KAHDEKSASTOISTA LUKU
Matkamme synkän salon läpi käy,
miss' arkaa emääns' seuraa kaurisvasa,
ja pitkät tammet tuuheill' oksillaan
paistetta päivän kaihtaa nurmikolta. —
Hei, sinne matka! – hauska saloill' on,
kun päivä-kulta paistaa iloisesti;
vähemmän hauska metsämatka on
ja vaarallinen myös, kun öisen lampun
hämärä valo väikkyy latvain kautta.
Ettrickin Salo.
Kun Cedrik Saksilainen näki poikansa pyörtyvän Ashbyn taistelutantereelle, tahtoi hän ensi liikutuksensa vallassa lähettää palvelijan ottamaan hänet hoitoonsa. Mutta tuo käsky ei tahtonut hellitä hänen kurkustaan. Hänen oli liian vaikea näin suuren katsojajoukon edessä tunnustaa omakseen poika, jonka hän oli karkoittanut luotaan ja julistanut perinnöttömäksi. Hän ei siis tehnyt muuta kuin käski Oswaldin pitää kaatunutta silmällä; sitten, kun kansa oli hajonnut, piti Oswaldin, kahden orjan avulla, viedä Ivanhoe Ashbyhyn. Mutta Oswald ei saanut tilaisuutta antaa senkään vertaa apua. Kun kansa oli hajaantunut, ei näet ritaria ollut enää löydettävissä.
Turhaan Cedrikin juomanlaskija etsi nuorta herraansa joka puolelta, – tuossa oli tosin se verinen paikka, missä hän vast'ikään oli maannut, mutta itse Ivanhoeta ei enää näkynyt. Näytti aivan siltä kuin hän olisi taikavoimalla kadonnut näkymättömiin. Oswald alkoikin jo kallistua sellaiseen luuloon, sillä saksilaiset olivat suuresti taikauskoisia. Mutta äkkiäpä hän katsahdettuansa mieheen, joka asemieheksi puettuna seisoi hänen lähellään, tunsi hänet palveluskumppanikseen Gurthiksi. Huolissaan isäntänsä kohtalosta ja tuskissaan hänen äkillisestä katoamisestaan oli asemieheksi muuttunut sikopaimen etsinyt häntä joka paikasta, ja niin tehdessään ei hän muistanutkaan pitää kasvojaan niin peitossa kuin hänen etunsa olisi vaatinut. Oswald piti velvollisuutenaan ottaa Gurthin kiinni, jotta hänen isäntänsä saisi päättää karkulaisen rangaistuksesta.
Sitten Oswald rupesi uudestaan tiedustelemaan, mihin kummaan Ivanhoe oli joutunut. Mutta sen ainoan tiedon juomanlaskija vain sai ympärillä seisovilta, että muutamat koreasti puetut palvelijat olivat nostaneet ritarin maasta, asettaneet hänet kantotuoliin, jonka omistaja oli eräs katsojajoukossa ollut rouva, ja että hänet tällä tavalla oli viety pois väentungoksesta. Tämän tiedon saatuansa Oswald päätti mennä isännältään tiedustelemaan uusia käskyjä ja vei Gurthin kanssaan, jonka hän luuli karanneen Cedrikin palveluksesta.
Saksilainen oli ollut suuressa tuskassa ja huolessa poikansa kohtalosta; luonto oli viimeinkin päässyt voitolle hänen sydämessään, vaikka kansallinen itsepäisyys kauan pani vastaan. Mutta tuskin hän oli saanut tietää, että Ivanhoe oli joutunut huolellisiin ja epäilemättä ystävällisiin käsiin, niin pojan kohtalon epätietoisuudesta herännyt isänhuoli jälleen katosi. Loukattu ylpeys ja suuttumus Wilfredin tottelemattomuudesta hänen sanoillaan puhuen saivat taas hänessä täyden vallan. »Kulkekoon hän omaa tietänsä», sanoi Cedrik, »voidelkoot hänen haavojansa ne, joiden kunniata koroittaakseen hän on ne saanut. Paremmin hän osaakin tehdä kaikkia noita normannilaisritarien silmänkääntäjätemppuja kuin ylläpitää englantilaisten esi-isiensä mainetta ja kunniaa kalvalla sekä keihäällä, oman kansansa vanhoilla kelpo aseilla.»
»Jos esi-isien kunnian ylläpitäminen merkitsee sitä», sanoi Rowena, joka oli läsnä, »että heidän jälkeläisensä on viisas neuvoissaan sekä uljas toimissaan – urhokkain urhoista ja ritarillisin ritareista – niin tuskinpa kukaan muu paitsi hänen isänsä – »
»Älä jatka, Rowena! Tämä on ainoa asia, josta en salli sinun puhua. – Valmistaudu nyt vain prinssin pitoihin. Meidät on kutsuttu niihin suurta kunnioitusta ja kohteliaisuutta osoittaen, jommoista normannit aniharvoin ovat kohdistaneet meikäläisille tuon kovaonnisen Hastingsin päivän jälkeen. Näihin pitoihin aion mennä, jollen muun vuoksi niin ainakin siksi, jotta ylpeät normannilaiset näkisivät, kuinka vähän saksilainen huolii sen pojan kohtalosta, joka on voittanut heidän parhaat miehensä.»
