NELJÄSKYMMENES LUKU
Pois varjot! – Rikhard taas on ennallaan!
Rikhard III.
Erottuansa ylevämielisestä metsäsissistä ja hänen käräjäpuustaan Musta ritari – jonka jälkiä meidän on aika jälleen ruveta seuraamaan – kulki suoraan läheiseen, pieneen ja köyhään luostariin, jota sanottiin Pyhän Botolfin abotin-kartanoksi. Sinne näet oli haavoittunut Ivanhoe kuljetettu linnan valloituksen jälkeen, uskollisen Gurthin ja Wamban huolenpidon alaisena. Tarpeetonta on nyt kertoa, mitä Wilfred ja hänen pelastajansa sillä välin puhuivat keskenään. Siinä olkoon kylliksi, että abotti pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen lähetti sanansaattajia monelle haaralle ja että Musta ritari seuraavana aamuna jatkoi jälleen matkaansa, seurassaan Wamba-narri, jonka piti olla oppaana.
»Me tapaamme jälleen toisemme», sanoi ritari lähtiessään Ivanhoelle, »Coningsburghissa, Athelstan-vainajan kotitalossa, missä isäsi Cedrik pitää hautajaisia suurisukuiselle heimolaiselleen. Minä tahtoisin nähdä sinun saksilaiset sukulaisesi kaikki yhdessä, ritari Wilfred, ja tutustua heihin lähemmin kuin tähän asti. Tule sinne luokseni, minä otan sovittaakseni sinun ja isäsi välit.»
Näin sanoen hän ystävällisesti lausui jäähyväiset Ivanhoelle, joka hartaasti pyysi jo nyt saada seurata pelastajaansa. Mutta Musta ritari ei ottanut tätä pyyntöä korviinsa.
»Lepää sinä tämä päivä; tuskinpa vielä huomennakaan kykenet hevosen selkään. En tahdo mukaani ketään muuta kuin kunnon Wamban, joka voi olla väliin pappina, väliin narrina, miten milloinkin minulle lienee mieleen.»
»Ja minä», sanoi Wamba, »tahdon mielelläni seurata teitä. Tekisipä mieleni nähdä Athelstan-herran hautajaispidot. Sillä jollei ruokaa ja juomaa tuoda runsaasti ja tiheään, niin luulen hänen nousevan kuolleista torumaan kokkia, ruokaeverstiä ja juomanlaskijaa; ja sitä maksaisi vaivan nähdä. Tietysti luotan, herra ritari, siihen, että teidän urhoutenne puhuu puolestani Cedrik isännälleni, jollei oma älyni riittäisi.»
»Mitenkä minun halpa urhouteni onnistuisi siinä, herra narri, johon sinun terävä älysi ei pysty? Selitä minulle se.»
»Äly, herra ritari», vastasi narri, »voi kylläkin olla hyvä. Äly on sukkela, teräväsilmäinen veitikka, joka heti huomaa naapurin heikon puolen ja osaa pysyttäytyä tyynen puolella, kun tämän naapurin himot riehuvat myrskynä. Mutta urhous on vahva juupeli, joka voittaa kaikki esteet. Se soutaa sekä vastatuulet että vastavirrat ja pääsee aina eteenpäin. Ja sentähden, jalo ritari, tahdon hyväkseni käyttää jalon isäntäni hyvää säätä, mutta luotan siihen, että te lähdette liikkeelle kohta, kun sää riehahtaa pahaksi.»
»Herra Musta ritari, koska suvaitsette käyttää sitä nimeä», sanoi Ivanhoe, »pelkäänpä, että valitsemanne opas on hiukan liian lörppö ja kiusallinen. Mutta tunteehan hän jokaisen metsäpolun ja solan yhtähyvin kuin paras eränkävijä. Ja onhan tämä narririepu, niinkuin itsekin olette saanut nähdä, uskollinen kuin teräs.»
»Ei», virkkoi ritari, »kun hän vain osaa neuvoa minulle tien, niin en aio suuttua, jos hän tahtoo tehdä matkani huvittavaksi. – Hyvästi vain, Wilfred-ystäväni, – muista, ettet saa lähteä aikaisemmin kuin huomenna.»
Näin sanoen hän ojensi kätensä Ivanhoelle, joka vei sen huulillensa. Sitten Musta ritari otti jäähyväiset abotilta, nousi hevosen selkään ja läksi matkalle yhdessä Wamban kanssa. Ivanhoe seurasi heitä silmin, kunnes he katosivat läheisen metsän varjoon; sitten hän palasi luostariin.
Mutta heti aamumessun jälkeen hän pyysi abottia puheilleen. Vanha mies riensi hänen luokseen ja kysyi arkaillen, miten hänen terveytensä laita oli.
