Alkaldi loi häneen yhden noita hirvittäviä silmäyksiään. "Kuulepa, hurtta," karjasi hän hänelle äänellä, jonka julmuudesta pienen Galicialaisen polvet alkoivat horjua, "kuulepa, hurtta! älä yritäkään rikostasi kieltämään; minä tiedän jo kaikki. Hirsipuu on tekosi oikea palkka, mutta minä olen laupias ja annan minuani puhutella. Se mies, joka huoneessasi murhattiin, oli Maurilainen, uskoton, kaupunkimme vihollinen. Tottapa olet jumalisen innon viehätyksissä tappanut hänet. Minä tahdon sentähden olla lempeä sinulle; anna tänne mitä olet ryövännyt, niin painamme asian alas."
Onneton vedenkantaja kutsui kaikki pyhät todistajiksi viattomuuteensa; ah, eipä yksikään heistä tullut, ja jos olisivatkin sen tehneet, Alkaldi epäilemättä olis lyönyt kaikki heidän puheensa tyhjäksi. Vedenkantaja kertoi miten Maurilainen oli kuollut, totuuden kaikella mutkattomuudella, mutta kaikki oli turhaa.
"Aiotko pysyä väitöksessäsi," kysyi Alkaldi, "että tällä Maurilaisella ei ollut kultaa eikä kalliita kiviä, ahneutesi esineenä?"
"Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani, Teidän Armonne," vastasi vedenkantaja, "hänellä ei ollut mitään muuta kuin yksi santelipuinen rasia, jonka hän testamenttasi minulle palkinnoksi hyvistä teoistani."
"Santelipuinen rasia! Santelipuinen rasia!" huudahti Alkaldi, säihkyvin silmin, kalliita kiviä ajatellen. "Ja missä on se rasia? Minne olet sen kätkenyt?"
"Teidän Armonne tarpeeksi," vastasi vedenkantaja, "se on eräässä hevos-aasini vasussa, ja minä olen oikein sydämestäni antava sen Teidän Armollenne."
Tuskin oli hän ehtinyt näin sanoa, kun innokas Alguazil syöksähti ulos ja tuota pikaa toi tuon salaperäisen santelipuisen rasian. Alkaldi avasi sen kiihkeästi ja vapisevin käsin; kaikki tonkivat esiin, katsoa ällöttämään niitä tavaroita, joita siinä luultiin olevan, kun, heidän harmikseen, siinä ei mitään muuta ollut kuin yksi pergamentti-kääry, täyteen kirjoitettu Arabialaisia kirjaimia, ja yksi vahakynttilän palanen.
Kun vangin syylliseksi näyttämisestä ei ole mitään ansion toivoa, on oikeus, yksin Hispaniassakin, enimmiten puolenpitämätön. Sittenkuin Alkaldi oli tointunut tyhjään menneistä toiveistaan ja nähnyt ettei mitään arvollista ollut rasiassa, kuunteli hän maltillisesti vedenkantajan selitystä, jonka hänen vaimonsa todistus vahvisti. Saatuaan siis visseyden hänen viattomuudestaan, laski hän hänet irti vankeudesta; sallipa hänen päällisiksi ottaa mukaansa Maurilaisen testamentinkin: tuon santelipuisen rasian ja mitä siinä oli, hyvin ansaituksi palkinnoksi hänen sääliväisyydestään, mutta piti hänen aasinsa oikeudenkäynnin kustannusten korvaukseksi.
Me näemme siis onnettoman, pienen Galicialaisen vieläkin kerran saatettuna välttämättömyyteen olla oma vedenkantajansa ja retostaa Alhambran kaivolle iso saviruukku seljässä.
Eräänä kuumana kesäpäivänä vaivaloisesti rehkiessään kukkulata ylöspäin, menetti hän tavallisen hyvän mielensä. "Mikä iiliäinen Alkaldiksi!" huudahti hän, "kun ryöstää köyhältä raukalta hänen toimeentulonsa välikappaleen, paraan ystävän mikä hänellä tässä maailmassa oli!" Sitten, hänen muistellessaan tätä rakastettua osan-ottajaa kaikessa hänen työssään ja kinauksessaan, puhkesi koko hänen luonteensa hyvyys ilmi. "Ah sinä uskollinen, sinä armas aasini," valitti hän, laski takkansa kivelle ja pyyhki hien otsastaan, "sinä ystäväni armahisin! Ah, tottapa nyt ajattelet entistä isäntääsi! Niin, niin, sinä kaipaat vesiruukkujasi – elukka parka!"
