Hän keskeytti nämä myötätunnon ilmaukset vastaten ankaralla äänellä, vähääkään muuttamatta katsantoansa taikka asentoaan:
"Muukalaisen tytär, hän on kertonut sinulle tarinani."
Huomautus vaiensi minut heti. Tunsin, kuinka mitättömältä täytyi kaiken maallisen mukavuuden tuntua sielussa, jolla oli haudottavanaan sellaisia asioita kuin hänellä.
Yrittämättä uudestaan alottaa keskustelua otin kukkarostani kultarahan, sillä Donald oli huomauttanut, että hän eli almuista. Odotin hänen ojentavan kätensä ottamaan sitä. Mutta hän ei vastaanottanut eikä hyljännyt lahjaa – hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaikka se luultavasti oli kahtakymmentä vertaa suurempiarvoinen kuin hänelle tavallisesti tarjottiin.
Minun oli pakko laskea se hänen helmaansa, samalla tullen ehdottomasti virkkaneeksi: "Antakoon teille Jumala anteeksi ja lohduttakoon teitä!"
En milloinkaan unohda katsetta, jonka hän loi taivasta kohti, enkä äänensointua, jolla hän huudahti sananmukaisesti ihan niinkuin vanha ystäväni John Hume runossaan:
"Kaunoiseni – sankarini!"
Se oli luonnon kieltä ja kumpusi yksinäisen äidin sydämestä kuten lahjakkaan runoilijan mielikuvituksesta, tämän kuvatessa soveliain ilmauksin Lady Randolphin murhetta.
II
Sissipäällikön poika
Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.
Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen, jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.
Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle taikka molemmille.
Vielä muistetaan se partioretki, jolla hän yhtenä laumana pyyhälsi sataviisikymmentä lehmää Monteithista, ja kerrotaan, miten hän asetti Ballybughtin lairdin7 alastomana hetteeseen, kun tämä oli uhannut toimittaa omaisuutensa varjelijoiksi joukon Ylämaan vartiosotureita. Mutta mitä hyvänsä voitonriemun hetkiä tälle uskaliaalle cateranille – rosvoilevalle sissipäällikölle – sattuikaan, ne vaihtuivat useasti vastoinkäymisiksi, ja hänen täpäriä pelastumisiaan, nopeita pakomatkojansa ja nerokkaita juoniaan, joilla hän vapautui uhkaavasta vaarasta, muisteltiin ja ihailtiin yhtä suuresti kuin onnistuneita saavutuksiansa.
Menestyksessä tai murheessa – kaikkinaisissa rasituksissa, vaikeuksissa ja uhkaseikkailuissa oli Elspat hänen uskollisena kumppaninansa. Miehensä kanssa hän nautti satunnaisista vaurauden päivistä, ja milloin kova onni ahdisti heitä tiukasti, sanotaan vaimon mielenlujuuden, kerkeän älyn ja urhean kestävyyden vaaroissa ja uurastuksessa usein elvyttäneen miehensä ponnistuksia.
Heidän elämänkatsomuksensa oli vanhan ylämaalaisen rodun – uskollisten ystävien ja tuimien vihollisten: Alamaan karjoja ja eloja he pitivät ominaan, milloin heillä vain oli tilaisuutta korjata niitä haltuunsa. Siihen käsitykseen ei sekaantunut vähäisintäkään omistusoikeuden epäilyä. Hamish Mhor järkeili kuten vanha kreetalainen soturi:
Tää nahkakilpi, keihäs, kalpa mun saavat herraks kaiken maan: ken kanssain kiistaamaan on halpa, mua palvelkoon hän polvillaan – kalunsa, maansa mulle luovuttakoon, ne kuuluu orjain omaisuuden jakoon.
Mutta nuo vaarallisen, joskin usein onnistuvan riiston päivät alkoivat harveta sitte kun prinssi Charles Edward oli tehnyt hukkaretkensä. MacTavish Mhor ei ollut kapinan aikana istunut alallaan, ja hänet julistettiin henkipatoksi sekä maansa kavaltajana että rosvona ja cateranina.