»Mutta minä», vakuutti Rowena, »en suinkaan aio lähteä mukaan. Ja teitä minä rukoilen kavahtamaan, ettei kukaties sydämen kovuudeksi sanota sitä tapaa, jolla olette osoittavinanne miehuutta ja lujuutta.»
»Pysy sitten kotona, kiittämätön tyttö», vastasi Cedrik. »Sinun sydämesi juuri on kova, sillä se uhraa sorretun kansansa edut turhan, luvattoman rakkauden vuoksi. Minä lähden hakemaan jaloa Athelstania, ja hänen kanssaan käyn Anjoun Juhanan pitoihin.»
Mitä näissä pidoissa sitten tapahtui, on jo edellä kerrottu. Linnasta palattuansa saksilaiset taanit lähtivät suutuksissaan heti seuralaisinensa matkaan. Tässä tilaisuudessa Cedrik ensi kerran huomasi meluavan joukon keskeltä Gurth-karkurin. Saksilainen herramme, niinkuin tiedämme, ei ollut juuri suotuisimmalla tuulella pidoista tullessansa, ja vähemmästäkin syystä olisi hänen kytevä vihansa voinut riehahtaa ilmituleen. »Käsiraudat!» huusi hän, »tuokaa tänne käsiraudat! – Oswald – Hundibert! – Koirat ja lurjukset! – kuinka tuo junkkari on ilman kahleita?»
Gurthin toverit eivät uskaltaneet virkkaa sanaakaan vastaan, vaan sitoivat hänet hevosen marhaminnalla, joka oli lähinnä käsillä oleva kahlekeino. Gurth ei tehnyt vastarintaa; hän loi vain herraansa moittivan katseen ja mutisi: »Tämän saa siis palkakseen, kun rakastaa teidän lihaanne ja vertanne enemmän kuin omaansa.»
»Ylös satulaan ja matkaan!» käski Cedrik.
»Onpa maar aikakin lähteä», sanoi Athelstan; »sillä joll'emme ratsasta joutuisasti, niin pilautuu arvoisan Waltheoffin illalliskeitto kokonaan.»
Tätä hänen pelkäämäänsä kovaa onnea ei kuitenkaan tapahtunut; sillä matkalaiset kulkivat niin kiireesti, että he joutuivat hyvissä ajoin Pyhän Witholdin luostariin. Abotti, joka itsekin oli vanhaa saksilaissukua, otti vieraansa vastaan yltäkylläisellä, tuhlaavaisella vieraanvaraisuudella, niinkuin heidän kansalaisillaan oli tapana. Abotin pöydässä istuttiin hyvin myöhäiseen tai pikemmin sanoen sangen varhaiseen hetkeen asti. Ja seuraavana päivänäkin syötiin taas hyvin runsas aamiainen, ennenkuin lähdettiin luostarista.
Samassa kuin matkajoukko ratsasti luostarikartanosta, tapahtui seikka, joka säikähdytti tuttaviamme. Kaikista Euroopan kansoista näet saksilaiset sokeimmin uskovat aavistuksiin, ja heistä ovat peräisin useimmat taikauskoiset luulot, joita vieläkin tapaamme rahvaan parissa. Normannilaiset sitävastoin, jotka olivat sekakansaa ja paremmin perehtyneet sen ajan opilliseen sivistykseen, eivät enää muistaneet isien mukana Skandinaviasta tulleita harhaluuloja, joiden halveksimista he pitivät kunnia-asianaan.
Se hirvittävä profeetta, joka tässä tilaisuudessa ennusti onnettomuutta, oli suuri, laiha, musta koira. Kintuillansa istuen se ulvahti surkeasti, samassa kuin ensimmäiset ratsumiehet karahduttivat portista ulos, ja rupesi sitten seuraamaan matkalaisia hurjasti haukkuen ja sinne tänne hypellen.
»Tuollainen musiikki ei minusta ole hauskaa, isä Cedrik», sanoi Athelstan; tällä kunnianimellä hän näet tavallisesti puhutteli sukulaistansa.
»Eikä minustakaan, eno», sanoi Wamba, »pahoin pelkään, että saamme tämän läksiäismarssin nahallamme maksaa.»
»Minun luullakseni», arveli Athelstan, jonka kurkussa abotin kelpo olut – Burton oli jo silloin kuuluisa jalosta juomastaan – yhä vielä kiehahteli, »minun luullakseni olisi viisainta kääntyä takaisin ja viipyä abotin luona iltapuoleen asti. Vahinkohan aina sattuu, jos jatkaa tietänsä kohdattuaan munkin tai jäniksen tai ulvovan koiran, ennenkuin on ensin syönyt kunnon aterian.»
