III.
Ammatin valinta
Vielä varovammaksi tunteidensa salaamisessa kävi nuori Waverley tullessaan siihen ikään, jolloin alkoi tuntea heräävän lemmenkaipuun vaikutusta. Viehkeät naiset saivat vähitellen sijansa hänen kuvittelunsa seikkailuissa; ja pianpa hän alkoi vertailla haaveidensa haamuja todellisen elämän naisolentoihin.
Pitkä tai valikoitukaan ei ollut niiden kaunotarten luettelo, jotka Waverleyn kirkossa näyttivät sunnuntaikoreuttaan. Ehdottomasti sopivin oli miss Sissly eli kuten hän mieluummin piti nimenään, miss Cecilia Stubbs, squire Stubbsin tytär. En tiedä, oliko "ihan pelkkä sattuma" – mikä sanantapa naishuulten lausumana ei suinkaan aina epää tarkotuksellista temppua – tahi johtuiko maun yhtäläisyydestä, että miss Cecilia useampiakin kertoja kohtasi Edwardin, tämän lempikävelyillä Waverleyn metsäalueella. Edward Waverley ei vielä ollut saanut rohkeutta puhutellakseen häntä näissä tilaisuuksissa; mutta kohtaukset eivät jääneet vaikutusta vaille. Romanttinen rakastaja on ihmeellinen kuvainpalvelija, joka ei toisinaan pidä lukua, mistä pölkystä veistää jumaloimisensa esineen; ainakin, jos luonto ei ole tuolle esineelle suonut sopivaa määrää omakohtaista suloa, hän voi helposti näytellä sadun jalokivikauppiaan tahi dervishin osaa ja oman mielikuvituksensa varastosta varustaa hänet yliluonnollisella kauneudella ja kaikilla henkisen rikkauden lahjoilla.
Mutta ennenkuin miss Cecilia Stubbsin sulot olivat tehneet hänestä todellisen jumalattaren tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa tasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja päätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä naisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa asioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin pitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on huomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel alkoi hyvin varovasti – ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan – vaan kääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun tulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen Waverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun edustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan ennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi sukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut vastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen poikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin myöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään haitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta mainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies meni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa. Sir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti ministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin toivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman opettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada Pariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen viritteli kaikenlaatuisia pauloja – sitä tulisi mr. Waverleyn punnita. Se vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa mr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin paikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä, jos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.
Noin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut rangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi loukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa olla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän – ja oikein – luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia kohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon jälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi kirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen. Jälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että hänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen. Veljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien mutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli kuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei olosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt oli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan) kapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen hänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin leiripaikkaan Dundeehin.
Sir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman. Kiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut puolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä seikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen jakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen puutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia periaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti, vaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä hän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin loukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan Braunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi vastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta ja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes arvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan lukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä – Mordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. – joiden nimet löytyivät siinä mainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet hän tuli – käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua – siihen päätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla millään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla joutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi kuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti Rachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei hänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja hänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi varustelemisessa – erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä sotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä hämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten kaunis vanha runo lausuu,
kuin on kulovalkeainen,
kytö kankahan kanervan,
joka peittää savuun yksinäisen kunnaan ja samalla valaisee sen synkeällä hehkulla. Hänen opettajansa, tahi oikeammin sanoen vain mr. Pembroke, löysi Edwardin kamarin jostakin sopesta säännöttömän säkeen katkelmia; näitä hän näkyi sepittäneen ensi kiihtymyksessään, johon hänet oli saattanut tämän tärkeän lehden äkillinen kääntäminen eteensä elämänsä kirjasta. Tohtori uskoi kaikkeen ystäviensä sepittämään runouteen, kun se vain oli kauniisti kirjotettua suoriksi yhtä pitkiksi riveiksi, ja vei tämän aarteen Rachel-tädille, joka sen luki silmälasit kyynelten sumentamina ja sitte siirsi suureen muistikirjaansa, missä ennestään oli valittuja keitto- ja lääkintätaidon kaavoja, suosittuja korkeakirkollisten saarnatekstien otteita sekä muutamia lemmenlauluja ja jakobiittisia runoja, joita hän oli laulellut nuoruutensa päivinä. Lukijan edessä olevan muistettavan historian ansioton toimittaja sai tarkastaakseen tuon kirjan – se sisälsi muitakin Waverleyn sukutietoja – ja poimi sieltä jo mainitun runollisen kokeen. Joskaan se ei ole lukijalle miksikään suuremmaksi nautinnoksi; se kuitenkin paremmin kuin mikään kuvaileminen tutustuttaa hänet sankarimme rajuun, kiihtyneeseen mielialaan:
Rusonsa äsken ilta loi
lumottuun laaksoon Mirkwood-Meren,
ja järven heijastella soi
puhtaana maan ja taivaan piirin:
nous nuokkulatva-lehdot niin
kristallihelmaan tyynen pinnaa,
ja rannan kummut kuulsi siin'
ylhäisin huipuin harmaan linnan,
maailma uus kuin tuolla ois,
parempi, kauniimp' aallon alla,
miss' onni meit' ei jättää vois,
ei pettää harhaan johtamalla.
