"Sir", hän sanoi seuraajalleen, "te olette jo ollut syypää yhteen hävyttömyyteen minua kohtaan. Te olette pyytänyt anteeksi, ja tietämättä mitään syytä, miksi valitsisitte juuri minut töykeästi kohdeltavaksi, olen arvelematta hyväksynyt puolustelunne. Onko meidän keskemme vielä mitään sovitettavaa, mikä saa teidät tällä tavoin seuraamaan minua? Jos on, niin selitän tai hyvitän sen ilomielin, mikäli asian laatu sallii. Luullakseni ette voi kantaa minua vastaan mitään kaunaa, sillä minä en liene teitä koskaan ennen nähnyt. Olen aulis antamaan teille omakohtaisen hyvityksen, jos voitte esittää pätevän syyn sen pyytämiseen. Jos mielessänne on pelkkää tunkeilevaa uteliaisuutta, niin ilmoitan teille, että minä en siedä kenenkään kärkkymistä kintereilläni, ollessani yksityisellä kävelyllä."
"Kun tunnen oman viittani toisen miehen hartioilla", vastasi vieras kuivakiskoisesti, "lienee, minulla luonnollinen oikeus seurata nähdäkseni, mihin se joutuu. Vaikka olenkin erehtynyt kantajasta, sir, olen kuitenkin varma siitä, että minulla oli yhtä hyvä oikeus kopauttaa omaa viittaani kuin kellään on vaatteittensa harjaamiseen, joskin te olitte siihen verhoutunut. Jos siis tahdomme pysyä hyvissä väleissä, niin on minun kysyttävä esimerkiksi, miten saitte tuon viitan ja minne olette sen keralla menossa? Muutoin otan vapaudekseni pidättää teidät, minulla kun on siihen riittävä valtuus."
"Voi onnetonta levättiä", ajatteli prinssi, "niin, ja kolmin verroin onnetonta turhanaikaista oikkua, joka lähetti minut tänne tämä vaatekappale leukani ympäri kiedottuna haastamaan riitaa ja herättämään huomiota, kun turvallisuuteni mitä tähdellisimmin kaipaisi rauhaa ja näkymättömyyttä!"
"Jos sallitte minun arvata, sir", pitkitti vieras, joka ei ollut kukaan muu kuin Markham Everard, "niin tahdon saada teidät vakuutetuksi siitä, että olette paremmin tunnettu kuin luulettekaan".
"No, taivas varjelkoon!" rukoili puhuteltu henkilö ääneti, mutta yhtä hartaasti kuin hän oli koskaan elämässään turvautunut rukoukseen. Tänäkään äärimäisen hätätilan hetkenä hänen miehuutensa ja tyyneytensä eivät kuitenkaan pettäneet, ja hän muisti olevan tuiki tärkeätä, että hän ei näyttäisi säikähtyneeltä, vaan vastaisi siten, että vaarallinen kumppani kenties johtuisi paljastamaan, miten pitkälle hänen todelliset tietonsa tai epäluulonsa ulottuivat.
"Jos tunnette minut, sir", hän sanoi, "ja olette herrasmies, kuten esiintymisestänne tuntuu, niin teidän ei voi olla vaikea oivaltaa, minkä sattuman on täytynyt toimittaa ylleni nämä vaatteet, joita sanotte omiksenne".
"Ohoo, sir", vastasi eversti Everard, jonka raivostusta ei suinkaan lauhduttanut muukalaisen vastauksen säveys, "on sitä luettu Ovidiuksen 'Metamorphoses' ja tiedetään, niissä aikeissa nuoret herrasmiehet kulkevat valepukuisina – tiedetäänpä myös, että naisellistakin asua käytetään erityisissä tilanteissa – on kuultu Vertumnuksesta ja Pomonasta".
Punnitessaan näitä sanoja huokasi hallitsija jälleen hartaan rukouksen, että tällä pahalta näyttävällä jutulla ei olisikaan syvemmälle ulottuvaa juurta kuin jonkun Alice Leen ihailijan kademielisyys, ja hän vakuutti itsekseen kaikesta kauniiseen sukupuoleen kiintymisestään huolimatta aivan huokeasti kieltäytyvänsä tenhoavimmastakin Eevan tyttärestä, päästäkseen selville nykyisestä pinteestään.
"Sir", hän sanoi, "te näytte olevan herrasmies. Niin ollen ei minulla ole mitään vastahakoisuutta mainita teille, että minäkin kuulun siihen luokkaan."
"Tai jonkun verran korkeampaan?" tiedusti Everard. "Herrasmies", vastasi Kaarlo, "on määritelmä, joka käsittää kaikki vaakunan käyttämiseen oikeutetut arvoasteet. Herttua, loordi tai prinssi ei ole muuta kuin herrasmies, ja onnettomuuteen joutuneena, kuten minä, hänen sietää olla hyvillään, jos hänelle myönnytetään se ylimalkainen kohteliaisuuden sanelma."
