"Siis näytelmä, ja keropään kirjailijan kyhäämä!" ihmetteli Sir Henry.
"Draamallinen tuote ainakin", vastasi hänen sisarenpoikansa ja alkoi lausua koruttomasti, mutta taiteellisesti nykyaikana peräti tutuiksi tulleita rivejä, jotka eivät vielä olleet saavuttaneet mitään kuuluisuutta, kun tekijän maine perustui pikemmin hänen kiistakirjoituksiinsa ja valtiollisiin julkaisuihinsa kuin runouteen, joskin tämä myöhempinä aikoina joutui kannattamaan hänen kuolemattomuutensa ikuista muistopatsasta:
"Säväyttää voi nää mietteet hurskaan mieltä, ei tyrmistyttää, koska häll' on aina vierellään voimasankar', Omatunto."
"Oma mielipiteeni, Markham, oma mielipiteeni", huudahti Sir Henry ihastuksen vallassa; "paremmin ilmaistuna, mutta ihan samaa kuin minä huomautin, kun keropäät heittiö; olivat näkevinään aaveita Woodstockissa! Jatka toki."
Everard pitkitti:
"'Oi, tervetullut, säihkysilmä Usko, – myös kultasiivin leijaat luoksein, Toivo, käy enkel' eelläs, ehjä Puhtaus! Ma teidät nään, nyt uskon horjumatta: Ylhäisin Hyvä, jolle kaikki turmat vain koston orjantyötä toimittavat, lähettäis välkkyvartijan, jos tarvis ois puoltaa henkeään ja kunniaani. – Petynkö, eikö tuolla tumma pilvi hopeista sisustusta yölle käännä?'"
"Muu on minulta unohtunut", virkkoi lausuja, "ja ihmettelen, että olen kyennyt muistamaan senkään vertaa".
Sir Henry Lee oli odottanut kuulevansa varsin toisenlaisen purkauksen kuin nuo klassilliset ja kauniit säkeet. Hänen kasvojensa halveksiva ilme haihtui pian, mutistettu ylähuuli silisi, ja vasemmalla kädellään sivellen partaansa hän kohotti oikean käden etusormen silmäkulmalleen syvän tarkkaavaisuuden merkiksi. Everardin vaiettua vanhus huokasi kuin kauniin soitannon viimeisen sävelmän vaimentuessa. Hän puhui sitte leppeämpään tapaan kuin äsken.
"Markham", hän sanoi, "nuo säkeet soluvat miellyttävästi ja kuuluvat korvissani kuin huilun puhtaalta luritukselta. Mutta sinä tiedät, että olen hiukan hidas käsittämään kuulemani täyttä merkitystä ensimäisellä kerralla. Toista minulle ne säkeet, verkalleen ja harkitusti, sillä mieleni tekee aina kuulla runoa kahdesti, ensimäisellä kerralla soinnun vuoksi ja jälkimäisellä sisällön."
Siten rohkaistuna Everard lausui säkeet uudestaan, lujemmin ja tehokkaammin; ritari tajusi ne selvästi, ja hänen katseensa ja eleensä ilmaisivat suurta suosiota.
"Niin!" hän puhkesi haastamaan, kun Everard jälleen vaikeni; "niin, minä sanon tuollaista runoudeksi, vaikka se olisikin presbyteriläisen tai anabaptistinkin sepittämää. Ja tavattiinhan hyviä ja hurskaita ihmisiä niissäkin syntisissä kaupungeissa, jotka taivaan tulella hävitettiin. Olen tosiaan kuullut, vaikka epäuskoisena, – suo anteeksi, Everard, – että keskuudessanne on miehiä, jotka ovat nähneet erehtyneensä kapinoidessaan mitä parhainta ja ystävällisintä herraa vastaan ja saadessaan aikaan hänen joutumisensa vie rajumman joukkueen uhriksi kuin he itse olivat. Niin, epäilemättä se sielun säveys ja mielen puhtaus, jotka loivat nuo kauniit säkeet, ovat jo kauvan sitten opettaneet noin rakastettavan miehen sanomaan: minä olen tehnyt syntiä, minä olen tehnyt syntiä. Enpä epäile, että noin sulosointuinen harppu on murtunut mielenkarvauteen niiden rikosten tähden, joiden todistajana hän oli, ja nyt hän istuu kumarassa Englannin häpeän ja surun painamana, – kaikki ylväät runolauselmansa, kuten Will sanoo, "'kuin tiu'ut vienot epäsointuun saatu'.
"Ettekö tekin ajattele niin, master Kerneguy?"
"En vainkaan, Sir Henry", vastasi kantapoika hiukan häijysti.
"Mitä, ettekö usko, että noiden säkeiden sepittäjän täytyy kuulua parempaan joukkoon ja kallistua meidän katsantokantaamme?"