»Antaa mennä vain!» huusi Cedrik kiivaasti; »päivä on muutenkin lyhyt perille päästäksemme. Ja mitä tuohon rakkiin tulee, niin tiedän sen olevan karanneen orjani Gurthin koiran, – joutava kuljeksija sekin niinkuin isäntänsä.»
Näin sanoen hän suutuksissaan matkan viivytyksestä nousi seisoalleen jalustimissa ja nakkasi Fangs-parkaa kohti heittopeitsensä; – Fangs se näet oli, joka oli tähän paikkaan saakka seuraillut salaa lähteneen isäntänsä jälkiä ja nyt omalla tavallansa ilmoitti iloaan, kun näki hänet jälleen. Heittokeihäs pyyhkäisi koiran kylkeä ja oli miltei naulata elukka-paran maahan kiinni. Ulvaisten pakeni Fangs siis vimmaisen taanin läheltä, ja Gurthin sydän paisui vihasta. Paljoa kipeämmin koski sikopaimeneen tämä tappoyritys hänen uskollista kumppaniansa vastaan kuin tyly kohtelu, joka oli tullut hänen itsensä osaksi. Hän koetti kohottaa kättänsä silmilleen, ja kun se ei onnistunut, kääntyi hän Wamban puoleen, joka peläten isännän pahaa tuulta oli jättäytynyt jälkijoukkoon. »Ole hyvä», sanoi Gurth, »ja pyyhi silmiäni mekkosi liepeellä. Niihin on lentänyt tomua, ja tuo lemmon nuora estää minua auttamasta itseäni tavalla tai toisella.»
Wamba täytti pyynnön, jonka jälkeen ystävykset ratsastivat rinnakkain jonkin aikaa. Kauan Gurth jörötteli aivan äänettömänä, mutta viimein puhkesi kuitenkin hänen sydämensä viha sanoiksi.
»Wamba veikkonen», hän virkkoi, »kaikista niistä miekkosista, jotka ovat niin hulluja ja palvelevat Cedrikiä, sinä yksin osaat hullutella hänen mielikseen. Mene siis ja ilmoita hänelle, että Gurth ei enää aio palvella häntä ei hyvällä eikä väkisenkään. Hakkauttakoon hän pääni poikki – pieksättäköön minua – pankoon minut kahleisiin – mutta millään keinolla hän ei enää saa minua tottelemaan itseään. Mene siis ja ilmoita, että Gurth Beowulfin poika luopuu hänen palveluksestaan.»
»Hullu vaikka olenkin», virkkoi Wamba, »en kuitenkaan huoli lähteä mokomalle hullun asialle. Cedrikillä on toinenkin heittopeitsi vyössään, eikä hän, sen tiedät, joka kerta heitä syrjään.»
»Vaikka hän sen viskaisikin lävitseni», sanoi Gurth, »niin siitä huolin vähät. Eilen hän jätti nuoren herrani, Wilfredin, nääntymään veriinsä. Tänä päivänä hän on yrittänyt tappaa sen ainoan elävän olennon, joka minua rakastaa. Pyhät Edmund, Dunstan, Withold, Edward Tunnustaja ja kaikki muut almanakan saksilaiset pyhimykset auttakoot!» (Cedrik ei koskaan vannonut kenenkään pyhän miehen kautta, joka ei ollut saksilaista sukuperää, ja samaa esimerkkiä noudattivat hänen palvelijansakin), »mutta minä en koskaan voi antaa hänelle anteeksi!»
»Mutta kun asiaa oikein ajattelen», sanoi narri, joka usein toimitti riidansovittajan virkaa Cedrikin talossa, »niin isäntä ei tainnut aikoakaan tappaa, vaan ainoastaan peloittaa Fangsia. Sillä näithän, kuinka hän nousi jalustimissa seisoalleen, ikäänkuin olisi tahtonut viskata ylitse. Mutta Fangs hypähti samassa ylös, ja siitä syystä peitsi pyyhkäisi sitä. Ja sen vähäisen vamman minä heti parantaisin, jos vain penninkin arvosta olisi tervaa käsillä.»
»Jos sen uskoisin», sanoi Gurth – »jos sitä voisin uskoa – mutta ei – näinhän minä, että peitsi oli tähdätty hyvin – kuulinhan, kuinka se viuhahti ilman läpi, ilmaisten viskaajan kihisevää vihaa, ja kuinka se maahan satuttuaan vapisi, ikäänkuin vimmoissaan siitä, ettei ollut käynyt maaliinsa. Minä luovun hänestä, sen vannon Pyhän Antoniuksen lemmikkiporsaan kautta!»
Sen sanottuaan äkäinen sikopaimen rupesi jälleen ääneti jöröttelemään, eikä narri saanut enää sanaakaan hänen suustansa, vaikka olisi kuinka koettanut.