Linnueita sijotettiin nyt moniin paikkoihin, missä ei oltu kuuna päivänä nähty punatakkia, ja saksilainen sotarumpu jumisi Ylämaan vuoriston salaisimmissakin kätköissä. MacTavishin kohtalo kävi päivä päivältä vääjäämättömämmäksi, ja hänen oli sitä vaikeampi pulailla puolustuksekseen tai paokseen, kun Elspat oli juuri näinä kovina aikoina lisännyt hänen perhettään pienokaisella, joka oli melkoisena rasituksena heidän liikkeittensä välttämättömälle joutuisuudelle.
Viimein koitti kohtalokas päivä. Vaikeapääsyisessä solassa Ben Cruachanin laiteilla yllätti sidier royn8 patrulli kuuluisan MacTavish Mhorin. Hänen vaimonsa auttoi häntä sankarillisesti, laukaisten hänen luikkunsa tuon tuostakin, ja kun heidän asemapaikkansa oli melkein vallottamaton, olisi hän kenties pelastunut, jos hänellä olisi riittänyt ampumavaroja. Mutta lopulta olivat kaikki luodit käytetyt, vaikka hän oli reväissyt liiveistään hopeanapitkin. Erehtymätön tähtääjä oli surmannut kolme ja haavottanut useita hätyyttäjiään, mutta nyt ei sotamiehiä enää pidättänyt pelko; he lähestyivät hänen turvapaikkaansa, ja kun eivät kyenneet ottamaan häntä elävänä kiinni, surmasivat hänet mitä hurjimman vastarinnan jälkeen.
Kaiken tämän todistajana oli Elspat, ja hän jäi eloon, sillä hänen elätettäväkseen tullut lapsi antoi hänelle elvykettä ja voimia ponnistuksiin. Ei ole helppo sanoa, millä hän eli. Hänen ainoina näkyvinä toimeentulokeinoinaan oli kolme tai neljä vuohta, joita hän käytti laitumella vuoristossa mielensä mukaan, kenenkään panematta sitä pahakseen. Maan yleisessä puutteessa oli hänen vanhoilla ystävillään niukasti antamista, mutta mitä heiltä omista tarpeista liikeni, sen he kernaasti soivat muiden huojennukseksi.
Alamaalaisilta hän toisinaan pikemmin vaati kuin pyysi almuja. Hän ei ollut unohtanut, että hän oli MacTavish Mhorin leski taikka että hänen vierellään polven korkuisesta taapertanut poikanen saattoi – siten hän kuvitteli – jonakuna päivänä kilpailla taattonsa maineesta ja saavuttaa samanlaisen käskyvallan kuin tällä oli ollut, kenenkään tahtoon alistumatta. Hän seurusteli niin vähän muiden kanssa, läksi niin harvoin ja vastahakoisesti liikkeelle vuoriston syrjäisimmistä lymyistä, missä hän tavallisesti asui vuohinensa, että hän jäi aivan tietämättömäksi suuresta muutoksesta, joka oli tapahtunut koko sillä maan kulmalla. Olihan tullut sotaisan nyrkkivallan sijalle yhteiskuntajärjestys, ja laki ja sen kannattajat olivat epäämättömästi päässeet voitolle niistä, joita geeliIäisessä laulussa sanotaan "miekan myrskyisiksi pojiksi."
Oman vähentyneen merkityksensä ja puutteenalaisen tilansa hän kyllä tunsi, mutta tähän oli hänen käsittääkseen MacTavish Mhorin kuolema riittävänä syynä, eikä hän epäillyt kohoavansa entiseen arvoasemaansa, jahka Hamish Bean – Vaaleatukkainen Jaakko – kykenisi käyttelemään isänsä aseita. Jos Elspatin siis torjui joku ynseä vuokratilallinen, kun hän pyysi jotain tarpeisiinsa tai pikku karjansa mukavuuteen tähdellistä, niin hänen kylläkin hämärästi lausutut, mutta sisällöltään kamalat kostonuhkauksensa useinkin hänen kiroustensa pelolla kiristivät ensimältä evätyn avun; ja vapiseva emäntä, joka antoi jauhoja tai rahaa MacTavish Mhorin leskelle, toivotteli sydämessään, että ankara akka olisi poltettu päivänä, jona hänen miehensä sai palkkansa.
Siten vieri vuosia, ja joskaan Hamish Beanista ei varttunut kooltansa tai voimiltaan isänsä vertaista, sukeusi hänestä rivakka, miehuullinen, vaaleatukkainen ja vereväposkinen nuorukainen, jolla oli silmät terävät kuin kotkalla ja kaikki notkeus periytynyt pelottavasta taatostaan; tämän vaiheita ja urotöitä äiti aina kuvailikin, muovatakseen poikansa mieltä samanlaista seikkailu-uraa varten.
