33. LUKU.
PALATSIHUVILAN VALLOITUS
Jos Sir Henryn odottelemat ikävät vieraat olisivat tulleet palatsihuvilaan suoraan, sen sijaan että viipyivät kolme tuntia Woodstockissa, niin he olisivat saaneet saaliinsa. Mutta osittain ehkäistäkseen kuninkaan pakoa ja osittain tehdäkseen oman osuutensa tässä seikkailussa tärkeämmäksi oli familisti kuvannut, että palatsihuvilan asukkaat olivat alituiseen varuillaan. Hän oli teroittanut Cromwellin mieleen, kuinka välttämätöntä etsijäjoukon oli sentähden pysyä alallaan, kunnes hän toisi tiedon, että huonekunta oli vetäytynyt levolle. Tällä ehdolla hän oli ottanut sekä keksiäkseen onnettoman Kaarlon makuuhuoneen että mahdollisuuden mukaan teljetäkseen oven jollain tavoin ulkopuolelta, jotta pako ei tulisi kysymykseenkään. Hän oli niinikään luvannut hankkia avaimen erääseen takaoveen, josta soturit pääsisivät taloon ilman mitään hälytystä. Vieläpä hän esitti asian olevan paikallistuntemuksensa avulla järjestettävissä niin taatusti, että hän toimittaisi kenraalin tai tämän mahdollisesti valtuuttaman sijaisen Kaarlo Stuartin vuoteen ääreen ennen kun tämä oli nukkunut pois edellisen illan punaviinin höyryjä. Ennen kaikkea hän oli huomauttanut, että vanhan talon rakenteen johdosta oli monia pääsyteitä ja sivuovia toimitettava huolellisesti vartioiduiksi ennen kuin asukkaat olivat saaneet vähäisintäkään vihiä tunkeutujista; muutoin saattaisi koko yrityksen menestys joutua vaaraan. Hän oli senvuoksi pyytänyt Cromwellia odottamaan kauppalassa, jos hän ei olisi siellä jo kenraalin saapuessa, ja hänen vakuutuksensa mukaan oli soturien marssittaminen edestakaisin nykyään niin tavallista, että jos palatsihuvilaan kuultaisiinkin uuden osaston saapuneen tienoolle, noin jokapäiväinen seikka ei aiheuttaisi siellä mitään huolestusta. Hän oli esittänyt tähän palvelukseen valittavaksi ehdottomasti luotettavia huoveja – ei hengellisesti heikkoja – ei ainoatakaan sellaista, joka amalekiittien pelossa pyörtäisi takaisin Gileadin vuorelta, vaan sotaisia miehiä, jotka olivat tottuneet iskemään miekalla toisen iskun tulematta tarpeelliseksi. Lopuksi hän oli pitänyt viisaana, että kenraali asettaisi Pearsonin tai jonkun muun täydellisesti taatun upseerin johtamaan joukkuetta ja pysyttelisi itse salassa sotamiehiltäkin, jos katsoisi asianmukaiseksi kuitenkin tulla paikkakunnalle.
Miehen kaikkia neuvoja oli Cromwell noudattanut täsmällisesti. Hän oli saapunut tämän satamiehisen valiojoukkonsa etunenässä, koottuaan mukaansa pelkkiä horjumattoman päättäväisiä miehiä, tuhansissa vaaroissa koeteltuja ja karaistuneita ehdottoman epäröimättömiksi ja säälimättömiksi sen vakaan ja jyrkän kiihkomielisyyden johdosta, joka oli heidän toimintansa pääperusteena – miehiä, joille Cromwell oli sekä kenraali että pyhien valittujen päällikkö, joten hänen määräyksensä olivat heille jumalallisia käskyjä.
Syvästi ja katkeroittuneesti pahoitteli kenraali sen henkilön aavistamatonta poissaoloa, jonka välitykseen hän oli niin täydellisesti luottanut, ja monia oletuksia johtui hänen mieleensä noin salaperäisen käytöksen aiheesta. Väliin hän ajatteli Tomkinsin sortuneen väkijuomiin, tietäen hänet luontuvaksi siihen heikkouteen, ja tässä käsityksessä ollessaan hän purki raivostustaan sadatuksiksi, jotka olivat kyllä erilaisia kuin kavalierin hurjat noitumiset ja kiroukset, mutta sisälsivät kuitenkin yhtä synnillistä herjausta ja runsaammin sisukasta tuimuutta. Toisin ajoin hän arveli, että joku äkillinen hälytys tai kenties huima kavalierimässäys oli saanut Woodstockin palatsihuvilan väen valvomaan tavallista myöhempään. Tämä otaksuma tuntui kaikkein todennäköisimmältä, ja siihen hänen mielensä palasi usein; juuri se toivo, että Tomkins vieläkin saapuisi kohtauspaikalle, sai hänet viivyttelemään kauppalassa, hän kun oli kiihkeä kuulemaan viimeisiä tietoja asiamieheltään ja pelkäsi vaarantavansa koko yrityksen, jos ryhtyi ennenaikaisesti toimimaan omin päin.