"Sir", lausui Everard, "aikomuksenani ei ole houkutella teitä mihinkään tunnustukseen, joka haittaisi omaa turvallisuuttanne. En myöskään katso asiakseni esiintyä vangitsemassa yksityisiä kansalaisia, jotka nurinkurinen käsitys kansallisesta velvollisuudesta on saattanut johdattaa erehdyksiin, varsinkin kun suoraluontoisten miesten tulee pikemmin sääliä niitä kuin rangaista. Mutta jos ne, jotka ovat toimittaneet synnyinmaahansa kansalaissodan ja suuria vaurioita, edelleen tuottavat häpeää ja häväistystä perheisiin – jos he yrittävät harjoittaa yksityistä hurjasteluaan vieraanvaraisten kotien loukkaamiseksi, jotka antavat heille suojaa valtiollisten rikkomustensa seurauksilta, niin luuletteko, mylord, että me siedämme sitä kärsivällisesti?"
"Jos tarkoituksenanne on rakentaa kanssani riitaa", sanoi prinssi, "niin sanokaa se heti suoraan, kuten herrasmies. Te olette epäilemättä paremmalla puolella aseisiin katsoen, mutta se epäsuhde ei saa minua pakenemaan yksinäisen ahdistelusta. Jos toiselta puolen olette taipuvainen kuulemaan järkeä, niin ilmoitan teille aivan levollisesti, että minulla ei ole aavistustakaan loukkauksesta, johon viittaatte, enkä myöskään käsitä, minkätähden puhuttelette minua mylordiksi."
"Kiellätte siis olevanne loordi Wilmot?" sanoi Everard "Sen voin tehdä ehdottomasti", vakuutti prinssi.
"Kenties mieluummin esiinnytte Rochesterin jaarlina Olen kuullut, että kunnianhimonne tähtäsi tuonlaisen myönnytyksen saamiseen skotlantilaisten kuninkaalta."
"En ole loordi enkä jaarli, niin totta kuin minulla on kristitty sielu pelastusta vailla. Nimeni on – "
"Älkää alentako itseänne turhalla vilpistelyllä, mylord ja vielä yksinäiselle miehelle, joka ei tahdo vedota viranomaisiin oman kelpo säilänsä avuksi, jos hän näkisi syytä sen käyttämiseen, sen vakuutan. Voitteko katsella tuota sormusta ja kieltää olevanne loordi Wilmot?"
Hän otti kukkarostaan sormuksen ja ojensi sen valepukuiselle prinssille. Tämä tunsi sen heti samaksi, jonka hän oli suihkukaivon lähellä pudottanut Alicen ruukkuun, varomattomasti totellen ainoastaan hetken ritarillisuutta, antaessaan sievän korun viehkeälle tytölle, jota oli tullut säikäyttäneeksi.
"Tunnen sormuksen", hän myönsi; "se on ollut hallussani. Miten se osoittaisi minut loordi Wilmotiksi, sitä en käsitä, ja väärää todistusta se siinä tapauksessa kantaa minua vastaan."
"Saatte nähdä todisteen", vastasi Everard. Ottaen sormuksen takaisin hän painoi joustinta, joka oli taidokkaasti sovitettu keskisyvennyksen reunaan; silloin jalokivi ponnahti sivulle ja paljasti loordi Wilmotin nimikirjaimet kauniisti kaiverrettuina pienoiskokoon, vaakunan keskelle. "Mitä nyt sanotte, sir?"
"Että todennäköisyys ei ole todiste", virkkoi prinssi; "tässä ei ole mitään muuta kuin helposti selitettävää. Olen skotlantilaisen aatelismiehen poika; isäni haavoittui kuolettavasti ja joutui vangiksi Worcesterin taistelussa. Lausuessaan minulle hyvästi ja käskiessään minun paeta hän antoi minulle harvat arvokapineensa, niiden mukana tuon sormuksen; Olen kuullut hänen puhuvan vaihtaneensa sormuksia loordi Wilmotin kanssa jolloinkin Skotlannissa, mutta en ole milloinkaan tiennyt sormuksessa tuollaista salalokeroa olevan."
Siinä Kaarlo puhuikin pelkkää totta, ja hän ei olisi tuolla tavoin erinnytkään korusta, jos olisi aavistanut sen olevan helposti tunnettavissa. Hän jatkoi oltuaan kotvasen vaiti: "Vielä kerran, sir, – olen kertonut teille paljon sellaista, joka koskee turvallisuuttani, – jos olette jalomielinen, niin jätätte minut rauhaan, ja kenties minä voin joskus vastedes tehdä teille yhtä hyvän palveluksen. Jos aiotte pidättää minut, niin teidän on se tehtävä täällä omalla uhallanne, sillä minä en tahdo kävellä pitemmälle teidän tolallanne enkä salli teidän vainota minua omallani. Jos päästätte minut, niin kiitän teitä, – jos ette, niin käykää käsiksi aseeseenne."
