»Tuntematon näyttäköön ensin», sanoi Malvoisin, »olevansa kunnon ritari ja kunniallista sukua. Temppeli ei lähetä ritareitansa kaksintaisteluun nimettömien miesten kanssa.»
»Nimeni», vastasi outo ritari kohottaen silmikkonsa, »on kuuluisampi ja sukuperäni puhtaampi kuin sinun omasi, Malvoisin. Minä olen Wilfred Ivanhoe.»
»En tahdo taistella sinun kanssasi tällä haavaa», sanoi temppeliherra muuttuneella, painuneella äänellä. »Paranna ensin haavasi, hanki itsellesi parempi ratsu, – sitten saattaapa olla mahdollista, että katson maksavan vaivaa piestä sinusta ulos tuon poikamaisen uhkarohkeutesi!»
»Hoo, ylpeä temppeliherra!» vastasi Ivanhoe, »joko olet unohtanut, että peitseni on kahdesti syössyt sinut maahan? Muista Acren taistelutannerta – muista Ashbyn turnausta – muista Rotherwoodin salissa korskeaa kerskaustasi, kun panit kultakäätysi pantiksi minun pyhäinjäännösrasiaani vastaan luvaten taistella Wilfred Ivanhoen kanssa ja voittaa takaisin menetetyn kunniasi! Jollet nyt viivyttelemättä rupea tappelemaan, niin aion – sen vannon saman rasian ja siinä talletettujen pyhien luitten kautta – jokaisessa kristikunnan kuningashovissa, jokaisessa veljeskunnan kokouspaikassa julistaa sinut pelkuriksi.»
Epäröiden hetken aikaa käänsi Bois-Guilbert silmänsä Rebekan puoleen ja huudahti sitten katsahtaen tulisesti Ivanhoeen: »Sinä saksilaiskoira! Tartu peitseesi ja valmistu kuolemaan, koska itse olet niin tahtonut!»
»Salliiko suurmestari minun käydä taisteluun?» kysyi Ivanhoe.
»En voi kieltää sitä, koska niin vaadit», vastasi suurmestari, »edellyttäen, että neito suostuu ottamaan sinut puolustajakseen. Mutta soisinpa, että olisit paremmissa voimissa ruvetessasi tähän taisteluun. Meidän säätymme vihollinen olet aina ollut, mutta tahtoisin kuitenkin, että taistelu sinua vastaan kävisi kunniallisesti.»
»Tämmöisenä juuri – tämmöisenä kuin olen eikä mitenkään muuten», sanoi Ivanhoe. »Tämä on Jumalan tuomio – hänen haltuunsa minä annan itseni. – Rebekka», hän lisäsi ratsastaen surmatuolin luokse, »suostutko ottamaan minut puolustajaksesi?»
»Suostun», vastasi tämä; – »suostun» – ja mielenliikutus, jota kuolemanpelko ei ollut saanut herätetyksi, pani nyt hänen äänensä värisemään. »Minä suostun ottamaan sinut Jumalan lähettämäksi puolustajakseni, – mutta ei – ei – sinun haavasihan eivät vielä ole parantuneet. Älä käy tuota ylpeää miestä vastaan! Miksi pitäisi sinunkin tässä saada surmasi?»
Mutta Ivanhoe seisoi jo paikallaan, hän oli sulkenut kypäränsä silmäverkon ja tarttunut peitseensä. Bois-Guilbert teki samoin; ja auttaessaan hänen kypäräänsä kiinni huomasi hänen asemiehensä, että temppeliherran kasvot, jotka olivat kaiken aamua olleet tuhkankarvaiset ja vähääkään muuttumatta monenlaisista sydämessä raivoavista tunteista, nyt äkkiä karahtivat tulipunaisiksi.
Nähtyänsä taistelijain asettuneen paikalleen toisiansa vastaan airut koroitti äänensä ja huusi kolme kertaa: Faites vos devoirs, preux chevaliers! – »Tehkää velvollisuutenne, uljaat ritarit!» – Kolmannen kerran näin huudettuansa hän siirtyi tantereen reunalle ja julisti vielä, ettei kukaan kuoleman uhalla saisi estää tätä tasapuolista taistelua tai sekaantua siihen, ei teolla, ei sanalla eikä huudollakaan. Suurmestari, joka piti kädessään taistelunpanttia, Rebekan sormikasta, viskasi sen nyt tantereelle ja huusi turmiota tuottavat käskysanat: »Laissez aller!» – käykää päälle!
Torvet törähtivät ja ritarit syöksyivät täyttä neliä toisiaan vastaan. Temppeliherran hyvin tähdätty peitsi ja voimakas ratsu kaatoivat maahan Ivanhoen uupuneen hevosen sekä sen yhtä voimattoman isännän. Tällaista loppua kaikki olivatkin taistelulle ennakolta arvanneet. Mutta vaikka Ivanhoen peitsi näytti vain pyyhkäisseen Bois-Guilbertin kilpeä, niin tämäkin ritari kaikkien katsojien ihmeeksi horjahti satulassaan, päästi jalustimet luiskahtamaan jalkojensa alta ja putosi alas tantereelle.
