, kuten hänen tapansa oli silloin kun hänellä oli mielessään enemmän kuin näkyi ulospäin. Tämä seikka ynnä jokin erikoinen sävy hänen keskustelussaan, samoin kuin ehkä omat epäilyni tulevaisuudestani ja hänen aikomuksistaan minuun nähden, herättivät minussa epämieluisan tunteen, joka pysyi koko päivän eikä eronnut minusta ennenkuin välittömämpi vaara ilmestyi meitä uhkaamaan.
Se tapahtui seuraavasti. Olimme saapuneet Blois'n ulkolaiteille ja lähestyimme juuri porttia toivoen pääsevämme kaupunkiin huomiota herättämättä, kun kaksi kulkijaa ratsasti hiljaa esiin kujan suusta, jonka sivu olimme juuri menemässä. He katselivat meitä tutkivasti pysäyttäessään hevosensa päästääkseen meidät ohitse, ja herra de Rosny, jonka hevosen pää oli minun jalustimeni kohdalla, kuiskasi minulle että lisäisin vauhtia. Ennenkuin kuitenkaan ehdin sitä tehdä, karauttivat tuntemattomat ohitsemme ja päästyään sivuitsemme kääntyivät satulassaan katsoen meitä kasvoihin. Samassa huusi toinen heistä: "Se on hän!" ja molemmat ajoivat hevosensa tielle poikittain ja odottivat lähestymistämme.
Ymmärsin että jos herra de Rosny joutuisi ilmi, olisi hän onnellinen päästessään asiasta vankeudella, sillä kuningas oli liian arka katolilaisen-maineestaan uskaltaakseen suojella hugenottia, olipa tämä kuinka kuuluisa hyvänsä, ja käsitin että tilanne oli epätoivoinen. Sillä vaikkakin meitä oli viisi kahta vastaan, saattoi kaupungin läheisyys – portti oli tuskin nuolenkantaman päässä – pakenemisen tai vastarinnan yhtä toivottomiksi. En voinut keksiä muuta keinoa kuin katsoa rohkeasti asiaa silmiin; samoin teki herra de Rosny, ja niin lähestyimme tuntemattomia mahdollisimman viattoman näköisinä.
"Seis!" huusi toinen heistä tiukasti. "Suvaitkaa minun sanoa teille, hyvä herra, että olette tunnettu."
"No entä sitten?" vastasin minä kärsimättömänä, hoputtaen hevostani vain eteenpäin. "Oletteko maantierosvoja, kun sulette matkustavilta tien?"
Vastassamme oleva puhuja katsoi minuun terävästi, mutta vastasi samassa: "Ei mitään saivartelua, hyvä herra! Kuka te olette, sitä en tiedä. Mutta jälessänne ratsastava mies on herra de Rosny. Hänet minä tunnen ja varotan häntä pysähtymään."
Arvelin että peli oli menetetty, mutta hämmästyksekseni vastasi seuralaiseni heti ja miltei samoilla sanoilla kuin minä äsken: "No, ja mitä sitten?"
"Mitäkö sitten?" huudahti tuntematon, kannustaen hevostaan niin että se sulki tien. "Ka, sitä vain, että te olette varmaankin hullu kun uskallatte näyttäytyä tällä puolen Loirea."
"Siitä on pitkä aika kun olen nähnyt toista puolta", oli toverini järkähtämätön vastaus.
"Te olette herra de Rosny? Ettekö kiellä sitä?" huusi mies hämmästyneenä.
"En suinkaan sitä kiellä", tokaisi parooni de Rosny. "Ja onpa ollut aika", jatkoi hän kiihtyen äkkiä, "jolloin harva mies hänen majesteettinsa hovissa olisi uskaltanut soittaa suutaan Solomon de Bethunen edessä, vielä vähemmän pysäyttää häntä keskellä maantietä vähän matkan päässä palatsista. Mutta ajat näyttävät muuttuneen, koska jokainen vastaantulija katsoo olevansa oikeutettu pöyhkeilemään uskollisten miesten edessä, jotka rientävät hänen majesteettinsa luokse silloin kun hän on ahdingossa."