"Nuori herrasmies", lausui eversti Everard, "tokko todellakin olette se huikenteleva nuori ylimys, joksi teidät otaksuin, siitä olette saanut minut epävarmaksi. Mutta sanottehan perheenne olleen likeisissä väleissä hänen kanssaan, ja kaiketikin olette etevä oppilas siinä irstailun koulussa, jossa Wilmot ja Villiers ovat professoreja ja heidän toivorikas herransa jo tutkinnon suorittanut opiskelija. Käyttäytymisenne Woodstockissa, missä olette perheen vieraanvaraisuutta palkitaksenne hautonut mitä kuolettavinta vauriota heidän kunnialleen, on osoittanut teidät peräti kehittyneeksi tuollaisen akatemian jäseneksi. Aioin ainoastaan varoittaa teitä tässä seikassa – oma vikanne on, jos lisään kehoitukseeni kuritusta."
"Varoittaa minua, sir!" tulistui prinssi; "ja kuritusta! Tämä koettelee kärsivällisyyttäni enemmän kuin sopii omaan turvallisuuteenne – paljastakaa miekkanne." Ja niin sanoen hän laski kätensä miekan kahvaan.
"Uskontoni", vastasi Everard, "kieltää minua äkkipikaisesti vuodattamasta verta. Menkää kotiin, sir – olkaa viisas – miettikää sekä kunnian että varovaisuuden vaatimuksia. Antakaa arvo Lee-suvun kunnialle ja tietäkää, että yksi siihen likeisesti liittynyt pitää ankaraa tiliä liikkeistänne."
"Ahaa!" huudahti prinssi katkerasti nauraen; "nyt käsitän koko jutun – tässähän onkin keropää eversti, puritaniserkku – raamatunkohtien ja siveyssaarnojen latelija, jolle Alice Lee niin makeasti nauraa. Jos uskontonne, sir, estää teitä antamasta hyvitystä, niin sen pitäisi myös estää teitä kunniallisen ihmisen loukkaamisesta."
Kumpainenkin oli nyt kiihtynyt sisukkaaksi. He sivalsivat yhtaikaa miekkansa ja alkoivat taistella, eversti kun luopui siitä edusta, jonka hän olisi saanut ampuma-aseittensa käyttämisellä. Käsivarren työntäisy tai jalan luiskahdus olisi voinut sillä hetkellä muuttaa Britannian tulevaisuuden, mutta kolmannen henkilön saapuminen keskeytti ottelun.
25. LUKU.
EVERARD NOLATTUNA
Miekkailijat olivat näköjään yhtä taitavasti ja urheasti ahdistelleet toisiaan. Kaarlo oli ottanut siksi paljon osaa taisteluihin ja ollut kansalaissodassa sekä osallisena että uhrina, että hänestä ei ollut mitään uutta tai outoa joutua puolustautumaan omin käsin, ja Everard oli samoissa koettelemuksissa kunnostautunut sekä urhoollisuudella että muilla päällikön ansioilla. Mutta kolmas henkilö, kuten sanottu esti synkän lopun ottelulta, jossa menestys olisi ehdottomasti tuottanut voittajalle suurta pahoittelun aihetta.
Vanha ritari itse ilmestyi paikalle pony-hevosen selässä, sillä sota ja takavarikkoon otto eivät olleet jättäneet hänelle arvokkaampaa ratsua. Hän työntäysi taistelijain väliin ja käski heidän pidättyä henkensä uhalla. Toisesta toiseen vilkaisten hän otti selville, keiden kanssa oli tekemisissä, ja tiedusti: "Ovatko" nyt Woodstockin paholaiset, joista niin paljon jaaritellaan, riivanneet teidät kumpaisenkin, kun huitelette toisianne kuninkaallisen rauhoitusalueen laidalla? Sanonpa teille molemmille, että niin kauvan kuin vanha Henry on Woodstockissa, puiston rauhaa pidetään voimassa yhtä tarkoin kuin olisi kuningas vieläkin valtaistuimellaan. Kukaan ei saa täällä villiintyä kaksintaisteluihin, paitsi uroshirvet omana aikanaan. Miekka huotraan, miehet, muutoin minä puutun peliin kolmanneksi ja olenkin kenties villityin koko joukossa! Kuten Will sanoo:
"'niin pieksen teidät paistinvartainenne kuin paholainen teitä pelmuuttais'."
Kiistakumppanukset luopuivat nujakastaan, mutta seisoivat silmäillen toisiansa ynseästi kuin tuollaisessa tilanteessa aina tapahtuu, kumpainenkin vastahakoisena näyttämään enemmän rauhanhaluiselta kuin toinenkaan ja senvuoksi viivytellen olemasta ensimäinen pistämään miekkaansa huotraan.
