"Kas sitä! Niin tulevat kuin köydellä vetäisi, joka sorkka pienemmästä suurempaan, nuo meidän markkinamiehet tähän katiskaan. Tuolla on Loviisa ja Pekkakin", sanoi iloissaan Sanna Kaisa, joka oli istumassa erään pöydän takana Huhtarannan kylän tyttöin ja poikain keskessä Herkon kestissä.
"Tulkaa jumalanluomat tänne yhteen joukkoon, yhdestä köydestä vetämään. Kas noin, hyvät lapset, katsokaapas siinä, nollottakaa kuin sotkanpoikue rantahaolla tyyneessä lahdessa. Katsokaa mitä isäsotka, tämmöinen tupsupää tuopi", puheli iloissaan Herkko ja kopristi takkuista tukkaansa.
"Hei pojat veikkoset näin näitä häitä juodaan.
Entiset on lopussa, vain toista tänne tuodaan", lauleli Herkko ja täytteli lasia viimeisellä punssipullon tähteellä.
"Tuoppas nyt pullo ranstviiniä", käski Herkko palvelijaneitiä.
"Taidat luulla ettei ole rahaa? Rahaa on vaikka köyttä tekisi, kuin ei tee pitkältä, eikä paksua", kehui Herkko, otti Pekalta kukkaron ja vetäsi esiin 25 markan rahan. Palvelija keräili pieniä rahoja vastaan, luki niitä ja keräili. Herkko polki tahtia jalallaan ja lauloi:
"Sievä tyttö, kaunis tyttö,
Tytön nimen kantaa.
Vaan kyllä pojan pulskean
Se halatakin antaa."
"Niin, tuota, tuota tuokkeroista, pukin häntä pulkkeroista. Sanotaan, että arka mies ei saa kaunista akkaa. Tuota noin, ettekö neitiseni lähde minulle eukoksi, tahi rouvaksi, kummaksi paremmin haluttaa. Minä olen, vaikka itse olen sanomassa, noin jokseenkin varakkaan puoleinen kosija. Laajalan veljeksiä, etkös ole kuullut. Ruuan meillä saat syödä jos kuinka hyvän, kuin saada voinet. No, mitäs arvelet?" puheli Herkko ja kohenteli palvelijaneitiä lähelle.
"Ei uskoisi kotona tuota Herkkoa, että se täällä on tuommoinen paha verkko. Kotona on tyyni kuin veden kala ja täällä on ihan siipiä vailla", sanoi Sanna Kaisa. Ja muut tytöt nauroivat katketakseen Herkon ilveilyllä.
Pekka tunsi olevansa irrallaan. Mielensä vilkastui ja hän halusi näyttää yhtä rennolta kuin Herkkokin. Hän tilasi pullon ranstviiniä ja kaksi sikaaria. Tytöt kieltäysivät enään juomasta ja Loviisa houkutteli Pekkaa ja Herkkoa pois lähtemään.
"Elä sinä hätäile. Ottakaa tytöt. Mikä on, ettei kelpaa! Tässä ei ole köyhän tavara edessä", kehui Pekka.
Tytöt lähtivät pois ja heidän mukanaan Herkkokin koitettuaan houkutella Pekkaa lähtemään. Mutta Pekka ei välittänyt. Ravintolan punaiset ikkunavarjostimet loistivat kauniina kirkkaassa valossa, jota tulvivat monet suuret lamput. Ja iloista elämää oli kaikkialla, tyttöjä ja poikia istui pöytäin ympärillä, outoja vain ystävällisen näköisiä. Ja sievempiäkin nuo tytöt näyttivät olevan kuin oman kylän. Palvelijaneiti oli korja kuin enkeli ja liikkui sievästi kuin hengen siivillä. Sen kanssa halusi Pekka jutella ja sille viiniä tarjota.
"Menkööt oman kylän tytöt!"
Ja niin jäi Pekka ravintolaan, jossa tuntui olevan lysti kuin paratiisissa.
Pekka sai tuttuja, jotka hänelle tarjosivat ja hän tarjosi niille. Ja sen mukaan he enemmän yhä tutustuivat, että lopulta käsikaulassa laulaa lojottivat. Ravintolan isäntä tuli kieltämään lopulta, vaan sitä ei Pekka suvannut.