"Minä luulen, Sir Henry, että tuo runous tekee kyhääjänsä päteväksi kirjoittamaan näytelmän Potifarista ja tämän ynseästä rakastajasta; ja mitä hänen yhteiskunnalliseen asemaansa tulee, niin tuo viime vertauskuva pilven tummasta takista tai viitasta ja sen hopeisesta sisustuksesta olisi leimannut hänet minun silmissäni vaatturiksi, jollen sattuisi tietämään, että hän toimii koulumestarina ja kelpaisi valtiollisilta mielipiteiltään Cromwellin hovirunoilijaksi, – sillä mitä eversti Everard on tässä lausuillut niin hartaasti, sitä ei ole sepittänyt sen vähemmin kuuluisa henkilö kuin John Milton."
"John Milton!" huudahti Sir Henry hämmästyneenä. "Mitä! John Milton, jonka herjaavasta ja verenhimoisesta kynästä on herunut Defensio Populi Anglicani! Paholaisten katalan ylioikeuden asianajaja! – Suuren petturin, iljettävän teeskentelijän, kammottavan hirviön, maailman epäsikiön, ihmiskunnan häpeän, kunnottomuuden ja synnin viemärin ja kaiken kehnouden kokoelman Oliver Cromwellin kätyri ja norkko!"
"Juuri sama John Milton", vastasi Kaarlo, "pikku poikien koulumestari ja pilvien vaatturi, joille hän varustaa hopealla sisustettuja mustia pukuja muitta kustannuksitta kuin terveen järjen".
"Markham Everard", haastoi vanha ritari, "minä en ikinä anna sinulle anteeksi – en koskaan, en koskaan. Sinä olet pannut minut lausumaan ylistyksen sanoja heittiöstä, jonka sisälmysten tulisi lihottaa haaskahaukkoja. – Älä puhu minulle, vaan mene tiehesi! Olenko minä, omaisesi ja hyväntekijäsi, sovelias henkilö vei jättäväksi jakelemaan suositustani ja kiittelyäni umpimähkään sekä tahrimaan sellaista valkaistua hautaa kuin viisastelija Miltonia?"
"Minä tunnustan", pahoitteli Everard, "että tämä on tylyä menettelyä. Te kovistelitte minua – haastoitte minut esittämään yhtä hyvää runoutta kuin Shakespearen. Ajattelin ainoastaan säkeitä enkä Miltonin valtiollisia mielipiteitä."
"Niinpä niin", vastasi Sir Henry, "kyllä me tunnemme saivarrustaitosi; sinä pystyit sotimaan kuninkaan etuoikeuksia vastaan, tarkoittamatta vähäisintäkään haittaa hänen persoonalleen. Uh, taivas varjelkoon! Mutta taivas kuulee ja tuomitsee sinua. – Laske pöydälle se juoma, Phoebe", sivulauseena palvelustytölle, joka toi virvoketta, "eversti Everardia ei janota. – Teikäläiset ovat pyyhkineet suunsa ja sanoneet, että te ette ole tehneet mitään pahaa. Mutta vaikka olette pettäneet ihmisiä, Jumalaa ette kuitenkaan voi pettää. Ja Woodstockissa eivät teikäläiset saa pyyhkiä huuliansa ruuan tai juomankaan jälkeen, sen vakuutan."
Siten yhtäkkiä syytettynä koko uskonnollisen lahkonsa ja valtiollisen puolueensa varjopuoliksi väitetyistä vioista Everard älysi liian myöhään, miten varomaton hän oli ollut antaessaan alun, kun vastusti väitteillään enonsa makua draamallisessa runoudessa. Hän yritti selittää – pyydellä anteeksi.
"Erehdyin tarkoituksestanne, hyvä eno, ja ajattelin todella haluavanne tietää jotakin meikäläisestä kirjallisuudesta. Ja minä tunnustan, että kerratessani säkeitä, joita te ette pitänyt ansiottomina kuultavaksenne, luulin tuottavani teille mielihyvää enkä suinkaan suututtavani teitä."
"Niin vainkin!" vastasi ritari heltymättömän kiukkuisena; "tunnustat – tunnustat – niin, se on uutena vakuuttamisen sanantapana hovilaisten ja kavalierien syntisen vannomisen sijasta. Huh, tunnusta vähemmän ja tee enemmän – ja hyvästi nyt. – Master Kerneguy, huoneessani tapaatte juotavaa."
Phoeben seistessä avosuin ihmetellen äkillistä riitaa ei eversti Everardin kiusaannusta ja pahastusta vähäisessä määrin kartuttanut nuoren skotlantilaisen ylimielisyys. Sen ajan hoviteikarien tavoin kädet taskuihin pistettyinä oli nuori pakolainen heittäytynyt takanojoon eräälle vanhanaikuiselle istuimelle, ja vaikka hän tavanmukaisesti oli liian kohtelias nauraakseen ääneen ja harjaantunut siihen sisällisen naurun taitoon, jolla maailmanmiehet oppivat antautumaan rattonsa valtaan rettelöihin joutumatta tai suoranaista loukkausta tuottamatta, ei hän millään muotoa yrittänyt salata, että häntä sydämen pohjasta huvitti se tulos, jonka oli aiheuttanut everstin vieraskäynti Woodstockissa. Eversti Everardin kärsivällisyys oli kuitenkin jo kohdannut rajan ja oli menossa sen yli, sillä enon ja sisarenpojan luonteissa oli yhtäläisyyttäkin, vaikka he valtiollisissa mielipiteissä olivat joutuneet vastakkaisille laduille.