"Aseet pois näkyvistä, hyvät herrat, paikalla", vaati ritari vielä käskevämmin, "toinen niinkuin toinenkin, tai muutoin joudutte tekemisiin minun kanssani, sen vakuutan. Saatte olla kiitollisia siitä, että ajat ovat muuttuneet. Ennen vanhaan olisi röyhkeytenne voinut maksaa kumpaisellekin oikean kätenne, jollei sen lunnaiksi olisi suoritettu tuntuvaa rahasummaa. Sisarenpoika, jollet aio vieraannuttaa minua ainiaaksi, niin pane pois miekkasi. Master Kerneguy, olette minun vieraani. Vaadin teitä olemaan loukkaamatta minua miekkanne pitämisellä paljastettuna, kun velvollisuutenani on valvoa rauhan säilymistä."
"Tottelen teitä, sir Henry", taipui kuningas piiloittaen aseensa, "ja tuskin edes tiedänkään, minkätähden tämä herrasmies kävi minua ahdistamaan. Vakuutan teille, että kukaan ei pidä kuninkaan persoonaa tai etuoikeuksia suuremmassa arvossa kuin minä – vaikka se hartaus on jonkun verran syrjäytynyt käytännöstä."
"Voimme tavata kohtauspaikan, sir", vastasi Everard, "missä kuninkaan persoona tai etuoikeudet eivät tule loukatuiksi".
"Totisesti, tuskinpa vain, sir", tokaisi Kaarlo kykenemättä hillitsemään hetkellistä pilanhalua. "Tarkoitan, kuninkaalla on niin harvoja puoluelaisia, että heistä vähäpätöisimmänkin menetys saattaisi olla pikku vahinko hänelle; mutta sen kaiken uhalla tahdon kohdata teidät missä vain on kavalieriparalla kunnollinen mahdollisuus päästä turvallisesti tiehensä, jos hänellä on onnea taistelussa."
Sir Henry Leen ensimäinen aatos oli kiintynyt kuninkaallisen alueen loukkaamiseen; nyt hän alkoi kääntää ajatuksensa omaisensa ja nuoren kuningaspuoluelaisen turvallisuuteen. "Hyvät herrat", hän sanoi, "minun täytyy vaatia, että tämä jupakka kerrassaan loppuu. Markham, tätenkö palkitset sen alentuvaisuuteni, että tulin takaisin Woodstockiin sinun takuullasi, – siitä hyvästäkö sinä otat tilaisuuden vihlaista vieraaltani kurkun?"
"Jos tietäisitte hänen aikeensa yhtä hyvin kuin minä – " alotti Markham, mutta pysähtyi älytessään, että hän saati taisi ainoastaan kiivastuttaa enoansa, saamatta häntä vakuutetuksi, koska luultavasti pidettäisiin hänen oman mustasukkaisen epäluuloisuutensa työnä kaikkea, mitä hän voisi sanoa Kerneguyn lähentelystä Alicen seurassa. Hän loi senvuoksi katseensa maahan ja vaikeni.
"Ja te, master Kerneguy", huomautti Sir Henry, "voitteko mainita minulle mitään syytä, miksi tavoittelette tämän nuoren miehen henkeä? Valitettavasti hän on unohtanut uskollisuutensa ja velvollisuutensa, mutta luonnollisesti tunnen sisarenpoikaani kohtaan aina jonkun verran harrastusta."
"En tiennyt tällä herrasmiehellä olevan sitä kunniaa, joka olisi varmasti varjellut häntä miekaltani", vastasi Kerneguy. "Mutta riita on hänen luomansa, ja minä en voi mainita mitään perustetta, miksi hän kohdisti äkänsä minuun, ellei valtiollisten mielipiteittemme eroavaisuus ole vaikuttimena."
"Toisin tiedätte asian olevan", väitti Everard; "sanoinhan teille, että te kuningasmielisenä pakolaisena olitte minulta turvassa – ja viimeiset sananne ilmaisivat, että te hyvinkin arvasitte sukulaisuussuhteeni Sir Henryyn. Mutta vähänpä se merkitsee. Halventaisin itseäni, jos käyttäisin sukulaisuutta suojeluksenani teiltä tai keneltäkään."
Heidän siten väitellessään, kumpaisenkaan suvaitsematta lähestyä kiistan todellista syytä, Sir Henry katseli toisesta toiseen rauhanrakentajan näköisenä ja huudahti:
"'No, siin' on syyttelevää selkkausta!