"Se on liijan suuri sana noin karkeasta naamasta, että me emme saa laulaa. Minä pesen silmät semmoiselta mieheltä kuin sinä olet, kuin vain on toinen, joka vettä panee", reuhasi Pekka ja nipisti isäntää nenästä. Poliisille, jota isäntä huuti avuksi, kiljahti Pekka:
"Tiedä, että tässä on härkä, joka kuopasee, että sammalina ilmassa lentelet", ja sen kanssa sivalsi hän pitkällä kädellään, että järjestysmies kaatui kuin lahopölkky lattialle. Ulos riensi Pekka, vaan tuskin ehti kadulle, niin oli poliisi miesjoukon kanssa häntä piirittämässä. Ja siinä syntyi ankara ottelu. Kipeitä kirkumisia, tuimia kirouksia, hätäisiä avunhuutoja, raskaita lyönnin räiskäyksiä sekausi yhteen, että kauhistava melu täytti öisen ilman ja hukutti kaupungin huikeaan rätäkkään, joka suureni sitä tehden kuin väkeä lisääntyi.
Viimmein laantui ottelu ja melu asettui ja käsirautoihin kahlehdittuna ja väsyneenä talutettiin Pekka vankilaan.
* * * * *
Pekka astui nyt vapaana kaupungin katua, vaan alla päin. Hän ei tahtonut nähdä ketään, eikä näyttäytyä kellekään. Mieli oli synkkä, musta ja kolkko kuin linnan seinä. Kortevaaralle tultuaan katsoi takansa, muisti miltä näytti kaupunki, kuin markkinat kihisivät parhaillaan ja houkuttelevat viirit liehuivat ja rumpuin huima pärinä kutsui väkeä luokseen. Siitä oli kuukausi, pitkä kuukausi, jonka hän oli istunut linnassa markkinailoja maksamassa. Nyt oli kaupunki tyhjän näköinen ja näytti kammoittavalta.
Sitä hetken katseltuaan tuntui Pekan tunnossa kotilieden lämmin hohde ja vapauden kultainen kehto niin sulostuttavalta, että kääntyi sinne päin ja sanoi: "Tuhlaajapojan tavalla tahdon jäädä tekemään työtä palvelijana isäni kotona."
Ja niin nöyrällä sydämmellä, kiirein askelin läksi Pekka rientämään kotiaan kohti ja kaikin tavoin koitteli haihduttaa mielestään kamaloita tunteita. Vaan ei ne niin vedellä pesten lähteneet. Aina ne vain kiertyivät eteen ja toivat mukanaan uutta ja uutta mielen painoa, eivätkä jättäneet mitään turvan sijaa eikä hyvää paikkaa koko maailmaan. Kaupunki oli mielessä kamalana peikkona ja keritty pää kamalinna häpeänä.
Lännen kynnyksellä nuokkui viimmeinen päivän kajas. Eteläisen taivaan otsalla kynsistään riippui maaliskuun kolmiöinen hieno laita. Luoteisella taivasnavan kulmalla loikui hatasarvinen otava, huolellisesti vartioiden taivaan suurta tähtikarjaa. Niitä Pekka katseli ja istahti eräälle mäntyisen kunnaan liepeelle, lähellä rakasta kotiansa, odottamaan yötä, kuin ei olisi viitsinyt valvonta-aikana mennä kotiin. Alakuloisena hän istui, pyhki hikeä otsaltaan ja kuunteli mäntyin raskaita huokauksia raikkaan pohjatuulen puhaltaessa ja mietiskeli tilaansa.
"Surmaksi on pahalla valta, minkä minullakin näillä markkinoilla. Jos olisin ollut toisen vallan alla, niin onnellisempi olisin. Vain opiksipa tuo lienee ikä kaikki. Hyvistä kylän miehistä otan osviittaa. Eipä ilman niitä katkismuksessa luetakkaan jokapäiväisen leivän joukkoon. Ja tämä kurja markkinaretki olkoon vahvana muurina kuurtailemassa eloni mutkaisia polkuja. Ja neljäs käsky, tuo kultainen sauva, sen otan mukaani elämän tielle. Vanhuksilleni tahdon olla kuuliainen kuolemaan asti."
Niin ajatteli Pekka. Ja kuin karmakka pohjatuuli ei sallinut viipyä, lähti kävelemään kotiaan kohti tähtien valaisemaa, öistä, alastointa tietä.