Ivanhoe irtautui nopeasti kaatuneen hevosensa alta ja kavahti pystyyn parantaakseen onneansa miekalla. Mutta hänen vastustajansa ei noussutkaan. Wilfred silloin nostaen jalkansa hänen rintansa päälle ja tähdäten miekalla hänen kurkkuansa, vaati häntä antautumaan, jos tahtoi välttää kuolemaa. Mutta Bois-Guilbert ei vastannut.
»Älkää tappako häntä, herra ritari», huusi suurmestari, »ennenkuin hänet on ripitetty ja synnit suotu hänelle anteeksi, – älkää hävittäkö ruumista ja sielua yht'aikaa! Me myönnämme hänen hävinneen.»
Hän astui alas tantereelle ja käski avata voitetun ritarin kypärän. Tämän silmät olivat ummessa – kasvot olivat yhä vielä tummanpunaiset. Heidän ihmetellen katsellessaan ritarin silmät aukenivat, mutta ne olivat liikkumattomat, lasimaiset. Puna katosi kasvoilta ja kalman kalvakka väri tuli sijaan. Vastustajan peitsestä vioittumatta oli Brian de Bois-Guilbert saanut surmansa omien ristiriitaisten tunteittensa kovasta kuohusta.
»Tässä todellakin on Jumala tuominnut!» lausui suurmestari taivaaseen päin katsahtaen. »Fiat voluntas tua!» – Tapahtukoon sinun tahtosi!
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU
Kas nyt se loppui, niinkuin ämmän loru.
WEBSTER.
Kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, kysyi Wilfred Ivanhoe suurmestarilta, joka oli taistelutuomarina, arveliko tämä hänen täyttäneen velvollisuutensa urhoollisesti ja rehellisesti?
»Urhoollisesti ja rehellisesti sinä olet taistellut», lausui suurmestari. »Minä julistan, että tämä neito on vapaa ja syytön. Ritari-vainajan varusteitten ja ruumiin suhteen menetelköön voittaja, niinkuin tahtoo.»
»En tahdo ryöstää hänen aseitaan», virkkoi Ivanhoe, »enkä myöskään tuomita hänen ruumistansa häväistykseen. Onhan hän kuitenkin taistellut kristikunnan puolesta. Jumalan käsi – eikä mikään ihmisvoima – iski hänet maahan. Mutta haudattakoon hänet salaisesti, niinkuin tehdään miehelle, joka on kaatunut väärää asiaa puolustaessaan. Ja mitä neitoon tulee…»
Hevoskavioitten kopina keskeytti hänet. Niitä läheni niin suuri joukko ja niin suurella kiireellä, että maa tärisi. Musta ritari ajaa karahutti aitauksen sisäpuolelle. Hänen perässään seurasi suuri sotamiesjoukko sekä useita ritareita täysissä rautavaruksissa.
»Liian myöhään olen joutunut», virkkoi Rikhard silmäillen ympärilleen. »Olin päättänyt ottaa Bois-Guilbertin omaksi saaliikseni. Ivanhoe, oliko oikein käydä näin vaaralliseen seikkailuun, kun tuskin vielä jaksat pysyä pystyssä satulassa?»
»Armollinen herrani», vastasi Ivanhoe, »taivas on ottanut tämän ylpeän miehen omaksi uhrikseen. Hänelle ei sallittu kunniaa kuolla semmoista kuolemaa, jonka teidän tahtonne oli hänelle määrännyt.»
»Rauha olkoon hänelle», lausui Rikhard katsellen vakavasti ruumista, »jos se mahdollista lienee. Olihan hän kuitenkin uljas ritari ja kuoli teräshaarniskassansa, niinkuin kunnon ritarin sopii. Mutta meillä ei ole nyt liiemmälti aikaa. – Bohun, tee tehtäväsi!»
Eräs ritareista astui seuralaisjoukosta esiin, laski kätensä Albert de Malvoisinin olkapäälle ja sanoi: »Minä vangitsen sinut maankavaltajana.»
Suurmestari oli kummastuneena näin suuren sotajoukon ilmaantumisesta tähän saakka ollut vaiti. Mutta nyt hän puhkesi sanoiksi:
»Kuka uskaltaa vangita Siionin temppelin ritarin meidän oman preceptorio-kartanomme piirissä ja itsensä suurmestarin läsnäollessa? Ja kenenkä käskystä tämä rohkea loukkaus on tehty?»
»Minä suoritan vangitsemisen», vastasi ritari, »minä, Henrik Bohun, Essexin jaarli ja Englannin suur-konnetabli.»
»Ja hän vangitsee Malvoisinin», virkkoi kuningas kohottaen silmikkoansa, »läsnäolevan Rikhard Plantagenet'n käskystä. – Konrad Mont-Fitchet, sinulle on hyväksi onneksi, ettet ole minun alamaiseni. Mutta sinun, Malvoisin, tulee kuolla yhdessä veljesi Filipin kanssa, ennenkuin maailma kerkiää tulla viikkoa vanhemmaksi.»