Cedrik ja Athelstan, matkajoukon päämiehet, puhelivat sillä välin maan tilasta, kuninkaallisten veljesten eripuraisuudesta sekä normannilaisten aatelisherrojen keskinäisistä riidoista ja taisteluista, tuumien, eivätkö sorretut saksilaiset nyt uhkaavan sisällisen metelin aikana voisi kenties vapautua vieraan vallan alta tai ainakin kohottaa kansansa suurempaan arvoon ja valtaan. Tämä aihe aina tulistutti Cedrikiä. Kansansa vapautus vieraan vallan alta, – se ajatus oli hänen epäjumalansa; sille hän ilolla oli uhrannut perheonnensa sekä poikansa edut. Tuon suuren, Cedrikin suunnitteleman vallankumouksen aikaansaamiseksi oli vallan välttämätöntä, että englantilaisilla piti olla yksi mieli ja yksi päällikkö, jota kaikki toimissaan tottelivat. Tietysti tämä päällikkö oli valittava vanhan saksilaisen kuningassuvun perillisten joukosta, ja nimenomaan olivatkin ne miehet, joille Cedrik oli uskonut salaiset hankkeensa sekä toivonsa, panneet ehdoksi, että semmoinen mies valittaisiin. Athelstan täytti tuon vaaditun ehdon, vaikkei hänellä muuten ollutkaan ylen monta päällikön avua. Paitsi sitä tiedettiin hänen olevan anteliaan, vieraanvaraisen ja häntä luultiin hyvänsävyiseksi. Mutta suuri osa kansaa, vaikka he myönsivät Athelstanin monin puolin sopivan saksilaisten hallitsijaksi, arvelivat kuitenkin Rowena-neidin oikeuden kruunun suuremmaksi. Sillä olihan tämä neito suuren Alfredin suvun jälkeläinen, ja olihan hänen isänsä ollut viisaudestaan, urhoudestaan ja anteliaisuudestaan kuuluisa päällikkö, jonka muistoa sorretut saksilaiset pitivät suuressa arvossa.
Helposti olisi myös Cedrik, jos vain olisi tahtonut, voinut oman johtonsa alle koota kolmannen puolueen, vähintään yhtä lukuisan kuin jompikumpi noista molemmista. Hän ei sukunsa puolesta ollut halvempi kuin muutkaan, lukuunottamatta Athelstania ja holhokkiansa. Ja jos kuninkaallinen syntyperä antoi näille arvoa, niin painoipa taas Cedrikin vaakakupissa hänen pelottomuutensa, toimeliaisuutensa, lujuutensa ja kaikkein enimmin hänen tulinen innostuksensa kansalliseen asiaan, josta innostuksestaan hän olikin saanut liikanimen »Saksilainen». Mutta Cedrikin jalossa sydämessä ei ollut vähintäkään itsekkyyden jälkeä. Hänelle ei pälkähtänyt edes päähänkään ruveta eri puolueen päälliköksi, josta hänen kansansa ennestäänkin heikot voimat olisivat vielä enemmän hajaantuneet; päinvastoin oli Cedrikin mielituumana naittaa Rowena Athelstanille ja sillä keinoin sulattaa molemmat kilpailevat puolueet yhteen. Tätä hänen rakkainta tuumaansa esti hänen holhokkinsa ja oman poikansa keskinäinen rakkaus; ja se oli ollut alkusyynä siihen, että Wilfred viimein karkoitettiin isänsä kodista.
Tähän kovaan keinoon ryhtyessään oli Cedrik toivonut, että Rowenan rakkaus pian haihtuisi, kun Wilfred ei enää ollut saapuvilla. Mutta hän oli peräti pettynyt toivossaan, ja siihen oli osaksi syynä se tapa, jolla hän itse oli kasvattanut Rowenaa. Cedrik, joka suorastaan epäjumaloi Alfredin nimeä, oli aina kohdellut erinomaisella kunnioituksella mainion saksilaiskuninkaan ainoata elossaolevaa jälkeläistä, olipa osoittanut hänelle suurempaakin kunnioitusta kuin siihen aikaan tavallisesti osoitettiin hallitsevien kuninkaitten tyttärille. Mitä Rowena käski, sitä kaikki talonväki heti riensi täyttämään; ja Cedrik itsekin, joka oli päättänyt, että kuninkaallisen neidon tuli saada edes tässä ahtaassa piirissä hallita täydellä vallalla, näytti pitävän suurena kunniana saada palvella häntä ensimmäisenä alamaisena.
Täten kasvatettuna Rowena oli tottunut noudattamaan omaa mieltänsä ja vaatimaan muilta ehdotonta tottelevaisuutta. Hänessä oli siis sekä halua että uskallusta vastustaa jokaista, ken yritti ohjata hänen sydäntänsä tai tahtoi naittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan. Mitenkä hän olisikaan taipunut muitten mielen mukaan tässä asiassa, joka niin usein nostattaa kapinaan vanhempien tai holhoojien valtaa vastaan tavallisiakin, tottelevaisuuteen ja myöntyväisyyteen kasvatettuja tyttöjä. Niitä tunteitansa, jotka kulloinkin kuohuttivat hänen sydäntään, hän aina toi rohkeasti ilmi; ja Cedrik, joka oli tottunut pitämään mitä suurimmassa arvossa kaikkia Rowenan sanoja, ei kyennyt nytkään irtautumaan vanhasta tavastaan, ollen siis pahassa pulassa, miten saada holhoojavaltansa voimaan.