Kukkuraksi hänen murheilleen otti hänen vaimonsa hänet, hänen kotiin tullessaan, napinalla ja nuhteilla vastaan; vaimolla oli silminnähtävästi voitto puolellaan, sillä hän oli varoittanut miestä tuosta jalomielisestä vieraanvaraisuudesta, joka nyt oli tuottanut hänelle kaikki nuot onnettomuudet; ja koska hän oli viekas nainen, käytti hän jokaista tilaisuutta antaakseen miehensä tuntea hänen etevämpää mielevyyttään. Kun hänen lapsillaan ei ollut ruokaa taikka he tarvitsivat uusia vaatteita, hän monasti sanoi herjaten: "Menkää isän luoksi – hän saa periä Ghico kuninkaan Alhambrassa; käskekää häntä raottamaan Maurilaista rahalipasta."
Onko kurjaa kuolevaista koskaan näin kovasti rangaistu hyvästä teosta? Kovaonninen Peregil kävi allapäin pahoilla mielin, mutta suvaitsi vielä kärsivällisesti vaimonsa herjauksia. Jo viimein, kun vaimo eräänä iltana, hänen kuuman päivän riehnattuaan ja vaivaa nähtyään, tavallisuutensa mukaan härsytti häntä, menetti hän kaiken kärsivällisyyden. Ei hän tohtinut maksaa hänelle samalla mitalla, mutta hänen silmänsä tähtäsivät santelipuista rasiaa, joka oli jakkaralla kansi raollaan, ikäänkuin pilkkaa tehden hänen kärsimisestään. Hän otti ja paiskasi sen vihoissaan lattiaan: "onneton oli se päivä, jona ensikerran loin sinuun silmäni," huusi hän, "ja suojelin isäntääsi kattoni alla."
Rasian pudottua lattiaan, lensi kansi kokonaan auki, ja pergamentti-kääry vierähti ulos, Peregil istui ja katseli sitä, synkässä hiljaisuudessa. Viimein sai hän ajatuksensa kootuksi; "kukapa tietää," ajatteli hän, "eikö tämä kirjoitus saata olla tähdellinenkin, koska Maurilainen semmoisella huolella talletti sitä?" Hän otti sen ylös ja pisti poveensa ja aamulla sen jälkeen, vettä kaduilla huutaen tarjoillessaan, seisahtui hän muutaman puodin eteen, jota piti eräs Tangerista oleva Maurilainen, joka möi koristeita ja haju-aineita Zacatinissa, ja pyysi tätä selittämään sisällystä.
Maurilainen luki kääryn tarkallisuudella, pyyhkäsi partaansa ja naurahti. "Tämä käsikirjoitus," sanoi hän, "sisältää loihtusanat, joilla kätketyitä, mahtavan noituuksen alaisina olevia aarteita löydetään. Siinä sanotaan olevan semmoisen voiman, että vankimmatkin salvat ja teljet, niinpä timanttikalliokin väistyy sen edestä."
"Viisi siitä!" huudahti pieni Galicialainen, "mitäpä se minua auttaa? Minä en ole taikuri, enkä tiedä yhtään maahan kaivettua aarretta." Niin puhein nosti hän vesiruukkunsa olalleen, jätti kääryn Maurilaisen käsiin, ja astui edelleen vettä tarjoillen.
Samana iltana, hämärissä Alhambran kaivon luona lepäillessään, tapasi hän siellä tuon tavallisen lörpöttelijä-seuran, jonka pakina enimmiten, tänä aikana vuorokautta, koski vanhoja satuja ja ihmeellisiä kertomuksia. Koska kaikki seuran jäsenet olivat köyhiä kuin rotat, haastelivat he enimmiten ja mieluisimmin tuosta tavallisesta aineesta, kätketyistä aarteista, joita Maurilaiset olivat jättäneet Alhambran eri paikkoihin. Erittäinkin olivat he siinä kaikki yksimielisiä, että suuria tavaroita oli kätkettynä syvällä maassa, Seitsemän Huonekerran Tornin alla.
