5:S KOHTAUS
Samat, Gennaro, vartijat.
DON ALPHONSO. Mitä olenkaan kuullut sanottavan, signore Gennaro! Että se, mitä olette tehnyt tänä aamuna, sen olette tehnyt ajattelemattomuudesta ja uhmailun halusta, ilman pahempaa tarkoitusta, jonka herttuatar antaa teille anteeksi ja että muuten olette urhoollinen mies. Äitini kautta, jos niin on, voitte palata terveenä ja vahingoittumatonna Venetsiaan. Jumala ei tahdo, että minä riistän kuuluisalta Venetsian tasavallalta hyvän palvelijan ja kristikunnalta uskollisen käsivarren, joka kantaa uskollista miekkaa, kun Kypron ja Kandian vedet vielä vilisevät pakanoita ja saraseeneja.
GENNARO. Todellakin, monsignore! Tunnustaakseni en odottanut tätä käännettä. Mutta minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne. Laupeus on kuninkaallisten avuja, ja jumala antaa armoa tuolla ylhäällä sille, joka on antanut armoa täällä alhaalla.
DON ALPHONSO. Teillä on kai hyvä palkka tasavallan palveluksessa? kuinka paljon ansaitsette, hyvinä vuosina niinkuin huonoinakin?
GENNARO. Minulla on komppania viisikymmentä jousimiestä, jotka palkkaan ja vaatetan. Paitse satunnaisia tuloja saan minä tasavallalta tuhat kultasekiiniä vuodessa.
DON ALPHONSO. Ja jos minä tarjoisin teille neljätuhatta, rupeaisitteko minun palvelukseeni?
GENNARO. Minä en voisi. On vielä oltavani viisi vuotta tasavallan palveluksessa. Olen sidottu.
DON ALPHONSO. Kuinka? sidottu?
GENNARO. Valan kautta.
DON ALPHONSO hiljaa dona Lucrezialle. Nuo tuommoiset näkyvät pitävän valansa. (Ääneen.) Elkäämme siis puhuko siitä sen enempää, signore Gennaro.
GENNARO. En ole tehnyt mitään alhaista pelastaakseni henkeäni, mutta koska teidän ylhäisyytenne sen minulle antaa takaisin, niin voin sanoa jotakin. Teidän ylhäisyytenne muistaa Faenzan piirityksen kaksi vuotta sitten. Herttua Herkules Este, teidän isänne, oli siellä suuressa hengenvaarassa kahden Valensian herttuan sotamiehen häntä ahdistaessa. Eräs palkkasoturi hänet pelasti.
DON ALPHONSO. Niin kyllä, ja tuota soturia ei ole koskaan tavattu.
GENNARO. Minä olen se sotilas.
DON ALPHONSO. Kautta kaikkivallan, kapteeni, sellainen teko on palkittava. – Ettekö tahtoisi ottaa vastaan tätä kukkarota? Se on täynnä kultasekiinejä.
GENNARO. Tasavallan palvelukseen ruvetessamme me vannomme valan, ett'emme ota mitään vierailta hallitsijoilta. Kuitenkin, jos teidän ylhäisyytenne sallii, otan minä tämän kukkaron ja jaan omassa nimessäni sen sisällön näille urhoollisille sotilaille.
Osoittaa vartijoita.
DON ALPHONSO. Tehkää niin. (Gennaro ottaa kukkaron.) Mutta sitten te juotte kanssani, niinkuin on esi-isiemme vanha tapa, nyt kun olemme hyvät ystävät, lasin minun hyvää Syrakuusan viiniäni.
GENNARO. Mielelläni, monsignore.
DON ALPHONSO. Kunnioittaakseni teitä, niinkuin tulee kunnioittaa sitä, joka on pelastanut isäni hengen, tahdon minä, että herttuatar itse ojentaa teille maljan.
Gennaro kumartaa ja kääntyy jakamaan rahoja sotamiehille näyttämön perällä. Herttua kutsuu:
Rustighello! (Rustighello tulee tarjottimen kanssa.) Pane tarjotin tuonne tuolle pöydälle. – Hyvä. (Tarttuen dona Lucreziaa käteen.) Kuulkaa, mitä minä sanon tuolle miehelle. Rustighello, mene takaisin paikallesi tämän oven taa, paljas miekka kädessäsi; jos kuulet tämän kellon soivan, niin tule sisään. Mene.