»Olen parempi», vastasi Ivanhoe, »kuin hartain toiveeni olisi voinut olettaa. Tai on haavani ollut helpompi kuin mitä verenvuodosta päättäen luulin; tai on tuo voide ihmeellisellä tavalla vaikuttanut siihen. Minusta tuntuu kuin voisin jo kantaa rautahaarniskaa. Ja hyvä se onkin, sillä mielessäni liikkuu ajatuksia, jotka eivät salli minun kauemmin viipyä täällä jouten.»
»Ei, pyhät miehet estäkööt», sanoi abotti, »että Cedrik Saksilaisen poika lähtisi tästä luostarista, ennenkuin hänen haavansa ovat parantuneet! Olisi häpeä meidän säädyllemme, jos sen sallisimme.»
»En minä pyrkisikään pois teidän vieraanvaraisen kattonne alta, arvoisa isä», virkkoi Ivanhoe, »jollen tuntisi kykeneväni matkalle ja jollei minun olisi pakko lähteä.»
»Ja mikä pakottaa teitä niin äkilliseen lähtöön?» kysyi abotti.
»Ettekö koskaan, pyhä isä», vastasi ritari, »ole tuntenut aavistusta lähenevästä pahasta, johon te turhaan etsitte syytä? Ettekö koskaan ole tuntenut pimeyden peittävän mieltänne, niinkuin pilvi äkkiä leviää päivänpaisteisen seudun yli ennustaen lähenevää myrskyä? Ettekö luule, että tämmöisiä aavistuksia on toteltava ja pidettävä suojelusenkelimme varoituksina uhkaavasta vaarasta?»
»En tahdo kieltää», sanoi abotti ristien silmänsä, »että tämmöisiä aavistuksia on ollut ja taivaastakin tullut. Mutta semmoisissa tapauksissa niillä aina on ollut ilmeisesti hyödyllinen tarkoitus ja aivoitus. Mutta mitä auttaisi, jos te, haavoitettu mies, seuraisittekin hänen jäljestään; ettehän kuitenkaan voisi auttaa häntä, jos hänen päällensä hyökättäisiin?»
»Abotti», virkkoi Ivanhoe, »te erehdytte, – minussa on kyllin voimaa vaihtamaan sivalluksia vaikka kenen kanssa, joka minua tämmöiseen vaihtokauppaan vaatisi. – Ja vaikk'ei näin olisikaan, niin enkö voi hädän tullessa auttaa häntä muilla keinoilla kuin käsivarrellani? Tunnettuahan on, etteivät saksilaiset rakasta Normandian hallitsijan sukua; ja kukapa tietää, mitä seuraisi, jos Rikhard äkkiä ilmaantuu heidän keskellensä nyt, kun heidän sydämensä ovat Athelstanin kuolosta vimmastuksissa ja heidän päänsä tulistuksissa hautajaisoluesta. Minun arvatakseni on hyvin vaarallista, että hän semmoisella hetkellä yhtyy heidän joukkoonsa, ja minä tahdon ottaa osaa hänen vaaraansa tai poistaa sen. Ja jotta paremmin jaksaisin sitä tehdä, pyytäisin saada teiltä lainaksi juhtaa, jonka askel olisi pehmeämpi kuin minun sotaratsuni kaviot.»
»Mielelläni», sanoi arvoisa hengellinen herra, »annan teille oman tasakonkarini ja soisin vain teidän tähtenne, että se astuisi yhtä tasaisesti kuin Pyhän Albanin abotin juhta. Sen kuitenkin voin kehua Malchinin puolesta – sillä nimellä hepoani kutsutaan – ettette matkajuhdaksi juuri voisi saadakaan siveämpää ja keveämpijaikaista elukkaa, jollette lainaa silmänkääntäjän hevosta, joka osaa tanssia vaikka munien välitse. Monta saarnaa olen sepittänyt luostariveljieni ja monen kristityn sielu-paran lohdutukseksi ratsastaessani Malchinin selässä.»
»Olkaapa siis hyvä, korkeasti kunnioitettu isä», sanoi Ivanhoe, »ja käskekää heti varustaa Malchin, ja tuokoon Gurth minulle aseeni.»
»Niin, mutta muistakaapas, hyvä herra», lisäsi abotti, »että Malchin on yhtä vähän kuin hänen isäntänsäkään tottunut aseisiin, enkä voi taata, sietäneekö se teidän täyttä rautapukuanne. Kas, Malchin on älykäs olento, ja panee ankarasti kaikkea liikaa painoa vastaan. – Kerran olin lainannut vain kirjan
Fructus temporum
Pyhän Beesin kirkkoherralta, ja tokkopas juhtani, sen vakuutan, liikahtikaan ulos portista, ennenkuin olin vaihtanut tuon suuren köntin pieneen messukirjaan.»
»Älkää surko, hurskas isä», sanoi Ivanhoe, »en tahdo vaivata Malchinia liialla painolla. Ja jos se rupeaisi minulle vastakynteen, niin itsepä se siitä, pelkään minä, saisi vahinkoa.»