Nämät sadut tekivät kummallisen vaikutuksen kunnon Peregilin mieleen, ja pystyivät yhä syvemmälle hänen sieluunsa, kun hän sieltä palasi synkkiä lehtokujia pitkin. "Mitäs jos aarteita todellakin olisi kätkettynä tuon tornin alla – ja jos kääry, jonka jätin Maurilaiselle, tekis minulle mahdolliseksi saada ne käsiini!" Siinä ankarassa mielenkuohussa, johonka tämä ajatus saatti hänet, oli hän miltei pudottaa vesiruukkunsa.
Tänä yönä heittelehti hän sinne tänne vuoteellansa, ja tuskin sai silmiään umpeen, ajatuksilta, jotka hänen aivojaan häiritsivät. Varhain aamulla meni hän Maurilaisen puotiin ja kertoi hänelle kaikki mitä hänen sielussaan tapahtui. "Sinä osaat lukea Arabian kieltä," sanoi hän, "menkäämme yhdessä torniin ja koetelkaamme tuon noituuden voimaa; jos ei se onnistu, meille ei käy pahemmin kuin ennenkään, mutta, jos se onnistun, me jaamme kahtia kaikki aarteet, jotka löydämme."
"Seis," vastasi Maurilainen; "tämä kirjoitus ei riitäkään itsestään; se on luettava sydän-yöllä, omituisella tavalla kokoonpannun ja valmistetun vahakynttilän valossa, jonka aineksien saaminen ei ole minun vallassani. Ilman sellaista kynttilää käärystä ei ole mitään hyötyä."
"Hyvä, hyvä," huudahti pieni Galicialainen, "minulla on sellainen vahakynttilä käsillä, ja minä tuon sen tuossa paikassa tänne." Näin sanottuaan riensi hän kotiin ja toikin kohta keltaisen vahakynttilän palasen, jonka oli löytänyt tuosta santelipuisesta rasiasta.
Maurilainen hypisteli ja haisteli sitä. "Tähän keltaiseen vahaan," sanoi hän, "on harvinainen ja kallis suitsutus yhdistettynä. Semmoisesta tuossa kääryssä puhutaan. Sen palaessa lujimmatkin muurit ja salaisimmatkin luolat aukeavat. Onneton kuitenkin se, joka viipyy siellä sisällä kunnes se sammuu. Hän jää sinne, noidutuksi, ynnä aarteen kanssa."
He sopivat nyt että koettelisivat noituutta sinä yönä; he lähtivät siis hyvin hiljan, kun ei ketään muita enää liikkeellä ollut kuin tarhapöllöjä ja yölipakoita, Alhambran metsäistä kukkulaa ylöspäin, ja lähenivät tuota salatemppuista tornia, joka oli puiden kätkössä, ja jonka kamaluutta lisäsi niin monet sadut ja kummalliset kertomukset. Lyhdyn valossa tulivat he hamuillen, pensaiden läpi ja maahan romahtaneiden kivien yli, erääsen holviin tornin alla. Peljäten ja vapisten astuivat he kallioon hakatuita portaita alas, jotka veivät tyhjään, nuoskeaan ja kamalaan kammioon, josta uudet portaat veivät vielä syvempään holviin. Täällä menivät he neljiä eri portaita alas, jotka kaikki menivät yhtä moneen holviin, joista yksi oli toisensa päällä, mutta neljännessä oli luja lattia; ja vaikka, puheen mukaan, vielä kolme holvia oli yhä syvemmällä, niin oli kumminkin mahdotonta päästä niihin, koska olivat suljetut taikauksella mitä tehokkaimmalla. Ilma tässä holvissa oli nuoskea ja kolkko, ja haisi maalta, ja kynttilä levitti vaan vaivoin muutamia himeitä säteitä. He seisahtuivat tänne vähäksi aikaa, niin peljästyksissä että tuskin hengittää taisivat, kunnes kuulivat vartijatornin kellon lyövän kahtatoista; he sitten sytyttivät vahakynttilän, joka levitti mirhamin, pyhän savun ja hyvänhajuisen pihkan lemua.