Rustighello menee, ja hänen nähdään asettuvan takaisin entiselle sijalleen oven taa.
Signora, te kaadatte itse viinin tämän nuoren miehen juoda, ja te teette hyvin ja kaadatte tästä kultaisesta pullosta.
DONA LUCREZIA kalpeana ja heikolla äänellä. Ymmärrän. – Jos te tietäisitte, mitä tällä hetkellä teette, ja kuinka se on kauheaa, te vapisisitte itsekin, niin luonnoton kuin olettekin.
DON ALPHONSO. Varokaa erehtymästä pulloista. – Herra kapteeni.
Gennaro, joka on jakanut rahat, astuu etualalle. Herttua kaataa itselleen viiniä emaljimaljaan hopeapullosta, ja nostaa maljan huulilleen.
GENNARO. Olen hämilläni näin paljosta hyvyydestä.
DON ALPHONSO. Herttuatar, kaatakaa juotavaa signore Gennarolle. – Kuinka vanha olette, herra kapteeni?
GENNARO ottaen toisen maljan ja ojentaen sen herttuattaren täytettäväksi. Kahdenkymmenen vuoden.
DON ALPHONSO hiljaa herttuattarelle, joka koettaa ottaa hopeaisen pullon. Kultapullosta. (Lucrezia ottaa vavisten kultapullon.) Kai olette rakastunutkin?
GENNARO. Kukapa ei olisi hiukan rakastunutkin, monsignore.
DON ALPHONSO. Tiedättekö, herttuatar, että olisi ollut julmaa riistää elämä tältä nuorelta mieheltä, elämä, rakkaus, Italian ihana aurinko, riistää häneltä hänen kaksikymmenvuotinen kauneutensa, hänen loistava sotilasammattinsa, olisi todellakin ollut julmaa riistää häneltä juhlat, naamiohuvit, iloiset Venetsian karnevaalit, joissa niin monta aviomiestä petetään, ja kauniit naiset, joita tämä nuori mies voi rakastaa ja jotka mahtavat häntä rakastaa, eikö totta, signora? – Kaatakaahan toki viiniä kapteenille. (Hiljaa.) Jos viivyttelette, niin kutsun Rustighellon.
Lucrezia kaataa Gennaron maljaan sanaakaan sanomatta.
GENNARO. Kiitän teitä monsignore, että sallitte minun elää äitiparkaani varten.
DONA LUCREZIA hiljaa. Oh! Kauheata!
DON ALPHONSO juoden. Maljanne, terveydeksenne, kapteeni Gennaro, toivotan teille pitkää ikää.
GENNARO. Antakoon jumala samaa teillekin, monsignore.
Juo
DONA LUCREZIA hiljaa. Taivas!
DON ALPHONSO hiljaa. Se on tehty. (Ääneen.) Jätän teidät, herra kapteeni. Olette vapaa lähtemään Venetsiaan milloin haluatte. (Lucrezialle.) Kiittäkää minua, että jätän teidät kahden kesken hänen kanssansa. Tahdotte kai sanoa hänelle jäähyväiset. Eläkää hänen kanssaan miten parhaiten tahdotte hänen viimeinen neljännestuntinsa.
Menee, vartijat seuraavat häntä.
6:S KOHTAUS
Dona Lucrezia, Gennaro. Koko ajan näkyy Rustighello pikku huoneessa liikkumatonna lasioven takana.
DONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty.
GENNARO. Myrkytetty?
DONA LUCREZIA. Myrkytetty.
GENNARO. Minun olisi pitänyt arvata se, olihan viini teidän kaatamaanne.
DONA LUCREZIA. Oh, elkää musertako minua, Gennaro. Elkää ottako minulta sitä vähää voimaa, mikä minulla vielä on jälellä ja jonka tarvitsen vielä muutamia hetkiä. Kuulkaa minua. Herttua on mustasukkainen teidän tähtenne, hän luulee että olette minun rakastajani. Hän ei jättänyt minulle muuta valittavaa kuin joko nähdä Rustighellon pistävän teidät kuoliaaksi tai että minä itse tarjoisin teille myrkkypikarin. Se on kauheata myrkkyä, Gennaro, myrkkyä, jonka paljas ajatteleminenkin saa kalpenemaan jokaisen italialaisen, joka tuntee viimeisten kahdenkymmenen vuoden historian.