"Horna!" huudahti eversti, ja hänen äänenpainonsa soveltui puritanille yhtä vähän kuin itse sanakin.
"Aamen!" virkahti Louis Kerneguy, mutta niin hiljaa ja säveästi, että huudahdus näytti pikemmin puhkeavan itsestään kuin olevan tahallisesti lausuttu.
"Sir!" äännähti Everard harpaten häntä kohti sellaisella päällä ollen, jolloin mies oikein äkäännyttyään tapaisi halukkaasti esineen, johon saisi purkaa tunteensa.
Plait il? oudoksui paashi mitä tasaisimmalla äänellä, vilpittömän viattomasti katsoen häntä kasvoihin.
"Haluan tietää, sir", vastasi Everard, "mitä äskeisellä tarkoititte".
"Se oli vain hengen ulosvuodatus, arvoisa sir", selitti Kerneguy, "hentoinen huokaisu, jonka lähetin taivaaseen omasta puolestani pitämään seuraa teidän pyhälle anomuksellenne, jonka vastikään lausuitte".
"Sir, tiedän monenkin hauskan herrasmiehen luut ruhjotuksi sellaisesta hymystä, joka teillä nyt on huulillanne", uhkasi Everard.
"Kas vain sitä!" vastasi häijy paashi, jolle eivät edes turvallisuutensa ajatukset riittäneet pilanhalun vastapainoksi. "Jos olisitte pysynyt tunnustuksissanne, arvoisa sir, niin te olisitte kai tähän mennessä jo tukehtunut; mutta pyöreä sadatuksenne pompahti kuin tulppa omenaviinipullosta ja päästää raivostuksenne kuohumaan ulos perässään tavallisten pukarien rehellisellä kastamattomalla kielellä." "Taivaan tähden, master Girnegy", hätäili Phoebe, "älkää puhuko everstille noin katkeria sanoja! Älkääkä te, hyvä eversti Markham, viitsikö pahastua tuon pubeista – hän on vain poika."
"Jos eversti tai te haluatte, mistress Phoebe, niin huomaatte minut mieheksi – ja luullakseni voi tämä herrasmies jo hiukan vahvistaakin väitöstäni. Varmaankin hän suosittaa teille vallasnaisen osaa 'Comuksessa', ja minä vain toivon, että hän John Miltonia ihaillessaan ei viehäty näyttelemään Simson Agonistesta ja räjäytä ilmaan tätä vanhaa rakennusta kirouksilla tai vimmoissaan tempaa sitä raunioiksi päällemme."
"Nuori mies", sanoi eversti yhä raivosta kuohuen, "jollette pidä kunniassa periaatteitani minkään muun vuoksi, olkaa toki kiitollinen suojeluksesta, jota ette helposti saavuttaisi ilman niitä".
"Ei, minun pitääkin hakea ihmisiä, joilla on enemmän vaikutusta teihin kuin minulla", virkkoi palkollinen ja sipsutti pois, Kerneguyn vastatessa Everardille yhä yhtä ärsyttävän välinpitämättömästi:
"Ennen kuin uhkaatte minua millään niin peloittavalla kuin kiukullanne, tulisi teidän olla varma siitä, eikö minulla saata olla asianhaarain johdosta pakko evätä teiltä tilaisuus, johon näytte tähtäävän."
Samassa saapui eteissuojamaan kiireisesti Alice, varmaankin palvelustyttönsä kutsumana.
"Master Kerneguy", hän sanoi, "isäni pyytää saada tavata teitä Victor Leen huoneessa".
Kerneguy nousi ja kumarsi, mutta näytti päättäneen jäädä Everardin lähtöön asti, estääkseen mitään selittelyä serkuksien kesken.
"Markham", puhui Alice hätäisesti, "serkku Everard – minulla on vain hetkinen aikaa viipyä täällä – Jumalan tähden, mene heti! – ole varovainen ja kärsivällinen – mutta älä viivy täällä – isäni on kamalasti kiihdyksissään".
"Sen olen saanut kuulla enoni suusta, madam", vastasi Everard, "samoin kuin hänen häätökäskynsäkin, jota tottelen siekailematta. En aavistanut, että te säestäisitte niin tylyä määräystä ihan noin halukkaasti; mutta minä lähden, madam, tajuten jättäväni teidät mieluisampaan seuraan."