Mutta nuoret näkevät tämän vaihtelevan maailman olevaisen tilan tarkemmin kuin vanhat. Suuresti kiintyneenä äitiinsä ja halukkaana tekemään kaikkensa hänen hyväkseen tajusi Hamish kuitenkin maailmalla liikkuessaan, että cateranin ammatti oli nyt vaarallisuutensa lisäksi käynyt häpeälliseksikin ja että jos hän tahtoi tavottaa taattonsa kuntoa, sen täytyi tapahtua jollakulla muulla sodankäynnin tolalla, joka paremmin soveltui uuden ajan mielipiteisiin.
Sielun ja ruumiin kykyjen kehittyessä hän alkoi paremmin oivaltaa asemansa täpäryyden, äitinsä harhaantuneet käsitykset ja hänen tietämättömyytensä sen yhteiskunnan muutoksista, jossa hän niin vähän liikkui. Käydessään ystävien ja naapurien luona hän huomasi, kuinka äärimäisen ahtaissa oloissa hänen kantajansa eli, ja tuli ymmärtämään, että tällä oli vähän tai tuskin mitään yli ehdottomien elämäntarpeiden ja että nämä olivat toisinaan ehtymäisillään. Väliin kykeni pojan menestys kalastuksessa ja riistanpyynnissä tuottamaan lisiä hänen toimeentuloonsa; mutta Hamish ei havainnut mitään säännöllisiä keinoja äitinsä elatusavuksi, paitsi nöyrtymällä palkollisen työhön – ja jos hän itse olisikin saanut sitä siedetyksi, tiesi hän, että se olisi ollut ikäänkuin kuolinisku äidin ylpeydelle.
Elspat sillävälin näki kummeksuen, että vaikka Hamish Bean nyt oli vanttera ja asekuntoinen, hän ei osottanut mitään taipumusta astua taattonsa toimintanäyttämölle. Hänen sydämessään oli jotakin äidillistä, mikä esti häntä kehottelemasta selvin sanoin poikaansa lyöttäytymästä cateraniksi, sillä hänen mieltänsä pelottivat silloin ne vaarat, joihin sen ammatin täytyi johtaa harjottajansa. Ja kun hän olisi tahtonut puhua pojalleen tästä asiasta, tuntui hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan siltä kuin olisi puolison haamu noussut heidän välilleen verisessä tartanissaan9 ja laskenut sormensa huulilleen, näköjään kieltäen sen puheenaineen.
Kuitenkin oudosteli hän poikansa näennäistä uljuudenpuutetta, huokaili nähdessään hänen päivä päivältä kuljeksivan pitkäliepeisessä Alamaan takissa, joka oli laissa säädetty geeliIäisten vaatekappaleeksi heidän oman runollisen vaatetuksensa asemesta, ja ajatteli, kuinka paljoa likeisemmin Hamish olisi muistuttanut hänen miestänsä, jos hän olisi ollut puettu vyöllä kiinnitettyyn ristiraitaiseen viittaan ja polvihousuihin, kiillotettujen aseittensa välkkyessä kupeellaan.
Paitsi näitä huolen aiheita oli Elspatilla muita, luonteensa vallitsevasta kiihkeydestä johtuvia. Hänen rakkauttansa MacTavish Mhoria kohtaan oli pidätellyt kunnioitus ja joskus pelkokin, sillä cateran ei ollut sitä lajia miestä, joka alistuu naishallintaan. Mutta poikansa suhteen hän oli ensin lapsuuden aikana ja sitte varhaisimpina nuoruusvuosina käyttänyt häilymätöntä käskyvaltaa, joka loi hänen äidilliseen rakkauteensa kateellisen luulevaisuuden sävyä.
Hän ei voinut sietää, että Hamish ikänsä karttuessa otti uudistuvia askeleita itsenäisyyteen päin, poistui hänen mökistään milloin ja miksi aikaa halusi, ja näytti ajattelevan – vaikka yhä pysyikin äitiänsä kohtaan mahdollisimman kunnioittavana ja ystävällisenä – että hän oli aivan vapaa toimimaan ja yksinään vastuussa toimistaan.