Ritarin näin puhellessa kiinnitti Gurth hänen kantapäihinsä kullatut kannukset, joiden olisi luullut voivan vakuuttaa vastahakoiselle juhdalle, että sille oli edullisinta alistua ratsastajan tahtoon.
Mutta nähdessään nuo pitkäkärkiset ja terävät kannukset, joilla Ivanhoen kantapäät olivat varustetut, alkoi arvoisa abotti jo katua avuliaisuuttansa ja huusi: »Malttakaa, hyvä herra, nyt kun asiaa oikein ajattelen, niin muistan, ettei Malchin siedäkään kannuksia. Parempi olisi, että viivytte täällä, kunnes tuodaan meidän ruoanhankkijamme hevonen tuolta latokartanosta. Sen tuontiin ei kulu paljon enempää kuin tunnin aika, ja tämä juhta varmaan olisi taipuisampi, sillä se vetää tänne enimmän osan polttopuistamme, eikä sitä edes syötetä ohrilla.»
»Kiitoksia vain, korkea-arvoinen isä, mutta tyydynpä kuitenkin mieluummin ensimmäiseen tarjoukseenne, sillä tuossahan Malchinia jo talutetaan portille. Gurthin hevonen saa kuljettaa rautapukuani, ja luottakaa muuten siihen, ettei Malchin, koska en aio panna liikaa painoa sen selkään, tule liioin kiusaamaan minun malttiani. Ja nyt hyvästi!»
Ivanhoe astui portaita alas joutuisammin ja helpommin kuin olisi luullut hänen haavansa sallivan. Hän hyppäsi sukkelasti juhdan selkään haluten päästä erilleen tunkeilevasta abotista, joka seurasi hänen kantapäillään niin joutuisasti kuin hänen ikänsä ja lihavuutensa sallivat, milloin kehuen Malchiniansa, milloin pyytäen ritaria sillä varovasti ratsastamaan.
»Se on siinä iässä, mikä on vaarallisin hevosille samoinkuin tyttösillekin», virkkoi vanhus nauraen omalle leikkipuheellensa, »se on viidentoista vanha.»
Mutta Ivanhoella oli muuta mielessä kuin huolet hevosen juoksusta; siksi hän ei paljon kuunnellutkaan abotin vakavia varoituksia eikä leikillisiä kokkapuheita. Hypättyään hevosen selkään ja käskettyänsä asemiehensä (sillä nimellä Gurth nyt täydellä oikeutuksella kunnioitti itseänsä) pysymään häntä aivan lähellä, hän lähti metsään samaa tietä, jota Musta ritari oli poistunut. Abotti jäi seisomaan luostarinsa portille, katselemaan jäljestä ja parkumaan: »Pyhä Maaria auttakoon! Ovatpa nuo sotaherrat tulisia ja tuittupäisiä! Ei olisi pitänyt antaa Malchinia hänen haltuunsa, sillä, kykenemätön kun olen luuvaloni tähden, olen aivan hukassa, jos Malchin jollakin tavalla vikaantuu. Mutta», lisäsi hän hiukan tuumittuansa, »enhän tosin säästäisi omia vaivaisia raajojanikaan, kun vanhan Englannin onni kerran on kysymyksessä, ja täytyypä siis Malchininkin tässä asiassa ottaa vastaan, mitä sattuu. Ja saattaahan tapahtua, että he näkevät hyväksi antaa meidän köyhälle majallemme runsaan palkkion – tai, kukapa tiesi, lähettävät tälle abotti-ukolle uuden tasajuoksuisen juhdan. Ja vaikk'eivät tekisikään sitä eikä tätä – kauankos ne suuret herrat muistavat meikäläisten apua – olen sittenkin iloinen siitä, kun olen tehnyt velvollisuuteni. Ja onhan pian aika kutsua veljet kokoon ruokasaliin aamiaiselle. – Ah, pelkäänpä pahoin, että he tottelevat iloisemmalla mielellä sitä käskyä kuin kirkonkellojen kutsua aamu- taikka iltamessuun.»
Näin puhellen Pyhän Botolfin luostarin abotti kömpi takaisin ruokasaliinsa nauttiaksensa pöydän päässä lipeäkalaa sekä olutta, joita par'aikaa tuotiin sisään munkkien aamiaista varten. Pöyhistellen ja ylvästellen hän istuutui paikalleen, ja monta hämärää sanaa hän pöydässä päästi suustansa: suurista ansioistaan ja runsaista palkinnoista, joita luostarin osaksi saattaisi tipahtaa. Toisessa tilaisuudessa nämä puheet olisivat herättäneet uteliaisuutta; mutta nyt, kun lipeäkala oli hyvin suolattu ja olut kylliksi väkevää, käyttivät munkit leukojansa liian hartaasti voidaksensa kunnolla käyttää korviansa. Ainoa luostariveljeksistä, jonka tiedetään olleen kiusauksessa aprikoida abotin salaperäisiä puheita, oli isä Diggory; hänellä näet oli kova hammastenkolotus, niin että hän syödessä voi käyttää vain toista leukapieltänsä.