»Minä vastustan tuomiotasi», virkkoi suurmestari.
»Sitä et voi, ylpeä temppeliherra», vastasi kuningas. »Katsopas ylös, niin näet Englannin kuninkaallisen lipun liehuvan omasi sijalla torniesi huipulla! Ole viisas, Beaumanoir, älä tee turhaa vastarintaa, – sinun kätesi on jalopeuran kidassa.»
»Minä vetoan Roomaan sinua vastaan», sanoi suurmestari, »ja kantelen päällesi, että rikot ritaristomme vapauksia ja etuuksia.»
»Tee niin», vastasi kuningas. »Mutta oman etusi tähden älä nyt moiti minua vapauksiesi rikkomisesta. Laske kokouksesi hajalleen ja lähde joukkoinesi lähimpään preceptorio-kartanoosi – jos semmoista voinet löytää, – missä ei ole kudottu kapinallisia juonia Englannin kuningasta vastaan. Tai jos tahdot, pysy täällä, nauti vieraanvaraisuudestani ja katsele, miten minä istun oikeutta.»
»Minäkö viipyisin vieraana kartanossa, jossa minun tulisi olla käskijänä?» sanoi suurmestari. »En suinkaan. – Kappalaiset, virittäkää virsi Quare fremuerunt gentes (Miks kiukuitsevat pakanat)! Pyhän temppelin ritarit, asemiehet ja muu väkemme, varustautukaa seuraamaan Beau-séant-lippua.»
Suurmestarin käytös oli majesteetillisuudessaan Englannin kuninkaan arvokkuuden vertainen ja rohkaisi jälleen hänen hämmentyneitä ja pelästyneitä seuralaisiansa. He kokoontuivat hänen ympärilleen niinkuin lampaat paimenkoiran ympärille kuultuansa suden ulvonnan. Mutta heissä ei kuitenkaan näkynyt säikähtyneen lauman arkuutta, – heidän otsansa ja katseensa olivat synkät ja uhmaavat, ilmaisten sitä vihollisuutta, jota he eivät saaneet sanoiksi pukea. He kokoontuivat pitkäksi tummaksi peitsiriviksi, ja valkeaviittaiset ritarit loistivat mustiin puettujen seuralaistensa lomassa niinkuin valkeat reunat synkässä ukkospilvessä. Kansa, joka oli äänekkäin huudoin ilmaissut vihamielisyyttään heitä vastaan, vaikeni ja katseli ääneti tuota voimallista, sotaan harjaantunutta joukkoa, jota se oli varomattomasti suututtanut; kiireesti se siirtyi pois heidän sotarintamansa edestä.
Nähdessään temppeliherrojen joukon näin seisovan koko voimassaan iski Essexin jaarli kannustimet ratsunsa kupeisiin ja alkoi ratsastaa edestakaisin, järjestäen seuralaisiansa taisteluun tuota voimallista vihollista vastaan. Rikhard sen sijaan, jota hänen äkillisen ilmaantumisensa aiheuttama vaara näytti vain miellyttävän, ratsasti hitaasti temppeliritarien rintamaa myöten huutaen kaikuvalla äänellä: »Mitä, hyvät herrat! Eikö näin suuressa uljasten ritarien joukossa ole ketään, joka uskaltaisi Rikhardin kanssa taittaa peitsenpäätä? Temppeliritarit! Mahtavatpa teidän armaanne vain olla päivänpaahtamia mustalaisia, jolleivät ne mielestänne maksa taitetun peitsen säikälettäkään!»
»Temppeliritarit», lausui suurmestari ratsastaen sotarintaman eteen, »eivät taistele niin turhanaikaisista, maallisista syistä – eikä minun läsnäollessani kukaan temppeliherra saa kohottaa peistään sinua vastaan, Englannin Rikhard. Paavi ja kristikunnan hallitsijat, ne tuomitkoot meidän välillämme ja päättäkööt, onko kristitty kuningas tehnyt oikein puolustaessaan sellaista asiaa, jonka tänä päivänä olet omaksesi ottanut. Jollei meidän päällemme karata, niin me lähdemme ketään hätyyttämättä. Sinun kunniasi varaan me jätämme ritaristomme täällä olevat sotavarat ja talouskalut, ja sinun omantuntosi huostaan jätämme sen loukkauksen ja häpeän, joka sinun takiasi tänäpäivänä on kohdannut kristikuntaa.»
Näin puhuttuaan ja vastausta odottamatta suurmestari antoi lähtökäskyn. Temppeliherrojen torvet rupesivat soittamaan hurjaa itämaista säveltä, jonka sävelen mukaan he tavallisesti marssivat. He muuttivat järjestyksensä sotarintamasta ryhmäjonoksi ja lähtivät liikkeelle niin hitaasti kuin hevoset saattoivat astua, – aivan kuin olisivat tahtoneet näyttää peräytyvänsä vain suurmestarinsa käskystä eikä heitä uhkaavan ylivoiman pelosta.