"Kohtuuton – epähieno – kiittämätön!" pahoitteli Alice; mutta peljäten sanojensa voivan kuulua korviin, joille ne eivät olleet aiottuja, hän lausui ne niin heikosti, että serkku menetti lohdutuksen, jota niiden tarkoituksena oli hänelle tuottaa.
Hän kumarsi Alicelle kylmäkiskoisesti hyvästiksi ja virkkoi väkinäisen kohteliaasti, jollainen sävy herrasmiesten kesken toisinaan verhoo mitä kuolettavinta vihaa: "Luulen, master Kerneguy, että minun täytyy tällähaavaa taipua jättämään silleen omat erityiset mielipiteeni asiasta, johon olemme viitanneet keskustelussamme, ja niin ollen lähetän luoksenne erään herrasmiehen, joka toivoakseni kykenee menestyksellä pitkittämään sitä."
Skotlantilainen kumarsi juhlallisesti ja samalla alentuvasti, sanoen odottavansa toisen suosiollisia käskyjä. Hän tarjosi kätensä mistress Alicelle, viedäkseen hänet takaisin vanhan ritarin luo, ja erosi voitollisena kilpailijastaan.
Everard oli tavannut hämäystä enemmän kuin kykeni lujimmallakaan maltilla sietämään. Nuorukaisen arvokkaasta ryhdistä ja levollisesta itsetunnosta hän yhä päätteli vieraan joko Wilmotiksi tai joksikuksi tämän yhtä huikentelevaksi arvokumppaniksi. Hän palasi Woodstockin kauppalaan siinä vakaassa mielessä, että hänen ei sopinut syrjäytyä röyhkeyden tieltä, vaikkapa hänen pitäisikin etsiä hyvitystä sellaisin keinoin, joita hänen periaatteensa eivät voineet pitää puolustettavina.
26. LUKU.
PRINSSI NÖYRYYTETTYNÄ
Eversti Everardin siten kuohuksissaan poistuessa pikku virkistystilaisuudesta, jonka Sir Henry Lee oli hyväntuulisena tarjonnut ja sitte kiukustuneena kieltänyt, nautti hyvä vanha ritari sitä tyttärensä ja vieraansa seurassa, tuskin vielä toipuneena kuohahduksestaan. Pian jälkeenpäin hän muisti jonkun metsänhoidollisen tehtävän, sillä hän piti yhä säännöllisesti huolta virkavelvollisuuksistaan, niin vähän kuin siitä olikin hyötyä. Hän kutsui Bevisin ja läksi ulos, jättäen molemmat nuoret kahden kesken.
"Nyt", tuumi lemmenhaluinen prinssi itsekseen, "kun Alice on jäänyt jalopeuraansa vaille, on katsottava, onko hän itse tiikerin rotua. – Kas, Sir Bevis on jättänyt hoidokkinsa", hän virkkoi ääneen; "luulin entisen ajan ritarien, noiden ankarain holhoojain, joiden oivana edustajana se on, olleen tiukempia valppaan vartion pitämisessä".
"Bevis tietää palveluksensa olevan minun luonani aivan tarpeetonta", sanoi Alice, "ja sillä on lisäksi suoritettavana muita velvollisuuksia, joita jokainen oikea ritari pitää parempina kuin värjötellä kaiken aamupäivää naisen naurattelijana".
"Te puhutte kavallusta kaikkea hellää tunnetta vastaan", lausui teikari. "Neitosen kepeimmänkin toivomuksen tulisi olla oikealle ritarille sitovampi kuin mikään muu, hänen hallitsijansa kutsumusta lukuunottamatta. Soisin, mistress Alice, että vain vihjaisitte vähäisimmänkään halunne minulle, niin näkisitte, miten minä olen totuttautunut kuuliaiseksi."
"Ette ollenkaan tuonut minulle tietoa tänä aamuna, mitä kello oli", vastasi nuori neiti, "ja siinä minä istuin kysymässä Ajan siivistä, kun minun olisi pitänyt muistaa, että herrasmiesten mielistely voi olla yhtä häipyvää kuin Aika itse. Mistä tiedätte, mitä teidän tottelemattomuutenne on voinut maksaa minulle ja muille? Vanukas ja piirakka ovat voineet palaa karrelle, sir, sillä minä noudatan vanhaa kotoista sääntöä, pitäen silmällä keittiötä, – tai olisin saattanut myöhästyä rukouksista taikka jäädä pois sovitusta kohtauksesta pelkästään master Louis Kerneguyn laiminlyönnin tähden, kun hän ei ilmoittanut minulle ajan kulumista."
"Voi, minä olenkin niitä rakastajia, jotka eivät kykene sietämään poissaoloa", selitti Kerneguy. "Minun täytyy ikuisesti olla kauniin viholliseni jaloissa – sellaisella nimityksellä muistaakseni haaverunoelmat opettavat meitä osoittamaan kunnioitustamme sille kauniille ja julmalle, jolle omistamme sydämemme ja henkemme. Puhu puolestani, hyvä luuttu", hän lisäsi ottaen käteensä soittokapineen, "ja näytä, enkö minä tunne velvollisuuttani".