Sillaikaa Cromwell, huomaten mahdottomaksi enää salata läsnäoloaan, järjesti kaiken, jotta oltaisiin hetimiten valmiita lähtöön. Puolet sotureista sai laskeutua ratsailta ja toimittaa hevosilleen leposijan; toisen puoliskon oli pidettävä ratsunsa satuloittuina ja itse oltava valmiina silmänräpäyksessä karauttamaan taipaleelle. Miehet tuotiin sitte vuorotellen taloon saamaan hiukan virkistystä, ja hevosten luo jätettiin riittävä vartio, jota vaihdettiin tuon tuostakin.
Siten odotteli Cromwell tukalan epätietoisuuden kiusaamana, usein luoden tuskastuneen silmäyksen eversti Everardiin, joka hänen epäluulonsa mukaan olisi hyvin kyennyt korvaamaan puuttuvan apurin, jos olisi suvainnut. Everard kesti koetuksensa tyynesti, muuttumattomin kasvoin; hänen sävynsä ei ollut uljasteleva eikä masentunut.
Löi viimein puoliyön hetki, ja kävi välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Tomkins oli voinut olla petollinen, tai luultavammalta tuntui se aavistus, että hänen vehkeensä oli keksitty ja hän itse saanut surmansa taikka joutunut kostonhimoisten kuningasmielisten vangiksi. Sanalla sanoen, aikaa ei ollut enää hukattavissa, jos tahdottiin ollenkaan käyttää tilaisuutta, joka oli tarjolla hänen jo tavoittelemansa ylimmän vallan peloittavimman vaatijan kytkemiseksi. Hän antoi vihdoin Pearsonille käskyn toimittaa miehet aseisiin, neuvoen osaston järjestämistapaa ja varoittaen kaikkia marssimaan mahdollisimman äänettömästi eli kuten päiväkäskyssä mainittiin, "ihan niinkuin Gideon marssi hiljaa, kun hän läksi midianiittien leiriä vastaan ainoastaan palvelijansa Phuran kanssa. Mitämaks", lausuttiin edelleen tässä omituisessa asiakirjassa, "mekin saamme tietää, mitä nuo midianiitit ovat unessaan nähneet".
Joukkueen etuvartiona eteni yksinäinen kulkuvahti korpraalin ja viiden vakaan, koetellun soturin seuraamana, sitte tuli pääosasto. Kymmenmiehinen takajoukko vartioitsi Everardia ja pastoria. Cromwell vaati edellisen läsnäoloa, koska saattoi käydä tarpeelliseksi kuulustella häntä tai tutkia vastakkain muiden kanssa, ja pastori Holdenoughin hän vei mukanaan, koska tämä olisi taakse jätettynä saattanut päästä pakoon ja kenties nostattaa jonkun mellakan kauppalassa. Presbyteriläiset eivät tosin ainoastaan yhtyneet kansalaissotaan, vaan johtelivatkin siinä; mutta sen päättyessä he olivat kovin tyytymättömiä sotaisten lahkolaisten suurempaan valtaan, ja heitä ei voinut uskoa avuliaiksi välittäjiksi missään asioissa, jotka koskivat näiden etua. Sitte kun jalkaväki oli mainittuun tapaan jaettu, se marssi taipaleelleen rintamansa vasemmalta puolelta, sillaikaa kun Cromwell ja Pearson, kumpainenkin jalkasin, pysytteli keskuksen eli pääosaston etunenässä. Kaikki olivat varustetut petroneleilla, uudempaa karbiinia muistuttavilla pyssyillä, joita silloinkin ratsumiehet käyttivät. He marssivat aivan äänettöminä ja mitä säännöllisimmin, koko joukko edeten kuin yksi mies.
Noin sadan kyynärän päässä perimäisten jalankulkijani takana tulivat ne huovit, jotka olivat pysyneet ratsailla, ja näytti siltä kuin olisivat järjettömät elukatkin tajunneet Cromwellin määräyksen, sillä hevoset eivät hirnahdelleet ja näyttivät ihan laskevan kavionsakin maahan varovasti, tömistellen tavallista vähemmin.
Huolestuneihin mietteisiin vaipuneena ei heidän johtajansa hiiskunut mitään muuta kuin kuiskauksin uudistettuja varotuksia hiljaisuudesta. Miehet olivat ihmeissään ja riemastuksissaan, kun havaitsivat olevansa mainehikkaan kenraalinsa johdettavia ja epäilemättä määrättyjä johonkin varsin tärkeään salaiseen palvelukseen; senvuoksi he mitä tarkimmin noudattivat hänen uudistuvia käskyjään.