Kai Circen pikarista ootte juoneet'
"Kas niin, nuoret herrat, sallikaa vanhan miehen olla välittäjänänne. En ole lyhytnäköinen sellaisissa asioissa – rettelön emo ei ole sääsken siipeä isompi, ja tiedän oman elämäni ajalta viisikinkymmentä tapausta, jolloin vanhan Willin sanojen mukaan
"'on urhot uljahasti tulleet yhteen mies miestä vastaan miekan mittelyyn',
"yhdenkään ihmisen kykenemättä muistamaan riidan syytä sitten kun rynnistys oli lopussa. Joutavia! pikku seikka semmoista tuottaa – väärältä puolelta sivuuttaminen kadulla – tai vähäinen nyhjäisy olkapäähän vahingossa taikka pikainen sana tai väärin ymmärretty ele. Hei, unohtakaa äkänne aihe, olkoon se mikä hyvänsä – olette saaneet olla uhoissanne, ja vaikka upotattekin huotraan miekkanne veristymättöminä, niin se ei ollut teidän vikanne, vaan johtui vanhempanne käskystä ja määräysvaltaan oikeutetun henkilön vaatimuksesta. Maltan saarella on kyllä voimassa hyvin tarkkatuntoiset käsitykset kaksintaistelusta, mutta sielläkin on siihen ratkaisuun ryhtyneiden pakko pidättyä ritarin, papin tai vallasnaisen käskystä, ja siten keskeytettyä kiistaa katsotaan kunniallisesti päättyneeksi, ja sitä ei saa uudistaa. – Sisarenpoika, käsittääkseni on mahdotonta, että sinä voit olla äkeissäsi tälle nuorelle herrasmiehelle kuninkaansa puoltamisesta. Kuule rehellistä esitystäni, Markham – sinä tiedät, etten suo sinulle mitään pahaa, vaikka minulla on jonkun verran syytä olla loukkaantunut: anna nuorelle miehelle kätesi kaikessa ystävällisyydessä, ja me lähdemme kolmisin palatsihuvilaan kulauttamaan pikarillisen sektiä sovinnon vakuudeksi."
Markham Everard huomasi mahdottomaksi vastustaa enonsa ystävällistä sopuisuutta. Hän epäili kyllä, ja osittain oikein, että tarjous ei ollut pelkän hyväntahtoisuuden elpymistä; tuollaisella huomaavaisuudella tahtoi eno nähtävästi varmistua edes hänen puolueettomuudestaan, jollei avuliaisuudestaan, kuningasmielisen pakolaisen turvaamisessa. Hän tajusi joutuneensa hankalaan pulaan ja kenties aiheuttavansa epäluuloisuutta omassa puolueessaan, seurustellessaan läheisen omaisenkaan kanssa, kun tämä suojasi tuollaisia vieraita. Mutta toiselta puolen hän arveli tehneensä tasavallalle kyllin suuria palveluksia, kyetäkseen torjumaan kademielisyyden moitteita siinä kohden. Ja sitäpaitsi, kansalaissota oli kyllä suuresti ja monin tavoin hajaannuttanut perheitä, mutta nyt se näytti lopullisesti päättyneen tasavaltalaisten voitolla, joten valtiollisen vihan vimma oli jo alkanutkin viihtyä ja sukulaisuuden ja ystävyyden vanhat siteet voittaa takaisin entistä vaikutustansa ainakin osittain. Monia liittoja uusittiin, ja ne, jotka Everardin tavoin kuuluivat voitolliseen puolueeseen, toimivat usein hyljättyjen sukulaistensa suojelemiseksi.
Näiden ajatusten vilahtaessa hänen mieleensä hän myös huomasi, että hänelle tarjoutui täten mahdollisuus uudistaa seurustelunsa Alice Leen kanssa; siten hän saattoi olla saapuvilla suojelemassa tätä loukkauksen tai häväistyksen mahdollisuuksilta. Niinpä hän ojensikin kätensä skotlantilaiselle, lausuen samalla: "Minä puolestani olen varsin valmis unohtamaan riidan syyn tai oikeastaan katsomaan sen johtuneeksi väärinymmärryksestä ja tarjoamaan master Kerneguylle sellaista ystävyyttä kuin voi syntyä kunniallisten miesten kesken, jotka ovat valtiollisissa asioissa asettuneet eri kannalle."
Kykenemättä voittamaan oman arvokkuuden tunnetta, jonka unohtamista hänelle varovaisuus suositteli, Louis Kerneguy vastaukseksi kumarsi syvään, muttei tarttunut Everardin tarjottuun käteen.
"Minun ei ole tarvis", hän sanoi, "ollenkaan ponnistaa riidan aiheen unohtamiseksi, kun en ole lainkaan kyennyt sitä käsittämään; mutta koska en ole kartellut tämän herrasmiehen pahastusta, niin olen myös halukas yhtymään mihin tahansa suosiollisuuden määrään, jolla hän suvaitsee kunnioittaa minua."
Everard veti hymyillen pois kätensä ja kumarsi vuorottaan paashille, jonka jäykkää vastaanottoa lähentelylleen hän piti skotlantilaisen poikasen ylpeänä ärtyisyytenä; nuorukaista oli hänen nähdäkseen kasvatettu liioiteltuihin käsityksiin sukuarvosta ja yksilöllisestä tärkeydestä, ja vaillinainen tutustuminen maailmaan ei ollut riittänyt sitä vielä häivyttämään.