Sillä välin Musta ritari ja hänen oppaansa kulkivat hiljakseen sakeaa metsää myöten. Kunnon ritarimme välistä hyräili itseksensä jonkun rakastuneen trubaduurin sepittämää laulua, välistä yllytti rattoisilla kyselyillä seuralaisensa lörpöttelynhalua. Täten heidän matkatessaan laulut ja leikkipuheet vaihtelivat, ja tekisipä mieli antaa lukijallekin hiukan käsitystä siitä. Kuvailkaa siis mielessänne tätä ritaria semmoisena, joksi jo aikaisemmin olemme hänet esittäneet, jykevävartaloiseksi, pitkäsääriseksi, leveäharteiseksi ja jänteväkätiseksi. Kuvailkaa häntä ratsastamassa vahvan, mustan sotaoriin selässä, joka on ikäänkuin luotu tuollaista raskasta painoa kantamaan, niin keveästi se astui. Ritari oli kohottanut kypäränsä silmiverkon voidakseen paremmin hengittää, mutta sen alipuoli eli leukarauta oli ummessa, jottei hänen kasvojaan helposti voisi tuntea. Selvästi kuitenkin näkyivät ruskeat, päivettyneet poskipäät sekä suuret, kirkkaat, siniset silmät, jotka säihkyivät avonaisen silmikon mustan varjon alta. Uroon koko ryhti ja hahmo ilmaisi iloisuutta ja pelotonta rohkeutta – sydäntä, joka ei osaa pelätä vaaraa, vaan päinvastoin käy rohkeasti uhkaavien vaarojen kimppuun, – sydäntä, jolle vaarat ovat jokapäiväistä leipää, niinkuin ainakin miehillä, joiden virkana on sota ja seikkailut.
Narrilla oli yllään säätynsä mukainen omituinen puku, mutta äskeisten tapausten vuoksi oli hän nyt puumiekkansa tilalle vyöttänyt terävän kelpo kalvan sekä ottanut myös kilven suojakseen, ja näiden molempien aseitten käyttämisessä hän oli aika mestari, vaikka olikin viraltaan vain narri. Olihan tämä selvästi käynyt ilmi Torquilstonen valloituksessa. Wamban henkinen heikkous oli oikeastaan vain jonkinlaista maltitonta hätiköimistä, joka ei sallinut hänen kauan pysyä yhdessä paikassa eikä johdonmukaisessa ajatusten jaksossa. Mutta hänellä oli kuitenkin tarpeeksi älyä toimittaa hetkellistä työtä ja kohdallaan käsittämään jotakin hetken ajatusta. Juhtansa selässä hän alinomaa kääntelihe ja vääntelihe, milloin istuen melkein hevosen korvilla, milloin hännän juuressa; toisinaan riippuivat hänen molemmat jalkansa samalla hevosen kupeella, toisinaan hän istui takaperin häntään päin, ammotellen ja irvistellen suutansa ja tehden sen seitsemän marakatinkonstia. Suuttuipa hevonen viimein näistä ratsastajan ilveistä, niin että se lennätti hänet kauniisti pyllyilemään nurmelle; ja sekös temppu kovasti nauratti ritaria ja pakotti hänen seuralaisensa siitä lähin istumaan vakavammin satulassaan.
Tämän tutustumisemme hetkellä iloiset matkatoverimme par'aikaa vetelivät veisua, jollaista siihen aikaan erikoisesti sanottiin
virelai
'ksi, narrin toimiessa oikeastaan vain säestäjänä laulutaidossa vahvemmalle Mustalle ritarille. Ja tämmöinen oli heidän laulunsa:
Musta ritari
Anna-Maija kultani, nousehan jo
Anna-Maija kultani, nousi aurinko.
Sumu jo hajoo, laulaa lintunen,
Anna-Maija, nouse jo, kultanen,
Anna-Maija kulta, jo nousta on aika;
ampujan torvi jo riemuiten raikaa;
kaiku se kiirien kumajaa.
Anna-Maija kulta, nyt nukkua et saa.
Wamba
Tybalt, oi armas, en nousta voi,
näyt niin suloiset unonen toi,
mitä mä valveilla nauttia saan,
jota vois näihin verratakaan?
Lintuset lauluja visertäkööt,
ampujan torvet törähdelkööt;
sulommat sävelet saan minä unessa kuulla, —
mutta et minun saa sinusta uneksineen luulla.
