"Kylläpä nyt tiedän mitä täällä on", sanoi Helmi, puistaen pikku nyrkkiään kapteenille ja katsoen kallella päin häntä viehkeästi silmiin.
"Mitä, sanopas."
"Viinaa."
"Mistä sinä tiedät että siellä viinaa on?"
"Olenhan nähnyt ja maistanutkin viinaa. Se oli pahaa, hyvin pahaa … niin, niin pahaa että…
"Kuinka pahaa?"
"Niin pahaa, että poltti suutani ja kurkkuani kuin valkea … olin tukehtua."
"Kuka sinulle viinaa antoi?"
"Eipä kukaan, minä otin sitä itse äidin kaapista. Mutta se oli niin pahaa, etten sitä enään koskaan suuhuni pane; äiti sanoi että se on myrkkyä ja että jos sitä ryyppää, niin se on synti."
Kapteeni kävi totiseksi.
"Ryyppäätkö sinä, setä, viinaa?" kysyi Helmi sitten ja katsoi totisesti kapteenia silmiin.
"Noo–enhän minä…"
"Nyt, setä, valehtelit ja se on paha, hyvin paha … minä tiedän kuitenkin, että sinä ryyppäät", sanoi Helmi varmuudella.
"Onko kukaan sinulle sanonut, että minä ryyppään?" kysyi kapteeni.
"Ei kukaan, mutta tiedänhän minä sen sanomattakin", vakuutti Helmi.
"No mistä vainen?"
"Siitä että henkesi paha haju on viinan löyhkää, ja olihan sinulla tuolla nurkassa viinaa ja nuot pullot tuossa lattialla olet sinä kaikki tyhjäksi juonut", sanoi Helmi tuomitsevasti.
"Kyllä se on tosi, lapsi kulta, että minä olen juonut, paljon juonut", sanoi kapteeni murtunein mielin tunnustavaisesti.
"Mutta ethän enään juo milloinkaan, ethän, setä?" pyyteli Helmi.
"Kun nyt annat minun kerran ryypätä siitä pullosta, niin sitten en enään tahdo", sanoi kapteeni, kuten janoinen ainakin.
"En minä anna, en, en. Sittenhän taasen joisit ja juominen on synti. Minä vien tämän pullon takaisin samaan nurkkaan, jossa se olikin, etkä saa siihen koskea", sanoi Helmi ja teki niinkuin oli uhannutkin.
"Nyt lähdetään meille, setä, eikös niin? Siellä syömme puolista ja sitten levähdämme ja sitten … tuota, tuota–niin ja viinaa et saa— lähdethän, setä?" pyyteli Helmi, samassa silitellen kapteenin kasvoja ja keikkuen hänen polvellansa, mihin hän oli kiivennyt pyytämisensä ajalla.
Kapteeni ei voinut missään asiassa vastustaa pikku haltiattarensa vaatelijaita määräyksiä ja käskyjä. Estelemättä antoi hän Helmin viedä pullonsakin pois, ja kun lapsi julisti päätöksensä, ettei hän enään anna kapteenille viinaa, tyytyi hän siihenkin, eikä enään sitä toista kertaa häneltä tahtonut.
Kun Helmi hopitti ehtimiseen kapteenia, että lähteä nyt heti heille, vetää nykien häntä kädestä, ei hän hennonut sitäkään vastustaa. Hitaasti ja kankeasti nousi hän tuolilta ylös ja lähti kangistunein, köntistynein ja vapisevin jäsenin käydä kontturoimaan Helmin jäljessä, joka häntä kädestä veti ovea kohden.
"Älä nyt vaan lankea, setä! Mennään hyvin varovasti. Kas niin…! Sinä olet oikein hyvä setä", kehoitteli Helmi, kun he jyrkkiä portaita laskeutuivat alas.
Näin tavoin pääsivät he kunnialla pihalle.
Helmin äiti oli jo kauvan ollut levoton lapsensa tähden. Puolisen laittamisessa oli hänellä kuitenkin ollut niin paljon hommaa, ettei hän ollut kerinnyt käydä häntä tapaamassa. Päästyään enimmistä töistään, lähti hän kiireesti noutamaan Helmiä pois. Suuresti hämmästyi hän pihalle päästyänsä, kun huomasi kapteenin ja Helmin käsikädessä tulevan heidän portaita kohden. Sitä kummaa ei oltu nähty moneen herran vuoteen, että kapteeni olisi missään käynyt ja vieläpä noin pestynä ja puettuna; ne sitä olivat rouvasta kummaakin kummemmat.
"Äiti! Setä Aaltonen tulee meille", huudahti Helmi äitinsä nähtyään.
"Antakaa anteeksi", änkytti kapteeni kävellä könttyyttäessään, tuntien samassa kauheaa häpeän tunnetta.
"Mitäs, Jumalan tähden. Eihän ole mitään anteeksi anottavaa eikä annettavaa. Sehän on oikein iloista ja suotavaa, että käytte meilläkin. Olkaa hyvä ja käykää huoneesen", koki rouva puhella.
Sitten menivät he kolmikannassa huoneesen.