Kipeästi kirkui tierainen lumi Vesalan porstuvan lattialla Pekan anturan kannoissa. Kuin astui pirtin ovea kohti, rohkaisi itsensä ja ajatteli: "Ei saa syötyä takaisin. Tulkoon nyt tuohta tai malkaa!"
Mokki räyhähti ärheänä vastaan pirtin ovessa, vaan kuin tunsi, niin alkoi hyppiä pystöön ja nuoli käsiä ystävyytensä osoitteeksi. Mutta kuin näki ettei Pekka kaipaa hänen leikkiään, kutjahti lattialle maata, oikasi päänsä etukäpäläinsä päälle, aukaista lupsautti pari kertaa suutaan, ummisti silmänsä ja heittäysi välinpitämättömän näköiseksi.
Kaikki oli kotona niin synkän alakuloista, Mustemmilta ja ikään kuin alemmaksi painuneilta näyttivät pirtin savustaneet orret ja karstainen laipio. Kitaroiden palava päre tuikutti uunin nurkkapihdissä, jonka hämärässä valossa Pekan äiti ammenti pottusekaista lihavelliä pahkakuppiin ja kanteli pöydälle iltasruuaksi. Pekka heitteli päällysvaatteitaan ja ripusteli sivuseinän nauloihin ja istahti ääretönnä penkille kuin tuntematon vieras. Pöydän päässä pienessä puupihdissä paloi toinen kaitainen päreen tikku, jonka valossa Pekan isä umpimielisenä, alla päin kutoi verkkoa. Kuni tyyni syksyinen taivas räntäpilvien peittämällä väikkyivät Pekan äitin poimuiset, tummat kasvot, surren ainoan lapsensa onnetonta kohtaloa.
"Ei tiedä imettäjä, lapsen kantaja katala, mitä kaulavilloja niistä saa, sitten kuin joutuu korva korvan tasalle. Tuuleen on tehty työtä, vaikka parasta on koitettu Pekkaakin kasvattaissa. Näihin asti on koitettu pitää poissa mailman turhuuden tieltä ja kaikin tavoin koitettu taivuttaa kodin hiljaiseen elämään. Mutta mitäs on voitettu sillä suurella huolella? On kasvatettu vankihuoneitten peloittava asukas. Voi tokiinsa", huokasi äiti ja huulensa värisivät.
Isän pienissä kuivissa kasvoissa näkyi syvä ynseys. Itsepintaiset pihkasilmät välkähtelivät koston tulta. Käräkällä, kuivalla äänellä lausui:
"Ei maksa vaivaa puhua asiasta, johon ei ole maulan edestä meidän syytä. On tehty, mikä on tehdä voitu hänen hyväkseen, vaan nyt kuin on varmaan nähty, mihin toteen on mennyt, niin nyt saa elää päätänsä myöten, kuten oma mieli laitoaa", sanoi isä ynseästi ja laittausi syömään. Kaikki asettuivat pöydän ääreen ja Pekkakin lähti sinne tavalliselle paikalleen. Vaan isä polki jalkaa ja ärjäsi:
"Kävele kauvas minun pöydästäni mokoma roisto ja katoa silmistäni sillä sanalla. Vai vielä sinä ilkeät vetäytyä minun näkööni. Kiitä että pidät luusi tervennä", säköi isä vihassa, että vesi kiehui kielen nenässä.
Pekka tyrmistyi ja alkoi lähteä pois, vain äiti kuin kuuli isän jyrkän tuomion, alkoi Pekan puolesta ja sanoi:
"No pikaisuus ei menesty asioissa. Eihän Pekka ole tehnyt pahempaa kuin tuhlaajapoika. Sinä voit tehdä tuhlaajapojan isän tavalla: antaa kaikki anteeksi ja ottaa pojaksesi."
Siitä ukko vain yltyi, alkoi teuhata äitille:
"Sinä lunttu laittaut puollustamaan. Katso ettei ole itselläsi jälkeen asia", polkaisi jalkaa ja sanoi Pekalle:
"Tokko sen retka tiedät painua ulos, vaan odotatko viimmeistä käskyä?"
Hänen laihat kasvonsa ja pieni otsa paistoivat kuin tulinen kekäle ja silmät löivät tulta.