Turhaan hän koetti huikaista neidon silmiä pilventakaisilla kruununtavoittelun toiveilla. Rowena, joka oli älyltään terävä, väitti koko ajatusta mahdottomaksi; eipä hän sanonut edes haluavansakaan kruunua, vaikka sen saaminen olisikin ollut mahdollinen. Peittämättä hän tunnusti rakastavansa Wilfred Ivanhoeta ja vakuutti, ettei hän muutenkaan, vaikka tämä rakkaus ei olisi ollutkaan esteenä, huolisi jakaa kruunun kunniaa Athelstanin kanssa, vaan mieluummin menisi luostariin. Athelstania hän näet oli aina halveksinut, ja nyt hänen ylenkatseensa alkoi muuttua vihaksi sentakia, että hänellä oli ollut niin paljon harmia tästä miehestä.
Cedrik, joka ei uskonut naisen mielenlujuuden voivan kauan kestää, koetteli kuitenkin yhä edelleen kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa tuon naimisliiton toimeen, sillä hän toivoi siitä tärkeitä etuja saksilaisten yhteiselle asialle. Mutta nytpä kukaties Wilfredin äkillinen ja ritarillinen ilmestyminen, kuten hän täydellä syyllä pelkäsi, oli hävittävä viimeisetkin toiveet tässä suhteessa. Sentähden Cedrikin ylpeys ja kansallistunne, vaikka isällinen rakkaus ensihetkenä olikin saanut niistä voiton, olivat pian jälleen vironneet täyteen voimaansa. Niiden yllyttämänä hän oli päättänyt tehdä uuden ponnistuksen, saadaksensa Athelstanin ja Rowenan avioliiton heti paikalla toimeen, samalla kuin hän nyt ryhtyi muihinkin, saksilaisten vapauttamista tarkoittaviin keinoihin.
Tästä viimeksimainitusta asiasta Cedrik jutteli juuri matkatoverinsa Athelstanin kanssa, jota tehdessä hänellä usein, niinkuin muinoin Hotspurilla, oli syytä huoata, että moista mietoa maitovelliä oli vaikea saada jalosti kuohahtamaan. Athelstanilla tosin oli sen verran kunnianhimoa, että hän mielellään kuunteli, kun hänen korviansa kutkuteltiin puhumalla hänen korkeasta sukuperästään sekä peritystä oikeudestansa. Mutta tätä kunnianhimon kipinää hänen sydämessään tyydyttivät täydellisesti ne kunnianosoitukset, joita hän sai omilta palvelijoiltaan sekä muilta hänen seuraansa sattuvilta saksilaisilta. Miehuutta hänessä tosin olisi ollut kestämään vaaroja, mutta hän ei viitsinyt kuitenkaan vaivata itseään etsimällä niitä. Mielellään hän myöntyi Cedrikin yleisiin puheisiin siitä, että saksilaisilla oli oikeus vapauttaa itsensä, ja vielä mieluummin hän myöntyi siihen, että kuninkaallinen valta, vapautustyön onnistuttua, oli oikeuden mukaan tuleva hänelle. Mutta kun sitten otettiin puheeksi, mihin keinoihin oli ryhdyttävä näiden oikeuksien toteuttamiseksi, kas silloin hän heti taas oli »Athelstan Myöhäinen», hidas, kahtiapäin häilyvä ja saamaton nahjus. Cedrikin innokkaat, tuliset yllytykset eivät tehneet häneen suurempaa vaikutusta kuin hehkuvat tulipommit veteen pudotessaan: kerran kihahtaa ja tuprahtaa, mutta siihenpä ne samassa sammuvatkin.
Ja kun Cedrik, väsyneenä tähän työhön, jota olisi sopinut verrata huonon hevoskonin kannustamiseen tai kylmän raudan takomiseen, kääntyi holhokkinsa Rowenan puoleen, niin eipä hänen mielensä sieltäkään päin saanut suurta lohdutusta. Sillä kun hänen läsnäolonsa keskeytti neiti Rowenan ja hänen uskotun palvelustyttönsä puheet Wilfredin ritarillisesta taistelusta ja arveluttavasta kohtalosta, kosti Elgitha heti hänelle sekä emäntänsä että omastakin puolestaan rupeamalla puhumaan Athelstanin kovaonnisuudesta turnaustantereella, mikä puheenaihe oli Cedrikin korville kaikkein vastenmielisin. Tämä päivämatka oli siis kunnon saksilaiselle kaikin tavoin harmillinen ja vastuksellinen, niin että hän sydämessään monta monituista kertaa kirosi turnajaisia, niiden toimeenpanijaa sekä omaa hulluuttansa, joka oli vietellyt hänet mokomaan turhuuteen.