"Mitä! Oletteko Solomon de Bethune?" huusi mies epäuskoisena. Epäuskoisena, mutta kuitenkin hän menetti itsetietoisuutensa ja hänen äänessään kuvastui mielipahaa ja pettymystä.
"Kuka muu sitten?" vastasi de Rosny ylväästi. "Se olen, ja mikäli minä tiedän, on minulla yhtä suuri oikeus olla Loiren tällä puolen kuin kenellä muulla hyvänsä".
"Pyydän tuhannesti anteeksi."
"Jollette usko…"
"Ei, herra de Rosny, minä uskon täydellisesti."
Tuntematon toisti tämän hyvin masentuneen näköisenä, lisäten vielä: "Pyydän tuhannesti anteeksi", ja alkaen selitellä puolustelevasti, ottaen kunnioittavana hatun päästään: "Luulin teitä, jos sallitte minun sanoa, hugenottiveljeksenne, herra Maximilianiksi. Huhuillaan hänen olevan Rosnyssa."
"Voin vakuuttaa teille ettei siinä ole perää", vastasi herra de Rosny ponnekkaasti, "sillä tulen juuri itse sieltä ja voin vastata siitä, ettei hän ole ainakaan kymmentä peninkulmaa likempänä Rosnyta. Ja nyt, hyvä herra, koska haluamme päästä kaupunkiin ennenkuin portit suletaan, sallinette minun sanoa hyvästi." Näin sanoen hän kumarsi ja minä kumarsin ja he kumarsivat, ja me erosimme. He väistyivät syrjään tieltämme, ja herra de Rosny ratsasti eteenpäin mahtavan näköisenä. Niin tulimme portille ja pääsimme sen läpi ilman hankaluuksia.
Ensimäinen katu, jolle saavuimme, oli leveä, ja toverini käytti sitä hyväkseen ratsastaen rinnalleni. "Tällaiset seikkailut ovat pikku valtiaallemme erityisesti mieleen", puheli hän hiljaa. "Mutta minulle se nosti hien otsalle. Olen tehnyt tämän tempun ennenkin useammin kuin kerran, sillä veljeni ja minä olemme yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Ja kuitenkin olisi meidän käynyt huonosti, jos tuo hupsu olisi ollut hänen ystäviään."
"Kun loppu on hyvä, on kalkki hyvin", vastasin minä matalalla äänellä, pitäen hetkeä sopimattomana onnitteluihin. Tämäkin huomautus sattui huonoon kohtaan, sillä herra de Rosny ei ollut vielä ehtinyt asettua entiselle paikalleen minun jälessäni, kun Maignan huusi meille sanoen että meitä seurattiin.
Katsoin taakseni, mutta en voinut nähdä muuta kuin hämärää ja sadetta ja esiinpistäviä räystäitä ja joitakin oviaukoissa kuurottavia ihmisiä. Palvelijat väittivät kuitenkin yhä että joku seurasi jälessämme, ja me pidimme kulkuamme pysäyttämättä pienen sotaneuvottelun. Jos meidät oli saatu ilmi, niin olimme loukussa ilman pakoonpääsyn toivoa, ja olin varma että parooni de Rosny sillä hetkellä katui, että oli valinnut Blois'n kautta vievän tien – että oli tunkeutunut tuoreimpien uutisten halussaan avonaiseen ansaan. Kuninkaallinen linna katsoi meihin mahtavana, tummana ja synkkänä sen kadun päästä jolla olimme, ja siitä kuinka hyydyttävän vaikutuksen tuo näky teki itseeni, saatoin kuvitella kuinka paljon kammottavammalta sen täytyi näyttää hänestä, joka oli valtiaansa valittu neuvonantaja ja kaiken tuon linnan edustaman järkähtämätön vastustaja.