Tämä ei olisi paljoakaan merkinnyt, jos Elspat olisi kyennyt kätkemään tunteensa omaan poveensa. Mutta hänen tulisuutensa ja maltittomuutensa sai hänet useasti osottamaan pojalleen, että hän piti itseänsä laiminlyötynä ja huonosti kohdeltuna. Hamishin oltua vähänkin pitempään poissa kotoa, ennakolta ilmottamatta lähtöaikeestaan, oli äidin pahastus hänen palatessaan tavallisesti niin kohtuuton, että se itsestään luonnutti nuorta itsenäisyyteen mieltynyttä ja asemaansa maailmassa parantamaan halukasta miestä jättämään hänet. Jättämään juuri pelkästään voidakseen pitää huolta vanhemmastakin, joka itsekkäästi pojanhellyyttä vaatimalla pyrki kahlitsemaan hänet erämaahan, missä he molemmat kituivat toivottomassa ja avuttomassa köyhyydessä.
Eräänä kertana oli poika taas tehnyt itsensä syypääksi johonkin omavaltaiseen retkeilyyn, josta äiti tunsi kokeneensa loukkausta ja tylyyttä. Hän oli Hamishin palatessa ollut tavallista kiivaampi ja saanut tämän otsan ja poskipäät synkistymään pahastuksesta.
Kun äiti yhä purki silmitöntä äkäänsä, loppui kuulijalta viimein kärsivällisyys. Hän otti uuninnurkasta pyssynsä ja jupisi itsekseen vastauksen, jota kunnioitus äitiä kohtaan esti lausumasta ääneen, aikoen lähteä mökistä, johon oli vasta saapunutkin.
"Hamish", sanoi äiti, "taasko sinä jätät minut?"
Mutta Hamish vastaukseksi vain katseli ja hieroi luikkunsa lukkoa.
"Niin, hiero vain pyssysi lukkoa", virkkoi hänen kantajansa katkerasti. "Minua ilahuttaa, että sinulla on kylliksi miehuutta sen laukaisemiseen, vaikkakin vain metsäkaurista tähdäten."
Hamish hätkähti tästä ansaitsemattomasta ilkusta ja loi häneen suuttuneen katseen vastaukseksi. Morkkaaja näki tavanneensa kipeän kohdan.
"Niin", hän jatkoi, "katso vain tuimasti vanhaan vaimoon ja äitiisi! Kyllä kestäisi odottaa, että rypistäisit otsaasi partasuun urhon vihastuneen katsannon edessä."
"Ole vaiti, äiti, taikka puhu sellaisesta, mitä ymmärrät", kivahti
Hamish, "nimittäin viipsinpuusta ja värttinästä".
"Ja viipsinpuuta ja värttinääkö ajattelin, kun kannoin sinut pois selässäni kuuden saksilaisen sotamiehen luotien lennellessä – vaikertavan lapsen? Sanonpa sinulle, Hamish, että minä tiedän sata vertaa enemmän miekoista ja pyssyistä kuin sinä tulet koskaan tietämään, ja sinä et itseksesi ikinä opi niin paljoa uljaasta sodasta kuin olet nähnyt ollessasi kiedottuna viittaani."
"Olet ainakin vakaasti päättänyt olla suomatta minulle mitään rauhaa kotona, äiti. Mutta tästä pitää tulla loppu", sanoi Hamish, jälleen nousten lähtöaikeissa ja lähestyen ovea.
"Seis, minä käsken!" huudahti hänen äitinsä. "Seis, taikka tulkoon kantamasi pyssy tuhosi tuottajaksi ja samoamasi taival hautajaistesi tolaksi!"
"Mikä saa sinut käyttämään sellaisia sanoja, äiti?" pahotteli nuori mies kääntyen hiukan takaisin. "Ne eivät ole sopivia, ja hyvää ei niistä voi koitua. Hyvästi nyt vain, me olemme liiaksi suutuksissa, puhuaksemme keskenämme. Hyvästi – kestää kauvan ennen kuin näemme toisemme jälleen."
Ja hän poistui. Ensi kiihtymyksessään syyti äiti hänen jälkeensä kirojaan ja seuraavassa hetkessä toivotteli niitä kilpistymään itseensä, jotta hänen poikansa niiltä säästyisi.