Keskipäivällä matkustajat Athelstanin kehoituksesta pysähtyivät varjoisaan lehtoon levähdyttääksensä hevosiansa ja haukatakseen vähän niitä eväitä, joita vierasvarainen abotti oli antanut heille mukaan kokonaisen juhdankuormallisen. Ateriaa kesti jokseenkin kauan, ja tämä viivytys yhdessä edellisten kanssa oli nyt kuluttanut niin suuren osan päivää, ettei ollut toivoakaan päästä Rotherwoodiin muuten kuin matkustamalla yötä myöten. Tämä havainto joudutti heitä kulkemaan joutuisammin eteenpäin kuin siihen asti.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Miesjoukko aseellinen, matkassaan
ylhäinen nainen kantotuolissaan,
(sen heidän puheistaan ma kuulla sain,
jäljessä huomaamatta kulkeissain)
on tulossa, he linnaan aikovat
täks yöksi.
»Orra», Murhenäytelmä.
Matkustajat olivat nyt joutuneet salomaan rajalle ja alkoivat tunkeutua sen jylhään syvyyteen. Tällainen matka oli siihen aikaan sangen vaarallinen, sillä sorrosta tai puutteesta hurjistuneita karkulaisia kuljeksi saloilla niin suurin parvin, että vähäinen poliisivoima ei taitanut niille yhtään mitään. Näitä rosvoja eivät kuitenkaan Cedrik ja Athelstan pelänneet, vaikka yö oli jo joutumassa; sillä lukuunottamatta Gurthia ja Wambaa, joista ei ollut apumiehiksi, koska edellinen heistä oli köysissä, jälkimmäinen hupsu, oli heillä kymmenen muutakin palvelijaa. Voimmepa lisätä, että Cedrik ja Athelstan, uskaltaessaan näin myöhään salolle, luottivat myös yhtä paljon sukuperänsä ja kansallisuutensa suojaan kuin aseittensa voimaan. Karkulaiset näet olivat enimmäkseen saksilaisia talonpoikia tai orjia, jotka metsästyssääntöjen ankaruus oli pakottanut tähän kuljeksivaan ja väkivaltaiseen elämäntapaan, ja heidän sanottiin ylipäänsä säästävän omien kansalaistensa henkeä ja tavaraa.
Jonkin matkan matkalaiset olivat täten kulkeneet, kun yht'äkkiä edestäpäin kuuluvat kovat hätähuudot säikähdyttivät heitä. Riennettyänsä huutoa kohti he kummastukseksensa näkivät hevoskantotuolin maassa ja kalliiseen juutalaispukuun verhotun nuoren naisen istuvan sen vieressä. Ja vanha mies, jonka hänen keltaisesta lakistaan saattoi myös tuntea samaan kansaan kuuluvaksi, asteli edestakaisin, väännellen käsiänsä, niinkuin ainakin mies, jolle on tapahtunut julma vahinko.
Athelstanin ja Cedrikin kysymyksiin vanha juutalainen ei ensialussa vastannut mitään. Hän kutsui vain avuksensa kaikkia Vanhan Testamentin patriarkkoja, toista toisensa jälkeen, pyytäen heiltä suojelusta Ismaelin poikia vastaan, jotka muka olivat tulossa silpoaksensa hänet miekan terällä palasiksi ja säpäleiksi. Viimeinkin vähän toinnuttuansa tästä silmittömästä pelosta Iisak Yorkilainen – tämä vanha tuttavamme hän näet oli – sai annetuksi pyydetyn selityksen. Hän oli Ashbyssä palkannut kuusi miestä henkivartijoikseen sekä pari muulia, joiden piti kuljettaa erästä hänen sairasta ystäväänsä. Nämä miehet olivat luvanneet saattaa hänet Doncasteriin asti. Tähän paikkaan saakka olikin matka ollut aivan turvallinen, mutta siellä oli eräs puunhakkaaja ilmoittanut, että vähän matkan päässä edempänä suuri parvi lainsuojattomia oli väijyksissä metsässä. Sen kuultuaan juutalaisen palkkalaiset olivat pötkineet pakoon, vieläpä vieneet kantotuoliin kuuluvat juhdatkin, jättäen Iisakin ja hänen tyttärensä paikalle ilman minkäänlaisia suojelus- ja pakokeinoja. Nämä raukat olivat sitten istuneet tässä joka hetki peläten, että rosvot tulisivat ryöstämään heidät paljaiksi ja kukaties riistämään heiltä hengenkin. »Jospa te, jalot ritarit», rukoili Iisak matelevan nöyrästi, »olisitte siksi armolliset, että suvaitsisitte juutalaisparkojen matkustaa teidän turvissanne. Apunne, sen vannon pyhän lakimme taulujen kautta, minä palkitsisin teille runsaammassa määrässä kuin yksikään Israelin lapsi on palkinnut hyvää tekoa aina Babylonin vankeuden ajoista asti.»