»Niin totta kuin Pyhän Neitsyen otsa loistaa!» sanoi kuningas Rikhard. »Onpa sääli, että nämä temppeliherrat eivät ole uskollisuudessa yhtä luotettavia kuin he ovat sotaharjoituksissa taitavia ja miehuullisia.»
Aivan kuten pelkuri rakki, joka vasta silloin rupeaa haukkua luskuttamaan, kun haukuttava kääntyy siihen selin, kohotti kansanjoukko arkailevan riemuhuudon nähdessään jälkijoukon poistuvan.
Sen hälinän aikana, joka temppeliherrojen lähdöstä johtui, ei Rebekka nähnyt eikä kuullut mitään. Hän makasi vanhan isänsä sylissä pyörryksissä, melkein tunnottomana, tilanteensa äkkinäisten vaihtelujen järkyttämänä. Mutta ensimmäinen Iisakin lausuma sana sai hänet joutuisasti tajuihinsa.
»Lähtekäämme, tytär kultani, takaisin voitettu aarteeni – menkäämme ja heittäytykäämme tuon hyvän nuorukaisen jalkojen juureen.»
»Ei, ei», vastasi Rebekka, »ei suinkaan – ei – ei – tällä hetkellä en uskalla puhua hänelle. Ei, isäni, lähtekäämme heti pois tästä pahasta paikasta.»
»Mutta, tyttäreni», sanoi Iisak, »kuinka jättäisimme nyt hänet, joka on astunut esiin kuin väkevä mies, peitsi ja kilpi kädessä, omasta hengestään piittaamatta, pelastaaksensa sinut vankeudesta, vaikka olet hänelle vieraan ja vastenmielisen kansan tytär. Tästä hänen avustansa meidän on velvollisuus osoittaa kiitollisuuttamme.»
»Minä kiitän – minä kiitän – hartaasti – koko sydämestäni», vastasi Rebekka, »ja aion vasta kiittää vielä enemmänkin – mutta en nyt!»
»Mutta», intti Iisak vastaan, »hän tulee varmastikin pitämään meitä kiittämättöminä kehnoina koirina!»
»Mutta näethän, isä kulta, että Rikhard-kuningas on läsnä ja että…»
»Oikein, aivan oikein, kelpo, viisas Rebekkani! Lähdetään pois – lähdetään pois! Rikhard on varmaan rahan tarpeessa, sillä hän on juuri äsken palannut Palestiinan maalta ja, niinkuin hoetaan, vihollistensa vankeudesta. Ja hyvän tekosyyn ryöstämiseen, jos hän rahaa tarvitsee, hän voikin saada tuosta hänen veljensä Juhanan kanssa tekemästäni pienestä laina-asiasta. Pois siis, poistukaamme kiiruusti!»
Ja vuorostansa nyt hätäillen hän vei tyttärensä pois tantereelta ja kuljetti hänet paikalle varaamillaan hevosilla rabbini Nathanin taloon.
Kun juutalaistyttö, jonka kohtalo tänäpäivänä oli eniten ollut kaikkien mielessä, oli täten huomaamatta poistunut, kääntyi kansan huomio kokonaan Mustaan ritariin. Ilma kajahteli nyt huudosta:
»Eläköön Rikhard Leijonamieli! Ja hävitkööt väkivaltaiset temppeliherrat!»
»Hyvä on tämä suu-uskollisuuskin», sanoi Ivanhoe Essexin jaarlille; »mutta olipa kuitenkin parempi, kun kuningas oli siksi varovainen, että otti sinut mukaansa sekä niin monta muuta luotettavaa seuralaista.»
Jaarli pudisti hymyillen päätänsä.
»Uljas Ivanhoe», vastasi hän, »tunnethan herramme sangen hyvin, ja uskot kuitenkin hänen ryhtyneen näin viisaaseen varokeinoon! Minä olin marssimassa Yorkiin päin kuultuani, että Juhana-prinssi oli koonnut sinne voimansa. Tulipa silloin vastaani kuningas Rikhard itse, ilmeisenä vaeltavana ritarina, rientäen täyttä neliä tänne ypöyksin ratkaisemaan vain oman käsivartensa voimalla tuota temppeliherran ja juutalaistytön välistä juttua. Minä lähdin saattamaan häntä joukkoineni melkein vasten hänen tahtoansa.»
»Entä mitä kuuluu Yorkista, jalo jaarli?» kysyi Ivanhoe; »pysyvätkö kapinoitsijat siellä koossa, kunnes me joudumme sinne?»
»Ei sen paremmin kuin joulukuun lumi pysyy jäljellä, kunnes kesäkuun aurinko paistaa», vastasi jaarli. »He hajoavat nyt jo. Ja kukapa meille toikaan siitä sanoman muu kuin Juhana itse!»