He astelivat pitkin kauppalan katua mainitsemassamme järjestyksessä. Asukkaita oli vähän liikkeellä, ja ne harvat, jotka olivat pitkittäneet illan pitoja noin myöhäiseen hetkeen asti, olivat hyvillään väittäessään voimakkaan soturiosaston huomiota, sotamiehet kun usein toimivat järjestysvaltana kuulustellen myöhäisten liikkujain tarkoitusta tai heidän matkansa määrää.
Aina siitä saakka kun joukkue oli saapunut kauppalaan, oli ajopuiston ulkoporttia vartioinut kolme huovia, ehkäistäkseen kaiken yhteyden palatsihuvilan ja Woodstockin välillä. Spitfire, Wildraken lähetti, oli usein käynyt metsässä ryöstämässä linnunpesiä tai muilla luvattomilla retkillä, ja hän oli välttänyt noiden miesten valppauden kapuamalla muurin yli eräästä syrjäisestä murtumasta, joka oli hänelle hyvin tuttu.
Sotakurin sääntöjen mukaan vaihdettiin kuiskattu tunnussana tuon vartion ja Cromwellin osaston etujoukon kesken. Jalkaväki astui puistoon, ja sitä seurasi ratsuväki, jonka piti kartella kovaa tietä ja mahdollisuuden mukaan ratsastaa puistokujan ruohoista viertä pitkin. Sinne tultua käytettiin lisäksi sitä varokeinoa, että pari soturia pantiin tutkimaan metsää kumpaiseltakin puolelta tietä ja vangitsemaan tai vastarintaa tehtäessä surmaamaan kenet hyvänsä tapaisivat piileskelemässä siellä millä tahansa verukkeella.
Sillävälin alkoi sää osoittautua yhtä otolliseksi Cromwellille kuin hän oli havainnut useimmat tapaukset suotuisiksi uransa varrella. Tähän asti oli harmaja usma levittänyt häämyänsä kaikkialle ja tehnyt marssimisen metsässä haparoivaksi ja tukalaksi. Mutta nyt se väistyi kuutamon tieltä, joka monien ponnistusten jälkeen viimein tunkeusi huurujen läpi; kuun himmeän kalsea soihtu valaisi nyt taivasta niinkuin erakon hiipuva lamppu hänen lepokammiotansa. Joukkue oli jo päässyt palatsihuvilan edustan näkösälle, kun Holdenough kuiskasi Everardille, heidän kävellessään likekkäin: "Ettekö näe – tuolla tuikuttaa taas se salaperäinen valo epävakaisen Rosamondin tornissa? Tämä yö koettelee, onko lahkolaisten paholainen vai ilkimielisten paholainen voimakkaampi. Eijaa, saatanan kuningaskunta on jakautunut itseänsä vastaan!"
Jumaluusoppineen keskeytti muuan aliupseeri, joka tuli pikaisesti, mutta kuulumattomin askelin sanomaan ankarana kuiskauksena: "Hiljaa, vanki siellä takana – hiljaa, kuoleman uhalla."
Tovin kuluttua koko joukkue pysähtyi; sana seis siirtyi toisesta toiseen, ja sitä toteltiin heti. – Keskeytyksen syynä oli se, että pääosaston sivustasta oli airut saapunut kiireisesti ilmoittamaan Cromwellille valon pilkoituksesta, jota oli nähty metsässä jonkun matkan päässä vasemmalla.
"Mitä voi se olla?" sanoi Cromwell, jonka matala ja tuima ääni kuiskauksenakin kuului selvästi. "Liikkuuko se vai onko paikallaan?"
"Se on liikkumaton, mikäli me voimme päättää", vastasi huovi.
"Kummallista – sen lähistöllä ei ole mitään mökkiä."
"Suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun huomauttaa, että se saattaa olla saatanan juoni", honotti korpraali Humgudgeon; "hän on viime aikoina ollut ylen voimallinen täällä päin".
"Suvaitkoon sinun typeryytesi kuulla, että sinä olet aasi", ärähti Cromwell, mutta muisti heti, että korpraali oli ollut sotamiesten sananselittäjiä eli puhujia, joten hänelle oli osoitettava soveliasta arvonantoa. Senvuoksi hän lisäsi: "Silti, jos se on saatanan juoni, niin me Jumalan avulla vastustamme häntä ja se ruma vihollinen pakenee tieltämme. – Pearson", hän käski sotilaalliseen lyhytsanaisuuteensa palaten, "ota neljä miestä ja katso, mitä siellä on. Ei – ne rahjukset voivat pelkäillä sinun johdollasi. Mene sinä suoraan palatsihuvilan luo – saarra se sopimaamme tapaan, jotta lintukaan ei pääse sieltä pujahtamaan – muodosta ulompi ja sisempi vartiopiiri, mutta älä hisahdakkaan ennen kuin minä tulen. Jos jotkut yrittävät paeta, tapa heidät." Hän lausui sen käskyn kamalan pontevasti. "Tapa heidät paikalla", hän toisti, "olkoot he keitä tai mitä tahansa. Se on parempi kuin rasittaa tasavaltaa vangeilla."
