KOLMAS LUKU
Lomasta puiden latvain korkeain
hän savun keksi, vienon, ohuen,
ilmoille kohoilevan tupruttain;
todistus suotu, hauska hänellen,
ett' asui, eli täällä ihminen.
Spenser.
Lucy oli isänsä oppaana, sillä tällä oli aina ollut niin paljon puuhaa valtiollisista töistänsä tai seurustelemisesta vierastensa kanssa, ettei hän ollut voinut tarkoin oppia tuntemaan omia avaroita maatiluksiansa; sitä paitsi hän enimmän aikansa oli asunutkin Edinburghissa. Lucy puolestaan oli äitinsä kanssa viettänyt koko kesän Ravenswoodissa, ja osaksi taipumuksesta, osaksi muun huvituksen puutteesta hän oli alinomaisilla kävelyillään oppinut tuntemaan jokaisen tien, laakson ja viidakkonoron.
"Ja kaikki purot, jotka liritteli,
pensaitten halki juosta polvitteli."
Aikaisemmin on jo mainittu, että valtiosinetinvartian mieli ei ollut haluton nauttimaan luonnon kauneudesta. Ja jotta häntä ei väärin tuomittaisi, on lisättävä, että hän nautti kaksinverroin luonnon kauneudesta, kun tämä ihana, teeskentelemätön, miellyttävä neito huomautti hänelle siitä. Lucy, tyttären lempeydellä nojautuen hänen käsivarteensa, pyysikin häntä alinomaa jotain ihailemaan, milloin vanhan tammen korkeutta, milloin jotakuta odottamatonta tienmutkaa, missä polku polviteltuansa laaksoa myöten yht'äkkiä kohosi kukkulalle, joka tarjosi avaran näköalan alankoja pitkin ja josta sitten polku jälleen kiemurteli pois, kätkeytyen kallioiden ja viidakkojen peittoon, viekoitellen kävelijän vielä yksinäisemmille, syrjäisemmille paikoille.
"Kaikki tuo, kultaseni", virkkoi valtiosinetinvartia, "ei ole vastausta kysymykseeni, kuka tuo vaimo on ja mitkä siteet häntä kiinnittävät entisen omistajan perheeseen."
"Oi, hän oli heillä jonakin imettäjän tapaisena, luullakseni; ja hän on pysynyt täällä siitä syystä, että kaksi hänen lapsenlastansa on teidän palveluksessanne. Mutta hän jäi, arvelen minä, vasten tahtoansa, sillä tuo vanha raukka aina vielä valittaa ajan ja isäntäväkensä muutosta."
"Kiitos kaunis", vastasi valtiosinetinvartia. "Hän ja hänen omaisensa syövät minun leipääni ja juovat minun maljastani ja kuitenkin kaiken aikaa päivittelevät sitä, etteivät enää ole entisen herrasväen palveluksessa, joka ei koskaan osannut mitään hyödyllistä tehdä, ei itselleen eikä muillekaan!"
"Ei, isä", sanoi Lucy, "uskon varmaan, että te käsitätte väärin Liisa-mummon. Hän ei ole millään muotoa rahanpalvelijoita; eipä hän ottaisi ainoatakaan penniä almuna vastaan, vaikka olisi nälkään nääntymäisillään. Hän vain on puhelias, niinkuin kaikki vanhat ihmiset, kun heidät saatetaan nuoruutensa juttujen jäljille, ja hän juttelee Ravenswoodeista sentähden, että hän on niin monta vuotta elänyt heidän palveluksessansa. Mutta minä olen varma siitä, että hän teille, isä, on kiitollinen suojastanne ja että hän mieluummin puhuisi teidän kanssanne kuin kenenkään muun ihmisen kanssa koko maailmassa. Tulkaa, isä, katsomaan Liisa-mummoa."
Ja hemmotellun tyttären rohkeudella Lucy vei valtiosinetinvartiaa siihen suuntaan, mihin hänen mielensä teki.
Kun he taas viivähtivät sellaisessa paikassa, mistä oli avara, kauas ulottuva näköala, ilmoitti Lucy isällensä, että he olivat jo aivan likellä hänen sokean holhottinsa mökkiä. Ja kun he olivat astuneet alas pieneltä kukkulalta, niin mäen kupeita myöten kiertelevä polku, joka oli kulunut eukon jokapäiväisestä käynnistä, saattoikin heidät kohta mökin edustalle. Tämä asunto oli piilossa syvässä, synkässä rotkossa ja oli ikäänkuin tahallaan asetettu semmoiseen paikkaan, joka oli sen asukkaan pimentyneen elämän mukainen.