Pekka älysi lähteä ja mennessään silmäsi isää ja äitiä ja hönkäsi Mokin pois jälestään, joka olisi lähtenyt matkaan. Käveli kartanolle ja seisahti. Kaikki oli kolkkoa, autiota, sisällä ja ulkona. Kylmä oli tuulikin, joka tiukasti puhalteli nurkissa, vähän väliin heikoten ja taas kiinnittäen. Tuntuipa siltä kuin ei olisi sallinut Pekan siinä seisovan, alkoi ahdistella suojaa etsimään. Vaan mihinkäs nyt otti uransa. Tuuli on kurjalla tupana, vastaranta vaivaisella. Ei tiennyt mihin mennä, vaan mennä piti. Käveli muutamia syliä toiseen taloon päin, vaan tie nousi pystöön. Tiesi että kaikkein kummaksi sielläkin joutuisi. Ei ollut pitkältä aikaa miettimään. Pohjatuuli poutaisen taivaan alla teki tehtävätään. Kengät kylmi jo ihan sarveksi ja alkoi jalkoja puristaa ja muuten alkoi värisyttää. Kyyneleet tulvahti silmistä ja huokasi:
"Voi taivaan suuri luoja minua onnetonta."
Alangolla oli heinälato, jonka auki oleva ovi ammotti kuin olisi tahtonut avosylin kutsua turviinsa. Sinne pyörähti Pekka, työntyi heinäin sisään ja tunsi tarkenevansa siellä yötä. Tuli vähän iloiseksi kuin pääsi suojaan, vaan heti synkistyi mieli kuin muisti isän ankaran tuomion ja linnassa olon, minkä häpeän hän sillä oli päällensä saanut. Eihän viitsi ihmisille silmää näyttää. Musteni mieli, koko mailma näytti niin tyhjältä, niin synkältä. Koko elämä näytti paljon synkemmältä kuin se kaupungin linna. Hävisi aivan kokonaan elon toivo Pekan sielusta. Ainoa mikä oli valon sädettä, oli äitin viimmeinen lempeä katse. Vaan isän julma muoto oli hirvittävänä peikkona, joka nieli senkin elon kipinän Pekan sielusta. Ei ollut tietä ei telaa mihin paeta. Ainoa turva, minkä Pekka löysi tuona kamalana hetkenä oli tuntematoin kolkko hauta. Muuta ei ollut tietä, sinne täytyi käydä syvin eli matalin. Tuskaisena viehkuroi hän heinäin sisässä. Yhtäkkiä hyppäsi ylös. otti puukkonsa, seisahti ladon ovelle hampaat yhteen puristettuna. Tuimat silmät seisoi päässä kuin kivettyneet, kiristettyin hampaittensa läpi veti henkeä sisäänsä, ojenti kätensä ja tuijotti veitseensä.
Mokki kuin lähetetty enkeli äkkiä tulla sukasi takaa päin Pekan luo ja alkoi hyppiä häntä vasten pystöön. Nuoli joka paikkaa, loiski hännällään, liehui ja vinkui, hyppi ja nuoli minkä kerkesi. Siihen katveni ja raitistui vähän Pekan synkkä mieli. Olihan vielä yksi ystävä, yhtä hyvä kuin ennenki. Sepä synnyttikin Pekassa elon kipinän ja hän nosti katseen ympärilleen. Tuli kiilui Honkaleholta, se välähti kuin päivän kajastus Pekan öiseen sieluun ja jäi kuin kaukainen tähti paistamaan. Hän muisti Loviisan, vain sitä kuin ajatteli niin sydän jylähti vastaan. Se oli mennyttä.