Pearson läksi panemaan toimeen päällikkönsä määräyksiä. Tulevainen protektori järjesti sillaikaa luoksensa jääneen pikku joukon sillä tavoin, että miehet lähestyisivät eri suunnilta yhtaikaa valoa, joka herätti hänen epäluuloaan. Heidän piti hiipiä niin lähelle sitä kuin mahdollista, menettämättä toistensa kannatusta, ja olla valmiina hyökkäämään paikalle samalla hetkellä, kun hän antaisi merkin voimakkaalla vihellyksellä. Kiihkeänä saamaan omin silmin selon asiasta Cromwell läheni uteliaisuutensa esinettä; hänellä oli vaistomaisesti kaikki sotilaallisen varovaisuuden tavat, jotka ovat toisissa ammatillisen kasvatuksen ja pitkällisen kokemuksen tuloksia. Hän hiipaili puulta toiselle intiaanisissin kevein askelin ja väijymistaidoin, ja ennen kuin yksikään hänen miehistään oli ehtinyt kyllin likelle näkemään kohtausta, hän huomasi maahan lasketun lyhdyn valossa kaksi miestä, jotka olivat kaivaneet näköjään hätävaraisen haudan. Heidän lähellään oli jotakin käärittynä hirventaljaan, ja se mytty muistutti suuresti miehen ruumista. He haastelivat keskenään matalalla äänellä, mutta vaarallinen kuulija sai kuitenkin täyden tolkun heidän sanoistaan.
"Se on nyt viimeinkin tehty", virkkoi toinen; "ilkeämmässä ja sitkeämmässä urakassa en ole eläissäni ollut. Ei taida minusta olla enää juuri mihinkään. Käsivartenikin ovat ihan kuin eivät minulle kuuluisikaan, ja kummallista on sekin, että minä en kyennyt saamaan mitään lämpöä jäseniini, vaikka kuinkakin lujasti ahersin."
"Minä olen kyllä saanut lämpimäni", huomautti Rocheliffe läähättäen uupumuksesta.
"Mutta vilu on sydämessäni", arveli Joceline; "tuskin voin toivoa enää koskaan lämpeneväni. Se on kummallista, ja meitä tuntuu loitsu painavan. Tässä me olemme lähes kaksi tuntia pungastaneet, mitä Diggen hauturi olisi paremmin saanut aikaan puolessa tunnissa."
"Me olemme hyvinkin kehnoja kaivureita", vastasi tohtori Rochecliffe. "Pysyköön kukin työkaluissaan – sinä kiekkuratorvessasi ja minä salakirjoituksissani. Mutta älähän masennu; routainen kamara ja juurien paljous ne tekivät hommamme työlääksi. Ja nyt, kun tälle onnettomalle miehellä on toimitettu kaikki asianmukaiset menot ja kun olen lukenut hänen tomulleen kirkon hautaustekstin, vahat quantum, laskekaamme hänet sievästi tähän viimeiseen leposijaansa; maan pinnalla ei häntä suurestikaan kaivata. Pää pystyyn vain, mies, olethan soturi; me olemme siunanneet hänen ruumiinsa, ja jos ajat sallivat, niin siirrätämme hänet vielä vihittyyn multaan, vaikka, hän ei ollenkaan ansaitse sellaista suosiota, No, auta minua multaamaan hänet; vedämme orjantappuroita ja sinivatukoita paikan peitoksi, jahka olemme lapioineet tomua tomun päälle. Ja ajattele sinä tätä selkkausta miehuullisemmin, ja muista, että salaisuutesi on omassa tallessasi."
"Siitä en voi mennä takuuseen", väitti Joceline. "Minusta tuntuu kuin ihan lehtikasoissa kahiseva yötuulikin kertoisi, mitä olemme olleet tekemässä – tuntuu kuin itse puut huokailisivat: 'juurtemme alla makaa hengetön ruumis'. Todistajia ilmestyy pian, kun on verta vuodatettu."
"Niin ilmestyykin, ja varsin varahin", huudahti Cromwell kavahtaen esille tiheiköstä, tarttuen Jocelineen ja ojentaen pistoolin hänen päätänsä kohti. Minä tahansa muuna elämänsä hetkenä olisi metsämies ylivoimankin ahdistamana tehnyt mitä hurjinta vastarintaa. Mutta vanhan kumppanin surmaamisesta johtunut kauhu oli uupumuksen ja yllätyksen lisänä niin lannistanut hänet, että hän henkensäkin jouduttua vaaraan oli siepattavissa kiinni yhtä helposti kuin teurastaja kytkee lampaan. Tohtori Rochecliffe rimpuili hiukan, mutta hänen ympärilleen sulloutuneet soturit nujersivat hänet pian. "Katsokoon joku teistä", käski Cromwell, "mikä ruumis tämä on, joka on joutunut näiden jumalattomien Belialin poikien murhanhimon uhriksi. Korpraali Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, katso kasvoista, tunnetko niitä."