Huoneesen tultua kehoitettiin vierasta istumaan ja hän istuuntui sohvalle. Siinä vaipui kapteeni syviin mietteisiin. Kuinka toisin kaikki on täällä kuin hänen kotonaan, ajatteli hän. Täällä on valoa, lämpöä, elämää, toivoa ja virkeyttä jokapaikassa nähtävänä. Kaikki olikin siellä hyvässä järjestyksessä ja mitä miellyttävin puhtaus vallitsi kaikkialla; ei tomun hiukkaa näkynyt missään. Huonekasvit rehoittivat täysissä kukissa, levittäen miellyttävää lemua ja tuoksua huoneisin: tuo pieni talous näytti kokonaisuudessaan sievältä, puhtaalta ja sangen miellyttävältä kodilta; olipa se toki toista kuin hänen omassa likaisessa, pimeässä ja siivottomassa asunnossaan, ja että se niin oli, sen hän tunsi omaksi syyksensä. Turvattoman perheen keskessä vallitsi iloinen tyytyväisyys ja luottamus, vaikka he olivat saaneet kaitselemuksesta kokea yhtä kovaa kuin hänkin. Mistä tämä kaikki tuli ja mikä voi tämän suuren eroituksen matkaan saattaa? siinä kysymyksiä, joita kapteeni ei ollut mies selville saamaan.
Herra ties, kuinka kauvan kapteeni olisi näitä miettinyt, ellei olisi tuotu kahvia ja sillä tavalla havautettu hänet mietteistään.
Kun kahvi oli juotu, kutsui talon rouva vieraansa puoliselle. Äänetönnä seurasi kapteeni toimeliasta emäntää toiseen pieneen huoneesen, johon yksinkertanen, pieni puolis-pöytä oli katettu. Miellyttävä lämpymien ruokien haju tunkeusi kapteenin sieramiin, mutta ruoka tuntui kuitenkin hänestä vastenmieliseltä, sillä sydäntä niin kovin ellosteli. Jos koskaan ennen, niin nyt hyvä ryyppy olisi tehnyt varsin hyvää, mutta mistäpä otti.
Pieni, kolmihenkinen perhe kokoontui nyt pöydän luo, sillä Almakin oli, kuten luonnollista, saapuvilla ja vierasta kehoitettiin samoin tekemään. Äiti ja lapset panivat kätensä ristiin ja äiti luki ruokasiunauksen. Kapteeni tunsi itsensä niinkuin puusta pudonneeksi, eikä ymmärtänyt mitään tehdä; hävettävän tuntui vaan kovasti. Aterioidessa ei kapteeni näyttänyt muistavan ensinkään ruokapöydässä olevansa, sillä ei hän syönyt paljon mitään. Pikku Helmin kehoituksesta söi hän kuitenkin jonkun palan, vaikka vastenmielisestikin ja se tuntui tekevän hyvää hänen uupuneelle ja väsyneelle sydämellensä. Pitkä aika oli kulunut siitä kuin kapteeni oli syönyt, ottamatta syödessään väkeviä useampia aika pamauksia.
Aterioimisen loputtua luki Alma kiitoksen ravinnon edestä ja sillä se yksinkertainen ateria päättyi.
"Pane nyt, setä, tuohon sohvalle nukkumaan, kovinhan sinä olet uupuneen näköinen", kehoitti Helmi toiseen huoneesen tultua.
"Herra siunatkoon minkälainen hälppä tuo lapsi on … antakaa anteeksi, herra kapteeni—se ei ole minun tahtoni", hätäili rouva.
"Lapsi miellyttää minua; minä pyydän: antakaa hauen olla", sanoi kapteeni.
"Suothan, setä, että huoneesi siivotaan; ikävähän sinun on lukinverkkojen, tomun ja pullojen seassa olla, vai miten?" kysyi Helmi.
"Suostun; tee, lapseni, minun kanssani mitä tahdot", sanoi kapteeni lyhyesti ja alakuloisesti.
"Kas niin! Sinä olet oikein kiltti ukko; tiesinhän minä sen. Me olemme täällä ja äiti menee Alman ja Tiinan kanssa siivoamaan sinun huonettasi. Sillä aikaa levähdät tässä sohvalla, sillä ethän taas nukkunut viime yönä ensinkään", liritteli Helmi, silitellen kapteenin harmaita hivuksia.
Kapteenia tosiaankin uuvutti. Hän ei ollut pitkään aikaan syönyt eikä nukkunut minkään vertaa ja voimakkaan lämpymän ruoan, vaikka vähäinenkin nauttiminen, alkoi raukaista. Hänen silmänsä kävivät raskaiksi ja pian kallistui hän sohvalle pitkälleen, ja vaipui heti unen valtaan.
Rouva ja Alma lähtivät nyt kapteenin puolelle. Ensinnä menivät he kyökkiin, keskustellaksensa Tiinan kanssa huoneen siivoamisesta. Tiina oli kuullut kaikki kapteenin ja Helmin keskustelut ja hän ei voinut kyllin ihmetellä, kuinka suuren vaikutuksen lapsi oli kapteeniin tehnyt, johon ei mikään muu vielä ollut pystynyt. Hän iloitsi sydämestään tästäkin vähäisestä voitosta ja toivoi kapteenin nyt parantuvan.