Hiljankin hitain kaivoi hän heiniin kolon ja ainoan ystävänsä Mokin kanssa rupesi siihen heiniin umpipäähän makaamaan. Vaan unta ei tullut. Olo siinä nälkäisenä ja viluisena ja toivotonna tuli tuskaiseksi. Kyynelsilmin lähti taas pitkin tietä kävelemään ja käveli lämpymikseen asti, vaikka ei ollut mihin mennä. Hyvän taipaleen oli astunut, niin väsymys painoi hänet istumaan erään suuren kiven viereen, jossa oli tuiskun kierros. Siinä vaipui hän kuuraista kiveä vasten horroksiin. Tuntui olonsa mieluiselta. Ja Mokin alkaessa kiivaasti haukkua ärhennellä näki hän kaunista unta. Hän kulki tietä, kaitaista metsäistä kinttutietä. Se väliin katosi ja väliin sitä aina vähän koiti. Pekkaa pelotti eksyminen, vaan ilmausi vuori tien sivulle. Siihen Pekka turvausi. Kulki yhäkin sitä tietä. Se paikoin kulki jyrkkää vuoren rinnettä, jonka alla oli pauhaava koski. Pekka nojasi siihen vuoreen, sen jyrkän syvänteen kohdalla ja kädellään koitellen putouksen äyrästä kulki edelleen sitä melkein pimeän hämärää polkua. Kotvasen kulettua levesi tie ja aamun valkea päivänkajaus hiukan valaisi taivaan rantaa. Ja mitä etemmäs kulettiin, niin sitä likemmäs se valo likeni ja miellyttävämmältä tuntui. Viimmein aamun kajastus muuttui ihanaksi päiväksi ja se peloittava koski siinä tien sivulla muuttui avaraksi alangoksi ja äärettömäksi laihohalmeeksi, joka silmän kantamalta aaltosi kauniin kesäaamun virkeässä tuulessa. Ja siihen loppui se rinteen peloittava polku…
Toinnuttuaan huomasi hän olevansa suureen turkkiin kääritty ja makaavansa elokuormalla, joka hiljakseen kulkea kitisi syrjäistä metsätietä.
* * * * *
Kerilän isäntä lähti viemään työpaikalle uutta renkiään, tervaksen särkyyn Korpilammen rinteelle. Hiihtää sujuttivat peräkkää, isäntä edellä ja Pekka kynttä kantta jälessä. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin tuo suksen mieto sihinä ladun syöpyneessä urassa ja sauvan suoveron heikko kiljahdus aina pukatessa eteenpäin, kuin miehet laskivat Kerimäen rinnettä Korpilammelle.
Tervaspölkkyjä oli vahaiset kasat, joita isäntä määräsi Pekan peittoamaan lateesen. Pekka heitti takkinsa ja alkoi hartian voimasta puotella raskaalla kirveellään tervaspölkyn päähän ja heti lähti kulkemaan kiertävä rako pihkaisessa pölkyssä.
Isäntä jätti Pekan yksin siihen ja palasi kotiinsa.
Miellyttävästi soi Pekan korvissa raikea kaiku, joka väsymättä virtaili hänen kirveensä raskaista iskuista.
Maaliskuun iltaruskon kultaisessa hymyssä uiskenteli Korpilammin kalteva rinne, kuin Pekka väsyneenä istahti tervaspölkylle ja ikään kuin nautti illan autuaasta rauhasta. Ainoa mikä häntä mielessään kiitti oli se valtainen kasa kirkkaita säröksiä, jotka hohtivat kuin kultaiset vuoleet iltaruskon tyyneessä hämärässä. Vahvat kädet ja terve ruumis tuntui niin lupaavalta, että voisi vaikka pelloksi raivata tuon murtoisen kuusikko- ja koivikkorinteen. Tieno näytti niin mieluiselta tänä viehättävänä iltahetkenä, että oikein sääli oli lähteä Kerilään.
"Työ kuin työ. Niin on, olipa tuota orsilla tai parsilla tässä matoisessa maailmassa. Minä olin mielestäni aina parempi renkipoikaa, vaan nyt on oma sika riihen eteen kiertynyt. Ei parane se punniten. Mitäpä hyötyisin, jos katsoisin jälelle mennyttä kiveä, niin menisi vene toiselle. Välttää semmoiselle kuin minulle."
Niin itseään halveksien, alakuloisena hiihteli Pekka Kerilään renkiytensä ensimmäisen päivän iltana. Siellä iloisen emännän ystävällinen kohtelu lievitti Pekan syvintä katkeruutta. Pekka tunsi, että hänellä ei olisi missään niin hyvä olla kuin täällä yksinäisessä metsätalossa, jossa ei halveksivan silmää nähnyt.
Aika meni menojaan kuin hän suuren tervasruukin kanssa sai myskää melkeen liikkumatta muuhun työhön sen kevättä, ja kevätpuolen kesää sitä polttaissa ja haalatessa rantaan. Ouluun ei lähtenyt, ei kahden kaulansa edestä. Sinne meni isäntä kasakoitten kanssa. Sillä aikaa Pekka hakkasi kaskea tervasmurron pohjalle Korpilammen päivän-kaltevalla rinteellä.
