Alhambra

Prinssi noudatti häntä silmillään, ja alkoi sitten katkerasti surra. Lintuin laulu, joka ennen ihastutti häntä, lisäsi nyt hänen kipujaan. Rakkaus! Rakkaus! Rakkaus! Voi poloista nuorukaista! Nyt ymmärsi hän nuot sävelet!

Hänen silmänsä säihkyivät tulta, kun hän näki viisaan Bonabbenin. "Minkä tähden olet pitänyt minua tässä häpeällisessä tietämättömyydessä?" huudahti hän. "Minkä tähden olet salannut minulta elämän suuren salaisuuden ja perisyyn, jonka, niinkuin näen, pieninkin lintu tietää? Katso, koko luonto elää hurmoksissa onnellisuudesta. Jokainen luotu olento iloitsee puolisonsa kanssa. Tuo, tuo on rakkaus, jossa tahdon oppia saada. Minkä tähden olen yksinäni sen nautintoa vailla? Minkä tähden on niin paljo nuoruuttani tuhlattu tietämättömyydessä sen riemuista?"

Viisas Bonabben näki kaiken enemmän varovaisuuden turhaksi työksi; sillä prinssi oli nyt saanut tuon vaarallisen ja kielletyn opin. Hän ilmoitti siis hänelle tähtein selittäjäin ennustukset ja ne varokeinot joihin oli käyty hänen kasvatuksessaan, noiden uhkaavain onnettomuuksien poistamiseksi. "Ja nyt, prinssiseni," sanoi hän, "on henkeni sinun vallassasi. Anna kuninkaan, sinun isäsi, tietää, että sinä minun hoidossani olet saanut oppia mikä rakkaus on, ja minun täytyy hengelläni vastata siitä."

Prinssi oli järjellinen, niinkuin useimmat hänen ikäisensä nuoret miehet ovat, ja kuunteli mielellään johtajansa varoituksia, kun ei niissä mitään moitittavaa ollut. Muutenkin hän paljon pitikin Bonabbenista, ja koska hän vasta tietopuolisesti vaan tunsi rakkauden, lupasi hän kätkeä tämän tiedon omaan poveensa, ennemmin kuin saattaa viisaan miehen päätä vaaraan.

Hänen jalomielisyytensä pantiin kumminkin vielä useammille koetteille. Muutamia aamuja sen jälkeen, hänen tornin harjalla ajatuksissaan istuessaan, tuli sama kyyhky, jonka hän oli irralle laskenut, liidellen ilmassa, ja istui pelkäämättä hänen olkapäälleen.

Prinssi likisti häntä sydäntään vasten. "Onnellinen lintu," sanoi hän, "joka vapailla siivillä saat lentää vaikka maan äärimmäisiin tienoihin! Missä olet ollut, sittenkun erosimme?"

"Kaukaisessa maassa, prinssiseni, josta nyt, palkinnoksi vapaudestani, tuon sinulle sanomia. Kaukaisilla lennoillani, jotka ulottuivat vuorten ja lakeuksien yli, näin minä, ilmassa laukuillessani, ihanan puutarhan allani kaikenlaisine hedelmineen ja kukkineen. Se oli vihannassa niityssä, erään mutkistelevan virran rannalla, ja keskellä puutarhaa oli komea linna. Minä lensin sen lehtimajaan, levähtääkseni väsyttävästä lennostani. Vihannalla rannalla vähän alempana istui ihana prinsessa heloittavassa nuoruudessa ja kauneudessa. Hänen ympärillään oli naispalvelijoita, jotka niinkuin hänkin olivat nuoruuden kukoistuksessa ja koristelivat häntä kukkakiehkuroilla ja köynnöksillä; mutta ei yhtään kukkasta puutarhassa eikä kedolla sopinut häneen verrata kauneudessa ja ihanuudessa. Täällä hän kumminkin kukoisti salaisuudessa, sillä puutarha oli ympäröitty korkeilla muureilla, eikä kellään kuolevaisella ollut lupaa mennä siihen. Nähdessäni tämän ihanan neidon, noin nuoren ja viattoman, noin maailmasta saastumattoman, ajattelin minä: tuossa on se olento, jonka taivas on luonut, prinssissäni nostattamaan rakkauden tunteita."

Tämä selitys oli tulenkipinä Ahmedin herkästi syttyvässä sydämessä. Koko hänen sielunsa hartahin halu oli nyt äkisti löytänyt esineen, ja hän rakastui mitä kiihkeimmästi tuohon prinsessaan. Hän kirjoitti kirjeen mitä intoisimmilla lauselmilla, joissa tulinen viehtymys hehkui, mutta joissa hän samalla valitti onnetonta vankeuttaan, joka esti hänet etsimästä prinsessaa ja polvistumasta hänen eteensä. Hän liitti kirjeesensä värsyjä, sanoilleen mitä hellimpiä ja liikuttavaisimpia, sillä hän oli runoilija luonnoltaan ja nyt rakkautta hehkuva. Hän kirjoitti kirjeen ulkopuolelle: "Tuntemattomalle Kaunottarelle vangitulta Ahmed prinssiltä," tuoksutti sen myskin ja ruusun hajuilla ja antoi kyyhkylle.