Maurilainen alkoi lukea vakaisella äänellä. Hän oli juuri lopettanut, kun kuului jytinä, niinkuin maan alta. Maa tärisi, lattia aukesi ja sen alta näkyi portaat. Kauhistuksesta vapisten astuivat he alas ja näkivät, lyhdyn valossa, että jo olivat toisessa holvissa, joka oli täynnä Arabialaisia päällekirjoituksia. Keskellä lattiata oli iso arkku, seitsemällä rautapitimellä varustettu, ja kummassakin päässä arkkua istui tenhottu Maurilainen täydessä sota-asussa, mutta liikkumattomana kuin kuvapatsas, tuon mahtavan taikauksen tähden. Arkun edessä oli monenlaisia astioita, täynnä kultaa ja hopeata ja kalliita kiviä. He pistivät kätensä suurimpaan niistä, aina kyynärpäähän asti, ja joka kerta nostivat he siitä kourallisen isoja keltaisia Maurilaisia kultarahoja, taikka rannerenkaita ja koristeita samasta kalliista metallista, jonka ohessa silloin tällöin joku Itämaisia helmiä pitävä kaulanauha tarttui heidän sormiensa väliin. Yhtä kaikki he lakkareitaan saaliilla täyttäessään vapisivat ja lyhyeen hengittivät, ja pelvoissaan katselivat noita kahta noiduttua Maurilaista, jotka tuimina ja liikkumattomina istuen tuijottavin silmin heitä katselivat. Viimein säikähtivät he mahdottomasti jotain jytäkkätä, jonka luulivat kuulevansa, syöksähtivät portaita ylös, kuppuroitsivat toinen toisensa kanssa ylemmässä huoneessa, kaasivat ja sammuttivat vahakynttilän, jonka perästä lattia taas ummistui julmalla paukkeella.
Pelvosta vapisten he eivät ennen pysähtyneet, kuin olivat hamuilleet tornista ulos ja näkivät tähtien vilkkuvan puiden välitse. Nyt istuivat he ruohikkoon ja jakoivat saaliin, vakaasti päättäen tällä kertaa tyytyä tähän ensimmäiseen saaliiseen, mutta jonakin muuna yönä palata ja tyhjentää astiat pohjaa myöten. Ollakseen vakuutetut toistensa rehellisyydestä, he jakoivat taikakalutkin keskenään ja ottivat, toinen pergamentti-kääryn, toinen vahakynttilän-palasen; tämän tehtyään lähtivät he lakkarit pullollaan ja sydämet keveinä Granadaan jälleen.
Heidän mennessään rinnettä alas, kuiskasi viekas Maurilainen pari varoittavaa sanaa pienelle yksinkertaiselle vedenkantajalle.
"Peregil ystäväni," sanoi hän, "tämän asian pitää pysyä syvimpänä salaisuutena, kunnes olemme vallanneet aarteen ja saaneet sen luotettavaan paikkaan. Jos Alkaldi saapi siitä pienintäkään vihiä, me olemme hukassa."
"Tottapa niin," vastasi Galicialainen; "ei mikään asia ole todempi."
"Peregil ystäväiseni, sinä olet ymmärtäväinen mies, enkä epäile sinun saattavan pitää salaisuuden salaisuutena; mutta sinulla on vaimo."
"Hän ei saa tietää sanaakaan," vastasi pieni vedenkantaja lujalla äänellä.
"Hyvä," sanoi Maurilainen, "minä luotan viisauteesi ja lupaukseesi."
Ei koskaan ole lupaus ollut vissimpi ja vilpittömämpi; mutta ah! kuka aviomies saattaa kätkeä salaisuuden vaimoltaan? Ei suinkaan vedenkantaja Peregil, herttaisin ja myötäisin kaikista puolisoista. Kotiin tullessaan tapasi hän vaimonsa syvissä ajatuksissa, kamarin loukossa. "Oikein hyvä," huudahti vaimo, hänen sisään astuissaan, "jopa viimeinkin toki tulet kotiin, kupsittuasi siellä täällä näin hiljaan yöhön. Ei muuta puutu, kuin että taas olet laahannut tänne jonkun Maurilaisen, talon ystäväksi?" Sitten purskahti hän itkemään, väänteli käsiään, löi rinnalleen ja huusi: "Voi minua onnetonta naista! Mihinkä joutunenkaan! Taloni rosvoneet ja ryöstäneet asianajajat ja Alguazilit! Mieheni laiskuri, joka ei enää hanki leipää taloon, vaan juoksee yöt päivät kylää uskottomain Maurilaisten kanssa! Voi lapsiani, lapsi parkojani, mihinkä ne joutuvat! Kerjäläisiksi kaduille, se on meidän osamme."