Neuvottelustamme ei ollut mitään tuloksia, sillä emme keksineet parempaa menettelytapaa kuin mennä, niinkuin olimme aikoneetkin, siihen asuntoon, jota seuralaiseni täällä ollessaan tavallisesti käytti. Sen teimmekin, katsoen tuon tuostakin taaksemme ja vakuutellen toisillemme että Maignan oli varmaan erehtynyt. Mutta niin pian kuin olimme laskeutuneet ratsailta ja menneet sisään, näytti hän meille ikkunasta lähistöllä seisoskelevan miehen. Tämä levottomuuttamme vahvistava seikka sai meidät jälleen pohtimaan turvakeinoja, ja silläaikaa kun Maignan piti vartiota ikkunan ääressä valaisematta jätetyssä huoneessa, esitin minä Rosnylle että hän antaisi minun koettaa esiintyä hänen persoonanaan, vaikka olinkin kymmenen vuotta vanhempi.
"Ei!" sanoi hän rummuttaen sormillaan pöytään. "Täällä on liian monia jotka tuntevat minut, se ei käy päinsä. Kiitän kuitenkin tarjouksestanne."
"Ettekö voisi päästä pakoon jalan? Tahi kiivetä jostakin muurin yli tai pujahtaa portista varhain aamulla?" esitin minä.
"'Vertavuotavassa sydämessä' voimme tiedustella", vastasi hän. "Mutta minä epäilen sitä. Olin hullu kun pistin pääni Mendozan silmukkaan, se on varma se. Mutta tässä tulee Maignan. No, mitä kuuluu?" kysyi hän innokkaasti.
"Tähystelijä on mennyt pois", vastasi tallimestari.
"Eikä ole jättänyt ketään sijaansa?"
"Ei ketään, mikäli minä voin nähdä."
Menimme molemmin viereiseen huoneeseen ja katsoimme ikkunasta. Miestä ei tosiaankaan ollut enää siinä missä hänet olimme nähneet äsken. Mutta sade jatkui rankkana, räystäistä tippui vettä, katu oli kuin pimeä holvi, jossa vain siellä täällä pilkotti valonsäde, ja mies saattoi olla piilossa jossakin muualla. Mutta kun kysyimme Maignanilta, arveli hän miehen menneen pois jossakin erityisessä tarkotuksessa.
"Jonka voi selittää monellakin tavalla", huomautin minä.
"Mutta mehän paastoomme", vastasi herra de Rosny. "Nälkäinen mies on huono tappelija. Istukaamme pöytään ja syökäämme. Ei kannata hypätä umpimähkään eikä mennä vastuksia vastaan puolitiehen."
Istuimme siis syömään, ja Simon Fleix palveli meitä kalpein kasvoin, mutta emme olleet vielä lopettaneet ateriaamme, kun Maignan tuli jälleen pimeästä huoneesta. "Kolme miestä on tullut näkyviin", ilmotti hän tyynesti. "Kaksi on pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän. Kolmas on tullut ovelle."
Hänen puhuessaan kuulimme varovaista kolkutusta alhaalta. Maignan aikoi mennä vastaan, mutta hänen isäntänsä käski hänen jäädä paikalleen. "Anna talon emännän mennä", sanoi hän.
Olen jälkeenpäin usein muistellut herra de Rosnyn kylmäverisyyttä tässä tilaisuudessa. Hän oli pannut pistoolinsa tuolille viereensä ja heittänyt levättinsä niitten ylitse, ja nyt, odottaessamme henkeä pidättäen ja korvia heristäen, näin hänen ojentavan suuren leipäkannikan ja lihaviipaleen tallimestarilleen, joka hänen tuolinsa takana seisoen alkoi syödä sitä yhtä levollisesti. Simon Fleix taas seisoi tuijottaen ovea kohti vapisevana ja koko olentonsa niin kiihtyneenä, että varovaisuuden vuoksi kehotin häntä matalalla äänellä olemaan tekemättä mitään ilman määräystä. Samalla johtui mieleeni sammuttaa neljästä sytytetystä kynttilästä kaksi, ja juuri kun herra de Rosny nyökkäsi hyväksymisensä tälle toimenpiteelleni, lakkasi alhaalta kuulunut mumiseva keskustelu ja miehen askelia alkoi kuulua portailta.