"Lennä, sinä uskollisin sanansaattajista," sanoi hän, "lennä vuorten ja laksoin, virtain ja lakeuksien yli; älä levähdä ensimmäisessä lehdossa, älä laske jalkaasi maahan ennenkuin olet antanut tämän kirjeen sydämeni valtiattarelle."

Kyyhky lennähti korkealle ilmaan, suuntasi kulkunsa, lensi yhtä suoraan ja katosi kaukaisuuteen. Prinssi seurasi häntä silmillään, kunnes se näytti vaan pieneltä pilkulta pilvessä ja vähitellen katosi vuoren taa.

Päivä päivältä odotti nyt prinssi saadakseen nähdä rakkautensa sanansaattajan palaavan, mutta turhaan. Hän alkoi syyttää häntä unhotuksesta, kun auringon laskulla eräänä iltana uskollinen kyyhky tuli räpistellen hänen huoneesensa, putosi hänen jalkainsa vierelle ja kuoli. Jonkun ilkkuisen jousimiehen nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Kuitenkin oli hän pannut jäljellä olevan hengenkipinänsä viimeisen voiman asiansa ajamiseen. Kun prinssi haikealla mielikarvaudella kallistui tämän uskollisuuden hellän marttyyrin puoleen, näki hän sen kaulassa helminauhan, johonka toisen siiven alle vähäinen emailittu (lasitettu) rintakuva oli ripustettu. Se kuvasi armahista prinsessaa hänen ikänsä ensimmäisessä kukoistuksessa. Se oli epäilemättä tuo tuntematon kaunokainen puutarhassa; mutta mikä ja missä oli hän – ja miten oli hän ottanut prinssin kirjeen vastaan, ja oliko tämä kuva lähetetty merkiksi että hän suosi prinssin rakkautta? Kovaksi onneksi jätti uskollisen kyyhkysen kuolema kaikkityyni eriskummaiseen pimeyteen.

Prinssi katseli kuvaa, kunnes hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän likisti sitä huulilleen ja sydämelleen, ja istui useita tuntia ja katseli sitä kiihkeällä hätäisyydellä ja rakkaudella. "Sinä kaunis kuva," sanoi hän, "ah, sinä olet vaan kuva! mutta itkuiset silmäsi katsovat minuun hellästi; nämät ruusuhuulet näyttävät kehoittavan minua rohkeuteen ja luottamukseen. Turha mielikuvatus! Kenties ovat ne yhtä sulosti hymyilleet jollekulle toisellekin kilpailijalle! Mutta missä saattanen toivoa löytäväni sinun perikuvasi? Kukapa tietää, mitkä vuoret, mikä valtakunta on meidän välillämme, mitkä kovat onnet kenties estävät minua löytämästä sinua? Kenties tungeksii juuri tällä hetkellä joukko ihastelijoita hänen ympärillään, sillä aikaa kun minä istun vankina täällä tornissa ja menetän aikani maalattua varjoa ihaillessani!"

Prinssi Ahmedin päätös oli tehtynä. "Minä karkaan tästä hovilinnasta," sanoi hän, "josta on tullut ilkeä vankeus, ja tahdon, rakkauden pyhiin-vaeltajana, tuntemattomana etsiä prinsessaa koko maailmasta."

Karata tornista päivän aikana, kaikkein valvoessa, oli vaikea asia; mutta öisin ajoin hovilinnaa ei niin ankarasti vartioittu; sillä ei kukaan peljännyt mokomaa yritystä prinssiltä, joka aina oli ollut niin kärsivällinen vankeudessaan. Mutta mitenkä hän osaisi yöllisellä paollaan kulkea, kun ei ensinkään maata tuntenut? Hänellä johtui mieleen tarhapöllö, joka oli tottunut öillä lentelemään, ja joka tietysti tunsi joka syrjätien ja vuorensolan. Hän haki sen käsiinsä hänen yksinäisyydestään, ja kysyi tunsiko hän maata? Nyt rupesi pöllö oikein itserakkaan näköiseksi. "Tietäkää, oi prinssi," sanoi hän, "että me pöllöt olemme hyvin vanhaa ja laajaa sukua, vaikka se suku on monenkin päiville saattanut, ja että meillä on rapistuneita palatsia ja linnoja kaikissa Hispanian tienoissa. Tuskin on yhtään tornia vuoristossa, tuskin yhtään varustetta lakeuksilla, tuskin yhtään vanhaa linnaa kaupungeissa, jossa ei joku sukuuni kuuluva setä tahi orpana ole asuntoa; matkoillani, käydessäni noita lukuisia heimolaisiani tervehtimässä, olen minä tarkoin tutkinut jokaisen kolkan ja kulman, ja hankkinut tiedon kaikista maan salaisuuksista." Prinssi suuresti ilahtui, kun kuuli pöllön näin hyvästi tuntevan kaikki maanpaikat, ilmoitti hänelle kuin ystävälle ainakin hellän mielensä ja päätöksensä karata, pyytäen häntä kumppanikseen ja neuvon-antajakseen matkalla.