"Tunnustan tuntevani ihan niinkuin kuvastimesta omani", honotti korpraali silmäiltyään kuollutta lyhdyn valossa. "Totisesti siinä on vakaa uskonveljemme Joseph Tomkins."
"Tomkins!" huudahti Cromwell hypähtäen eteenpäin ja viidellä silmäyksellä varmistautuen ruumiin kasvonpiirteistä. "Tomkins! – ja murhattuna, kuten näkyy rusennetusta ohimosta! Te koirat, tunnustakaa totuus – te olette murhanneet hänet syystä että saitte ilmi hänen kavalluksensa – minun pitäisi sanoa hänen vilpittömän mielensä Englannin tasavallan edistämisessä ja hänen vihansa niitä vehkeitä vastaan, joihin te tahdoitte sekaannuttaa hänen rehellisen yksinkertaisuutensa."
"Niin", lisäsi puolestaan Armo-olkoon-täällä Humgudgeon, "sitte häväistäksenne hänen hengetöntä ruumistansa paavillisilla opeillanne, niinkuin olisitte ahtaneet kylmää huttua sen kylmään suuhun. Minä pyydän teitä, kenraali, antakaa sitoa nämä miehet lujasti."
"Älä sinä välitä, kopraali", sanoi Cromwell, "aikamme on vähissä. – Ystävä, teille, jonka otaksun tohtori Anthony Rochecliffeksi arvoltanne ja nimeltänne, minun on annettava valittavaksi hirttäminen aamun koittaessa tai Herran palvelijan surmaamisen sovittaminen kertomalla, mitä tiedätte tuon talon salaisuuksista."
"Tosiaan, sir", vastasi Rochecliffe, "te tapasitte minut vain papillisessa velvollisuudessani, hautaamassa kuollutta; ja mitä tulee kysymystenne vastaamiseen olen päättänyt itse ja neuvon onnettomuustoveriani tässä tilaisuudessa – "
"Viekää hänet", käski Cromwell; "tunnen hänen jäykkäniskaisuutensa vanhastaan, vaikka olen pannut hänet kyntämään vaossani, silloin hän luuli työskentelevänsä omalla mulloksellaan. Viekää hänet peremmäksi, ja tuokaa tänne se toinen. – Tule tänne – tähän näin – likemmä – likemmä. Korparaali Armo-olkoon-täällä, pidä sinä kättäsi vyössä, jolla hän on sidottu. Meidän täytyy pitää huolta hengestämme tämän ahdistetun maan tähden, vaikka – hyväinen aika – sen oman arvon me panisimme vaaraan nuppineulasta. – No, kuules, mies, valitse henkesi ostaminen täydellä tunnustuksella tai nykäiseminen tuollaiseen vanhaan tammeen. Mitä arvelet?"
"Niin, hyvä herra", vastasi metsänvartija teeskennellen suurempaa maalaisuutta kuin hänessä oli luonnollista, sillä alituinen seurustelu Sir Henry Leen kanssa oli osittain sivistänyt hänen esiintymistään, "luulenpa tammen joutuvan kantamaan aimo terhoa – siinä kaikki".
"Älä viisastele minulle, ystävä", pitkitti Oliver; "vakuutan sinulle vakavasti, että minä en leikittele. Mitä vieraita olet nähnyt tuolla palatsihuvilaksi sanotussa talossa?"
"Moniakin komeita vieraita aikoinani, sen minä takaan, herra", vastasi Joceline. "Voi ihme, kuinka siellä savutorvet pöllysivät noin kaksitoista vuotta takaperin! Ai, köyhä mies olisi saanut päivällisensä pelkästä sen haiskahduksesta."
"Heitä, vintiö!" ärähti kenraali; "pilkkaatko minua? Sano minulle heti, mitä vieraita on viimeksi oleksinut palatsihuvilassa – ja katsos, ystävä, ole varma siitä, että sinä tuottaessasi minulle tämän tyydytyksen et ainoastaan pelasta kaulaasi silmukasta, vaan myöskin teet valtiolle hyvän palveluksen, josta minä toimitan soveliaan palkinnon. Sillä totisesti minä en ole niitä, jotka soisivat sateen kastelevan ainoastaan ylpeitä ja komeita yrttejä, vaan mieluummin tahtoisin, mikäli halvat toiveeni ja rukoukseni pätevät, että se myös kostuttaisi alhaista ja nöyrää ruohoa ja laihoa, jotta talonpojan sydän riemuitsisi ja jotta niinkuin Libanonin seeteripuu kasvaa korkeutta, oksia ja juuria, samaten myös nöyrä ja matala isoppi menestyisi muurinkoloissa, ja – ja, totisesti – ymmärrätkö minua, tolvana?"