GENNARO. Niin, Borgiain myrkkyä.
DONA LUCREZIA. Te olette sitä juonut. Ei kukaan koko maailmassa tunne tämän kauhean sekoituksen vastamyrkkyä, ei kukaan paitse paavi, Valensian herttua ja minä. Katsokaa, tässä näette tämän pullon, joka minulla on aina povellani. Tässä pullossa on elämä, on terveys, on pelastus. Yksi ainoa pisara huulillenne ja te olette pelastettu.
Lucrezia aikoo panna pullon Gennaron huulille, mutta tämä peräytyy.
GENNARO katsellen häntä terävästi. Herttuatar, mistä voin minä tietää, ett'ei tämä ole myrkkyä?
DONA LUCREZIA kaatuen musertuneena nojatuoliin. Oi jumalani, oi jumalani!
GENNARO. Eikö teidän nimenne ole Lucrezia Borgia? Luuletteko, ett'en minä muista Bajazetin veljeä? Niin, minä taidan hiukan historiaakin. Hänelle uskoteltiin, hänelle myös, että Kaarle kahdeksas oli hänet myrkyttänyt, ja hänelle annettiin vastamyrkkyä, josta hän kuoli. Käsi, joka tarjosi hänelle tuon vastamyrkyn, pitää tuota pulloa. Ja suu, joka kehoitti häntä juomaan, se kehoittaa nyt siihen minuakin.
DONA LUCREZIA. Kurjaa minua!
GENNARO. Kuulkaa, signora, minä en anna teeskennellyn rakkautenne pettää itseäni. Teillä on joitain hämäriä tarkoituksia minun suhteeni. Se on aivan ilmeistä. Te varmaan tiedätte, kuka minä olen. Niin juuri, se näkyy teidän kasvoistanne, ja on helppo nähdä, että teillä on joku voittamaton syy, joka estää teitä sitä minulle koskaan sanomasta. Teidän perheenne mahtanee tuntea minun perheeni, ja tällä hetkellä te, minua myrkyttäessänne, ette luultavasti tahdo kostaa minulle, vaan – kuka ties – ehkä äidilleni.
DONA LUCREZIA. Teidän äitinne, Gennaro, te ehkä näette hänet toisellaisena kuin hän on. Mitä sanoisitte, jos hän ei olisi kuin rikollinen nainen niinkuin minäkin?
GENNARO. Elkää panetelko äitiäni! Oh, ei! minun äitini ei ole sellainen nainen kuin te, signora Lucrezia. Oh, minä tunnen hänet sydämmessäni ja minä haaveilen häntä mielessäni sellaiseksi kuin hän on; minulla on hänen kuvansa täällä sydämessäni, en rakastaisi häntä niinkuin rakastan, ell'ei hän olisi minun arvoiseni; pojan sydän ei erehdy äidistään. Minä vihaisin häntä, jos hän olisi teidän kaltaisenne. Ei, ei! Minussa on jotain, joka sanoo minulle kuuluvalla äänellä, että äitini ei ole noita sukurutsauksen, epäsiveellisyyden ja myrkyttämishimon hirviöitä, joita te olette, te nykyajan kaunottaret. Oh! jumalani, minä olen varma siitä, että jos taivaan alla on viaton nainen, siveellinen nainen, pyhä nainen, se nainen on äitini. Oh, hän on sellainen eikä muullainen. Te hänet varmaankin tunnette, ja te ette voi väittää vääräksi, mitä olen sanonut.
DONA LUCREZIA. En, minä en tunne tällaista naista, tällaista äitiä.