"Onko kuultu kummempia!" sanoi pöllö närkästyneen näköisenä. "Olenko minä lintu, jota sopii sekoittaa rakkauden vehkeisin? Minä, jonka kaikki aika on pyhitetty tutkimuksiin ja kuulle?"

"Älä suutu, kunnian-arvoisin kaikista pöllöistä," vastasi prinssi; "heitä, ajaksi, nuot tutkimuksesi ja auta minua pakoretkelläni, niin saat mitä sydämesi haluaa."

"Sitä minulla jo on," vastasi pöllö; "muutamissa hiirissä on kyllä minun kohtalaiselle pöydälleni, ja tuossa muurin kolossa mahdun hyvästi oppia harjoittamaan; ja mitäpä tietoviisas, minun-laiseni, saattaa enempää halutakaan?"

"Ajattele, sinä pöllöistä viisahin, että sillä aikaa kun sinä katsella muljuilet kolossasi ja tirkistelet kuuta, kaikki älysi lahjat ovat hukassa maailmalta. Minusta tulee vielä kerta hallitseva ruhtinas, ja minä lupaan ylentää sinut korkeaan arvoon ja kunniaan."

Tarhapöllö, vaikka tietoviisas ja elämän tavallisia tarpeita halveksiva, ei kumminkaan ollut kunnianhimoton; näin taipui hän viimein karkaamaan prinssin kanssa ja rupeamaan hänen oppaakseen ja neuvojakseen hänen vaelluksellaan.

Rakastajan tuumat pannaan tavallisesti äkkipäätä täytäntöön. Prinssi keräsi kaikki hohtokivensä ja kätki ne vaatteisinsa, matkakulunkia varten. Samana yönä laskeusi hän vyötä myöten tornin balkongilta maahan, kiipesi Generalifen ulkomuurin yli ja pääsi, pöllö kumppanina, ennen aamua onnellisesti vuorille.

Nyt neuvoitteli hän oppaansa kanssa, mitä suuntaa heidän oli kuljettava.

"Jos minun olis valta," sanoi pöllö, "niin käskisin teidän mennä Sevillaan. Teidän tulee tietää, että minä useita vuosia tätä ennen olin käymässä erään sedän, erään korkea-arvoisen ja suuressa kunniassa olevan pöllön luona, joka asui eräässä Sevillan Alcazarin rappioisessa kylkirakennuksessa. Öisillä lennoillani kaupungissa näin minä kynttilän palavan muutamassa yksinäisessä tornissa. Jo viimein lennähdin katolle ja nain että valo tuli erään Arabialaisen noidan lampusta; hän istui taikakirjainsa keskellä, ja hänen olallaan istui hänen uskollinen ystävänsä, eräs vanha korppi, joka oli tullut hänen kanssansa Egyptistä. Minä olen tuttu tämän korpin kanssa, ja olen suureksi osaksi häneltä saanut sen opin mikä minulla on. Noita on sittemmin kuollut, mutta korppi asuu vielä samassa tornissa; sillä nämät linnut elävät ihmeellisen kauan. Minä neuvon sinua, prinssi, hakemaan tätä korppia tavataksesi, sillä hän on ennustaja ja velho ja harjoittaa noituutta, josta kaikki korpit, olletikin jotka ovat Egyptistä kotoisin, ovat hyvin mainioita."

Prinssi ymmärsi tämän neuvon viisaaksi ja suuntasi sentähden kulkunsa Sevillaan. Hän kulki vaan öisin ajoin, mukautuakseen matkatoveriinsa, ja nukkui päivällä jossain pimeässä kolossa eli rapistuneessa vartijatornissa, sillä pöllö tiesi kaikki semmoiset lymypaikat ja oli oikein kuin muinaiskalujen korjaaja mielistynyt rakennusten jäännöksiin ja raunioihin.

Jo viimein, eräänä aamuna hämärissä, he saapuivat Sevillaan, jolloin pöllö, joka vihasi komeutta, ahdinkoa ja hälinää kaduilla, seisahtui ulkopuolelle kaupunkia ja rupesi eräässä ontossa puussa majailemaan.

Prinssi meni kaupungin portista sisään ja löysi hetikohta tuon taikaisen tornin, joka kohosi kaupungin huoneiden keskeltä kuin palmupuu pensaikosta erämaassa; se oli juuri sama torni, joka seisoo siellä vielä tänäkin päivänä, ja on tunnettu nimellä Giralda, Sevillan mainio Maurilainen torni.