"En ihan, suvaitkoon teidän arvollisuutenne", virkkoi Joceline; "mutta se kuulostaa kuin saarnalta, ja on siinä ihmeellistä eriuskolaisuuden honotustakin".
"No, sanalla sanoen – sinä tiedät, että palatsihuvilassa piileksii muuan Louis Kerneguy tai Carnego taikka joku siihen tapaan nimitetty?"
"Ei, sir", kierteli metsänvartija, "niitä on kulkenut moniaita edes takaisin Worcesterin tappelun jälkeen, ja mistä minä tietäisin, keitä he ovat? Minunhan palvelukseni pysyttelee ulkosalla."
"Tuhannen puntaa", tarjosi Cromwell, "luen kouraasi, jos voit toimittaa sen pojan minun haltuuni".
"Tuhannen puntaa on huikea raha, sir", tuumi Joceline; "mutta käteni on jo tahrautunut enempään vereen kuin haluan. Minä en tiedä, minkä verran verirahoista kostunee – ja mieleni ei tee yrittääkään, pelastun tai killun."
"Pois tämä mies sinne takapäähän", käski kenraali, "älkääkä antako hänen puhua kumppaninsa kanssa. Mikä hupsu olenkin, kun haaskaan aikaa, yrittäessäni lypsää muuleja. Eteenpäin palatsihuvilaa kohti."
He etenivät yhtä hiljaisesti kuin ennenkin, vaikka tien outous ja sen monet mutkat tuottivat vaikeuksia. Vihdoin heille huhusi matalalla äänellä muuan omista etuvartijoista, jotka oli sijoitettu kahtena sisäkkäisenä kehänä palatsihuvilan ympärille niin lähitysten, että oli mahdoton ainoankaan asukkaan päästä pujahtamaan ulos. Ulkovaltiona olivat osittain ratsumiehet teillä ja avoimilla nurmilla, kun taasen jalkaväki oli pitämässä silmällä kumpuista ja pensaikkojen peittämää aluetta. Sisäkehänä oli ainoastaan jalkamiehiä. Koko väki oli mitä valppaimmin varuillaan, odottaen merkillisiä ja tärkeitä seurauksia siitä harvinaisesta retkeilystä, jolle he olivat joutuneet.
"Kuuluuko mitään, Pearson?" kysyi kenraali ajutantiltaan, joka tuli heti esimiehensä luo. "Ei mitään", oli vastauksena.
Cromwell vei upseerinsa eteenpäin juuri vastapäätä palatsihuvilan ovea ja pysähtyi sinne vartiokehäin väliin, jotta heidän keskusteluaan ei kuultaisi.
Hän pitkitti sitte kuulusteluaan, tiedustaen: "Näkyikö mitään valoja, mitään hyörinää – mitään uloshyökkäyksen yritystä – puolustautumisen valmistusta?"
"Kaikki on hiljaisena kuin kuoleman varjon laakso – ihan kuin Josafatin notko."
"Pyh! älä puhu minulle Josafatista, Pearson", kielsi Cromwell. "Tuollaiset puheet ovat hyviä muille, vaan eivät sinulle. Puhu selvään ja sellaisen suorasukaisen soturin tavoin kuin olet. Kullakin miehellä on oma puheenlaatunsa, ja sinun on suorasukaisuus eikä hurskaus."
"No niin, mitään ei ole ollut tekeillä", kertoi Pearson. "Kuitenkin mitämaks – "
"Älä mitämaksata minulle", sanoi Cromwell, "muutoin kiusaat minut kolhaisemaan hampaat suustasi. Minä epäilen miestä, kun hän haastaa toisin kuin omalla tavallaan."
"Perhana, antakaa minun puhua loppuun", vastasi Pearson, "niin puhun millä kielellä teidän ylhäisyytenne vain tahtoo".
"Sinun perhanasi, ystävä", leppyi Oliver, "osoittaa niukasti armoa, mutta runsaasti vilpittömyyttä. Jatka siis – sinä tiedät, että minä pidän sinusta ja luotan sinuun. Oletko vartioinut tiukasti? Meidän tulee tietää se, ennen kuin hälytämme."
"Kautta sieluni", vakuutti Pearson, "olen vahtinut visusti kuin kissa hiirenreiällä. On kerrassaan mahdotonta, että mikään olisi voinut välttää valppauttamme tai edes hisahtaa talossa, meidän sitä huomaamattamme."
"Hyvä on", kiitti Cromwell; "palveluksiasi ei unohdeta, Pearson. Sinä et pysty saarnaamaan ja rukoilemaan, mutta sinä osaat totella ohjeitani, Gilbert Pearson, ja se lahja saattaa korvata muun."
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi Pearson; "mutta minä pyydän lupaa saada säestää ajan oikkuja. Köyhällä miehellä ei ole oikeutta pysytellä eriseuraisena."