»Se maanpetturi! Se kiittämätön, hävytön kapinoitsija», sanoi Ivanhoe. »Käskikö Rikhard vangita hänet?»
»Vielä mitä! Ottipa Rikhard hänet vastaan», vastasi jaarli, »aivankuin olisivat he nähneet toinen toisensa pienen metsästysretken jälkeen. Hän viittasi vain minuun ja seuralaisiini sanoen: Näethän, veliseni, että minulla on muutamia vihaisia miehiä seurassani, – paras lienee, että menet äitimme luokse, viet hänelle sydämellisimmät terveiseni ja pysyt siellä, kunnes ihmisten mielet ovat rauhoittuneet.»
»Ja siinäkö kaikki, mitä hän virkkoi?» kysyi Ivanhoe. »Voisipa tosiaan sanoa, että kuningas laupeudellaan suorastaan kehoittaa ihmisiä kapinaan!»
»Aivan niin», sanoi jaarli, »samoin kuin saattaa sanoa, että surmaansa se mies etsii, joka viskautuu taisteluun, ennenkuin hänen vaarallinen haavansa on parantunut.»
»En pane kokkapuhettasi pahaksi, jaarli», vastasi Ivanhoe. »Mutta muista kuitenkin, että minä saatoin vain oman henkeni vaaraan – Rikhard sitävastoin vaarantaa koko valtakuntansa turvallisuuden.»
»Ne», vastasi Essex, »jotka sangen vähän välittävät omasta turvallisuudestaan, harvoin pitävät suurta lukua toistenkaan onnesta. – Mutta joutukaamme kartanoon, sillä Rikhard aikoo rangaista pari alhaisempaa, samaan salaliittoon kuuluvaa jäsentä, vaikka hän antoi päämiehelle anteeksi.»
Tässä tilaisuudessa pidetystä oikeudenpöytäkirjasta näkyy, että Mauri de Bracy oli päässyt pakoon meren yli ja mennyt Ranskan kuninkaan palvelukseen. Filip de Malvoisin ja hänen veljensä Albert, Templestowen preceptori, mestattiin, kun sen sijaan koko salaliiton päämies, Woldemar Fitzurse, pääsi pelkällä maanpakoon karkoituksella. Ja prinssi Juhana, jonka eduksi koko yritys oli suunniteltu, ei saanut edes nuhteitakaan hyvänluontoiselta veljeltään. Kukaan ei kuitenkaan säälinyt molempien Malvoisinien kohtaloa, jotka täydesti olivat ansainneet kuolemantuomion monilukuisista kavalista, julmista ja kansaa sortavista teoistaan.
Vähän aikaa näitten tapahtumien jälkeen Cedrik käskettiin Rikhardin hoviin. Tämä asuskeli silloin Yorkissa, voidakseen sieltä käsin paremmin rauhoittaa niitä kreivikuntia, joita hänen veljensä kunnianhimo oli myllertänyt. Cedrik mutisi ja murisi monta monituista kertaa tämän käskyn johdosta – mutta ei kuitenkaan kieltäytynyt. Rikhardin kotiintulo oli näet kokonaan masentanut hänen toivonsa saada Englannin kruunu vanhan saksilaisen kuningassuvun omaksi. Olihan selvää, että saksilaiset, – mitä voittoa he kenties olisivatkin voineet toivoa vallanpitäjäin keskenään riidellessä – eivät mahtaisi mitään nyt, kun hallitusvalta kenenkään vastustamatta oli jälleen lujasti Rikhardin käsissä. Sillä olihan tämä kuningas koko kansalle rakas persoonallisten hyvien avujensa ja suuren sotamaineensa tähden, vaikka hänen hallituksensa olikin harkitsemattoman huoleton, väliin liian pehmeä, väliin hirmuvaltaisuuden rajoja lähentelevä.
Sitäpaitsi ei Cedrik voinut vasten tahtoansakaan olla huomaamatta, että hänen ajatuksensa saada kaikki saksilaiset puolueet yhdistetyiksi Rowenan ja Athelstanin naimisliiton avulla oli nyt mennyt peräti tyhjiin, kun kumpainenkin asianomainen sitä kiivaasti vastusti. Tätä seikkaa hän kiivaillessaan saksilaisasian puolesta ei olisi osannut arvatakaan mahdolliseksi. Jopa silloin, kun molempien vastahakoisuus ilmeni päivän selvästi ja peittelemättä, hän saattoi tuskin saada päähänsä, kuinka kaksi vanhaan kuningassukuun kuuluvaa saksilaista saattoi persoonallisten syitten tähden vastustaa liittoa, joka heidän kansansa yhteisen onnen vuoksi oli tarpeellinen. Mutta hänen mieliajatuksensa oli alusta pitäen auttamattomasti ajanut karille. Rowena oli aina osoittanut vastahakoisuuttaan Athelstania kohtaan, ja nyt lausui Athelstankin yhtä selvästi ja lujasti julki päätöksensä lakata kosimasta neiti Rowenaa. Ei edes Cedrikinkään luontainen itsepäisyys jaksanut voittaa tämmöistä, hänen kun olisi pitänyt, keskivälissä seisoen, hinata kummallakin kädellään kaksi vastahakoista yhteiseen liittopaikkaan. Hän yritti kuitenkin vielä kerran kaikin voimin käydä Athelstanin kimppuun. Mutta vanhan saksilaisen kuningassuvun kuolleista noussut vesa oli, Cedrikin taloon tullessa, par'aikaa tulisessa kiistassa paikkakuntansa papiston kanssa, aivan niin kuin meidän aikamme maakartanoitten isännät.