Ei ikinä ollut Pekka tuntenut sen hauskempaa työtä kuin sen kasken hakkuu. Mitä laveammaksi kaskiaukea tuli, sitä miellyttävämmältä se näytti ja sitä enemmän tuli intoa aukasemaan.
Mielihyvällä katseli isäntä tervaretkeltä tultuaan Pekan avarata kaskea ja lausui kiitoksensa. Vaan mieluisemmalle tuntui se kiitos Pekan mielestä, minkä tuo murtoinen, mykkä kaski lausui, jossa soleat puut huoletonna vieri vieressään makasivat harjun kantoisella kamaralla. Pekka tunsi, että hän voi jotakin saada aikaan ja yhä voimakkaammin tuli se ajatus mieleen, että voisi raivata avarat pellot tuohon. Ja tänne kiintyi hänen halunsa Korpilammen rauhaiseen laaksoon.
* * * * *
Kolmannen vuoden elokuu oli puolivälissä. Pekka oli yhä Kerilässä renkinä. Hänen ensimmäisen kaskensa sijalla Korpilammen rinteellä rymötti karhea, raskasteräinen lynkäruis. Toisessa paikassa aaltoili vasta maan kattava, vihanta laiho. Tulevan vuoden varaksi kolmas aukea oli punaisena, kuivana kaskena. Kaikki oli hänen raatamaansa.
Oli sunnuntai. Pekka läksi yksikseen kävelemään ja meni katselemaan niitä lempi halmeitaan. Kierreltyään halmeensa istahti hän eräälle kivelle halmeen heinikkopientarella. Ja siinä hän rupesi miettimään miten tähän saisi helposti talon paikan. Ja siinä hän mielessään laitteli ja rakenteli talon, sievän rakennuksen tuonne niemelle ja tähän rinteelle uhkeat pellot. Niitty levisi tuolla Lehmipuron alangossa, jossa oli sakea petäikkö. Karja kulki viljavilla ahoilla. Ja lahdella kävi hän verkolla ja nuotalla. Sanalla sanoen, hän näki mielessään talon täysineen. Vaan samassa se hävisikin ja jälelle jäi vain katkera tunne.
Mitäpä hän mailman hylky ajattelikaan semmoisia. Ja hän myhäili hullutuksilleen.
Isäntä kirkolta palattuaan tuli halmeitaan katselemaan ja tapasi siellä Pekan, niin kuin oli toivonutkin. Ja Pekan tavatakseen hän lähtikin, sillä hänellä oli sille asia esiteltävänä, jota oli jo ennenkin miettinyt, vaan nyt uutta yllykettä saanut kirkolla käydessään. Hän istui Pekan viereen ja alkoi:
"Mitä sinä täällä vartioit, vaan olet tainnut niin tänne viihtyä, ettet muualla eläkään?"
Pekka ei virkkanut mitään, eikä isäntä odottanutkaan, sillä Pekalta ei parempiinkaan kysymyksiin saanut vastausta vaikka olisi sarvella vetänyt. Isäntä arveli, että kuin hän uutisensa sanoo, niin eiköön heltiä.
"Kuule Pekka. Rupea tähän niemelle talon tekoon. Maanlaadun tunnet itse, että se on hyvä. Niittyä saat tuohon Lehmipurolle raivaamalla jos kuin paljon. Kalavesi on ihan äärelläsi."
Pekka ei luotuista sanaa lausunut. Isäntä jatkoi:
"Minä sinua autan talon teossa. Ensinnäkin sen verran, että kuin tuolta Lehmipuron varrelta, niittymaaltasi hakkaat hirret talosi teokseen, niin minun hevosellani saat ne vedättää talon paikalle. Uunikivet eivät ole kaukana, niitä saa tuosta lammin takaa rinteestä vaikka tekisit kivestä koko talon. Työkaluja: sahoja, poria ja mitä tarvitset saat käyttää työssäsi."
Isäntä taas seisautti sanelmansa ja odotti, että virkkaisiko Pekka mitään. Vaan kuin ei puhunut sanaakaan, niin isäntä leikin viistoon alkoi taas:
"Ja kuin tähän teet sievän talon, niin ei kaukaa palaa, ettet vielä saa Honkalehdon Loviisan emännäksi. Se vaan likeltä kaapii."