GENNARO. Mutta kenelle minä puhun näin? Mitäpä teitä, Lucrezia Borgia, liikuttavat äidin ilot tai surut? Teillä ei ole koskaan ollut lapsia, niin ainakin kerrotaan, ja kiittäkää te siitä onneanne. Sillä jos teillä olisi lapsia, niin he teidät kieltäisivät. Ei onnettomin taivahan hylkykään haluaisi itselleen teidän kaltaistanne äitiä. Olla Lucrezia Borgian poika! sanoa Lucrezia Borgialle: äitini. Oh…
DONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty, herttua, joka luulee teidän kuolleen, voi tulla millä hetkellä hyvänsä, minun ei pitäisi ajatella muuta kuin teidän pelastustanne ja pakoanne, mutta te sanotte minulle niin hirmuisia asioita, ett'en minä voi muuta kuin jäädä kauhusta kivettyneenä teitä kuuntelemaan.
GENNARO. Herttuatar…
DONA LUCREZIA. Kas niin, tästä täytyy tulla loppu. Musertakaa minut ylenkatseenne alle; mutta te olette myrkytetty, tyhjentäkää heti tämä!
GENNARO. Mitä on minun uskominen? Herttua on kunnian mies, ja minä olen pelastanut hänen isänsä hengen. Teitä, teitä olen minä loukannut. Teillä on syytä kostaa minulle.
DONA LUCREZIA. Kostaa sinulle, Gennaro! – Minä, joka voisin antaa sinulle koko elämäni lisätäkseni yhden ainoan hetken sinun elämääsi, joka voisin vuodattaa vereni kuiviin estääkseni sinua vuodattamasta yhtä ainoata kyyneltäkään, minä, joka voisin istua häpeäpaaluun asettaakseni sinut valta-istuimelle, joka voisin helvetin kidutuksella maksaa sinun pienimmän ilosi, en epäileisi, en valittaisi, vaan olisin onnellinen, suuteleisin jalkojasi, Gennaro. Oh, sinä et koskaan saa tietää mitään muuta minun sydänparastani, et muuta kuin että hän on sinua täysi. Gennaro, aika rientää, myrkky vaikuttaa, sinä tunnet sen hetipaikalla! kuuletko? vielä hetkinen ja kaikki on myöhäistä. Elämä avaa sinulle tällä hetkellä kaksi pimeyttä, mutta yhdellä on vähemmän minuutteja kuin toisella vuosia. Sinun täytyy valita jompikumpi. Valinta on kauhea! Anna minun johtaa itseäsi. Sääli itseäsi ja minua, Gennaro! Juo pian, juo taivahan nimessä!
GENNARO. Hyvä. Jos tässä tapahtuu rikos, niin tulkoon syy siitä teidän päällenne. Sitäpaitse, puhuittepa totta tai valetta, ei maksa vaivaa elämästäni enempää melua pitää. Antakaa tänne.
Ottaa pullon ja juo.
DONA LUCREZIA. Pelastettu! – Nyt, palaa takaisin Venetsiaan niin pian kun ratsusi pääsee. Onko sinulla rahaa?
GENNARO. On.
DONA LUCREZIA. Herttua luulee sinut kuolleeksi. On helppo salata häneltä sinun pakosi. Odota! Ota tämä pullo ja pidä se aina kanssasi. Tätä nykyä on joka ateriassa myrkkyä. Sinä, varsinkin sinä olet aina vaarassa. Ja nyt, lähde pian. (Näyttäen hänelle salaoven, jota raottaa.) Astu alas näitä rappuja. Se vie erääseen pihaan Negronin palatsissa. Sitä tietä on sinun helppo pujahtaa tiehesi. Elä odota huomiseen aamuun, elä odota auringon laskuun, elä viivy yhtä ainoata tuntia, elä odota puoltakaan tuntia! Jätä Ferrara heti paikalla, niinkuin olisi se Sodoma, joka palaa, eläkä katsahda taaksesi! Hyvästi! – Odota vielä hetkinen. Minulla on vielä viimeinen sana sinulle sanottavana, oma rakas Gennaro.
GENNARO. Puhukaa, herttuatar!
DONA LUCREZIA. Sanon sinulle tällä hetkellä ikuiset jäähyväiset, Gennaro. En saa sinua enää koskaan nähdä, en saa toivoa sinua enää edes sattumalta tapaavani. Se oli ainoa onni, joka minulla vielä oli maailmassa jälellä. Mutta se voisi saattaa sinun henkesi vaaraan, Gennaro. Olemme siis ijäksi päiväksi tässä maailmassa erotetut, niin, ja minä olen liiankin varma siitä, että tulemme olemaan erotetut tulevassakin. Gennaro, etkö tahtoisi sanoa minulle jotain hellää sanaa, ennenkun me näin eroamme ikuiseksi?