Näyttää kuitenkin siltä kuin Athelstanin kostonhimo, joka ensin oli synnyttänyt niin verisiä uhkauksia Pyhän Edmundin luostarin abottia vastaan, olisi jo suuresti ollut lauhtunut, johon osaksi oli syynä hänen oman mielenlaatunsa luontainen nahjusmaisuus ja hyvänsävyisyys, osaksi hänen äitinsä Edithin rukoukset; viimeksimainittu rouva näet oli, niinkuin naiset yleensä ovat, harras pappien ystävä. Lopputulos oli ollut se, että Athelstan piti abottia ja hänen munkkejaan kolme päivää huonolla ruualla Coningsburghin vankityrmässä. Tästä julmasta teosta abotti uhkasi hänelle kirkonkirousta ja pani kokoon hirmuisen pitkän luettelon kaikista kivuista, joita hän ja hänen munkkinsa olivat tunteneet vatsassaan ja suolissaan ja jotka muka olivat seurauksia siitä, että heitä syyttömiä oli väkivaltaisesti pidetty vankeudessa. Tämä riita ja hankkeet kirkonrangaistuksen torjumiseksi täyttivät Cedrikin tullessa niin kokonaan Athelstanin mielen, ettei siinä ollut vähintäkään sijaa muille ajatuksille. Ja kun Rowenan nimi tuli mainituksi, pyysi jalo Athelstan saada tyhjentää kukkuraisen pikarin pohjaan neidon terveydeksi sillä toivomuksella, että hänestä piankin tulisi sukulaisensa Wilfredin puoliso. Asia oli siis aivan auttamaton. Ilmeisesti ja kouraantuntuvasti ei Athelstanista enää ollut mihinkään valtiolliseen hankkeeseen, tai puhuaksemme Wamban sanoilla, jotka ovat säilyneet tuosta saksilaiskaudesta saakka aina meidän aikoihimme, hän oli kuin kukko, joka ei viitsinyt tapella.
Ainoastaan kaksi estettä oli siis nyt jäljellä rakastavien toiveiden ja Cedrikin aikomusten välillä: hänen oma itsepäisyytensä ja hänen vihansa normannilaisvaltaa vastaan. Edellisen tunteen hälvensi vähitellen hänen kasvatustyttärensä mairittelu sekä ylpeys hänen poikansa suuresta sotamaineesta, joka vastoin isän tahtoakin täytti hänen mielensä. Eikähän myöskään se kunnia, että hänen perheensä täten tulisi Alfredin suvun heimolaisuuteen, voinut olla pehmentämättä ukon sydäntä, koska nyt kerran Edward Tunnustajan jälkeläisen paremmin oikeutettu kosinta oli iäksi päiväksi mennyt myttyyn. Cedrikin viha normannilaiskuninkaita vastaan suli myöskin tuntuvasti. Ensiksikin hän näki, että oli mahdotonta karkoittaa tätä vierasta hallitsijasukua Englannista; ja tällainen tietoisuus on sangen voimallinen vaikutin synnyttämään uskollisuutta valtaistuimella istuvaa kuningasta kohtaan. Ja toisekseen vaikutti myös kuninkaan kohteliaisuus, sillä Rikhard oli mieltynyt Cedrikin suoraan puhetapaan ja osasi siten kohdella jaloa saksilaista, että tämä – ennenkuin hän oli vielä viikon päiviäkään ollut hovissa vieraana – suostui kasvatustyttärensä Rowenan ja poikansa Wilfred Ivanhoen avioliittoon.
Meidän sankarimme häät, joihin tällä tavoin oli saatu isän juhlallinen suostumus, vietettiin jaloimmassa kaikista herranhuoneista, Yorkin tuomiokirkossa. Kuningas itsekin oli läsnä; ja hänen sorretuita ja halveksituita saksilaisia kohtaan osoittamansa kunnioittava käytöksensä tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa herätti näissä rauhallisemman ja varmemman toivon saavuttaa luonnolliset oikeutensa, kuin mitä kansalaissodan epävarma ratkaisu voi tarjota. Kirkolliset menot näissä häissä olivat mahdollisimman juhlalliset. Niitä vietettiin kaikella sillä loistolla, jota Rooman kirkko aina osaa käyttää erinomaisen menestyksellisesti.