Siivo Peregiliin pystyi vaimon valitus niin, ettei hän itsekään voinut olla voivotuksiin puhkeamatta. Hänen sydämensä oli yhtä täynnä, kuin hänen lakkarinsa, ja sen täytyi päästä purkautumaan. Hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä kolme eli neljä isoa kultarahaa ja laski ne vaimon poveen. Vaimo rukka katseli miestään suurin silmin eikä voinut ymmärtää mitä tämä kultasade merkitsi. Ennenkuin hän ennätti tointua kummastuksistaan, otti pieni Galicialainen kultaketjut, heilutti niitä hänen silmäinsä edessä, hyppi iloissaan ja levitti suunsa seljälleen, korvasta toiseen asti.
"Pyhä neitsy, varjele meitä!" huusi hän. "Mitä olet tehnyt, Peregil! Ethän ainakaan liene murhannut ja ryöstänyt?"
Tuskin oli tämä ajatus ennättänyt nousta vaimoparan sydämeen, ennenkuin se muuttui täydeksi varmuudeksi. Hän näki vankihuoneen ja hirsipuun tuonnempana, ja pienen länkisääri Galicialaisen siinä roikkuvan, ja joutui, kuvas-aistinsa hirveiden näkyin valloissa, puistutuksiin mitä hirmuisimpiin.
Mitäpä miesraukka taisi tehdä? Hänellä ei ollut muuta keinoa lohduttaaksen vaimoansa ja karkoittaakseen hänen hirveitä mielikuvatuksiaan, kuin kertoa koko juttu tästä onnettomasta löydöstä. Tätä ei hän kumminkaan ennen tehnyt, kuin oli ottanut vaimoltaan sen juhlallisen lupauksen, ettei tämä kellekään kuolevaiselle mainitsis tästä tapauksesta.
Selittää vaimon iloa olis mahdotonta. Hän kavahti miehensä kaulaan, ja oli tukahuttaa hänet hyväilyksillään. "Nyt vaimoseni," huudahti pikku mies jalosti suurennellen, "mitä sanot Maurilaisen testamentista? Älä tulekaan vasta torumaan minua, että olen auttanut toista ihmistä hädässä."
Siivo Galicialainen ryömi lampaannahalleen ja nukkui makeasti kuin untuva-vuoteella. Eipä niin hänen vaimonsa; hän tyhjensi kaikki mitä lakkareissa oli lattian matolle, ja istui kaiken yökauden noita Arabialaisia kultarahoja lukien, koetteli ranne- ja korvarenkaita, kuvaillen mieleensä kuinka komealta hän tulisi näyttämään, kun saisi luvan oikein käyttää rikkauttansa.
Aamulla sen jälkeen otti kunnon Galicialainen ison kultarahan, meni viemään sitä muutaman juveelin-kauppiaan puotiin Zacatinissa, tarjosi sitä kaupaksi ja sanoi sen löytäneensä Alhambran raunioissa. Juveelinkauppias näki siinä Arabialaisen päällekirjoituksen ja että raha oli kultaa mitä puhtainta; mutta ei tarjonnat enempää kuin kolmannen osan sen arvosta, johonka vedenkantaja hyvin tyytyikin. Peregil osti nyt uusia vaatteita ja kaikenlaisia leikkikaluja pienoisilleen, ja mitä hyväksi atriaksi tarvittiin, palasi kotiinsa, pani kaikki lapset tanssimaan ympärillään, ja hyppi itse ringin keskellä, isistä onnellisinna.
Vedenkantajan vaimo piti lupauksensa vaiti-olosta, ihmeellisen tarkasti. Puolitoista päivää liikkui hän töissään salamielisen näköisenä ja sydän halkeamallaan, mutta piti yhtäkaikki suunsa kiini, vaikka juoksuakkoja kuhisi hänen ympärillään. Ei malttanut hän kumminkaan olla laillaan suurentelematta, puolusteli repaleista pukuansa, mainitsi aikovansa tilata uuden kultareunuksisen ja lasipalloilla koristetun leningin, ja uuden pitsillisen manttiljan eli kaapusen ja heitteli vihjauksia miehensä aikomuksesta heittää tuo hänen terveydelleen vahingollinen vedenkauppa pois. Myös luuli hän heidän kaiken taloutensa kanssa tulevan kesäksi siirtymään maalle, että lapset saisivat hengittää puhdasta vuoren-ilmaa, sillä mahdotonta oli muka kestää kaupungissa kuumaa vuodenaikaa.