Sir Henry oli hyvin mielissään kiistan päättymisestä, jonka oletti johtuneen oman käskyvaltansa suuresta kunnioittamisesta. Hyvillään hän oli myös tilaisuudesta seurustelunsa osittaiseen uudistamiseen sisarenpoikansa kanssa, sillä nuorella miehellä oli valtiollisista virheistään huolimatta lämpimämpi sija hänen tunteissaan kuin ritari kenties itsekään oivalsi. Hän virkkoi nyt lohduttavasti: "Älkää olko nolostuksissanne, nuoret herrat. Totisesti teki kipeää sydämelleni eroittaa teidät, nähdessäni teidän mittelevän voimianne niin uljaasti ja kauniissa kunnianharrastuksessa, ilman mitään pahoja tai verenhimoisia ajatuksia. Vakuutan teille, että jollen olisi ylimetsänhoitajana täällä ja vannonut täyttäväni virkavelvollisuuteni, olisin pikemmin ruvennut ratkaisijaksenne kuin estäjäksenne. Mutta riita unohtuu loppuunsa, ja voittelullanne ei pitäisi olla muuta seurausta kuin ruokahalu, jonka se on saattanut teille toimittaa."
Ja hän hoputti ponyansa liikkeelle, voitonriemuisena edeten palatsia kohti lähintä puistokujaa myöten. Hän näytti kerrassaan ratsastuskoulun sankarilta, joka olisi kelvannut ohjailemaan itse Bukefalosta, kun hänen jalkansa melkein viistivät maata, varpaitten päkiäisen juuri levätessä jalustimella – reiden etuosa kiertyneenä satulaan päin, kantapäät kääntyneinä sivulle ja vaipuneina niin alas kuin mahdollista, vartalo säntillisen suorana, ohjakset huolellisesti soviteltuina vasempaan käteen, oikean pidellessä ratsuraippaa poikittain tähdättynä hevosen vasenta korvaa kohti. Ajutantteina saatellessaan häntä kumpaisellakin sivulla kykenivät nuorekkaat kumppanit hädin hillitsemään hymyänsä, kun katselivat ratsastajan täsmällisesti kohennettua ja tarkoin punnittua asentoa ja vertasivat sitä ponyn villiin muotoon ja pikkaraiseen kokoon, sen pörröiseen karvaan, pitkään häntään ja harjaan sekä tuikeihin silmiin, kun nämä tulisten hiilien tavoin kiiluivat karvatukoista, jotka valuivat peittämään sen kapeata otsaa.
Kenties ritari huomasi heidän ihmettelynsä, sillä ensi sanoikseen hän virkkoi taipaleella: "Pixie on virkku ratsu, vaikka pikkainen, hyvät herrat", ja samassa hän sai Pixien vahvistamaan tuon väitteen parilla hypyllä; "se on heiverö, mutta sisukas. Tosiaankin, jollen olisi hiukan liian kookas keijuisratsastajaksi" (ritari oli lähes kuusi jalkaa mitaltaan), "niin muistuttaisin sen selkään noustessani maahiskuningasta, sellaisena kuin hän esiintyy Mike Draytonin runossa:
"Hän sirkkaa ratsuks harjoitteli,
jo selkään noustess' alkoi peli,
kun hepo hyppi, kurieli,
mut viimein hiukan talttui.
Se vauhtiin syöksyi päätä avin
tai pyöri kääntein pelottavin
ja laukkaan aina rikkoi ravin.
jos tuokioksi malttui."
"Vanha ystäväni Pixie!" sanoi Everard silittäen ponyn kaulaa; "minua ilahuttaa, että se on jäänyt henkiin kaikkien levottomuuksien jälkeen. Pixie lienee jo hyvinkin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, Sir Henry?"
"Runsaasti kahdenkymmenen vuoden, se on varma tosi Niin, Markham, sota on istutusmaata lakaiseva tuulispää, joka säästää ainoastaan vähimmin jättämisen arvoista, Vanha Pixie ja sen vanha herra ovat eläneet pitemmälle kuin moni vankka mies ja ravakka ratsu – vaikka kumpaisestakaan ei ole juuri mihinkään. No, kyllähän vanha mies sentään voi jotain tehdä, kuten Will sanoo. Ja Pixie ja minä siis olemme jääneet henkiin."
Niin sanoen hän taaskin pani Pixien osoittamaan ripeyden rippeitä.
"Jääneet henkiin?" virkahti nuori skotlantilainen, täydentäen lauseen, jonka kelpo ritari oli jättänyt kesken; "niin kyllä, jääneet henkiin "'ratsastustaidon ihmeit' ilmi luomaan'."
Everard punehtui, sillä hän tunsi ivan, mutta hänen enonsa yksinkertainen turhamaisuus ei sallinut hänen epäillä kohteliaisuuden vilpittömyyttä.