Vaikka nyt olikin pyhäpäivä, jolloin ei sopisi työtä tehdä, pitivät he kuitenkin härän nostamisena kaivosta kapteenin huoneen siivoamisen, sillä kenties ei vasta siihen tilaisuutta tarjoontuisikaan.
Rivakkaasti ryhtyivät he yksistäneuvoin työhön. Tyhjät pullot ja muu liika romu kannettiin ylisille ja ne pari täysinäistä pulloa, mitkä huoneesta löytyivät, korjasi Tiina hyvään talteensa. Tomu, irtain lika ja hämähäkinverkot laastiin tarkoin pois ja kannettiin ulos. Huonekalut harjattiin ja puhdistettiin, kaikki huoneessa olevat vaatteet kannettiin ulos, jossa ne tomutettiin ja harjattiin sekä jätettiin tuulettumaan. Kun kaikki nämät työt olivat tehdyt, pestiin lattia valkoiseksi kuin kupukka ja kuivattiin huolellisesti. Vaikka näin paljon oli puhdistustyötä tehty, tuntui kuitenkin huoneessa ummehtunut ja vastenmielinen löyhkä. Sentähden avattiin akkunat ja ulosmenevä ovi, että ilma sai vapaasti virrata huoneen lävitse. Sen jälkeen ruvettiin asettelemaan huonekaluja ja muita esineitä paikoillensa. Sitten nouti rouva kotoaan pari rehevää ja kukkivaa ruukkukasvia ja asetti ne sievästi, yhden yhdelle ja toisen toiselle akkunalaudalle. Nämät olivat Helmin nimikot, joita hän itse oli huolella hoitanut ja nyt hartaasti äidiltään pyytänyt, että hän ne saisi antaa kapteenille.
Kun rouva palasi kotiinsa, oli kapteeni jo herännyt.
Helmi oli hänen kintereillään, tehden hänelle kaikenlaisia kysymyksiä.
"Voi sinua hupakkoa, minkälainen sinä olet. Anna herra kapteenin olla rauhassa–tule pois mokoma hälppä", sanoi rouva ja yritti vetämään tyttöä käsipuolesta pois.
"Anna minun olla, äiti, en minä ole sedälle paha", sanoi Helmi surumielisesti.
"Olkaa aivan huoletta, rouva, siitä asiasta. Minä tunnen sydämessäni myötätuntoisuutta tuota lasta kohtaan. Hän ei ole ensinkään vaivaksi minulle, vaan suureksi huviksi.—Pyydän vieläkin: antakaa hänen olla", sanoi kapteeni ja siihen täytyi rouvan tyytyä.
"Osaatko sinä, setä, lukea?" kysyi Helmi kaikessa viattomuudessaan, sitten kun hän oli jälleen rohkaistunut kapteenin puheesta.
"Olenhan minä joskus lukenutkin", sanoi kapteeni ja hänen suunsa vetäysi nauruun.
"Onkos sinulla virsikirjaa?"
"On kait se joskus ollut, mutta missä nyt lienee", sanoi kapteeni punastellen ja häveten.
"Se on hyvin pahasti tehty, setä, kun olet pannut kirjasi hukkaan. Et usko kuinka kauniita asioita siinä on. Jos setä kuuntelee, niin minä noudan oman pikku kirjani ja luen siitä sinulle", esitteli Helmi.
"Kyllä minä kuuntelen", myönsi kapteeni.
Sukkelasti kuin lintu, livahti Helmi toiseen huoneesen. Pian palasi hän sieltä, pikkunen virsikirja kädessä. Hän toi pienen tuolin aivan kapteenin eteen, istuuntui siihen, haki virren n:o 90 vanhasta virsikirjasta, otti juhlallisen muodon ja sanoi:
"Kuuntele nyt, setä, tarkasti kun minä luen."
"Hädässän' huudan Herraa
Kaikesta sydämest',
Ah, auta tällä kerrall',
Jesu armollisest'",
alkoi Helmi heleällä lapsen äänellä lukemaan mielivirttänsä. Lukiessaan käytti hän omituista korkoa, nousua ja laskua, ikäänkuin hän olisi tahtonut joka ikisen sanan iskeä kuulijan sydämeen. Hän luki virren päähän asti yhtä innokkaasti kuin oli alkanutkin ja virren loputtua jäi hän paikalleen äänetönnä istumaan; näyttipä siltä kuin virsi olisi vastannut hänenkin tuntoonsa.
Kapteeniin teki virsi kummallisen vaikutuksen. Kyllähän hän oli ennenkin kuullut sitä sekä luettavan että veisattavan, lieneepä hän joskus sitä itsekin katsellut, mutta hän oli kuunnellut sitä niinkuin jonkun kuolleen kappaleen kilinää ja katsellut samalta kannalta kuin vanhaa kulunutta ja kelpaamatonta romua katsellaan. Kuinka toisenlaiselta se nyt kuului. Tuntui siltä kuin joku salainen voima olisi kätketty virteen, joka sana sanalta tunkeusi hänen sydämeensä, ja kapteenista rupesi tuntumaan siltä, että koko virsi oli häntä varten sepitetty.
"Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?—Onhan sinullakin murheita ja tuskia", kysyi Helmi äkkiä, kuin oli tovin aikaa miettinyt.
Kapteeni ei voinut vastata mitään, katseli vaan alakuloisena maahan.
"Tietääkö setä, että se on rukousta kuin Herraa avukseen huudetaan, silloin kuin murhe ja tuska on, sillä Herra se on, joka tuskista pelastaa? Hän on meidätkin pelastanut, kun olemme Häneltä apua huutaneet", puheli pikku Helmi.
Kapteeni oli yhä vaiti.
"Onko setä koskaan rukoillut?—etpä sinä puhu enään mitään", uteli ja kummaili Helmi.
"En minä ole rukoillut", sanoi kapteeni alakuloisesti, ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi seisonut tuomarinsa edessä.
"Mutta rukoile nyt tästä eteenpäin, niin sinunkin murhees ja tuskas loppuvat", kehoitti Helmi.
Kapteeni ei voinut puhua mitään, äänetönnä mietti hän itsekseen vaan.
"Älä nyt, setä, ole noin suruissasi. Onko Helmi ollut sinulle paha? Ei Helmi tahtoisi paha olla", uteli Helmi, sillä hänelle alkoi käydä sääliksi kapteenin alakuloisuus.
"Ei Helmi ole ollut paha, mutta minä en voi olla nyt iloinen", sanoi kapteeni, ottaen tytön syliinsä ja hellästi likistäen häntä.
Ilta oli jo niin kulunut, että kapteeni halusi lähteä kotiinsa. Niin hyvin kuin hän taisi, jätteli hän hyvästi, kostellen ja kiitellen, talon väen ja alkoi könttiä kotiansa kohden. Mutta Helmi ei päästänyt häntä yksin menemään, vaan lähti muka taluttamaan.
Kapteeni hämmästyi kovin huoneesensa tultuansa. Mikä muutos täällä oli tapahtunut. Entisen saastaisen, siivottoman, likaisen, pahalta löyhkäävän, tomuisen, hämähäkin verkkoja kaikkialla riippuvan, tyhjillä pulloilla ja kaikenlaisella tarpeettomalla romulla täytetyn huoneen sialla oli mitä puhtain ja miellyttävin asunto. Kapteeni ei ollut uskoa silmiänsä; hän hieroi niitä ja tirkisteli ympärillensä, mutta ei, huone oli kuin olikin hänen huoneensa. Mikä suuri muutos kuitenkin ja mikä ihana näky? Kaikki oli niin siistiä ja puhdasta, kaikki oli hyvässä järjestyksessä, oli valoa ja lämpöä, kaikki tuo tukeuttava löyhkä oli kadonnut kuin siivellä pyyhkien ja raitis ilma virtasi huoneesen. Tätä täydenti suuressa määrässä vielä se seikka, kun akkunoilla rehoittavat kukkaset ja puhtaalle lattialle ripotellut tuoreet, hienoksi hakatut havut kilvan jakelivat miellyttävää tuoksua huoneesen.
Hitaasti riisui kapteeni takin pois päältään ja istui keinutuoliin. Siinä hän vaipui mietteisinsä ja rupesi ajattelemaan nykyistä tilaansa. Tuntui siltä kuin hän olisi ilkeästä tontun luolasta siirretty yht'äkkiä paratiisiin. Kenen syy on ollut kaikkeen siihen viheliäisyyteen ja kurjuuteen jota hän on niin kauvan kärsinyt? Niin, kenenkä? Ei kenenkään muiden kuin minun oman itseni ja minä olen tehnyt sanomattoman paljon vääryyttä itseäni ja muita ihmisiä kohtaan, vastasi kapteenin oma sisällinen ääni.
"Niin se on, niin se on", myönsi kapteeni ääneensä tuolle omalle sisälliselle syyttäjälleen, samassa huo'aten raskaasti.
Sillä välin oli Helmi juoksennellut paikasta paikkaan huoneessa, tarkastellen kutakin kohtaa erikseen. Hän näytti olevan tyytyväinen kaikkeen ja vihdoin juoksahti hän kapteenin luo ja kysyi:
"Eikös nyt ole vähän parempi?"
"On parempi, paljonkin parempi, lapsi kulta.—Sinä kaiken tämän olet tehnyt", sanoi kapteeni.
"Tiina, äiti ja Alma tämän ovat tehneet, enhän minä ole mitään tehnyt", sanoi Helmi.
"Minä ymmärrän sinua, lapseni", sanoi vaan kapteeni.
"Kyllä Tiina tuopi sinulle iltasta. Pane sitte nukkumaan, sinä tarvitset lepoa", sanoi Helmi, jätti kättä puristaen kapteenin hyvästi ja toivottaen hyvää yötä, meni hän pois.