Juuri mökin vierustalta kohosi korkea kallio, osaksi kallistuen katon ylitse ja ikäänkuin uhaten pudottaa lohkareen otsaltaan sen juurella seisovaan heikkoon ihmisasuntoon. Tupanen itse oli rakennettu turpeista ja kivistä ja sen yli oli kyhätty huono olkikatto, josta suuri osa jo oli hajallansa. Ohut, sinertävä savu kohosi siitä kepeänä patsaana ja tuprusi katon yli kallistuvan kallion valkeaa kuvetta myöten, antaen koko näylle erinomaisen suloisen värivivahduksen. Pienessä puutarhapahasessa, jonka ympärillä näkyi siellä täällä hajallaan kasvavia seljapensaita harvana aitauksena, istui likellä mehiläispesiänsä, elatuksensa antajia, vanha mummo, jota katsomaan Lucy oli tuonut tänne isänsä.
Mitkä kovanonnen vaiheet lienevätkin tulleet elämässä mummon osalle ja kuinka köyhä hänen asuntonsa olikin, sittenkin oli helppo huomata, ettei vanhuudella, köyhyydellä, vastoinkäymisellä eikä kivulloisuudella ollut ollut voimaa tämän merkillisen naisen henkeä masentaa.
Hän istui turve-istuimella, tavattoman suuren ja vanhan ritvakoivun alla, semmoisena kuin Juudas tavallisesti on kuvattu istumassa palmupuunsa juurella, majesteetillisen ja samalla kuitenkin alakuloisen näköisenä. Hänen vartalonsa oli korkea, ylpeä, varsin vähän vielä painunut kumaraan vanhuuden vaivoista. Hänen vaatteensa, vaikka ne olivatkin talonpoikaiset, olivat erinomaisen puhtaat, siinä suhteessa peräti eroten useimpien hänen säätyläistensä asusta, ja ne olivat myös puetut ylle niin tavattoman huolellisesti, että näyttivät sieviltä, oikeinpa kauniilta. Mutta tämän vanhan naisen ulkomuoto varsinkin vaikutti kaikkiin, jotka näkivät hänet, ja pakotti useimmat ihmiset puhuttelemaan häntä semmoisella kunnioittavalla sävyllä ja kohteliaisuudella, mikä ei lainkaan sovellu hänen asuntonsa kurjuuteen. Ja sittenkin eukko vastaanotti tämän kohteliaisuuden hämmästymättömällä vakavuudella, joka osoitti, ettei hän katsonut saavansa muuta kuin mikä hänelle oli tuleva. Hän oli aikoinansa ollut kaunis, mutta hänen kauneutensa oli ollut uhkeaa, miesmäistä laatua, joka ei kestä yli nuoruuden kukoistusajan. Sittenkin hänen kasvoillaan kuvastui vieläkin voimallista intoa, syvää ajatusta ja maltillista ylpeyttä, joka, samoin kuin hänen pukunsakin, näytti todistavan, että hän tunsi olevansa parempi kuin hänen omat säätyläisensä. Tuskin olisi luullut mahdolliseksikaan, että kasvot, joiden silmät olivat näkövoimaa vailla, saattaisivat niin selvästi ilmaista sisäistä mielenlaatua. Mutta hän piti melkein aina silmänsä ummessa, niin etteivät sokeat silmäterät voineet vähentää hänen kasvojensa vaikutusta, jonka voimaa ne eivät saattaneet lisätä. Hän näytti istuvan mietteissänsä; ahkerat mehiläisjoukot olivat hyminällään kenties viihdyttäneet hänet unhottamaan ulkomaailman, vaikkeivät kuitenkaan olleet uuvuttaneet häntä uneen.
Lucy kohotti pienen puutarhan portin salpaa ja käänsi siten vanhan vaimon huomion puoleensa. "Liisa, isäni on tullut teitä katsomaan."
"Hän on tervetullut, neiti Ashton, ja samoin tekin", virkkoi eukko kumartaen ja kääntäen päänsä tulijoihin päin.
"Nyt on kaunis aamu teidän mehiläisillenne, muori", sanoi valtiosinetinvartia, joka hämmästyen Liisan ulkonäköä oli utelias tietämään, olisiko eukon puhekin sen mukainen.
"Niin arvelen olevan, korkea herra", vastasi vaimo, "ilma tuntuu nyt lämpimämmältä kuin viime aikoina."
"Ettehän suinkaan, muori, itse hoitane näitä mehiläisiä? – Kuinka te niiden kanssa tulette toimeen?"
"Käskynhaltijain avulla, niinkuin kuninkaat alamaisiansa hallitsevat", vastasi Liisa. "Ja onpa minulla onneksi hyvä pääministeri – Pikku, hoi!"
Hän vihelsi pienellä hopeapillillä, joka riippui hänen kaulastansa; sentapaisia siihen aikaan välistä käytettiin, kun tahdottiin kutsua palvelijoita. Pikku viisitoistavuotias tyttö tuli ulos mökistä, ei aivan niin puhtaassa puvussa kuin hän luultavasti olisi ollut, jos Liisan silmät olisivat voineet nähdä hänet, mutta sittenkin paljon sievemmin puettuna kuin mitä ylimalkaan olisi sopinut toivoakaan.