Gurth seisoi koreissa vaatteissa asemiehenä nuoren herransa vieressä, jota hän oli uskollisesti palvellut, ja myöskin ylevämielinen Wamba oli läsnä, päässä uusi lakki, joka oli täynnä kiiltäviä hopeatiukusia. Otettuansa osaa Wilfredin vaaroihin ja vastoinkäymisiin saivat molemmat nyt, niinkuin oikein olikin, ottaa osaa myöskin hänen onnellisempaan elämänjaksoonsa.
Paitsi näitä talon palvelijoita oli komeissa häissä saapuvilla myöskin korkeasukuisia sekä normanneja että saksilaisia. Ja alhainen kansa riemuitsi tässä tilaisuudessa yhdestä suusta, sillä he näkivät näiden kahden henkilön naimisliitossa varmat takeet molempien kansallisuuksien välisestä vastaisesta rauhasta ja sovinnosta. Ne ovatkin siitä saakka niin kokonaan sekaantuneet yhteen, että erotus on tullut aivan tuntumattomaksi. Cedrikin vielä eläessä tämä sulautumistyö läheni jo loppuansa; sillä kun molemmat kansallisuudet seurustelivat nyt yhdessä ja solmivat keskenään avioliittoja, hävisi normannilaisten ylenkatse ja saksilaisten raakuus väheni. Mutta vasta Edward III: n aikoina se sekakieli, jota nyt sanotaan englannin kieleksi, pääsi Lontoon kuningashovin puhekieleksi, ja samaan aikaan vasta normannien ja saksilaisten vihollisuus näytti peräti hävinneen.
Toisena aamuna mainittujen onnellisten häitten jälkeen Rowenan kamarineitsyt, Elgitha, tuli ilmoittamaan emännälleen, että vieras neiti pyrki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Rowena kummastui, epäili, tuli uteliaaksi ja käski viimein päästää vieraan neidin sisään lähettäen omat seuralaisensa ulos.
Vieras astui sisään: hän oli jalo, majesteetillinen vartaloltaan; pitkä, valkoinen huntu, joka häntä verhosi, pikemminkin varjosi kuin peitti hänen vartalonsa sulavuutta. Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta vailla vähintäkään pelon tai mielittelyn vivahdusta. Rowena oli aina taipuisa kohtelemaan muita ihmisiä heille tulevalla arvonannolla ja ottamaan huomioon heidän tunteensa. Hän nousi siis ja tahtoi taluttaa ihanan vieraansa istuimelle. Mutta tämä katsoi Elgithaan ja uudisti pyyntönsä saada puhua Rowenan kanssa kahden kesken. Tuskin oli Elgitha poistunut vastahakoisin askelin, kun ihana vieras Ivanhoen rouvan kummastukseksi laskeutui polvilleen, painoi Rowenan kädet otsaansa vasten, kumarsi päänsä maahan asti ja hänen vastustelemisestaan huolimatta suuteli Rowenan koruompeleista hameenhelmaa.
»Mitä tämä tarkoittaa, neiti?» virkkoi hämmästynyt rouva. »Miksi osoitatte minulle näin outoa kunnioitusta?»
»Sentähden, että teille, Ivanhoen rouva», vastasi Rebekka nousten ja palaten tavalliseen vakavan arvokkaaseen käytökseensä, »minun on lupa kenenkään moittimatta osoittaa sitä kiitollisuutta, jota tunnen Wilfred Ivanhoeta kohtaan. Minä olen – älkää panko rohkeuttani pahaksi, kun kunnioitin teitä kansani tavalla – minä olen sama onneton juutalaistyttö, jota puolustaakseen puolisonne antautui niin suureen hengenvaaraan Templestowen taistelukentällä.»
»Neitiseni», virkkoi Rowena, »Wilfred Ivanhoe maksoi sinä päivänä vain vähäisen osan kiitollisuudenvelastansa siitä väsymättömästä avuliaisuudesta, jota olette hänelle osoittanut, kun hän oli haavoittuneena ja onneton. Sanokaa, voisimmeko hän tai minä vielä jollakin tavalla auttaa teitä?»
»Ei mitenkään», sanoi Rebekka vakavasti, »paitsi että pyytäisin teitä sanomaan hänelle puolestani kiitolliset terveiseni.»
»Te aiotte siis lähteä Englannista?» kysyi Rowena, joka yhä vieläkin oli kummastuksissaan tämän merkillisen vieraan tulosta.
»Minä lähden, rouva, ennenkuin kuu jälleen muuttaa muotoansa. Eräs isäni veljistä on Granadan kuninkaan Mohammed Boabdilin suuressa suosiossa. Sinne me menemme; siellä tiedämme saavamme elää täydessä rauhassa ja turvassa, kun vain maksamme veron, jota muhamettilaiset vaativat meidän kansaltamme.»
»Mutta ettekö eläisi yhtä hyvässä turvassa Englannissakin?» kysyi Rowena. »Minun mieheni on kuninkaan hyvässä suosiossa, – kuningas itsekin on oikeutta rakastava ja jalomielinen.»