Kapteeni ei voinut nukkua koko seuraavana yönä. Niin kummalliselta tuntui hänestä, ettei koko hänen entisessä elämässään ollut niin kummalliselta tuntuvaa kohta. Koko hänen entinen elämänsä aukesi hänen eteensä niinkuin elävä suuri kirja ja sangen mustalta se näytti. Ainoa valokohta siinä oli se, kun hän rakasti ja oli rakastettu. Silloin oli niin valoisaa, kun hän jumaloimansa pienen perheensä keskessä onnellisena istui ja kuunteli vaimonsa sointuvaa ja viehkeää puhetta ja lapsensa myhäilyä. Sitten taas on ollut kaikki niin pimeää, mustaa ja kolkkoa, ja koko elämä on ollut niinkuin yhtämittainen paha unen näkö–. Hyi!
Kaiken tämän ohessa kaikui tuon sekamelskan seasta Helmin lausuman virren sanat ja se lapsen luottava heleä ääni ja omituinen korko, jolla se lausuttiin. Voimallisesti ja usein tunkeentuivat esille lapsen sanat ja kysymykset: "Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?—Onko setä koskaan rukoillut?—Onhan sinullakin murheita ja tuskia." Niin, niin on minulla murheita ja tuskia, mutta en ole huutanut Herraa … enkä—enkä rukoillut. Voi kuinka onneton olen. Kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja tuo lapsi—hän on enkeli.—Mikä luottamus ja toivo kuitenkin on tuolla kärsivällä ja turvattomalla perheellä.—Ah jospa löytäisin minäkin semmoisen levon ja turvallisuuden.
Tämmöisiä tunteita ja ajatuksia risteili yhtenä mylläkkänä kapteenin sielussa. Hän koetti kääntyä kyljeltä toiselle, mutta unta ei vaan tullut. Kello kahden aikana kutsui hän Tiinan luoksensa.
Tiina totteli kuten ennenkin.
"Mitä nyt herra kapteeni?" kysyi Tiina tultuaan.
"Laita minulle nyt viinaa, minä en saa unta", sanoi kapteeni melkein rukoilevasti.
"Viinaa?! Mistäs minä sitä antaisin, sillä koko talossa ei löydy pisarettakaan. Ja jos olisikin, mitä pikku Helmi sanoisi, kun saisi tietää teidän taasenkin viinaa ryypänneen?" sanoi Tiina totisesti.
"No mutta, hyvä Tiina, tämä kerta vaan, että minä saan unta—; vasta en minä tahdokaan", pyyteli kapteeni.
"Mistä minä sitä annan, kun ei sitä ole."
"Jäihän tänne pari täysinäistä pulloa, kun minä Lenkisen perheen luo lähdin", viittasi kapteeni.
"Pikku Helmi tahtoi ne talteensa kun täältä lähti. Käynkö minä herättämässä Helmin ja käskemässä tuomaan pullot tänne?"' selitti Tiina viekkaasti.
"Helmi—Oh! Helmiä ei saa sen asian tähden mennä herättämään, vaikka paikalla kuolisin viinan tuskaan", sanoi kapteeni lujasti.
Tiina lähti.
Kauvan käänteli kapteeni vielä itseään kyljeltä toiselle unta saamatta ja häntä itseänsäkin rupesi yönpimeydessä kammottamaan kauhea viinan himonsa.
Vasta aamulla vaipui hän uneen.
Päivä oli jo kulunut hyväsestään, kun kapteeni heräsi. Heti kun hän tuli tajullensa, muistui hänen mieleensä pikku Helmi kysymyksinensä ja vaatimuksinensa. Hän muisti kuinka hän oli yöllä Tiinalta tahtonut viinaa ja tunsi nyt häpeällä, että se oli pahasti tehty ja että se oli hänen vanhan helmasyntinsä viettelys, joka tahtoi hänet ainian orjanansa pitää. Pitkät ajat oli kulunut siitä kuin hän oli näin pitkän ryypyn välin pitänyt ja nytkin jo tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan ennen. Ja vaikka kelpo ryyppy olisi tuntunut nytkin sangen hyvältä, oli hän varsin tyytyväinen, kun pikku Helmi—niinkuin hän luuli—oli vienyt pullot talteensa, ettei hänellä ollut yöllä eikä nyt mitään ottamista.
Se levottomuus, mikä hänen sielussaan illalla ilmestyi, ei ollut yön aikana yhtään vähennyt, vaan suuressa määrässä enennyt. Hän oli ennenkin tuntenut sydämessään surua ja tuskaa, vaimonsa ja lapsensa kuoleman tähden, mutta tämä oli kaikenni toisenlaista, jotakin tuommoista—mitä hän lieneekään—jota kapteeni ei ollut koskaan ennen tuntenut ja jota ei hän voinut itselleen selittää.—"Oih kuitenkin!"
"Mitä nyt, kahviako?"
"Niin ja minä vähän puhuisin."
"Viinaa nyt ei tule", sanoi Tiina mennessään, ikäänkuin kiistan aluksi.
Pian palasi Tiina kahvin kanssa.
"Kapteeni on nyt nukkunut paremmasti kuin moneen aikaan ennen", sanoi Tiina tullessaan.
"Olen, Tiina… Mutta kuulepas! Oletko missään nähnyt vaimovainajani virsikirjaa?"