"Pikku", käski emäntä, "tarjoa leipää ja hunajaa herra valtiosinetinvartialle ja neiti Ashtonille – kyllä he suovat kömpelyytesi anteeksi, jos vain puhtaasti ja joutuisasti toimitat tehtäväsi."
Pikku täytti emäntänsä käskyn sillä kömpelyydellä, jota luonnollisesti sopikin odottaa, kulkien edestakaisin ravuntapaisin liikkein. Hänen jalkansa ja säärensä näet pyrkivät omaa tietänsä, ja pää oli taas toiseen suuntaan kääntynyt, ällistellen herraa, josta lampuodit sekä muu alusväki kuulivat puhuttavan useammin kuin mitä he omin silmin saivat nähdä. Leipää ja hunajaa tarjottiin kuitenkin viimein vaahteran lehdellä, ja kestitys otettiin vastaan kohteliaasti kuten ainakin. Valtiosinetinvartia, yhä vielä istuen kaatuneen puun lahonneella tyvellä, johon paikkaan hän heti alusta oli asettunut, näytti mielellään tahtovan jatkaa puhelua eukon kanssa, mutta ei tietävän, mistä keksisi sopivan aiheen.
"Te olette jo kauan aikaa asunut tämän kartanon maalla?" kysyi hän hetken vaiti oltuaan.
"On siitä nyt pian kaksikymmentä vuotta, kun ensi kerran näin Ravenswoodin kartanon", vastasi vanha nainen, jonka puhe, joskin se oli kohteliasta ja nöyrää, näytti kuitenkin rajoittuvan siihen, että hän töin tuskin välttämättömin sanoin vastasi herra Ashtonin kysymyksiin.
"Te ette ole, sen päätän teidän murteestanne, tältä seudulta syntyisin?" kysyi valtiosinetinvartija vielä.
"En, minä olen syntynyt Englannissa."
"Mutta te näytätte rakastavan tätä seutua niinkuin se olisi teidän syntymäpaikkanne."
"Täällä", vastasi sokea vaimo, "olen juonut sekä ilon että surun maljasta, miten milloinkin Jumala on sallinut. Täällä olin kolmattakymmentä vuotta rehellisen ja lempeän miehen aviovaimona – täällä synnytin kuusi lasta, joista saattoi toivoa hyvää – täällä Jumalan käden kautta jälleen kadotin kaikki ne siunaukset – täällä he kuolivat, ja tuolla, tuon puoleksi hajonneen kappelin vieressä, he lepäävät kaikki haudassa – minulla ei ollut muuta kotimaata kuin heidän niin kauan kuin he elivät – minulla ei ole muuta kotimaata kuin heidän nytkään, kun he ovat pois menneet."
"Mutta teidän mökkinne", virkkoi valtiosinetinvartia, "on kovin rappiolla!"
"Isä kulta", rukoili Lucy hartaasti, vaikka arasti hänen sanaansa tarttuen, "korjauttakaa se, antakaa käsky – se on: jos niin hyväksi näette."
"Kyllä se vielä kestänee minun ikäni, hyvä neiti Lucy", sanoi sokea vaimo, "en tahtoisi, että herralle tulisi siitä vähintäkään vaivaa."
"Mutta", sanoi Lucy, "teillä oli ennen aikaan parempi asunto ja te olitte rikas ja nyt vanhoilla päivillänne saatte asua tämmöisessä hökkelissä!"
"On se kuitenkin niin hyvä kuin ansaitsenkin, neiti Lucy. Koska sydämeni ei ole särkynyt siitä, mitä se on saanut kärsiä ja nähnyt muiden kärsivän, niin se mahtaa olla vahva sydän, eikä tämä vanha ruumiinikaan saa olla sen heikompi."
"Te olette varmaan nähnyt monia vaiheita", virkkoi valtiosinetinvartia; "mutta kokemuksesta varmaan myös olette oppinut niitä ennakolta odottamaan."
"Olen oppinut niitä nurisematta kärsimään", kuului vastaus.
"Mutta tiesittehän te, että niitä välttämättömästi piti tapahtua aikojen kuluessa?" arveli valtiomies.
"Tiesin kyllä, niinkuin tiesin, että se kanto, jonka päällä tai vieressä te istutte ja joka aikanansa oli korkea, uhkea puu, kerran välttämättömästi oli kaatuva vanhuuttansa tai kirveen iskusta. Mutta toivoin kuitenkin, että saisin olla näkemättä sen puun kaatumista, joka asuntoani varjosti."
"Älkää luulko", sanoi valtiosinetinvartia, "mieleni teitä kohtaan käyvän nurjemmaksi, vaikka te kaipauksella muistelettekin menneitä aikoja, jolloin tämä kartanoni oli toisen suvun omana. Teillä epäilemättä oli syytä heitä rakastaa, ja minä kunnioitan teidän kiitollisuuttanne. Tahdon vähän korjauttaa mökkiänne ja toivon, että meistä tulee paremmat ystävykset, kun opimme toinen toistamme paremmin tuntemaan."