"Niinkö vain?" hän sanoi. "Jaakko-kuninkaan aikoina olen tosiaan esiintynyt kilparadalla, ja siellä olisitte voinut sanoa nähneenne "'myös nuoren Heikun, hattu kallellaan'.
"Mitä vanhan Heikun25 näkemiseen tulee, niin – " Ritari pysähtyi ja näytti häveliäältä mieheltä, joka muovasi sanaleikkiä. "Mitä vanhaan Heikkuun tulee – ka, yhtä hyvin olisitte voinut nähdä itse Vanhan Herran. Ymmärrättehän master Kerneguy – Vihtahousun – ha, ha, ha! Everard poikani, toivoakseni ei arkatuntoisuutesi järähdä viattomasta leikkipuheesta?"
Hän riemastui niin suuresti kumppaniensa suosionilmaisuista, että lausuili tuon kuuluisan säejakson kokonaan, lopettaen sillä vakuutuksella, että nykyinen aika pankoon yhteen kimppuun kaikki sukkeluksensa, – Donnen, Cowleyn, Wallerin ja koko liudan, – ja sittekään ei noin muodostuneella runoilijalla olisi kymmenettä osaa vanhan Willin nerosta. "Mutta pyydän sinulta anteeksi, sisarenpoika", hän lisäsi, "sinä kun luullakseni et ollenkaan suvaitse mitään näytelmiä".
"Ei, en ole sentään aivan niin turhansurkeileva kuin te arvelette, eno. Olen aikoinani suosinut niitä kenties liiaksikin ja nykyään en tuomitse niitä kerrassaan tai summamutikassa, vaikka minä en hyväksy niiden vallattomuuksia ja luonnottomuuksia. En voi olla Shakespearessakaan näkemättä monia seikkoja, jotka ovat sekä pahennuksia säädyllisyydelle että haitallisia hyville tavoille – lukuisia kohtia, jotka pyrkivät pilkkaamaan hyvettä tai suosittelemaan pahetta, – ainakin lieventämään tämän rumuutta. En voi pitää noita nerokkaita runoja hyödyllisenä lukemisena olletikaan nuorisolle, niissä kun esitetään verenvuodatusta pääpuuhana miehille ja lemmen juonia naisten ainoana hommana."
Näitä huomautuksia tehdessään Everard yksinkertaisena ajatteli vain antavansa enolleen tilaisuuden hartaimman harrastuksensa puoltamiseen, loukkaamatta häntä vastaväitteellä, joka oli noin rajoitettu ja lakea. Mutta tällöin kuten usein muulloinkin hän unohti, kuinka itsepintainen hänen enonsa oli mielipiteissään sekä uskonnon asioissa että valtiollisella alalla ja makuseikoissa, ja että olisi ollut yhtä helppo kääntää hänet presbyteriläisen hallitusmuodon puolelle tai saada tekemään puhdistusvala kuin horjuttaa hänen luottamustansa Shakespeareen. Kunnon ritarin väittelytavassa oli toinenkin omituisuus, jota Everard ei koskaan kyennyt täydellisesti tajuamaan, ollen itse luonteeltaan avomielinen ja suorasukainen, siitä puhumattakaan, että hänen uskonnolliset käsityksensä olivat jossain määrin suvaitsemattomia seuraelämässä usein käytetylle peittelylle ja teeskentelylle. Luonnollisesta kuumaverisyydestään tietoisena oli Sir Henryllä nimittäin tapana olla tarkoin varuillaan sitä vastaan. Suurestikin loukkaantuneena hän pitkitti jonkun aikaa väittelyä kaikin puolin ulkonaisesti levollisena, kunnes tunteet kohosivat niin rajuiksi, että ne voittivat ja pyyhkäisivät tieltään keinotekoiset sulut ja purkausivat vastustajaan yhä yltyneessä raivossa. Siten sattui usein, että hän kavalan vanhan kenraalin tavoin peräytyi vastustajansa nähden hyvässä järjestyksessä ja vähin erin, tehden niin maltillista vastarintaa, että kiistakumppani tuli houkutelluksi takaa-ajoon sille paikalle, missä hän viimein teki äkillisen ja aavistamattoman hyökkäyksen, ratsuja jalkaväki sekä tykistö yhtaikaa, jolloin vihollinen harvoin jäi häkeltymättä, jollei hän saanut sitä kukistetuksikin.