»Sepä on soma laulu», virkkoi Wamba, kun he olivat lakanneet laulamasta, »ja kunnon opetustakin se antaa, sen vannon narrinhelyni nimessä! – Usein olen vedellyt sitä yhdessä Gurthin kanssa, joka ennen oli minun leikkitoverini, mutta nyt on Jumalansa ja isäntänsä armon kautta kohonnut vapaaksi mieheksi. Ja saimmepa me kerran selkäsaunankin siitä hyvästä, että olimme niin hartaasti laulun toimeen ryhtyneet, että makasimme vuoteella vielä kaksi tuntia päivännousun jälkeen yhä laulellen tätä laulua, puolittain valveilla, puolittain nukuksissa. Selkänahkaani vielä kirveltää siitä ajoin joka kerta, kun sen säveleen kuulen. Mutta siitä välittämättä lauloin nyt teidän huviksenne Anna-Maijan osan.»
Narri pani nyt vuorostaan uuden laulun alulle, lystikkään rallatuksen, ja nuotin opittuansa ritari rupesi säestämään.
Ritari ja Wamba
Tuli hulivilipoikia idästä, lännestä, vähän,
tuli poikia kolme, kolme, sun laaria loi;
ne kaikki tuli leskeä pyytämähän;
kuka heille rukkaset antaa voi?
Oli ritari yksi, häll' linna suuri,
Tindalin tilus, sun laaria loi.
es'-isätkin hällä kuuluja juuri;
kuka sille rukkaset antaa voi?
»Mun enon' on ritari ja taatto herra, kerran,
näin kerskuu hän, sun laaria loi; —
mut leskipä kyyditsi pellolle kerran,
kas siinäpä leski, mi hylätä voi!»
Wamba
Ja toinen se kautta veren, kynsien vannoo,
sukuaan suureks, sun laaria loi —
»Walesista ollaan», näin hän sanoo,
»ja kenpä mulle rukkaset antaa voi?»
»Oon David ap Morgan, ap Griffith, ap Rhice», hän takaa,
»ap Tudor, ap Hugh», sun laaria loi. —
»Ei yhdestä leskestä niin monelle jakaa»,
ja matkapassin hänellekin leski soi.
Ja tulipa viimein talonpoika vapaa —
Kentistä reima, sun laaria loi —
hän tiloistansa, tuloistansa puhella tapaa,
ei leski rukkasia sellaiselle antaa voi.
Ritari ja Wamba
Näin ritarille, herralle rukkasia syyti,
ja matkapassit käteen, sun laaria loi, —
mut vapaatilan isännät reimat kun pyyti,
ei lesket heille rukkasia antaa voi.
»Totta totisesti, Wamba-veikko», virkkoi sitten ritari, »tahtoisinpa, että äskeinen käräjäpuunisäntämme tai hänen iloveikkopappinsa olisivat kuuntelemassa tätä laulua, joka niin väkevästi ylistää vapaata talonpoikaa.»
»Enpäs vain minä sitä tahtoisi», vastasi Wamba, – »paitsi tuota torvea tarvittaessa, joka teidän olaitanne riippuu.»
»Oikein», sanoi ritari, »tämähän se on Locksleyn avun pantti, vaikka en juuri luulisi meidän sitä tarvitsevan. Kolme säveltä tästä luirista kun puhaltaisin, niin joutuisipa, sen uskon varmasti, aikamoinen parvi noita kunnon jousimiehiä auttamaan meitä hädässämme.»
»Taivas siitä hädästä ja tarpeesta meitä varjelkoon, sanoisin minä», murisi narri, »jollei tämä kaunis lahja ehkä olekin vain vakuutteena siitä, että samat jousimiehet sallivat meidän rauhassa kulkea tietämme.»
»Mitä sinä tuolla tarkoitat?» kysyi ritari. »Väitätkö sinä niiden sitten karkaavan meidän päällemme, jollei meillä olisi tätä panttia?»
»En väitä puolestani sitä enkä tätä», vastasi Wamba; »sillä viheriöillä lehvillä saattaa olla korvat yhtä hyvin kuin harmailla kiviseinillä. Mutta voitteko, herra ritari, selittää minulle tämän arvoituksen: milloinka ovat viinipullo ja rahakukkaro tyhjinä matkassa edullisemmat kuin täysinä?»
»Eipä luullakseni milloinkaan», vastasi ritari.
»Etpä sitten ansaitse, että sinulla olisi kumpaistakaan täytenä kädessäsi, kun et saa selkoa niin helposta arvoituksesta! Parempihan on, että tyhjennät pullosi, ennenkuin annat sen saksilaiselle käteen, ja parempi on jättää rahasi kotiin, kun lähdet sinisiä saloja halkomaan.»
»Pidätkö siis täysissä tosissasi noita yhteisiä ystäviämme rosvoina?» kysyi Musta ritari.