GENNARO luoden alas silmänsä. Herttuatar…
DONA LUCREZIA. Olen pelastanut sinun henkesi, olenhan.
GENNARO. Te sanotte niin. Kaikki tämä on niin hämärää. En tiedä, mitä ajatella. Kuulkaa, herttuatar, minä voin antaa teille anteeksi kaikki, yhtä vain en voi.
DONA LUCREZIA. Mitä?
GENNARO. Vannokaa kaiken sen kautta, mikä on teille rakasta, minun pääni kautta, koska minua rakastatte, minun sieluni ikuisen pelastuksen kautta, vannokaa minulle, ett'ei teidän rikoksillanne ole mitään osaa minun äitini onnettomuuksiin!
DONA LUCREZIA. En voi valehdella teille, Gennaro. En voi sitä vannoa.
GENNARO. Oi äitini, äitini! kas tuossa siis se kauhea nainen, joka on syynä sinun onnettomuuteesi!
DONA LUCREZIA. Gennaro!
GENNARO. Olette tunnustanut syyllisyytenne! Hyvästi! Olkaa kirottu!
DONA LUCREZIA. Ja sinä, Gennaro, ole siunattu!
Gennaro poistuu. – Lucrezia kaatuu pyörtyneenä nojatuoliin.
7:S KOHTAUS
Näyttämö sama kuin toisessa näytöksessä. Ferraran tori, herttuallinen palatsi toisella ja Gennaron asunto toisella puolella. Yö.
Don Alphonso, Rustighello, vaippoihin kiedottuina.
RUSTIGHELLO. Niin, monsignore, niin se tapahtui. Tiesi minkä sotkun avulla herttuattaren lienee onnistunut pelastaa hänen henkensä, ja päästää hänet pakoon Negronin palatsin pihan kautta.
DON ALPHONSO. Ja sinä sallit sen tapahtua?
RUSTIGHELLO. Kuinka olisin voinut sitä estää? Herttuatar oli salvannut oven. Olin telkitty sisään.
DON ALPHONSO. Olisi pitänyt murtaa ovi.
RUSTIGHELLO. Tammiovi, rautasalpa. Helppo tehtävä.
DON ALPHONSO. Kuinka tahansa! olisi pitänyt särkeä salpa, sanon minä.
Olisi pitänyt syöstä sisään ja tappaa hänet.
RUSTIGHELLO. Ensiksikin, otaksuttuna, että minun olisi onnistunut särkeä ovi, niin herttuatar olisi rientänyt häntä suojelemaan. Minun olisi ollut tapettava myöskin herttuatar.
DON ALPHONSO. No niin, ja entä sitten?
RUSTIGHELLO. Minulla ei ollut siihen määräystä.
DON ALPHONSO. Rustighello, hyvät palvelijat ymmärtävät isäntäinsä tarkoitukset sanomattakin.
RUSTIGHELLO. Sitten pelkäsin niinä saattaa teidän ylhäisyytenne riitaan paavin kanssa.
DON ALPHONSO. Pöllö!
RUSTIGHELLO. Se oli sentään kovin vaikeata. Tappaa pyhän isän tytär.
DON ALPHONSO. Vaan vaikka nyt et olisi tappanutkaan häntä, olisit voinut huutaa, kutsua, ilmoittaa minulle, estää rakastaja pääsemästä pakoon.
RUSTIGHELLO. Niin, ja seuraavana päivänä olisi teidän ylhäisyytenne sopinut herttuattaren kanssa ja ylihuomenna olisi herttuatar hirtättänyt minut.
DON ALPHONSO. Riittää. Sanoit, ett'ei kaikki vielä ole hukassa.
RUSTIGHELLO. Ei. Näette valoa tuossa ikkunassa. Gennaro ei ole vielä lähtenyt. Hänen palvelijansa, jonka herttuatar oli lahjonut, olen nyt minä lahjonut, ja hän on sanonut minulle kaikki. Juuri nyt odottaa hän herraansa linnan takana kahden satuloidun hevosen kanssa. Gennaro lähtee kohta ulos yhtyäkseen häneen.