»Sinä juutalais-koira!» sanoi Athelstan, joka heikkolahjaisten ihmisten tapaan piti muistissaan kaikenlaisia mitättömiä seikkoja, erittäinkin pieniä loukkauksia. »Etkö muista, miten hävyttömästi käyttäydyit meitä kohtaan turnaustantereen lavalla? Pötki pakoon tai suojele itseäsi aseilla tai sovi karkulaisten kanssa miten tahdot, mutta älä pyri meidän seuraamme. Ja jos ryöstäisivätkin paljaaksi semmoisen miehen kuin sinut, joka itse ryöstelet kaikilta ihmisiltä, kehuisin minä puolestani sitä tekoa oikein kunnon miehen teoksi.»
Cedrik ei kuitenkaan suostunut tähän matkakumppaninsa armottomaan päätökseen. »Parempi on», hän sanoi, »että me jätämme heille kaksi palvelijoistamme ja juhdistamme, jotka voivat saattaa heidät takaisin lähimpään kylään. Meidän voimamme ei siitä sanottavasti vähene; jäljellejääneitten palvelijoiden ja sinun kelpo miekkasi avulla, jalo Athelstan, voimme helposti torjua päältämme vaikka kaksikymmentäkin moista kuljeksijaa.»
Rowena, jota kertomus rosvojen paljoudesta sekä läheisyydestä alkoi vähän peloittaa, rupesi myöskin hartaasti puolustamaan holhoojansa ehdotusta. Tällöin Rebekka kavahti äkkiä istualtaan, työnsi palvelijat syrjään ja riensi saksilaisen aatelisneidon luokse langeten polvilleen ja suudellen Rowenan hameenhelmoja, kuten itämaalaisten on tapana tervehtiä ylhäisiä henkilöitä. Sitten hän nousi, veti syrjään huntunsa ja rukoili – Kaikkivaltiaan nimessä, jota he kumpikin palvelivat, ja Siinain vuorella annetun ilmoituksen kautta, johon he yhteisesti uskoivat – että Rowena armahtaisi heitä ja ottaisi heidät matkaseuraansa. »En rukoile tätä armoa itselleni», sanoi Rebekka, »enkä myöskään tuolle vanhusparalle. Tiedänhän, että te kristityt pidätte meidän kansamme ryöstämistä ja sortamista vähäpätöisenä rikoksena, miltei ansiollisena tekona. Ja yhdentekeväähän se meille onkin, kohtaako ryöstö ja väkivalta meidät kaupungissa tai maalla tai korvessa. Mutta erään ihmisen nimessä, joka monelle on rakas ja myös teillekin, rukoilen teitä sallimaan, että tätä sairasta saisimme huolellisesti ja hellästi kuljettaa teidän turvissanne. Sillä jos hänelle tapahtuisi pahaa, niin kieltäytymisestänne johtunut suru katkeroittaisi vielä teidän elämänne viimeisenkin hetken.»
Rebekan jalo ja juhlallinen ilme hänen lausuessaan nämä sanat vaikutti, että ne tunkeutuivat kahta syvemmälle ihanan saksilaisneidon sydämeen.
»Tuo mies on vanha ja heikko», sanoi Rowena holhoojallensa, »tyttö on nuori ja kaunis, ja heidän sairas ystävänsä hengenvaarassa, – eihän meidän kristittyjen sovi jättää heitä tämmöiseen surkeaan tilaan, vaikka he ovatkin juutalaisia. Käskekää siis, että kuormat riisutaan kahden muulin selästä ja sälytetään kahden orjan taakse tarakkaan. Muulit kuljettakoot kantotuolia, ja vanhaa miestä sekä hänen tytärtänsä varten meillä on jouten kulkevia hevosia.»
Cedrik suostui kernaasti tähän esitykseen, ja Athelstan lisäsi vain sen ehdon, että »juutalaiset kulkisivat kaikkein taimpana, missä Wamba saattoi varjella heitä siankinkkukilvellään».
»Kilpeni jäi minulta turnaustantereelle», tokaisi narri, »samoin kuin monen minua paremmankin ritarin on käynyt.»
Athelstanin kasvot lensivät tulipunaisiksi, sillä sellainenhan oli hänenkin kohtalonsa ollut toisena turnajaispäivänä. Mutta Rowena, jota narrin sukkeluus suuresti huvitti, käski Rebekan vierellensä ratsastamaan ikäänkuin hyvittääksensä siten raa'an kosijansa törkeää leikkipuhetta.
»Oikeastaan ei minun sopisi näin tehdä», sanoi Rebekka ylpeän nöyrästi, »koska seurani voisi olla alentavaa suojelijalleni.»
Käsky kuormien muuttamisesta täytettiin nopeasti. Äsken kuultu sana »lainsuojattomat» oli yksinkin omiaan jouduttamaan kaikkien liikkeitä, ja lisääntyvä hämärä teki sen masentavan vaikutuksen vielä raskaammaksi. Puuhatessaan palvelijat olivat nostaneet Gurthinkin satulasta maahan, jota tehtäessä Wamba vangin pyynnöstä hiukan höllitti hänen siteitään kiinnittäen solmun – kenties tahtomattansa – niin huolettomasti, että Gurth voi helposti vetää kätensä kokonaan ulos paulasta ja sitten pujahtamalla viidakkoon päästä pötkimään pakoon.