"En. Tarvitsetteko sitä? Kyllä minulta saatte", sanoi Tiina kummastuksissaan.
"Tahtoisin niin mielelläni vaimovainajani kirjan. Luulen sen olevan ylisillä jossakin romuläjässä; olisin varsin kiitollinen kun sen löytäisit", sanoi kapteeni.
Tiina lähti. Kauvan sai hän penkoa kaikenlaisia kasoja mitään löytämättä. Kun hän jo epätoivoisena oli pois lähtemäisillänsä, havaitsi hän eräässä nurkassa jonkun tomuttuneen tavaralaatikon. "Kunmas katson tuotakin", ajatteli hän ja lähestyi laatikkoa. Sen luo päästyänsä, huomasi hän sen olevan täynnä vanhoja kirjoja. Oitis rupesi hän purkamaan ja tarkastelemaan sitä. Eipäs aikaakaan kuin sieltä hänen käteensä tuli tomuiseen koteloon pistetty paksu kirja. Heti aavisti hän, että se oli hänen etsittävänsä. Hätäisesti sivalsi hän kirjan kotelosta ja silmäsi sen nimilehteä. Ei hän joutunut panemaan syytämiään komuskoita takaisin laatikkoonkaan, vaan riensi saaliinsa kanssa alas.—Hän oli löytänyt etsittävänsä.
Levottomana odotti kapteeni Tiinan palaamista. Hän tunsi sanomattoman paljon laimin lyöneensä, kuin hän on niin kalliista aarteesta ollut välinpitämätön. Tuntui siltä kuin kaikki olisi yhtäkaikki, kun hän vaan saisi vielä käsiinsä tuon rakkaan muiston, jolle hän vasta hiljan oli oppinut arvoa antamaan.
Näitä kapteenin miettiessä astui Tiina huoneesen.
"Löysitkö?" kysyi kapteeni hätäisesti.
"Löysin. Tässä se on", sanoi Tiina, ojentaen samassa kirjan kapteenille.
Pikimmältään silmäsi kapteeni nimilehteä. Aivan oikein. Siinä oli hänen vaimovainajansa omalla kädellä kirjoitettu nimikirjoitus; se oli siis hänen. Sanaakaan sanomatta puristi kapteeni sitä rintaansa vasten ja kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.—Mikä verraton aarre, josta ei hän ollut ennen mitään pitänyt.
"Osaatko sinä, Tiina, lukea?" kysyi kapteeni tovin päästä äkkiä.
"Rippikoulun aikana kiittivät papit ja muut minua hyväksi lukijaksi, mutta eihän tuota ole sitten paljon joutanut … luulen kuitenkin osaavani—mitä sitten?" sanoi Tiina.
"Luepa nyt virsi yhdeksänkymmentä", kehoitti kapteeni, ojentaen kirjan Tiinalle.
Tiina selaili kirjaa puolelta ja toiselta, mutta nimitettyä virttä ei vaan löytynyt.
"Ethän sinä löydä koko virttäkään", sanoi kapteeni viimein kyllästyneenä.
"Eikö se ole yhdeksänkymmentä on on?" kysyi Tiina ihmeissään.
"Onhan se yhdeksänkymmentä jo puolellakin vakuutuksella", sanoi kapteeni ja hänen suunsa vetäysi väkisinkin hymyyn Tiinan luvunlaskun tähden.
"Annas kun minä haen sen", jatkoi hän sitten.
Tiina ojensi hänelle jotenkin hämillään kirjan ja pian löysi kapteeni etsittävän virren.
"Lue nyt tuo", sanoi kapteeni ja ojensi kirjan Tiinalle, osoittaen sormellansa tarkoitettua virttä.
"Hädässän' huutaa Herra", alkoi Tiina tohtuneena.
"Ei, ei, se ei ollut oikein; katso tarkemmin", keskeytti kapteeni.
Tiina koetti katsoa tarkemmin. Hän tirkisteli kirjaan, isonteli ja pienenteli silmiään, sysäsi kirjan etemmäksi ja veti taasen lähemmäksi. Tuota tovin tehtyänsä sanoi hän: "Niin tässä seisoo ja niin minunkin kirjassani on."
"Ei kummassakaan niin seiso, mutta eihän sinusta Tiina ole lukijaksi, annasta kun minä koetan", sanoi kapteeni.
Vastenmielisesti ja loukatun tunnolla antoi Tiina kirjan hänelle.
Kapteeni koetti nyt parastansa. Mutta hänen silmänsä hämärsivät ja pää humisi niin kummallisesti, eikä hänenkään lukemisestansa tullut tolkkua. Tiina melkein iloitsi kapteenin saamattomuudesta.
"Ei meistä, Tiina, kummastakaan ole lukijaksi; kävisitkö käskemässä pikku Helmin tänne?" sanoi kapteeni.
Luottaen lukutaitoonsa, totteli Tiina melkein vastenmielisesti.
Kauvan ei viipynytkään, ennenkun Helmi tuli.
"Onko nyt vähän parempi, setä?" kysyi Helmi hymyillen huoneesen tultuansa, juoksahtaen samassa kapteenin luo.