»Ette ole kuullut minun heistä sitä sanaa käyttävän, hyvä herra», vastasi Wamba. »Saattaahan olla huojennukseksi köyhän miehen juhdalle, kun sen selästä riistetään matkalaukku, ennenkuin miehen annetaan jatkaa matkaansa. Ja varmaanhan on hyväksi matkustajan sielulle, kun häneltä ryöstetään maallinen tavara, joka on kaiken pahuuden juuri. En siis huoli tämmöisiä ystävyydentöitä pahoilla nimillä sättiä. Sittenkin soisin aina, että matkalaukkuni olisi kotona ja kukkaroni omassa kamarissani, kun satun yhteen tuommoisten kunnon ystävien kanssa; sillä tavallahan heiltä säästyy turha vaiva.»
»Mutta
meillä
on syytä rukoilla heidän puolestansa, veikkonen, vaikka heidän virkansa olisikin sitä rehellistä laatua, johon viittailit.»
»Rukoilla tahdon heidän puolestaan hyvin mielelläni», vastasi Wamba, »mutta mieluummin kaupungissa kuin sinisalolla, niinkuin Pyhän Beesin abotti kerran sai tehdä, kun he pakottivat hänet messua veisaamaan vanhan mädänneen kannon päältä saarnatuolin sijasta.»
»Sano mitä sanonetkin, Wamba», virkkoi ritari, »mutta kelpo avun nämä jousimiehet kuitenkin antoivat isännällesi Cedrikille.»
»Niinhän he tosin tekivät», vastasi Wamba, »mutta se kuuluukin heidän tilintekoonsa taivaan kanssa.»
»Heidän tilintekoonsako, Wamba! Mitä tuolla tarkoitat?» kysyi hänen matkatoverinsa.
»Sitä maar tarkoitan», sanoi narri, »että heillä on juokseva tili taivaan kanssa – sillä sanallahan aina meidän vanha kellarimestarimme nimitti pergamentille piirtämiään variksenvarpaitansa – ja tätä juoksevaa tiliä he pitävät yhtä rehellisesti kuin Iisak Juutalainen pitää tiliä velkamiestensä kanssa, kun hän antaa ulos varsin vähän ja kirjoittaa siitä hyvästä suuria summia kirjaansa. Niinpä tekevät hekin lukien arvattavasti eduksensa sen seitsenkertaisen koron, jonka pyhä sana lupaa laupiaista lainoista.»
»Selitä ongelmasi jollakin esimerkillä – en minä ymmärrä mitään kirjanpidosta enkä koroista», vastasi ritari.
»No niin», sanoi Wamba, »jos te, urhea herra, olette niin typerä ymmärrykseltänne, niin voin teille selittää, että nuo kelpo pojat panevat aina hyvän teon vaakaan vastapainoksi jollekin toisenlaiselle teolle, jota ei käy täydesti kiittäminen. Niinpä he saattavat antaa kerjäävälle munkille yhden kruununkolikon sovittajaisiksi siitä, että ovat lihavalta abotilta ryöstäneet sata Bysantin kultarahaa. Tai he auttavat köyhää leskeä, jotta heille ei luettaisi synniksi sitä, että he sinisalolla ovat suudelleet kaunista tyttöstä.»
»Kumpiko näistä mainitsemistasi sitten oli hyvä teko, kumpi paha?» keskeytti ritari hänen todistelunsa.
»Kas tuopas oli sukkelaa puhetta!» nauroi Wamba. »Kas kuinka äly tulee terävämmäksi, kun seurustelee älykkään miehen kanssa. Ettepä te suinkaan, herra ritari, päästänyt suustanne yhtään näin sukkelaa sanaa, sen vannoisin, kun viinapäissänne veisasitte iltamessua tuon erakko-törkimyksen kanssa. – Mutta jatkakaamme. Nuo iloveikot merkitsevät mökin rakentamisen tiliinsä vastapainoksi linnan polttamisesta, yhden kuorin kattamisen koko kirkon ryöstämisestä, köyhän vangin vapaaksipäästämisen rikkaan tuomarin tappamisesta, taikka – lyödäksemme aivan naulamme päähän – saksilaisen franklinin vapauttamisen sovitukseksi siitä, että ovat elävältä polttaneet normannilaisen paronin. Kohteliaita varkaita he sanalla sanoen ovat ja kerrassaan ihmismäisiä rosvoja. Mutta edullisinta on joutua heidän seuraansa sellaisena aikana, milloin heidän tilinsä on pahimmalla kannallaan.»
»Kuinka niin, Wamba?» kysyi ritari.
»No kas, koska he silloin ovat katuvalla mielellä ja tahtovat tasoittaa velkaansa Jumalalle. Mutta annapa kun tili on tasassa, niin Jumala varjelkoon niitä ihmiskurjia, joista he jälleen aloittavat uutta laskua! Aika lailla varmasti tulevat ne matkalaiset nyljetyiksi, jotka nyt ensiksi tuon Torquilstonessa suoritetun hyväntyön jälkeen sattuvat heidän kynsiinsä. Mutta onpa kuitenkin», lisäsi Wamba läheten ritaria, »toisiakin veitikoita, jotka ovat matkustajalle vielä paljon vaarallisemmat kuin nuo metsäsissit.»