Prinssi meni kiertoportaita ylös, tornin huippuun, jossa nyt tapasi tuon salaoppisen korpin, erään vanhan, salamielisen, harmaapäisen linnun, höyhenet pörhöllään, kalvo toisessa silmässä, joka teki hänen katseensa tuijoittavaksi kuin kummituksen. Hän istui yhdellä jalalla, pää kallellaan, tarkoin katsellen toisella silmällään erästä mittaustieteellistä, lattialle piirustettua kuviota.

Prinssi läheni häntä sillä pelvolla ja kunnioituksella, jota hänen kunnian-arvoinen näkönsä ja yliluonnollinen viisautensa tietysti vaikuttivat. "Suo anteeksi, iäkäs ja pimeissä tieteissä oppinut korppi," huusi hän, "jos vähäksi aikaa keskeytän nuot tieteistykset, joita maailma ihmettelee. Sinä näet edessäsi rakkauden oppilaan, joka mielellään ottais sinulta neuvoa, kuinka hän on saapa taipumuksensa esineen."

"Toisin sanoen," vastasi korppi mahtavan näköisenä, "sinä tulet koettelemaan taitoani kädenkatsomisessa. Tule, näytä kätesi, ja anna minun selittää sinulle sallimuksen salatemppuiset viivat."

"Suo anteeksi," sanoi prinssi, "minä en tulekaan urkkimaan sallimuksen salaisuuksia, jotka Allah on kätkenyt kuolevaisten silmiltä; minä olen rakkauden pyhiin-vaeltaja ja etsin vaan johtoa vaellukseni esineen luokse."

"Ja saatatko olla pulassa esineestä rakkaudenhaluisessa Andalusiassa?" sanoi korppi-vanhus, katsoa muljottaen häneen toisella silmällään; "ja olletikin, saatatko olla pulassa siitä vanhassa Sevillassa, jossa mustasilmäisiä tyttöjä tanssii Zambraa jokaisessa pomeranssi-lehdossa?"

Prinssi punastui ja miltei suuttunut kuullessaan vanhan linnun, jonka toinen jalka jo oli haudassa, puhuvan noin kevytmielisesti. "Uskokaa minua," sanoi hän vakaisesti, "en olekaan lähtenyt niin kevytmieliselle ja irstaiselle vaellukselle, kuin näyt luulevan. Mustasilmäiset tytöt Andalusiassa, jotka tanssivat pomeranssi-lehdoissa Guadalquivirin rannoilla, eivät ole mielestäni mitään. Minä haen outoa, saastumatonta kaunotarta, tämän kuvan perikuvaa; ja minä vannotan sinua, valtavin korppi, jos se on sinun tietoisi alalla eli taitosi rajoissa, ilmoita minulle missä hänet löydän."

Harmaapää korppiin pystyi prinssin vakamielisyys.

"Mitäpä minä," vastasi hän, "nuoruudesta ja kauneudesta tietäisin? Minä käyn vanhain ja kuihtuneiden, enkä kukoistavain ja kauniiden luona vieraissa. Minä olen sallimuksen sanansaattaja; ronkkumiseni takkapiipuilta ennustaa kuolemata, ja siipeni räpistelevät sairaiden akkunain edessä. Sinun täytyy muualta etsii tietoa tuntemattomasta kaunokaisestasi."

"Ja mistäpä etsin, ellen viisauden pojilta, jotka tuntevat sallimuksen kirjan. Minä olen kuninkaallinen prinssi, jonka onnenvaiheet tähdet määräsivät, ja lähetetty salamieliselle seikkailukselle, jonka varassa valtakuntain onnenvaiheita on."

Korppi, kuultuansa asian olevan hyvin tähdellisen, koska tähdet kävivät siihen osalliseksi, muutti nyt äänensä ja käytöksensä, ja kuunteli hartaalla tarkallisuudella prinssin historiaa. Sen loputtua, vastasi hän: "Tuosta prinsessasta minä itse en saata antaa mitään tietoa, sillä minä en koskaan lentele puutarhoissa eli naisten lehtimajoissa; mutta riennä Cordovaan, ja etsi suuren Abderrahmanin palmupuu: sen juurella tapaat kuuluisan matkailijan, joka on käynyt kaikissa maissa ja hoveissa ja ollut kuningatarten ja prinsessain lemmikki. Hän antaa sinulle tiedon tiedustuksesi esineestä."

"Tuhansia kiitoksia tästä kalliista tiedosta," sanoi prinssi. "Hyvästi, kunnian-arvoisa ennustaja!"

"Hyvästi, rakkauden pyhiin-vaeltaja," sanoi korppi kuivasti, ja alkoi taas miettiä tuota mittaustieteellistä kuviota.

Prinssi lähti Sevillasta, haki matkakumppaninsa pöllön, joka vielä istui ontossa puussa torkkumassa, ja painui matkalle Cordovaan.