Jo tammi taipui latvaltaan, —
unestaan järven Henki heti
heräsi tuulen kohinaan
ja mustan viitan ylleen veti,
varuksiin sai kuin sotilas
kun taistohuuto ilmaa halkoi:
jo myrsky nous, veen kuningas
vaahtoisaa päätään puistaa alkoi,
ol' otsa synkkä, ärjy ään',
aaltonsa vimmaan käskeissään;
pyörteiden hurjaan nieluun vaipui
keijuisten hento ihmemaa,
hyrskyksi rannan hiekkaan haipui, —
ja rusko peittyi pilven taa.
Ihala riemu syämmessäin
vaihdosta katsoin aaltoloiden;
kun tuulten tuiman taiston näin
laelta linnan raunioiden,
lujemmaks rinnan tunsin vain,
se toisti myrskyn riehumista —
kun temmellyksen nähdä sain,
en surrut kuvaa rauhallista.
Niin tyhjät nuoruushaavehet
totuuden torven-ääni poistaa,
karkottaa kuvat keijuiset,
niin hennot kuin se maa, mi loistaa
pinnassa järven, kunnes sen
sumentaa myrsky syksyinen.
Jo jääkööt kaikki kuvittelut
kuolleiksi sielun silmiltäin,
naissulon, lemmen vaihdan lelut
aseihin, mainetöihin näin!
Suorasanaisesti selittäen, koska ylläolevat säkeet kenties eivät sitä sano aivan julki, miss Cecilia Stubbs häipyi kapteeni Waverleyn sydämestä siinä tunteiden kuohussa, minkä hänen uusi uransa aiheutti. Neitonen esiintyi kyllä täydessä loistossaan isänsä penkissä viimeisenä sunnuntaina, jona Edward oli kuulemassa kotikirkkonsa jumalanpalvelusta, setänsä ja Rachel-tädin pyynnöstä (eikä, totta puhuen, vastenmielisesti) ollen sotilaspuvussaan. Mutta paras lääke sitä vaaraa vastaan, että luulisi liian hyvää muista, on samalla kertaa luulla aimo lailla hyvää itsestään. Miss Stubbs oli käyttänyt kaikki keinot, mitä kauneuden lisäämiseksi tunnetaan; mutta, oi! vannehame, kauneuslaastarit, käherretyt suortuvat ja uusi ranskalainen silkkimantteli olivat hukkapuuhaa nuorelle rakuunaupseerille, joka ensi kerran elämässään kantoi kultanauha hattuaan, ratsastussaappaitaan ja säiläänsä. En tiedä tokko, kuten vanhan ballaadin soturin,
halunsa hehkui kunniaan,
ei lempeen horjahdella,
sydäntä jäistä neidot maan
sai turhaan sulatella,
vai torjuivatko takin rintamuksen kullalla kirjaillut nauhat Cecilian katseiden pommituksen; vaan kaikessa tapauksessa hän nyt oli tukevasti panssaroitu.
Mut näinpä minne lemmen nuoli sattui,
oi pieneen lännen kukkaan hentoiseen,
maaurhon vankan, kukan kauneimman,
pehtoorin poian. Jonas Culbertfeldin,
se iski rintaan.