»Keitä ne sitten olisivat, sillä eihän täälläpäin minun tietääkseni ole karhuja eikä susia?» kysyi ritari.
»Onhan maar täällä Malvoisinin sotamiehiä, herraseni», selitti Wamba; »ja kymmenkunta sellaista veikkoa, uskokaa minun sanani, vetää tämmöisinä keskinäissodan aikoina hyvinkin vertaa kokonaiselle susilaumalle. Heillä on nyt elonleikkuuaikansa, ja heidän joukkoonsa ovat vielä liittyneet ne miehet, jotka pääsivät pakoon Torquilstonesta. Saisimmepa siis, jos heidän kynsiinsä satumme, kalliisti maksaa sakkoa omista urotöistämme. – Mitäpä te, arvoisa ritari, tekisitte, jos kaksi semmoista sattuisi meitä vastaan?»
»Naulaisin ne lurjukset peitselläni kiinni maahan, Wamba, jos tahtoisivat estää meidän kulkuamme.»
»Mutta mitä sitten, jos heitä olisi neljä?»
»Samaa leikkiä saisivat silloinkin kokea», vastasi ritari.
»Entä jos tulee kuusi», jatkoi Wamba, »ja meitä, niinkuin nyt on, ei olisi kahta enempää – juolahtaisiko teille silloin Locksleyn torvi mieleen?»
»Mitä! Minäkö kutsuisin apua», huusi ritari, »jos tulisi kymmenkunta mokomaa roistoa, joita kunnon ritari lennättäisi peitsellään niinkuin tuuli karisseita lehtiä?»
»Vai niin», vastasi Wamba; »no, sitten pyytäisin vain saada hiukan tarkemmin katsella tuota torvea, jonka ääni kuuluu olevan niin voimallinen.»
Ritari päästi auki kantimien soljen ja ojensi torven matkakumppanilleen, joka heti ripusti sen omalle olalleen.
»Tra-li-ra», sanoi hän suullaan viheltäen torven säveliä, »kas, osaanhan minäkin soittaa nuottia yhtä hyvin kuin muutkin.»
»Mitä tuo on, lurjus?» sanoi ritari. »Anna tänne torveni.»
»Olkaa huoleti, herra ritari, kyllä se minulla on hyvässä tallessa. Kun urhous ja hupsuus matkustavat yhdessä, pitää hupsuuden saada pitää torvi, sillä se osaa sitä parhaiten puhaltaa.»
»Mutta älähän, junkkari», huudahti Musta ritari, »pysy aisoissasi ja varo, ettei malttini lopu.»
»Älkää uhkailko väkivallalla, herra ritari», vastasi narri poistuen syrjemmäksi suuttuneen urhon luota; »muuten saa urhous nähdä vilahduksen hupsuuden kantapäistä ja jää yksikseen hapuilemaan saloilla, miten parhaiten taitaa.»
»Oikein, tuo sana sattui paikalleen», virkkoi ritari. »Ja, totta puhuen, ei minulla ole liioin aikaakaan piestä kieltäni kilpaa sinun kanssasi. Pidä torvi tallessa, koska niin tahdot, ja kiiruhtakaamme nyt eteenpäin.»
»Ettehän tehne minulle siis pahaa?» tiedusteli Wamba.
»Sanoinhan, etten tee, senkin hupsu!»
»Aivan oikein, mutta vakuuttakaapa se minulle ritarikunnianne kautta», jatkoi Wamba lähestyen hyvin varovasti.
»Minä annan sinulle ritarillisen kunniasanani. Joudu nyt vain, lurjus, sukkelasti matkaan.»
»No, nyt ovat urhous ja hupsuus taas hyviä tovereita», sanoi narri, lähestyen rohkeasti ritaria. »Mutta, totta puhuen, enpä oikein tahtoisi saada samanlaista korvapuustia kuin tuonoon annoitte munkille, jotta pyhä mies pyllähti nurmikolle pitkäkseen kuin keilakuningas. Ja nyt, kun torvi on hupsuuden käsissä, pöyhistäköön vain urhous itseänsä ja pyristelköön harjaansa. Sillä jollen aivan pety, on tuolla viidakossa muutamia ystäviä odottelemassa meitä.»
»Mistä sen päätät?» kysyi ritari.
»Siitä, että kahdesti tai kolmasti olen nähnyt rautakypärän välkähtävän vihreitten lehtien välissä. Jos ne olisivat rehellisiä miehiä, pysyisivät he avoimesti maantiellä. Mutta tuollainen tiheä viidakko on kuin luotu kappeliksi Pyhän Nikolauksen papeille.»