"On parempi ja pahempi, lapsi. Tuntoni on niin kovin rauhaton; semmoinen ei se ole ennen koskaan ollut.—Lue vielä se virsi, jonka illalla luit", pyyteli kapteeni lapsen tavalla.
"Aivan mielelläni, setä", sanoi Helmi. Hän veti tuolin lähelle sänkyä, istui tuolille ja alkoi lukea.
Kapteeni näytti nielevän jokaisen sanan ja kummastuksella kuunteli Tiinakin lapsen selvää lukua. Hänen mielestään tuntui siltä kuin hän olisi kuullut jotakin outoa, ennen kuulematonta ja jokainen sana tuntui kultarakeina iskeentyvän kiinni hänenkin sydämeensä.
Kun Helmi oli lukemisensa lopettanut, ei kukaan puhunut toviin aikaan mitään, kapteeni huokasi vaan pari kertaa syvästi.
"Sinä sanoit, setä, että sinun nyt on parempi ja pahempi: miksi sinun on paha?" kysyi Helmi.
"Minä en ole hädässäni huutanut Herraa, enkä rukoillut, Helmi", sanoi kapteeni.
"Rukoile nyt", kehoitti Helmi.
"Minä en osaa, enkä uskalla; minä olen niin paha", sanoi kapteeni tunnustavaisesti.
"Niin, mutta Jumala antaa anteeksi pahoillekin, kun vaan murheissaan ja tuskissaan Häntä avukseen huutaa kaikesta sydämestään. Sehän on tämän virren ensimmäisessä värsyssä. Ja kuulepas vielä mitä tässä toisessa värsyssä sanotaan".
Helmi luki toisen värsyn toistamiseen.
"Niinhän tässä sanotaan, että Jumala on armosta rikas ja hidas vihaan sille joka vikansa tuntee ja rientää katumaan", selitteli Helmi lapsellisessa viattomuudessaan.
"Kyllähän siinä niin sanotaan, mutta lieneekö sitä minulle sanottu", sanoi kapteeni.
"Se on sanottu kaikille ihmisille ja niin sedällekin. Jumalan sanaan pitää meidän turvamme panna ja tämähän on Jumalan sanaa", vakuutti Helmi.
"Niinhän se taitaa olla, mutta minä olen niin kovin paha", väitteli kapteeni epäilevästi.
"Minä tunnen selvästi, että tulen sairaaksi. Ruumiini tärisee ja vapisee kuin haavan lehti ja tuskan hiki juoksee päältäni. Minä luulen, että tauti keskeentyisi, jos ma saisin hyvän ryypyn viinaa. Minä tiedän kuinka paha se sinusta on, mutta anna nyt minulle, Helmi, yksi ryyppy … yksi ainoa ryyppy vaan, muuta en tahdokaan.—Armahda nyt murheellista ja sairasta setää", pyyteli kapteeni sitten.
"Viinaa ei ole, se on korjattu pois. Viina on sinut noin onnettomaksi saattanut, jota valitat etkä tahtoisi kuitenkaan sitä jättää. Etkö huomaa, että tämä on kiusaus, joka pyytää sinua langettaa? Helmi on nähnyt, kuinka pahoja juomaria ihmiset ovat ja sentähden en antaisi sedälle viinaa, vaikka minulla olisi sata kannua. Helmi ei tahdo, että setä on paha. Sinä sanoit ettet tahtoisi enään viinaa ja kuitenkin tahdot", sanoi Helmi päättävästi ja kummastellen.
Kuten kapteeni oli ennustanut, tuli hän todellakin sairaaksi. Pitkällinen juominen oli täyttänyt hänen verensä viinan myrkyllä ja nyt kuin näin äkkinäinen muutos tuli hänen elämäänsä, rupesi ruumis kaipaamaan tätä niinkuin käärme myrkkyänsä ja tätä ei kapteenin heikontunut ruumis kestänyt.
Lenkisen leski hankki lääkärin kapteenin luo. Oitis huomasi tämä mitä laatua tauti oli. Hän koki määrätä mitä voi taudin lievitykseksi, mutta yhtäkaikki pysyi kapteeni vuoteella.
Helmi oli melkein myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, lohduttelemassa ja hoitelemassa häntä. Ei kapteeni tullutkaan hänettä aikaan, sillä kova kaipio tuli hänelle, kun vaan Helmi viipyi enemmän aikaa poissa. Suurella hartaudella kuunteli hän lapsen viattomia, ystävällisiä ja totuudellisia mietteitä ja selityksiä, ja hän katsoi häneen niin hartaasti ja luottavasti kuin lapsi olisi ollut hänen ainoa tukensa ja turvansa.
Vaimovainajansa virsikirja tuli nyt rakkaimmaksi ja kalleimmaksi omaisuudeksi kapteenille. Yksinään ollessaan luki hän suurella hartaudella Helmin osoittamaa virttä; tuntuipa siltä kuin ei hän kyllästyisi sitä koskaan lukemaan. Hän luki sitä sieltä täältä muualtakin ja aina löysi hän sieltä yhtä ja toista ennen käsittämätöntä ja ymmärtämätöntä. Ja vähitellen rupesi uusi valo koittamaan kapteenin sielussa.