Sitä seurasi välittömästi koputus huoneemme ovelle. Seuralaiseni katsetta totellen huusin: "Sisään!"
Huoneeseen astui nopeasti solakka, keskikokoinen mies, saappaat jalassa ja levättiin kietoutuneena, kasvot melkein kokonaan levätin laskoksen peitossa. Sulkien oven jälkeensä hän astui pöytää kohti ja sanoi: "Kumpi on herra de Rosny?"
Rosny oli huolellisesti kääntänyt kasvonsa poispäin valosta, mutta kuullessaan tulijan äänen hypähti hän ylös huudahtaen keventyneenä.
Hän yritti puhua, mutta toinen kohotti käskevästi kätensä, jatkaen:
"Pyydän olemaan mainitsematta nimiä. Teidän nimenne täällä luullakseni tunnetaan. Minun nimeäni ei, enkä haluakaan että sitä tiedettäisiin.
Haluan puhua teidän kanssanne, siinä kaikki."
"Se tuottaa minulle suuren kunnian", vastasi herra de Rosny, katsoen häneen innokkaasti. "Mutta kuka on sanonut teille, että olen täällä?"
"Näin teidän ratsastavan kadulla lyhdyn sivuitse", vastasi vieras. "Tunsin ensin hevosenne ja sitten teidät ja pyysin tallimiestäni seuraamaan teitä. Uskokaa minua", lisäsi hän tehden eleen kädellään, "teillä ei ole mitään peljättävää minun puoleltani."
"Otan vastaan tuon vakuutuksen samassa mielessä kuin se annetaan", vastasi seuralaiseni sirosti kumartaen, "ja pidän itseni onnellisena saadessani olla tekemisissä" – tässä hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten: – "ranskalaisen ja kunnianmiehen kanssa."
Vieras kohautti olkapäitään. "Pyydän siis anteeksi, jos tunnun töykeältä", virkkoi hän. "Aikani on rajotettu. Haluan saada sen mahdollisimman tarkoin käytetyksi. Tahdotteko täyttää pyyntöni?"
Minä olin aikeissa vetäytyä pois, mutta Rosny käski Maignanin sytyttää kynttilät viereisessä huoneessa ja pyytäen minulta kohteliaasti anteeksi siirtyi vieraansa kanssa sinne, jättäen minut mielessäni ihmettelemään, kuka tämä vieras mahtoi olla ja mitä hänen käyntinsä merkitsi. Toisinaan olin taipuvainen otaksumaan vieraan herra de Rosnyn veljeksi, toisinaan taas Englannin lähettilääksi; toisinaan johtui mieleeni hurja ajatus, että hän voisi olla herra de Bruhl. Noin neljännestunnin olivat molemmat sulkeutuneina huoneeseen, sitten he tulivat ulos. Vieras kulki edellä, ja astuessaan huoneen poikki tervehti minua kohteliaasti. Ovella hän kääntyi ja virkkoi: "Siis kello yhdeksän?"
"Kello yhdeksän", vastasi herra de Rosny, pitäen ovea auki. "Suonette anteeksi, herra markiisi, etten tule alas?"
"Kyllä, menkää vain takaisin, ystäväni", vastasi vieras. Ja Maignanin valaistessa hänelle tietä hän astui alas portaita ja minä kuulin hänen menevän ulos.
Herra de Rosny kääntyi minuun päin silmät ilosta säihkyvinä ja elostunein ilmein. "Navarran kuningas voi paremmin", sanoi hän. "Sanotaan ettei vaaraa enää ole. Mitä arvelette siitä, ystäväni?"
"Se on paras uutinen mitä olen kuullut moneen aikaan", vastasin minä.
Ja riensin lisäämään että Ranskalla ja uskollamme oli syytä kiittää Jumalaa hänen armostaan.
"Aamen siihen", vastasi suojelijani hartaasti. "Mutta siinä ei ole kaikki – siinä ei ole kaikki." Ja hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa hyräillen 118:tta virttä:
"Nyt onnen päivän tuta saamme, min Luoja laatei armossaan; siks intomielin iloitkaamme ja nauttikaamme lahjoistaan."