Hän läheni kaupunkia tietä myöten, joka oli ympäröitty puutarhoilla ja pomeranssi- ja sitruuni-lehdoilla, pitkin Guadalquivirin kaunista laksoa. Hänen tultuaan sen portille, lensi pöllö pimeään, muurissa olevaan reikään, ja prinssi jatkoi kulkuansa, hakemaan suuren Abderrahmanin muinoin istuttamaa palmupuuta. Se oli keskellä moskean isoa pihaa, jossa se kohosi pomeranssi- ja sypressi-puiden yli. Dervishejä ja fakiireja istui ryhmittäin pihan kauniilla poluilla, ja useat uskollisista toimittivat pesemisiään suihkukaivoilla, ennenkuin moskeaan menivät.

Palmupuun juurella seisoi väkijoukko, kuunnellen erästä ihmistä, jolta puhe tuntui käyvän hyvin helposti. "Tuo," sanoi prinssi itsekseen, "on varmaankin se kuuluisa matkailija, joka antaa minulle tiedon siitä tuntemattomasta prinsessasta." Hän meni väkijoukkoon, mutta hämmästyi suuresti, kun näki heidän kaikkein kuuntelevan papukaijaa, joka loistavassa vihriässä höyhenpuvussaan, nokkaviisaine silmäyksineen ja pöyheän tupsunsa kanssa niskassa näytti linnulta, joka näkyi olevan hyvin itseensä mielistynyt.

"Kuinka on mahdollista," sanoi prinssi jollekulle joukossa, "että vakaisia ihmisiä saattaa huvittaa lärpättävän linnun loruaminen?"

"Ette tiedä kenestä puhutte," sanoi eräs toinen; "tämä papukaija on mainioimman papukaijan jälkeinen, ja kuuluisa lahjastaan jolla satuja juttelee. Hänellä on kaikki Itämaan tiedot kielenkärjellään, ja hän osaa ladella runoelmia yhtä kiireesti kuin puhuu. Hän on käynyt useissa ulkomaisissa hoveissa, joissa häntä on pidetty monitietoisuuden orakulina. Myös on hän suuressa suosiossa kauniin sukupuolen luona, joka hyvin ihastuu oppineisin papukaijoihin, jotka osaavat runoelmia lasketella."

"Hyvä," sanoi prinssi, "minä tahdon kahden kesken puhutella sitä oivallista matkailijata."

Hän pyysi päästäkseen kahden kesken puheille ja esitti asiansa. Tuskin oli hän ennättänyt mainita sitä, ennenkuin papukaija purskahti suureen ja kuivaan nauruun, niin että vedet lähtivät hänen silmistään. "Suokaa anteeksi tämä iloisuuteni," sanoi hän, "mutta minä en saata kuulla rakkautta mainittavan, nauruun remahtamatta."

Prinssi loukkautui tästä sopimattomasta ilosta. "Eikö rakkaus," sanoi hän, "ole luonnon suuri salaisuus, elämän salainen perisyy, myötätuntoisuuden yhdistys-side?"

"Ra la la!" huudahti papukaija, keskeyttäen häneltä puheen; "prinssi kulta, mistä olet oppinut tuota herkkätuntoista hulpatusta? Usko minua, rakkaus on nyt kokonaan muotista poissa; ylhäisissä ja sivistyneissä seuroissa siitä ei kuulla enää puhuttavankaan."

Prinssi huokasi muistaessaan kyyhkyn erilaisen puheen.

"Mutta tuo papukaija," ajatteli hän, "on elänyt hoveissa, hän on olevinaan sukkelapuheinen ja sivistynyt, hänellä ei olekaan käsitystä siitä mitä rakkaudeksi sanotaan." Koska hänen mielensä meni pahaksi kuulemasta tunnetta, joka täytti hänen sielunsa, yhä edelleen pilkattavan, alkoi hän kuulustella täällä käyntinsä varsinaista esinettä.

"Sano minulle," sanoi hän, "sinä papukaijoista sivistynein, joka yleensä olet saanut käydä kaunotarten salaisimmissa lehtimajoissa, oletko matkoillasi koskaan tavannut tämän kuvan perikaavaa?"

Papukaija otti kuvan kynsiinsä, käänteli päätänsä sinne tänne ja katseli sitä tarkasti yhdellä silmällä aina kerrallaan. "Kunniani puolesta," sanoi hän, "sievät kasvot, oikein sievät; mutta minä olen nähnyt niin paljon kauniita kasvoja matkoillani, että tuskin taidan – mutta äläpäs! – no tuhat tulimmaista! – kun tätä oikein katselen – tämä ei saata olla kukaan muu kuin prinsessa Aldegonda. Kuinkapa olisinkaan saattanut häntä unhottaa, joka on paraita ystäviäni?"

"Prinsessa Aldegonda!" kertoi prinssi, "ja missä hänet löydän?"

"Hiljaa, hiljaa!" sanoi papukaija, "tämä kaunotar on helpompi löytää, kuin saada. Hän on erään kristityn, Toledossa hallitsevan kuninkaan ainoa tytär, ja häntä on aina seitsemänteentoista syntymäpäiväänsä asti pidetty maailmasta erillään hätäisten tähteinselittäjäin ennustuksen tähden. Et saa nähdä hänestä vilahustakaan – ei kukaan ihminen saa häntä nähdä. Minut he laskivat hänen luoksensa huvittelemaan häntä, ja minä vakuutan papukaijan kunnian ja uskollisuuden puolesta, papukaijan, joka on nähnyt maailmata, että olen puhutellut paljon tyhmempiä prinsessoja päivinäni."