Kaikki olivat niin kovassa touhussa, ettei Gurthia osattu kaivatakaan, ennenkuin vasta vähän ajan kuluttua. Loppumatka hänen oli määrä ratsastaa tarakassa jonkun palvelijan takana ja jokainen näistä arveli hänen olevan jonkun toisen toverin huostassa. Kun viimein alkoi kuiskutus kulkea miehestä mieheen, että Gurth oli poissa, pelättiin paraikaa joka hetki rosvojen hyökkäystä, niin ettei paljon jouduttu muistamaankaan koko tapahtumaa.
Tie, jota matkalaiset kulkivat, oli nyt niin kaitainen, että kaksi ratsastajaa tuskin sopi rinnakkain, ja se alkoi laskeutua alas notkoon, jonka läpi juoksevan puron rannat olivat jyrkät, lietteiset ja pajukon peitossa. Cedrik ja Athelstan, jotka kulkivat etumaisina, huomasivat, kuinka vaaralliseksi hyökkäys tämmöisessä ahtaassa paikassa voisi käydä heille. Mutta kumpainenkin oli sotataidossa aivan oppimaton; he eivät keksineet sen parempaa suojeluskeinoa vaaraa vastaan, kuin että koetettaisiin mitä joutuisimmin kiirehtiä pahan paikan ohi. He kulkivat eteenpäin ilman minkäänlaista järjestystä ja olivat juuri muutamien seuralaistensa kanssa päässeet puron toiselle rannalle, kun heidän kimppuunsa äkkiä rynnättiin sekä edestä että takaa ja kummaltakin sivustalta yhtä aikaa. Ja niin tulinen oli päällekarkaus, että he hämmästyneinä ja järjestymättä kun olivat, eivät voineetkaan tehdä suurta vastarintaa. Kaikilta haaroilta kajahti heidän korviinsa: »Valkoinen lohikäärme! Valkoinen lohikäärme! – Pyhä Yrjänä auttakoon iloista Englantia!» – jonka tutun sotahuudon hyökkääjät olivat valinneet, jotta heitä paremmin uskottaisiin saksilaisiksi rosvoiksi. Ja kaikilta haaroilta ilmaantui vihollisia tunkien päälle ja iskien niin ripeästi, että heidän joukkonsa sen vuoksi näytti paljon lukuisammalta kuin se todellisuudessa oli.
Molemmat saksilaiset herrat joutuivat yht'aikaa vangeiksi, mutta kumpainenkin omalla tavallaan, mikä ilmaisi heidän erilaista mielenlaatuansa. Samassa kuin ensimmäinen vihollinen tuli näkyviin, viskasi Cedrik tallella olevan heittopeitsensä, joka osuikin nyt paremmin kuin se, jonka hän aamulla oli tähdännyt Fangsia kohti, nauliten erään hyökkääjistä kiinni takana seisovaan tammeen. Tehtyänsä tästä vastustajasta lopun kannusti Cedrik sitten hevostaan ja ryntäsi toisen päälle vetäisten samassa miekkansa ja iskien häneen. Mutta isku oli sivallettu niin silmittömällä vimmalla, että miekka sattui Cedrikin pään yläpuolella riippuvaan vahvaan oksaan ja lensi omaa vauhtiansa kädestä. Jouduttuaan täten aseettomaksi hän heti joutui kahden, kolmen ympärillä hyörivän rosvon vangiksi, jotka tempasivat hänet alas hevosen selästä. Athelstanin hevonen sitävastoin kopattiin suitsista kiinni ja hänet kiskottiin maahan, ennenkuin hän vielä oli ennättänyt vetää edes miekkaansa esille tai muuten yrittää vastarintaa.
Palvelijoista, joilla oli tavarakuormat ja jotka säikähtivät isäntiensä kohtalosta, rosvoille ei ollut suurta vastusta. Heidät vangittiin, ja sama kova onni kohtasi myös Rowena-neidin ja hänen takanaan kulkevan juutalaisen ja tämän tyttären.
Koko matkaseurasta ei päässyt pakoon kukaan muu paitsi Wamba, joka tässä tilaisuudessa osoitti suurempaa miehuutta kuin moni itseään viisaammaksi kehuva. Narri tempasi miekan eräältä palvelijalta, joka sitä veti juuri hitaalla, epäröivällä kädenliikkeellä tupesta, ja alkoi sitten iskeä ympärilleen kuin leijona. Useimmat hyökkääjistä hän torjui päältään ja yrittipä uljaasti, vaikka turhaan auttaa herraansakin. Havaittuansa vihollisen voiman liian suureksi Wamba heittäytyi viimein maahan hevosen selästä, pujahti viidakkoon ja pääsi yleisen sekamelskan suojassa ehjin nahoin taistelutantereelta.