Hän lauloi, mutta enemmän aistikkaasti kuin taitavasti, erään ranskalaisen rondeaun, jonka joku sukkelus tai sonetinsepittäjä oli kepeän huolettomasti sovittanut toisen kielen sakeisiin.
Vain hetki seuraas! – Kun aamun armaan
itäinen hohde vie häämyn harmaan,
oi, mikä mielein saa tyytymään
taas arkityöhön ja hyörinään,
suruihin uusiin, joit' antaa päivät,
kun menneen muistotkin taakaks jäivät? —
Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! – Kun voimaa kuumaa
saa puolipäivä ja päätä huumaa,
mik' antaa sulholle palkinnon,
kun kedon paahteesta päässyt on,
ja paremminkin kuin luola, lehto,
on hälle viileän rauhan ehto? —
Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! – Kun ilta koituu,
oi, mikä mielestäin unhoon noituu
kaikk' kiittämättömät askareet
ja toiveet turhiksi rauenneet,
kun tarpeet niukan vain täytteen saivat,
isännän hylkimät uuraat vaivat? —
Vain hetki seuraas.
"Onpa kyllä vielä säkeistö lisääkin", huomautti laulaja, "mutta sitä en esitä teille, mistress Alice, syystä että muutamat hovin kainostelijat eivät siitä pitäneet".
"Kiitän teitä, master Louis", vastasi nuori neiti, "sekä hyvästä valinnastanne, kun lauloitte sellaista, mikä on tuottanut minulle mielihyvää, että sen pidättämisestä, minkä ajattelitte voivan loukata minua. Vaikka olenkin maalaistyttö, pyrin sikäli hovimuotiin, etten vastaanota mitään, mitä ei siellä katsota paremmassa piirissä kelvolliseksi."
"Soisinpa olevanne niin vakaa sikäläisen elämänkatsomuksen kannattaja", sanoi Louis, "että hyväksyisitte kaiken sen, minkä hovinaiset kelpoittaisivat".
"Ja mitä siitä johtuisi?" kysyi Alice aivan tyynesti.
"Siinä tapauksessa", selitti Louis hämillään kuin kenraali, joka huomaa, että hänen hyökkäysvalmistuksensa eivät näy tuottavan viholliselle pelkoa tai hämmennystä, "siinä tapauksessa te antaisitte anteeksi minulle, Alice-neiti, jos puhuisin teille lämpimämpää kieltä kuin pelkää mielistelyä – jos ilmaisisin teille, kuinka suuresti sydämeni ottaa osaa siihen, mitä te katsotte joutavaksi leikkipuheeksi – jos vakavasti tunnustaisin, että teidän vallassanne on tehdä minusta onnellisin tai viheliäisin ihmisolento".
"Master Kerneguy", virkkoi Alice yhä järkkymättömän huolettomasti, "ymmärtäkäämme toisiamme. Olen vaillinaisesti tutustunut ylhäisiin tapoihin, ja sanon teille suoraan, ettei mieleni tee näyttää typerältä maalaistytöltä, joka tietämättömänä tai turhamaisena hätkähtää jokaisesta mielistelyn sanasta, mitä hän kuulee nuorelta mieheltä, jolla ei ole hetkellisesti sen parempaa tehtävää kuin sepittää ja levittää tuollaisia vääriä kohteliaisuuksia. Mutta näennäisen maalaisuuden ja kömpelön arkuuden pelko ei saa viedä minua liian pitkälle, ja kun olen tietämätön täsmällisistä rajoista, tahdon pitää varani, pysähtyäkseni niiden sisäpuolelle."
"Tokihan, madam", sanoi Kerneguy, "miten ankarasti tahansa olettekaan taipuvainen tuomitsemaan minua, oikeudentuntonne ei kuitenkaan rankaise minua kovin tylysti rikkomuksesta, jonka yksinomaisena aiheena ovat teidän sulonne?"
"Kuulkaa minua loppuun, sir, olkaa hyvä", pitkitti Alice. "Olen kuunnellut teitä, haastellessanne en berger – vieläpä' on mukautumiseni ollut niin suuri, että olen vastannut teille en bergère – sillä luullakseni ei Lindorin ja Jeannetonin vuoropuhelusta voi johtua muuta kuin naurua, koska sen tyylin päävikana on suunnaton ja kyllästyttävä tyhjäpäisyys ja teeskentely. Mutta kun alatte polvistua, tarjoutua ottamaan käteni ja puhua vakavampana sävyltänne, täytyy minun muistuttaa teille todellisista osistamme. Minä olen Sir Henry Leen tytär, sir, ja te olette tai sanotte olevanne master Louis Kerneguy, veljeni paashi ja isäni katon suojaan päässyt pakolainen, jonka turvaamisesta hän itse joutuu vaaraan, joten teidän ikävien ajattelemattomuuksienne ei pitäisi häiritä hänen huonekuntaansa."