Pyytäen lukijalta anteeksi sankarrunouden puuskiani (joihin välistä väkiseltäkin kompastun), vahvistan samalla sen surullisen tosiasian, että historiani täytyy tässä lausua hyvästit kauniille Cecilialle. Monen muun Eevan tyttären tavoin hän Edwardin lähdettyä ja muutamien joutavien unelmiensa hälvennyttyä rauhallisesti tyytyi hiukan vähäisempäänkin ja antoi kätensä, kuuden kuukauden kuluttua, ennenmainitulle Jonakselle, paroonin pehtoorin pojalle ja (hyvä jo sekin) perilliselle, jolla sitäpaitsi oli sievät toiveet periä isänsä virkakin. Kaikki nämä edut saivat squire Stubbsin, niinkuin kosijan ahavoittunut otsa ja miehekäs vartalo olivat vallanneet hänen tyttärensä, helpottamaan hiukan aateluutensa vaatimuksia, ja liitto solmittiin. Kukaan ei näyttänyt ilostuneemmalta kuin Rachel-täti, joka tähän asti oli syrjäsilmäyksin katsellut nuorta yritteliästä naikkosta (mikäli hänen lauhkealle luonteelleen oli mahdollistakaan). Kun nuori pari ensi kertaa saapui kirkkoon, hän kunnioitti morsianta hymyllä ja syvällä niiauksella, itse kirkkoherran, apulaisen, suntion ja koko Waverleyn ja Beverleyn yhdistettyjen seurakuntien nähden.
IV.
Waverleyn jäähyväiset
Tämän muistettavan sunnuntaipäivän iltana Sir Everard astui kirjastohuoneeseen ja oli yllättää siellä sankarimme kaikkien miekkailun sääntöjen mukaan heiluttelemassa vanhan Sir Hildebrandin kalpaa, joka kalliina perintönä tavallisesti oli riippumassa kirjaston lieden yllä, ritarin ja hänen ratsunsa kuvan alla – ritarin kasvonpiirteet olivat kuvassa miltei kätkettyinä pitkän kiharatukan peittoon, kun Bucephalusta taasen, jolla hän ratsasti, verhosivat omistajansa Bath-ritarikaavun avarat lievepoimutelmat. Sir Everard astui sisään, ja luotuaan katseen kuvaan ja toisen veljenpoikaansa, alotti pikku puheen, joka kuitenkin pian vaihtui hänen tavalliseksi hiljaiseksi haastelukseen, vaikkakin hän tässä tilaisuudessa samalla ilmaisi syvää liikutusta. "Veljenpoikani", virkkoi hän, ja sitte ikäänkuin parantaakseen sanantapaansa, "rakas Edwardini, on Jumalan tahto ja myös isäsi tahto, jota sinun velvollisuutenasi on lähinnä Jumalaa totella, että sinun täytyy meidät jättää, ryhtyäksesi soturin ammattiin, jossa niin monet esi-isäsi ovat kunnostautuneet. Olen koettanut järjestää niin, että kykenisit käymään uutta uraasi sellaisella tavalla kuin heidän jälkeläisensä ja Waverley-suvun perillisen tulee; ja taistelukentällä olet muistava mitä nimeä kannat. Ja, Edward, rakas poikani, muista myös olevasi viimeinen sukuasi, muista, että sen uudelleen kukoistamisen ainoa toivo perustuu sinuun. Vältä siis vaaraa, mikäli velvollisuus ja kunnia sallivat – tarpeetonta vaaraa tarkotan – äläkä mene hurjistelijain, pelurien tahi whigien seuraan, joita sen pahempi lienee liiankin useita siinä palveluksessa, johon joudut. Everstisi on kuulemani mukaan kelpo mies – presbyteriaaniksi; vaan sinä et ole unohtava velvollisuuttasi Jumalaa, Englannin kirkkoa ja" – (tähän olisi tavallisen järjestyksen mukaan pitänyt tulla "kuningasta kohtaan", mutta kun tuolla sanalla pahaksi onneksi oli kaksinainen ja hämmennyttävä merkitys, tarkottaen sekä kuningasta de facto että de jure, vanha ritari täyttikin loman toiseen tapaan) – "ja kaikkea järjestynyttä esivaltaa kohtaan." Enempää hän ei uskaltanut koetella puhetaitoaan, vaan vei veljenpoikansa talliin katsomaan hänen sota-uraansa varten määrättyjä hevosia. Kaksi oli mustaa (rykmentin väriä), uljaita ratsuja kumpikin; toiset kolme tukevia, vilkkaita työhevosia, aijottuja matkaa tahi palvelijoita varten, joita kaksi oli lähtevä mukaan kotoa – jos apurenki tarvittaisiin, niin saisi sellaisen Skotlannista.