"Yksi sana kahden kesken puhuttu, hyvä papukaijaseni," sanoi prinssi; "minä olen kuningaskunnan perillinen ja tulen kerta valtaistuimelle astumaan. Minä näen että sinä olet lahjoilla varustetta lintu, ja että ymmärrät maailman menoa. Auta minua saamaan tuo prinsessa, niin ylennän sinut mahtavaan virkaan hovissani."

"Kaikesta sydämestäni," vastasi papukaija, "mutta tulkoon se virka kaiken mokomin olemaan tyhjäntoimitusta, sillä meitä älyjä työ oikein inhottaa."

Tarpeellisiin valmistuksiin ruvettiin heti; prinssi lähti Cordovasta saman portin kautta, josta oli tullutkin, huusi pöllöä tulemaan muurin kolosta alas, esitti hänelle uuden matkakumppaninsa, sanoen häntä oppineeksi mieheksi, jonka tehtyä he kohta lähtivät matkalle.

He matkustivat paljoa vitkempaan kuin prinssin malttamattomuus myönsi, mutta papukaija oli tottunut ylhäiseen elantoon eikä suvainut että häntä varhain aamusilla häirittiin. Pöllö sitä vastoin tahtoi mielellään nukkua puolenpäivän aikana, ja hukkasi paljon aikaa pitkillä siestoillaan (päivällis-nukkumisillaan). Myös oli hänen halunsa muinaiskaluihin ja jäännöksiin haitaksi, sillä hän vaati seisahtumaan jokaiselle rakennuksen rauniolle ja sitä tarkoin tutkimaan, ja hänellä oli pitkiä satuja kerrottavana jokaisesta vanhasta tornista ja linnasta. Prinssi oli odottanut että pöllö ja papukaija, koska molemmat olivat oppineita lintuja, mielistyisivät toistensa seuraan, mutta ei koskaan ollut hän pahemmin pettynyt. He jankkasivat alinomaa; toinen oli kokkapuheinen, toinen tietoviisas. Papukaija lateli runoelmia, arvosteli uusia lukutoisintoja ja levitteli opillisuuttaan mitättömyyksistä; pöllö sitä vastoin piti kaikkea tuota tietoa joutavana eikä huolinut muusta kuin metafysiikasta. Sitten vielä lauloi papukaija viisuja, matki kokkapuheita, purki pilkkapuheita mahtavaa kumppaniaan kohtaan ja kahahteli pilkkanauruun omille sutkasanoilleen, jota kaikkea pöllö katsoi arvoisuutensa loukkaukseksi, näytteli nyreyttä, ynseyttä ja äreyttä eikä avannut suutansa päiväkausiin. Prinssi ei pitänyt vaarilla matkakumppaniensa jankkaa, koska oli vajonnut omiin mielikuvatuksiinsa ja kauniin prinsessansa kuvan katselemiseen. Tällä tavoin matkustivat he Sierra Morenan autioiden vuorensolain kautta, La Manchan ja Castilian päivän paahtamain lakeuksien yli ja pitkin "Kultaisen Tajon" rantoja, joka koukerrellen kulkee puolen Hispanian ja Portugalin läpi. Jo viimein saivat linnoitetun kaupungin muurinensa ja torninensa näkyviin, ulospistävälle kalliolle raketun, jonka juurella Tajo mutkitteli kohisevia aaltojansa.

"Katsopas," huudahti pöllö, "tuossa on se vanha ja muinaisjäännöksistään kuuluisa Toledon kaupunki. Katsopa noita kunnian-arvoisia kupukattoja ja tornia, aikain kuluessa harmaantuneita, saduissa ja legendoissa ylistettyjä, ja joissa niin moni esi-isäni on vajonnut syvällisiin tutkimuksiin."

"Vaiti!" huusi papukaija, keskeyttäen hänen juhlallisen ihastuksensa muinaisjäännöksiin, "mitä meillä on tekemistä muinaisjäännösten, satuin ja teidän esi-isäinne kanssa? Katsopas, mikä tässä enemmän asiaan kuuluu – katso nuoruuden ja kauneuden kotoa – katso jo vihdoinkin, prinssiseni, kauan etsityn prinsessasi asuntoa."