Hän pysähtyi odottamaan Cromwellin määräyksiä, mitä oli lähinnä tehtävä, ja kummastelikin itsekseen melkoisesti, että kenraalin toimelias ja rivakka luonne oli sallinut hänen noin tärkeässä käänteessä tuhlata ajatustakaan niin vähäpätöiseen seikkaan kuin upseerinsa omituiseen puheenlaatuun. Hän ihmetteli vielä enemmän; kun näki tavallista kirkkaamman kuunsäteen valossa, että Cromwell seisoi liikkumattomana käsillään nojaten miekkaansa, jonka hän oli ottanut vyöstään, ja ankarat silmäkulmat maahan päin suunnattuina. Hän vartosi jonkun aikaa kärsimättömästi, uskaltamatta kuitenkaan häiritä, jottei olisi havahduttanut tätä outoa epäaikaisen raskasmielisyyden puuskaa suuttumukseksi ja kiivastukseksi. Kapteeni kuunteli jupinaa, jota purkausi päällikön puoliavoimilta huulilta ja josta useampaan kertaan uudistuneet sanat "kova välttämättömyys" olivat ainoat selvästi tajuttavat. "Herra kenraali", hän virkkoi viimein, "aika rientää".
"Hiljaa, puuhakas paholainen, äläkä kiusaa minua!" murahti Cromwell. "Luuletko sinä kuten muutkin hupsut, että minä olen tehnyt sopimuksen sielunvihollisen kanssa menestyksestäni ja olen sidottu tekemään työni määrähetkellä, jottei loihtu menettäisi tehoansa?"
"Luulen ainoastaan, herra kenraali", huomautti Pearson, "että Onnetar on toimittanut eteenne tarjolle, mitä olette kauvan halunnut saaliiksenne, ja että te epäröitsette".
Cromwell huokasi raskaasti vastatessaan: "Voi, Pearson, tässä rettelöisessä maailmassa pitäisi miehen, joka on minun laillani kutsuttu saamaan toimeen suuria asioita Israelissa, olla runoilijain haaveen mukaisesti luotu karaistusta metallista, järkkymätön inhimillisen armeliaisuuden tunteille, horjumaton, vastustamaton. Pearson, maailma kenties tulevaisina aikoina ajatteleekin minua tuollaiseksi, – rautaiseksi mieheksi. Siten kuitenkin tehdään vääryyttä muistolleni – sydämeni on lihaa, ja vereni on yhtä sävyisää kuin muiden. Urheilumiehenä liikkuessani olen saanut kyyneleitä silmiini uljaan haikaran tähden, joka on sortunut haukkani kynsiin, ja murehtinut jäniksen takia, joka kitisi koirani hampaissa; ja voitko luulla keveäksi tehtäväksi minulle, että kun tuon nuorukaisen isän veri on jossain määrin tullut minun pääni päälle, minun pitää nyt panna vaaraan poikakin? He ovat Englannin hallitsijain suurta sukua, ja oma puolue epäilemättä palvoo heitä kuin puolijumalia. Minua sanotaan jo murhamieheksi ja verenhimoiseksi vallananastajaksi, kun vuodatin yhden miehen veren, jotta rutto salpautuisi – tai niinkuin Achan surmattiin, jotta Israel olisi voinut sitte pitää puoliansa vihollisiaan vastaan. Kuka kuitenkaan on puhunut minulle kauniisti tuon suuren teon jälkeen? Ne, jotka toimivat asiassa kumppaneinani, yrittävät esittää minua sovituksen syntipukkina – ne, jotka olivat katselijoina eivätkä auttaneet, käyttäytyvät nyt niinkuin heidät olisi nujerrettu väkivallalla, ja odottaessani heidän hurraavan minulle Worcesterin voiton johdosta, jonka halvaksi välikappaleeksi Herra oli tehnyt minut, he katsovat syrjään, sanoakseen: 'Haa! haa! kuningasmurhaaja, surmanhenki – pian tehdään hänen paikkansa autioksi'. Totisesti on suurta, Gilbert Pearson, nousta paljouden yläpuolelle; mutta kun tuntee korotustansa pikemmin tervehdittävän vihalla ja halveksumisella kuin rakkaudella ja kunnioituksella – niin se on toki tukalaa säveän, tunnonaran, heikon mielen kestää, ja Jumala olkoon todistajanani, että minä mieluummin kuin suoritan tämän uuden teon vuodattaisin sydänvereni tappotantereella, kaksikymmentä yhtä vastaan."
Ja samassa hän heltyi kyyneliin, kuten hänellä oli toisinaan tapana. Tämä äärimäinen mielenliikutus oli laatuaan kummallinen. Se ei toden teolla johtunut katumuksesta, ja vielä vähemmin suoranaisesta tekopyhyydestä, vaan sen aiheutti pelkästään tuon merkillisen miehen luonnonlaatu, sillä hänen syvälliseen valtioviisauteensa ja hehkuvaan innostukseensa sekaantui jonkunlaista kiihkeätä raskasmielisyyttä, joka usein sai hänet tällaisiin purkauksiin, vaikka se harvoin tapahtui suuren yrityksen aikana, kuten nyt.