Hän jatkoi kävelyään edestakaisin lattialla niin kauan ja niin riemuisen näköisenä, että minä vihdoin uskalsin muistuttaa häntä läsnäolostani, jonka hän nähtävästi oli unohtanut. "Ahaa, aivan oikein!" sanoi hän pysähtyen eteeni ja katsoen minuun erinomaisen hyväntahtoisesti. "Mitäs kello nyt on? Seitsemän. No niin, kello yhdeksään asti pyydän teitä malttamaan mielenne. Toisin sanoin, siihen saakka täytyy minun noudattaa ehdotonta vaitioloa. Mutta minulla on vielä nälkä. Istukaamme jatkamaan; toivon että tällä kertaa saamme syödä häiritsemättä. Simon, toimita uusi pullo pöytään. Haa! Eläköön kuningas!" Ja jälleen hän alkoi hyräillä samaa virttä:
"Sua rukoelen, taivaan Luoja: armossa suojaa kuninkaas! Sua rukoelen, turvan tuoja: turvaa ja suojaa ruhtinaas!"
Ja hänen silmissään oli hohde ja koko olennossaan iloinen ilmeikkyys, mikä tuossa tavallisesti niin tyvenessä ja hillityssä miehessä tuntui kaksinkerroin vaikuttavalta. Näin, että oli tapahtunut jotakin erikoisen ilahuttavaa, ja uskoen hänen ilmotustaan, ettei ollut kyseessä ainoastaan La Ganachesta saapuneet hyvät uutiset, odotin suurella mielenkiinnolla ja malttamattomuudella mainittua hetkeä, mikä tuskin oli lyönyt, kun äskeinen vieraamme taas saapui yhtä salaperäisen näköisenä ja yhtä epäluuloisen varovaisena.
Herra de Rosny, joka oli noussut ylös kuullessaan hänen askeleensa ja tarttunut levättiinsä, pysähtyi saatuaan sen puoleksi ylleen, huudahtaen levottomana: "Kaikki hyvin, vai kuinka?"
"Täydelleen", vastasi vieras nyökäten.
"Ja ystäväni?"
"Kyllä, sillä ehdolla että te vastaatte hänen vaiteliaisuudestaan ja uskollisuudestaan." Ja vieras katsahti tahdottomasti minuun, joka seisoin epätietoisena, pysyäkö paikallani vai poistuako.
"Hyvä", huudahti de Rosny. Sitten hän kääntyi minun puoleeni samalla arvokkaan ja ystävällisen näköisenä ja jatkoi: "Tässä hän on. Herra de Marsac, minulle on sallittu kunnia esittää teidät markiisi de Rambouillet'lle, toivoen että osotatte ansaitsevanne hänen suosionsa ja suojeluksensa, sillä hän on totinen ranskalainen ja isänmaanystävä, jota minä kunnioitan."
Herra de Rambouillet tervehti minua kohteliaasti. "Bretagnelaista sukua varmaankin?" virkkoi hän.
Minä myönsin, ja hän vastasi jollakin kohteliaalla lauseella. Mutta jälkeenpäin hän katseli minua vielä äänettömänä niin terävästi ja uteliaasti, että se herätti minussa salaista ihmetystä. Vihdoinkin, kun de Rosnyn malttamattomuus oli kohonnut korkeimmilleen, näytti markiisi olevan pakotettu lisäämään jotakin. "Olette kai ymmärtänyt minut täydelleen, herra de Rosny?" sanoi hän. "Tahtomatta sanoa mitään alentavaa herra de Marsacista, joka epäilemättä on kunnianmies" – ja hän kumarsi minulle hyvin syvään – "on tämä arkaluontoinen asia, ettekä te tietysti tee siihen osalliseksi ketään, johon ette voi luottaa yhtä varmasti kuin itseenne."
"Ihan niin", vastasi herra de Rosny puhuen kuivasti mutta kuitenkin yhtä ylhäisen arvokkaasti kuin hänen seuralaisensakin. "Olen valmis uskomaan tälle herralle en ainoastaan henkeäni vaan myöskin kunniani."