Hän vietti sen ja seuraavan päivää kaikessa voimattoman ja kuitenkin hillittömän kiihkon kiivailussa. Väliin hän rukoili taivasta – ja mitä voimia hän vanhoista perimätiedoista muisti – toimittamaan takaisin rakkaan poikansa, "sydämensä vasan". Toisin ajoin hän kärsimättömän äkeänä mietti, millä katkerilla sanoilla soimaisi pojan niskuroimista hänen palatessaan, kunnes taas ajatteli hellimpiä lauselmia hänen kiinnittämisekseen mökkiin, jota hän poikansa ollessa saapuvilla ei olisi hellyytensä hurmiossa vaihtanut Taymouthin linnan suojamiin.
Kului kaksi päivää, jollaikaa hän löi laimin nekin heikot elatusneuvot, joita hänen asemansa salli. Ei mikään muu kuin kaikenlaatuisiin rasituksiin ja puutteisiin tottuneen ruumiinrakenteen lujuus olisi saattanut pitää häntä hengissä, vaikka mielen tuska esti häntä huomaamasta heikkoa tilaansa. Hänen asuntonaan oli tähän aikaan sama mökki, jonka lähellä minä hänet tapasin, mutta silloin asuttavammassa kunnossa Hamishin uurastuksen ansiosta, hän kun oli sitä suuressa määrin korjaillut.
Kolmantena päivänä poikansa katoamisen jälkeen hän istui ovella huojutellen itseään, kuten hänen maansa naisilla on tapana, kun heitä ahdistaa hätä tai tuska. Silloin sattui se siihen aikaan harvinainen tapahtuma, että valtatielle hänen mökkinsä yläpuolelle ilmestyi matkamies.
Hän loi vain pikaisen silmäyksen tulijaan. Tämä saapui ratsain, joten hän ei voinut olla Hamish, ja Elspat ei välittänyt ainoastakaan muusta olennosta maan päällä sen vertaa, että olisi toistamiseen kääntänyt katsettaan häneen. Mutta vieras pysähtyi vastapäätä mökkiä, laskeusi heponsa selästä ja talutti sen alas jyrkkää ja epätasaista polkua, joka johti hänen ovelleen.
"Jumalan rauha, Elspat MacTavish!"
Toinen katsahti mieheen, kun tämä puhutteli häntä maan alkuperäisellä kielellä. Hänen silmäyksensä ilmaisi pahastusta siitä, että hänen mietiskelyänsä keskeytettiin, mutta vieras jatkoi:
"Minä tuon sinulle sanoman pojastasi Hamishista."
Elspatin silmissä oli matkamies ollut niin tuiki yhdentekevä kuin konsanaan saattoi olla elollinen olento. Mutta nyt muukalaisen hahmo yhtäkkiä kävi kauhistavaksi hänen nähtensä, ikäänkuin taivaan lähetiksi, joka oli vasiten tullut julistamaan hänelle kuoleman tai elämän.
Hän kavahti istuimeltaan, ja kädet kouristuneesti liitettyinä yhteen ja kohotettuina taivasta kohti, silmät tiukasti tähdättyinä vieraaseen ja vartalo kumartuneena häneen päin ilmaisi hän katseillaan ne kysymykset, joita kieli kieltäysi kirvottamasta.
"Poikasi lähettää sinulle sydämelliset terveisensä ja tämän", ilmotti sanansaattaja, pannen Elspatin käteen pienen kukkaron, jossa oli neljä tai viisi taalaria.
"Hän on mennyt, hän on mennyt!" huudahti Elspat. "Myynyt itsensä saksilaisten rengiksi, ja minä en enää koskaan saa häntä nähdä! Sano minulle, Miles MacPhadraick, sillä nyt minä tunnen sinut – pojan veren hinnanko sinä olet pannut äidin käteen?"
"Jumala varjelkoon!" vastasi MacPhadraick; hän oli n.s. "toimitusmies" ja oli vuokrannut melkoisen maa-alan päälliköltään, joka asui noin kahdenkymmenen penikulman10 päässä. "Jumala varjelkoon minua tekemästä tai sanomasta väärin sinulle taikka MacTavish Mhorin pojalle! Vannon päällikköni käden kautta, että poikasi jaksaa hyvin ja tulee pian katsomaan sinua – ja muun hän kertoo itse."
Niin sanoen MacPhadraick kiirehti takaisin ylös polkua – pääsi valtatielle, hyppäsi satulaan ja karautti matkaansa.