Pearson oli kyllä hyvinkin tottunut kenraalinsa omituisuuksiin, mutta hänet sai ymmälle ja ihmeisiinsä tämä epäröimisen ja mielenkarvauden kohtaus, joka näytti niin äkillisesti herpaannuttaneen hänen yritteliäisyytensä. Oltuaan tovin vaiti hän virkkoi hiukan kuivakiskoisesti: "Jos noin on asian laita, niin on vahinko, että teidän ylhäisyytenne tuli tänne. Korpraali Humgudgeon ja minä – armeijanne hurskain pyhimys ja suurin syntinen – olisimme tehneet teon ja jakaneet keskenämme vian ja kunnian."
"Haa!" huudahti Cromwell ikäänkuin kipeään kohtaan satutettuna; "ottaisitko jalopeuralta saaliin?"
"Jos jalopeura käyttäytyy kuin kylän rakki", sanoi Pearson rohkeasti, "joka milloin haukkuu ja on kuin valmiina repimään kaikki kappaleiksi, milloin pakenee kohotetun kepin tai kiven tieltä, niin en tiedä, miksi pelkäisin häntä. Jos Lambert olisi ollut paikalla, niin täällä olisi nähty vähemmän puhumista ja enemmän toimintaa."
"Lambert? Mitä Lambertista?" kysäisi Cromwell hyvin terävästi.
"Sitä vain", vastasi Pearson, "että minä aikaa sitten olin kahden vaiheella, seuratako teidän ylhäisyyttänne vai häntä – ja minä alan olla epävarma, olenko tehnyt paremman valinnan, siinä kaikki".
"Lambert!" huudahti Cromwell maltittomasti, mutta lieventäen ääntänsä, jotta hänen ei kuultaisi halventavan kilpailijansa kuntoa. "Mitä on Lambert? – tulpaaneja harrastava mies, josta luonto aikoi hollantilaisen puutarhurin Delftiin tai Rotterdamiin. Sinua kiittämätöntä, mitä olisi Lambert voinut tehdä hyväksesi?"
"Hän ei olisi", vastasi Pearson, "seissyt täällä epäröivänä lukitun oven edessä, kun onni tarjosi hänelle tilaisuuden turvata yhdellä iskulla oman menestyksensä ja kaikkien saattolaistensa palkitsemisen".
"Olet oikeassa, Gilbert Pearson", myönsi Cromwell tarttuen upseerinsa käteen ja puristaen sitä lujasti. "Olkoon puolet tästä rohkeasta yrityksestä sinun, tapahtuipa tilinteko maan päällä tai taivaassa."
"Olkoon se tykkänään minun haudan takana", sanoi Pearson paatuneesti, "kunhan teidän ylhäisyytenne saa siitä edun maan päällä. Siirtykää peremmälle takajoukkoon, kunnes murtaudun sisälle – saattaa koitua vaaraa, jos epätoivo saa heidät tekemään hurjan hyökkäyksen."
"Ja jos he ryntäävät, onko Rautakyljissäni ainoatakaan, joka pelkää tulta tai terästä vähemmin kuin minä?" virkkoi kenraali. "Tulkoon ovelle kymmenen päättäväisintä miestä, kahdella pertuskat, kahdella petronelit, muilla pistoolit. Olkoot heillä kaikilla aseet panostettuina, ja ampukoot empimättä, jos tapahtuu mitään vastustuksen tai hyökkäyksen yritystä. Heitä johtakoon korpraali Humgudgeon, ja sinä jäät tänne vartioimaan paon estämiseksi niinkuin pitäisit silmällä sielusi pelastusta."
Kenraali iski sitten oveen miekkansa kahvalla – ensin pari yksinäistä lyöntiä, sitte saaden vanhan rakennuksen kaikumaan tuimalla kolkutuksella. Tämä meluinen kutsu uudistui pari kertaa, saamatta minkäänlaista tehoa näkyviin. "Mitä voi tämä merkitä?" kummeksui Cromwell. "Eiväthän he kai ole voineet paeta ja jättää taloa tyhjäksi?"
"Ei", selitti Pearson, "siitä menen minä takuuseen; mutta teidän ylhäisyytenne huitelee niin rajusti, että te ette suo mitään aikaa vastaukselle. Hei, kuulen koiran haukuntaa ja miehen äänen, joka tyynnyttelee sitä. Murtaudummeko heti sisälle vai annammeko haasteen?"
"Minä puhuttelen heitä ensin", sanoi Cromwell. "Hoi! kuka on siellä sisällä!"
"Kuka kysyy?" vastasi Sir Henry Lee talosta; "tai mitä te tahdotte täältä sydänyöllä?"
"Me tulemme Englannin tasavallan valtuuttamina", ilmoitti kenraali.