Prinssi tirkisti sille suunnalle jota papukaija oli osoittanut, ja näki ihanassa, vihannassa niityssä Tajon rannalla komean hovilinnan, joka kohosi keskeltä lehtoja, uhkeassa puutarhassa. Se oli juuri sen paikan näköinen, jonka kyyhky oli hänelle selittänyt olevan prinsessan asunnon. Hän katseli sitä sydämellä sykkivällä. "Kenties tällä hetkellä," ajatteli hän, "leikkii prinsessa noissa varjoisissa lehtimajoissa, eli astuu kevein askelin noilla komeilla penkereillä, taikka lepäilee noiden korkeiden kattoin alla." Tarkemmin silmäillessään näki hän että puutarhan muuri oli niin korkea, että oli mahdotonta päästä sen yli, ja että lukuisa, aseilla varustettu vartijajoukko käveli vahdissa sen ympärillä.

Prinssi kääntyi papukaijan puoleen. "Täydellisin linnuista," sanoi hän, "sinulla on se lahja että osaat puhua ihmisten kielellä. Riennä tuohon puutarhaan, etsi minun sieluni epäjumala ja sano hänelle, että prinssi Ahmed, eräs rakkauden pyhiinvaeltaja, jota tähdet johtavat häntä hakemaan, on tullut Tajon kukoistaville rannoille."

Ylpeillen lähettitoimestaan, lensi papukaija puutarhaan, leijahti korkean muurin yli, ja, vähän aikaa lehtokujain ja lehtimajain päällä laukuiltuaan, istui erään huvihuoneen balkongille, joen rannalla. Täällä kurkisti hän akkunasta sisään, ja näki prinsessan makaavan vuoteella, silmät johonkin paperiin luotuina, jolla aikaa kyynel kyyneleen perään herahti hänen kalpeille kasvoilleen.

Papukaija nyppi sulkiaan vähän aikaa, laitteli vihriää pukuaan oikeaan kuntoon, kohautti tupsua päälaellaan, lensi hänen vierelleen sievistelevällä katsannolla, ja sanoi hellällä ja suloisella äänellä: "Pyyhi kyynelesi, ihanin prinsessoista; minä tuon lohdutusta sydämellesi."

Prinsessa kavahti kuultuaan äänen näin likeltä, mutta kun hän kääntyi päin eikä nähnyt ketään muuta kuin pienen vihriän linnun, joka kumarteli ja pokkuroitsi hänelle, sanoi hän: "Ah, mitäpä lohdutusta sinä, mitätön papukaija, voit minulle antaa?"

Papukaija suuttui tästä kysymyksestä. "Olenpa lohduttanut useampaa kuin yhtä neitoa päivinäni," sanoi hän, "mutta se asia sinään. Nyt tulen minä kuninkaallisen prinssin lähettinä. Tiedä siis että Ahmed, Granadan prinssi, on tullut sinua etsimään, ja juuri nyt on sijoittunut Tajon kukkaisille rannoille."

Kauniin prinsessan silmät kiiluivat näiden sanain johdosta kirkkaammin kuin timantit hänen pienoisessa kruunussaan. "Oi armahin papukaija," huudahti hän, "ilahuttavaiset totisesti ovat sinun sanomasi, sillä minä olen voivuksissa ja heikkona, ja miltei kuollakseni kipeänä epäilyksestä olisiko Ahmed uskollinen. Riennä takaisin ja sano hänelle että hänen kirjeensä sisällys on syvälle painuneena sydämessäni, ja että hänen värsynsä ovat olleet suloisin ravinto sielulleni. Sano hänelle myöskin että hänen tulee valmistauta osoittamaan rakkauttaan aseky'yllä; huomenna on minun seitsemästoista syntymäpäiväni, jolloin kuningas, minun isäni, pitää suuret keihäiset; monta prinssiä aikoo astua taistelukentälle ja sydämeni on määrätty voittajalle palkinnoksi."

Papukaija nosti taas siipensä, ja lensi kahisten lehtoin kautta jälleen sinne, missä prinssi odotti hänen paluutansa. Ahmedin ihastuksen, kun hän oli löytänyt epäjumaloitun kuvansa perikaavan, ja kun tiesi tämän pysyneen hänelle hellänä ja uskollisena, voi ainoastaan se suosittu kuolevainen käsittää, jolla on se onni ollut että on nähnyt mielikuvatuksensa toteutuneen ja varjon muuttuneen olennaisuudeksi. Yhtähyvin oli yksi asia joka turmeli hänen iloaan – nuot edessä olevat keihäispelit. Tajon rannat jo kimeltelivät aseista ja torvet räikkivät noista lukuisista ritarijoukoista, jotka loistavain saattokuntain kanssa uljailla oriillaan samosivat Toledoon, juhlallisuuteen osallisiksi käymään. Sama tähti, joka oli ohjannut prinssin onnenvaiheita, oli vaikuttanut prinsessankin kohtaloihin, ja aina seitsemänteentoista vuoteensa asti oli häntä kätketty maailmalta, varjellakseen häntä rakkauden hellästä intohimosta. Maine hänen kauneudestaan oli kumminkin pikemmin enennyt kuin vähennyt hänen salpaamisestaan. Moni valtava ruhtinas oli pyytänyt häntä puolisokseen, ja hänen isänsä, joka oli erinomaisen viekas kuningas ja luuli välttävänsä heidän vihansa siten, ettei ollut kenenkään puolta pitävinään, oli saanut heidät aseilla riitaa ratkaisemaan.