III
Jännittynyt odotus
Elspat MacTavish jäi tuijottelemaan rahoihin niinkuin olisivat leiman piirteet voineet johdattaa tietoon, miten ne oli saatu.
"Minä en pidä tuosta MacPhadraickista", haastoi hän itsekseen. "Hänen lajiansa tarkotti laulaja, lausuessaan: Älä heitä pelkää, kun heidän sanansa ovat äänekkäitä kuin talvinen tuuli, mutta pelkää heitä, kun ne kuuluvat korviisi laulurastaan sävelinä. Ja kuitenkin voidaan tämä arvotus selvittää vain yhdellä tavalla: poikani on tarttunut miekkaan, miehenä voittaakseen voimalla sen, mitä moukat tahtoisivat pidättää häneltä sanoilla, jotka säikyttävät lapsia."
Tämän aatoksen kerran johduttua hänen mieleensä näytti se sitäkin järjellisemmältä, kun hän hyvin tiesi, että MacPhadraick, joka itse oli varovainen mies, oli osaltaan edistänyt hänen miehensä puuhia, toisinaan ostamalla karjaa MacTavishilta. Luonnollisesti ei vuokratilalliselle voinut olla tuntematonta, miten se oli saatua, mutta hän pitikin huolta kaupan tapahtumisesta sellaisessa muodossa, että se tuotti suurta hyötyä eikä vähintäkään pulan mahdollisuutta.
Kuka siis olisi ollut niin suuresti kuin MacPhadraick omiaan vihjaamaan nuorelle cateranille, missä notkossa hän saattoi parhain menestyksen toivein alottaa vaarallisen ammattinsa – kuka olisi ollut niin sovelias hänen saaliinsa muuttamiseen rahaksi? Sen ajan ylämaalaisille äideille olivat tuskin tuttuja ne tunteet, joita toinen olisi saattanut kokea uskoessaan, että ainoa poika oli syöksynyt samalle uralle, jolla hänen isänsä oli suistunut surmaan. Hän ajatteli MacTavish Mhorin kuolemaa kuin sankarin, joka oli kaatunut oikeassa soturin ammatissa – eikä kostamatta kaatunut. Hän pelkäsi vähemmin poikansa hengen kuin hänen kunniansa puolesta. Poikansa tähden hän kammosi alistumista muukalaisten valtaan ja sitä sielun kuolonunta, jota tuottaa orjuus – ja tällaisena hän piti vierasta palvelusta.
Elspat-paralle pysyi sinetittynä kirjana ja ummistettuna lähteenä se siveellinen periaate, joka luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti johtuu ihmisten mieleen, kun nämä ovat saaneet kasvatuksensa lakien vakiintuneen hallinnan alaisina, jotka suojelevat heikkojen omaisuutta väkevien tunkeutumiselta.
Hänet oli opetettu ajattelemaan niin sanottuja saksilaisia roduksi, joita vastaan geeliläiset olivat ainiaan sotajalalla, ja hän piti jokaista heikäläistä asutusta laillisena hyökkäyksen ja riistämisen määränä, mikäli tämä oli ylämaalaisen retkeilyn ulottuvissa.
Hänen tunteitaan ei ollut tässä kohden lujittanut ja vahvistanut ainoastaan miehensä kuoleman kostamisen halu, vaan myöskin se yleinen katkeruus, jota oli täydellä syyllä herättänyt Skotlannin koko tunturiseudulla voittajien raakamainen ja verenhimoinen käytös Cullodenin taistelun11 jälkeen. Piti hän kunniakkaasti rosvottavina muita ylämaalaisiakin heimoja, milloin kävi laatuun, – vanhojen vihollisuuksien ja leppymättömien sukukiistain johdosta.
Yksinäisellä naisella, jonka aatokset yhä pysyivät hänen varhaisemmissa vuosissaan, ei ollut ymmärtäväisyyttä, joka olisi punninnut, kuinka heikkoja keinoja ajat myönsivät Englannin ja Skotlannin yhdistyneen hallituksen ponnistusten vastustamiseen, joskaan se hallitus hajallisempana ja käskyvaltansa ollessa vähemmin vakiintunut ei ollut kyennyt ehkäisemään MacTavish Mhorin kaltaisten laittomien sissien hävityksiä. Hän kuvitteli, että hänen poikansa tarvitsi vain julistautua isänsä seuraajaksi seikkailuissa ja urheassa yritteliäisyydessä ja että joukko yhtä uljaita miehiä kuin oli ollut hänen isänsä lippua seuraamassa keräytyisi sitä kannattamaan, kun se uudestaan nostettaisiin liehumaan. Hänelle oli Hamish kotka, jonka oli vain liideltävä ylös ja otettava synnynnäinen sijansa yläilmoissa, hänen kykenemättänsä käsittämään, kuinka monet silmäparit lisää olisivat tarkanneet sen lentoa, kuinka monikertaisesti karttunut määrä luoteja olisi tähdätty siihen.