»Niin totta kuin uskon Jumalaan», sanoi ritari sulkien rautasilmikkonsa, »taidatpa sinä luullakseni olla oikeassa.» Ja aika olikin hänen sulkea silmikkonsa, sillä samassa tulla suhahti epäiltävästä kohdasta kolme nuolta hänen päätään ja rintaansa kohti, ja yksi niistä olisi varmaan puhkaissut häneltä aivot, jollei teräksinen silmikko olisi kilpistyttänyt sitä takaisin. Molemmat muut torjui rautakaulus sekä kaulasta riippuva kilpi.
»Kiitos ja kunnia kelpo asesepälleni», lausui ritari. – »Käydäänpä nyt päälle, Wamba!» Näin sanoen hän ajaa karahutti suoraan viidakkoa kohti. Siitä pujahti samassa kuusi, seitsemän sotamiestä, jotka ryntäsivät vastaan täyttä nelistä ja peitset tanassa. Kolme peistä sattui ritariin, mutta ne katkesivat kappaleiksi, saamatta aikaan enempää kuin jos olisivat osuneet terästorniin. Sanomattoman korskealla ryhdillä hän kohosi jalustimissa seisoalleen ja huusi: »Mitä tämä on, miehet?» Soturit vastaukseksi vain paljastivat miekkansa ja kävivät kaikilta haaroilta hänen kimppuunsa, huutaen: »Kuolema sinulle, tyranni!»
»Haa, Pyhä Edward! Haa, Pyhä Yrjänä!» ärjäisi Musta ritari, sivaltaen kummankin pyhimyksen nimen kohdalla yhden vihollisistaan maahan. »Maankavaltajiako tässä sataa eteeni?»
Niin rohkeita kuin hänen vastustajansa olivatkin, väistyivät he kuitenkin tämän väkevän käden edestä, jonka jokainen lyönti tuotti kuoleman. Näytti siltä kuin tämä peloittava sankari olisi yksinäänkin voinut voittaa koko vihollisjoukon. Mutta nytpä muuan sinivaruksinen ritari, joka oli tähän asti pysytellyt muiden takana, kannusti hevostaan ja töytäisi esiin, tähdäten peitsellään ratsumiehen sijasta ratsua, ja osuen haavoittamaankin jaloa eläintä kuolettavasti.
»Tuo oli kurjan kavaltajan temppu!» huusi Musta ritari, kun hänen hevosensa kaatui, pudottaen samassa isäntänsäkin maahan.
Samassa toitahdutti Wamba torveensa, mitä hän ei ollut kerinnyt aikaisemmin tehdä, koska kaikki oli käynyt niin sukkelasti. Odottamaton torventörähdys peräytti murhamiehet vielä kerran, ja vaikka Wamba olikin varustettu kovin kehnoilla aseilla, riensi hän pelkäämättä esiin ja auttoi Mustan ritarin jälleen jaloilleen.
»Hävetkää, uskottomat petturit!» huusi Sininen ritari, joka näytti olevan hyökkääjien päällikkö; »pötkittekö te pakoon heti, kun kuulette narrin luikkaavan torveensa?»
Näitten sanojen kiihoittamina törmäsivät miehet uudestaan Mustan ritarin kimppuun, jonka parhaana puolustuskeinona nyt oli asettua selin tammipuuta vasten ja läimähytellä ympärilleen pitkällä iskumiekallaan. Kavala Sininen ritari otti toisen peitsen ja odotti, kunnes näki peloittavan vastustajansa olevan tulisimmassa ahdingossa; silloin hän karahdutti lähemmäksi ja aikoi naulata hänet peitsellään puuhun kiinni. Mutta Wamba teki senkin yrityksen tyhjäksi. Narri, jolla tosin ei ollut paljon voimaa, mutta sitä enemmän ketteryyttä, ja josta sotamiehet eivät pitäneet suurta lukua, kun heillä oli tärkeämpi työ tekeillä, hyppeli sinne tänne taistelijoiden takana ja katkaisi kerrassaan Sinisen ritarin uhkaavan hyökkäyksen siten, että löi miekallaan hänen hevoseltaan kinttukintereen poikki. Ratsu ja ratsastaja pyllähtivät maahan. Mutta sittenkin oli Mustan ritarin tila yhä vielä vaarallinen, sillä useampia täysin varustettuja asemiehiä ahdisti häntä tulisesti. Häntä alkoi jo uuvuttaakin, sillä hänen piti ponnistaa kaikki voimansa voidakseen torjua yht'aikaa päältään niin monta, eri haaroilta tulevaa hyökkäystä. Mutta lensipä äkkiä keskelle kiherrystä hanhensulkainen nuoli, joka kaatoi maahan pahimman päälleryntääjän. Ja samassa töytäisi metsästä esiin jousimiesjoukko, etunenässä Locksley ja iloinen munkki. Joutuisaan ja voimallisesti he kävivät rosvojen kimppuun, jotka pian makasivat kaikki maassa hengettöminä tai henkit