"Sitten ei ole enää muuta sanottavaa", virkkoi markiisi kumartaen minulle jälleen. "Minusta on mieluista että olen saanut antaa aiheen teille niin mairittelevaan selitykseen."
Vastasin hänen kumarrukseensa äänettömänä, ja seuraten herra de Rosnyn puoliääneen lausumaa kehotusta puin ylleni levättini ja miekkani. Herra de Rosny otti pistoolinsa.
"Noita te ette tule tarvitsemaan", sanoi markiisi ylpeällä silmänluonnilla.
"Ei siellä, minne aiomme mennä", vastasi toverini asetellen niitä levollisesti ylleen. "Mutta kadut ovat pimeät eivätkä ylen turvalliset."
Herra de Rambouillet nauroi. "Se teissä hugenoteissa juuri on pahinta", sanoi hän, "ettette te koskaan tiedä milloin olisi luovuttava epäluuloista."
Joukko vastaväitteitä syöksähti kieleni kärjelle. Muistin Pärttylin-yön, Antverpenin ranskalais-raivon ja puolikymmentä muuta seikkaa, jotka vieläkin saavat vereni kiehumaan. Mutta herra de Rosnyn vastaus oli sattuvin kaikista. "Pelkään, että se on totta", sanoi hän tyynesti. "Te katolilaiset taasen – viitatakseni esimerkiksi edesmenneeseen Guisen herttuaan – olette nähdäkseni taipuvaisia erehtymään päinvastaiseen suuntaan ja menemään luottamuksessa joskus liian pitkälle."
Vastaamatta mitään tähän kärkevään viittaukseen astui markiisi edellä ulos ja me seurasimme häntä. Ulko-ovella liittyi mukaamme pari asestettua palvelijaa, asettuen kulkemaan jälessämme. Olimme kaikki jalan. Yö oli pimeä, eikä ulkona näyttänyt suinkaan ilahuttavalta. Kadut olivat märät ja likaiset, ja huolimatta varovaisuudestamme sattui jalkamme yhtämittaa rapakkoihin tai näkymättömiin esteisiin. Kuljimme tuomiokirkon esipihan poikki, minkä tunsin, ja painuimme sitten äänettöminä lähellä jokea kulkevalle kadulle, joka oli niin kapea että iäkkäät talot melkein kokonaan estivät taivaan näkymästä. Ympäristön synkkyys samoinkuin tietämättömyyteni asiasta, jolla olimme, täyttivät minut levottomilla aavistuksilla. Mutta kun seuralaiseni kulkivat ihan äänettöminä ja ottivat huomioon kaikki varokeinot välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei minulla ollut valittavana muuta neuvoa kuin tehdä samalla tavalla.
Ajatella saatoin, mutta ei sen enempää. Tunsin olevani vastustamattoman virran viemänä, mutta minne ja missä tarkotuksessa, sitä en voinut sanoa. Se oli minun iälleni jonkun verran omituinen tunne, jonka aiheuttajia olivat yö ja synkkä sää. Kahdesti astuimme syrjään päästääksemme joitakin meluavia yökulkijoita ohitsemme, ja se erinomainen huolellisuus, jota herra de Rambouillet niissä tilaisuuksissa noudatti välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei ollut omiaan rauhottamaan minua tahi antamaan minulle iloisempia ajatuksia siitä tuntemattomasta asiasta, jota varten olin liikkeellä.
Saavuimme viimein avonaiselle paikalle ja johtajamme kehotti meitä matalalla äänellä olemaan varovaisia ja seuraamaan aivan hänen kintereillään. Teimme siten ja kuljimme sillä tavoin peräkkäisessä rivissä kapean lankun tai puisen sillan yli; mutta oliko alla vettä vai ainoastaan kuiva kuoppa, sitä en voinut erottaa. Mieleni täytti sillä hetkellä se juuri tekemäni havainto, että edessämme oleva suuri, synkkä rakennus, jossa siellä täällä hyvin korkealla tuikki joku yksinäinen valo, oli Blois'n kuninkaallinen linna.