Elspat oli sanalla sanoen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat yhteiskunnan nykyoloista samoin tuntein kuin ovat kokeneet menneitä aikoja. Hän oli ollut puutteenalainen, hyljitty, sorrettu siitä saakka kun hänen miehensä ei enää ollut peljätty ja voimallinen, ja hän arveli nousuaikansa palaavan pojan päätettyä esittää isänsä osaa.
Jos hän salli katseensa vilkaista pitemmälle tulevaisuuteen, niin hän vain päätteli varmastikin makaavansa kauvan kylmänä haudassaan, heimonsa itkuvirren kaiuttua asianmukaisesti hänen muistokseen, ennen kuin hänen vaaleatukkainen Hamishinsa saattoi hänen laskelmiensa mukaan kuolla käsi punaisen lyömämiekan kopsakahvassa. Isän tukka oli harmaa, ennen kuin hän satojen vaarojen jälkeen oli kaatunut ase kädessä. Ja parempi oli – ajatteli Elspat ylpeästi – että hän oli nähnyt miehensä kuolevan sillä tavoin, parempi kuin olisi ollut katsella hänen erkanemistaan elämästä savuisessa hökkelissä, laholla olkivuoteella, niinkuin raihnaantunut koira taikka taudin menehdyttämä mulli.
Mutta hänen nuoren, urhean Hamishinsa hetki oli vielä kaukana. Hänen täytyi menestyä – voittaa isänsä tavoin. Ja hänen vihdoin kaatuessaan – sillä Elspat ei odottanut hänelle mitään veretöntä kuolemaa – olisi äiti jo ammoin maannut turpeen alla, joutumatta näkemään hänen kuolinkamppailuaan tai murehtimaan hänen hautakummullaan.
Sellaisten hurjien aatosten pyöriessä hänen aivoissaan Elspatin mieli elpyi tavalliselle tasolleen tai oikeastaan näköjään ylemmällekin. Raamatun ytimekkäällä kielellä puhuen hän nousi, peseytyi ja vaihtoi vaatetuksensa, söi leipää ja tuli virvoitetuksi.
Hän ikävöitsi kiihkeästi poikansa paluuta, mutta kaipuuta ei nyt tuskastuttanut epäilyksen ja pelkäilyn karvaus. Hän sanoi itselleen, että oli tehtävä paljon ennen kuin Hamish kykeni näinä aikoina kohoamaan eteväksi ja peljätyksi johtajaksi. Kuitenkin hän melkein odotti näkevänsä nuoren miehen palaavan uskaliaan joukkueen etunenässä, raikuvin säkkipillein ja liehuvin lipuin, uhkeat tartanit vapaasti hulmuamassa niiden lakien uhalla, jotka olivat ankarilla rangaistuksilla kieltäneet käyttämästä kansallista vaatetusta tai muita ylämaalaisen ritaruuden tamineita. Kaikkea tätä varten tyytyi hänen kiihkeä mielikuvituksensa suomaan ainoastaan muutamien päivien ajan.
Tämän käsityksen juurruttua hänen mieleensä kohdistuivat hänen kaikki ajatuksensa siihen, että kumppaneitansa johtava Hamish oli otettava vastaan samalla tavalla kuin hänellä oli ollut tapana koristaa mökkinsä hänen isänsä paluuksi.
Runsaita ruokavaroja hän ei kyennyt hankkimaan, eikä hän sitä pitänyt tärkeänäkään. Menestystä saaneet cateranit tuovat mukanaan karjaa ja lammaslaumoja. Mutta mökin sisäpuoli järjestettiin heidän vastaanotokseen – whiskyä poltettiin eli tislattiin suurempi määrä kuin olisi voinut luulla yksinäisen naisen saavan valmistetuksikaan.