Ämmät katselivat toisiaan suurin silmin, luullen naisparan tulleen mieleltä pois; ja hänen suun-muikisteluistaan ja muhosteluistaan ja suurentelevasta teeskentelemisestään nousi yleinen nauru ja lystillisyys hänen ystävissään, samassa kun hän ennätti heihin selin kääntyä.
Mutta jos hän kylällä ollessaan malttoikin mielensä, hän kotona otti vahinkonsa takaisin, puki hänensä kuin kummitukseksi komeihin, itämaisista helmistä koottuihin kaulanauhoihin, Maurilaisiin rannerenkaisin, timanttikoristeihin tukassaan, käveli edes takaisin huoneessa likaisissa ryysyissään, seisahtuen tuotuostakin ihastelemaan komeuttaan särjetyn peilinsä hitusessa. Mielettömässä turhamielisyydessään ei hän malttanut olla kerran akkunasta ulos kurkistamatta, iloitakseen vaikutuksesta, minkä hänen koreutensa tekisi sivukulkeviin.
Mutta sallimus ei suonut paremmin käydä, kuin että Pedrillo Pedrugo, tuo hätähoppuinen parran-ajaja, juuri samalla haavaa istui työttömänä puodissaan, toisella puolen katua, ja hänen tähystävät silmänsä keksivät pian nuot kimeltelevät timantit. Paikalla oli hän tirkistys ikkunassaan katselemassa vedenkantajan ryysyistä, itämaisen morsiamen kaikella loistolla huoliteltua vaimoa. Tuskin oli hän ennättänyt visusti tarkastella vaimon koristeita, kun jo täyttä vauhtia mennä heiskutti Alkaldin luokse. Heti sai nälkäinen Alguazilikin vihin tästä, ja ennen iltaa laahattiin poloinen Peregil taas tuomareinsa eteen.
"Mitenkäs tämän asian laita on, hurtta?" huusi Alkaldi hurjalla äänellä. "Sinä sanoit että se Uskoton, joka kuoli huoneesesi, ei jättänyt mitään jälkeensä, muuta kuin tyhjän rasian, ja nyt kuulen vaimosi leijailevan ryysyissään helmillä ja timanteilla koristettuna. Katala! hanki heti paikalla tänne se saalis, jonka olet ryöstänyt onnettomalta uhriltasi, ja ole valmis roikkumaan siinä hirsipuussa, joka jo on kyllästynyt sinua odottamaan."
Säikähtynyt vedenkantaja lankesi polvilleen ja antoi juurtajaksaisen selityksen, kuinka ihmeellisellä tavalla hän oli saanut rikkautensa. Alkaldi, Alguazili ja kavala parran-ajaja kuuntelivat halukkaasti tätä Arabialaista satua noidutusta aarteesta. Alguazili lähetettiin noutamaan Maurilaista, joka oli ollut noituuksessa avullisena. Mahomettilainen astui sisään melkein mielettömänä säikäyksestä, kun näki olevansa oikeuden veren-imijäin kynsissä. Nähdessään vedenkantajaa typerän ja tyrmistyneen käytöksen, ymmärsi hän kohta koko asian. "Sinä katala ihminen," sanoi hän hänen vieritseen mennessään, "enkö ole varoittanut sinua vaimosi kielevyydestä?"
Maurilaisen selitys kävi aivan yhteen vedenkantajan selityksen kanssa; mutta Alkaldi oli olevinaan heikkouskoinen ja uhkaili vankeudella ja ankaralla tutkinnolla.