"Mikä verraton aarre minulla toki kuitenkin on ollut, jota en ole ennen osannut pitää missään arvossa", huudahti kapteeni eräänä kertana, puristaen kirjaa rintaansa vastaan ja suuret kyyneleet vuosivat hänen silmistänsä.
Pari kuukautta kesti kapteenin sairaloisuus. Tämän koetuksen ajalla oli hän kokonaan voittanut viinan himonsa ja nyt oli hän himojensa herra. Kyynel silmissä kiitteli hän Helmiä, kun ei hän antanut hänelle viinaa vielä sittenkään, vaikka hän sitä tuskissaan pari kertaa niin hartaasti pyysi. Tätä turmeluksensa jälkimaininkia hän nyt häpeällä katui ja tunnusti, että jos hän silloin olisi saanut himonsa täytetyksi, ei hän olisi päässyt erillensä pahimman vihollisensa vallasta.
"Tuo lapsi minut pelasti", sanoi kapteeni usein, tarkoittaen Helmiä.
"Jumala sen on tehnyt", sanoi leski eräänä kertana.
"Se on kyllä totta, että Jumala johdatti hänet minun luokseni, mutta Hän osasi valita aseensa. Kukaan muu ei voinut minua pelastaa perikadosta, eikä ojentaa oikealle tielle, mutta lapsen viatonta ilmituomaa totuutta en voinut vastustaa", vakuutti kapteeni vakavasti.
Kapteeni rupesi rakkaan virsikirjansa ohella lukemaan myös raamattua ja yhä enemmän ja enemmän selkeni hänen sisällinen ihmisensä. Kuinka rakkailta ja arvokkailta tuntuivatkaan kapteenista nyt nuot pyhät kirjat, joita hän tähän saakka oli pitänyt tyhjinä houreina.
Lesken perhe ja Tiina tulivat nyt kapteenin parhaiksi ystäviksi, vaikkei hän ennen ollut heitä pitänyt muuna kuin köyhinä, kurjina, typerinä ihmisinä, mitkä ovat vaan vaivana ja vastuksena muille ihmisille. Hänestä tuli ahkera kirkossa kävijä ja eipä vähää kummastusta herättänyt ihmisissä, kun hän ensikerran kirkkoon meni; mies mieheltä kulki kuiske: "Aaltonen on aivan selvä ja on tullut kirkkoon!"
Kapteeni rupesi talouttansakin puuhaamaan toiseen laatuun. Hän pyysi leskeltä, saadaksensa ruveta asumaan ja elämään yhdessä tämän perheen kanssa. Siihen leski ilolla suostui. Kapteenin ja lesken kamarien välinen ovi avattiin ja laitettiin reilaan. Tällä tavalla tulivat huoneet hetikin paljoa väljemmiksi ja kun ensimäinen muuttopäivä tuli, ei kapteeni vuokrannut enää yhtään huonetta ja nyt tuli heille välkeä ja avara asunto, niin ettei heidän tarvinnut yhtään kitistellä.
Kun Tiina huomasi nämät muutospuuhat, tuli hän alle päin, pahoille mielin. Eräänä kertana tapasi kapteeni hänet itkemästä.
"Mikäs Tiinaa nyt vaivaa?" kysyi kapteeni.
"Mihinkä minä turvaton ja onneton ihminen nyt joudun?" sai Tiina itkunsa seasta sanoneeksi.
"Niin, siitä ei ole tullut mitään puhutuksi. En ensinkään ole ajatellut saattaa sinua hunnikolle. Sinä saat edelleenkin jäädä luokseni, jos vaan haluat. Kuinka voisinkaan sinut laittaa mierolle, nyt kun minustakin viheliäisestä on ihminen tullut, joka olet minun tähteni niin paljon kärsinyt niinä hirveinä aikoina.—Ei niin, Tiina: eläkäämme edelleenkin yhdessä veljinä ja sisarina", lohdutteli kapteeni.
Tämä vaikutti Tiinaan niin, että hän lakkasi heti itkemästä ja tuli iloiseksi kuin käki.
Kapteenille tuli nyt oikein hyvät päivät. Hänen murheensa oli haihtunut kuin tuhka tuuleen ja hänen ei tarvinnut sitä enään viinalla pois huuhtoa. Hän oli löytänyt murheesensa avun toisesta lähteestä, nimittäin Jumalan sanasta, jonka pikku Helmi oli hänelle julki tuonut ja johonka hän nyt kaikesta sydämestänsä turvasi. Ystävällinen pieni perhe ympäröitsi häntä ja itsekukin heistä koki kilvan palvella ja kunnioittaa kapteenia.
Helmi piti erinomaista huolta kapteenin toimeentulosta ja huoneesta. Hän ei antanut kenenkään muiden hoitaa kapteenin kamarissa olevia ruukkukasveja, sillä hän tahtoi omin käsin hoitaa ja ruokkoa niitä; ne olivatkin reheviä ja hyötyisiä ja levittivät miellyttävää tuoksua huoneesen.