Mökki siistittiin sellaiseen kuntoon, että se jossain määrin soveltui riemupäivän tunnelmaan. Se lakaistiin ja koristeltiin monenlaisilla lehvillä niinkuin juutalaisnaisen maja tabernakeli-juhlaksi. Hänen pikku laumansa maitotuotanto valmistettiin niin monin tavoin kuin hänen taitonsa salli pojan ja niiden puoluelaisten kestitykseksi, joita hän odotti vieraikseen samalla kertaa.
Mutta pääkoristuksena, jota hän haki uutterimmin, oli tulipunainen hilla, jota kasvoi ainoastaan korkeilla tuntureilla ja niukasti sielläkin. Hänen miehensä – tai kenties joku tämän esi-isistä – oli sen valinnut sukunsa tunnukseksi, koska se tuntui harvinaisuudellaan ilmaisevan hänen heimonsa pienuutta ja kasvupaikoillaan osottavan heidän pyrkimystensä korkealentoisuutta. Näissä yksinkertaisissa tervehdysvalmistuksissa puuhatessaan oli Elspat rauhattoman onnekkuuden vallassa. Hänen ainoana huolenaan oli ehtiä valmiiksi ennen vieraitten tuloa, jotta he eivät tapaisi häntä varustautumattomana.
Mutta hänen suoriuduttuaan kaikista oloissaan mahdollisista varustuksista ei hänellä taaskaan ollut muuta toimiteltavaa kuin vuohiensa vähäpätöinen hoitaminen. Välipäikseen hän saattoi sitte vain tarkastella pikku valmistuksiaan, uudistaa sellaisia, jotka olivat tilapäistä laatua, ja istuskella mökin ovella tähystelemässä tielle, tämän noustessa toisella puolen Awen äyräiltä ja toisella kiertäessä vuoren ylänteitä, mikäli sotilasinsinöörin suunnitelma mukautui sovittautumaan maiseman kumpuisuuteen.
Menneisyyden muistojen mukaan haaveillen tulevaisuutta muodosteli hänen mielikuvituksensa aamu-usvasta tai iltahattarasta lähestyviä rivakoita urhoja, joilla siihen aikaan oli nimenä sidier dhu – tummat soturit – koska heidän kansallinen tartaninsa erotti heidät brittiläisen armeijan tulipunaisista riveistä. Tässä ajanvietossa hän kulutti monta tuntia joka aamu ja ilta.
Mutta turhaan tarkastelivat Elspatin silmät etäistä polkua varhaisimmassa aamusarastuksessa ja hämyn viimeisessä häiveessä.
Mikään kohoava tomupilvi ei herättänyt nuokkuvien töyhtöjen tai välkkyvien aseiden odotusta. Yksinäinen matkalainen vain tuolloin tällöin tallusti haluttomasti tietä pitkin ruskeassa alamaalaisessa pitkässä takissaan, tartan värjättynä mustaksi tai punaiseksi, jolla tavoin noudatettiin tai kierrettiin lakia, kun sitä vaatekappaletta ei saanut käyttää monivärisenä. Hänen kumarainen vartalonsa ja alakuloinen katsantonsa ilmaisi geeliläisen hengen murtumista niiden ankarien, vaikka kenties välttämättömien lakien painamana, jotka kielsivät hänen synnynnäiseksi oikeudekseen katsomansa puvun ja asevarustuksen käytännön.
Ei tuntenut Elspat tällaisilla masentuneilla vaeltajilla poikansa kepeätä ja vapaata astuntaa, tämän nyt hänen arvelunsa mukaan irtauduttua kaikista saksilaisen ikeen merkeistä. Iltana toisensa jälkeen hän pimeän tullen poistui avoimelta oveltaan ja heittäytyi levottomalle makuulavalleen, ei nukkuakseen, vaan vartioidakseen.
Urheat ja pelottavat, hän sanoi itsekseen, kävelevät öisin – heidän askeleensa kuuluvat pimeässä, kun kaikki muu vaikenee paitsi tuuli ja koski. Arka hirvi ilmestyy esiin ainoastaan auringon kullatessa vuoren huippuja, mutta rohkea susi kulkee kuutamon hopeisessa loimussa.
Hän järkeili turhaan. Pojan odotettu kutsu ei huhunnut häntä vuoteeltaan, jolla hän makasi uneksien urhon tulosta. Hamishia ei kuulunut.