"Malttakaa, hyvä Sennor Alkaldi," sanoi Mahomettilainen, joka sillä aikaa oli saanut tavallisen kekseliäisyytensä ja mielenmalttinsa jälleen. "Älkäämme joutavilla riidoilla tuhlatko onnettaren suosiota. Ei kukaan tiedä tätä tapausta, muut kuin me – pitäkäämme se meidän yksinomaisena salaisuutena. Ompa rikkautta holvissa kyllä tekemään meistä kaikista rikkaita miehiä. Luvatkaa kaunis jako, niin kaikki tuodaan esiin – älkää luvatko, niin holvi pysyy iäti ummessa."
Alkaldi neuvoitteli syrjässä Alguazilin kanssa. Tämä jälkimäinen oli vanha kettu ammatissaan. "Luvatkaa jotain," sanoi hän, "kunnes olemme saaneet aarteen käsiimme. Sitten saatatte vallata kaikkityyni, ja jos hän ja hänen rikoskumppaninsa rohkenee hiiskua, saatatte uhata heitä raipoilla ja kaakipuulla, hairauskoisuudesta ja noituudesta."
Alkaldi hyväksyi neuvon. Lempeämmän näköisenä kääntyi hän Maurilaisen puoleen ja sanoi: "Tämä on juttu kummallinen, ja saattaa osaksi olla tosikin, mutta minulla täytyy olla siihen silminnähtävä todistus. Tänä yönä pitää sinun tehdä uudestaan tuo taika minun läsnäollessani. Jos siellä todellakin on semmoisia aarteita, me ystävällisesti jaamme ne keskenämme emmekä enää virka mitään tästä asiasta; mutta jos olette pettäneet minut, niin älkää toivokokaan mitään armoa minun puoleltani. Siihen asti täytyy teidän jäädä vankeuteen."
Maurilainen ja vedenkantaja suostuivat mielellään tähän välipuheesen, iloisina siitä että loppu oli vahvistava heidän sanainsa totuuden.
Keski-yön korvilla lähti Alkaldi salaa liikkeelle, Alguazili ja hätähoppuinen parran-ajaja muassa, kaikki aseilla hyvästi varustettuina. He kuljettivat Maurilaista ja vedenkantajaa vankeina, ja heillä oli muassaan vedenkantajan aasikin, odotetun aarteen kantamista varten. He tulivat tornille, kenenkään näkemättä, kytkivät aasin viikunapuuhun ja astuivat tornin neljänteen holviin alas.
Pergamentti-kääry otettiin esiin, keltainen vahakynttilän pätkä sytytettiin ja Maurilainen luki loihtusanat. Maa tärisi niinkuin ennenkin, lattia aukesi ankarasti jyskäen, ja kaitaiset portaat tulivat näkyviin. Alkaldi, Alguazili ja parran-ajaja seisoivat säikäyksissään kuin naulattuina eivätkä tohtineet mennä alas. Maurilainen ja vedenkantajat astuivat nyt alla olevaan holviin ja tapasivat nuot kaksi Maurilaista, niinkuin ennenkin, äänettöminä ja liikkumattomina. He ottivat kaksi astiata, täynnä kultarahoja ja hohtokiviä. Vedenkantaja kantoi ne ylös, toisen toisensa perään, hartioillaan, mutta vaikka hän oli jäykkäselkäinen ja takan kantoon tottunut, horjui hän kumminkin niiden painon alla, ja näki, kun ne rippuivat kahden puolen aasin seljässä, että niissä oli juuri niin paljo kuin se jaksoi kantaa.
"Olkaamme nyt tyytyväiset," sanoi Maurilainen, "tässä on niin paljo rikkautta kuin voimme kuljettaakin kenenkään näkemättä, ja kyllä tekemään meitä niin rikkaiksi kuin sydämemme saattaa halutakin."
"Onko vielä tavaraa tuolla alhaalla?" kysyi Alkaldi.
"On kalliin kaikista," sanoi Maurilainen, "iso rautapitimillä varustettu arkku, täynnä helmiä ja kalliita hohtokiviä."
"Meidän täytyy välttämättömästi saada auki se arkku," huusi ahnas Alkaldi.
"En mene enempää noutamaan," vastasi Maurilainen äreällä äänellä, "kyllä on kyllä järjelliselle miehelle – enemmässä on liikaa."
"Ja minä," sanoi vedenkantaja, "en rupea enää takkaa sieltä kantamaan ja aasiparkani selkää taittamaan."