"Lähdet vain pienen seurueen keralla", huomautti parooni. "Sir Hildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin koko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen nuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun mukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on sanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta nykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja tapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi isäntiinsä nähden."
Sir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan henkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa ystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi, vaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin omiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän tarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen kirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja vanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty Waverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin suurella muodollisuudella "Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen esquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä Pohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin paroonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta."
Se aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli v. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja joutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka omaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies, skotlantilaisen käsityksen mukaan – siten että hänen tietonsa olivat enemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin kielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen harvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi karkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä niillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja vangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen kömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän kerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan. Sitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa etsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä unohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas ihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle, noutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää arvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria ponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi j.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän joutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.
Bradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä nimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät häntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle päästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen innostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden yhtäläisyys lujensi hänen ja Sir Everardin ystävyyden, siitä huolimatta, että he muissa suhteissa olivat erilaiset tavoiltaan ja tutkimuksiltaan. Vuotuisesti Waverley-Honour ja Tully-Veolan pitivät voimassa yhteyttään lyhyellä kirjelmällä ja lahjalla. Englannista lähetettiin valtavia juustoja ja vielä valtavampaa olutta, fasaaneja ja metsänriistaa, kun taasen Skotlannista vastalahjat saapuivat metsäkanoina, jäniksinä, lohisäilykkeinä ja ryytiviinana, mikä kaikki tarkotettiin, lähetettiin ja vastaanotettiin kahden tärkeän suvun ystävyyden tunnuksena. Eihän siis Waverley-Honourin perillinen voinut soveliaasti käydä Skotlannissa viemättä mukanaan suosituskirjettä Bradwardinen paroonille.
Kun tämä asia oli selitetty ja järjestetty, mr. Pembroke virkkoi haluavansa lausua yksityiset ja erityiset jäähyväisensä rakkaalle oppilaalleen. Tämän hyvän miehen kehotukset Edwardille pysyttämään elämänsä tahrattomana, säilyttämään kristinuskon periaatteet ja välttämään pilkkaajien sekä suruttomain seuraa eivät olleet sekautumatta hänen valtiollisiin arveluihinsa, lopuksi johtuen pitkiin kirkollisten eriuskolaislahkojen selittelyihin, varotellen häntä kallistamasta korvaansa turmiollisille uskonhairahduksille. Samalla hän veti esiin kaksi ääretöntä kääröä tiheää käsikirjotusta. Ne olivat hänen koko elämänsä työ, eikä milloinkaan ole vaivaa ja innostusta hullummin hukkaan pantu. Kerran hän oli käynyt Lontoossa yrittämässä saada muuatta jakobiittista kustantajaa niitä julkasemaan, mutta kehno liikehyödyn tavottelu pidätti kustantajan tästä jalosta yrityksestä. Senvuoksi mr. Pembroke oli päättänyt tehdä noista suunnattomista käsikirjotuksista kaksi jäljennöstä oppilaansa käytettäväksi. Hän tunsi opettajana olleensa leväperäinen, ja omatunto sitäpaitsi nuhteli häntä siitä, että oli mr. Richard Waverleyn vaatimukseen taipuen ollut kehittämättä Edwardin kirkollisia ja valtiollisia mielipiteitä. – Mutta nyt, hän ajatteli, voin sanaani rikkomatta, koska hän ei enää ole oppilaani, antaa nuorukaiselle tilaisuuden muodostaa oman mielipiteensä, pelkäämättä muiden kuin hänen moitteitaan sen johdosta, että olen niin kauvan salaillut valon, joka hänelle avautuu käsikirjotuksiani lukiessaan. – Sill'aikaa kun mr. Pembroke siten antausi tekijän ja valtiomiehen unelmiin, hänen rakastettu opetuslapsensa, joka ei käsikirjotusten otsikoissa nähnyt mitään mieltä kiinnittävää ja pelästyi niiden kokoa sekä tiheitä rivejä, hiljaisesti pisti ne matka-arkkunsa nurkkaan.