"Taivas suokoon, sievä Alice", huudahti kuningas, "että ainoastaan Louis Kerneguyn halvasta ja täpärästä asemasta johtuu vastahakoisuutenne lähentelyyn, jota minä en tavoita leikillä, vaan aivan vakavasti, koska on kysymyksessä onnellisuuteni! – Alice, sinulla on sukusi sielu, ja tietysti rakastat kunniaa. En ole sen enempää se puutteenalainen skotlantilainen paashi, jota olen omien tarkoitusteni takia näytellyt, kuin olen se kömpelö moukka, jonka käyttäytymisen omaksuin tuttavuutemme ensimäisenä iltana. Niin köyhältä kuin näytänkin, tämä käsi voi tarjota ylimyksen kruunun."
"Pitäkää se", sanoi Alice, "jotakuta kunnianhimoisempaa neitoa varten, mylord, sillä se lienee arvonimenne, jos tämä haaveellinen haastelu on vakavaa. Minä en ottaisi kädestänne herttuattarenkaan arvoa."
"Yhdessä merkityksessä, viehättävä Alice, et ole liioitellut valtaani tai tunteitteni voimakkuutta. Kuninkaasi – Kaarlo Stuart sinulle puhuu! Hän voi luoda herttuattaria, ja jos kauneus oikeuttaa siihen arvoon, niin juuri Alice Leen viehkeys sen ansaitsee. Ei, ei – nouse – älä polvistu – hallitsijasi tulee sinulle polvistua, Alice, sillä hän on kiintynyt sinuun tuhatkertaisesti hellemmin kuin vaeltaja Louis uskalsi tunnustaa. Aliceni on, sen tiedän, kasvatettu sellaisiin rakkauden ja kuuliaisuuden periaatteisiin hallitsijaansa kohtaan, että hän ei omaltatunnoltaan tai sääliltään voi tuottaa kuninkaalleen sellaista vammaa kuin hyljeksimiseni merkitsisi."
Kaarlon turhaan tahtoessa estää oli Alice painunut toisen polvensa varaan, kunnes kosketti huulillaan kättä, jolla toinen yritti kohottaa häntä. Mutta tämän tervehdyksensä jälkeen hän oikaisihe suoraksi, käsivarret laskettuina ristikkäin povelle – katseet nöyrinä, mutta levollisina, terävinä ja valppaina, ja hän oli näköjään niin maltillinen, niin vähän imarreltu tiedosta, jota kuningas oli luullut aivan yllättäväksi, että tämä tuskin tiesi, millaisin sanoin hän tehostaisi suostutteluaan.
"Sinä olet ääneti – olet ääneti", hän sanoi, "sievä Alice. Eikö kuninkaalla ole sinuun enempää vaikutusta kuin köyhällä skotlantilaisella paashilla?"
"Tavallaan kaikki mahdollinen vaikutus", vastasi Alice, "sillä hän vallitsee parhaita ajatuksiani, parhaita toivomuksiani, totisia rukouksiani, harrasta uskollisuuttani, jota Lee-suvun naiset ovat velvolliset todistamaan verelläänkin, jos tulee tarvis, niinkuin sen miehet ovat aina olleet valmiita puoltamaan sitä miekallaan. Mutta vilpittömän ja kuuliaisen alamaisen velvollisuuksien ulkopuolella kuningas merkitsee Alice Leelle vähemmänkin kuin köyhä Louis Kerneguy. Paashi olisi voinut esittää kunniallista liittoa – hallitsija voi tarjota ainoastaan tahrattua aateliskruunua."
"Sinä erehdyt, Alice, – sinä erehdyt", väitti kuningas kiihkeästi.
"Istuudu ja anna minun puhua sinulle – istuudu – mitä pelkäät?"
"En pelkää mitään, teidän majesteettinne", vastasi Alice. "Mitä voin peljätä Britannian kuninkaalta – minä, hänen uskollisen alamaisensa tytär, ja isäni katon alla? Mutta minä muistan, mikä juopa on välillämme, ja vaikka voisin haastella joutavia ja puhua leikkiä vertaiseni kanssa, tulee minun näyttäytyä kuninkaalleni ainoastaan alamaisvelvollisuuden määräämässä asennossa, paitsi milloin hänen turvallisuutensa näyttää vaativan, että minä en tunnusta hänen arvoansa."
Kaarlo ei nuoruudestaan huolimatta ollut mikään alokas tällaisissa kohtauksissa. Häntä ihmetytti kohdata sellaista vastarintaa, jota hän ei ollut ennen tavannut samanlaisissa pyrkimyksissään, silloinkaan kun hän ei ollut menestynyt. Alicen sävyssä ja käytöksessä ei ilmennyt suuttumusta eikä loukattua ylpeyttä, ei järkkymystä eikä halveksumista, todellista tai teeskenneltyä. Hän seisoi näköjään tyynesti valmistautuneena järkeilemään asiasta, jonka yleensä ratkaisee intohimo. Hän ei osoittanut mitään halua paeta huoneesta, vaan näytti päättäneen kärsivällisesti kuunnella rakastajan vetoomusta, samalla kun hänen kasvonsa ja sävynsä vihjasivat, että tämä mukautuminen johtui vain kunnioituksesta kuninkaan tahtoa kohtaan.