"Minun iälläni", vastasi vanha nainen, "ei enää solmita uusia ystävyydenliittoja. Kiitoksia tarjouksestanne – se tuli hyvästä sydämestä, sitä en epäile. Mutta minulla on kaikki mitä tarvitsen enkä voi, korkea herra, ottaa teiltä vastaan enempää."
"Olkoon niin sitten", jatkoi herra Ashton, "mutta sallikaa minun kumminkin sanoa, että pidän teitä naisena, jolla on älyä ja sivistystä enemmän kuin mitä teidän ulkonaisesta tilastanne sopisi päättää. Ja sentähden pyytäisin, että edelleenkin asuisitte tällä alusmaallani verotonna elämänne loppuun asti."
"Niin toivonkin saavani", vastasi vanha vaimo vakavasti. "Luullakseni se oli pantu ehdoksi kauppakirjaan, kun Ravenswoodin kartano myytiin teille, korkea herra, vaikka semmoinen mitätön seikka on tainnut haihtua teidän muististanne."
"Kyllä nyt johtuu mieleeni – kyllä nyt muistan", sanoi herra Ashton vähän hämillänsä. "Minä näen, että olette liian lujasti kiintynyt entisiin ystäviinne ottaaksenne vastaan apua heidän jälkeläisiltään."
"Ei millään muotoa, korkea herra. Kyllä minä olen kiitollinen teidän tarjouksistanne, vaikka en niitä ota vastaan, ja soisin, että voisin palkita teidän tarjouksenne paremmalla kuin sillä, mitä nyt aion sanoa."
Valtiosinetinvartia katsahti eukkoon kummastuneena, mutta ei virkkanut mitään. "Korkea herra", jatkoi vaimo syvästi vaikuttavalla, juhlallisella äänellä, "varokaa mitä teette. Te olette syvän kuilun äyräällä."
"Todellako?" sanoi valtiosinetinvartia, jonka ajatukset jälleen kääntyivät maan valtiolliseen tilaan. "Onko jotakin tullut teidän tietoonne? – Joku salavehkeily tai salaliitto?"
"Ei, korkea herra. Ne, jotka semmoisia hankkivat, eivät kutsu neuvotteluihinsa vanhoja, sokeita eikä vaivaisia. Minun varoitukseni on toista laatua. Te olette kovin ankarasti kohdellut Ravenswoodeja. Uskokaa sanani – he ovat tulista sukua, ja vaarallista on olla tekemisissä miesten kanssa, jotka ovat yltyneet rajuiksi."
"Vielä mitä!" vastasi valtiosinetinvartia. "Mitä meidän välillämme on ollut, se on ollut lain tekemää, ei minun. Ja lakiin heidän pitää vedota, jos tahtovat kumota sen, mitä olen tehnyt."
"Niin kyllä, mutta saattaapa olla, että he katselevat asiaa toiselta kannalta ja turvaavat oman käden oikeuteen, jolleivät muut keinot auta."
"Mitä te tarkoitatte?" virkkoi herra Ashton. "Eihän nuori Ravenswood suinkaan ryhtyne väkivaltaisiin vehkeihin henkeäni vastaan?"
"Jumala varjelkoon minua sanomasta semmoista! En tiedä siitä nuorukaisesta mitään, mikä ei olisi kunniallista ja rehellistä – kunniallista ja rehellistä, sanoin minä – olisipa pitänyt lisätä: laajasydämistä, jaloa, ylevää. Mutta hän on kuitenkin Ravenswoodin sukua ja saattanee 'odottaa aikaansa'. Muistakaa, herra, George Lockhartin kohtaloa."5
Valtiosinetinvartia vavahti, kun hänen mieleensä äkkiä johdatettiin tuo äskeinen hirmuinen murhatapaus. Mutta vanha vaimo jatkoi: "Chiesley, hänen murhamiehensä, oli lordi Ravenswoodin sukulainen. Ravenswoodin kartanon salissa, minun ja muiden ihmisten läsnä-ollessa, hän julkisesti ilmoitti päättäneensä tehdä sen hirmuteon, joka sitten tapahtuikin. Minä en voinut olla ääneti, vaikka semmoinen puhe ei sopinut minunlaiselleni palvelijalle. 'Te aiotte tehdä julman rikoksen', sanoin minä, 'josta saatte vastata viimeisenä tuomiopäivänä.' Koskaan en voi unohtaa, millainen hänen katseensa oli, kun hän vastasi: 'Silloin minun tulee vastata sangen monesta asiasta, ja otanpa vastatakseni tästäkin!' Sentähden minun hyvin sopii sanoa: varokaa, ettette lain kädellä liiaksi kovistele rajuluontoista miestä. Chiesleyn verta on Ravenswoodinkin suonissa, ja yhdessä ainoassakin veripisarassa on jo tarpeeksi tulta sytyttääksensä hänet siinä tilassa, mihin hän on joutunut – minä sanon: kavahtakaa häntä!"