Rachel-tädin jäähyväiset olivat lyhyet ja hellät; hän päätti ne lempeällä ja liikuttavalla siunauksella ja antoi nuorelle upseerille ystävyytensä osotukseksi kallisarvoisen timanttisormuksen (jollaisia miehet siihen aikaan useasti käyttivät) sekä kukkarollisen leveitä kultakolikolta, jotka myöskin olivat kuusikymmentä vuotta takaperin yleisempiä kuin nykyään.
Seuraavana aamuna Edward Waverley läksi matkaan sekavin tuntein, joista etusijassa oli outo, ahdistava ajatus siitä, että nyt oli suuressa määrin heittäytynyt oman ohjauksensa varaan. Vanhojen palvelijain ja kylän asukasten siunaukset ja kyyneleet saattoivat häntä. Käväistyään Lontoossa hän ratsain kulki Edinburghin kautta Dundeehin, Angusshiren itärannikolla olevaan satamakaupunkiin, missä rykmenttinsä silloin majaili.
Niin saapui hän uuteen maailmaan, missä ensinnä kaikella oli uutuuden viehätyksensä. Eversti Gardiner oli rykmentin päällikkönä jo itsestään omiaan tutkimuksen esineeksi romanttiselle ja tiedonhaluiselle nuorukaiselle. Hän oli kookas, komea, hiukan elähtänyt näöltään. Nuoruusvuosinaan hän oli ollut "hyvin iloinen nuori mies", niinkuin asia lievimmin mainitaan, ja omituisia kertomuksia oli liikkeellä siitä, miten hän epäilijästä kääntyi harrasmieliseksi, vakavaksi mieheksi. Tätä ihmeellistä muutosta kuiskailtiin yliluonnollisen näyn aiheuttamaksi, ja jos monet sanoivatkin häntä intoilijaksi, niin ei kuitenkaan kukaan voinut luulla hänen teeskentelevän. Everstin omituinen salaperäisyys herätti nuoressa soturissa erikoista mielenkiintoa; helposti myös on arvattavissa, että noin arvokkaan miehen komentamassa rykmentissä elämä oli rauhallisempaa ja parempaa, joten Waverleyltä välttyi monta kiusausta, joille muutoin olisi joutunut alttiiksi.
Sotilaallisissa harjotuksissa Edward Waverley ei onnistunut niin hyvin kuin itse toivoi ja odotti. Oikullinen, umpimähkäinen lueskelu oli jättänyt jälkensä yksinäisyyttä rakastavaan ja hajamieliseen luonteeseen, saattaen sen häilyväksi, johdonmukaisille ja yhtäjaksoisille opinnoille vastahakoiseksi. Hän alkoi ajan mittaan ikävystyä. Lähiseudun aateli oli tyytymätöntä eikä osottanut sotilasvieraille suurtakaan ystävällisyyttä, ja kaupungin enimmäkseen kauppiassäätyyn kuuluva asujamisto oli Waverleylle ikävää seuraa. Kesän tullen hän senvuoksi pyysi muutaman viikon loman, tutustuakseen Skotlantiin enemmän kuin jokapäiväisillä ratsastusmatkoillaan saattoi. Hän päätti ensiksi käydä setänsä vanhan ystävän luona, pitentääkseen tahi lyhentääkseen vierailuaan siellä asianhaarain mukaan. Mukanaan palvelija, hän nousi ratsunsa selkään ja seuraavana päivänä, kulettuaan lakean tasangon halki, vähitellen lähestyi Perthshiren ylänköjä. Alussa ne näyttivät siniseltä juovalta taivaanrannalla, vaan kohosivat sitte äärettömiksi jättiläislouhikoiksi, jotka uhmailevan uljaina nousivat kohti pilviä. Tämän suunnattoman raja-aidan juurella, vaan kuitenkin vielä alankomaalla, asui Bradwardinen parooni, ja entisajan tarujen mukaan olivat hänen esi-isänsä aina ikimuistoisen Duncan-kuninkaan ajoista asti siinä majailleet.