Pekka rykäsi, tempasi heinän edestään ja syrjäsilmällä vilkasi isäntää kuin epäluulon alaista. Isäntä jatkoi:
"Loviisa pitää sinusta, koskahan se meidän akoilta kuuluu aina kylässä käydessään sinua niin kyselevän ja tutkivan työntekoasi ja suuntia ynnä muuta. Ja tänään kerrottiin kirkolla, että Hyvälän Renne oli menneellä viikolla käynyt Loviisaa kosimassa, vaan oli se ollut hukkayritys. Monta se on hylännyt muutakin hyvää tarjoumusta. Se sinua odottaa, siitä minä olen varma", vakuutti isäntä ja kuvaili: "On sinusta hätä kaukana. Loviisalla on lehmiä, lampaita ja muuta maanpäällistä. Niin sinä elät kuin herran kukkarossa. Usko pois Pekka!"
"Uskon että joka lantiksi on lyöty se lanttina pysyy, minkä minäkin", sanoi Pekka jäykästi ja kohosi seisalleen.
Isäntä ei puhunut enään mitään sen enempää, vaan ajatteli, että "elähän huoli. Kyllä vielä paranet siitä taudista."–
Oli kekri ja kaikilla rengillä ja piijoilla oli tulossa vuoden ainoa vapaa viikko. Ja niinpä ne sen käyttivätkin hyväkseen. Joukossaan kulkivat kylästä kylään talosta taloon iloisena seurueena kuin lammaskarja ahon nurmisella rinteellä kesän atrioita etsien. Ja aina toista lystiä toisen puutumaan yksissä tuumin keksittiin.
Pekalla oli tämä jo viides kekri Kerilässä. Vaan nyt olikin hänen renkiytensä loppunut. Joutilaana ei hän koskaan ollut kekriä viettänyt, vaan vielä vähemmin nyt. Hänen kirveensä soitti tuimia säveleitä Lehmipuron heinäisessä, synkässä korvessa. Ja sen sijaan kuin muut renkimiehet olivat vapaaviikolla tuhlanneet melkein oteri vuoden palkkansa tähteet, lepäsi Pekalla sen viikon palkkana kauniita hirsiä valtainen rypäjäs Lehmipuron korven tummassa kohdussa. Ja sen sijaan kuin toisilla renkimiehillä vapaaviikon lopussa oli peloittava ja ikävä tunne alkavan vuoden vaivoista, oli Pekalla vapaa tunne ja tyytyväisenä loisti hänen hiestynyt otsansa ja mielissään luki iloinen silmä viikkonsa näkemiä paksuja kantoja ja toisen viikon työ piti luvata vielä Lehmipuron kuusien helmaan ennen kuin täyttyisi hirsiä talon tarpeeksi.
Tulevan kevään kesä vaatehti Korpilammen rinteen tuuheita koivuja ja sinivaipallaan peitteli nurmen kuloista pintaa, kuin Pekan uusi talo hohtavine seinineen ja isoine ikkunoineen kesäaamun ystävällisessä hymyssä näytti odottavan asukkaita.
Vaan tuskin oli auringon pyörä puoli kierrostaan kulkenut taivaan poutaisella kannella kuin täpösen täynnä vilisi Pekan talon seutu pyhäpukuista nuorta väkeä ja toisia tuli kantaen mikä mitäkin. Mikä kantoi astioita, mikä ruokatavaroita, mikä mitäkin, vaan kaikki tulivat tuoden kuin kesäiset muurahaiset pesälleen.
Pekka ja Loviisa tulivat vihittynä parina Kerilän isännän ja emännän johtamina. Nuoruuden mehua ja voiton iloa uhkuvin kasvoin astui Pekka ja Loviisa Korpilammin kukkaisvihkoilla kaunistettuun pirttiin, jossa iloisen nuorison onnittelemana istuivat pöydän sivulla venyvälle pitkälle lavitsalle.
Loviisan viattomantyyneistä kasvoista loisti puhdas ilo, ja turvallinen tyytyväisyys lepäsi Pekan rauhallisissa muhkeissa kasvoissa. Molemmat silmäilivät toisiaan kuin sotkapari tyyneessä, rauhaisessa lahdessa kevätillan kultaisena hetkenä.