Vanha vaimo oli, lieneekö hän tehnyt sen tahallansa vai sattumalta, saanut herra Ashtonin pelkäämään. Salamurha, tuo hurja ja kauhistuttava apukeino, jota Skotlannin paronit muinaisina aikoina niin usein käyttivät, oli myös tänä aikana tullut kovin tiheästi käytäntöön milloin tavallista suurempi kiusaus oli yllyttimenä tai kun murhaajan mielenlaatu oli semmoiseen taipuvainen. Herra Ashton tiesi sen ja hän tiesi myös, että nuoren Ravenswoodin kärsimissä häväistyksissä saattoi olla kylliksi yllytystä tämmöiseen kostoon, joka usein on väärän oikeudenkäytön hirvittävä seuraus. Hän koetti Liisalta salata sydämessään liikkuvaa pelkoa; mutta se onnistui niin huonosti, ettei kukaan ihminen, vaikka olisikin luonnolta saanut tylsemmän älyn kuin tämä vanha eukko, olisi voinut olla huomaamatta, että tämä asia kovasti vaivasi herra Ashtonin mieltä. Hänen äänensä kuulosti kolkolta, kun hän vastasi Ravenswoodin nuorenherran olevan kunnian miehen, ja vaikka ei niin olisikaan, niin Chiesleyn kohtalossa oli muka kuitenkin tarpeeksi varoitusta jokaiselle, ketä haluttaisi omin käsin kostaa kärsimäänsä vääryyttä. Ja kiireesti lausuttuansa nämä sanat hän nousi ja läksi vastausta odottamatta.
NELJÄS LUKU
Vai hän on Capulet? Voi, siis mä sain
henkeni velaks viholliseltain!
Romeo ja Julia
Herra Ashton astui edelleen aivan äänetönnä. Hänen tyttärensä oli luonteeltaan ujo ja kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita sen ajan nuorison mieleen teroitettiin, että nimittäin lapsen piti pelätä ja sokeasti totella vanhempiansa; hän siis ei uskaltanut häiritä isänsä mietteitä.
"Miten olet niin kalpea, Lucy?" kysyi isä äkkiä kääntyen häneen ja rikkoen äänettömyyden.
Sen ajan sopivaisuussääntöjen mukaan – nuori neito näet ei silloin saanut lausua ajatustansa mistään tärkeästä asiasta, jollei erittäin kysytty – Lucy ei saanut olla ymmärtävinänsä mitään siitä, mitä Liisa ja hänen isänsä olivat keskenään puhuneet. Hän sanoi siis kalpeutensa, jonka isä oli huomannut, johtuvan siitä, että hän pelkäsi metsähärkiä, joilla juuri tällä Ravenswoodin avaran metsästyspuiston kulmalla, missä kulkijamme par'aikaa astuivat, oli tavallinen syöntipaikkansa.
Näitä elukoita, muinaisajoilla Caledonian saloilla vapaasti samoilevien metsähärkien jälkeläisiä, pidettiin tavallisesti joitakuita "herruuden ylläpitämiseksi" jokaisen skotlantilaisen aatelisherran metsästysmailla. Muutamia nähtiin, niin tämänkin miespolven ihmiset muistelevat, viimeksi vielä kolmen suuren herraskartanon, nimittäin Hamiltonin, Drumlanrickin ja Cumbernauldin mailla. Ne olivat sekä kooltaan että väkevyydeltään paljon huonontuneet vanhasta juurestansa, mikäli voidaan päättää vanhojen aikakirjojen kertomuksista sekä niistä mahdottomista luurangoista, joita hyvin usein löydetään soita ja rämeitä kuivatettaessa. Urospuoli oli kadottanut uhkean, pörhöisen harjansa ja koko eläinrotu oli nyt pieni, hoikanlainen, karvaltaan harmaanvalkoinen tai pikemmin vaaleankeltainen, sarvet sekä sorkat mustat. Johonkin määrin oli näissä härissä säilynyt niiden esi-isien metsäläisluonto; niitä ei saatu kesytetyiksi, sillä ne eivät voineet kärsiä ihmisiä; ja ne kävivät usein vaarallisiksi, jos niitä varomattomasti lähestyi tai vallattomasti ärsytti. Tästä syystä ne on hävitetty yllämainituista paikoista, joissa ne muuten luultavasti olisi säilytetty skotlantilaisen salon omituisina asukkaina ja herraspuiston sopivina koristuksina. Pari sentään, jollen väärin muista, on vieläkin tallella Chillingham Castlessa Northumberlandissa, Tankervillen kreivin kartanon maalla.
Niinkuin sanottu, Lucy oli katsonut sopivaksi selittää kasvoillaan ilmenevät pelon merkit siten, että muka kolme, neljä tuommoista metsähärkää näkyi läheisyydessä, mutta hänen kalpeutensa todellinen syy oli aivan toinen. Sillä metsässä kävellessään hän oli hyvin tottunut näkemään metsähärkälaumoja; eikä siihen aikaan vielä, niinkuin tätä nykyä, pidetty syyttä ilmestyviä hermovavahduksia välttämättömästi nuoren herrasneidon tapoihin kuuluvina. Mutta puheenalaisessa tilaisuudessa Lucy sai pian syytä todelliseen pelkoon.