"Hän on kunnianhimoinen", ajatteli Kaarlo; "minun tulee toivoa menestystä ainoastaan huikaisemalla häntä loistokkuuden viehätyksellä, eikä pelkällä kiihkeällä suostuttelulla. – Istuudu toki, sievä Alice", hän sanoi, "rakastaja rukoilee sinua – kuningas käskee".
"Kuningas", vastasi Alice, "voi sallia kuninkuudelle kuuluvien muodollisuuksien hellittämistä, mutta hän ei voi nimenomaisella määräykselläkään kumota alamaisen velvollisuutta. Seison tässä sen aikaa kun teidän majesteettinne suvaitsee puhutella minua – kärsivällisenä kuuntelijana, velvollisuuteni mukaan."
"Tiedä siis, yksinkertainen tyttö", haastoi kuningas, "että vastaanottaessasi tarjotun hellyyteni ja suojelukseni sinä et riko mitään lakia, et hyveen etkä yhteiskunnallisen siveysopin. Kuninkaalliseen arvoon syntyneiltä puuttuu monia yksityisen elämän viihdykkeitä – ennen kaikkea se, joka kenties on rakkain ja kallein, nimittäin vapaus oman elämänkumppaninsa valinnassa. Heidän muodollisia häitänsä suunnitellaan yksinomaan valtiollisen käytännöllisyyden kannalta, ja ne, joiden rinnalla he käyvät vihille, ovat useinkin luonteeltaan, ulkomuodoltaan ja ajatuksiltaan aivan soveltumattomia heidän onnellisuuteensa. Yhteiskunta on sentähden sääliväinen meitä kohtaan ja sitoo väkinäiset ja usein synkät avioliittomme keveämmillä ja laatuaan väljemmillä kahleilla kuin muiden miesten, joiden valinta on tapahtunut omintakeisesti, joten heidän avionsa tulee olla sikäli tiukempi. Ja sentähden, aina siitä saakka kun vanha Henry rakennutti nämä muurit, ovat papit ja kirkkoruhtinaat samoin kuin ylimykset ja valtiomiehetkin tottuneet näkemään jonkun kaunoisen Rosamondin hallitsevan maansa lemmenhaluisen valtiaan sydäntä ja lohduttavan häntä niistä harvoista väkinäisyyden ja muodollisen käyttäytymisen hetkistä, joita hänen täytyy omistaa ynseälle ja mustasukkaiselle Eleanorille. Sellaiseen suhteeseen ei maailma kohdista mitään moitetta; ihmiset ryntäävät juhlapitoihin ihailemaan viehkeän Esterin kauneutta, jyrkän Vashtin jäädessä yksinäisyyteen komeilemaan kuningattarena; he tunkeilevat palatsiin pyytämään suosiollisuutta häneltä, jonka vaikutus on valtiossa satakertaisesti suurempi kuin ylpeän kuninkaanpuolison; hänen lapsensa esiintyvät maan ylimysten tasalla ja osoittavat miehuudellaan polveutumisensa kuninkuudesta ja rakkaudesta, kuten kuuluisa Longsword, Salisburyn jaarli. Sellaisista suhteista saavat aatelimme eturivit uusia aineksia, ja äiti elää jälkeläistensä suuruudessa kunnioitettuna ja siunattuna, niinkuin hän on kuollut kaivattuna ja itkettynä rakkauden ja ystävyyden sylissä."
"Kuoliko Rosamond siten, mylord?" kysyi Alice. "Meidän aikakirjamme kertovat, että hänet myrkytti loukattu kuningatar – myrkytti hänen saamattansa aikaa anoa Jumalalta anteeksi monia vikojaan. Elikö hänen muistonsa siten? Olen kuullut, että kun piispa puhdisti Godstowen kirkon, hänen hautakomeronsa murrettiin auki ja sen sisältämät luut viskattiin vihkimättömään maahan."
"Ne olivat raakoja aikoja, viehkeä Alice", vastasi Kaarlo; "kuningattaret eivät nykyään ole niin mustasukkaisia eivätkä piispat niin jyrkkiä. Ja tiedä lisäksi, että missä maissa, joihin minä veisin sukupuolensa tenhoisimman, on voimassa muita lakeja, jotka poistavat tuollaisilta suhteilta vähäisimmänkin näennäisen häpeän. Siellä on käytännössä avioliitto, joka vastaa kaikkia kirkon menoja eikä jätä mitään tahraa omalletunnolle; mutta samalla kun se ei toimita morsiamelle mitään hänen puolisonsa aseman erikoisia etuoikeuksia, ei se tuota haittaa velvollisuuksille, joita kuninkaalla on alamaisiansa kohtaan. Siten saattaa Alice Leestä kaikin puolin tulla Kaarlo Stuartin todellinen ja laillinen vaimo, paitsi että heidän yksityinen liittonsa ei anna hänelle Englannin kuningattaren arvonimeä."