Nähtyään käskyin, uhkausten ja rukousten yhtä vähän auttavan, kääntyi Alkaldi kahden uskollisen ystävänsä puoleen. "Auttakaa minua," sanoi hän, "kantamassa arkkua ylös, niin jaamme keskenämme mitä siinä on." Näin sanoen meni hän portaita alas, Alguazilin ja parran-ajajan vapisten ja vastahakoisesti häntä seuratessa.
Tuskin oli Maurilainen nähnyt heidän alas ennättäneen kun sammutti tuon keltaisen vahakynttilän palasen; lattia meni tavallisella ryskeellä umpeen ja nuot kolme kunnon herra jäivät holviin.
Sitten riensi hän noita kolmia portaita ylös eikä ennen seisahtunut kuin oli ulkoilmassa. Pieni vedenkantaja seurasi häntä minkä verran hänen lyhyet säärensä sallivat.
"Mitä olet tehnyt?" huusi Peregil, vähän hengähdettyään, "Alkaldi ja ne kaksi muuta miestä ovat holviin haudatut."
"Se on Allahn tahto!" vastasi Maurilainen, partaansa pyyhkäisten. "Sallimuksen kirjassa on kirjoitettuna, että he pysyvät tenhottuina, siksi kunnes joku seikkailija tulevaisuudessa purkaa noituuksen. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Näin sanoen nakkasi hän vahakynttilän pätkän kauas lakson pensaikkoon.
Nyt el ollut yhtään mahdollisuutta auttaa, jonkatähden Maurilainen ja vedenkantaja riensivät kallista kuormaa kantavan aasin kanssa kaupunkiin, ja kunnon Peregil ei malttanut olla suutelematta ja hyväilemättä pitkäkorvaista työkumppaniaan, joka nyt oli annettu hänelle takaisin ja lain kourista pelastettu, ja vaikeata todellakin on tietää mikä tällä hetkellä enemmin iloitti tätä siivoa pikkumiestä: vallattu aarre vaiko hänen jälleen saatu aasinsa.
Maurilainen ja vedenkantaja jakoivat saaliinsa ystävällisesti ja tunnollisesti, se vaan että edellinen, joka oli kiiltokaluihin hieman mielistynyt, laitti niin, että hän kasaansa sai useimmat helmet, hohtokivet ja muut pikkukalut, jota vastoin hän aina, juveelien sijaan, antoi vedenkantajalle pelkkää kultaa, viisi kertaa sen enemmän, johon toinen oikein hyvästi tyytyikin. Myös olivat he niin viisaat, etteivät enää antauneet sen enempiin rettelöihin, vaan siirtyivät pois, muissa maissa rauhassa rikkauttaan nauttimaan. Maurilainen palasi Afrikaan, syntymäkaupunkiinsa Tetuaniin, ja Galicialainen vaimoineen ja lapsineen muutti Portugaliin. Täällä tuli hänestä, vaimonsa vaarinpidon ja varoitusten kautta, jokseenkin mahtava mies; sillä vaimo sai tämän siivon pikkumiehen pukemaan pitkän runkonsa ja lyhyet reitensä jakkuun ja housuihin, asettamaan sulkatöyhdöllä koristetun hatun päähänsä ja miekan vyölleen, panemaan sukunimensä, Peregil, pois, ja sen sijaan ottamaan tuon kauniimmalta kuuluvan Don Pedro Gil. Hänen lapsensa kasvoivat ja vaurastuivat hupaisiksi, iloisiksi, vaikka pieniksi ja länkisäärisiksi, ja Sennora Gil'istä, kantapäästä kiireesen asti hipsutetusta, pitsitetystä ja tupsutetusta, kimeltelevillä sormuksilla jokaisessa sormessaan koristetusta, tuli huolettoman vaatteuksen ja laaduttomain koristusten malli.
Alkaldi ja hänen molemmat apumiehensä pysyivät Seitsemän Huonekerran Tornin alla suljettuina, ja ovat siellä noituukseen jääneinä vielä tänäkin päivänä. Jos Hispanialta joskus tulee puuttumaan parittavia parran-ajajia, toisen omaa raappovia Alguazileja ja lahjoja ottavia Alkaldeja, silloin heitä haettakoon; mutta jos heidän täytyy odottaa kunnes se aika tulee, on peljättävä, että heidän tenhouksensa kestää tuomiopäivään asti.