Tämän periaatteen mukaan hän siis Everardin viime puheen kuullessaan salasi suuttumuksensa ja vastasi pakoittaen sävyssään kohteliaisuuden vartioimaan kiihtymystä:
"Epäilemättä on presbyteriläinen vallassääty kautta kaikkien näiden onnettomien aikojen antanut sellaisia todisteita nöyrästä, sävyisästä ja vaatimattomasta yleisen hyvän harrastuksesta, että heillä on oikeus saada yleistä luottamusta vilpittömyyteensä, kun he tuntevat varsin voimakkaita epäilyksiä sellaisten teoksien suhteen, joissa uskonnon ja hyveen ylväimpiin aatoksiin, – aatoksiin, jotka voisivat kääntää paatuneita syntisiä ja erinomaisesti soveltuisivat kuolevien pyhimysten ja marttyyrien suuhun, – on sattunut aikojen karkeuden ja kehittymättömän maun johdosta sekaantumaan joitakuita meheviä piloja ja muuta sellaista ainesta, mikä ei ole suurestikaan tiellä muille kuin tuollaisen kuonan huolellisille penkojille, jotta he saisivat käyttää sitä sellaisen halventamiseen, mikä itsessään ansaitsee mitä suurinta ylistystä, Mutta erityisesti haluaisin kuulla sisarenpojaltani, onko ainoakaan niistä lahjakkaista miehistä, jotka ovat karkoittaneet Englannin kirkon oppineet ja viisaat hengenmiehet saarnastuolista ja nyt loistavat heidän sijallaan, saanut mitään innoitusta runottarilta, – jos minun sopii käyttää niin arkiaikaista sanaa eversti Everardin loukkaantumatta, vai eivätkö he ole yhtä typerästi ja raakamaisesti vieraita kirjalliselle sivistykselle kuin inhimillisyydellekin."
Eversti Everard olisi saattanut tämän puheen ivallisesta sävystä arvata, mikä myrsky teki tuloansa hänen enonsa povessa. Niin, olisipa hän voinut käsittää vanhan ritarin tunteet pelkästä eversti-sanan korostamisesta, hän kun ei muulloin kuin vimmansa noustessa käyttänyt Everardista sitä nimitystä, koska se enimmin yhdisti sisarenpojan hänen vihaamaansa puolueeseen. Osittain hän tajusikin jotain olevan vialla, ja toivoen saavansa nähdä Alice-serkkunsa eversti pidättyi vastaamasta mitään enonsa lausuntoon, joka päättyi juuri kun vanha ritari oli laskeutunut ratsailta palatsihuvilan ovella ja kahden saattolaisensa seurassa astui eteissuojamaan.
Samassa ilmestyi paikalle Phoebe ja sai käskyn tuoda jotakin "juotavaa" herrasmiehille. Woodstockin Hebe tunsi Everardin heti ja tervehti häntä melkein huomaamattomalla niiauksella, mutta hän ei pyrkimyksensä mukaan hyödyttänyt asiaansa, kun kysyi ritarilta pelkästään muodon vuoksi, pitikö mistress Alicen tulla saapuville. Ankara Ei oli jyrkkänä vastauksena, ja epäaikainen sekaantuminen näytti lisäävän hänen entistä ärtymystänsä Everardia vastaan Shakespearen halventamisesta. "Vaatisinpa", puheli Sir Henry tuohon tukalaan aiheeseen palaten, "jos köyhän ja aseista riisutun kavalierin sopisi käyttää sellaista sanaa voitollisen armeijan upseeria kohtaan, vaatisinpa saada tietää, eikö se mullistus, joka on lähettänyt meille pyhimyksiä ja profeettoja loppumattomiin, ole myöskin suonut meille runoilijaa, jolla on kylliksi lahjoja ja ylevyyttä, himmentääkseen vanhan Willin, meidän sokaistuneiden ja lihallisten kavalierien oraakkelin ja epäjumalan?"
"Kyllähän, sir", vastasi eversti Everard, "tunnen erään tasavallan ystävän kirjoittamia säkeitä, – ja draamallistakin laatua olevia, – jotka puolueettomassa vaa'assa punnittuina voisivat vetää vertoja Shakespearenkin runoudelle, samalla kun ne ovat vapaita siitä pöyhistelystä ja säädyttömyydestä, jolla se suuri laulaja on toisinaan tyytynyt hivelemään raakamaisen kuulijakuntansa karkeita mielitekoja".
"Vai niin!" virkahti ritari, vaivoin hilliten raivostustaan. "Tekisi mieleni tutustua siihen runouden mestariteokseen! Saanko kysyä sen etevän henkilön nimeä?"
"Sen täytyy olla Vicars tai ainakin Withers", tokaisi valepukuinen paashi.
"Ei, sir", vastasi Everard, "eikä Hawthorndenin Drummond eikä myöskään loordi Stirling. Ja kuitenkin ne säkeet todistavat sanani, jos ette ota lukuun huonoa lausumistapaa, sillä minä olen paremmin tottunut puhumaan pataljoonalle kuin niille, jotka rakastavat runottaria. Säkeissä esiintyy puhujana yön yllättämä nainen, joka poluttomassa metsässä eksyttyään ensin ilmaisee kiihtymystänsä taikauskoisten huolten johdosta, joita hänen asemansa aiheutti."