"Kunnianhimoni on täydellisesti tyydytetty", huomautti Alice, "kun näen Kaarlon kuninkaana, pyrkimättäni osalliseksi hänen julkisesta arvostaan tai hänen yksityisestä varallisuudestaan ja loistostaan".
"Ymmärrän sinut, Alice", sanoi kuningas loukkaantuneena, vaan ei pahoillaan. "Sinä teet minusta pilaa, kun pakolaisena puhun kuninkaan tavoin. Minä myönnän, että se on totuttu tapa, josta onnettomuuskaan ei kykene minua parantamaan. Mutta tilani ei ole niin toivoton kuin saatat olettaa. Minulla on vielä paljon ystäviä näissä kuningaskunnissa; ulkomaalaisia liittolaisiani sitoo heidän oma etunsa puoltamaan asiaani. Minulle on annettu toiveita Espanjan, Ranskan ja muiden valtakuntien taholta, ja uskon lujasti, että isäni verta ei ole vuodatettu suotta ja että se ei saa kuivua kostamattomana. Turvani on Hänessä, jolta valtiaat saavat oikeutensa, ja ajattele nykyisestä asemastani mitä hyvänsä, niin aivan varma olen siitä, että vielä istun Englannin kruunupäänä."
"Suokoon sen Jumala!" toivotti Alice; "ja jotta Hän sen soisi, jalo prinssi, suvaitkaa harkita, käyttäydyttekö nyt Hänen suosiollisuuttansa ansaiten. Ajatelkaa, mitä menettelyä esitätte äidittömälle neidolle, jolla ei ole viisasteluanne vastaan sen parempaa puolustusta kuin mitä siveellisyyden tajunta ja naisellisen arvokkuuden luonnollinen tunne hänelle ilmaisee. Jätän oman kuninkaallisen mielenne pohdittavaksi, luetaanko aikakirjojenne valokohtina hänen isänsä kuolemaa, joka olisi hänen varomattomuutensa seurauksena, – veljensä epätoivoa, urhon, jonka henki on niin usein ollut vaarassa teidän majesteettinne tähden, – sen kodin häväistystä, joka on teitä suojannut. Tai lienevätkö sellaiset tapaukset otollisia lepyttämään Jumalaa, jonka viha on liiankin selvästi ilmennyt sukunne historiassa, tai voittamaan takaisin Englannin kansan rakkauden, vaikka sen silmissä tuollaiset teot ovat katalaa syntiä?"
Kaarlo vaikeni jouduttuaan keskustelussa käänteeseen, joka asetti hänen omat etunsa pahempaan ristiriitaan nykyhetken intohimon tyydytyksen kanssa kuin hän oli olettanut.
"Jos teidän majesteetillanne", virkkoi Alice niiaten syvään, "ei ole muuta käskettävää, niin saanen poistua?"
"Viivy vielä hetkinen, omituinen ja taipumaton tyttö", pyysi kuningas, "ja vastaa minulle vain yhteen kysymykseen: Nykyinen alennustilaniko saa lähentelyni niin halveksittavaksi?"
"Minulla ei ole mitään salattavaa, teidän majesteettinne", selitti tyttö, "ja vastaukseni olkoon yhtä selvä ja suora kuin teidän kysymyksenne. Jos minut olisi voitu taivuttaa häpeällisen, mielettömän ja kiittämättömän hupsuuden tekoon, niin se voisi johtua ainoastaan ollessani sokaistunut siitä intohimosta, johon luullakseni vedotaan hupsuuden ja rikoksen puolustukseksi paljoa useammin kuin sitä on todella olemassa. Minun olisi sanalla sanoen pitänyt viehättyä rakkauteen, kuten sitä sanotaan – ja sitä olisi saattanut sattua vertaiseni kanssa – vaan ei suinkaan ikinä hallitsijani kanssa, olkoon hän siinä asemassa ainoastaan oikeutensa puolesta tai todella pitäen kuningaskuntaansa hallussaan."
"Kuitenkin on kuningasmielisyys ollut aina sukusi ylpeytenä, melkein sen vallitsevana tunteena, Alice", muistutti kuningas.
"Ja voisinko sovittaa siihen kuningasmielisyyteen", sanoi Alice "hallitsijani hemmoittelua, sallien hänen pitkittää pyrkimystä, joka on häpeällinen hänelle itselleen kuten minullekin? Pitäisikö minun uskollisena alamaisena yhtyä häneen hupsuudessa, joka saattaisi toimittaa yhä uuden kompastuskiven hänen palautuksensa polulle ja voisi ainoastaan heikentää hänen turvallisuuttaan, vaikkapa hän jo olisi valtaistuimellaankin?"