Vanha, harmaantunut, takkukarvainen Mokki astua tallusti tupaan ja nuuski vieraita. Vaan kuin löysi isäntänsä hypähti etukäpälöillään polvia vasten seisomaan, liehutti häntäänsä ja nuoli käsiä. Katsoi sitten sameilla silmillään vieressä istuvaan Loviisaan ja siirtyi sille osoittamaan hyväilyään.
"Tämä se oli, joka sinun lymypaikkasi ilmoitti, silloin kuin minä sinut rekeeni otin", selitti Kerilän isäntä siihen tultuaan. Ja sitä tapausta ei Pekka tuntenutkaan tarkemmin, sillä ei hän ollut sitä kysellyt eikä kuullut. "Tämä koira kuin juosta vauhotti vastaani kuin minä tietä ajelin, huiskutti häntäänsä, hyppi ja luikki ja juoksi edellepäin ja sieltä taas palasi minun luo, kuin minä en niin pian jälessä joutunut. Sitten pysähtyi tienviereen ja siinä kuin elkamoi niin se nähtävää oli. Minä ajoin edelleen, vaan silloin se rätäkän nosti. Minä arvasin, että jotakin siellä on. Pysäytin hevoseni ja lähdin katsomaan. Sieltä löysin kiven luota tämän Pekan taidotonna. Sinne olisi hyvä mies kylmettynyt ilman tuota koiran rutaletta."
Loviisa ihmetteli ja sydämmellisellä hyvyydellä puhutteli uskollista ja viisasta luontokappaletta, jolla oli niin suuri osa siihen onneen, jota hän nyt nautti Pekan nuorena aviopuolisona. Vaan Pekka yksin tiesi mistä kamalasta kohtalosta Mokki hänet vieroitti, kuin se tulla luikki hänen jälessään sinne latoon. Pekka rykäsi pari kertaa ja sanoi: "Hyvä mieshän se on."
Vaan poriseva nuoriso vaikeni pirtissä oven suusta lähtien. Sisään astui Vesalainen emäntineen. Vesalaisen kuivakka muoto oli nuortean näköinen, ja emännän silmät loistivat kirkkaina. Kätensä ojensi ukko:
"Anna anteeksi kovuuteni. Tule pojakseni. Taloni on auki sinulle. Ota isännyys. Ja sinä Loviisa terve tuloa Vesalan emännäksi", puheli harvasteesen ukko.
Vesalan emäntä kyynelsilmin puristi poikansa ja miniänsä kättä. Hänellä sanat salpasi rajaton ilo, jota hän tunsi tavatessaan pitkästä kotvasta kaivattua poikaansa.
Kirkas kyynel vierähti Pekan poskelle. Sen pyyhki pois, näpisti alahuulensa hampaittensa väliin ja puristi, ettei toista kyyneltä tulisi ja lausui vallan saatuaan:
"Täällä on minun miehuuteni koti. Täällä on minun hyvä olla."
"Ei saa meidän nuori, kunnon naapuri lähteä", sanoivat Keriläiset.
"Me sen pidämme."
Pekasta tuntui sanomattoman armaalta nyt elämä. Noin kilvan kiisteltiin hänen tähtensä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hän oli luullut niitten kantavan pahaa sisua häntä kohtaan. Kaikki olivat iloissaan hänen onnestaan ja—sen hän nyt ymmärsi—olivat surreet hänen onnettomuuttaan. Maailma oli hyvä, vaikka hän oli sitä vihannut, elämä suloista, vaikka hän oli sitä pitänyt niin katkerana.
Hänelle istuutui mieleen ajatus, että on kaksi mailmaa: tämä kotoinen, rauhallinen, onnellinen mailma ja toinen huono maailma, pahuutta täynnänsä—kaupunki markkinoineen ja muine houkutuksineen. Ja tuon pahan mailman uhriksi hän, turhamainen ja ylpeä sisunen nuorukainen olisi voinut joutua ilman isän ankaruutta. Ja isän ankaruuden takia joutua kuolon saaliiksi ilman Keriläistä, jonka ystävälliseen huostaan hänet Mokki johdatti.
Ilosta loisti Pekan ruskea muoto ja rintansa oli täynnä suloisia tunteita, ilon, rakkauden ja toivon tunteita, näitä ajatellessaan ja istuessaan hyvien ihmisten seurassa, nuoren vaimonsa sivulla omassa uutistalossaan.