Juuri kun hän oli vastannut yllämainitulla tavalla ja ennenkuin isä vielä kerkesi moittia häntä tästä pelkurimaisuudesta, niin muuan härkä – lieneekö neiti Ashtonin punainen päällysvaatteen väri suututtanut sitä vai muuten vain juolahtanut sen päähän joku niistä julmistumisen juonista, joihin metsähärät ovat niin helposti taipuvaiset, äkkiä erosi laumastaan, joka oli syömässä heinäisen, tiheään viidakkoon päättyvän nurmilakeuden yläpäässä. Eläin astui sen laidunmaalle tulleita kutsumattomia vieraita vastaan, ensin hitaasti, polkien maata sorkillaan, välistä aina mylvähtäen ja tonkien maata sarvillansa, ikäänkuin olisi tahtonut kiihoittaa itseänsä raivoon ja surmatyöhön.
Herra Ashton, joka huomasi näistä liikkeistä, että härkä alkoi tulla vaaralliseksi, tempasi tyttärensä käsivarren kainaloonsa ja rupesi kiireesti taluttamaan häntä pitkin metsätietä, toivoen näin pääsevänsä pois otuksen näkyviltä ja saapuvilta. Mutta tämä oli pahin keino, jonka hän olisi voinut keksiä; sillä härkä tämän paon rohkaisemana rupesi nyt ajamaan heitä takaa täyttä vauhtia. Lujempikin miehuus kuin valtiosinetinvartian olisi voinut masentua. – Mutta rakkaus lapseen, "rakkaus, joka on kuolemaa väkevämpi", vahvisti häntä. Hän auttoi ja talutteli tytärtänsä yhä eteenpäin, kunnes Lucy, joka pelosta oli käynyt aivan voimattomaksi, vaipui maahan hänen viereensä. Ja nyt, kun hän ei enää voinut auttaa tyttärensä pakoa, herra Ashton kääntyi ympäri ja asettui Lucyn ja vimmaisen härän väliin, joka läheni täyttä vauhtia, takaa-ajon kiihkosta yhä vielä rajummaksi yltyen, ja oli enää vain muutamien askelien päässä heistä. Valtiosinetinvartialla ei ollut mitään asetta; hänen vanhuutensa ja korkea arvonsa olivat syynä siihen, ettei hän edes pitänyt kävelymiekkaa helistimenä vyöllään, niinkuin siihen aikaan aatelisherroilla oli tapana – ja vähänpä semmoisesta olisikin ollut apua.
Näytti ehdottomasti siltä, että isä tai tytär tai molemmatkin joutuisivat uhkaavan surman uhriksi – mutta pyssyn laukaus likeisestä viidakosta keskeytti yht'äkkiä härän juoksun. Luoti sattui niin tarkkaan selkärangan ja pääkallon liitospaikkaan, että haava, joka toisessa paikassa tuskin olisi hidastuttanutkaan härän juoksua, heti paikalla vaikutti kuolettavasti. Kauheasti mylvähdellen härkä horjahti vielä eteenpäin, pikemmin vauhtinsa kuin jalkojensa liikunnon voimalla, kunnes se oli kolmen askeleen päässä kummastuneesta herra Ashtonista. Siihen se sitten kellahti maahan, kaikki jäsenet mustassa kuolemanhiessä ja vavahdellen henkitoreissaan.
Lucy makasi pyörtyneenä maassa, tietämättä ihmeellisestä pelastuksestaan. Hänen isänsäkin oli melkein kuin pyörryksissä, niin joutuisasti ja arvaamattomasti oli uhkaava, välttämättömältä näyttänyt kuolema vaihtunut täydeksi vaarattomuudeksi. Hän katseli äänettömänä, hämmästyneesti ihmetellen eläintä, joka kuolleenakin yhä vielä näytti kauhistavalta. Niin hämärä oli vielä hänen käsityksensä siitä, mitä oli tapahtunut, että hän olisi luullut ukkosennuolen iskun syypääksi härän juoksun loppumiseen, jollei hän olisi huomannut miestä, joka seisoi viidakossa oksien peitossa lyhyt pyssy kädessään.
Tämä näky herätti hänet heti selvään tietoisuuteen tilastansa – katse, jonka hän loi tyttäreensä, muistutti hänen mieleensä, että tässä oli apua tarvis. Hän huusi miestä, jota hän luuli joksikin metsänvartiaksi, ja käski hänen pitää huolta neiti Ashtonista sillä aikaa kun hän itse kävisi apua hakemassa. Metsämiehen lähestyessä herra Ashton näki, että hän oli vieras, mutta hänen mielensä oli niin liikuttunut, ettei hän voinut enempää häntä tarkastella. Muutamin kiirein sanoin hän käski metsämiehen, koska tämä oli väkevämpi ja notkeampi häntä itseään, kantaa nuoren neidon lähellä olevalle lähteelle, jona aikana hän sanoi itse palaavansa Liisan mökille apua hakemaan.