DON ALPHONSO. Siinä tapauksessa piilottautukaamme hänen huoneensa kulman taa. Yö on pimeä. Me surmaamme hänet, kun hän menee ohi.
RUSTIGHELLO. Niinkuin suvaitsette.
DON ALPHONSO. Miekkasi on hyvä?
RUSTIGHELLO. On.
DON ALPHONSO. Onko sinulla tikari?
RUSTIGHELLO. On kaksi asiaa, jota ei ole helppo tässä maailmassa tavata, italialaista miestä ilman tikaria ja italialaista naista ilman rakastajaa.
DON ALPHONSO. Hyvä. – Sinä isket molemmin käsin.
RUSTIGHELLO. Herttua, miks'ette muitta mutkitta anna vangita ja hirtättää häntä?
DON ALPHONSO. Hän on Venetsian alamainen ja se olisi sama kuin sodanjulistus tasavallalle. Ei. Tikarin pisto voi tulla mistä päin tahansa eikä ilmaise ketään. Myrkyttäminen olisi ollut vielä parempi, mutta kun se nyt ei onnistunut.
RUSTIGHELLO. Tahdotteko siis, että menen hakemaan neljä salamurhaajaa jouduttaakseni asiaa ilman teidän siihen sekaantumatta?
DON ALPHONSO. Ystäväni Machiavelli on minulle usein sanonut, että tällaisissa tapauksissa on parasta että ruhtinaat ajavat itse asiansa.
RUSTIGHELLO. Kuulen jonkun tulevan.
DON ALPHONSO. Painukaamme tähän muurin suojaan.
He piilottautuvat varjoon, parvekkeen alle. – Maffio ilmaantuu juhlapuvussa, kulkee haparoiden ja kolkuttaa Gennaron ovelle.
8:S KOHTAUS
Don Alphonso ja Rustighello, kätkeytyneinä. Maffio, Gennaro.
MAFFIO. Gennaro!
Ovi avautuu, Gennaro ilmestyy.
GENNARO. Onko se Maffio? Tuletko sisään?
MAFFIO. En. Minulla ei ole kuin pari sanaa sanottavana. Etkö todellakaan tule meidän kanssamme illallisille ruhtinatar Negronin luo?
GENNARO. Eihän minua ole kutsuttu.
MAFFIO. Minä esittelen sinut.
GENNARO. On myöskin toinen syy. Voin sanoa sen sinulle. Minä lähden.
MAFFIO. Kuinka! lähdet?
GENNARO. Neljännestunnin kuluttua.
MAFFIO. Miksi?
GENNARO. Sanon sen sinulle Venetsiassa.
MAFFIO. Rakkausjuttu?
GENNARO. Niin, rakkausjuttu.
MAFFIO. Sinä teet väärin minua kohtaan, Gennaro. Olemme vannoneet, ett'emme koskaan jättäisi toisiamme, että olisimme eroittamattomat, olisimme veljet, ja nyt sinä lähdet ilman minua.
GENNARO. Tule kanssani!
MAFFIO. Tule sinä ennemmin minun kanssani. – On paljoa hauskempaa viettää yönsä pidoissa kauniiden naisten ja iloisten toverien seurassa kuin maantiellä rosvojen ja väijytysten keskessä.
GENNARO. Et ollut tänä aamuna oikein varma tuosta ruhtinatar Negronistasi.
MAFFIO. Olen hankkinut hänestä tietoja. Jeppo oli oikeassa. Hän on hurmaava nainen, aina iloinen, ja rakastaa runoutta ja soittoa. Ei sen vaarallisempi. Kas niin, tule kanssani.
GENNARO. En voi.
MAFFIO. Lähteä nyt yön selkään ja joutua salamurhaajain saaliiksi!
GENNARO. Ole huoletta! Hyvästi. Paljon hauskuutta.
MAFFIO. Veli Gennaro, minulla on pahat aavistukset matkastasi.
GENNARO. Veli Maffio, minulla on pahat aavistukset pidoistasi.
MAFFIO. Jos sinulle tapahtuisi joku onnettomuus enkä minä olisi luonasi.