»Rouvani», vastasi Rebekka, »sitä en epäilekään. Mutta Englannin asukkaat ovat kiukkuista kansaa, aina riidassa naapuriensa kanssa tai keskenään ja valmiit työntämään miekan toinen toisensa sydämeen. Tällainen maa ei ole turvallinen asuntopaikka minun kansani lapsille. Efraim on arka kyyhkynen – Isaskar rasitettu työorja, jonka selkä on kovan kuorman alla painunut käyräksi. Maassa, joka on täynnä meteliä ja verenvuodatusta, jota vihamieliset naapurit ympäröivät ja jota keskinäiset eripuraisuudet raatelevat, ei Israel voi saada levätä matkansa vaivoista.»
»Mutta sinun, tyttö», sanoi Rowena, »sinun ei suinkaan tarvitse pelätä mitään. Sen, joka istui Ivanhoen sairasvuoteen vieressä hoitajana», jatkoi hän kiihtyvällä innolla, »ei tarvitse mitään pelätä Englannissa, sillä saksilaiset ja normannit tulevat kilpailemaan siitä, kummat voisivat osoittaa hänelle suurempaa kunnioitusta.»
»Teidän puheenne kuuluu kauniilta», virkkoi Rebekka, »ja teidän tarkoituksenne on vielä kauniimpi. Mutta niin ei voi olla – meidän välillämme on syvä juopa. Meidän kasvatuksemme, samoinkuin meidän uskontommekin, estävät tämän juovan umpeenkäymistä. Hyvästi – mutta, ennenkuin lähden, sallikaa minulle vielä yksi pyyntö. Morsiushuntu peittää kasvojanne; olkaa siis hyvä ja kohottakaa sitä, jotta saisin nähdä teidän kasvonne, joista maine niin paljon puhuu.»
»Minun kasvojani ei maksa vaivaa katsella», sanoi Rowena. »Mutta siirränpä kuitenkin pois huntuni sillä ehdolla, että vieraanikin tekee samoin.»
Hän siirsi syrjään huntunsa, ja osaksi oman ihanuutensa tunnosta, osaksi häveliäisyydestä hän punastui, niin että poski, otsa, niska ja rinta peittyivät purppuraväriin. Rebekkakin punastui, mutta vain hetkeksi. Ylevämpien tunteitten karkoittamana puna pakeni hiljalleen hänen kasvoiltaan, samoinkuin purppurainen pilvi muuttaa väriänsä, kun aurinko laskeutuu ilman rajan taakse.
»Rouva», sanoi hän, »nämä kasvot, joita minun suvaitsette katsella, pysyvät kauan muistossani selvänä kuvana. Niissä ilmenee lempeyttä ja hyvyyttä, ja jos jokin maallisen ylpeyden ja turhamielisyyden vivahdus sekaantuukin tähän suloiseen ulkomuotoon, niin kuinka voisimme moittia maaemon synnyttämää olentoa siitä, että hänessä näkyy syntyperänsä jälkeä? Kauan, kauan olen muistossani säilyttävä teidän kasvonne ja ylistävä Jumalaa siitä, että hän on jalolle pelastajalleni suonut puolisoksi…»
Hän keskeytti puheensa; hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Hän pyyhki ne kiireesti pois ja vastasi Rowenan huolestuneisiin tiedusteluihin: »Minä voin hyvin, rouva – aivan hyvin. Mutta sydämeni paisuu muistellessani Torquilstonen linnaa ja Templestowen taistelutannerta. Jääkää hyvästi! – Mutta vielä on täyttämättä eräs tehtävä, kaikista mitättömin. Ottakaa lahjaksi tämä rasia, – älkää oudoksuko sen sisällystä.»
Rowena aukaisi pienen hopealla silatun rasian ja näki siinä timanttiset kaulavitjat ja korvarenkaat, joiden arvo ilmeisesti oli summaton.
»Ei suinkaan», hän vastasi ojentaen rasian takaisin. »En uskalla ottaa vastaan näin kallista lahjaa.»
»Ottakaa se kuitenkin, rouva», vastasi Rebekka. »Teillä on valta, korkea arvo, voima; meillä on rikkautta, joka on sekä voimamme että myös heikkoutemme syynä. Nämä korut, vaikka niiden hinta olisi kymmenenkin vertaa kalliimpi, eivät saisi aikaan puoltakaan siitä kuin teidän pienin pyyntönne. Teille tämä lahja ei siis ole suuriarvoinen, ja minulle sen luovuttaminen on vielä vähemmän arvoinen. Älkää antako minulle syytä uskoa, että tekin pidätte meitä yhtä halvassa arvossa kuin kansalaisenne yleensä. Luuletteko, että minä pidän näitä loistavia kivenpalasia kalliimpana kuin vapauttani? Tai että niiden arvo minun isäni silmissä on saman vertainen kuin hänen lapsensa kunnia? Ottakaa ne, hyvä rouva, – minulle ne ovat aivan tarpeettomat. Minä en aio enää koskaan koristautua jalokivillä.»