Mies, jonka parhaaseen aikaan tulleesta avusta heillä oli niin paljon syytä olla kiitollisia, ei näyttänyt aikovankaan jättää hyvää työtänsä kesken. Hän nosti Lucyn maasta syliinsä ja läksi kantamaan häntä metsän lakeita paikkoja myöten, polkuja pitkin, jotka hän näytti hyvin tuntevan. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli vienyt Lucyn perille asti ja asettanut hänet maahan runsasvetisen, kirkkaan lähteen partaalle. Tämä lähde oli ennen muinoin ollut goottilaistyylisten rakennusten kattama, suojelema ja koristama; mutta nyt oli sen katoksena ollut kupu särjetty ja hajallaan, ja vesisäiliönä ollut goottilaistyylinen allas oli hävitetty. Vesi kumpuili katotonna maan povesta ja juoksi polvitellen tietänsä särkyneitten veistokuvien ja sammaltuneitten kivien välitse.
Taru, joka ainakin Skotlannissa on alati valmis koristamaan ihmeellisillä kertomuksilla jokaisen itsessään merkillisen paikan, oli ollut keksivinänsä syyn, miksi tätä lähdettä oli pidetty niin suuressa kunniassa. Eräs Ravenswoodin herra oli muka kerran eräretkellä sattuessaan tälle paikalle kohdannut nuoren, ihanan neidon ja samoin kuin muinoin Numa-kuningas ihastunut tähän uuteen Egeriaan. He kohtasivat toinen toisensa perästäkin monta kertaa, aina auringonlaskun aikana, ja metsätytön suloisuus vahvisti vielä sitä rakkauden sidettä, jonka hänen muotonsa kauneus ensiksi oli solminut. Sitäpaitsi hänen käytöksensä salaperäisyys teki tämän suloisuuden ja kauneuden vieläkin viehättävämmäksi. Hän ilmestyi ja katosi aina aivan lähteen partaalla, josta rakastaja päätti hänen käsittämättömällä tavalla kuuluvan lähteeseen. Niinikään hän oli heidän yhdessäololleen määrännyt muutamia ehtoja, joihin näytti myös kätkeytyvän joku salaisuus. He kohtasivat toisensa vain kerran viikossa – perjantai oli määräpäivä – ja neiti sanoi Ravenswoodin herralle, että hänen oli aina pakko lähteä niin pian kuin iltakello soi kappelissa, joka kuului läheiseen, nyt jo aikoja sitten raunioksi hajonneeseen erakkoasuntoon. Ilmoittipa Ravenswood rippituolissa tämän eriskummallisen lemmenasiansa salaisuuden erakolle, ja Sakarias piti aivan varmana ja ilmeisenä, että herra oli paholaisen pauloissa ja surman suussa niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta. Kaikella saarnataidon voimalla hän teroitti tätä vaaraa paronille ja kuvasi mitä kauhistavimmalla tavalla, minkälainen tuo suloinen lähteenhaltija muka oikeastaan oli mielenlaatunsa sekä ulkomuotonsa puolesta, rohkeasti väittäen hänen olevan pimeyden valtakunnan asujaimia. Rakastaja kuunteli tätä itsepintaisen uskomattomana; mutta viimein, väsyneenä erakon lakkaamattomiin kehoituksiin, hän lupasi kuitenkin tutkia mielitiettynsä oikeata luontoa ja olentoa. Hän suostui Sakariaan ehdotukseen, että kun hän ensi kerralla taas olisi lähteenhaltijan seurassa, iltakelloa soitettaisiin puolta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Erakko näet väitti, mainiten väitteensä perusteeksi lauseita kirjasta Matteus Malleficarum (noitain vasara) sekä Sprengeruksen, Remigiuksen ynnä muiden oppineiden pimeydenvaltojentuntijain teoksista, että muka häijy henki, jos hänet tällä viekoituksella oli saatu viipymään yli aikansa, oli ilmautuva todellisessa helvetin asujaimen muodossaan rakastajan kauhistukseksi ja sitten katoava tulen välähdykseen ja tulikiven katkuun. Raimund Ravenswood suostui tähän koetukseen uteliaana näkemään miten oli käyvä, vaikka kuitenkin varmana siitä, että erakon luulo oli osoittautuva perättömäksi.