Kilpailijoissa oli useita voimastaan ja urhoollisuudestaan mainioita. Mikä pula poloiselle Ahmedille, joka ei ollut varustettu minkäänlaisilla aseilla ja oli ihan harjaumaton ritarillisiin harjoituksiin. "Voi minua poloista prinssiä," huusi hän, "minkätähden minua kasvatettiin erilläni maailmasta, tietoviisaan hoidettavana? Mitä algebra ja viisaustiede rakkauden asioissa auttavat? Ah, Eben Bonabben! Minkä tähden et harjoittanut minua aseita pitelemään?" Tässä pöllö otti jotain virkkaaksensa, ja aloitti puheensa hurskaalla huudahduksella, sillä hän oli hyvin hurskas Mahomettilainen.

"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huusi hän; "hänen käsissään ovat kaikki salaisuudet kätkettyinä – hän yksinään ohjaa prinssin onnenvaiheet! Tiedä, oi prinssi, että tämä maa on täynnä salaisuuksia, kaikilta kätketyitä, paitse niiltä jotka, niinkuin minä, saattavat pimeissä tietoja hamuilla. Tiedä siis, että vuoristossa, tässä likellä, on luola, ja siinä luolassa rautainen pöytä, ja pöydällä täydellinen, taiottu sotapuku, ja pöydän vierellä seisoo niinikään taiottu orit, joka on ollut siellä suljettuna useita miespolvia."

Prinssi seisoi äänettömänä hämmästyksestä, mutta pöllö vilkutti isoja, pyöreitä silmiään, korvat pystyssä kuin sarvet; ja jatkoi:

"Useita vuosia takaperin seurasin minä isääni näihin tienoihin, hänen matkustaissaan ja maatilojaan katsastaissaan, jolloin asuimme siinä luolassa, ja sillä tavoin opin minä sen salaisuuden tuntemaan. Suvussamme käy se puhe, jonka kuulin isän-isältäni, ollessani vielä pieni kakara, että se asu oli ollut erään Maurilaisen velhon, joka pakeni siihen luolaan, kun kristityt valloittivat Toledon. Hän kuoli siinä ja jätti aseensa ja oriinsa salaiseen tenhoukseen, ettei niitä kukaan muu käyttäisi kuin joku Maurilainen prinssi, ja tämäkin vaan auringon noususta puoleenpäivään. Joka sillä ajalla niitä käyttää, voittaa vaikka minkä vastustajan."

"Hyvä, käykäämme siinä luolassa!" huudahti Ahmed.

Tarutietoisen ohjaajansa opastamana prinssi löysi luolan, joka oli eräässä sangen autiossa erämaassa niiden vuorten keskellä, jotka ovat Toledon ympärillä; ei kukaan muu kuin pöllön tähystävä silmä olis keksinyt sen suuta. Hautalamppu, jonka öljy ei koskaan loppunut, levitti juhlallista valoa tässä maan-alaisessa palatsissa. Rautaisella pöydällä luolassa oli nuot tenhotut tamineet; keihäs seisoi pöytää vasten ja sen vierellä Arabialainen orit, täydessä sota-asussa, mutta liikkumattomana kuin kuvapatsas. Aseet olivat kirkkaat ja tahrattomat, ja yhtä loistavat kuin muinaisina aikoina; orit yhtä hyvässä lihassa kuin jos vastikään olis tullut hyötyisimmältä laitumelta, ja kun Ahmed laski kätensä sen kaulalle, kuopi se maata ja hirnui ilosta, niin että luolan laki raikui siitä. Näin komeasti hevosella ja aseilla varustettuna päätti prinssi seuraavana päivänä käydä kiistakentälle.

Ratkaiseva aamu tuli. Keihästelypaikka oli laitettu Vegalle eli lakeudelle, juuri alapuolelle Toledon kallioille rakettuja muuria, ja luosia ja parvia, komeilla matoilla peitettyjä ja silkkitelteillä auringolta suojattuja, oli rakettu katselijoille. Kaikki maan kaunottaret olivat näille parveille kokoontuneet, ja siellä alhaalla ylvästeli, palvelijainsa ja aseenkantajainsa ympäröiminä, rautalakkisia ritareita, joista merkillisimmät olivat ne prinssit, jotka aikoivat kilpailla keihästelyssä. Kaikki maan kaunottaret joutuivat kumminkin takavarjoon, kun prinsessa Aldegonda astui kuninkaalliseen huvihuoneesen ja ensi kerran ilmestyi maailman hämmästyviin silmiin. Ihastuksen hälinä kuultiin joukosta, kun nähtiin hänen harvinainen ihanuutensa, ja prinssit, jotka ainoastaan hänen hempensä maineen tähden olivat tulleet hänestä kilpailemaan, hehkuivat nyt kymmentä vertaa kiihkeämpää kilpailemisen halua.