GENNARO. Kuka tietää, jos minä ehkä huomenna saan katua, että jätin sinut tänä iltana.
MAFFIO. Elkäämme siis erotko. Tehkäämme kumpainenkin puolestamme myönnytys. Sinä tulet tänä iltana kanssani ruhtinatar Negronin luo, ja huomenna auringon noustessa me lähdemme yhdessä. Sanottu?
GENNARO. Minun täytyy sinulle kertoa vaikuttimet yhtäkkiseen lähtööni.
Saat itse päättää, olenko oikeassa.
Vie Maffion syrjään ja puhuu hänen korvaansa.
RUSTIGHELLO parvekkeen alla, hiljaa don Alphonsolle. Käymmekö heidän kimppuunsa?
DON ALPHONSO hiljaa. Katsokaamme ensin, miten tämä päättyy.
MAFFIO purskahtaen nauramaan, kuunneltuaan Gennaron puhetta. Salli minun sanoa sinulle, Gennaro, että sinua ovat pitäneet narrinaan. Koko tässä jutussa ei ole myrkkyä eikä vastamyrkkyä. Se on pelkkää ilveilyä kaikki. Tuo Lucrezia on hullusti rakastunut sinuun ja hän tahtoo uskotella sinulle pelastaneensa henkesi, toivoen että kiitollisuutesi vähitellen on vaihtuva rakkaudeksi. Herttua on hyvä mies, kykenemätön ketään myrkyttämään tai murhauttamaan. Olet sitäpaitse pelastanut hänen isänsä hengen ja hän tietää sen. Herttuatar haluaa että lähdet, ja se on helppo ymmärtää. Hänen rakkausjuttunsa on helpommin hoidettavissa Venetsiassa kuin Ferrarassa. Mies häntä tietysti hiukan häiritsee. Illanvietto ruhtinatar Negronin luona tulee olemaan ihana. Tule sinä vaan sinne. Mitä saakelia, olehan nyt toki hiukan järkevä eläkä liioittele. Tiedäthän, että olen varovainen mies ja että neuvoni ovat aina hyvät. Jos nyt on kuultu puhuttavankin parista kolmesta kuuluisasta ateriasta, joissa Borgiat ovat myrkyttäneet muutamia parhaista ystävistään hyvällä viinillä, niin eihän nyt sentään ole syytä heretä syömättömäksi ja juomattomaksi. Eihän nyt sentään ole syytä epäillä, että Syrakuusan viini aina on myrkytettyä ja että kaikki Italian kauniit naiset ovat salaliitossa Lucrezia Borgian kanssa. Aaveita ja hullutusta kaikki tyyni! Jos niin olisi, niin eiväthän muut kuin rintalapset voisi olla varmat siitä mitä he juovat ja syövät. Kautta Herkuleen, Gennaro! Ole joko lapsi tai ole mies. Mene etsimään itsellesi imettäjää tai tule kanssani illallisille.
GENNARO. Onhan kyllä hiukan omituista pötkiä pakoon keskellä yötä. Se näyttäisi siltä kuin pelkäisin. Sitäpaitse, jos on vaarallista jäädä, en saa jättää sinua yksin. Tulkoon mitä tulee. Toinen on onnen kauppa niinkuin toinenkin. Olkoon menneeksi. Saat esitellä minut ruhtinatar Negronille. Minä tulen kanssasi.
MAFFIO tarttuen hänen käteensä. Jumal' aut'! Siinä oikea ystävä.
Poistuvat. Heidän nähdään menevän torin perälle.
Don Alphonso ja Rustighello tulevat piilostaan.
RUSTIGHELLO miekka paljaana. Mitä odotatte, herttua? Heitä on vaan kaksi. Pitäkää te huolta toisesta, minä pidän toisesta.
DON ALPHONSO. Ei, Rustighello. He menevät illallisille ruhtinatar Negronin luo. Jos olen saanut oikeita tietoja… (Keskeyttää ja näyttää miettivän hetken aikaa. Purskahtaa nauramaan.) Kautta taivahan! käy yhä paremmin ja paremmin, ja tästä tulee hauska juttu. Odottakaamme huomiseen.
Menevät palatsiin