Määräaikana rakastajat kohtasivat toinen toisensa ja heidän yhdessäolonsa kesti yli tavallisen määrän, sillä munkki ei soittanutkaan iltakelloja tavalliseen aikaan. Haltijan muodossa ei tapahtunut mitään muutosta; mutta pitenevistä varjoista huomattuansa, että tavallinen iltakellojen soittoaika oli jo ohitse, hän tempautui tuskallisesti kiljahtaen irti rakastajansa sylistä, sanoi hänelle jäähyväiset ikiajoiksi ja katosi lähteeseen sukeltamalla. Vedestä hänen jäljestänsä nousevat kuplat olivat verestä punaiset, josta onneton paroni päätti, että hänen ajattelematon uteliaisuutensa oli saattanut tuon ihastuttavan salaperäisen olennon turmioon. Omantunnonvaivat ja suloisen neidon kaipaus kiusasivat häntä koko hänen elämänsä ajan, joka pian saikin loppunsa Floddenin taistelussa muutamia kuukausia myöhemmin. Mutta sitä ennen hän oli kadonneen haltijaneitonsa muistoksi koristanut lähteen, jossa tämä näytti asustaneen, ja rakentanut sen pienen kupukatoksen – jonka jäännökset yhä vielä näkyivät hajallansa lähteen reunan ympärillä – suojaksi, jotta sen vesiä ei päästäisi sotkemaan ja saastuttamaan. Tästä ajasta saakka Ravenswoodin suku muka oli alkanut hävitä.
Tämmöinen oli rahvaan suussa yleisesti liikkuva taru. Selittivätpä sitä sentään muutamat, jotka olivat olevinansa muuta rahvasta viisaammat, epäselväksi tarinaksi kauniin talonpoikaistytön kohtalosta, jota mainittu Ravenswood muka rakasti, mutta jonka hän mustasukkaisuuden puuskassa tappoi, jolloin tytön veri vuosi katoslähteeseen – tällä nimellä lähdettä tavallisesti sanottiin. Toiset puolestansa arvelivat tämän tarun olevan vielä vanhempaa alkuperää ja syntyisin muinaisesta pakanallisesta uskonnosta. Mutta siitä asiasta olivat kaikki yhtä mieltä, että tämä paikka oli turmiollinen Ravenswoodin suvulle, niin että lähteestä juonti, jopa sen reunalle saapuminenkin, oli yhtä varmasti onnettomuutta tuottava mainitun suvun jälkeläisille kuin vihreissä vaatteissa käyminen Grahameille, hämähäkin tappaminen Bruceille tai maanantaisin Ord-joen yli meneminen S: t Claireille.
Tässä vaarallisessa paikassa Lucy Ashton taas veti ensimmäisen henkäyksensä pitkällisen, melkein kuoleman kaltaisen pyörtymisen jälkeen. Kauniina ja kalvakkana – niinkuin tarussa mainittu lähteenhaltija viimeisenä tuskallisena hetkenään, kun hänen oli pakko erota rakastajasta – istui hän nojautuen muutamaan kaivorakennuksen lohkareeseen, ja hänen viittansa, kastuneena vedestä, jota hänen suojelijansa runsaasti oli käyttänyt saattaaksensa hänet jälleen tointumaan, oli painunut niin ruumiinmukaiseksi, että neidon hoikka, ihana vartalo sitä selvemmin tuli ilmi.
Tuntoihinsa tultuansa Lucy heti ensi hetkenä muisti vaaran, joka oli pyörryttänyt hänet – toiseksi hän muisti isänsä. Hän katsahti ympärilleen – herra Ashtonia ei näkynyt missään. – "Isäni – isäni!", muuta hän ei saanut suustansa.
"Herra Ashton on täydessä turvassa", vastasi oudon miehen ääni, "hän on aivan vahingoittumaton ja tulee kohta tänne teidän luoksenne."
"Onko se oikein totta?" huudahti Lucy. "Härkä oli aivan likellä – älkää pidättäkö minua – minun pitää mennä isääni hakemaan!"
Lucy nousi lähteäkseen; mutta hän oli niin voimaton, ettei hän millään muotoa jaksanut täyttää aikomustaan. Päinvastoin hän oli kaatumaisillaan sille kivelle, jonka nojassa hän oli istunut, ja olisi luultavasti pahasti loukkaantunut oman onnensa nojaan jätettynä.
Vieras oli niin likellä, että hän, jollei tahtonut antaa tytön kaatua, ei voinut olla tempaamatta häntä syliinsä. Hän teki sen, vaikka hänessä ensi hetkellä ilmeni vastahakoisuutta, mikä tuntui sangen oudolta nuoressa miehessä, jolla on tilaisuus suojella kaunotarta. Näytti siltä kuin neidon ruumis, niin kepeä kuin se oli, olisi ollut liian raskas paino tälle nuorelle, väkevälle auttajalle. Sillä hän ei näyttänyt sydämessään tuntevan vähintäkään kiusausta pitelemään Lucya sylissänsä, vaan hän laski tytön samalle kivelle, mistä tämä oli noussut, ja peräytyi muutamia askeleita sanoen kiireisellä äänellä: "Herra William Ashton on täydessä turvassa ja tulee heti tänne. Älkää olko huolissanne hänen kohtalostaan – sallimus on ihmeellisellä tavalla pelastanut hänet. Te, neiti, olette voimaton ettekä saa nousta ennenkuin tänne joutuu joku sopivampi auttaja kuin minä olen."